Nuoren polven nousu

E paineli testaamaan uutta maastopyöräänsä Kalamundan kukkuloiden maastopyöräreiteille n. 15 km päähän Perthistä. Itse sen sijaan suuntasin kaveriporukalla tutustumaan koulunsa päättävien taidelinjalaisten lopputyönäyttelyyn, WA:n kansalliseen taidegalleriaan Perthin keskustassa. Taidelinjan päättävät ovat luokka-asteelta 12, eli abiturientteja. Ikää heillä on 17 vuotta, koska koulu täällä aloitetaan viisivuotiaana. Kun pitää taiteilijoiden iän mielessä, työt todellakin tekevät vaikutuksen.

Näyttelyyn on valittu 56 työtä kaikkien niiden WA:n koulujen joukosta, jotka lähettivät töitä taidegallerian arvosteluraadille. Taitotaso on todellakin kohdillaan, ja opetus vaikuttaa laadukkaalta. Itseäni kiinnosti tämä nuorten näyttely enemmän, kuin viereisessä salissa oleva ammattitaiteilijoiden video- ja multimedianäyttely. Jostain syystä videoteokset usein typistyvät lähikuviksi taiteilijan omasta purkanjauhannasta, läähätyksestä tai tuijotuksesta. Ei nykyajan visuaalisesti näyttäviin elokuviin, videopeleihin, 3D:hen ja vaikka ihan vain värikkäisiin ja energisiin mainoksiin tottunut ihminen jaksa kauaa pohtia filosifisia purkkaa jauhavan keski-ikäisen huonoihoisen miehen loputonta lähikuvaluuppia tuijottaen.

Oma analyysini nykyhetken taiteesta on, että monet tekijät vielä vuosikymmen sitten suosivat kollaaseja eli paljon kuvia/tekstiä/symboleja samaan tauluun tunkevaa tyyliä, mikä arvatenkin on joko tarkoituksellinen tai alitajuinen kuva informaatiotulvamaailmastamme. Year 12-näyttelyssä sen sijaan pisti silmään melko pelkistetty, teknisesti taitava, selkeä ja tyylitelty ilmaisu, jossa yhdellä pohjalla on yksi pääasia, esimerkiksi muotokuva. Liekö tämä nykyajan nettiomakuvien ja graafisen suunnittelun suosion (mm. julistetaide, logot; mutta myös sarjakuva ja videopelit) aikaansaama kombo, mutta hyvin toimii, ainakin minulle.

Aiheet teoksissa vaihtelevat maailman ongelmien ja epäreiluuden pohdinnasta (sodat, äärikapitalismi, ilmastonmuutos, luonnon riistäminen) henkilökohtaisten kasvukipujen kuvaamiseen (kuka minä olen, pitääkö minusta kukaan [ja etenkin se tietty ihastuksen kohde], koulu loppuu, paineet kasautuvat, mitä seuraavaksi?). Aihealue, jota Suomessa ei taiteessa samalla tavalla näe, on nuorten oman kulttuurisen identiteetin etsiminen.

Nimistä, aiheista ja teoskuvauksista päätellen noin puolet taiteilijoista edustaa jotain muuta kuin valkoista anglosaksista taustaa. Miten olla intialaistaustainen nuori aikuinen tämän päivän Australiassa? Tai indonesialainen, korealainen, malesialainen, iranilainen? Miten paljon omaa kulttuuri-identiteettiä voi ja haluaa korostaa verrattuna valtaväestöön, etenkin, jos ja kun on kuitenkin jo x:nnen polven australialainen sukujuurista huolimatta?

Aiheeseen sopivasti taidegallerian edustalla oli tänään myös kansainvälisten opiskelijoiden messut, ja kojuissa oli arvontojen ja opiskeluinfon lisäksi tarjolla muunmuassa suomenkielen oppitunti! Ei aavistustakaan, kuka tämä suomentaitaja joukossa oli, koska tunti alkoi vasta sen jälkeen, kun itse lähdin kotia kohti.

Bongattu! Taidegallerian edustan kojussa olisi voinut osallistua suomenkielen esittelyoppitunnille tänään kv-opiskelijoiden messuilla. 

Taidenäyttelyssä saa äänestää omaa suosikkiteostaan, jonka tekijä voittaa matkan South Australian taidegalleriaan Adelaideen ja jonka koko luokka myös saa jonkun yllätyspalkinnon. Itse päädyin äänestämään kuulakärkikynällä tehtyä muotokuvakokoelmaa, koska tekijän tekniset piirustustaidot ovat etenkin 17-vuotiaaksi ällistyttävät ja myös tekniikan vaikeutta sopii arvostaa: kun piirtelet lyijärillä tai hiilellä, tai maalaat akryyli- tai öljyväreillä, aina voi kumittaa tai maalata päälle. Kyseisissä mustekynätöissä ei ollut yhtään väärää viivaa tai korjauksen jälkeä, vaan jokainen oli saatu kerralla nappiin. Ei onnistu ihan joka jonnalta tai jonnelta.

Ainut asia, joka näyttelyssä hieman kummastutti/häiritsi, oli monien teosten värimaailma: kummallisen tunkkainen ja ruskeansuttuiseen taittuva. En tiedä, onko tämä jonkinlainen yhteinen tiedostamaton aussinuorten mielivärikartta, vai pelkästään seurausta maalaustekniikan puutteista (eli liian montaa väriä sotkettu kerralla toisiinsa tai maalattu liian usein päälle). Toinen ärtymyksensekaista ymmärtäväisyyttä herättänyt seikka oli monien nuorten taiteilijoiden käsitys, että teos pitää selittää mahdollisimman vaikealla tavalla, pelkkiä sivistyssanoja käyttäen, jotta kuulostaa tarpeeksi filosofiselta.

Jos teoksessa on hyvä idea ja se on osuva kommentti johonkin ajan ilmiöön (kuten useimmat olivatkin), kyllä se tulee ihan pelkän kuvan voimalla, selkokielellä ja arkisanoillakin läpi. Itseasiassa paremmin, kuin turhantärkeilevillä sanakäänteillä. Tämä tosin ei mielestäni ole nuorten vika, vaan taidemaailman ylipäätään, sillä jostain tämä malli on otettu: ja mistäpä muualta kuin taidenäyttelyistä, joissa teoskuvaukset ovat usein jostain kvanttifysiikan ja teoreettisen filosofian välimaastosta ymmärrettävyydeltään.

Esimerkki tarpeettoman fiinistä teoskuvauksesta. Käännös: Suhteellisen Merkityksen Subjektiivinen Arviointi (työn nimi). "Taiteeni tutkii ihmisten himoa omistaa ja hallita kauneuden ja harvinaisuuden leimaamia asioita, joilla tyydytetään omaa egoa. [Taideteoksessani] merenneidon jaksoittainen läsnäolo ja poissaolo vankilastaan symboloi yhteiskunnan tekoja menneisyydessä ja nykyisyydessä. Olettamamme hierarkkisen ylivallan takia uskomme, että meillä on oikeus hallita luontoa. Käsityksemme rajoittavat ja viime kädessä muovaavat sitä, miten toimimme kasvi- ja eläinkuntaa kohtaan. Uteliaisuutemme ja kontrollinhalumme aiheuttavat vakavaa haittaa muiden olentojen olemassaololle." 

Sen sijaan kovasti tykkäsin siitä kekseliäisyydestä, miten muutamassa työssä oli rikottu kaksiulotteisen ja kolmiulotteisen rajaa maalaamalla ei-litteälle pinnalle. Harmi kyllä räpsimissäni kuvissa ei tämä moniulotteisuus oikein näy, mutta esimerkkejä olivat mm. kaarevalle ja kerrostetulle pinnalle maalattu katupanoraama Singaporesta, laatikon sisäkulmaan maalattu breakdance-tanssija, sekä akvarellipaperille tehty vesi-dystopia, jossa paperista leikatut ja maalatut kerrokset oli limitetty toistensa päälle syvyysvaikutelmaa antamaan.

Perthiläiset, käykäähän tsekkaamassa, ilmaista huvia ja ajattelemisen aihetta! Näyttelykatalogi löytyy täältä. Kaikki teokset ovat vuodelta 2013.

Blogin kuvia on pyydetty isommiksi, mutta valitettavasti typerä blogipohja ei tätä tue, eli isommat kuvat menevät ärsyttävästi sivupalkin päälle ja pilaavat hienon feng shuini. Kuvat saa isommaksi niitä klikkaamalla.

Jesse Lee: Khmer Grandmother. Hiilipiirustus (ei siis valokuva, vaikka siltä näyttääkin). 

Zaynad Obib: Eid. Akryylimaalaus.

Ryan Dorey: Journey with Friends. Kuulakärkikynä paperille (ja mielestäni näyttelyn paras työ, mutta olenkin varmakätisen piirtämistaidon fani yleisesti ottaen).

Sonja Tennberg. Street to Stage. Akryyli ja öljyväri MDF-levylle. Tämä teos on kuin kaapinkulma ja seisoo siis lattialla, tanssija on maalattu kumpaankin sisäseinään sekä kaapin lattiaan. Mahtava 3D-efekti!

Kaylene Bederson: Survivor. Keramiikka. Öljyisen linnun turvakypärässä lukee BP - Broken Promises eli Rikotut Lupaukset sen alkuperäisen British Petroleum-nimen sijasta. 

Lily McAuliffe: Subjective Evaluation of Relative Significance. Sekatekniikka ja multimedia.

Charlie Yin: Chrystal Clear. Keramiikka ja sekatekniikka. Taustalla näyttelyseuralaisistani yksi.

Georgia Deguara: Performer. Valokuva. Teos on osa viisiosaista sarjaa. 

Kotia kohti kahvi- ja lehdenlukutauon voimalla. The Toastface Grillah on pieni, perthiläismuodikkaasti sekalaisesta kierrätystavarasta kokoonpantu kiva kahvila epäilyttävännäköisen kujan varrella Wellington Streetin ja Barrack Streetin kulmakorttelissa. Mutta hyvää kahvia myyvät, ja lounaaksi on tarjolla pelkästään erilaisia grillattuja leipiä. Valmistäytevalikoima on runsas!

Vaikka aamut ovat jo viilenneet (noin +20:een), yhä on kesä. Kotikadun kulmassa jacarandapuukujalla.