Havainnointia Suomesta.
1) Missään ei ole niin hyvää karkkia kuin Suomessa. Ehkä nippanappa Ruotsissa, Malacon ja Maraboun kotimaassa. Näistäkin Malaco on sitäpaitsi yhdistynyt suomalaisen Leafin kanssa, joten Suomi vetää omilla mittareillani pidemmän korren. Olen käynyt jo pari kertaa ihan asiakseni ihmettelemässä Prisman tai vastaavan irtokarkkilaarimetrejä. Ostettukin on, tunnustan. Kyllä riittää valinnanvaraa, ja jokaisesta laarista löytyy jotain hyvää. Kanadan ja Australian karkkivalikoima rajoittuu mauttomiin sitkeisiin viinikumityyppisiin hedelmäkarkkeihin, joukossa kaakaoköyhää suklaata ja teollisenmakuista lakua.
Kirpeät kolapullot ja vastaavat ovat ainoita, joita ihan mielellään syö silloin tällöin, loput menevät lähinnä viime hädässä ja paremman puutteessa. Jos Perthissä ostan lakua, haen sitä joko Pandan lakuja myyvästä turkkilaisten kulmakioskista (Adelaice Terracen ja Hill Streetin kulma, vinkkivinkki perthiläiset); tai ostan suosiolla tuotetta nimeltään luonnonlaku (Natural Licorice) marketista. Tämä on lähimpänä suomalaista tuorelakua. Suklaa on jokseenkin mitäänsanomatonta ja ostankin yleensä tummaa suklaata, jota riittää palanen tai pari kertaistumalta. Tai TimTam-suklaakeksejä, Australian ylpeyttä, joita pitäisi oikeaoppisesti syödä keksit kaakaoon tai kahviin imeyttäen (kai?).
Loputtomien karkkihyllyjen kääntöpuoli on tietysti se, että Suomessa on helppo olla sokeririippuvainen - ainakin minun. Suomessa asuessani ostin joka viikonlopuksi mukavan pussillisen vähän kaikkea Makuunista tai Filmtownista, ja muistikuvien pyyhkiytymisestä huolimatta olen jokseenkin varma, että viikollakin tuli jotain mussutettua. Tämän päälle vielä suomalainen kahvileipäkulttuuri, eli kahvikuppia ei juoda ilman makeaa suupalaa tai paria. Avot, jenkkakahvahan sieltä sukkahousun suulta tursuaa. Mitään aukotonta selitystä sille, miksen syö nykyään samaa määrää sokeria, en keksi.
Mutta epäilen, että karkeilla käynnistetty jatkuva sokerihimo on Perthissä katkennut, koska mitäänsanomatonta sikäläistä tarjontaa ei tee mieli. Pullat ja kakkupalatkin jäävät vitriiniin helpommin, kun elimistön päätavoitteena ei ole sokerihumalan ylläpito. Olen myös oppinut jonkinsorttiseksi kahvihifistelijäksi Perthissä - Australiassa kahviin panostetaan aivan eri tavalla kuin Suomessa -, joten pelkkä kahvi riittää makunystyröille, ilman sen ominaismakuja sotkevia sokeripommeja. Paitsi että Perthin Venn-galleriakahvilan "terveysmuffinit", banaani-täysjyvä-sellaiset, vievät kyllä kielen mennessään kahvin kanssa tai ilman!
2) Kuiva sisäilma. Perthin itsetuulettuvien [lue: hatarien] talojen jälkeen suomalaisasuntojen lämmitetty, rutikuiva sisäilma ei yllättäen olekaan kiva juttu, vaan vetää poskiontelojen limakalvot aivan tukkoon ja turvoksiin. Kääk, eihän täällä saa henkeä! Minä olen se, joka väkisin aukoo ikkunoita tuulettaakseen, kun muut haluaisivat istua lämpimässä. Myös tämä sisälläoleskelukulttuuri on vaikea sopeutumispaikka ulkona villinä viilettäneelle. Pääseehän täälläkin ovesta ulos, mutta ei huvita mennä, koska ulkona a) tihuttaa, b) sataa räntää, c) tuulee luihin ja ytimiin, d) on harmaata ja kalseaa, e) mitä siellä tekisi, kun eivät muutkaan ole ulkona?
Suosittelen ulkosuomalaisille koti-ikävän hoitoon reissua Suomeen johonkin ankeaan vuodenaikaan, kuten nyt vaikkapa huhtikuussa, etenkin jos kevät on myöhässä. Puoliksi sulaneiden likaisten lumiplänttien alta pilkistää kalvakka laonnut nurmikko - koirankakkoineen päivineen. Taivas on täysin väritön, ei edes harmaa. Valju ja kelmeä. Turisteja tähän maahan ei kannata tuoda tähän aikaan, luulevat tulleensa Mordoriin. Paitsi että marraskuu vie ehkä Mordor-tunnelmiin vielä tehokkaammin.
Itselleni säätila on kahta suurempi ongelma, sillä talvivaatteissa on liian kuuma ulkoilla, mutta välikausivaatteissa aavistuksen liian kylmä. Koska inhoan sydämeni pohjasta kerrospukeutumista (ahdistaa, hiertää, kuristaa, puristaa, hankaa, ensin palelee ja sitten hiottaa), en voi väittää nauttineeni tästä visiitin osasta. Pisteenä iin päälle täällä on parhaillaan menossa hiekoitushiekan pölinäkausi, eli lumet sulivat juuri teiltä ja tiet kuivuivat niin, että varmasti pölisee. Siellä täällä aloitellaan putsausta. Pari ensimmäistä päivää kitalakeen liimautui hiekkakelmu. Onneksi sentään en ole siitepölyallerginen, sekin vaihe on alkamaisillaan, osin alkanutkin.
3) Ihmiset. Sekä plussaa että miinusta. Suomalaiset ovat suorastaan herttaisen käytöstavattomia, näkökulmasta riippuen tökeröitä töksäyttelijöitä tai naiivin aitoja luonnonlapsia, joita eivät suuren maailman fiinit eleet hetkauta. Ensikosketuksen sain jo Helsingin lentokentällä, kun odotin sattumalta taksijonon tuntumassa sukulaiskyytiä. Ohitseni kulki ihmisiä, jotka kysyivät, odotanko taksia. "En, kiitos", vastasin. Tuijottivat hölmistyneinä kiitos-sanaa ihmetellen. Eihän me sulta mitään sellaista kysytty, josta tarvitsee kiittää?
Myöhemmin Helsingin-visiitillä aloin posmottaa bussissa englantia selkärankareaktiona, kun matkakorttini ei toiminutkaan. Bussikuski vain tuijotti, ilmeenkään värähtämättä tai kommentoimatta sanallakaan, kun vaihdoin kielen lennosta suomeen "Eiku"-tokaisulla. Sittemmin kiilasin marketissa iäkkäämmän mieshenkilön rollaattoreineen, kun jokin värikäs tuote veti puoleensa. "Anteeksi kovasti", sanoin ohimennessäni. Anteeksipyytelyn hämmentämä mies jäi moneksi minuutiksi mutisemaan, että eihän tässä nyt kellään niin kiire ole etteikö ohi saisi mennä, ja sopiihan tuosta kulkemaan jne jne.
Aiempana esimerkkinä mainittakoon Perthistä Suomeen lähettämäni sähköposti, joka koski viisuminhakua. Pyysin tiettyjä asiakirjoja. Vastaukseksi kohteliaaseen tiedusteluun sain ytimekkään virkkeen: "Hei. Asia ei kuulu minulle, mutta ohjaan kyselysi kollegalleni." Viesti oli kuin olikin ohjattu eteenpäin, ja paperit tulivat ripeästi postitse. Mutta tehokkaasti oli meilistä karsittu täytesanat kuten kiitos yhteydenotostasi (tai peräti -otostanne, teititellen), valitettavasti ei ole aluettani, ystävällisin terveisin, hyvää jatkoa, mitä ikinä Australiassa normaalia viestikanssakäymistä. Kun luin viestin ääneen kollegoilleni, he luulivat, että minua oli tylytetty ellei peräti ojennettu. Eihän toki: täysin normaali, nopea ja tiivis vastaus suomalaisittain.
Täällä ympärilläni kuuluu jatkuvasti tällaista kohteliasta sanailua:
"Hei otatkonää suolasta vai makkeeta kahavis kanssa?"
"Täh?"
tai
"Missäs on tän lounasbuffetin maito?"
"Ei siihen kuulu maito, se on vesi, mehu tai kotikalja."
"No aika p*ska".
23.4.2013
22.4.2013
Ranskan maaseutu osa II
Linnojen lisäksi ehdin nähdä myös pikkukylän elämää Ranskassa. Ranskalaisillahan on tunnetusti maine, etteivät he erityisemmin pidä englanninpuhujista. Omalla vähällä kokemuksellani väittäisin, että kyse on enemmän tai vähemmän väärinkäsityksestä. Ranskalaiset eivät juurikaan osaa englantia, ja eivät siksi voi eivätkä edes yritä sillä kielellä vastata. Pariisissa asiakaspalvelussa vastaan tuli varsin nyreitä tyyppejä, mutta enpä haukkuisi mitään muuta suurkaupunkia surkeammaksi. Isossa kaupungissa alalle kuin alalle mahtuu niitä, joita ei kyseinen ammatti voisi vähempää kiinnostaa. Ja isossa kaupungissa on myös aina uusia asiakkaita ja uusia työmahdollisuuksia, eli ei ole mikään pakko miellyttää ja yrittää sitouttaa paikalle pölähtäviä turisteja vakioasiakkaiksi.
Pariisia syrjemmällä puolestaan kommunikointi sujui aivan luontevasti siten, että minä puhuin englantia ja vastapuoli ranskaa. Ymmärsimme kumpikin, vaikkemme osanneetkaan toisen kielellä vastata. Näin pärjäsi nähtävyyksissä ja matkamuistomyymälöissä sekä leipomossa, lihakaupassa ja hedelmä- ja vihannespuodissa. Mutta myönnän auliisti, etten tajunnut kuin joka kymmenennen sanan keskustelusta, jota esimerkiksi isäntäväkeni vilkkaasti kävi lounasravintolan tarjoilijan kanssa. Koulu, lapset, siinäpä ne kuulemani teemat, ja sen jälkeen kaikki nyanssit ja yksityiskohdat vilistivätkin yli hilseen.
Eräänä iltana löysin itseni tuhannen hengen kyläpahasen seurantalolta kuuntelemasta kyläläisten ja maajussien kanssa rempsakkaa mustalaisjazzia (tällä nimellä konsertti myytiin). Olin todennäköisesti ainakin 15 vuotta seuraavaksi nuorinta yleisönjäsentä nuorempi, mutta hälläpä väliä. En ole kummoinenkaan livemusiikin ystävä ja hankkiudun harvoin keikoille saati festareille, mutta väkisinkin jammailin jakkarallani kaikkien lippahattupäisten ja slipoveripaitaisten kyläläisten yleisömeressä haitarin, parin kitaran, kontrabasson ja rumpujen tahtiin. Seurueeseeni kuului viisikymppinen brittipariskunta suoraan Emmerdalesta, mies itsekin muusikko ja paikallisen autotallibändin jäsen. Heillä oli kuulemma uusi rumpali, vasta-alkaja, mutta niin mukava, ettei tätä kehdannut torpata bändistä uloskaan. ”Vaimo leipoo kylän parasta pizzaa ja tarjoilee sitä meille bändin jäsenille, kun harjoittelemme heidän autotallissaan. Emme voisi parempaa diiliä tehdä, joten antaa rumpalin paukuttaa vähän epätahtiin”, mies uskoutui.
Seurueen britit myös taivastelivat ranskalaisten organisointikykyä (kyvyttömyyttä). Liput oli jazzkeikalle pitänyt ostaa ennakkoon, mutta silti seurantalolle jonotettiin hitaasti ja hartaasti. Jonotuksen syy paljastui, kun ovensuuhun istutetut lipputarkastajat, eläkeläisukkelit, tutkivat jokaisen lipunmaksaneen nimen listastaan. Sen jälkeen tutkittiin, mihin pöytään kukin oli sijoitettu – saliin oli siis aseteltu pitkiä valkopöytäliinaisia pukkipöytiä jakkaroineen, ja näihin paikkakortit jokaisen nimellä. Ranskalaisiin pippaloihin ei marssitakaan kuin hollitupaan, huomaan. Kun parisataa vierasta oli saatu ohjattua kukin omaan pöytäänsä, alkoivat levottomat katsojat jo haikailla juomisen perään. Kukapa nyt konsertista nauttisi ilman viinilasillista. Baari kuitenkin aukaistiin vasta, kun lippu-ukit saivat urakkansa päätökseen ja juomatiskin aukaistua. Keikan alku oli jo siirtynyt tunnilla, mutta paikallisia tämä ei näyttänyt hetkauttavan. Jokaiselle vielä lasi kouraan ja vasta sitten musiikki soimaan. Hyvät olivat jamit.
Pariisia syrjemmällä puolestaan kommunikointi sujui aivan luontevasti siten, että minä puhuin englantia ja vastapuoli ranskaa. Ymmärsimme kumpikin, vaikkemme osanneetkaan toisen kielellä vastata. Näin pärjäsi nähtävyyksissä ja matkamuistomyymälöissä sekä leipomossa, lihakaupassa ja hedelmä- ja vihannespuodissa. Mutta myönnän auliisti, etten tajunnut kuin joka kymmenennen sanan keskustelusta, jota esimerkiksi isäntäväkeni vilkkaasti kävi lounasravintolan tarjoilijan kanssa. Koulu, lapset, siinäpä ne kuulemani teemat, ja sen jälkeen kaikki nyanssit ja yksityiskohdat vilistivätkin yli hilseen.
Eräänä iltana löysin itseni tuhannen hengen kyläpahasen seurantalolta kuuntelemasta kyläläisten ja maajussien kanssa rempsakkaa mustalaisjazzia (tällä nimellä konsertti myytiin). Olin todennäköisesti ainakin 15 vuotta seuraavaksi nuorinta yleisönjäsentä nuorempi, mutta hälläpä väliä. En ole kummoinenkaan livemusiikin ystävä ja hankkiudun harvoin keikoille saati festareille, mutta väkisinkin jammailin jakkarallani kaikkien lippahattupäisten ja slipoveripaitaisten kyläläisten yleisömeressä haitarin, parin kitaran, kontrabasson ja rumpujen tahtiin. Seurueeseeni kuului viisikymppinen brittipariskunta suoraan Emmerdalesta, mies itsekin muusikko ja paikallisen autotallibändin jäsen. Heillä oli kuulemma uusi rumpali, vasta-alkaja, mutta niin mukava, ettei tätä kehdannut torpata bändistä uloskaan. ”Vaimo leipoo kylän parasta pizzaa ja tarjoilee sitä meille bändin jäsenille, kun harjoittelemme heidän autotallissaan. Emme voisi parempaa diiliä tehdä, joten antaa rumpalin paukuttaa vähän epätahtiin”, mies uskoutui.
Seurueen britit myös taivastelivat ranskalaisten organisointikykyä (kyvyttömyyttä). Liput oli jazzkeikalle pitänyt ostaa ennakkoon, mutta silti seurantalolle jonotettiin hitaasti ja hartaasti. Jonotuksen syy paljastui, kun ovensuuhun istutetut lipputarkastajat, eläkeläisukkelit, tutkivat jokaisen lipunmaksaneen nimen listastaan. Sen jälkeen tutkittiin, mihin pöytään kukin oli sijoitettu – saliin oli siis aseteltu pitkiä valkopöytäliinaisia pukkipöytiä jakkaroineen, ja näihin paikkakortit jokaisen nimellä. Ranskalaisiin pippaloihin ei marssitakaan kuin hollitupaan, huomaan. Kun parisataa vierasta oli saatu ohjattua kukin omaan pöytäänsä, alkoivat levottomat katsojat jo haikailla juomisen perään. Kukapa nyt konsertista nauttisi ilman viinilasillista. Baari kuitenkin aukaistiin vasta, kun lippu-ukit saivat urakkansa päätökseen ja juomatiskin aukaistua. Keikan alku oli jo siirtynyt tunnilla, mutta paikallisia tämä ei näyttänyt hetkauttavan. Jokaiselle vielä lasi kouraan ja vasta sitten musiikki soimaan. Hyvät olivat jamit.
18.4.2013
Ranskan maaseutu osa I
Pariisista suuntasin vierailemaan Loiren laaksossa, tarkemmin sanoen Cher-joen rannalla Toursin kaupungista itään.
Hyppään luotijunaan Pariisin Montparnassen asemalla ja huomaan saman tien, että a) juna on varsin siisti, penkit tilavat ja jalkatuki oikealla korkeudella, joten VR saisi ottaa tästä matkustusmukavuudesta oppia; ja b) en mitenkään jaksa nostaa matkalaukkuani ylähyllylle. Vaeltelen käytävällä hoomoilasena matkatavarasäilytystilaa etsien, sellaista Suomen junista tuttua hyllykköä ulko-ovien vierestä ei löydy, enkä ehkä uskaltaisi jättääkään laukkuani vahtimatta. Kallisarvoiset tuliaissuklaat ynnä muut täytyy varjella! Viimein tajuan, että isoille laukuille on varattu tila vaunun keskeltä, jonne on jätetty parin penkin mentävä aukko lattialle.
Konduktööriä ei kuulu koko reilun tunnin matkan aikana*, joten torkahtelen pää ikkunaa vasten - jet lag painaa edelleen. Joudun vaihtamaan junaa Montrichardin asemalla, joka on Etelä-Ranskan rautatieliikenteen solmukohtia, vaikka pikkukylänen onkin. Vähän kuin Ranskan Pieksämäki, myös (neuvostohenkisestä betoni)arkkitehtuurista päätellen. Kätevästi lipussani EI lue, miltä raiteelta jatkoyhteys lähtee. Lipussa ei myöskään lue, mikä on jatkoyhteyden pääteasema. Näyttötauluilla ei näy sellaista junaa, jonka lähtöaika olisi sama kuin lippuuni on merkitty. No ai kun kiva. Lipussa tai näyttötauluilla, yhtään missään, ei lue mitään itseäni hyödyttävää, ja jatkoyhteyden pitäisi lähteä 10 minuutin päästä. Jaiks.
Raijaan kolhitun matkalaukkuni asematunneliin jälleen rappusia pitkin (ranskalaiset, miten olisi pari suunnittelukurssia hissien ja rullaportaiden strategisesta sijoittelusta?) ja löydän vihdoin seinältä tulosteen asemalle saapuvista ja siltä lähtevistä junista. Oikea raidekin löytyy tulosteen perusteella. Hyppään oikeaan junaan ja huomaan saman tien, että täällä tykätään varmistaa junayhteyden kannattavuus. Juna on reilulla kädellä ylibuukattu, paikkanumeroita ei ole jaettu, ja turhan paikkahaeskelun jälkeen ainoa istumapaikka löytyy käytävältä oman matkalaukkuni päältä. Tuliaiset, sori nyt tämä ahterilla lyttääminen.
Vihdoin olen määränpäässä ja isäntäväkeni kaappaa minut ranskalaisten poskisuudelmien jälkeen autoon ja kohti ensimmäisiä nähtävyyksiä. Alue on tunnettu siitä, että idyllistä maaseutumaisemaa pilkuttavat kylät varhaiskeskiajalta, elleivät peräti Asterixista tutuilta roomalaisajoilta. Kylän keskellä tai tuntumassa on aina linna kuin suoraan satukirjasta. Ja toinen toistaan hienompia ja paremmin säilyneitä nämä linnat ovatkin! Lomailu- ja matkakohdevinkkejä kaipaavat, kannattaa googlata hakusanoilla le chateaux de la Loire, ja takaan, että iskee matkakuume päästä ihailemaan Loiren seudun maisemia.
Alueella tehdään kesäisin kuumailmapalloretkiä, joilla näkee silmänkantamattomiin levittäytyvät aatelisten maat linnoineen yhdellä silmäyksellä. Linnoista löytyvät pyöreät tornit ja vallihaudat, jättimäiset muurinmurtajankestävät ovet, seiniltä vaakunoita ja haarniskoja, usein myös autenttinen tai sen veroinen kalustus ja sisustus, sekä ritarin+hevosen mentävät oviaukot ja jopa portaikot: eräässäkin linnassa on kierreportaikko yläkertaan erikseen ratsuille ja ihmisille, en tosin tiedä miksi vaikkapa kolmoskerroksessa tai linnan katolla on pitänyt voida ratsastaa. Osa linnoista on nykyään Ranskan valtion omaisuutta, osa on edelleen perikunnan hallussa. Yhdessä käymistämme linnoista peräti asutaan, ja aatelisperheen valokuvia, hääkuvineen päivineen, on aulassa näytillä.
Kun hihkun ja ihastelen ääneen näitä satukirja- tai fantasiamaisemia, isäntäväkeni kysyy, että ovatko linnat Suomessa kovastikin samanlaisia. No eivät nyt ihan tarkalleen... Olavinlinna ja Turunlinna eivät ole todellakaan näin näyttäviä, koristeellisia tai suuria. "Ai ihanko totta, missäs suomalaisten kuningas sitten asui?". Niinpä... Ruotsissahan se, totean. Illalla syödään iso tarjottimellinen erilaisia pateita, lihahyytelöitä, rapukakkua, pikkelsöityjä sipuleita ja lihaisia makkaroita, sekä maistellaan puolisen tusinaa erilaista vuohenjuustoa, paikallisia herkkuja kaikki. Luonnollisesti viinilasillisten kera. En tunnista yhtäkään ruokalajia, enkä ole niitä siten myöskään koskaan aiemmin maistanut. Mutta toivon mukaan maistelen paljonkin jatkossa, sen verran maistuvia olivat kaikki - liian tuhdin ja maksaisen makuista verimakkaraa lukuunottamatta.
*Kuulin myöhemmin isänniltäni, että minun olisi pitänyt itse älytä leimata matkalippu jo asemalla, ja leimaamattomasta matkalipusta seuraa tarkastusmaksu, jos kiinni jää. Paitsi että turistien kohdalla saatetaan tehdä poikkeus, koska eihän ranskaa osaamattomilta voi täyden kympin suoritusta odottaa missään asiassa.
Hyppään luotijunaan Pariisin Montparnassen asemalla ja huomaan saman tien, että a) juna on varsin siisti, penkit tilavat ja jalkatuki oikealla korkeudella, joten VR saisi ottaa tästä matkustusmukavuudesta oppia; ja b) en mitenkään jaksa nostaa matkalaukkuani ylähyllylle. Vaeltelen käytävällä hoomoilasena matkatavarasäilytystilaa etsien, sellaista Suomen junista tuttua hyllykköä ulko-ovien vierestä ei löydy, enkä ehkä uskaltaisi jättääkään laukkuani vahtimatta. Kallisarvoiset tuliaissuklaat ynnä muut täytyy varjella! Viimein tajuan, että isoille laukuille on varattu tila vaunun keskeltä, jonne on jätetty parin penkin mentävä aukko lattialle.
Konduktööriä ei kuulu koko reilun tunnin matkan aikana*, joten torkahtelen pää ikkunaa vasten - jet lag painaa edelleen. Joudun vaihtamaan junaa Montrichardin asemalla, joka on Etelä-Ranskan rautatieliikenteen solmukohtia, vaikka pikkukylänen onkin. Vähän kuin Ranskan Pieksämäki, myös (neuvostohenkisestä betoni)arkkitehtuurista päätellen. Kätevästi lipussani EI lue, miltä raiteelta jatkoyhteys lähtee. Lipussa ei myöskään lue, mikä on jatkoyhteyden pääteasema. Näyttötauluilla ei näy sellaista junaa, jonka lähtöaika olisi sama kuin lippuuni on merkitty. No ai kun kiva. Lipussa tai näyttötauluilla, yhtään missään, ei lue mitään itseäni hyödyttävää, ja jatkoyhteyden pitäisi lähteä 10 minuutin päästä. Jaiks.
Raijaan kolhitun matkalaukkuni asematunneliin jälleen rappusia pitkin (ranskalaiset, miten olisi pari suunnittelukurssia hissien ja rullaportaiden strategisesta sijoittelusta?) ja löydän vihdoin seinältä tulosteen asemalle saapuvista ja siltä lähtevistä junista. Oikea raidekin löytyy tulosteen perusteella. Hyppään oikeaan junaan ja huomaan saman tien, että täällä tykätään varmistaa junayhteyden kannattavuus. Juna on reilulla kädellä ylibuukattu, paikkanumeroita ei ole jaettu, ja turhan paikkahaeskelun jälkeen ainoa istumapaikka löytyy käytävältä oman matkalaukkuni päältä. Tuliaiset, sori nyt tämä ahterilla lyttääminen.
Vihdoin olen määränpäässä ja isäntäväkeni kaappaa minut ranskalaisten poskisuudelmien jälkeen autoon ja kohti ensimmäisiä nähtävyyksiä. Alue on tunnettu siitä, että idyllistä maaseutumaisemaa pilkuttavat kylät varhaiskeskiajalta, elleivät peräti Asterixista tutuilta roomalaisajoilta. Kylän keskellä tai tuntumassa on aina linna kuin suoraan satukirjasta. Ja toinen toistaan hienompia ja paremmin säilyneitä nämä linnat ovatkin! Lomailu- ja matkakohdevinkkejä kaipaavat, kannattaa googlata hakusanoilla le chateaux de la Loire, ja takaan, että iskee matkakuume päästä ihailemaan Loiren seudun maisemia.
Alueella tehdään kesäisin kuumailmapalloretkiä, joilla näkee silmänkantamattomiin levittäytyvät aatelisten maat linnoineen yhdellä silmäyksellä. Linnoista löytyvät pyöreät tornit ja vallihaudat, jättimäiset muurinmurtajankestävät ovet, seiniltä vaakunoita ja haarniskoja, usein myös autenttinen tai sen veroinen kalustus ja sisustus, sekä ritarin+hevosen mentävät oviaukot ja jopa portaikot: eräässäkin linnassa on kierreportaikko yläkertaan erikseen ratsuille ja ihmisille, en tosin tiedä miksi vaikkapa kolmoskerroksessa tai linnan katolla on pitänyt voida ratsastaa. Osa linnoista on nykyään Ranskan valtion omaisuutta, osa on edelleen perikunnan hallussa. Yhdessä käymistämme linnoista peräti asutaan, ja aatelisperheen valokuvia, hääkuvineen päivineen, on aulassa näytillä.
Kun hihkun ja ihastelen ääneen näitä satukirja- tai fantasiamaisemia, isäntäväkeni kysyy, että ovatko linnat Suomessa kovastikin samanlaisia. No eivät nyt ihan tarkalleen... Olavinlinna ja Turunlinna eivät ole todellakaan näin näyttäviä, koristeellisia tai suuria. "Ai ihanko totta, missäs suomalaisten kuningas sitten asui?". Niinpä... Ruotsissahan se, totean. Illalla syödään iso tarjottimellinen erilaisia pateita, lihahyytelöitä, rapukakkua, pikkelsöityjä sipuleita ja lihaisia makkaroita, sekä maistellaan puolisen tusinaa erilaista vuohenjuustoa, paikallisia herkkuja kaikki. Luonnollisesti viinilasillisten kera. En tunnista yhtäkään ruokalajia, enkä ole niitä siten myöskään koskaan aiemmin maistanut. Mutta toivon mukaan maistelen paljonkin jatkossa, sen verran maistuvia olivat kaikki - liian tuhdin ja maksaisen makuista verimakkaraa lukuunottamatta.
 |
| Esimerkiksi tällainen valtavan komea linna tuli nähtyä ja kierreltyä. Chenonceau chateau. |
17.4.2013
Perthistä Pariisiin
Suomen-reissu alkoi kiertoteitse, Ranskan kautta. Pölähdin Charles de Gaullen lentokentälle viikko sitten, tavoitteena oli hankkiutua saamaani osoitteeseen Montmartrelle E:n ystävien luo. Tämän toteutin parhaaseen Amazing Race-tyyliin lähijuna- ja metrokarttaa suurennuslasilla syynäten, sekavia asemakylttejä puolijuoksutahdissa tavaten sekä perässä pompahtelevaa vedettävää matkalaukkua raahaten. CDG-lentokentältä kulkee lähijuna suoraan Pariisin keskustaan, mutta koska junia lähtee jokaiseen muuhunkin ilmansuuntaan ja Ranskan kaupunkiin, ei Pariisin-juna löydy ihan heti. Kylttejä on niukasti ja näyttötauluilta näkee vain kaukojunien aikoja ja lähtölaitureita. Vihdoin älysin tarkistaa myös aseman eteläisen uloskäynnin pohjoisen lisäksi, ja löytyihän se Pariisin suuntakin.
Voin sanoa, että Pariisiin ei kannata lähteä kainalosauvoin, pyörätuolilla eikä oikeastaan terveinkään jaloin, jos metroa ja lähijunia aikoo käyttää. Esteettömyydestä ei ole kuultukaan, ja hissejä on asemilla tarjolla vain satunnaisesti, sama pätee rullaportaisiin. Keskikokoinen matkalaukku alkaa mukavasti painaa viimeistään kolmansissa portaissa. Pariisissa on ainakin 12 metrolinjaa ja päälle lähijunat, ja metrokartta näyttääkin lähikuvalta Mikado-pelistä tai sotkeutuneista lankavyyhdeistä. Pariisilaiset eivät näytä myöskään opasteista piittaavan, ja kylttejä on, jos on huvittanut laittaa. Ohjeet eri lähtölaituireille on sokkeloisilla metroasemilla opastettu pelkästään metrolinjan numerolla ja värillä, lähtö- ja pääteasemiin ei kylteissä viitata ennen kuin lähestulkoon laiturilla.
Ihme kyllä Pariisin-visiitilläni ajoin vain kerran väärään suuntaan, ja löysin aina oikean laiturin ja päätepisteen. Opettelin jo aikoinaan Budapestissa asuessani lukemaan kylttejä mahdollisimman kaukaa, vaivihkaa ja ohikävellessä, jottei tarvitse pysähtyä kohdalle ja näyttää turistilta (koska pelkäsin hysteerisesti hypoteettisia taskuvarkaita, jotka vaanivat turisteja). Sama taito näköjään pelaa myös kolminkertaisella määrällä metrolinjoja. Pullahdin maanpinnalle Montmartren taiteilijakaupunginosan laitamilla ja kiikutin tavarat kyläpaikkaan: parhaaseen pariisilaiseen malliin tämän kuvataiteilija-muusikkopariskunnan koti sijaitsi kuusikerroksisen satavuotiaan kerrostalon kattohuoneistoissa, kapoisten narisevien portaiden päässä, ei hissiä. Matkalaukku tuntui säkilliseltä lyijyä, tiiliskiviä ja tietosanakirjoja tässä vaiheessa.
Koska minulla oli Pariisissa vierailuaikaa niukalti, päätin tempaista kaikki keskusta-alueen nähtävyydet saman tien. Ensin Montmartrelle (kuuluisa Moulin Rouge-kabareebaarista sekä kukkulaa 1800-luvulla asuttaneista, historiankirjoihin jääneistä kuvataiteilijoista) ihmettelemään kapeita polveilevia katuja ja boheemia tunnelmaa. Boheemi tunnelma tosin hukkuu jonnekin tavaraa tyrkyttävien mustalaisten (pahoittelut mahd. loukkaavasta termistä, mutta gypsyiksi heitä siellä kutsutaan), tavaraa tyrkyttävien helppoheikkien, muoto- ja pilakuvia tyrkyttävien tusinataiteilijoiden sekä yleisen markkinahumun ja kaduilla vellovien turistimassojen alle. Ohhoh, oli yllätys, vaikkei ehkä olisi pitänyt olla. Jos kohde on maailmankuulu ja minä haluan sen nähdä, on suunnilleen kahdensadan prosentin mahdollisuus, että jokainen muukin matkailija haluaa nähdä saman paikan.
Vaelsin pienen haeskelun ja kartantulkinnan jälkeen Sacre Coeur-kirkolle, joka törröttää kukkulan korkeimmalla paikalla Taj Mahalin kopiolta näyttäen. U-p-e-a. Ja mitä onkaan sisällä? Hartaan tunnelman sijasta jättimäisiä infojulisteita, kynttilänmyyntikojuja (pyhimyksille sytyttämistä varten), automaatteja, jotka lyövät muistomitaleita ja -kolikoita rahaa vastaan. Ja tuhansia turisteja.
Sacre Coeur eli Pyhä Sydän on kaikesta huolimatta näkemisen arvoinen, jo kirkon mittavilta portailta avautuvien, Pariisin yli pyyhkivien näköalojen takia. Täältä Seine-joen toiselta puolelta näin myös ensivälähdyksen Eiffel-tornista. Kun suunnistin takaisin (mitä tahansa ensin löytyvää) metroasemaa kohden, jäin tutkimaan karttaa kadunkulmaan ja ihmettelin, miksi koululaisryhmät - joita oli joka paikka täynnä koko kaupungissa - jäivät kadun toiselle puolelle osoittelemaan ja kuvaamaan suuntaani. Kai Pariisissa nyt on ennenkin karttaa lukevia turisteja nähty? Vilkaisu ylös ja pään päällä sojotti tuulimyllyn siipi. Moulin Rougehan se siinä, tai siis sen paikalle rakennettu moderni kopio. Kuva varmuuden vuoksi plakkariin, vaikkei kopiorakennus kovin vakuuttava ollutkaan. Ja suunta kohti Louvrea ja Notre Damea.
Louvreen ei pääse sisälle ihan noin vain, sillä jonottamiseen saa varata aikaan jopa tunnin ellei enemmänkin. Aiemmat kokemukseni jättimäisistä taidemuseoista (Eremitaasi Pietarissa ja La Reina Madridissa) ovat opettaneet, että koko museota ei ole mitään tsäänssiä kiertää yhdessä päivässä. Mona Lisan näkeminen houkuttaisi, kuten kaikkien muidenkin renessanssi-taidemaalarimestarien teosten, mutta ei voi mitään. Aikaa ei kannata tällä reissulla uhrata pelkästään yhteen paikkaan. Taivallan päättäväisesti kohti muutaman korttelin päässä, Seine-joen keskellä sijaitsevaa Ile de la Cite'ta. Ja Notre Damen kirkkoa kyseisellä saarella. Notre Damen kellonsoittaja-tarinasta tuttu kirkko on yhtä näyttävä ja vaikuttava kuin mielikuvitella voi. Mutta mitä on kirkon edessä? Käsittämätön vanerirakennelma, 'kunniakatos' tai jonkin sortin silta- ja katsomohässäkkä kirkon 850-juhlavuoden takia. Kirkolle vievä tie ja näköalat on tukittu tällä käsittämättömällä väsäelmällä.
No, itsekin kipuan kuitenkin katsomoon kirkon julkisivua ihmettelemään ja kuvia räpsimään. Onhan tässä järkeä, tavallaan. Saa istua paikallaan ja pääsee myös aavistuksen katutasoa korkeammalle kuvaamaan kaukana ylhäällä keikkuvia julkisivupatsaita, kattotorneja ja gargoileja, hirviöfiguureja. Mutta itse olisin halunnut nähdä rakennuksen jo kaukaa koko komeudessaan. Notre Damen sisältä löytyy käsittämättömän upeita lasimaalauksia ja koristeellisia ikkunoita, sekä komeita patsaita ja veistettyjä koristeita. Notre Damen puiset, takorautakoristeiset ulko-ovet ovat käsityötaidon mestarinäyte. Sisältä löytyvät myös jo tutuiksi tulleet kynttilänmyyntipisteet ja muistomitalin lyöntimasiinat. Markkinahumulta ja matkamuistoilta ei välty edes täällä kaikkein pyhimmässä.
Kuljeskelen saarelta kauemmas ja Seinen vasta- eli etelärannalta löydän vahingossa pienen konditorian, josta puuttuvat turistimassat ja markkinahumu. Vitriineissä on appelsiinin kokoisia käsintehtyjä tuoreita marenkeja ja toinen toistaan houkuttelevampia kakkuja, torttuja ja piirakoita. Oijoi... Lämmittely piparminttuteekupposen ääressä kera raparperipiirakan "palasen" (leipälautasen kokoinen!) maistuvat hyvin viimaisessa, +1-asteisessa säässä. Pariisin kevät on tänä vuonna roimasti myöhässä. Tietenkin juuri sinä vuonna, kun olen buukannut kauan toivomani matkan. Puut ovat paljaita, ilma on tuulenpuuskien myötä purevan kylmä. Ruoho on vasta paljastunut lumen alta, ja krookukset, narsissit ja tulppaanit ovat parhaimmillaankin vasta nupuillaan. Kukkaloistoa ja hiirenkorvia, leppeästä länsituulesta puhumattakaan, on turha toivoa!
Illansuussa valitsen taas ratsukseni metron ja hurautan muutaman kilometrin päähän Seinen toiseen mutkaan, Eiffel-tornille. Metroasemalta on reipas kävely tornin juurelle. Taas matkalla saa väistellä pääosin afrikkalaistaustaisia miehiä, joilla on kaikilla samat eiffeltorni-avaimenperiä ja muita trinkettejä pursuilevat valikoimat turisteille tarjolla. Jälleen käyttöön Budapestista opittu "minä asun täällä" kävelytahti ja määrätietoinen katse suoraan eteenpäin, kukaan ei yritäkään lähestyä tai tuputtaa matkamuistoja. Eiffeltornin juurella on yllättävän tyhjää: valtavan tornin alle mahtuu helposti monta sataa ihmistä, eikä alue silti vaikuta ruuhkaiselta. Pääsiäisen jälkeinen, mutta ennen kesälomia oleva aika on näköjään kohtuullisen turistitonta sesonkia Pariisissa, vaikka matkustavaisia on toki tällaisessa maailmankuulussa kohteessa aina.
Päätän kiivetä Eiffel-torniin, ja sisään pääseekin jonottamatta. Turvatarkastaja portilla vilkaisee kyllästyneesti laukkuni suun suuntaan, vaikka kylteissä julistetaan, että "näytä kaikki tavarasi ja ole yhteistyöhaluinen päästäksesi sisään". Eikun matkaan, kipuamaan 700 askelta. Kävellen tornissa pääsee noin 2/3-osamatkaa ylös ja huippu jää näkemättä, mutta itseäni kiinnostaa nähdä maisemien lisäksi rautaisen tornin rakenne. Muuten, torni on ruskeaksi maalattu, ja se on koristeellisempi kuin kuvista ja pienoismalleista tajuaakaan. *Kuvia seuraa, kun löydän jostain muistikortinlukijan*. Portaiden päässä on tasanne, josta saisi ottaa hissin tornin huipulle, mutta jäätävänviimainen sää, kylmettyneet kameraa puristavat näpit ja pimenevä ilta eivät houkuttele tästä hissistä enää maksamaan. Aika lähteä majapaikkaa kohti. Luonnollisesti ystävien kanssa nautitun runsaan bistro- eli perinteisen ruokapaikkaillallisen jälkeen. Jet lagin kourissa, ruuan, viinilasillisen ja kaiken kävely ja nähdyn jälkeen voin sanoa, että nukutti hyvin.
Voin sanoa, että Pariisiin ei kannata lähteä kainalosauvoin, pyörätuolilla eikä oikeastaan terveinkään jaloin, jos metroa ja lähijunia aikoo käyttää. Esteettömyydestä ei ole kuultukaan, ja hissejä on asemilla tarjolla vain satunnaisesti, sama pätee rullaportaisiin. Keskikokoinen matkalaukku alkaa mukavasti painaa viimeistään kolmansissa portaissa. Pariisissa on ainakin 12 metrolinjaa ja päälle lähijunat, ja metrokartta näyttääkin lähikuvalta Mikado-pelistä tai sotkeutuneista lankavyyhdeistä. Pariisilaiset eivät näytä myöskään opasteista piittaavan, ja kylttejä on, jos on huvittanut laittaa. Ohjeet eri lähtölaituireille on sokkeloisilla metroasemilla opastettu pelkästään metrolinjan numerolla ja värillä, lähtö- ja pääteasemiin ei kylteissä viitata ennen kuin lähestulkoon laiturilla.
Ihme kyllä Pariisin-visiitilläni ajoin vain kerran väärään suuntaan, ja löysin aina oikean laiturin ja päätepisteen. Opettelin jo aikoinaan Budapestissa asuessani lukemaan kylttejä mahdollisimman kaukaa, vaivihkaa ja ohikävellessä, jottei tarvitse pysähtyä kohdalle ja näyttää turistilta (koska pelkäsin hysteerisesti hypoteettisia taskuvarkaita, jotka vaanivat turisteja). Sama taito näköjään pelaa myös kolminkertaisella määrällä metrolinjoja. Pullahdin maanpinnalle Montmartren taiteilijakaupunginosan laitamilla ja kiikutin tavarat kyläpaikkaan: parhaaseen pariisilaiseen malliin tämän kuvataiteilija-muusikkopariskunnan koti sijaitsi kuusikerroksisen satavuotiaan kerrostalon kattohuoneistoissa, kapoisten narisevien portaiden päässä, ei hissiä. Matkalaukku tuntui säkilliseltä lyijyä, tiiliskiviä ja tietosanakirjoja tässä vaiheessa.
Koska minulla oli Pariisissa vierailuaikaa niukalti, päätin tempaista kaikki keskusta-alueen nähtävyydet saman tien. Ensin Montmartrelle (kuuluisa Moulin Rouge-kabareebaarista sekä kukkulaa 1800-luvulla asuttaneista, historiankirjoihin jääneistä kuvataiteilijoista) ihmettelemään kapeita polveilevia katuja ja boheemia tunnelmaa. Boheemi tunnelma tosin hukkuu jonnekin tavaraa tyrkyttävien mustalaisten (pahoittelut mahd. loukkaavasta termistä, mutta gypsyiksi heitä siellä kutsutaan), tavaraa tyrkyttävien helppoheikkien, muoto- ja pilakuvia tyrkyttävien tusinataiteilijoiden sekä yleisen markkinahumun ja kaduilla vellovien turistimassojen alle. Ohhoh, oli yllätys, vaikkei ehkä olisi pitänyt olla. Jos kohde on maailmankuulu ja minä haluan sen nähdä, on suunnilleen kahdensadan prosentin mahdollisuus, että jokainen muukin matkailija haluaa nähdä saman paikan.
Vaelsin pienen haeskelun ja kartantulkinnan jälkeen Sacre Coeur-kirkolle, joka törröttää kukkulan korkeimmalla paikalla Taj Mahalin kopiolta näyttäen. U-p-e-a. Ja mitä onkaan sisällä? Hartaan tunnelman sijasta jättimäisiä infojulisteita, kynttilänmyyntikojuja (pyhimyksille sytyttämistä varten), automaatteja, jotka lyövät muistomitaleita ja -kolikoita rahaa vastaan. Ja tuhansia turisteja.
Sacre Coeur eli Pyhä Sydän on kaikesta huolimatta näkemisen arvoinen, jo kirkon mittavilta portailta avautuvien, Pariisin yli pyyhkivien näköalojen takia. Täältä Seine-joen toiselta puolelta näin myös ensivälähdyksen Eiffel-tornista. Kun suunnistin takaisin (mitä tahansa ensin löytyvää) metroasemaa kohden, jäin tutkimaan karttaa kadunkulmaan ja ihmettelin, miksi koululaisryhmät - joita oli joka paikka täynnä koko kaupungissa - jäivät kadun toiselle puolelle osoittelemaan ja kuvaamaan suuntaani. Kai Pariisissa nyt on ennenkin karttaa lukevia turisteja nähty? Vilkaisu ylös ja pään päällä sojotti tuulimyllyn siipi. Moulin Rougehan se siinä, tai siis sen paikalle rakennettu moderni kopio. Kuva varmuuden vuoksi plakkariin, vaikkei kopiorakennus kovin vakuuttava ollutkaan. Ja suunta kohti Louvrea ja Notre Damea.
Louvreen ei pääse sisälle ihan noin vain, sillä jonottamiseen saa varata aikaan jopa tunnin ellei enemmänkin. Aiemmat kokemukseni jättimäisistä taidemuseoista (Eremitaasi Pietarissa ja La Reina Madridissa) ovat opettaneet, että koko museota ei ole mitään tsäänssiä kiertää yhdessä päivässä. Mona Lisan näkeminen houkuttaisi, kuten kaikkien muidenkin renessanssi-taidemaalarimestarien teosten, mutta ei voi mitään. Aikaa ei kannata tällä reissulla uhrata pelkästään yhteen paikkaan. Taivallan päättäväisesti kohti muutaman korttelin päässä, Seine-joen keskellä sijaitsevaa Ile de la Cite'ta. Ja Notre Damen kirkkoa kyseisellä saarella. Notre Damen kellonsoittaja-tarinasta tuttu kirkko on yhtä näyttävä ja vaikuttava kuin mielikuvitella voi. Mutta mitä on kirkon edessä? Käsittämätön vanerirakennelma, 'kunniakatos' tai jonkin sortin silta- ja katsomohässäkkä kirkon 850-juhlavuoden takia. Kirkolle vievä tie ja näköalat on tukittu tällä käsittämättömällä väsäelmällä.
No, itsekin kipuan kuitenkin katsomoon kirkon julkisivua ihmettelemään ja kuvia räpsimään. Onhan tässä järkeä, tavallaan. Saa istua paikallaan ja pääsee myös aavistuksen katutasoa korkeammalle kuvaamaan kaukana ylhäällä keikkuvia julkisivupatsaita, kattotorneja ja gargoileja, hirviöfiguureja. Mutta itse olisin halunnut nähdä rakennuksen jo kaukaa koko komeudessaan. Notre Damen sisältä löytyy käsittämättömän upeita lasimaalauksia ja koristeellisia ikkunoita, sekä komeita patsaita ja veistettyjä koristeita. Notre Damen puiset, takorautakoristeiset ulko-ovet ovat käsityötaidon mestarinäyte. Sisältä löytyvät myös jo tutuiksi tulleet kynttilänmyyntipisteet ja muistomitalin lyöntimasiinat. Markkinahumulta ja matkamuistoilta ei välty edes täällä kaikkein pyhimmässä.
Kuljeskelen saarelta kauemmas ja Seinen vasta- eli etelärannalta löydän vahingossa pienen konditorian, josta puuttuvat turistimassat ja markkinahumu. Vitriineissä on appelsiinin kokoisia käsintehtyjä tuoreita marenkeja ja toinen toistaan houkuttelevampia kakkuja, torttuja ja piirakoita. Oijoi... Lämmittely piparminttuteekupposen ääressä kera raparperipiirakan "palasen" (leipälautasen kokoinen!) maistuvat hyvin viimaisessa, +1-asteisessa säässä. Pariisin kevät on tänä vuonna roimasti myöhässä. Tietenkin juuri sinä vuonna, kun olen buukannut kauan toivomani matkan. Puut ovat paljaita, ilma on tuulenpuuskien myötä purevan kylmä. Ruoho on vasta paljastunut lumen alta, ja krookukset, narsissit ja tulppaanit ovat parhaimmillaankin vasta nupuillaan. Kukkaloistoa ja hiirenkorvia, leppeästä länsituulesta puhumattakaan, on turha toivoa!
Illansuussa valitsen taas ratsukseni metron ja hurautan muutaman kilometrin päähän Seinen toiseen mutkaan, Eiffel-tornille. Metroasemalta on reipas kävely tornin juurelle. Taas matkalla saa väistellä pääosin afrikkalaistaustaisia miehiä, joilla on kaikilla samat eiffeltorni-avaimenperiä ja muita trinkettejä pursuilevat valikoimat turisteille tarjolla. Jälleen käyttöön Budapestista opittu "minä asun täällä" kävelytahti ja määrätietoinen katse suoraan eteenpäin, kukaan ei yritäkään lähestyä tai tuputtaa matkamuistoja. Eiffeltornin juurella on yllättävän tyhjää: valtavan tornin alle mahtuu helposti monta sataa ihmistä, eikä alue silti vaikuta ruuhkaiselta. Pääsiäisen jälkeinen, mutta ennen kesälomia oleva aika on näköjään kohtuullisen turistitonta sesonkia Pariisissa, vaikka matkustavaisia on toki tällaisessa maailmankuulussa kohteessa aina.
Päätän kiivetä Eiffel-torniin, ja sisään pääseekin jonottamatta. Turvatarkastaja portilla vilkaisee kyllästyneesti laukkuni suun suuntaan, vaikka kylteissä julistetaan, että "näytä kaikki tavarasi ja ole yhteistyöhaluinen päästäksesi sisään". Eikun matkaan, kipuamaan 700 askelta. Kävellen tornissa pääsee noin 2/3-osamatkaa ylös ja huippu jää näkemättä, mutta itseäni kiinnostaa nähdä maisemien lisäksi rautaisen tornin rakenne. Muuten, torni on ruskeaksi maalattu, ja se on koristeellisempi kuin kuvista ja pienoismalleista tajuaakaan. *Kuvia seuraa, kun löydän jostain muistikortinlukijan*. Portaiden päässä on tasanne, josta saisi ottaa hissin tornin huipulle, mutta jäätävänviimainen sää, kylmettyneet kameraa puristavat näpit ja pimenevä ilta eivät houkuttele tästä hissistä enää maksamaan. Aika lähteä majapaikkaa kohti. Luonnollisesti ystävien kanssa nautitun runsaan bistro- eli perinteisen ruokapaikkaillallisen jälkeen. Jet lagin kourissa, ruuan, viinilasillisen ja kaiken kävely ja nähdyn jälkeen voin sanoa, että nukutti hyvin.
 |
| Pariisin metrokartta. |