Takaisin Etelään

Kotona Perthissä! Takana yhteensä 21 tuntia lentämistä ja muutama tunti kentillä odottelua, vaikka vaihdot olivatkin lähes liian tiukalle aikataulutettuja. Kaikki sujui kuitenkin hyvin ja Suomen-loma onnistui jopa yli odotusten. Oli mahtavaa nähdä rakkaita ja tunnelma säilyi kauttaaltaan hyvänä, jopa helposti hiipivä joulukiire ja kireys loistivat ihanasti poissaolollaan.

Kun eilen istuin taksissa matkalla kentältä kotiin, huomasin aiempaa selvemmin, miten siisti kaupunki Perth on. Ei juuri roskan roskaa missään, puistot ja pienetkin viheralueet pidetään kauniina ja trimmatuilla nurmikoilla lojuu enintään puiden lehtiä. En tiedä, onko tämä yleisaustralialainen ilmiö, mutta Perthin ja supersiistin Singaporen jälkeen silmät avautuivat uudella tavalla Suomen roskaisuudelle ja jonkinlaiselle lievälle välinpitämättömyydelle. Suomessa kaupungilla ja teiden varsilla yleensä tienpientareet ovat roskien pilkuttamia, samoin pensaiden ja ruusupensasaitojen aluset ovat tavallisesti pikaruokapakettien, kaljakääreiden ja ties minkä paperisilpun sotkemia. Yleiset vessat ovat järjestään nuhruisia ja vessojen lattialla lojuu tallattua käsipyyhe- ja vessapaperia. Roska-aaltoihin ei Perthissä törmää oikeastaan missään, ainakaan ei nyt muistu yhtään paikkaa mieleen. En tiedä, onko syynä siivoojien määrä vai yleinen asenne, vai yhdistelmä kumpaakin. Perthissä olen nähnyt mm. varsin kätevän katuimurin, pienen lakaisukoneen kokoisen vehkeen, joka imee roskat sisuksiinsa. Täällä ei myöskään ole mitenkään tavallista nähdä graffiteja tai tageja seinissä, muualla kuin ns. huonommilla alueilla. Esimerkiksi Helsingissä sen sijaan lähes jokainen bussipysäkki, sähkökaappi ja aita on tuherreltu peitoksiin. 

Kotiin palatessani muistui myös mieleen aussien vankka usko tiedottamiseen ja ohjeisiin. Postista oli putkahtanut lappu, jossa ohjeistettiin joen toisella puolen pidettävän kesäfestarin tapahtuma-ajoista, liikennejärjestelyistä ja mahdollisesta melusta. Tapahtumapaikka ei siis ole varsinaisesti lähellä, mutta ilmeisesti joen yli voi kantautua musiikkia myös meille saakka. Infolapussa hehkutettiin tapahtuman tärkeyttä Perthille, ja luetteloituina olivat tarkat kellonajat tapahtumien kululle, mm. soundcheckien kestoajat, sekä infonumero kyselyiden ja mahdollisten valitusten varalle. Uskomatonta ajattelevaisuutta (tai mahdollisesti lain säätelemä ilmoitusvelvollisuus), joka taatusti vähentää tulevien valitusten ja närän määrää. Esimerkiksi Kuopiossa kun on jokavuotinen haloo RockCock-rockfestareista, josta pitopaikan lähiseudun asukkaat valittavat hartaudella. Syytäkin toki on, mutta jos järjestelyt ja tiedottaminen hoidettaisiin samalla pontevuudella ja sitouttamishalulla, suhtautuminen voisi olla positiivisempaa ja tapahtuman tuomat edut (mm. tunnettuuden kasvu ja kaupungin elävöityminen) tunnistettaisiin paremmin. 

Ensimmäinen paluuvuorokausi on kulunut hivenen pökerryksissä sekä aikaeron, pitkän lennon aiheuttaman väsymyksen, että uudelleenorientoitumisen kieppeissä. On ihanaa olla taas 'Etelän kodissa' ja Suomen reissun missanneen Riston luona, Perthistä on tullut jo koti Suomen rinnalle. Kaikki on hyvin, silti olo on vähän haikea. Onhan lähtö aina myös luopumista ja tiedossa olevaa ikävöintiä. Tuntemuksia pohdiskellessani huomasin myös, että vaikka Perthiin on ollut helppo kotiutua, juurtuminen on asia erikseen. Suomen ja suomalaisuuden tuntee niin läpikotaisin kuin maan ja kansan voi tuntea. Siellä tiedän, miten olla, elää ja puhua missäkin tilanteessa. Perthissä tuntuu yhä, ettei ole ihan vakaalla pinnalla kaikkien tapojen ja käytöskoodien suhteen, ja kommunikointi ei vielä ole yhtä sujuvaa kuin suomalaisten kesken. Vaikka kielitaito on kummallakin hyvä, ei se ole sama asia kuin olla natiivi kielenpuhuja. Monimutkaisemmat asiat ja perinpohjaista perustelua ja argumentointia vaativat keskustelunaiheet ja mielipiteet jäävät täällä vähemmälle tai ainakin pintapuolisemmiksi, kun ei ole riittävästi sanoja ja sanomisen tapoja - kuten suomeksi olisi. On sekä etu että haitta, että puhumme kotona samaa yhteistä kieltä. Englannin omaksuminen ja todellinen kaksikielisyys hyötyisi, jos myös meidän kielemme olisi  englanti. Toisaalta on onni ja autuus, että saa käyttää omaa äidinkieltään tarkimpine mahdollisen ilmaisuineen oman puolisonsa kanssa. Ja onneksi nykyään on välineet pitää helposti yhteyttä sukulaisiin ja ystäviin. Suomen ruostuminen tai totaalinen hukkaaminen ei ole - ainakaan vielä ja onneksi - mikään oikea uhka. 

Vielä viimeisiä joulun tunnelmointeja.

Joulu on ohi, mutta paluu keskelle kesää sen sijaan tätä hetkeä!

We wish you a merry Christmas

Samaan aikaan Australiassa. Kuva (c) Riemurasia.net

Talviunten kynnyksellä

Havaintoja Suomesta - sarja jatkuu. Joulu odotuttaa vielä itseään, sillä vaikka juhla toki on jo viikon sisällä, kelit eivät ole jouluisen taianomaisia vielä nähneetkään. Parhaillaan sisä-Suomessa on lunta maassa lämpäreittäin, märkä nurmikko ja rapainen hiekka paistavat masentavasti alta. No, vielä on aikaa ja eilen illalla jo pyrytti hetken lupaavasti. Perthiläisten kommentit tiedossa olevasta +28 asteen joulusta yli neljäkymmenasteisen sijaan kuulostavat kyllä välillä melko houkuttelevilta. Mutta nyt niihin havaintoihin:

Suomalaiset ärtyvät etenkin väkijoukkoihin erityisen helposti, mutta eivät näytä ärtymystään muuten kuin puhinana, äreinä katseina ja tempovina liikkeinä. Jouluruuhka on varmaan omiaan kiristämään hermoja entisestään, mutta kauppojen ja markettien käytävillä kohtaa sesongista riippumatta samanlaista pahantuulen huountaa. Nyt sen tajusin, että syynä mitä ilmeisimmin ovat hiostavat ja ahdistavat vaatteet. Mikäs sen tukalampaa, kuin sukkuloida ahtailla kauppakäytävillä toisia toppatakin pullistamia hahmoja väistellen, kun hiki valuu otsalta ja villakaulahuivi kutittaa. Itseäni on aina ärsyttänyt Suomeen erottamattomasti kuuluva pakko, että puolet vuodesta on kääriydyttävä useisiin vaatekerroksiin aina, kun kotiovestaan haluaa ulos. Sukkahousut, housut, aluspaita, päällyspaita, neuletakki, talvitakki, huivi, pipo, hanskat (joista toinen aina hukassa). Joka ikinen vaate tuntuu hiertävän viimeistään siellä kodikkaan tuvan lämpöiseksi lämmitetyssä kaupassa, eli totaalikuumaksi löylytetyssä toppatakkiasiakkaiden käristystilassa. Minkä ihmeen takia ne kaupat pidetään talvisin yli +18-asteisina alkujaankaan? Myyjien työmukavuuden toki ymmärrän, mutta varmaan heillekin voisi tarjota paksummat työvaatteet ja asiakkaille sen mahdollisuuden, että ei läkähdy heti ensimmäisellä käytävällä.

Suomalaisten ärtymystä lisää, että täällä jostain syystä ei ole tapana huomauttaa tai pyytää tilaa, jos toiset tukkivat kulkureitin. Mieluummin seistään takana mykkänä odottamassa vaikka minuuttitolkulla, että niskaan porautuva katse tai telepatia herättävät tukkijamöllön. Jotkut reippaat sentään työntyvät ohi anteeksi-sanan kera. Suomalaisilla on myös kummallinen tapa pysähdellä keskelle kulkureittejä, esimerkiksi rullaportaiden yläpäähän tai keskelle katua, jos täytyy kaivaa kännykkä laukusta tai yleisesti vain mieleen tulee kiinnostava ajatus, jota on pohdittava paikallaan. Opiskelijaruokaloista muistan sen ilmiön, että kun pöydästä noustaan, siitä noustaan taakseen vilkaisematta ja tuoli vauhdilla taaemmas tönäisten. Jos takana kulkee juuri sillä hetkellä joku oman tarjottimensa kanssa, on vaarana tulla kumoon keilatuksi nousijan tuolilla. Olen päätellyt, että suomalaiset eivät kerta kaikkiaan muista, että samalla väylällä voi olla muitakin. Huolimatta siitä, että enemmistö meistä on jo nykyään kaupungista tai edes vähän isommalta kirkonkylältä kotoisin, eikä enää suoraan maatilalta tai korpikuusen kannon alta.

Sen sijaan Suomen luonto on yhtä kaunis kuin ennenkin. Tulkoon räntää, tulkoon vettä ja ankeutta taivaan täydeltä. Minusta suomalaisessa luonnossa on silti aina jotain sellaista jopa esihistoriallista mystistä tenhoa, jota en ole muualla kokenut. En tiedä, onko syynä tällaiseen luontoon ja maisemiin tottuminen ja rakastuminen jo lapsesta saakka, vai se, että on niin helppoa kuvitella esi-isät asumaan ihan samanlaisten kuusten, mäntyjen ja koivujen katveeseen, kallioreunaisia järvireittejä melomaan. Tosin muistettakoon, että kuusi tuli Suomeen vasta noin 6000 vuotta sitten ilmeisesti kaakosta, jääkauden jättämien kylmien ilmanalojen jo hellitettyä. Asukkaita näillä mannuilla on siis ollut kauemmin kuin kuusia. Mutta rehellisesti sanoen ei edes luonnon vetovoima poista sitä faktaa, että kuukausia jatkuva pimeä-hämärä-valopilkahdus-hämärä-pimeä-rytmi on kertakaikkiaan liikaa ainakin omalle sietokyvylleni. Nytkin huomaan, että viikko Suomessa on saanut jonkinlaiseen orastavaan talvihorrokseen ja tuntemaan, että pitäisiköhän ottaa torkut, ja kohta taas torkut... Auringon alla vain jaksaa paljon paremmin. Olen aina ollut varsin tarmokas henkilö ja tuntuu, että sitä tarmokkuutta pääsee toteuttamaan ja purkamaan parhaiten seudulla, jossa ympäristökin suosii aktiivisuutta ja reippautta. Suomeen voi tulla ainakin talvisin levähtämään, horrostamaan unen ja valveen rajamaille. Suomen kesä toki sitten erikseen!

Suomalainen kanerva on eräs lempikukistani. Kuvassa tosin jalostettu ruukkuyksilö.

Matkalla Suomessa

Muutama päivä nyt Suomessa takana ja plakkarissa havaintoja, joita voin jakaa tänne. Lennot menivät hyvin ja sain nukuttua koneessa, joten saapuessani maanantaiaamuna Helsinki-Vantaalle olin jokseenkin pirteä ja jetlagiton, ja pystyin saman tien hyppäämään suomalaiseen tahtiin. Ensin bussiin ja kohti sukulaismajoitusta. Vaikka olen ollut poissa vain puoli vuotta eli pienen hujauksen, ja olen kyllä reilusti yli kaksi vuosikymmentä nähnyt täkäläisen syystalven, silti - näky oli shokki. Onko täällä ihan oikeasti näin harmaata? Ei vain sää ja rännänsekainen tihku, vaan kaupunkimaisema ylipäätään?

Myönnän, että lentokentän seutu ei ole sitä hurmaavinta aluetta muutenkaan, mutta en ollut muistanut suomalaisten suunnittelijoiden vankkumatonta rakkautta harmaita peltihalleja ja betonikuutioita kohtaan. Jo lentoasema on yksi suuri teräslaatikoiden ketju (vaikkakin sisältä oikein viihtyisä), ja Finnairin uusi look korosti pellinharmaan ylivaltaa: lentokoneet ovat suoraan sotienjälkeiseltä pula-ajalta. Kun aikoinaan näin ensimmäisen kerran Finnairin 50-luvun uudisherätetyn ilmeen, pidin sitä oikein tyylikkäänä. Kun nyt näin koneita tihkuharson läpi vasten harmaata kenttää, halleja ja säätä, näky oli pelkästään masentava.

Vaikka elämä Perthissäkään ei (aina) ole tanssia, laulua, musiikkia, naurua; niin jotenkin silti tuntui, että kaikki aurinko ja ilo on tästä maasta riisuttu. Sisällä terminaalissa oli hillittyjen jouluvalojen ja puusisustusten ansiosta kodikasta, mutta oudon hiljaista. Ei puheensorinaa, ei taustamusiikkia, ei myyjien huudahduksia, vain vaiti vaeltavia matkustajia.

Kun sitten pääsin sukulaisten huomaan ja vaihtamaan kaikkia mahdollisia kuulumisia, mieliala koheni kummasti. Nämä muutamat päivät ovat arvattavasti kuluneet täkäläisiä tärkeitä ihmisiäni tavaten, ja nyt fiilikset ovat oikein mainiot. Silti, kun tänäänkin heräsin kahdeksalta ja ikkunasta näkyi pelkkää synkkää ja pimeää, reippaana päivään nouseminen on selkeästi hitaampaa kuin kotona Perthissä.

Ollapa lunta.

Olen ennen pitänyt Helsinkiä vähän tylynä ja ei-tervetulleeksi toivottavana kaupunkina, mutta ensireaktiostani huolimatta olen yllättänyt itseni pitämällä kaupungista enemmän kuin ennen. En tiedä onko syynä joulumieli, aktiivinen yritys parantaa Helsingin imagoa matkailijaystävällisenä kaupunkina, vai vain omat kokemukseni Perthin nyreistä ja ylimielisistä teiniasiakaspalvelijoista, mutta täkäläiset ovatkin oikein ystävällisiä. Ei täällä nyt hymy huulilla kuljeskella, mutta ei töykeästi tönienkään, ja myyjät ynnä muut jopa juttelevat ystävällisesti. Bussikuskit tosin ovat yhtä mykkiä kuin aina ennenkin.

Olen myös huomannut täysin odottamattoman ajatuksen pulpahtavan mieleen: these are my people and this is my turf, eli nyt olen omalla reviirilläni ja omieni parissa. Outoa, koska viihdyn Perthissä hyvin ja olen kotiutunut sinne nopeasti. Kuitenkin oman kielen kuuleminen, ja ihmisten tuttu ulkonäkö (tarkoittaen esim. pukeutumistyyliä, koska Perthissä minusta on niin kummallinen, ruma ja yhdestä kaupallisesta muotista valettu katumuoti) näköjään herättävät yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Hotelli Tornista kurkkien.

Suomalaiset näyttäytyvät yllättävän persoonallisina, jopa värikkäinä pukeutujina. Vaikka ulkotakit ovat harmaata ja mustaa, alla on värikkäitä neulepaitoja, päässä kirkasvärinen pipo tai harteilla kaulaliina. Täkäläinen look on myös selkeästi enemmän "hippi" tai pikemminkin käsityöläisyyttä arvostava ja korostava, sillä vastaavia huovutettuja piippapipoja, käsintehtyjä rintakoruja ja korviksia, sekä itse virkattuja hartiahuiveja ynnä muita ei Perthissä näe juuri ikinä, ei edes niiden boheemimpien päällä.

Suomessa tavallisia rastatukkia, goottimustaa vaatetusta tai punk-ilmettä ei Perthin kaduilla oikeastaan ole ollenkaan. Nuorilla suomalaismiehillä on silmiinpistävän usein parrat ja pitkät tukat, tai vaihtoehtoisesti kaljut; suomalaisnaisilla on persoonallisia ja omaperäisen värisiä hiustyylejä verrattuna perthiläisiin. Helsinki puolestaan näyttäytyy design-henkisenä, boheemina ja trendikkäänä skandinaavisena kaupunkina, mutta toisaalta yllättävän itäeurooppalaisena.

En ole koskaan ennen huomannut näin selvästi, miten nuhruista tai likaista joissain paikoissa on - siis ihan keskustassa tai rakennusten sisätiloissa, ei vain ns. ongelmalähiöissä. Olen näköjään jo ihan liian tottunut tahrattomana pidettävään kokolattiamattoon kerrostalomme rappukäytävässä, kun täkäläiset käytävätilat ja portaikot laatoituksineen ja kurajälkineen, sekä lattialla pyörivine syksylehtineen ja hiekoitussorineen näyttävät kummallisen välinpitämättömältä. Toki pitkän loska-ajan maassa kokolattiamatto olisi siivouspoliittinen itsemurha.

Designia löytyy.

Yksi asia on selkeästi paremmin, ja se on jopa odottamattomasti joulutunnelma. Vaikka lunta ei ole ja tihkuttaa, jouluvalot nyt vain toimivat paljon paremmin täällä hämäränhyssyssä kuin kirkkaassa lämpimässä auringonpaisteessa. Pidän myös enemmän suomalaisesta hillitystä koristelusta, joka sekin on jokseenkin käsityöläistä ja maalaisperinteitä noudattavaa Perthin överikimallus-kiinantuonti-jouluhörhellyksen rinnalla.

Suomalaisia punaharmaita tai oljenvärisiä joulukoristeita ei Perthissä käytä kukaan (paitsi sikäläissuomalaiset), ja täällä taas jokainen kauppakeskuksen kuusi on koristeltu pelkästään jouluvaloilla ja ehkä enintään muutamilla punaisilla palloilla. Huurrepuikkokimalluskultarönsykuusiin tottuneena näyttää toisaalta hieman karulle ja riisutulle, toisaalta kodikkaan yksinkertaiselle. Tälläkin pärjää, ja jotenkin aidompi joulumieli syntyy.

Kuitenkin kaunista.

Matka jatkuu pian sisämaahan kotia kohti, ja ehkä jopa luntakin on luvassa. Sitä odotellessa, glögistä hämärässä nauttien.

Suomalaiset pärjäävät vähemmällä kimalluksella.

Jouluksi kotiin

Tasan puoli vuotta tänne tulon jälkeen lähden tänään Suomeen jouluksi, joten blogi vilkastuu taas kunhan ehdin koneen ääreen ja ihmettelemään Suomen ja Australian eroja Suomesta käsin. Uusivuosi rannalla Perthissä kuitenkin odottaa. Kuusen äärestä palmujen alle.

Täkäläiset ovat olleet lähes itseäni innostuneempia mahdollisuudestani päästä viettämään valkeaa joulua. Melkein jokainen, jolle olen lomasta maininnut, on aloittanut joko "kun minä olin Euroopassa '88 jouluna, valkea joulu oli niin ihanan taianomainen!" tai vaihtoehtoisesti "oi miten ihanaa, oikea joulu! Barbecue-joulu täällä ei ole oikeastaan oikea joulu.

Mutta toisaalta, kyllä siellä lumen keskellä on varmaan aika kylmä? Ehkä barbecue-joulu onkin hyvä asia". Paras kommentti oli minusta jotakuinkin tällainen: "Olisi niin ihanaa kerran elämässä kokea valkea joulu! Laittaisin kynttilöitä pöydälle ja kokkaisin maukasta kuumaa pataruokaa, ja istuisin sisällä syömässä sitä ja katselisin talvea ikkunasta". My point exactly. Ei siellä lumen keskellä kannata olla, jos ei ole sisällä lämpimässä tunnelmoimassa. Kuulumisiin!

Joulu Aussilassa jää tältä vuodelta kokematta - mutta aina on ensi joulu! Kuva (c) Rantapallo.fi

Suomalaisten sydämessä

Perthissä asuu enemmän tai vähemmän vakituisesti tietämäni mukaan satakunta suomalaista (luku voi heittää ihan miten päin tahansa ja miten suurella haarukalla tahansa), joista olen ehtinyt tutustua noin pariinkymmeneen. Näin itsenäisyyspäivään sopivasti on ollut kiinnostavaa huomata, mitä täkäläissuomalaiset noin yleisesti alkuperäisestä kotimaasta kaipaavat. Läheiset ovat itsestäänselvyys kaikkien listoilla, samoin ruisleipä ja salmiakki, saunakin tavallisesti top nelosessa, joten oheinen katsaus luotaa muita kaipuunkohteita.

1) Lonkero. Eli gin long drink, greippilimpparin ja ginin rakkauslapsi. Koska en ole erityinen lonkeron ystävä - muutenkin alkoholipitoisista juomista parhaiten maistuvat erittäin kuivat viinit - en ollut asiaa koskaan ennen ajatellut: toden totta, lonkku on suomalaisten ikioma juoma, joka alkujaan kehiteltiin Helsingin Olympialaisiin 1952. Lonkeron suurin markkina-alue on Suomi, eikä sitä täältä Aussilasta edes saa. Panimoliiton historiikin mukaan lonkeron syntysyy oli, että 50-luvun Helsingissä oli ravintoloita varsin harvassa. Olympiahuuman tuomiin asiakasvirtoihin varauduttiin valmiilla pullotetulla juomasekoituksella, mikä nopeutti reilusti tarjoilijoiden ja baarimikkojen työtä. Alun perin makuja oli kaksi, gini-greippi ja brandy-pommac. Ginigreipistä tuli saman tien niin suosittua, että vain Olympialaisten ajaksi tarkoitettu tuote sai jatkoaikaa aina nykypäivään saakka, ja myynti laajennettiin ensi tilassa Helsingistä koko maahan. Täkäläisfinskit ovat vankasti sitä mieltä, että mikäli joku keksisi alkaa tuoda lonkeroa Australiaan, juoma katoaisi hyllyiltä salamana, niin paljon maun vetovoimaan täkäläistenkin parissa luotetaan. Siinäpä ilmainen bisnesvinkki jollekulle.

2) Perunat. Perunatkaan eivät ole varsinaisesti my cup of tea eli minun juttuni, kotona kokkailen lähinnä pasta-, riisi- ja couscousruokia (sikäli mikäli kuin kokkailen, kun kaupungilta saa mitä tahansa take awayta kädenkäänteessä). Sen verran olen kuitenkin täkäläisiä perunalaatuja maistanut, että ymmärrän muiden tyrmistyksen. Aussiperunat ovat keitettyinä "limaisia", tärkkelyspitoisia tahmaisia valkoisia jauhopalloja. En tiedä myydäänkö täällä erikseen erisorttisia perunoita esimerkiksi keittoihin, muusiin, keitinperunoiksi, laatikkoruokiin tai uuniperunoiksi. Ainakaan noista valkoisista tahmapalloista ei muusia saa, lähinnä keitettyjä kuoriperunoita. Samasta syystä johtuu ehkä sekin, että täkäläiset ranskikset ovat lähes aina paksuja, päältä aavistuksen rapsakoita mutta sisältä tyystin pehmeitä valkoisia luttanoita. Pienen harjoittelun jälkeen olen tykästynyt kyseiseen ranskismalliin, mutta rapeita, kapeita ranuja haikailevat pettyvät uppovarmasti.

3) Maitotuotteet. Maitotuotteissa on kauttaaltaan pienempi valikoima täällä, ja etenkin hyla- ja laktoosittomia tuotteita ei melkeinpä tunnetakaan - kyllä joitain silti saatavilla on. Henkilökohtaisesti tämäkään ei ole ongelma, koska maitoallergisena skippaan kaikki lantratut ja laktoosipilkotutkin tuotteet joka tapauksessa ja korvaan soijamaidolla. Mutta ymmärrän kyllä haikeuden, kun kaikki ne kymmenet ihanat jugurttimaut, rahkat, viilit, ruokakermat ja tuorejuustot ynnä muut ovat täällä muisto vain, ainakin niin kauan kun taas Suomessa vierailee.  Täällä huomaa taas kerran, miten vankasti suomalaisten ruokavalio perustuu maidon (ja perunan) käyttöön. Suosikkiesimerkkini tästä on kesäkeitto, maitoliemi, jossa ui perunanpaloja muiden keitettyjen vihannesten joukossa. Täkäläiset eivät nähtävästikään osaa vastaavaa maitotuotevalikoimaa haluta, tai ainakaan paikalliset elintarvikefirmat eivät ole tätä markkinarakoa vielä haistaneet. Lisää suomalaisia vaan pallon tänne puolen tulemaan, niin mullistuvat aussien käsitykset maidosta ja perunasta!

4) Aku Ankka. Suomen tilatuin lehti jo vuosikymmenet. Akkarilla/Akuskilla on miljoona tilaajaa ja lehti juhli tänä vuonna 60-vuotissynttäreitään. Vaikka sarjakuva ei Suomessa yleisesti ole aikuisten harrastus ainakaan laajassa mitassa (vrt. Japani), Aku Ankkaa ei oikeastaan pidetä edes sarjiksena. Se on instituutio, perinne, lapsuudesta aikuisuuteen kantanut ihana tapa. Itsekin Akkarin huikeaa verbaaliakrobatiaa arvostavana (sekä Don Rosan sarjiksia, mikä kekseliäs määrä kiinnostavia yksityiskohtia per ruutu ja tarina) ymmärrän kyllä kaipuun ankkasuvun pariin. Akkari on USA:n jälkeen suosituimmillaan juuri Pohjoismaissa, mutta täkäläistä Donald Duck-lehteä en ole edes nähnyt. Netin mukaan Aku-taskukirjoja saisi, tosin tilauksesta, ei markettien hyllyillä Suomen tapaan. Ohi aiheen kiinnostava (?) fakta: Victorian osavaltiosta kaakkois-Australiasta löytyy pikkukaupunki nimeltään Donald, joka on lanseerannut itsestään turistikohteen sorsanmetsästyksellä. Legendaarisella sorsajärvellä on runsaimpina aikoina väitetty pesineen jopa miljoona sorsaa, ja kultakaudella 1970-80-luvuilla metsästäjiä kävi vuosittain 16 000 henkeä. Sorsanmetsästys voi olla vetonaula, koska se on kiellettyä suurimmassa osassa Australiaa, mm. WA:ssa.
Enemmän Akuski-tietoa Aussilasta oheisesta linkistä:  http://comicsdownunder.blogspot.com/2008/05/not-all-ducks-are-created-equal.html

Aku oli ennen suosittu myös Down Underissa, nykyään ei. Missä vika? Kuva (c) Comics Down Under - blogi.

Juhlakausi päällä (+ harmiton hätätilanne)

Tänään olikin astetta rivakampi päivän aloitus ihan pyytämättä ja yllättäen, kun kesken aamupalan alkoi kerrostalon keskusradio volista "evakuoikaa heti, tämä on hätätilanne!". En tiedä, onko keskusradio pakollinen varuste uusissa kerrostaloissa, mutta keskitetty palohälytys ilmeisesti on. Eli jos asuntoon kiinteänä kuuluva palohälytin nuuskii liikaa savua, alkaa kadulla ja sisällä soida räikynä ja moikuna, ja vielä keskusradionauhoitekin vaatii poistumaan. Saman tien kengät jalkaan, lompakot kouraan (tärkeimmät matkaan), vielä vesipullo keittiön pöydältä kainaloon ja juoksemaan hätäuloskäyntiportaisiin. Ehdimme odotella kadulla muiden asukkaiden kanssa alle viisi minuuttia ennen kuin paloauto kaahasi paikalle. Talomme vahtimestari - joka siis on aulassa paikalla toimistoajan päivittäin - kiersi kertomassa tilanteesta, eli yhdessä asunnossa oli alkanut hälytys soimaan eikä sinne päästy sisälle tarkistamaan tilannetta. Me enemmän tai vähemmän puolipukeiset, sotkutukkaiset aamutokkuraiset ihmiset odottelimme kadulla noin parikymmentä minuuttia, kunnes palomiehet sammuttivat jatkuvasti pirisevän hälytyskellon ja sanottiin, että saa palata sisälle - väärä hälytys.

Jos tapahtuneesta jotain pseudopsykologista tilannekuvaa haluaisi rakentaa, niin huvittavaa oli huomata, että suurin osa odottelijoista käytti odotusajan joko läheisellä kioskilla mm. kahvia, mehua ja syötävää ostellen, tai sitten läheisissä parissa kahvilassa samoissa toimissa. Mistäkö tiedän? Kävimme itsekin ostamassa kaksi vissypulloa odotellessamme. Joku kulutuskriittinen voisi väittää, että ihmiset ovat niin ehdollistuneet kuluttamiseen, että hädän hetkellä (tai tylsän odottelun hetkellä) ensimmäinen ajatus on täytyy ostaa. Joku maanläheisempi puolestaan toteaa, että koska kaikilta jäi aamupala kesken, emmekä tienneet, milloin kotiin pääsee, kukin jatkoi kesken jääneitä aamutoimiaan parhaansa mukaan.

Onneksi tilanne ei ollut oikeasti vakava, ja kotiin päästiin keskenjääneen ja jäähtyneen kahvikupin ääreen näinkin pian. Hyvä siksikin, että tänään olisi jo päiväsaikaan meno Perthin suomalaisten yhteisiin itsenäisyyspäiväpippaloihin, meren rantaan tottakai. City Beachilla järjestettäville nyyttäreille on näillä näkymin tulossa parisenkymmentä innokasta. Itsenäisyyspäiväperinteisiini on aina ennen kuulunut - kuten parilla miljoonalla muullakin - linnan juhlien tapitus makoisien snackkipalojen äärellä ja yleensä jonkun kommentaattoriseuralaisen kanssa (äiti, anoppi, mummo, täti, kavereita), pukuja arvostellen tottakai. Tältä vuodelta perinne jää väliin, mutta paikkautuu ainakin osittain rantakekkereillä. En valita.

Eilenkin oli menoa, kun olimme työkaverini kotona kyseisen aussi-amerikkalaispariskunnan järjestämissä thanksgiving-juhlissa. Täällä merkillepantavinta erilaisissa kokoontumisissa ja illanistujaisissa on, että osallistujia on usein vauvasta vaariin, ja vaikka alkoholi kuuluu juhlajuomiin, kukaan ei humallu, riehu, räyhää tai vedä mitenkään yli. Illanvietto aloitetaan jo iltapäivästä ja kotiinkin lähdetään kohtuulliseen aikaan, eilenkin vieraat poistuivat jo yhdeksän maissa. Toisin sanoen bileet ovat koko perheen juttu ja ihmiset sosialiseeraavat laajasti eri ikäisten kanssa, eivät vain omassa ikäluokassaan, ja juhliminen on siistiä. Myös tarjoilut ovat aina huippuluokkaa, sillä vieraat panostavat nyyttärituomisiinsa (toisin kuin meikäläinen, joka luotan lähes aina sipsipusseihin tai vastaaviin), ja kokkaavat/leipovat/koostavat ihania alku-, pää-, ja lisukeruokia, jälkkäreitä ja erilaisia salaatteja. Eilisen idea oli, että isäntäpariskunta tarjosi roast turkeyt eli täytettyjä, paistettuja kalkkunoita ja muut toivat sitten niihin sopvia lisukkeita. Oooo miten hyvää ruokaa olikin tarjolla. Kalkkunaa ennen väheksyneenä - pyörrän kaikki kriittiset sanani. Herkkutäytteineen, osaavan kokin laittamana maistuvaa kuin mikä, joulukinkku jää kirkkaasti kakkoseksi!

Maapallon vastakkaisen nurkan itsenäisyyttä juhlistetaan tänään tällaisissa maisemissa - kuva tosin Cottesloen rannalta, ei City Beachilta, jonne menemme tänään vasta ensimmäisen kerran.