Ensimmäinen kuukausi Vancouverissa

Olemme nyt asustelleet Vancouverissa viittä vaille kuukauden. Ensivaikutelmat ovat erinomaiset, sillä Vancouver sijaitsee onnekkaasti varmaan maailman kauneimpiin lukeutuvassa notkelmassa; vuoriston, merenlahden ja jokisuiston laaksossa. Täällä voi kirjaimellisesti paistatella päivää biitsillä samalla kun takana siintävät lumihuippuiset vuoret. Ainoastaan Japanissa ja Norjassa on ollut yhtä luonnonkaunista - ehkä Uusi-Seelanti yltää samaan ja nämähän ovat aina makuasioita. Ainakin minulla, pohjoisen kasvatilla, täkäläinen alkukesän huumaava vihreys verrattuna Perthin kuivaksi kärähtäneeseen luontoon vain soittelee jotain sielun kieliä syvemmin. 

Muttamutta. Vancouverissa (ehkä Kanadassa ylipäätään?) yhteiskunnallinen eriytyminen, luokkajako tai sosiaalinen eriarvoisuus ovat Suomea ja myös Perthiä pahemmassa jamassa. Asumme tällä hetkellä varsin fiinillä alueella - kategoriaa Espoon Westend tai Perthin Cottesloe -, jonne päädyimme enimmäkseen sattumalta: täältä löytyi vuokralle täysin varusteltu kellarikolmio "sopuhintaan" eli 2100e/kk. Mielestäni aivan järkky hintataso, kun maksamme Perthissä asuntolainaa ok-neliöstä 925e/kk. 

Kuitenkin kellarikolosemme oli edullisin tarjolla olevista, joista on järjellinen työmatka UBC:n kampukselle. Asunto on ollut ihan ok, vaikkakin hieman kostea ja jatkuvaa tuuletusta vaativa, koska sijaitsee kirjaimellisesti maan alla (meillä on vain yksi ikkuna, etuovessa). Kuitenkin sijainti on mahtava, sillä pystymme työpäivän jälkeen suuntaamaan joko merenrantaan, vuorille, keskustaan tai North Vancouverin hipsterialueille (mukavia rantaravintoloita, leikkipaikkoja ja eläväistä menoa) ihan kävellen tai hyppäämällä pikavuorobussiin. Lisäksi alue on kaunis, viihtyisä, leppoisa ja turvallinen.

Miten eriarvoisuus näkyy? Vancouverissa on erittäin selkeä aluejako siinä, kuka "kuuluu" minnekin: ei niinkään etnisen taustan pohjalta, vaikka sekin vaikuttaa, niin monikulttuurisen vastaanottavainen kuin kaupunki onkin. Määrittäjänä on tulotaso, koulutustaso ja raittiuden taso tai ainakin sallitut vs. kielletyt päihteet. Täällä tuoksahtelee vähän kaikkialla kannabis, laillinen päihde tupakan ja alkoholin rinnalla. Myös siis täällä meidän kultapossukerhomme kaduilla. Mutta, Vancouverissa on Kanadan pahin huumeongelma ja se keskittyy Downtown Eastside-alueelle eli keskustan itälaidalle. 

En ole itse ollenkaan perillä huumeista tai niiden välisistä eroista, mutta ilmeisesti täällä käytetyimmät aineet ovat heroiini ja fentanyyli ja aiheuttavat erittäin vaikeaa ja rappeuttavaa riippuvuutta. E ja veljeni ajoivat bussilla Eastsiden halki matkalla muualle ja palasivat kotiin kirjaimellisesti kyynelissä, niin rankkaa ihmisrauniokohtaaminen oli. Miksi juuri Eastside on moinen vyyhti? Syitä on monia ja ristiriitaisia, ja selitys asialle riippuu täysin lähteestä. Sen verran sain selkoa, että alue on vetänyt puoleensa vaikeuksissa olevia ja syrjäytyneitä ainakin 1960-luvulta saakka ja sinne on muodostunut tavallaan "kaikki käy, emme tuomitse, mutta saatat kuolla"-mentaliteetti, sekä asukkaiden, käyttäjien että viranomaisten taholta. 

Täältä meiltäpäin lukien Eastside voisi olla vaikka kuussa, niin erilaista on elämä vain kymmenen kilometrin päässä. Tavallaan tämä on hyvä ja leppoisa asia: on mahtavaa, kun voin asioida ja työskennellä lähikirjastossa ilman minkäänlaista pelkoa hankaluuksista tai vaaroista - nimittäin omalla asuinalueellamme Perthissä on myös jonkin verran levottomuuksia ja harva se viikko joku laitapuolen kulkija saa (sinänsä vaarattoman, silti säikäyttävän) raivarin kirjastossa. En kuitenkaan pysty olemaan ajattelematta, miten yhteiskunta voi pitkän päälle toimia niin, että osa eristäytyy omalle vuorelleen (Vancouverissa kirjaimellisesti) kartanoihinsa aitojen taa, kun taas osa rämpii elantoa roskiksista tai sitäkin epähumaanimmin. 

Omakin asukkuutemme hieman heijastelee luokkajakoa: kellarikolmio on mahdollisesti tehty rakennusluvatta, sillä omistaja on tiukka siitä, että emme millään lailla "paljasta" asuvamme täällä. Ovemme on ison omakotitalon takana ja asunnollemme johtava kyltti oli otettu saman tien pois kun sen löysimme. Emme ole tavanneet omistajaperhettä kertaakaan: aina kun näemme heitä ohimennen etupihalla, he eivät noteeraa meitä mitenkään, edes tervehtien. 

Toisaalta he hoitavat kaikki vuokranantajavelvollisuudet oikein, eivätkä ehkä vain halua meidän kuvittelevan, että voimme kaveerata: silloinhan voisi alkaa vaikkapa pyytää palveluksia tai alennusta. Mutta kokemus on aavistuksen absurdi  ja välillä tuntuu, että asumme piilobunkkerissa kuin mitkäkin parasiitit -- emme oikeasti "kelpaa" tälle alueelle, sillä tulotasomme ei huitele samoissa sfääreissä. Liikumme bussilla ja jalan, kun vuokranantaja parkkeeraa kaksi Teslaansa makkarimme yläpuolelle autotalliin. Arvailen, että naapurustossa ei katsottaisi hyvällä omakotitalon jakamista vuokraosuuksiksi (en tiedä, onko täällä amerikanmallista HOA:aa eli homeowners association, millä on laajasti valtaa sanella asukkaiden elämää). Kuitenkin kolmio oli tarjolla ihan Booking.comissa ja on siellä ollut vuosia, eli tuskin mistään huijauksestakaan on kyse. Outoa. 

Luokkaerot näkyvät myös ruokakaupoissa. Täällä on selkeästi kahden eri tulotason ja myös koulutustason tai ainakin terveystietoisuuden kauppoja. Löytyy fiinimpiä luomuun, terveellisyyteen ja uniikkeihin artisaanituotteisiin perustuvia kauppoja, ja toisaalta halpaa bulkkia myyviä kauppoja. No, meillähän eivät rahat riitä noihin kroisosten kauppoihin ainakaan jatkuvasti, sillä niissä tuotteiden hinnat ovat noin puolitoistakertaiset Perthiin verrattuna. Tosiaalta bulkkikaupoista löytyy lähinnä huoltoasematasoista tarjontaa, eli niistä ei voi ostaa jatkuvasti, jos terveellisyys ja tuoreus kiinnostaa. Mielestäni tämä on kiintoisa kulttuuriero verrattuna Australiaan ja myös Suomeen, joissa kummassakin on muutama monopolikauppaketju sekä "uutena tulijana" ehkä Aldi/Lidl, mutta kaikista kaupoista saa sekä terveellistä että vähemmän terveellistä, luomua ja normia, luksuksempaa ja halvempaa. Täällä taas kauppaketjut/kaupat sinällään näyttävät erikoistuvan asiakaskuntansa mukaan. 

Muistan vielä edelliseltä Kanadan-keikalta (vaihto-opiskelijajakso n. 15 vuotta sitten...), miten järkyttynyt silloin olin ihmisten keskimääräisestä terveys- tai ravitsemustietämyksen puutteesta. Silloinen tilanne preerialla ja nykyhetki rannikon metropolissa ovat varmasti erilaiset, mutta edelleen häkellyn ihmeellisistä ruoka-aineista. Esimerkiksi leivonnaiset ovat jättisuuria, jopa Australiankin mallia suurempia: jos aussipaakkelsit ovat tuplakokoa Suomeen nähden, Kanadassa linjana on triplaus. Lounaskahviloiden tarjonta on sekä Suomessa että Australiassa mielestäni laadukasta ja terveellistä noin keskimäärin, ja kasvisten ja vihannesten merkitys ymmärretään. Vancouverissa puolestaan lounaskahviloissa normisettiä vaikuttavat olevan erilaiset piiraat ja leivonnaiset, sekä tietenkin purilaiset, ranskikset ja lämpimät leivät. Esimerkiksi wrapeissa ei välttämättä ole lainkaan salaattia sisällä -- ainoastaan kinkkua tai kalkkunaa ja juustoa --, kun itse miellän wrapin salaatin vaihtoehdoksi. 

Osallistuin post doc-orientaatiopäivään UBC:llä ja sielläkin aamukahvitarjottimilla komeili vauvanpään kokoisia sokeripommeja: muffineja, croissantteja ja cheddar-skonsseja. Australiassa kaikki kokoustarjoilu on mallia hedelmälautanen, vihannes-dippi-lautanen ja ehkäpä sushia tai niitä kasvispainotteisia wrappeja. Huom, en tässä nillitä tai valita siitä, että sain ilmaista ruokaa, jonka tietenkin söin! Lähinnä havainnoin kulttuurieroja. Vielä hiilarointiakin kummempaa on lisäaineiden ja sokereiden läsnäolo ihan kaikkialla. Ostin samaa Quaker-merkkistä pikakauraa, jota Perthissäkin syömme. Täällä jäi lautaselle, koska valmiiksi maustetusta annospussista puolet on sokeria eli ällömakeaa. Samoin valmispizzan pohjat tai paahtoleivät saattavat maistua pullalta. Ihan kaikkeen lisätään maissisiirappia (USA:n malliin). Omituisin tuote on coffee mate, jauhemainen kahvinvalkaisija, joka on kirjaimellisesti valkaisijaa: kemiallisia lisä- ja väriaineita, ei halaistua sanaakaan mistään aidosta. 

Työskentelyyn täällä en ole saanut varsinaista tatsia, siis työpaikkakulttuuriin. Pakerran tällä hetkellä omaa tutkimustani etätyönä lähikirjastolla, ja osallistun orientaatioihin ja vastaaviin kampuksella paikan päällä. Kuitenkin akatemian hierarkkisuus on jo tullut vastaan, verrattuna Suomeen tai Australiaan. Yliopistolla kaikkia tohtorinarvon saaneita puhutellaan puoliväkisin tittelillä tohtori (tai professori), ja post doc- eli tutkijanuran alkuvaihe nähdään oikeastaan opiskelijuuden vaiheena, ei itsenäisenä asiantuntijuutena.

Täällä siis on ensin undergrad eli kandidaatintutkinto, jonka päälle voi suorittaa postgrad eli maisterin tai tohtorin tutkinnon. Normiopiskelijat jättävät opinnot kandiin ja lähtevät työelämään. Vain akateemisesti suuntautuneet jatkavat maisterivaiheeseen, ellei työelämä sitä erityisesti vaadi, kuten esimerkiksi lääketieteessä. UBC on luonnon- ja lääketieteellispainotteinen yliopisto ja niinpä myös post doceista suurin osa on lääketieteen tai siihen liittyvien tieteiden (farmakologia, biokemia, muut labra-aiheiset) edustajia. He myös työskentelevät hyvin suoraan projektijohtajansa alaisuudessa ja tämän tutkimusta edistäen, sen sijaan, että vetäisivät omaa tutkimusta. Olinkin orientaatiopäivässä ainut humanisti ja suorastaan kummajainen, koska minulla ei ole esihenkilöä tai valvovaa johtajaa. Minulla kyllä on täkäläinen ohjaaja, jota tosin tapaan harvakseltaan - vielä en kertaakaan. 

Ensihuumassamme ja Vancouver-ihastuneisuudessamme aloimme jo haikailla muuttoa tänne. Kuitenkin lähempi syyni hieman romutti intoa. Kanadassa ei tunneta long service leavea, pitkän palveluksen vapaata, Australian työväestön motivoijaa: 7-10 vuoden työuran jälkeen saa kolme kuukautta ekstralomaa täydellä palkalla tai puoli vuotta puolella palkalla, siis joka vuosikymmenen jälkeen yhden jakson uudestaan. Aussilassa vuosiloma on vähintään neljä viikkoa, Kanadassa lakisääteisesti kaksi (toki työnantajat voivat tarjota enemmän). Muutenkin työkulttuuri ja palkkataso vaikuttavat amerikkalaisilta eli ihannoidaan ylitöitä, siedetään matalahkoa palkkaa ja kärvistellään epävarmoissa työsuhteissa. Tietysti nämä riippuvat aina työnantajasta. 

Vancouverin näkyvin huonoin puoli meille on maailmanlaajuisesti korkea hintataso, mukaanlukien tippauskulttuuri, sekä taxes and fees-systeemi. Täällä siis kaikissa palveluammateissa osa ellei koko palkka perustuu tippeihin, joita on käytännössä pakko antaa vähintään 15%, toiveena jopa 25%. Mitkään hinnat missään, edes ruokakaupassa, vaatekaupassa tai museon ovella, eivät ole ne, jotka hintalapuissa näkyvät, vaan niihin lisätään kassalla erilaisia ALVeja ja mitä lie palvelumaksuja. Täten jokainen ostos maksaa vähintään 15% enemmän kuin mitä itse luulet menun, hintalappujen tai muiden listausten pohjalta. 

No entäs aivan perusarki? 

Ensimmäiset pari viikkoa käytimme enimmäkseen lomailuun. Veljeni vieraili täällä ja kiersimme kuumeisella innostuksella kaiken turistioppaissa mainitun sekä enemmän. Olemme ehtineet käydä Whistlerissä, lähivuorilla, monissa Vancouverin eri kaupunginosissa, tiedekeskuksessa, museoissa, akvaariossa, näköalapaikoilla, kasvitieteellisissä puistoissa, taidegallerioissa... sekä ajoimme ympäri Vancouver-saarta, joka on siis kaupungista erillinen, Pohjois-Amerikan rannikon suurin saari parin tunnin lauttamatkan päässä. Siellä suunnitelmamme menivät hieman mönkään, sillä saaren itä- ja länsirannikkoa yhdistävä ainut tie katkesi metsäpalossa juuri samana päivänä, kun olisimme matkan taittaneet (tie oli lopulta poikki kaksi viikkoa). Äkkiä Google Mapsin varassa uudet suunnitelmat, uudet majoitusvaraukset, ja nokka kohti muita maisemia. Onneksi sentään näin päin, eli emme jääneet saaren vastarannalle jumiin sammutusta ja tienraivausta odottamaan. 

Kanadaan on sikäli helppoa asettua, että olo on hyvin tervetullut. Kukaan missään ei ole millään lailla ilmaissut, että emme kuuluisi tänne (paitsi vuokraisännät mykkyydellään tavallaan...), päinvastoin. Kanadalaiset ovat maailmanlaajuisesti tunnettuja kohteliaisuudestaan ja ystävällisyydestään. Jopa vessagraffitit näyttävät olevan kiltimpää kielenkäyttöä kuin Australiassa ja Suomessa, ja eräänä päivänä bussissa todistimme bussikuskin ja kodittoman välistä konfliktia, joka kuitenkin päättyi siihen, että ilkeästi kettuillut matkustaja toivotti hyvää päivänjatkoa kuskille. Toisin kuin Perthissä, en ole kertaakaan joutunut selittämään kellekään, mistä olen ja miksi tulen, miksi minulla on aksentti -- Perthissä tätä yhä jaksetaan ihmetellä 12 vuoden jälkeen, vaikka kolmasosa asukkaista on ulkomailta kotoisin. 

Tällä hetkellä arkemme rullaa samanoloisesti kuin Perthissäkin (tosin ilman päivähoidon suomaa jelppiä = hitaammalla työskentelytahdilla): käyn töissä joka toinen päivä ja E puolestaan suorittaa diplomiopintojaan loppuun joka toinen. Vuorottelemme pikkujepen vahdintaa, sillä emme näin lyhyellä reissulla ole oikeutettuja mihinkään hoitotukiin tai -paikkoihin eikä kultahammasalueellamme edes ole juurikaan lasten palveluja, kuten lapsiparkkeja. Muutamia mukavia leikkipuistoja sentään on. Arki on toisaalta haastavampaa täällä, väliaikaismajoituksessa, kun kodin tarjonta on rajoitettua (ei ole mausteita, ruokaöljyä, raastinrautaa, monia paistinpannuja jne talon puolesta), eli ruuanlaitto ja muutenkin kotityöt sujuvat hieman takamatkalta. Lasta on hankalampaa leikittää/viihdyttää, kun leluja on nuukasti. Askartelemmekin paljon pahvipakkauksista, niitä on hauska maalata vesiväreillä eikä väripaketin kanniskelu matkalaukussa paljoa paina. 

Kuitenkin uuden maan ja kaupungin kokeminen yhdessä palkitsee niin paljon, että pikkuhankaluudet unohtuvat joka ilta, viimeistään uuden mielekkään aamun koittatessa. Suosittelen samoin tunteville!

Vancouver lähivuorelta katsoen, Cypress Lookout. 

Lähirinteen kartanot. Emme ihan tällaisessa asu.

Vancouver on kiireinen satamakaupunki niin tavarankuljetuksen kuin turisminkin saralla. Kesäkausi on täynnä risteilyaluksia, reitillään Alaskaan.

Yllä ja alla: Victorian arkkitehtuuria Vancouver-saarella.

Outoa evästä. Juustoraasteleipä, limpusta puolet. Kuulemma alkuruoka esim. pizzalle (!).