Verkostoituminen Australiassa

Edellisessä postauksessa mainitsin hämmästeleväni henkilökohtaisten verkostojen tärkeyttä täällä. Varmasti verkostoista on hyötyä kaikkialla, enkä uskalla vielä väittää tätä piirrettä yleisaustralialaiseksi, mutta ainakin Perthissä tuttavapiirejä pidetään arvossa monessakin mielessä. Muutamia esimerkkejä:

Kun täällä tapaa uusia ihmisiä ja sattuu mainitsemaan, että harkitsee työpaikan vaihtoa tulevaisuudessa, yllättävän moni intoutuu antamaan vinkkejä omien kontaktiensa joukosta. Yleisimmin esimerkiksi kehutaan jotain tiettyä firmaa tai organisaatiota, jossa oma poika/tytär/serkunpoika/kumminkaima on töissä ja josta kyseinen henkilö on puhunut hyvää. Avuliaimmat saattavat kaivella kännykkänsä puhelinluettelosta yhteystiedot kyseiseen firmaan, esimerkiksi tutulle henkilöstöpäällikölle.

Toim. huom. uusille tulijoille: älä koskaan ala pumppaamaan tietoja muilta tai odota automaattisia palveluksia! On äärimmäisen epäkohteliasta ja myös itsekästä odottaa jonkun toisen järjestävän töitä tai vetelevän omista verkostonaruistaan sinun hyväksesi. Avunantoa tapahtuu, jos avulias osapuoli niin kokee haluavansa/voivansa tehdä.

Kumpikaan meistä ei vielä ole tätä 'taivaasta tipahtaneet kontaktit'-menetelmää käyttänyt, eli emme ole lähestyneet näitä vinkattuja kontakteja (koska on jo työpaikat). En siis uskalla vielä sanoa, mitä lähestymisestä seuraisi. Eli suhtaudutaanko tutun kautta tulleisiin yhteydenottoihin perustavanlaatuisen suopeasti, vaiko ei. Tosin monilla isommilla organisaatioilla on monipolvinen ja aikaavievä rekrytointiprosessi, eli jonojen ohi ei välttämättä hypi edes tällä keinolla. Toki arvokasta tietoa kyseisestä puulaakista ja erityisalasta varmasti saa helpommin sitä potentiaalista työnhakua varten.

Työpaikan kokouksissa olen pannut merkille, miten paljon ihmiset nojaavat työskentelyssä henkilökohtaisiin verkostoihinsa. Esimerkki: olen  mukana viisihenkisessä toimikunnassa, jonka tehtävänä on järjestää tietystä aihealueesta sekä epävirallista että virallista kurssitusta ja osaamisen lisäystä koko henkilöstölle. Kun tätä kurssitusta ideoimme ja pohdimme käytännön järjestelyjä (esim. keitä aihealueesta voisi pyytää puhumaan henkilöstölle), kaikki muut latelivat tulemaan nimiä omista verkostoistaan kuten WA:n nuorten lakinaisten yhdistys, WA:n graafikkojen liitto jne.

Itselläni ei yllättäen ollut heittää verkostohatusta mitään, koska en ole vielä ehtinyt verkostoitua. Suomalaisena tämä henkilökohtaisen - eli työpaikan ulkopuolisen elämän - yhdistäminen työntekoon tuntuu äkkiseltään liian privaatilta ja oudolla tavalla jopa aavistuksen laittomalta. Kai se nyt jonkunsorttista nepotismia ja suosimista on, eikö? Ilmeisesti ei, vaan ihan pelkkä kulttuuri- ja tottumiskysymys. Fiksuahan se epäilemättä on ja tämä on olettaakseni tapa, joka täällä on vain hyväksyttävä ja opittava, jos menestyä haluaa.

Valtaosa työkavereistani tuntee henkilökohtaisesti valvomamme alan eli vesi- ja energia-alan firmojen henkilöstöä, eli ovat tutustuneet joko työn kautta tai jo opiskeluaikoina. Täällä työkuvioihin myös kuuluu yllättävän paljon erilaista sosialiseerausta sekä oman firman sisäisesti, että stake holdereiden eli sidosryhmien edustajien kanssa.

Olin Suomessa kolme vuotta töissä isolla ympäristökonsulttiyrityksellä ja ainoat sosialiseeraustapahtumat olivat päivittäiset kahvitunnit tottakai, sekä firman pikkujoulut. Joskus joku yritti ideoida muunkinlaista yhteistä tekemistä, kuten kajakkimelontaa tahi muuta yhteishengen nostatusta, mutta käsittääkseni tämä tempaus toteutettiin kerran ja sekin ennen minun aikaani kyseisessä puodissa.

Voi olla, että nykytyöpaikkani on poikkeuksellisen aktiivinen järjestämään yhteistä tekemistä, mutta meillä on normitapana yhteinen hyväntekeväisyys-aamutee kahden kuukauden välein, staff social lunch eli yhteinen (itse kustannettava) ravintolalounas kerran kuussa, sekä epäviralliset after work drinks tarpeen mukaan, innokkaiden määrästä riippuen 1-3 kertaa kuussa. Myös muita tapahtumia, kuten erilaisia tempauksia on aika ajoin. Puulaakisarjaurheilua on tarjolla ympäri vuoden vähintään pari tuntia viikossa halukkaille osallistujille - lentopallojoukkueemmekin palasi taas kentälle jokunen viikko sitten.

Koska on selvästi hyödyllistä kuulua - ja mielellään otan osaa - erilaisiin verkostoihin, päätin tänä viikonloppuna liittyä pariin uuteen harrastukseen (mm. lukupiiri). Pohdinnassa on vielä, että pitäisikö liittyä Perthin Skandinaavien klubiin. Skandiklubin kontaktointi epäilyttää hieman, sillä käsittääkseni virallisten Suomiseurojen ynnä muiden jäsenistö on lähempänä seniori- kuin omaa ikääni. Eipä se toki sitä sano, etteikö voisi löytyä kiinnostavia henkilöitä silti.

Olen nimittäin havainnut, miten luokitteleva suomalainen yhteiskunta on iän suhteen. Tietynikäisiltä odotetaan tiettyä käytöstä ja toimintaa lähes pelkästään oman ikähaarukkansa kanssa, ja auta armias jos lokerostasi poikkeat. Suomessa esimerkiksi asumismuoto on pätevä ikäindikaattori: kimppakämpässä asuvat vain alle kolmekymppiset ja jos kommuunista sattuu tätä vanhempia löytymään, kyseessä on elämäntapaintiaani tai muuten vaan outo epäonnistuja, kun ei ole edes omistusasuntoa saanut hankittua.

Täällä asiat eivät ole näin mustavalkoisia ja kukin asuu missä tykkää tai sattuu - toki Perthin tähtitieteellisistä vuokrista paljolti johtuen. Iästä puheenollen: minulle selvisi vasta äskettäin, että kaikki kymmenhenkisen tiimini jäsenet pomoani lukuunottamatta ovat reilusti [jopa 10 vuotta] vanhempia kuin olin luullut. Koulutetut ja itsestään huolehtivat nelikymppiset menevät heittämällä kolmenkymppisistä, koska asenne, käytös ja ulkonäkö ovat nuorekkaampia - olematta silti naurettavia - kuin enemmistöllä vastaavanikäisistä suomalaisista. Sori nyt suomalaiset, tämä erä meni täkäläisille.

Ennen kuin uppoan syvemmälle Suomi- tai muunkaan kritiikin suohon, on turvallisinta palata harrastuspohdiskeluun. Taidan verkostoitumisessakin kallistua Suomesta tutun harrastuksen pariin, (sekalaisten) kielten opiskeluun. Löytyisi japanin keskustelukerhoa - tosin japanini on niin alkutekijöissään ja se alkukin ruosteessa, että vaatisi tuntiopetuspetrausta ennen keskusteluklubia. Myös intensiivialkeet ranskasta paukuttaneena voisin jatkaa tämän kielen polulla, tai vaihtaa pidemmälle ehtineen italian opiskelun espanjan alkeisiin. Kielikylpyyn ja verkostoja punomaan mars!

Verkostoiduin itseni ja patsaiden kanssa Cottesloen rannan Sculpture by the Sea-näyttelyssä toissaviikonloppuna. Alla muita näyttelykävijöitä eli uimareita.

Koulutuksessa

Nyt kun olen viraston vakituinen työntekijä (edellyttäen, että hommaan seuraavan neljän sopparivuoden aikana permanent residency-viisumin), joudun tahi pääsen kaikkiin henkilökunnan koulutuksiin. Ja niitähän riittää. Tosiaan arkistonhallinnan peruskurssi - nettipohjainen, pari tuntia vienyt tehtäviä ja infoa yhdistellyt moduuli - piti tehdä heti ensimmäisenä työpäivänäni reilut seitsemän kuukautta sitten. Edessä ovat vielä esiiintymistaitojen hiomisen sekä powerpoint-diojen laatimisen kurssi, kielenhuollon kurssi, käsittääkseni myös kulttuurisen ymmärryksen lisäämisen kurssi (ilmeisesti osavaltio- ja valtionhallinnon työntekijöille puolipakollinen perehdytys aboriginaalien kulttuuriin), sekä mitähän vielä. Viime viikolla sain suoritettua päivän mittaisen vuorovaikutustaitojen ja palautteenannon kurssin. Eihän tässä muuta ehdikään kuin petrata taitojaan eri osa-alueilla, huh.

Etukäteiskauhukuvistani huolimatta vuorovaikutustaitokurssi oli yllättävän kiinnostava ja antoisa. Alkukammo johtui huhuista, että kurssilla näytellään erilaisia vaikeitakin tilanteita, kuten hankalan työkaverin tai pomon kohtaamista. Yllätyksekseni huomasin kuitenkin, että olin itse eniten mukana esiintymisissä, sillä kurssille yhtä aikaa osallistuneet viisi muuta työkaveriani olivat sen verran ujoja, että heillä oli vaikeuksia saada itsestään irti suurta lavatähteä. Joten löysin itsestäni - ehkä ei sittenkään yllättäen - pahimman luokan Idols-tyrkyn, joka ilmoittautui vapaaehtoiseksi lähes kaikkiin ohjaajan (ihana ja mukaansatempaava naishenkilö, ex-lakimies ja ex-ammattinäyttelijä, nykyinen esiintymistaitokonsultti) kanssa esitettäviin kohtauksiin. Ah miten vapauttavaa ja hauskaa! Etenkin kun tunsin tekeväni muille palveluksen (?), kun säästin heidät esiintymisen tuskalta, ja altistin pelkästään omien näyttelijäntaitojeni katselun tuskalle. En kylläkään tanssinut tai laulanut, t. karaoke-esityksistään tarpeettoman negatiivista palautetta puolisoltaan saanut. 

Kurssilla selvisi sellaisia käytännön asioita, miksi työpaikallamme on standardiohjeena aina soittaa työsähköpostien perään. Eli ensin meilataan asia tai kysymys x, ja sen jälkeen pitäisi puhelimessa selostaa sama asia henkilölle, jolle juuri lähetin kyseisen sähköpostin. Miksi, oi miksi, kysyn minä. Ja kapinoin hiljaa tätä typerää ajantuhlausta vastaan, enkä koskaan soita, ellei ihan väkisin ja erikseen tähän vaadita tietyn sähköpostin osalta. Jos ei vastaanottaja osaa sähköpostia lukea tai siihen vastata, niin omapa on häpeänsä, ajattelen. Kurssiohjaaja kuitenkin perusteli käytännön siten, että kaikesta vuorovaikutuksesta tutkitusti jopa 80% perustuu kehonkieleen, 15% äänensävyyn ja vain 5% sanoihin. Sähköpostien mukana kaikista kommunikointikeinoista katoaa jopa 95%, joten näistä edes osa tulisi saada peliin takaisin sillä puhelinsoitolla. Vastaanottaja ei ole ehkä ymmärtänyt kaikkea meilistä tai ei ymmärrä sitä oikein, ei lue kunnolla tai tulkitsee sen sävyn väärin. Yhym, ihan hyviä perusteluja toki. Mutta herranpieksut silti, se meili on TYÖASIAA. Ihan puhdasta asiaa, joka vaatii jonkun toimenpiteen, ei sosialiseerausta ja frendailua. En selityksen jälkeenkään ymmärrä täkäläisten vimmaa pistää oma persoona ja henkilökohtaiset verkostot peliin ihan joka työyhteydessä. Tästä tavasta esimerkkejä myöhemmin. 

Kun avauduin kurssiohjaajalle näkemyksestäni, hän vastasi, että asenteeni on hyvin skandinaavinen eli suora, faktapitoinen, "työt tehdään tehokkaasti ilman tunteiluja" ja asiat asioina-pohjainen. Ja kuulemma myös selvästi persoonallisuuskysymys. Kurssilla nääs tunnistettiin jokaisen osallistujan persoonallisuustyyppi sekä sitä tukeva toissijainen tyyppi tai käytösmalli kätevästä nelikentästä. Neljä vaihtoehtoa olivat englanniksi Driver (käynnistäjä/aikaansaaja), Expressive (itsensäilmaisija), Amiable (tunnollinen ja ystävällinen) sekä Analytical (analyyttinen). Kunkin tyyppejä arveltiin ja arvuuteltiin sekä ohjaajan, henkilön itsensä että muiden osallistujien käsitysten pohjalta. Itse olin sekä ohjaajan, kurssikavereiden että omastakin mielestä kaksi ensimmäistä eli Driver & Expressive: suoraan asiaan-tyyppi, joka haluaa saada työtehtävät halki, poikki ja pinoon ilman kummempia mutkia, loputtomia kompromissikeskusteluja tai - mikä  pahinta - tunteita ja draamaa. Toisaalta Expressive-puoli kuulemma tulee läpi idealistisuutena, sosiaalisuutena ja vahvana haluna kokea yhteyttä muiden kanssa mielipiteiden vaihdon ja keskustelujen kautta. No, en käy kiistämään. Englannintaitoiset voivat tunnistaa itsensä kurssillamme käytetystä nelimallista täältä, kun taas suomeksi samaa asiaa käsitellään täällä. Suomenkielinen ei ole ihan sama kuin englanninkielinen, ja noista suomenkielisistä omat tyyppini olisivat nrot 3 ja 7, suorittaja ja innostuva visionääri.  

Oli perin kiinnostava oppia, että koska koko henkilöstö isoimpia pomoja myöten käy läpi tämän saman koulutuksen, ohjaajalla oli kattava yleiskuva koko viraston persoonallisuustyypeistä. Yleisin malli on kuulemma Amiable-Analytical eli tunnollinen ja analyyttinen; pikkutarkka ja järjestelmällinen, mutta harmoniaa toisten kanssa toivova tiimipelaaja. Varmaan ihan passeli kombo virastoon, jossa analysoidaan numeroita aamusta iltaan: sähkömarkkinoiden kysyntä- ja hintamuutoksia, vesilaitosten toimintavarmuutta, kaasukentiltä pumppaavien firmojen vuosikertomuksia, asiakastyytyväisyysprosentteja energialaitoksia kohtaan ja niin päin pois. Kurssiohjaajan mukaan kuitenkin tutkitusti parhaiten menestyvät ja toimivat työpaikat, joilla on riittävä määrä erilaisia tyyppejä. Liian samanlaiset työntekijät jäävät pahimmillaan junnaamaan käytöskategorioidensa huonoihin puoliin, kun kukaan ei niinsanotusti puhdista ilmaa tai räjäytä pattitilanteita omalla muista poikkeavalla käytöksellään. Opinkin, että virastolla on nykyään virallisena linjana huomioida tämä persoonallisuuspuoli rekrytoinnissa, vaikkei erityisiä persoonallisuustestejä teetetäkään. Selittänee, miksi kulttuurialalta vahingossa paikalle tipahtanut malttamaton suorittaja alun perinkään tuli valituksi kyseiseen organisaatioon. 

Satuin töissä mainitsemaan Suomessa yhä yleisestä Management by Perkele-tekniikasta. Aihe puhutti kovasti, koska a) ei voitu uskoa, että jossain yhä johdetaan pelolla ja huudolla sekä b) perkele-sana johti suunnattomaan intoon oppia lausumaan se, koska kuulemma ärrää siinä on mahdoton ääntää oikein. Poikkeuksen teki tanskalainen työkaveri, joka onnistui kiitettävästi kuulostamaan katu-uskottavalta suomalaiselta! Kuva Google-kuvahaulla.

Ensimmäinen kesä takana

Kesä on jotakuinkin ohi ja onkin aika pohdiskella, että miltä se sitten tuntui. Ensimmäinen kesä, josta valtaosa tuli vietettyä +35 asteen lämpötiloissa ja mojova määrä päivä yli +40:ssä. Voin sanoa, että suomalaisena on yllättävän hyvin treenannut, kun osaa saunoa. Antaa se ainakin itseluottamusta, että en minä tähän kuole. Vartti lähes sata-asteisessa saunassa vastaa rasitukseltaan kokonaista päivää neljänkympin huitteilla, arvelen. Edellyttäen, että neljästäkympistä pääsee säännöllisin väliajoin ilmastoituihin sisätiloihin ja muistaa nestetankata itseään uskollisesti. Mitä tästä opimme? Ainakin nämä.

1) Suostu asumaan vain äärimmäisessä hätätilanteessa asunnossa, jossa ei ole ilmastointia. Tunnen aimo määrän ihmisiä, jotka ovat tähän pystyneet eivätkä ole edes hikoilleet itseään ameeboiksi, mutta itse en suostuisi, piste. Ilmastointi kylläkin maksaa siksi, että yleensä hivenen 'luksuksempana' pidetyistä air conditioned - asunnoista joutuu maksamaan ekstravuokraa. Mutta myös siksi, että ilmastoinnin huudattaminen yötä päivää vie paljon sähköä, ja sähkö on täällä kalliimpaa kuin Suomessa. Itse optimoimme niin, että ilmastointi luonnollisesti päälle ja mahdollisimman lyhyeksi hetkeksi vasta kun tullaan työpäivän jälkeen kotiin, ja kylmennys uudelleen hetkeksi päälle illan mittaan tarpeen mukaan. Kannattaa pitää verhot kiinni koko päivän erityisesti jos on poissa kotoa, niin aurinko pääsee hiillostamaan sisätiloja mahdollisimman vähän. Lopuksi aircon lähes koko yöksi päälle ajastuksella. Jos ilmastoi makuuhuonettaan esim. aamuneljään saakka, loppuyö sujuu viilenneen ulkoilman vuoksi ilman tekokylmennystä.  Ulkotilojen päiväkuuman kestää kun tietää, että saa viettää edes aamut, illat ja yöt inhimillisissä oloissa. Nukkumisesta ei tule mitään liian kuumassa, joten jo oman jaksamisen ja mielenterveyden kannalta kannattaa hankkia riittävän viileät uniolot.

2) Kesällä ei ole kuuman takia nälkä. Yhtään. Kätevää, koska laihtuu helposti, jos sattuu tarvetta olemaan. Huono juttu, koska unohtaa helposti tykkänään syödä ja näivettyy ravinnonpuutteeseen. Itse huomasin, että salaatit ja toisaalta mausteiset ruuat ovat kova juttu kuumalla. Nandos-grillibroileriketjun tulisia peri peri- chilimaustettuja antimia on tullut syötyä jopa viikottain, koska lounaalla ei vain kertakaikkiaan tee mieli mitään hillittyä ja laimeaa. Onneksi myös tuoresalaattipuotien kattavat, aina houkuttelevat valikoimat (löytyy mitä erilaisimpia vihersalaatteja, juuresraasteita, pastasalaatteja, kukkakaali- ja perunasalaatteja, kuskuspohjaisia grillikurpitsasekoituksia jne.) ovat auttaneet pitämään ruokavalion tasapainossa. Kiitos tästä luottoruokkijani City Greens! Yksi toimiva kikka itselleni on myös ollut syödä mahdollisimman tukeva aamupala, vaikkapa munakas parilla paahtoleivällä, oheen kourallinen pähkinöitä sekä jälkkäriksi hedelmä ja soijajugurtti. Jos lounaalla ei jaksa enempää kuin nakerrella pari murua jotakin, selviää sentään iltaan ja töidenjälkeiseen ruoka-aikaan saakka.

3) Varaudu käymään suihkussa usein. Olen onnekseni löytänyt vallan mainiota shampoota sekä suihkusaippuaa, jotka eivät kuivata tukkaa tai ihoa elottomaksi edes pari kertaa päivässä-käytössä [jos jotakuta tarkempi tuoteselostus kiinnostaa, niin kovasti tykästymäni shampoo+hoitoaine ovat merkkiä John Frieda 'Brilliant Brunette' ja suihkusaippua ihan vanhaa kunnon Dovea]. Ja toisaalta, hyväksy se fakta, että tulet hikoilemaan. Elämästä tulee aika paljon helpompaa, kun ei yritä välttää hikoilua. Hyvä dödö on ehdoton - ihana takuuluotettava Garnierin mineraalidödö, en vaihda sinua enää koskaan mihinkään enkä ole edes saanut minkäänlaista sponsoritunnustusta Garnierilta tästä hyvästä! Hikoilu ei niin haittaa, kun voi luottaa, ettei sentään haise. Kumpikin olemme tosin tottuneet kuumaan jopa yllättävän nopeasti, sillä alkukesän jatkuva, pistelevä hikikelmu haihtui ihmeen äkkiä ja sittemmin olo on ollut jotakuinkin normaali myös yli kolmessakympissä. Olemme pystyneet elämään ja olemaan ihan normaalisti, jopa urheilemaan kesäaikaan ilman ylenmääräistä hienvirtausta.  Onnekkaasti olemme siis päässeet kesän yli ilman amerikanpoliisihikeä eli näyttäviä tummia länttejä rinnassa, yläselässä ja kainaloissa - ja pahimmillaan ahterissa. Kaikille ei ikävä kyllä tämä onnenkantamoinen osu eli poliisihikeä näkee silloin tällöin kanssaeläjillä bussissa, kadulla ja jopa toimistolla. Mutta pakko se on vain sietää, sekä kokijan että näkijän. Itsepä olemme kaikki valinneet täällä asuvamme!

4) Kesä oli kaikesta huolimatta ihana. Aurinkoinen, aina sininen taivas ja takuulämpimät aamut ja illat. Perthiläisillä on tapana narista liian kuumasta kesästä samaan tapaan kuin suomalaisilla on tapana narista liian märästä syksystä, liian pimeästä ja pitkästä talvesta, liian loskaisesta tai vaihtoehtoisesti kuivana katupölisevästä keväästä, sekä liian märästä/kylmästä/ankeasta/itikkaisesta kesästä. Itse läpikäyn mieluummin +40 astetta muutaman viikon kuin -30 edellyttäen, että kohtien 1-3 selviytymisehdot täyttyvät. Täkäläiset syksy ja kevät ovat kuitenkin jo näin lyhyessä juoksussa osoittautuneet lempivuodenajoikseni, sillä hieman pilvisempi, astetta viileämpi ja tuulenvireisempi vuodenaika saa kuitenkin jaksamaan aktiivisempana. Kevääseen kuuluu vielä huippubonuksena upea kaikkialla levittäytyvä kukintakausi - kilpaa kukkivat puut, pensaat, ruohot, kaikki mikä vain saa nuppuja puserrettua ulos. Täkäläinen syksy ei ole läheskään niin näyttävä kuin ruskaväriloistoineen Suomessa, mutta on silti näin maaliskuun syyssäässä erityisen mukava käydä lenkillä Swan-joen rannalla viilenevän, tummuvan illan sylissä.

Yllä ja alla: iltalenkiltä Swan Riverin rannalta. Kuvat (c) Risto.

Picnic at the Hanging Rock - australialainen elokuvaklassikko

Kävin tuplasivistämässä itseäni tutustumalla Rooftop Cinemaan eli Kattoterassin Elokuvateatteriin, ja katsomalla siellä australialaisen klassikkoelokuvan Picnic at the Hanging Rock (1975). Rooftop Cinema on yksi Perthin lukuisista ulkoilmaleffateattereista, ja se on nimensa mukaisesti kerrostalon - tarkemmin sanoen parkkitalon - katolla Northbridgen menokaupunginosassa, eli varsin keskustassa. Ulkoilmaleffoja voi täällä katsella huhtikuun loppuun saakka, mutta pakko todeta, että vähän jo vilutti paikallaan istuminen illankähmässä. Päivisin on kuuma edelleen, mutta auringon laskettua ja etenkin katolla tuulenviimassa istuskelu oli kylmempää puuhaa kuin odotin, vaikka olinkin varustautunut paksulla hupparilla ja huovalla. Ihmettelen, miten muutamat pikkumekoissa paikalle tulleet selvisivät kohmettumatta. Enemmistöllä sentään oli takit/hupparit/huovat/parhailla jopa untuvatäkit. Hieman liikaa ehkä se. Paikallisen tavan mukaan kaikilla (muilla paitsi minulla) oli myös eväitä ja juomia, enemmän tai vähemmän alkoholipitoisia. Katselu on silti aina siistiä ja hiljaista, mitään mölinää ei tarvitse sietää, vaikka vieressä huikkailtaisiinkin valkoviiniä. Oli vieläpä onnenpäiväni sikäli, että onnistuin saamaan viimeisen luukulta myydyn lipun! Taakseni jäi montakymmentä jonottajaa ja paikka oli täpötäynnä. Todennäköisimmin elokuvan maineen vuoksi, ei siksi, että se aidosti olisi kaikkien paras koskaan näkemäni leffa.

Picnic at the Hanging Rock on kuulemma kulttielokuvan maineessa ainakin kultturellimmissa piireissä. Elokuva kertoo vuoden 1900 ystävänpäivän tapahtumista jossain päin Melbournea. Tyttöjen sisäoppilaitoksen opiskelijat saavat luvan lähteä piknikille ja tutustumaan erikoiseen geologiseen muodostelmaan Hanging Rock'iin kahden opettajattaren sekä hevosvaunukuskin seurassa. Kaunis, unelias, huoleton päivä korkeiden eukalyptuspuiden ja kaiken yllä häilyvän kalliomuodostelman varjoissa saa odottamattoman käänteen. Neljä tytöistä lähtee kiipeilemään kalliosoliin edemmäs muista. Luokkaretkueen päivälevon aikaan tapahtuu jotain selittämätöntä - kauemmas vaeltaneet kolme tyttöä katoavat ja neljäs kompuroi muun seurueen luo hysteerisenä, pystymättä vastaamaan, mihin toiset jäivät. Illalla koululla selviää, että toinen opettajakin on kateissa. Poliisit kutsutaan, kyläläiset organisoivat etsintöjä, lähikartanon nuoriherra kehittää pakkomielteekseen kadonneiden tyttöjen, etenkin suloisen Mirandan löytämisen ja melkein itsekin kokee kohtalonsa kallioilla.

Tarinan tahti on todella viipyilevä ja noin puolet elokuvasta keskittyy kuvailemaan piknik-päivän aamua ja tapahtumia Hanging Rock'illa. Toinen puoli kuvaa, miten katoaminen ja äkkiä masinoidut etsinnät vaikuttavat kyläyhteisöön ja etenkin tyttökoulun arkeen ja tulevaisuuteen, yksittäisiin oppilaisiin ja opettajiin sekä koulun johtajattareen. Elokuvan suosio perustuu käsittääkseni siihen, että sen uskotaan laajalti olevan tositarina - vaikka romaani, josta elokuva on sovitettu, on kirjailijan itsensä mukaan fiktiivinen. Tarinan ympärillä on kuitenkin romaanin julkaisuvuodesta 1967 lähtien leijunut yliluonnollisen mysteerin ja tositarina-arvelujen utu, mikä selvästi pitää elokuvan suosiota yllä edelleen.

En vielä osaa sanoa, pidinkö elokuvasta vai en.  Elokuva on vahvan symbolinen (teemana selvästi mm. nuorten heräävä, mutta jälkiviktoriaanisen ajan äärimmäisen tukahdutettu seksuaalisuus). Minusta elokuva oli ensisijaisesti kertomus siitä, miten eurooppalaiset asuttajat ovat nähneet ikiaikaisuutta huokuvan Australian luonnon - mystisenä, pelottavana, vetovoimaisena mutta uhkaavana. Jos on lukenut John Steinbeckin Amerikan Keskilännen uudisraivaajaperheestä kertovan romaanin Tuntemattomalle jumalalle, yhteyksiä löytää ihan etsimättä. Koska kyseinen kirja on yksi ehdottomia suosikkejani, mielleyhtymän takia myös Picnic oli vetovoimaista katsottavaa. Vaikka pit-käl-tä se välillä tuntui hitaan, jopa unohtuilevan tyylinsä takia. Kannattaa katsellessa asettautua vuoden 1900 tahtiin, jossa ei soiteltu kylille koska ei ollut puhelinta, ei sanottu asioita suoraan vaan perin muodollisesti, eikä kaahattu autolla vaan käveltiin.

Elokuvaa katsoessa ei myöskään kannata keskittyä liian tiivisti juoneen, vaan kuvastoon, vaikuttavaan musiikkiin ja siihen, mitä jätetään kertomatta tai mitä pitäisi lukea rivien välistä. Tosin yksi efekti oli ihan omaa mielikuvitustani. Luulin lähes koko elokuvan ajan, että ohjaaja oli valinnut Hanging Rock'ia kuvatessaan esittämisen tavaksi helteessä aaltoilevan, kallion 'elävää' luonnetta välittävän kuvan - kunnes tajusin, että tuuli heilutti valkokangasta sopivina hetkinä. Olisi ollut ohjaajalle ilmainen vinkki tuo, lisäsi nimittäin kivimuodostelman mystisyyden tuntua - oliko kallioilla joku tai joitain muita kyseisenä kohtalon päivänä, oliko kyseessä murhamysteeri? Vai oliko itse uhkaavana kohoava kallio jokin ikiaikainen, elävä... uhreja vaativa? Klassista musiikkia, kaihoisia huiluja ja uhkaavaa urkupauhinaa yhdistelevä ääniraita lisää painostavaa tunnelmaa. Elokuva jää taatusti mieleen, vaikkei koskaan suosikkilistoille asti yltäisikään. Suosittelen, jos on tilaisuus nähdä.

Mitä tapahtui täällä vuonna 1900? Monet innokkaat yrittävät yhä selvittää, onko tarinassa perää. Ammattihistorioitsijoiden mukaan ei, mutta sitkeästi legenda elää elämäänsä. Kuvat Wikipedia.

Sittenkin perunaa

Seuraa kotikokkikulma ja oman onnistumisen ihastelua. Olen asiallisten ja perusteltujen itsekehujen vankka kannattaja, ja minusta Suomessa on se iso vika, että pitää aina olla niin pirkaleen vaatimaton. Ei saa erottua, ei saa näkyä, ei saa olla toisia parempi (ei kyllä huonompikaan) ja auta armias, jos vaikka tienaat enemmän. Johan siinä naapurit öisin heittävät tikkaa sinun kuvaasi. Mutta asiaan.

Työpaikalla vietetään huomenna monikulttuurisuuden päivää ja sitä juhlistetaan multicultural lunchilla: jokainen asiasta innostuva ja kynnellekykenevä tuo yhteiseen buffettiin jonkun omasta kulttuuritaustastaan tutun ruuan ja sitten kaikki syövät onnellisessa yhteisymmärryksessä. Ne jotka eivät kokkaa (tai osta jotain valmista ruokaa), maksavat pienen osallistumismaksun ja tarjoomuksien tuojat saavat syödä toisten ruokia ilmaiseksi. Yllätin itseni keksimällä välittömästi suomalaisen (helpon) ruuan - perunasalaattia sen olla pitää. Kyllä täälläkin perunasalaattia myydään, sitä samannäköistä majoneesipohjaista kuin Suomessakin, mutta omien maistelujeni perusteella se on yllättävän makeaa ja mitäänsanomatonta. Suomalainen versio on varmaankin venäläis- tai saksalaisvaikutteisesti aika etikkaista (ja sata kertaa parempaa, t: etikka-addikti), joten ajattelin läväyttää sellaista testattavaksi huomiseen pöytään. Äsken väsäilin ja namnam, tulipa hyvää!

Jos jollekulle ei avaudu, miksi itsetehty vappu- ja uudenvuodenpöydän perussetti saa jonkun näin onnelliseksi, syynä ovat erittäin harvassa olevat aiemmat erityiset onnistumisenhetkeni keittiössä. Mitäkö annokseen nakkelin? Keitettyä perunaa, omenaa, punasipulia, suolakurkkua ja kastikkeeksi kermaviiliä maustettuna etikalla, dijon-sinapilla, sokerilla, suolalla ja mustapippurilla. Majoneesin jätin pois, koska en siitä erityisemmin pidä ja dijon-sinapissa sitä paitsi on sitä tujaus. Ohjeessa olisi ollut valkopippurikin, mutta sitä ei marketin maustehyllystä löytynyt. Hupaisinta minusta on, että tarjolla tulee huomenna olemaan mm. itsetehtyjä italialaisia pikkuleipiä, vietnamilaisia ja kiinalaisia kevätrullia, japanilaista kanaa, sisilialaisia lihapullia ja mitähän vielä. Ja meikäläisen perunasalaatti on saanut osakseen eniten hypetystä, koska kaikkien mielestä on niin eksoottista päästä ensimmäistä kertaa maistamaan jotain suomalaista. Hieman tässä kerää suorituspaineita. Jääpähän itselle enemmän mussutettavaa, jos muut eivät pidä - edellyttäen, että kehtaan toisten puolisyötyjä annoksia käydä salaa keräilemässä omalle tarjottimelleni... Karjalanpiirakat olivat vaihtoehtolistallani nro 2, mutta niitä on niin työlästä vääntää etenkin pikkukämpän pikkukeittiössä, että päätin päästää itseni helpommalla. Ikean korvapuustit olisivat tietysti olleet vielä astetta helpompi aidan ali sieltä mistä matalin-valinta kiiretilanteessa.

Kivaa vaihtelua tällainen buffetti. Toimistomme* muutti helmikuun lopussa ja edellisen rakennuksen alakerrassa ollut kätevääkin kätevämpi ja edullinen kiinalainen lounaspaikka jäi kauas taa. Uuden toimiston sijainti on aiheuttanut, että lounaskuviot on pitänyt pistää uusiksi, enkä ole vielä löytänyt vastaavaa luottopaikkaa. Yhtä thaimaalaista kojua yritin, mutta sen kookoskana täysin poikkeuksellisesti ja odottamatta pisti päiväksi mahan sekaisin. Tuskin huonouttaan, ehkä ylenmääräisen aromivahventeen käytön takia. Ruokapaikan metsästys jatkuu jälleen torstaina, huominen onneksi pulkassa.

*Ai juu, on tykkänään unohtunut kertoa että tulin valituksi omaan työpaikkaani jota hain, onnea minä! :) Hakuprosessista - ja syystä, miksi minun piti hakea samaa työtä, jota jo tein - kerroin tammikuussa.

Tällaisessa kompleksissa pakerran päivittäin töitä nykyään, tosin kyseisen rakennuksen takapuolella. Kuva (c) Winward Structures. Muissa kerroksissa on mm. WA:n osavaltiovarainministeriö ja itse rakennus on kuulemma hieno maamerkki ja valmistuessaan kuuluisuus. Hmm.

Yleisiä hajahuomioita vol. 4

Elämä alkaa asettua uomiinsa täällä jo sen verran, että arjen keskeltä ei aina huomaa kiinnostavia uusia asioita, tai muista blogata sitä mitä huomaa. Olen muiden blogeja seuraillessani pannut merkille, että innokkainkin bloggaustahti näyttää henkilöstä riippuen hiipuvan vuoden, viimeistään parin, maassaoleskelun jälkeen. Sen jälkeen tulee lähinnä kirjoitettua erikoisemmista aiheista kuten matkoista. Tietenkin ymmärrettävää. Kun uuteen maahan tottuu ja hieman myös turtuu, niitä alussa hämmästyttäneitä/ilahduttaneita uusia asioita, tai ärsyttäneitä byrokratia- ja työelämäkoukeroita ei enää tule vastaan samalla syötöllä. On tässä vielä kuitenkin ihmeteltävää jäljellä, joten muutamia kertyneitä huomioita jälleen listaksi.

1) Täkäläinen kokouskäytäntö. Riippuu taatusti työpaikasta ja -alasta, mutta jokainen Suomessa koskaan läpikäymäni kokous häviää tehokkuudessa kirkkaasti täällä kokemilleni. Itseäni on aina ärsyttänyt ankarasti kokoustaminen tyhjänpuhumisen takia, mitä useilla (suomalais)työpaikoilla ikävä kyllä harrastetaan. Harva valmistautuu ennakkoon, lukee ajatuksella agendaa, miettii valmiiksi puheenvuorojaan ja niin päin pois. Pahimpia ovat kokoukset, joihin sattuu besserwissereitä tai läpäniskijöitä (tavallisesti viidenkympin korvilla olevia miehiä), joiden ainoa tavoite on olla äänessä ja mieluiten ihailtuja - mitä nuorempien naisten silmissä, sen parempi. Ja ne nuoret naiset puolestaan tuskittelevat ääneti pääkopassaan, että eikö tuo tollo voi jo vaieta, jotta päästään asiaan ja etenemään listalla. Mitään tällaista ei ole tullut vastaan omien kahden täkäläistyöpaikkani kokouksessa, päinvastoin. Tehokkuuden ja osallistumisinnon tahti suorastaan huimaa päätä, vaikka olen itse sieltä aikaansaavemmasta päästä työtehon suhteen. Esiinnostettavia aiheita ja puheenvuoroja on mietitty ennakkoon, kukin haluaa kantaa kortensa kekoon eikä välttele vastuuta - päin vastoin tarjoutuu vapaaehtoiseksi, kun tehtäviä jaetaan. Kokouksella on selvä syy ja tavoitteena tietyt seuraukset/toimenpiteet, joiden odotetaan tapahtuvan muutamien viikkojen sisällä - ei vuosien, kuten etenkin Suomessa kuntapuolella aikajänne tuppasi olemaan. Onnen maa suorittajille tämä, huomaan.

2) Jälleen kerran, kommunikointierot. Jouduin ihan peilin edessä seuraamaan, että eikö minulla ole enää naamanilmeitä, kun tuntuu, etteivät muut pysy yhtään kärryillä äänensävyistäni tai tarkoituksistani. Tuli tässä viikolla puhetta läheisempien työkavereiden kanssa, että sanomisistani on kuulemma ilmeiden, eleiden ja äänensävyjen vaihtelun puutteen takia todella vaikeaa erottaa, olenko tosissani vai en, ja olenko sarkastinen vai pelkästään ilkeä. Herrajjesta, minä olen luullut olevani  suorastaan ylitsevuotavan ystävällinen, nokkela ja lähestyttävyydessä huippuluokkaa! Ja toden totta, kaikki omasta mielestäni perin näkyvät ilmeet [mitä tahansa väliltä iloinen - surullinen - hämmästynyt - tyrmistynyt - järkyttynyt - vihainen - vitsaileva - myötätuntoinen - ystävällinen] näyttävät peilistä katsoen melkeinpä samalta. Kyllä oma silmäni ne erottaa ja muut kouliintuneet suomalaisetkin selvästi, koska olen tähän saakka pärjännyt ilman vastaavia tulkintavaikeuksia. Pitää varmaan alkaa harrastaa näyttelemistä, jotta saan omat tarkoitusperäni ja tunteeni näkyviin täkäläisille asti. Hymyilemistä pitää myös lisätä kourakaupalla, vaikka olen täällä 9 kuukauden aikana hymyillyt leveämmin ja enemmän tutuille ja tuntemattomille, kuin varmaan koko aiemman elämäni aikana. Ja olen sentään aika iloinen ja positiviinen ihminen, en koskaan aiemminkaan ole kuljeskellut naama sitruunahapolla.

3) Syksy. Koko vuodenaika on minusta täällä tekaistu kaupan vaatimusten takia, jotta voidaan myydä syksymuotia ja syksymallistoja. Toki vuodenaika on vaihtumassa ja sen huomaa mm. jo hieman ruskeaksi käyvistä lehdistä ja öiden viilenemisestä - päivät ovat edelleen reilusti yli +30:ssä, öisin on vain viittätoista astetta - mutta en todellakaan näe samassa mittakaavassa kuin vaateketjut tarvetta villapipoille, hanskoille, neuleille, villakangastakeille ja saappaille. Jos täällä jossain palelee, niin se on muutamissa yli-ilmastoiduissa sisätiloissa. Itselläni, kuten lähes kaikilla muillakin, on työpaikalla neuletakki tai leveä huivi sitä varten, että kun iltapäivästä alkavat sormet kohmettua näppikselle ilmastoinnin huutaessa liian kylmällä, voi kietaista lämmikettä päälle ja pärjätä kotiinlähtöaikaan saakka. Toimiston yksinkertaisten ikkunalasien päällä saa myös kätevästi sormet sulamaan, jos rullaa lämmönestokaihtimet ylös hetkeksi. Ilman kaihtimia auringon porottama toimisto olisi kuin terraario. Käyn useimmiten lounaalla toimiston ulkopuolella sekä jaloitellakseni, että lämmitelläkseni. Ihana piipahtaa hetki auringossa keräämässä lämpöä pintaan - toki minulla on aina aurinkorasvaa kertoimella 30, vaikka pääosa päivästä kuluisikin sisällä. Ei ole mitään tarvetta hankkia vastaavaa maksaläikkäistä tai ylikesakkoista ihoa, jollaista täällä näkee vähemmän suojautuneilla.

Kesäpäivistä ehtii vielä nautiskella esimerkiksi Cottesloen rannalla Sculpture by the Sea-näyttelyssä, jonne aion tänä viikonloppuna suunnata.  Kuvan teos Steve Croquett'in Shipwreck eli Haaksirikko.

Tervehdys

Taman upean itsetehdyn tervehdyksen lahetti muulloin arhakka blogitar Tubbs Suomen talvesta. Ihana, viela kerran kiitos!