Mitä ihmettä Suomi?

Löysin blogiarkistosta tekstin, jonka kirjoitin viime huhtikuun Suomen-loman jälkitunnelmissa, mutta jostain syystä unohdin julkaista. Mutta muistan kyllä elävästi, että näin ajattelin. Kovasti ihmeissäni. Ja myös harmissani. Tadaa, vanhempaa tuotantoa puolen vuoden takaa:

***
Suomen-reissu on ollut ihana, mutta myös jotenkin pysäyttävä. Häh, miten tässä näin kävi ja missä mennään?

Säätilapuolella olen saanut ihmetellä, kuinka myöhässä kevät on. Tämä on tilanne kuulemma koko Euroopassa. Ranskassakin kevät laahasi ainakin kuukautta jäljessä, ja huhtikuun ”heräävä luonto”-tunnelmia ja kukkivia niittyjä oli turha toivoa näkevänsä. Sattumalta säät ovat olleet harmaita ja tihkuisia lähes koko visiitin ajan, sekä Ranskassa että Suomessa.

Viimainen Helsinki näytti harmaita, karuja, huonoimpia puoliaan, ja lähdettyäni kotia kohti eli pohjoisempaan päädyin lumisateeseen. Reilua viikkoa ennen vappua! Kaipa näin on joskus ennenkin käynyt, mutta unikuvani hiirenkorvista ja valkovuokoista sain kyllä unohtaa, auringonpaisteesta puhumattakaan. Aurinkoa olen nähnyt vähemmän kuin näkisin puolikkaan päivän aikana Perthissä.

Alavireisyys ei rajoitu säähän. Lähi- ja tuttavapiireissä tunnelmat ovat hivenen apeat. Eurokriisi ja lama ovat vieneet itse kultakin optimismin ja joiltain työpaikan. Tulevaisuus näyttää epävarmalta, eikä siihen uskalla luottaa. Mitäs, jos ei töitä jatkossa löydykään? Mitä tehdä, minne mennä? Kuka näissä tunnelmissa uskaltaa ottaa asuntolainaa tai perustaa perhettä? Itse kukin on myös sairastellut, ja varmaan pitkä talvikin vielä painaa fiiliksissä.

Nekin ihmiset, jotka ovat ennen olleet erityisen rentoja, rempseitä ja huolettomia, vaikuttavat aiempaa varovaisemmilta, kiireisemmiltä, arkeen urautuneilta. Laskuja tulee ja rahaa menee, mutta mistä sitä jatkossa saadaan, tuntuu kaikkia painavan. Kaipa tämä on aikuistumisenkin sivutuote. Mutta näin ulkopuolelta paikalle pöllähtävän näkökulmasta tunnelmien harmaus - kaiken vakavuus - pysähdyttää.

Ystäväpiirissäni on opittu sujuvasti puhumaan työkkärikieltä ja moni tuntee pitkäaikaistyöttömyyskuviot, -määritelmät ja tukityöllistämismahdollisuudet omakohtaisen hyvin, vaikka jokaisen taskussa on maisteritutkinto, työmotivaatiota sekä monta vuotta työkokemusta sieltä ja täältä alalta. Vasta opintojaan lopettelevat eivät oikein uskalla ns. oikeista töistä puhuakaan, lottovoitto olisi jo päästä harjoittelupaikkaan puolella palkalla. Huhhuh.

Maakuntiin on turha jäädä, Helsinki on lähestulkoon se ainoa realistinen suunta, jos töitä haluaa. Toki jokaisella suomalaisella ei sama kohtalo ole, mutta todellakin pistää miettimään, että tässä hukataan aika monta henkilötyövuotta ja parhaita työntekovuosia, kun työpaikkoja ei löydy muualta kuin Varamiespalvelun pätkätyötarjouksista. Huhhuh uudelleen. Tältäkö se tuntui silloin 1970-luvulla Ruotsiin töihin muuttaneiden vierailu Suomessa, murroskauden kotikylillä ja apeilla tanhuvilla?

En tiedä, liekö ankeiden aikojen puristuksen syytä vai onko Suomessa aina ollut näin vakavamielinen ilmapiiri. Telkkarissa puhutaan hidasta kirjakieltä vakavalla naamalla,  uutisissa ei hymylihaskaan värähdä, jottei uutista vahingossa vähättelisi tai halveeraisi. Aussilassa radiossa pudotellaan tekstiä juuri sillä nopeudella ja äänenkorkeuksilla kuin normaalissakin puhekielessä, on kuulijan ongelma, jos ei pysy tahdissa mukana. Aussilassa aamu-tv:n juontaja ei pysty pidättelemään omaa raskausuutistaan, vaan rykäisee sen täysin äkkiarvaamatta juontojen välillä, työkaverinsakin yllättäen: kaikki halaavat, hehkuvat ja juhlivat.

Viihteellisempi ja rennompi ote voi kuulostaa ärsyttävän amerikkalaiselta, mutta en nykyään pysty katsomaan suomalaisten kavereideni facebook-kuvia ihmettelemättä, että miksei noissakin bileissä tai kesänvietossa hymyilty ollenkaan? Kun kamera otetaan esiin, jokainen järjestelee naamalleen totisen, ”kunnollisen” poseerausilmeen, tai enintään miedon virallisen hymyn. Hampaiden näyttely koetaan teennäisenä ja irvistelynä. Huom, tämä ei ole kritiikkiä vaan ulkopuoliseksi muuttuneen ihmettelyä.

Vakavastiotettavuus ja tehokkuus ovat nyky-Suomen arvot numerot yksi ja yksi. Etenkään virallisessa maailmassa eli mediassa, politiikassa, työelämässä ja kaupunkisuunnittelussa ei taatusti tehdä mitään "turhaa", eli asioita, joilla ei ole muuta funktiota kuin olla hauskaa, iloista, kaunista, huvittavaa, nautinnollista tai leikkisää. Jos tehdään, tarkoitus on jokin suurempi päämäärä, kuten isommat tehokkuusluvut tai säästöt. Elämästä nauttiminen ei ole koskaan ollut suomalaisten tavoite numero 1, mutta nyt se on viimeistään painettu jonnekin arvolistauksen pistesijalle sata, kaikkien tärkeämpien tavoitteiden alta. Joita ovat mm. säästöt, pidemmät työurat, talvisodan henki ja "pitää jaksaa vaikka väkisin"-asenne.

Ennen Suomesta muuttoani seurasin mielenkiinnolla opetussuunnitelmien uudistuskeskustelua. Joku rohkea uskalsi silloin ajaa draamakasvatuksen lisäämistä peruskoulun opetukseen. Draamakasvatus, eli näyttelemisen ja esiintymistaitojen sisällyttäminen eri aineiden oppimiseen torpattiin keskusteluissa tykkänään, koska moinen pelleily koettiin turhana ja aikaavievänä. Leikkiköön kotonaan, oli jokaisen itseäänkunnioittavan kommentti tähän aikaa ja rahaa vievään lapsellisuuteen.

Mitäs siitä, jos draamakasvatuksen avulla tyypillisen ujot ja pökkelömäiset esiintyjät saisivat itseluottamusta, rentoutta ja positiivisia kokemuksia esillä olemisesta ja omien mielipiteidensä esittämisestä. Näyttelemisen avulla voisi myös asettua toisen asemaan ja käydä läpi erilaisia tilanteita turvallisesti, mikä tutkitusti ehkäisee koulukiusaamista ja helpottaa kiusaamistilanteiden jälkipuintia. Maailman peränpitäjäluokkaa oleva kouluviihtyvyyskin saattaisi kasvaa.

Vahvin, ja väittelyn voittanut argumentti draamakasvatusta vastaan oli: ”koulu on lapsen työpaikka, ei siellä kuulu hauskaa olla”. Sama argumentti pätee koko maahan: Suomi on suomalaisten työpaikka ja veronmaksukaukalo, ei siellä kuulu hauskaa olla.

Hyvät kansalaiset ja sielunsukulaiset suomalaiset, ei kai näin upeasta maasta tarvitse moista ilotonta harmauden pesää tehdä - ainakaan enää enempää?

Hyvän asian puolesta

Viime sunnuntain tykitin menemään kaupunkisuunnistus-aarteenmetsästyksen parissa. Osallistuin kuuden hengen tiimillä Perthin Rotary Rambleen, joka on täkäläisten rotarien järjestämä "Amazing Race", suunnistus- ja tehtävärata, jossa paras palkitaan meno-paluu-lentolipuilla Eurooppaan. E jäi joukkueestamme harmi kyllä pois, sillä sattui työmatka samalle viikonlopulle: piti johdattaa tusinan muun työntekijän kanssa parisataa innokasta pilvenpiirtäjästä alas köyden varassa Sydneyn pilvenpiirtäjä-abseiling-tapahtumassa. E:n firma järjesti kyseisen hyväntekeväisyystapahtuman, ja vastaava pidetään Perthissä kuukauden päästä.

Ramblessa oli mukana tänä vuonna noin viisisataa joukkuetta ja näissä jokaisessa 4-6 jäsentä, eli Perthin kaduilla poukkoili kartat kourassa kaksi-kolmetuhatta hassusti pukeutunutta aarteenmetsästäjää. Parhaiten pukeutunut tiimi palkittiin, tänä vuonna voitto meni muffinsseiksi pukeutuneille tytöille, joilla oli mukana myös leipuri. Muita tähtiasuja olivat mm. erilaiset satuhahmot, Ninja Turtlesit sekä "vuoristorata", eli koko kuuden hengen tiimi kantoi pahvilaatikoista askarreltuja vuoristoratavaunuja, ks. kuva alla paremmaksi selitykseksi!

Lähtöpaikan tunnelmaa. Tungosta on. Kaikki kuvat (c) Rotary Ramble.

Vuoristorata-asut. Kannettavat "laatikot", joista roikkuivat jalat. Kekseliäs!

Mario, Luigi ja Prinsessa Peach pähkäilypulassa.

Satunnainen ramblaajajoukkue.

Väriliidutkin menossa mukana (joukkuekaverini luuli näitä tietyötötsiksi).

Keskustan ilmainen CAT-bussi oli aika pakaten täynnä, ja jokainen ei-ramblaaja tuskaili ja kiroili mokomaa tapahtumaa. Mutta meillä osallistujilla oli riehakkaan hauska ja reipas päivä. Neljän tunnin kisa-aikana mittariin kilahti viitisentoista kilometriä ja pistesija numero 34. viidestäsadasta, ei hassummin ensikertalaisilta! Etenkin kun ottaa huomioon, että vain 10% tiimeistä ylitti 300 pisteen rajan - oma pistesaaliimme oli 317.

Kisa toimii niin, että lähtöpaikalla jaetaan kartat, joissa Perthin free transit zone - eli ilmaisen julkisliikenteen alue (keskusta ja vähän keskustan reunamia joka ilmansuunnasta) on jaettu ruudukoksi. Lisäksi annetaan vihjelista, jonka mukaan joistain ruuduista löytyy tehtävärasti. Ensimmäinen haaste on älytä, mitä vinkki tarkoittaa, eli missä tehtävärasti tarkalleen ottaen on. Joissain ruuduissa ei ole mitään, joissain puolestaan on useampia rasteja. Ruutu on noin 300m x 300m kokoinen palanen kaupunkia, eli tehtävärasteja löytää myös tuurilla, jos ruutuun menee ja seuloo alueen tiheällä kammalla. Mutta koska nopeus on valttia, on paras yrittää ratkoa vihjeet, kuten "tämän kadun nimi rimmaa sanan golf kanssa" - se on Wolf Lane!

Kun rastien sijainti on merkitty karttaan vihjeratkonnan tuloksena, on aika lähteä keräämään pisteitä eli rynnistää rasteille tehtäviä tekemään. Rastien pistesaalis riippuu siitä, millä zonella eli sektorilla piste on (zone näkyy kartalla). Kauempana keskustasta, eli Swan-joen rannalla, East Perthissä ja toisaalta lännessä Kings Parkissa, olevat rastit ovat arvokkaampia kuin aivan ydinkeskustan helppopääsyiset rastit. Niinpä taktikoimme kauemmaisille rasteille ensin, ja nypimme helppoja rasteja keskustasta ohi mennessämme sekä palatessamme finaaliviivalle Northbridgeen puistoon.

Kaikkien joukkueiden piti olla takaisin lähtöpaikassa vartin sisällä siitä, kun kisa-aika loppuu. Kisa-aika alkoi raksuttaa siitä hetkestä, kun joukkueen kapteeni skannasi älypuhelimella lähtöpaikan aloitusrastin sen merkiksi, että saimme kartan ja vihjelistan. Neljän tunnin kuluttua aloituksesta puhelimen kisamoodi lakkasi toimimasta, eli jokaisella oli vain neljä tuntia aikaa kerätä tehtävärastien pisteet. Ala-asteen suunnistuskokemuksella otin haltuuni kartan ja sitä myöten reitin suunnitelun, kun muu joukkue jakoi keskenään tehtävät vinkkien ratkomiseksi. Tehtävät vaihtelivat erilaisista peleistä (matalalla olevalla) trapetsilla taiteiluun ja tietokilpailukysymyksiin.

Tehtäviä varten ei voi harjoitella etukäteen, koska ne perustuivat paikkaan, jossa rasti on. Suurin osa oli monivalintatehtäviä, eli vastausvaihtoehdot tarjottiin valmiiksi. Osa piti itse kirjoittaa. Yhdessä pisteessä piti laskea jokainen tietynmallinen katulamppu ostosaukiolla - jekkuna se, että lamppuja oli erimallisia ja jos tehtävää ei lue tarkkaan, laskee vääriä lamppuja. Toisaalla piti löytää vanhan talon seinään maalattu mainos (mitä siinä mainostetaan), tulkita leikkitelineen muotoa (mikä australialainen eläin tästä löytyy), löytää hautausmaalta tietyn merkkihenkilön hauta (ei löytynyt, mutta googlesta löytyi vastaus - netistä tiedon etsiminen on sallittua), jne.

Turhauttava piire kisassa oli, että se perustui osittain tuuriin. Osa kysymyksistä oli totaalisen tulkinnanvaraisia, niinkuin nyt tuo leikkitelineen muoto. Leikkitelineen kyljessä oli puun kuva, ja kysymys oli, että mitä eläintä puun latvuston voisi kuvitella muistuttavan. No sehän riippuu ihan siitä, kuka katsoo. Itse arvasin krokotiili, mutta se ei edes ollut vastauslistalla. Oikea vastaus olisi ollut nokkasiili, mutta menimme vastaamaan vompatti puunlatvuston möykkymäisen muodon perusteella. Vastaavia kämmejä sattui muuallakin, kun kysymys oli niin tulkinnanvarainen. Pelkällä tiedolla ja nopeudella ei siis vielä pusketa voittoon, vaan onnettarenkin on oltava matkassa.

Oman tiimini yhteistyötä, trapetsilla allekirjoittanut. Näyttää helpommalta kuin oli.

Joukkueemme asurakentelu jäi hieman lyhyeen... tarkoitus oli olla sateenkaari (koska rainbow matsaa ramblen kanssa), mutta ensinnäkin joukosta unohtui keltainen, pinkki ei ole sateenkaaren väri, ja violetti ja sininen tulivat väreinä liian lähelle toisiaan. Plus joukkueen pojat vetivät minimipanostuksella asuun, eli normifarkut ja t-paidat... Ensi vuonna muumioina tai joinain näyttävämpinä liikenteeseen!

Kisa järjestetään vuosittain Perthissä hyväntekeväisyysmielessä. Jokainen joukkue sai kerätä ennakkoon bonuspisteitä varainhankinnalla - jokainen lahjoitettu kymppi toi yhden pisteen. Itse saimme kasaan $420 itseltämme, työkavereilta ja perheenjäseniltä, kun maksimibonuspisteet olisi saanut viidelläsadalla dollarilla. Maksimisumman ylittävästä määrästä ei saa enää pisteitä, mikä pitää kisan jännittävänä kisapäivään saakka. Muutenhan joku voisi haalia kasaan tonneja ja voittaa kisan ilmaantumatta paikalle ollenkaan.

Tuotot menivät kolmelle järjestölle, jotka kaikki edistävät tavalla tai toisella terveys- ja mielenterveystutkimusta, ja lasten ja nuorten terveyttä. Eli hyvään tarkoitukseen. Hyväntekeväisyys on Aussilassa arkipäivään kuuluva iso juttu, ja ihmettelenkin ilolla, miten joustavasti täällä kerätään varoja milloin mihinkin. Myös vapaaehtoisten into osallistua järjestelyihin ja näin epäsuorasti lahjoittaa omaa aikaansa ja osaamistaan hyväntekeväisyyteen on suorastaan ihailtavan korkealla täällä. Oletan, että keruuluvan järjestäminen ja kerätyn tuoton verotus on täällä rennompaa kuin Suomessa, sillä Suomessa tuntui aina tosi työläältä saada minkäänlaista tapahtumaa kasaan.

Hyväntekeväisyys tapahtuu täällä usein tapahtumien ja tempausten kautta, ei pelkkänä kolikkopurkkien helisyttelynä ja syyllistävinä katseina. Tästä seuraa win-win-tilanne, kun lahjoittaja saa hyvän mielen lisäksi uuden kokemuksen ja jännän muiston, ja järjestävä taho puolestaan saa varoja, positiivista näkyvyyttä ja hyväntuulisia, avokätisempiä lahjoittajia. Alussa mainittu E:n firman pilvenpiirtäjä-köysitemppu vaati jokaiselta osallistujalta tonnin verran kerättyjä lahjoitusvaroja lastensairaalalle, ennen kuin laskeutumislupa heltisi. Silti mukaan puski yli kaksi- ja puolisataa osallistujaa, ja Perthin tapahtumaan odotetaan vieläkin isompaa osallistujaryntäystä.

Olin Suomessa mukana useammankin kulttuuritapahtuman organisoinnissa, ja jos ei näihin saa jonkun virallisen tahon (kuten säätiön tai valtion) kovasti kilpailtua tukea, ei tapahtuma järjesty - yksityisvaroin ei tule kuuloonkaan. Liian vaikeaa ja liian epäluotettavaa. Australiassa tuntuu, että mihin tahansa hyvään tarkoitukseen löytyy aina kukkaronpohjalta jokaiselta jotain, sekä yksityishenkilöiltä että yrityksiltä. Osasyynä varmaan on, että lahjoitusvarat saa vähentää verotuksessa. Suomessa ajattelu tuntuu menevän, että johan minä maksan Himalajan korkuisia veroja, ei lompakosta nyt enää liikene ekstraa yhtään mihinkään, painu hiiteen siitä kinuamasta.

Itsekin lahjoitan säännöllisesti rahaa eri järjestöille. Palkkapussistani hyötyy suoraveloituksena kolme eri järjestöä ja lisäksi annan siellä täällä kympin tai kaksi nettilahjoituksina, sekä kolikoita lippaisiin, kun kerätään. Parempi palkka, pienempi veroprosentti, hyväntekeväisyysjärjestöjen hyväntuulinen näkyvyys ja maan tapa vaikuttavat isosti lahjoitusintoon. Tuntuu, että kaikki muutkin antavat aikaa tai rahaa, joten tottakai minäkin. Lisäksi työpaikalla on lähes jatkuvasti menossa jokin tempaus, joko firman puolesta tai kollegoiden vapaa-ajan tekemisenä. On kerätty rahaa eri sairauksien tutkimukseen/parantamiseen, kodittomille, syrjäytyneille, mielenterveysongelmien selättämiseen sekä hylätyille eläimille.

Perinteinen argumentti Suomessa on ollut, että hyväntekeväisyyttä ei kannata verovähentää ja siten kannustaa ihmisiä toimimaan enemmän kolmannella sektorilla ilman valtion välikäsiä, koska kaikki lahjoitukset päätyisivät söpöille eläimille. Parempi kerätä kaikki valtion pussiin ja sieltä jakaa tarvitseville. Myönnän, että iso osa esimerkiksi oman työpaikkani yhteisistä keräyskohteista on eläinaiheisia. Toisaalta, viime vuonna tuimme koko firman voimin (joka perjantai oli rahankeräyspäivä samalle kohteelle) opaskoirien koulutusta sokeiden ja muiden tarvitsevien käyttöön, ja tänä vuonna perjantaivarat jaetaan tasan kahdelle järjestölle, kodittomien eläinten sekä kodittomien ihmisten auttamiseksi. Eli kyllä rahaa löytyy myös muille kuin pörröisille kissanpennuille, ja toisaalta, esimerkiksi opaskoirajärjestön tukeminen auttaa lopulta ihmisiä.

Työpaikkalahjoitusten lisäksi oma suoraveloitukseni menee lapsiorjien vapauttamiseen ja orjuuden vastustamiseen. Maailmasta löytyy järkyttävät 30 miljoonaa modernia orjaa pelloilta, tehtaista ja bordelleista, ja tililtäni riittää siivu tämän ehkäpä hirveimmän kuviteltavissa olevan vääryyden korjausyritykseen. Australiassa toimivia orjuutta vastustavia järjestöjä ovat mm.
http://www.walkfree.org/
http://www.thegreyman.org/
http://www.destinyrescue.org/aus/

Epäonnen torstai

No niin, eilen saatiin ei-toivottu jatko-osa Epäonnen Perjantaille, nimeltään Epäonnen Torstai. Voin sanoa, että tässä jatko-osassa ei säästelty epäonnen määrässä, mutta yleisö ei silti vaadi kolmatta osaa.

Vaihe 1. alkoi jo keskiviikon puolella, kun työprojekti, jonka deadline on tänään perjantaina, alkoi hyvästä alusta huolimatta – tai juuri siksi – tökkiä puolimatkassa. Joka lokakuu keräämme dataa osavaltion kaikilta vesilaitoksilta ja vedenjakelijoilta maanlaajuista julkaisua varten. Näiden vesi-ihmisten tuli itse täyttää kaikki tiedot tietokantaan tiettyyn päivään mennessä painoon menoa varten. Minun tuli vain tarkistaa, että kaikki on tallennettu. Kuten arvata saattaa, näin ruusuisesti ei tapahtunut.

Olen tehnyt samanlaisen viikon kestävän datarutistuksen kahtena aiempanakin vuonna, joten nou hätä. Mutta Murphyn lakien mukaan tietokannasta paljastui ongelmia viime metreillä, ja meikäläinen sitten päätyi käsin kokoamaan tietoja exceliin. Tämä oli vielä ennakoitavissa ja hallinnassa, vaikka kiire pukkasikin. Painelin torstai-iltana kotiin ylipitkien työpäivien jälkeen, mielessäni pelkästään numeroista eroonpääsy ja rentouttavat nokoset ennen illan sporttivelvoitteita (iltaliigan jalispeli).

Kotitalon alaovella paljastuu, että olen hukannut avaimet jonnekin. Raivoisaa pengontaa käsilaukun joka sopukasta, ja tietenkin taskujen pohjilta löytyy hyödyttömiä pikkukolikoita, pinnejä, pyöränavaimia ynnä muuta turhaa, mutta kotiavaimista ei tietoakaan. Näkökentässä välähtää muistikuva, jossa avaimet nököttävät lipaston päällä. Ja tragikoomisesti E on juuri samana aamuna lähtenyt seikkailuoppaille tarkoitetulle selviytymistaitokurssille ja palaa kotiin vasta sunnuntai-iltana! Huomaan itse päätyneeni kaupunkiselviytymistaitokurssille: mitä tehdä, kun kotiin ei pääse.

Selvä, kaipa tässä talon ovessa on joku hätänumero jossain, johon voi soittaa, jos lukitsee itsensä ulos? Ei ole. Ei sitten mitään tietoja missään. Istun jalkakäytävän reunalle pohtimaan vaihtoehtoja. Koska muutimme vasta pari viikkoa sitten, en tunne talosta ketään. Paikan päällä asuvaa talonmiestä ei ole, enkä tosiaan tiedä edes taloyhtiön tai isännöintifirman nimeä. Yritän soittaa vuokra-agentille lainatakseni agentuurin avainkopiota. Tietenkään agentti ei vastaa toimistoajan ulkopuolella.

Puhelimessa roikkuessani satun törmäämään samassa rapussa asuvaan naapuriin. Olisiko tietoa, mitä pitää tehdä tai minne soittaa? Kuulemma ei, mutta naapuri lupaa penkoa kotoaan papereita, jos niistä paljastuisi jotain. Naapurin vuokrasopimus on kuitenkin yhtä hyödytön kuin omanikin – joka on sattumalta kassissa mukana kopioiden ottamista varten - , eli mitään after hours – palvelunumeroa ei kummankaan sopimuksessa ole annettu. Kiitos tästä.

Rappukäytävään tupsahtaa toinen naapuri. Hänellä on tallessa taloyhtiön lähettämä infokirje, jossa on hätänumero esimerkiksi viemäritukoksien varalle. Soitan numeroon. Hätänumero on pelkkä vastaaja, josta luvataan ottaa yhteyttä, kun ehditään.* Naapuri nro 2 neuvoo, missä taloyhtiön puheenjohtaja asuu, ehkä hän voisi auttaa. Menen kolkuttelemaan ovelle, mutta kukaan ei ole kotona. Naapuri nro 2 myös tietää, että lukkoseppä veloittaa $220 oven avauksesta. No voihan perulainen. Ei kannata yhden yön takia, kun seuraavana päivänä saisin ne agentin avaimet.

Seuraava askel on järjestäytyä jonnekin yöksi, ei tähän kadullekaan voi jäädä. Ystäväpiiristä löytyy heti useampikin avulias, joka on valmis majoittamaan tahattomasti kodittoman. Uskomatonta, miten hieno tukiverkko ja kaveripiiri voi ihmisellä olla vieraassa maassa. Päädyn tarttumaan työ- ja joukkuekaverin majoitustarjoukseen, koska oli joka tapauksessa tarkoitus mennä samalla kyydillä myöhäisillan peliin. Hieno juttu, hätämajoitus on kunnossa, joten voin jättää käyttämättä jokerikortin, hostellin etsimisen yöksi.

Säilytän työpaikalla toista urheilukamasettiä työpuulaakijuttuja varten, joten takaisin toimistolle hakemaan futsal- eli sisäjalkapallovarusteet. Sama kai tappaa aikaa ennen peliin lähtöä vaikkapa shoppaillen, nyt kun on toimintasuunnitelma (avaimet agentin toimistosta huomisaamuna ja yöpaikkakin varmistunut). Onneksi on torstai ja late night shopping – eli iltaostospäivä.

Perthissähän joka paikka menee kiinni viimeistään kuudelta, paitsi näinä late night shopping-iltoina. Silloin kaupat ovat auki jopa kahdeksaan. Vaan eivätpäs olekaan. Unohdin, että late night shopping on torstai-iltaisin kaikkialla muualla paitsi Perthin keskustassa. Perthin keskustan late night shopping tapahtuu perjantaisin. Räjäyttäkää nyt joku nämä keskiaikaiset aukiolorajoitukset! Okei, ainahan voi mennä vaikka elokuviin. Keskustan satavuotias Piccadilly´s – elokuvateatteri on... suljettu ikiajoiksi, alkaen tänään!! Kiitos kaikille tuesta, tämä oli tässä, lukee ovessa.

En suostu vieläkään vetämään hernettä nenään, vaan suuntaan junalle. Jalispeli on kivassa Subiacon kaupunginosassa, voin hyvin käydä jossain illastamassa ennen peliä. Junalaiturilla huomaan, että juna Fremantleen ei kulje tänä iltana ratatöiden vuoksi. Raaah, mitä vielä! Suuntaan kohti train replacement buss´ia eli korvaavaa linjuria, joka tietenkin menee juuri nenän edestä. Onneksi ei ole kiire. Lopulta bussi tulee, hyppään kyytiin, jään pois Subiacon rautatieasemalla ja piippiippiip, huomaan, että bussin kortinlukulaite veloittaa vahingossa kyydistä tuplahinnan. Ovet lävähtävät kiinni ennen kuin ehdin hypätä sisälle vaatimaan rahoja takaisin. Just.

Loppuilta sentään menee purkkiin, eli kukaan ei loukkaannu pelin tiimellyksessä ja pätkäytetään vieläpä voitto kotiin. Sitten suihkun kautta kaverin vierashuoneen lattialle nukkumaan. Ikävä kyllä he möivät äskettäin vierassängyn patjoineen pois. Yksi yö nyt menee vaikka jumppamatolla ja makuupussissa. On sentään katto pään päällä!

Seuraavana aamuna rynnistän ensi töikseni takaisin Subiacoon hakemaan avainkopion lainaan agentilta ja pääsen kuin pääsenkin kotiin avainnippuni kimppuun. Huoh. Ja saman tien takaisin agentin luo palauttamaan avaimet.

Viimeisenä epäonnen läikähdyksenä perjantain puolella bussi, jolla lähden kotoa kaupungille avaimia palauttamaan, hyytyy matkalle. Moottori ylikuumenee. Kaikki ulos ja korvaavaa bussia odottamaan. Tämä oli jo toinen kerta kahden kuukauden sisällä, kun olen jäänyt tienposkeen bussin moottorivian takia. Mikä lie Transperthin busseissa yleisongelmana.

Tästä lähtien lähden kotoa aina avaimia pidellen. Ja vara-avain jonnekin talteen. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

*Hätäpalvelunumeroon jättämääni viestiin ei koskaan tullut mitään vastausta. Että se siitä after hours – palvelusta.

Kulttuurien yhteentörmäys

Piti eilen illalla, ensimmäistä kertaa Perthissä, kaivella esiin poliisin numero ja soittaa partio paikalle. Talomme parkkipaikan reunalla on alikulkutunneli, jonne oli kertynyt meluisa porukka ryyppäämään. Melun nyt vielä hampaat irvessä sietää, mutta kun tunnelma yltyi vihanpidoksi joskus iltakymmenen aikaan (naiset ja miehet rääkyivät toisilleen kurkku suorana), ajattelin, että paras hälyttää virkavalta paikalle ennen kuin jollakulla on musta silmä tai kylkiluu poikki.

Kummallista sikäli, että kun muutimme edelliselle asuinalueellemme Carlisleen, moni varoitteli hivenen nuhjaantuneen seudun katujuopoista ja seudun huonosta maineesta. Itse en tällaista nähnyt missään. Eläkeläiset hoivailivat täydellisiä ruusujaan naapurustossa ja siinäpä se. Sen sijaan täällä Perthin keskustan luksuspäässä, jossa asuntohinnat harppovat jopa yli kahden miljoonan, olen törmännyt puistokemisteihin vähän turhan usein. Nähtäväksi jää, että onko tämä kesäilmiö kuten Suomen puistoissa, vai tuleeko tästä ympärivuotinen riesa.

Meiltä noin puolen kilometrin päässä sijaitseva Wellington Park on yleinen puistojuoppojen kokoontumisajopaikka, mikä selittänee omassakin naapurustossa välillä hoipertelevat pullonpuristajat. Jostain syystä, jota en tiedä enkä osaa selittää, ryyppyremmit ovat tähän saakka aina olleet aboriginaaleja. Itselleni on ihan sama, minkä värisistä juopottelijoista on kyse, yhtä ärsyttäviä ovat kaikki ollessaan meluisia, piittaamattomia, riitaa haastavia ja aggressiivisia.

Aboriginaaleihin kohdistuva rasismi on täällä ongelma, ja vaikka mielipiteet yleensä pidetään omana tietona, on taustavire käsinkosketeltava ja moni aussi - ellei peräti enemmistö - suhtautuu karsaasti ja epäillen alkuperäistöön. Asenteiden lieventämiseksi on valtionhallinnossa kaikkien suoritettava pakollinen "kulttuuriymmärrys"-kurssi, omalla työpaikallani kurssi oli kuukausi sitten. Aboriginaalitaustainen mieshenkilö esitteli alkuperäistön tapoja ja perinteitä, yritti rikkoa myyttejä ja rakentaa siltaa meidän muiden suuntaan.

Osittain tämä onnistuikin, sillä siitä ei pääse yli eikä ympäri, että aboriginaaleja on tässä maassa kohdeltu kuin villieläimiä. Heidät on laskettu Australian kansalaisiksi vasta 1960-luvulta lähtien, sitä ennen he olivat virallisissa kirjoissa osa luontoa. Vuosisadan alussa oli ainakin WA:ssa voimassa villin lännen laki, jonka mukaan mailtaan tavatun aboriginaalin sai ampua. Vuoteen 1982 asti Australiassa harjoitettiin politiikkaa, jossa naimattomien aboriginaaliäitien lapsia adoptoitiin väkisin valkoisiin perheisiin perhearvojen nimissä. Eli onhan tuota traumaa saatu aikaan ihan mittavasti.

Moni on vasta äskettäin saanut selville, että on aboriginaalijuurinen, vaikka on kasvatettu valkoiseksi. Tyypilliseen "vähemmistöistä eroon"-tapaan aboriginaalitapoja, kieliä, perinteitä ja kulttuuria on joko aktiivisesti kitketty ja tukahdutettu, tai ainakin vähätelty ja annettu ymmärtää, ettei niillä ole mitään arvoa. Perthin seudun perinteistä kieltä noongaria puhuu enää parisataa ihmistä.

Kulttuurikurssilla opin, että kulttuuriin kuuluu mm. vanhempien kunnioittaminen, mutta mahdollisimman omavaraiseksi ja itsenäiseksi oppiminen niin pian kuin mahdollista. Tapana on, että isommat lapset ottavat pienemmät mukaan päiväretkilleen ja tekemisiin. Tämä osittain selittää, miksi aboriginaalilapset vaeltelevat keskenään pitkin kaupunkia ilman aikuisia. Toinen keskeinen seikka on, että yksityisomaisuutta ei oikeastaan tunneta. Kaikki jaetaan, ja luonnontilassa kaikki tietenkin etsitään luonnosta ja hylätään, kun esinettä ei enää tarvitse.

Kunnioitettavia tapoja sinänsä, mutta yhteentörmäys modernin kaupunkilaisuuden ja luonnossa selviytyvän heimolaisuuden välillä on raju. Nykypäivän länsimaiseen elämään kun ei istu se, että lapset kukkuvat yötä myöten teillään ja etsivät keskenään omia rajojaan vaarallisiinkin tilanteisiin päätyen (juopottelu, ilkivalta, liimanhaistelu, teiniraskaudet jne.). Eikä myöskään se, että esineet vain otetaan käyttöön tai oletetaan, että mitään ei tarvitse huoltaa, koska aina jostain löytää uuden.

Kaupunkielämässä on myös tarjolla rutkasti sellaisia hyödykkeitä tai pikemminkin harmeja, joita ei ennen noin vain saanut käsiinsä, kuten kaikenlaiset päihteet. Paras muuten alleviivata tässä, että en todellakaan, tietenkään väitä, että kaikki aboriginaalit ovat samanlaisia. Osin kyse on meidän valkoisten päässä olevasta strereotypiasta, ja osin siitä, että kun muutamat päätyvät hankaluuksiin tässä kulttuurien yhteentörmäyksessä, ruokkii se entisestään rasistista ennakkoluuloisuutta ja katkeruutta. Puolin ja toisin, kumpaankin suuntaan.

Yleinen käsitys täällä on, että aboriginaalit saavat enemmän sosiaalitukia kuin muut. Mitään heille kohdennettua erityistukea ei ole olemassa (opiskelustipendejä lukuunottamatta), mutta samoin kuin kaikilla muillakin Australian kansalaisilla, on vähävaraisilla/tulottomilla oikeus tiettyihin toimeentulotukimuotoihin ja lasten kouluavustuksiin. Tämä "tuillaeläjä"-leima istuu kuitenkin tiukassa, ja julkinen juopottelu ja selvä piittaamattomuus työnhausta ja oman elannon hankinnasta eivät mielikuvaa lievennä. Toisaalta, moni aboriginaali on katkera valkoisille "maanryöstäjille", ja tämä katkeruus kohdistuu kaikkiin ei-aboriginaaleihin, oli kohde sitten alkuperäisten pioneerien jälkeläisiä tai pari vuotta sitten maahan muuttanut.

Moni hyödyllinen asia kasvoi puussa ennen länkkäreiden tuloa, nykyisin kaikkea ei noin vain poimita. Mutta, kiinnostava ja humoristinen ote tähän asenteeseen esitellään australialaisessa Bush Mechanics - telkkarisarjassa (2001), josta löytyy pätkiä Youtubesta. Käsistään kätevät ja kekseliäät selviytyjät löytävät mistä tahansa aavikolta paikkaus- ja korjaustarpeita, jos auto hyytyy alle. Heinät, oksat, juuret, rautalanganpätkä, mikä tahansa kelpaa ja taas kulkee peli.

Tämä on rajusti kärjistetty väite, mutta itselle tulee mieleen, että aboriginaalit ovat päätyneet henkiseen häkkiin. Oma ympäristö on kadonnut, entisiä normaaleja tavoitteita ja tekemistä ei ole, tilalle nakataan valkoisten toimesta perustarpeet kuten vähimmäisruoka, -juoma ja suoja, ja sitten ihmetellään, kun eivät viihdy eivätkä sopeudu. En todellakaan osaa sanoa, miten tästä pattitilanteesta eteenpäin.

Syrjäisessä WA:ssa ja Pohjois-Australiassa on yhä perinteisiä aboriginaalikyliä, joissa eletään enemmän tai vähemmän menneen maailman lakien mukaan. Mutta ausseja huolettaa, että millainen on näiden kylien lasten tulevaisuus, jos he eivät saa koulutusta tai tutustu muuttuneeseen moderniin maailmaan. Silloinhan he eivät pysty itse valitsemaan, millaiseen tulevaisuuteen tähtäävät. Mitä tehdä tilanteessa, joissa törmäävät kulttuuri vuosituhansien ja peräti kymmenten vuosituhanten takaa, sekä kulttuuri, joka on jyllännyt eteenpäin teollistumiseen ja kapitalismiin saakka sekä hyvässä että huonossa? Patenttivastausta ei ole kellään.

Maassa maan tavalla

Olen alkanut huomata itsessäni merkkejä siitä, että perthiläiseksi tai aussiksi tässä muuttuu, väistämättä.

1) Ängen väkisin istumaan aina, kun bussissa joku varaa kahta paikkaa käsilaukulla tai ruokakaupan pussilla. Perthiläiset eivät ole amerikkalaismallisia juttelijoita bussissa, mutta vierekkäin istutaan kyräilemättä ja vieruskaverille voi myös sanoa reippaasti kiitos ja anteeksi, kun haluaa ikkunapaikalta pois. Silti täällä(kin) on tolloja, jotka varaavat täydessä bussissa tai junassa sitä viereistä paikkaa jollain kaksi grammaa painavalla esineellä, joka "vaatii oman penkkinsä".

Nykyään marssin reippaasti viereen ja kohtelias, mutta tiukka kysymys may I sit down please eli "saisinko istua tähän kiitos" saavat kyllä Guccin laukun/persiljapussin penkiltä pois. Aiemmin en olisi välttämättä kehdannut vaatia paikkaa, paitsi aivan täpötäydessä tilanteessa. Todettakoon väliin, että ymmärrän penkillä pidettäviksi oikeasti raskaat kantamukset, jotka eivät mahdu jalkotilaan. Mutta nämä bussinpenkkikuningattaret pitävät vieressään yleensä kirjekuoren kokoista käsilaukkua. Voihan jurppi.

2) Ärsyynnyn, jos ihmiset eivät ryhmity vasemmalle jalankulkuliikenteessä. Useimmiten enemmistö pysyttelee vasemmalla laidalla jalkakäytävällä ja vastaantulijat vastaavasti oikealla, mutta aina välillä joku sooloilija puskee väärää kaistaa eteenpäin. Sama rullaportaissa. Vasen kaista on täällä tyypillisesti se, missä seisotaan ja annetaan portaiden viedä. Oikealta ohitetaan, jos on kiire. Tähänkin sääntöön löytyy vähintään yksi poikkeus per rullaporrastrippi. Ja yleensä poikkeus seisoo tiellä kuin tatti, iphonen korvanapit syvälle kuuloluuhun asti työnnettynä ja musiikki täysillä iästä riippumatta. Siinä sitten pujottelet töröttäjän ohi ja yli junalaiturille vievillä portailla, kun junan ovet piippaavat kiinnimenon ja junan lähdön merkiksi.

3) En suivaannu epäkohteliaiden aspojen töykeydestä enkä mene lukkoon kielteisistä vastauksista tai asenteesta. En myöskään raivostu typeristä mielipiteistä tai ota niitä itseeni  (tämä ei tosin päde suomalaiseen keskusteluun edelleenkään, sillä monia suomalaisia nettikeskustelupalstoja en vain pysty lukemaan kaikkialle tunkevan rasismin ja seksismin takia).

Työn takia joudun jatkuvasti soittamaan ympäri pitäjiä sekä julkissektorille että yrityksiin, ja pyytämään milloin mitäkin tietoja, raportteja, numeroita tai päivityksiä. Kaikkiin pyyntöihin liittyy jonkin sortin deadline. Monet vastapelurini pitävät lain sanelemia aikarajoja liian tiukkoina tai pyytämiäni tietoja liian työläinä hankkia, joten yleinen vastaus luurista on "ei onnistu/ei pysty/ei kykene/ei niin maan millään".

Olen täällä huomannut, että suomalaiset yleensä joko a) yrittävät pitää kaikki keskustelut neutraaleina, jotteivät aiheuta pahaa verta tai b) sanovat ei vetoamalla ylempään auktoriteettiin, kuten viraston käytäntöön tai firman ohjesääntöön. Täkäläiset sen sijaan sanovat suoraan ei, ja syyksi sen, että ei nyt vaan voi. Ei kuule jouda. Joskus vastaus on lähestulkoon luokkaa "ei huvita". Alkujärkytyksen jälkeen ("mitä ihmettä tähän voi vastata, enhän voi vaatiakaan kun jo suoraan sanottiin ei?") olen oppinut painamaan päälle vaan. Ne tiedot on tultava, kiitos ja piste. Kaikki tämä kuitenkin ystävällisesti ja kohteliaasti, ilman kytemään jäävää pahaa mieltä kummallekaan osapuolelle.

Täkäläiset yleensäkin argumentoivat ponnekkaammin kuin suomalaiset, mutta ottamatta vastaväitteitä henkilökohtaisesti. Mielipiteet voivat olla täysin vastakkaiset tai työtavat kuilun päässä toisistaan, mutta toisia kunnioitetaan silti ja toimeen tullaan edelleen. Tämä voi tosin olla oman työpaikkani erityispiirre, koska olen aiemminkin huomannut, että minua on siunattu erityisen rempseällä mutta sitäkin professionaalimmalla kollegapiirillä.

Usein Suomessa ihmisten asenne kaupan kassasta työympyröihin tuli otettua liian henkilökohtaisesti ja töykeisiin napautuksiin mietti vastaavaa nasevaa vastausta päivätolkulla - koskaan sitä vastausmahdollisuutta saamatta tai käyttämättä. Täällä tylyydet ja tökeryydet ohittaa paljon helpommin olankohautuksella. Liekö syynä aurinko, kasvanut itseluottamus vai yleinen leppoisa no worries - asenne: kukaan muukaan ei jaksa kantaa kaunaa tai puida epäkohteliaisuuksia, joten miksipä minäkään. Huumorilla siitä selviää.

Muuttomutkia

Uudessa kodissa olo on asettunut hyvin uomiinsa, tänään tulee viikko täyteen. Muutto ei täällä ole yhtä simppeli asia kuin Suomessa, ainakaan minusta. Jo asunnonhaku on monimutkaisempi prosessi.

Itse seulon asuntoja pääasiassa kahdelta nettisivulta, realestate.comista ja domain.comista. Muitakin mainossivuja piisaa, mutta näistä kahdesta tykkään selkeiden valikoiden takia. Haussa voi käyttää kriteereinä aluetta, asunnon kokoa ja hintaa, sekä erilaisia avainsanoja, kuten kalustettu tai kalustamaton. Lisäksi vapautumispäivä on selkeästi ilmoitettu. Ilmoituksen jättöpäivä sen sijaan on usein piilotettu, mikä vaikeuttaa sen arvioimista, kauanko asunto on ollut vapaana (eli onko siinä mahdollisesti jotain vikaa, jos ei kukaan huoli).

Osa vuokra-agenteista mainostaa asuntonäyttöaikoja netissä, mutta vähintään puolet ei. Agenteille pitää siis erikseen soittaa ja kysyä, milloin pääsee katsomaan. Vuokra-asuntoja ei juuri ikinä näytetä yhdelle kerrallaan, eli aikaa ei voi varata. Silloin on kaikkien tultava paikalle, kun agentille sopii. Näyttöjä on Perthin asuntomarkkinatahdilla yleensä kerran, ja jos et silloin pääse, se on voi voi. Näyttöihin pitää myös usein rekisteröityä. Esimerkiksi LJ Hooker-agentilla (iso kiinteistövälitysketju) on kätevä netti/kännykkärekisteri, jossa automaatti lähettää meilillä/viestillä koodin, jolla pääsee kirjautumaan tietyn asunnon nettisivulle ja rekisteröitymään näyttöön.

LJ Hookerin agentti jopa soitti minulle perään, että missä viivyn, kun en ilmaantunut oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Odottelin nimittäin kerrostalon takaovella (tajuamattani), kun koko muu asunnonkatsastajapoppoo oli jo sisällä. Tällainen huolenpito on suuri ihme, sillä lähestulkoon aina menee niin päin, että jos et tule paikalle, oma on häviösi. Kun edellisen kerran etsin asuntoa virallisilla markkinoilla kaksi vuotta sitten (välillä asuin tuttujen kautta löytyneissä paikoissa), täällä oli  meneillään kiihkein kaivosbuumi ja asuntopula miesmuistiin. Oli enemmän kuin tavallista, että agenteille soitot eivät menneet läpi ollenkaan, näyttöihin ei otettu lisää ihmisiä, agentti ei ilmaantunut näyttöön paikalle eli asunto jäi kaikilta näkemättä, tai asunto oli jo mennyt näyttöpäivään mennessä – joku siis otti sen katsastamatta ensin.

Vuosi-pari sitten käytössä oli myös epävirallinen huutokauppasysteemi, eli asunto meni eniten tarjoavalle; olisi siis pitänyt heittää mainostettuun viikkovuokraan ainakin parikymppiä päälle. Ennestään tapissaan oleviin vuokriin ei erityisesti huvittanut lisäillä numeroita. Nyt kaivosbuumin laannuttua hinnat ovat laskussa inhimillisempään suuntaan. Toinen vuokria laskeva tekijä ovat ennätysalhaiset lainankorot. Moni tähtää nyt omistusasujaksi vuokra-asumisen sijasta.

Hintojen tippumisesta kertoo hyvin, että kaksi vuotta sitten exän ja minun uuden keskustayksiön vuokra oli sama kuin meidän tämänhetkisen, vastaavan keskustakolmion hinta. Tosin edellinen oli kalustettu ja tämä kalustamaton. Silti. Onnistuin myös kiristämään lupauksen, että vuokraa ei tulla seuraavan vuoden aikana nostamaan. Täällä on yleinen käytäntö iiliöidä hieman lisää vuokraa jopa puolen vuoden välein tapahtuvissa vuokrantarkistuksissa.  Onneksi kaikki omistajat eivät tähän sorru, vaan pitävät mieluummin kiinni hyvistä vuokralaisista ja vuokrat realistisina.

Vuokra-asuntoa haetaan ja hakijat kilpailutetaan sen perusteella, miten hyvät suositukset saa edellisiltä vuokranantajilta ja työpaikalta (ja miten hyvä palkka on). Hakemuslomake on jokaisella agentilla tietysti omanlaisensa ja se on yleensä paperiversio tai tulostettava pdf, joten tietojen käsinnyhertämiseen menee helposti tovi jos toinenkin.  Mukaan pitää liittää kopiot passista ja ajokortista, tai muista ID-pistebingodokumenteista. 

Melko yleinen käytäntö on myös vahvistusmaksu. Näyttääkseen, että on tosissaan, pitää agentille maksaa $50-100 hakemuksenjätön yhteydessä. Rahat saa takaisin, jos hakemus ei tärppää. Jos tärppää, tämä summa vähennetään ensimmäisestä vuokrasta, eli se on etukäteisvuokraa. Jos tärppää, mutta et ota tarjottua asuntoa vastaan, menetät rahat.

Itse muuttoon liittyvät järjestelyt ovat sitten oma lukunsa. Kaasuliittymä on itselleni uusi tuttavuus ja kaasun kytkeminen on osoittautunut tenkkapooksi. Aloitetaanpa alusta. Perthissä on tähän saakka toiminut vain yksi kaasulaitos, osavaltio-omisteinen mutta yhtiöitetty Alinta Energy. Kaasuputkistosta ja kaasun kytkemisestä vastaa toinen vastaava firma nimeltään ATCO. Alinta siis myy ja laskuttaa sähkön asiakkaalta, ja ATCO toimittaa sen.

Samoin kuin sähköfirma Synergyn (myös osavaltion omistama yhtiö) tapauksessa, Alinta laskuttaa AINA aloitusmaksun eli kolme-neljäkymppiä per asiakkuuden avaus tai siirto eli muutto. Tämä on mielestäni törkeä vääryys, koska asiakas ei voi kilpailuttaa sähköä eikä kaasua, vaan avausmaksu on pulitettava jokaisen asunnonmuuton yhteydessä. Ilman kaasua ei kaasukytketyssä taloudessa voi asua, koska muuten eivät toimi kaasuliesi eikä kuuma vesi. Mainittakoon tähän alkuun myös, että kaasu ei siis ole fyysisesti poikki muuttojen yhteydessä, eli sitä kyllä tulee putkesta, kun kaasuliettä tai kuumaa vettä käyttää. Kaasufirma voi kuitenkin katkaista kaasuntulon maksamattomien laskujen takia.

Kun muutimme edelliseen paritaloon, yritin ilmoittautua kaasuasiakkaksi Alintalle. Väittivät sieltä, että talossamme ei ole olemassakaan kaasukytkentää heidän karttansa perusteella. Okei, selvä. Hieman outoa, koska vuokraemäntä kertoi kuuman veden olevan kaasulämmitteistä. No ehkei se sitten olekaan. Sähköliesi ja kaikkea, joten kaipa tämä tästä. Asustelimme kuusi viikkoa talossamme ja sitten tuli Alintalta vihainen kirje, jossa vaadittiin laskujenmaksua heti tai talosta katkeaa kaasu.  Aijaa, eli meillä oli kuin olikin kaasuliittymä, ja suihkuvedet oli sillä tietämättämme lämmitetty kaikki nämä viikot?

Soitin tietenkin takaisin ja selitin, että yritin kyllä ilmoittautua heti muuton jälkeen, mutta talossamme ei teidän mukaanne ole kaasuliittymää olemassakaan.  Olisi pitänyt kuulemma älytä kysyä naapurin talonumerolla, koska paritalotonttia ei oltu Alintan tietokannoissa jaettu kahteen osaan. Siitä huolimatta, että talon seinässä on eri numero ja postit tulevat naapurille ja meille eri numeroilla. Jaha. Seurauksena meille pätkähti lasku, jossa käyttömaksujen päälle tuli edellämainittu tilinavausmaksu $40.

Tähän mennessä minulle oli selvinnyt, että Perthissä oli juuri aloittanut toinenkin kaasumyyjä, Kleenheat Gas. Heidän hinnastonsa on edullisempi ja tilit avataan ilman ekstrakuluja. Tästä suivaantuneena siirsin asiakkuuden saman tien Kleenheatille ja valitin Alintalle, että en heidän avausmaksujaan maksa, koska olin pakotettu ostamaan kaasun heiltä kilpailijan sijasta. Aspa heittäytyi töykeäksi ja intti puhelimessa, että kyllä se nyvvaan pitää kaikkien maksaa, ihan sama tiesinkö vai enkö tiennyt käyttäväni heidän kaasuaan.

Seuraava vetoni oli ottaa yhteyttä suoraan Alintan myyntijohtajaan. Pakko sanoa, että tavallisen ihmisen purnaus ei ehkä olisi vaikuttanut asioihin, mutta satun olemaan töissä virastossa, joka valvoo Alintan toimilupaa. Titteli ilmeisesti säikäytti herran toimiin ja sain saman tien uuden laskun, josta tilinavausmaksu oli poistettu. Sittemmin kuulin, että Alinta menettää nyt joka viikko tuhat asiakasta halvemmalle ja joustavammalle Kleeheatille. Hyvä vain, vihdoin hieman vipinää tänne täysin alikilpailtuun maailmankolkkaan.

Uuteen asuntoon muuttaessa kaasuliittymä oli jälleen poikkiteloin asunto-onnen tiellä. Kaasuliesi ei inahtanutkaan moneen päivään. Ilmoitin tästä vuokranantajalle, joka kehotti ottamaan yhteyttä kaasufirmaan. Alun perinhän meille oli kerrottu, että kaasu kuuluu vuokraan (no ei kuulunut), ja että se on asunto-osakeyhtiön vastuulla avata (no ei ollut). Ikävä kyllä nämä tiedot eivät olleet kirjallisina, joten en voinut vedota vuokra-agentin sihteerin suullisesti antamiin tietoihin. Mutta takaisin tarinaan. Soitto Kleenheatille ja ihmettelyä, että miksei kaasua tule, vaikka tili on avattu jii än ee.

Kuulemma pitää itse mennä kaasumittarille autohallissa ja vääntää vipu oikeaan suuntaan. Väitin, että olen verrannut mittariamme muiden mittareihin ja samalla lailla se vipu seisoo kuin muillakin, eli auki-asennossa. Uusi retki mittarille ja paljastui, että olin tutkinut koko talon mittaisessa parkkihallissa A-rapun mittareita, kun oma asuntomme on B-rapussa. Voi nolous... oma mittarimme oli kuin olikin suljettu-asennossa, ja pienellä namikanväännöllä tämäkin asia korjautui ja päästiin ensimmäistä kertaa kokkaamaan uudessa kodissa. Noutopizza alkoikin jo tulla korvista ulos J

Kaasu ei ole ainut kytkettävä asia. Netti on täällä sikamaisen kallis ja usein huono. Minulla oli alunperin Vivid Wireless-niminen mokkula, joka toimi keskustassa kohtuullisen luotettavasti, mutta lähiössä ei juuri ollenkaan. Vähäinenkin tuuli tai sade sai yhteyden katkeamaan kokonaan, ja muutenkin netti yski ja köhi kuin ikäloppu mopsi. Yhden kuva-albumin lataaminen facebookkiin saattoi olla puolen päivän työ kaikkine katkoineen.

Kyllästyttyämme vaihdoimme kiinteään ADSL-kaistaan (en ole satavarma terminologiasta, en edes tiedä ovatko ADSL ja laajakaista sama asia, tai kumpikaan näistä sama kuin kaapeliyhteys?) Iinet-nimiselle operaattorille. Johan lohkesi taas tililtä palanen, kun kk-hinnan päälle piti maksaa muheva avausmaksu ja ostaa reititin. Iinetin asiakaspalvelu on kuitenkin ollut ensiluokkaista, ja itse liittymä nopea ja luotettava.

Täällä kiinteät netit yleensä myydään lankapuhelin+netti-paketteina (bundle), mikä on nykypäivänä täysin turhaa ainakin minulle. Lankapuhelimen olen viimeksi nähnyt toimisto-olojen ulkopuolella joskus 90-luvulla. Ilmeisesti perthiläiset vielä näitä kapineita käyttävät, koska lankapuhelinkombot ovat täällä niin yleisiä. Iinetiltä sentään saa pelkän netin ilman puhelinta, tällä hetkellä meillä on liittymä $59,90/kk, 100Gb. Rajaton netti on käytännössä tuntematon täällä, tai jos sellaisen saa, on hinta tähtitieteellinen.

Mutta mutta. Netin muutto on helpommin sanottu kuin tehty. Itse aloitin järjestelyt viikkoa ennen muuttoa ilmoittamalla muuttopäivän Iinettiin. Lupasivat hoitaa asian, ilman muuta, suit sait. Paitsi että sopimustekstissä lukee, että liittymän siirto vie 10-20 business days eli arkipäivää... Viikko muuton jälkeen netti alkoi vihdoin laulaa. Olimme siis viikon ilman liittymää, vaikka osoitteen/yhteyden muuttaminen maksaa $75 kahden vuoden kiinteällä sopimuksella. Ilman kiinteää sopimusta hinta olisi ollut pöyristyttävät $150. Maksoimme käytännössä kympin per päivä siitä ilosta, että meillä ei ole nettiä. Ja tämä on siis parempien operaattoreiden toimintaa. Tervetuloa 90-luvulle tänne meidän Perthiin!

Niin että mitä kaikkea pitikään tehdä ja järjestellä muuton yhteydessä?

Uusi Koti

Kaikki on nyt paikallaan Uudessa Kodissa. Kodilta tämä jo tuntuu! Oi onnea. Näin neljän päivän asumiskokemuksella voimme kumpikin sanoa, että pois ei muuteta ikuna; paitsi omistusasuntoon, kunhan sen aika koittaa. Uusi koti on ihanan valoisa, ikkunoiden takana viheriöi, kaikki on uudehkoa ja siistiä, hyvin suunniteltua, huoneet korkeat ja ilmavat, ja sijaintikin aivan napakymppi.

Työmatka ydinkeskustaan lyheni minulla kymmeneen minuuttiin, ja E:nkin pitäisi päästä kohtuullisessa vartissa autoilemaan omalle työpaikalleen. Aiemmin siis asuimme jotakuinkin E:n työpaikan vieressä, mutta oma työmatkani kesti 20-40 minuuttia/pvä/suunta, joskus tunnin, busseista riippuen (eli siitä, tuliko luvattu bussi vai ei).

Uusi asuinalueemme, Claisebrook, on taatusti Perthin parhaimmistoa. On vehreää, vesistömaisemia, uutta ja vanhaa rakennuskantaa sekaisin (ja myös tahallaan "vanhannäköistä", mutta kelpaa sekin väriä, tunnelmaa ja monimuotoisuutta luomaan). Itselleni tulee alueesta mieleen Tukholma, mikä on vain hyvä merkki. Sen verran kai sitä on kotiseuturakas, että skandinaavisen kaupunkiasumisen parhaat puolet haluaa lähelleen jopa pallon toisella puolen.

Yllä ja alla: uusi naapurustomme. Kyllä kelpaa.

Pari yllätystäkin koettiin, toinen positiivinen ja toinen vähän sieltä negatiivisen puolelta, muttei liikaa. Myönteinen yllätys on, miten hiljainen tämä kaksikerroksinen kerrostalo voi olla! Yöllä ei kuulu pihaustakaan mistään, satunnaista kaukaista autojen ääntä lukuunottamatta. Mutta tämäkin on samaa volyymia kuin tuulen suhina, eli ei todellakaan häiritsevää.

Talo on aussilaisittain käsittämättömän hyvin eristetty, sillä naapureista ei kuulu mitään. Yläkerran naapureita ei ole, eikä seinien takaa tai alakerrastakaan kantaudu melua, edes suihkuputkien kohinaa. Rappukäytävään kuuluvien elämisen äänien perusteella tiedän, että talossa asuu mm. pikkulapsiperheitä. Yhteenkään vauvanitkuun ei ole kuitenkaan tarvinnut herätä. Nukkumalähiössä ollut ex-talo oli jopa sekin meluisammassa paikassa, sillä korttelin päässä kulki valtatie ja kahden kilometrin päästä junaradalta kulkeutui junantorven ääni meille asti. Täällä ilmeisesti korkeampi rakennuskanta blokkaa muutaman sadan metrin päässä olevan junaradan melun, tai sitten junat eivät keskusta-alueella tööttäile samoin kuin esikaupunkien tasoristeyksissä.

Epämieluisa ylläri oli, että vuokra-agentin "uskoisin näin" lupailuista huolimatta utilities eli sähkö, kaasu ja vesi eivät kuulukaan vuokraan. Osasimme tätä odottaa, koska kaikki kulut mukaanluettuina olisimme kompastuneet suorastaan lottovoittoon tällä vuokralla. Selvisi muuton jälkeen, että ihan erillisesti ne mitataan ja maksetaan - vesi ja energia siis. Tämä pieni takaisku ei kuitenkaan tunnelmia himmennä, sillä osaamme elää ekosti sekä luonnon- että rahansäästömielessä joka tapauksessa. Lähinnä jälleen vahvistui käsitys, että vuokra-agentin työn laatu ei Perthissä ole mitään katossa huitelevaa.

Vaikka omamme muuten hoitikin hommansa hyvin - mm. asunto oli loppusiivottu paremmin kuin yksikään tätä ennen näkemäni -, ei hän ollut erityisen perehtynyt välittämänsä asunnon asioihin. Vähän joka kysymykseen sai "totanoin, en taida olla ihan varma"- tyyppisiä vastauksia. Kuulemma myös reference check eli suositusten tarkistaminen oli ollut varsin pikainen. Minuutin puhelu edellisille vuokraisännille sekä pomoillemme, ja kysymys luokkaa "ovatko Anu ja E luotettavia".

Kaikilta suosittelijoilta saimme kehut ja 100% luotettavuustakuun, joten uusi koti tulla napsahti meille. Pisti kyllä miettimään, että Perthissä on todella kovilla, jos suosittelijoita ei löydy, tai vuokrahistoriassa on katkoja tai nikottelua. Tällä hetkellä markkinat ovat väljemmät, ja kilpailua ei ole läheskään samassa mitassa kuin kaksi vuotta sitten. Mutta yhtään lisää asuntojonoja ja suosittelijattomat jäävät auttamatta ilman. Elleivät sitten käytä täkäläistä taktiikkaa ja tekaise itselleen suosittelijoita, kavereiden numerot vuokrahakemukseen vaan.

Aijuu, toinenkin iloinen yllätys löytyi keittiön kaappeja tutkiessa. Joku suorastaan neropatti skandinaavisvaikutteinen arkkitehti on sijoittanut keittiöömme astiankuivauskaapin! Hurraa! Tämä suomalaisille itsestäänselvä keittiöelementti on maailmalla harvinaisuus, ja oma kaappimme on ensimmäinen laatuaan, jonka näen Suomen ulkopuolella. Hyvästi tökerö ja tilaavievä irtoritilä/teline tiskialtaan vieressä, jota tähän asti olemme käyttäneet kuten kaikki muutkin aussit.

Muita erityisen hurmaavia piirteitä uudessa kodissa ovat vessan kattoikkuna, josta muuten suljettuun tilaan pääsee luonnonvaloa, sekä punertavasävyinen tumma parkettilattia olohuone-keittiössä. En tiedä, onko peräti jarrah-puuta eli kotimaista tuotantoa, mutta on todella kaunis. 10/10 tälle asuntovalinnalle!

Tässä se ihme on. Astiankuivauskaappi Suomen ulkopuolella. 

Yllä ja alla: kylppäri-vessa sekä keittiö ennen muuttoa. Täällä näkee ihan kaikenlaista tyrkytettävän tarjolle samaan hintaan, autenttisesta 70-luvun asusta tällaiseen uuteen ja siistiin. Onneksi saatiin uusi ja siisti!

Yllä ja alla: ei voisi kauniimpi parketti olla. Olkkarin ikkunan takana huojuviin lehvästöihin ei kyllästy. Alhaalla on tosin parkkipaikka, mutta se on hienosti naamioitu tuuheiden lehtipuiden ja pensaiden taakse. 

Perth, kotikaupunkini

Pikainen ajanviettobloggaus ennen myöhäiseen jalispeliin suuntaamista. Onneksi näitä myöhäisillan pelejä ei ole kuin kaksi per kausi. On aika eri asia lähteä suoraan töistä ja välipalan päälle pelaamaan, kuin odotella puoli kymmeneen illalla, ennen kuin matsin alkulämmittely starttaa. Mutta ei siitä sen enempää. Toinen illan teema on pakkaaminen, sillä huomenna on jälleen kerran edessä - - - muutto.

Vaikka alan jo kypsähtää liian tiheään toistuneisiin muuttoihin ja matkalaukkueloon, tämä käänne on tosi tervetullut. Paritalonpuolikkaamme nukkumalähiössä osoittautui vähemmän onnistuneeksi valinnaksi. Tähän muutimme siis toukokuun lopussa. Pääsyyt ovat, että täältä kulkeminen töihin on yhtä tuskaa, koska junalle on liian pitkä matka kävellä aamutokkurassa ja busseihin ei Perthissä voi luottaa pätkääkään.

Sunnuntaisin mokomat eivät kulje kuin kerran kahdessa tunnissa, ja aamuruuhkissa vartin välein teoriassa liikkenöivinä ne puolestaan myöhästelevät, hajoilevat ja jättävät saapumatta pysäkille rutiininomaisesti. Vartin ekstraodottelu on täysin varma nakki joka aamu, ja kerran viikossa kokonaan puuttuva bussi on näköjään tällä reitillä ihan peruskauraa. Heitän iloiset hyvästit tälle mokomalle, kun muutamme huomenna takaisin Perthin kaupungin rajojen sisälle ja free transit zonelle eli ilmaisvyöhykkeelle. Perthin rajojen sisällä pitää busseissa ja junissa olla bussikortti mukana, mutta matkustaminen ei maksa mitään, jos matka alkaa ja päättyy rajojen sisällä. Töihin pääsen tästä lähtien aina ilmaiseksi ja ajoissa, hip hip hurraa!

Toinen paritalosta paljastunut epämukavuus on perthiläisittäinkin epänormaali kosteus. Olen ihmetellyt, kun keksit muhjaantuvat paketteihin ja mysli homehtuu rasiaansa viikoissa. Pyykit eivät kuivu ja kaapissakin olevat tavarat tuntuvat aina aavistuksen kosteilta - ummehtuneisuudesta puhumattakaan. Kiva haista kassialmalta, vaikka niskassa on vasta pestyt vaatteet. Tiilinen paritalonpuolikas on tietääkseni rakennettu 1980-luvulla, eli ei tämä nyt NIIN vanha ole, että pystyyn lahoaa. Tuuletuskin pelaa, sillä tuulisella säällä sisäovet louskuvat ja kolisevat tuulen tahdissa niin, että jos nukkua haluaa, on paras kiilata makkarin ovi aamutossulla raolleen. Että luulis kosteudenkin tuulettuvan ulos.

Eristyksen puute on varmaan se pääsyyllinen, koska poikkeuksellisen sateisen lopputalven ja alkukevään myötä sisäilman kosteusprosentti on mittarin mukaan jatkuvasti 70%. Vähintään. Kun näin keittiön seinällä kiipeilevän woodlouse'n (puu-lutikka, siis sellainen puuta syövä niveljalkainen) ja toisena päivänä makkarin seinällä mönkivän etanan - joka E:n mukaan ei ollut ensimmäinen kaltaisensa sisäseinällämme -, en voinut kuin päätellä, että kaikki ei ole tässä talossa kohdillaan.

Kolmannekseen talo on myynnissä, ja joka viikko ramppaavat talonkatsojat eivät ole asumiskokemustamme parantaneet. Myynnissä olo oli tiedossa jo vuokraushetkellä, mutta Perthin kiihkeään asunnonvaihtotahtiin tottuneina kuvittelimme, että äkkiä ne kaupat tekeytyvät ja saamme mahdollisesti jatkaa vuokralaisina uuden omistajan suojissa. No, näin ei käynyt. Ympäriltä myydään taloja oikealta ja vasemmalta, sillä ennätysalhaiset korot ovat saaneet kaikki kynnellekykenevät talokaupoille. Naapurista mm. meni juuri äsken vastaava duplex- eli paritalopuolikas. Tämä perussiisti ja hyvinpidetty asunto ei sen sijaan liikahdakaan. Kaipa asiaan perehtyneet ostajaehdokkaat huomaavat ongelmat, kuten kosteuden. Hyvä niin toisaalta. Eipähän tule kellekään kallista yllätystä.

Huomenna onneksi koittaa paluu laadukkaaseen, uuteen kerrostaloasuntoon, hurraa ja hiphaphei!! Toki laatua saa muualtakin kuin kerrostaloista - ja iso osa ausseista uskoo, että kerrostaloista se laatu ei ainakaan löydy -, mutta kaltaiselleni cityeläjälle kaupunkiasunto on suorastaan unelmien täyttymys. Toivottavasti tämä asunto olisi nyt sitten Oikea Koti, pidempiaikainen sellainen. Kumpikin haluamme jo asettua aloillemme loputtoman kämppis-väliaikais-reppureissaus-talonvahti-epämääräinen lyhytaikainen soppari-kuvioiden sijasta. Totaalibonuksena uuden asunnon vuokra sisältää kaikki kulut nettiä lukuunottamatta, ja sijainti ei voisi parempi ollakaan: ihanalla rauhallisella vehreällä kadulla, lähestulkoon jokimaisemissa, mutta samalla kivenheiton päässä ydinkeskustasta. Jip jip jip!

Perthin ehdoton hyvä puoli on, että keskustastakin löytyy rauhallisia soppia ja melkeinpä maalaismaista tunnelmaa. Samalla se on kaupungin miinus. Perthissä oppii äkkiä, että kaupunki- ja liikennesuunnittelijoille ei juolahda mieleenkään, että joku voisi olla kotoisin muualta kuin Perthistä. Tämä on aikamoinen ylenkatse, kun tilastojen mukaan joka kolmas perthiläinen on syntyisin muualta. Englannista useimmiten, mutta on sekin riittävän kaukana tästä rannikosta.

Esimerkiksi remontissa olevalla päärautatieasemalla raide 4 ei ole tällä hetkellä merkitty. Aivan raiteen kohdalla, tolpassa, on printattu lappu, jossa on nelonen. Tämän näkee noin kahden metrin päästä. "Se pittää tietää", on näköjään oletus, jos joku etsii ihmeissään puuttuvaa raidetta. "Ainahan se on tuolla ollunna", on selvästikin tulostemaakarin miete. Mitä sitä suotta lappuja kauemmas kiinnittämään, kaikkihan tietävät tulla tätä asemanreunaa kohti joka tapauksessa nelosta etsiessään.

Toinen täysin absurdi kuvio on Perthin tieviitoitus. Highwayt eli isoimmat tiet (moottoriteitä kutsutaan freeway'ksi) on useimmiten viitoitettu pelkästään yhden hatusta vedetyn lähiön nimellä, vaikka highway veisi kymmeneen muuhun siinä matkalla. Jos et osaa karttaa ulkoa, et voi tietää, että Midlandiin vievä tie vie myös tusinaan muuhun paikkaan. Aivan Perthin ydinkeskustassa on käsittämätön spagettiliittymä, jossa pitää osata ulkoa, että yksi ulostulokaista moottoritieltä vie joenrantaa itään, toinen länteen, ja kolmas kaista heittää suoraan messukeskuksen parkkihalliin. Tätähän ei ole missään ilmoitettu, ennenkuin olet jo kaahannut moottoritievauhdilla parkkihallin suulle.

Tienviitoissa ei koskaan lue yleisnimiä, kuten Perth itä, Perth länsi, Perth keskusta tms., vaan kyltissä seisoo sattumanvaraisesti valittu tiennimi, joka voi olla tai ei ole sama, johon ulostuloreitti liittyy. Kyltissä voidaan mainostaa myös jotain muuta tietä, joka sattuu olemaan siellä suunnalla, jonne ulostuloreitti vie.

Pienoinen vaaratilanne koettiin road tripiltä tullessa, kun yritimme pimeässä löytää maantieltä Perthin suuntaan kääntyvää highwayn viittaa. Onnistuin kääntymään vastaantulijoiden yksisuuntaiselle tielle, koska meilläpän sijaitsevan lähiön kyltti pojotti suoraan sinne. Olisi pitänyt tietää, että seuraavassa kyltissä oli tuloillaan vielä enemmän meidän suuntaamme vievän lähiön nimi ja sisäänajoväylän suu. Onneksi oli hiljainen arki-ilta, ja sain käännettyä melkein saman tien ratsun rotvallin yli ja uukkarilla pois edestä. Mutta en edelleenkään käsitä, että miksi kukaan kyltittää nuolen osoittamaan exit-reittiä, eli ulostuloa sisäänajon sijasta??

Nyt jalkapalloilemaan, palaamisiin!

Tien päällä osa II

Ja takaisin road tripin pariin.

Olimme liikenteessä kuusi päivää ja viisi yötä. Varasimme aikaa alun perin koko viikon (7pvää), eli teimme yli kolmentuhannen kilometrin lenkin suunniteltua lyhyemmässä ajassa. Jos olisimme joka ilta pysähtyneet jo pimeän tullen (klo 18:30), olisi tuo yksi ekstrapäivä vielä tarvittu.

Teillä alkaa hämärässä liikkua muutakin kuin autoja, eli kenguruita, liskoja ja jos vaikka mitä metsänväkeä. WA:n keskikokoiseen kenguruun törmääminen ei ole valtava riski autoilijalle (kun vertaa hirvikolariin), mutta emme halunneet aiheuttaa yhtään ylimääräistä raatoa tielle: ojissa näkee muutenkin epäonnisia eläimiä varisten ruokana. Jatkoimme silti matkaa myös pimeällä, koska puolen illan hukkaaminen majapaikassa kökkimiseen ei houkutellut - ja kun varovasti ja tarkkasilmäisesti ajaa, tielle hyppivät kengurut ehtii nähdä ajoissa.

Päivän 1. mittaan ajoimme ensin Busseltoniin ihmettelemään kilometrin mittaista laituria. Bloggasin laiturista sekä parin seuraavan kappaleen sisällöstä kaksi vuotta sitten, tekstit löytyvät Busselton-linkin takaa. Busseltonista jatkoimme Margaret Riverin halki Augustaan, Australian lounaisnurkkaan, jossa Intian Valtameri ja Etelämeri kohtaavat. Tarkoitus oli ihmetellä merien "törmäystä" (samaa merta ja vettähän ne todellisuudessa ovat) Augustan majakalta, mutta päälle puskeva myrsky peitti maisemat sekä innon kivuta rantakallioilla tuulessa ja sateessa. Augustassa tankkasimme tukevan fish and chips - annoksen, Aussilan kansallisruokaa suoraan emomaa Englannista, ja jatkoimme kohti Pembertonin majoitusta.

Busseltonin laituri, alun perin rakennettu teollisuuden lastaustarpeisiin sata vuotta sitten.

Yllä ja alla. Margaret Riverin seutua, merenrannan kallioilta. Kyllä kuohuu.

Päivänä 2. jouduimme jättämään Pembertonin näköalapuun kiipeämättä jälleen huonon sään takia, ja kurvasimme suoraan kohti Walpolea puunlatvuskävelylle, treetop walk'ille. Tästäkin löytyy asiaa parin vuoden takaisesta bloggauksesta. Olin ennakkoon ajatellut, että huimapää-kalliokiipeilijä E ei mitenkään erityisesti vaikuttuisi turvallisesta siltareitistä, mutta väärässä olin. Samoin veli kiitteli kovasti kohdevalintaa, olivat kumpikin tyytyväisiä ja iloisia puunlatvankävijöitä. Onhan sieltä aivan erilaiset maisemat kuin maan tasalta, ja tuuheiden eukalyptuspuiden latvustossa tuntuu kuin olisi sademetsässä. Tältä apinoiden vinkkelistä varmaan näyttää. Jatkoimme Denmarkin kylän halki kohti Albanya, Denmarkissa pysähdyimme lounaan verran.

Albanyssa puolestaan ajoimme suorilta the Gap'ille eli merenrantakalliokuilulle, joka on Torndirrup-luonnonpuiston tunnetuin nähtävyys. Aioimme ensin käydä valaanpyyntimuseossa, joka on kuvankauniin Frenchman Bayn rannalla. Museo on laaja ja henkilökunnan mukaan koko alueen kiertäminen veisi ainakin kaksi tuntia, hintaa kierroksella oli lähes kolmekymppiä per nenu. Jätimme väliin: hinta tuntui aika kovalta ja lisämiinuksena tuntui, että epäsuorasti tukisimme alaa, jota kaikki kuitenkin vastustamme (valaanpyynti). Toki museo ainoastaan kertoo valastuksen historiasta eikä sitä käsittääkseni promoa. Valaanpyynti on ollut Australiassa, kuten myös kansainvälisesti, kiellettyä jo kaksi vuosikymmentä. Mitä nyt erinäiset valtiot kuten Japani onnistuvat lipsumaan kielloista "tieteellisten tutkimustarkoitusten" nimissä. Mieluummin kuitenkin ihailemme eläviä valaita kuin niiden tappokoneita, joten ohitimme museon ja näimme kuin näimmekin valaita livenä myöhemmin.

Yllä ja alla: satuimme löytämään komean putouksen matkalla Walpoleen, en muista paikan nimeä.

Yllä ja alla: Walpolen treetop walk, puunlatvasillat. 

Puunlatvan maisemia.

Jättipuita puunlatvasiltojen alapuolisessa Tingle tree - metsässä.

Albanyssä.

Valaanpyyntialus ja takana entisiä valaanlihan käsittelylaitoksia. Museo, jonne ei menty.

The Gap ja Natural Bridge - ranta. Tässä yhdenlainen gap eli kuilu.

Yllä ja alla: Albanyn tuulipuisto. Vaikea tajuta, miksi monet ovat sitä mieltä, että nämä pilaavat maisemat. Komeita minusta. Ja täysin päästöttömiä toimiessaan, pysyvät maisemat tällaisina jatkossakin.

Kolmas päivä kului Fitzgerald Riverin kansallispuistossa kahden tunnetun rannikkokaupungin, Albanyn ja Esperancen välillä. Aioimme ensin ohittaa koko puiston, koska alkuperäinen reittivalinta kulki lännempää Stirling Range - vuori(kukkula)ketjun halki. Tihkuisen sään vuoksi päätimme kuitenkin jättää Stirling Rangen ja sen korkeimman huipun, Bluff Knollin, tällä kertaa kiipeämättä, ja otimme kohteeksi Fitzgeraldin. Todellakin napakymppi! Fitzgerald on kuuluisa kasvilajikirjostaan, ja kahden eri kasvualueen risteyskohdassa sijaitsevana puisto tarjoaa parhaita paloja WA:n äkkiseltään karusta, mutta kauniista kasvillisuudesta.

Puisto on aiemmasta väitteestäni poiketen Luxemburgin, ei Belgian kokoinen (mutta aika valtava silti!), ja sinne pääsee vierailemaan vain reunamaille, ei keskelle ollenkaan. Auto piti pestä pesupisteellä ennen puistoon ajoa, ettemme tahattomasti kuljeta mukanamme kasvitautia nimeltään phtytopthora dieback, juurimätä. Tämä Australiaan vahingossa tuotu tauti mädättää minkä tahansa täkäläisen kasvin juuret, sillä paikalliset kasvit eivät pysty puolustautumaan sitä vastaan mitenkään. Eli todella uhkaava tuholainen luonnonpuistossa. Kun sanon renamailla, olimme silti hyvän matkaa puiston sisällä, eli kaukana kaikesta sivistyksestä ja ihmisen rakentamasta. Ainoa merkki ihmiskunnasta koko puistossa oli hiekkatie, sekä tien päässä odottava Point Ann - näköalakukkula, jolla oli pieni puinen katselulava lahdenpoukamaan päin.

Point Ann - rannalta löytyvät myös ekovessat sekä aidattuja telttapaikkoja ja yksi kaasugrilli, mutta mitään muita mukavuuksia tai rakennelmia alueella ei ole. Koko puistossa asuu kaksi ihmistä (metsänvartijaa), muuten saa olla aika yksikseen lintujen, liskojen ja villikukkien kanssa. Luontoihmisen paratiisi. Point Ann - lahdella näimme kolme varsin rauhallisina köllivää valasta aivan rantavedessä. Polskivat, vilkuttelivat evillä ja pyörähtelivät vailla huolta huomenesta. Räpsimme kaikki kuvia innoissamme, kunnes sukellusvarusteiden puutteesta silminnähden turhautunut E piti jotakuinkin työntää takaisin autoon ja jatkaa matkaa. Olisi muuten rynnännyt kevätkylmään meriveteen vaatteet päällä voidakseen uida lähemmäs valaita.

Ajoimme takaisin valtatielle ja käännyimme Fitzgerald-puiston toiseen päähän 80 kilometrin suoran ajon jälkeen. Eli kokoa puistolla piisaa. Täällä itäpäässä tie on asfaltoitu, varmaankin siksi, koska Hopetounin uneliaasta pikkukylästä voi tehdä bussikierroksia puiston reunalle merimaisemia ihailemaan. Parkkeerasimme Culham-poukaman tuntumaan ja kiipesimme East Mount Barrenin huipulle auringonlaskua katsomaan. Opaskirjamme (Exploring Western Australia's natural wonders) ja opaskylttien mukaan edestakainen trekkaus huipulle ja takaisin vie kahdesta kolmeen tuntiin, missä ajassa on pikkuisen ilmaa ja/tai arvioitu keskivertoamerikkalaisen vaellustahdilla.

Rinne on jyrkähkö, mutta kipaisimme ylös ja takaisin reilussa puolessa tunnissa. Tosin syynä oli pian laskeva aurinko - paras paikka ihailla sitä oli kukkulanhuippu, ja oli myös hyvä idea päästä takaisin alas valonkajossa säkkipimeän sijaan. Toisekseen ylihyväkuntoinen E piti vuorikauriin tahtia yllä meille muille, jotka puuskutimme tulemaan tasaista ylämäkitahtia kuin Hobitti-elokuvan kankeanluotettavat kääpiöt. East Mount Barren näyttää olevan kokonaan kvartsikivestä muodostunut, ja laskevan auringon viistossa valossa valkoisten sälöisten kvartsien päällä vaeltaminen oli jokseenkin unenomainen kokemus.

Stirling Range horisontissa, tuonne kukkuloille oli alkujaan tarkoitus kiivetä, mutta ohitimme vuorijonon lännestä ja suuntasimme Fitzgerald River-puistoon, kuvat alla.

Yllä: ensimmäinen välähdys Point Ann - lahdelta. Alla: valaathan siellä ilakoivat, syyskuu on niiden vaellusaikaa.

Fitzgerald  River - puistossa tuntuu, kuin olisi kadonneessa muinaisessa maailmassa. Helppo kuvitella muutama pitkäkaulainen dinosaurus tuonne pöytävuorien väliin vaeltamaan. 

Aavikon kukka. 

Yllä ja alla: kipuamista East Mount Barren-vuorelle. Kvartsikukkula auringonlaskussa.

Yleensä kuiva maa välillä jopa tulvi, kaikkien talvisateiden jäljiltä.

Rantapuskista löytyi myös nokkasiili. Siiliparka käpertyi välittömästi puolustuskerälle, mutta uskalsi esiin ja turvaan pusikoihin noin vartin kärsivällisen, hiljaisen odottelumme jälkeen. 

Tämä taitaa olla jo Lucky Baysta, ks. seuraava kappale!

Päivä neljä oli tarkoitus aloittaa Ravensthorpen leirintäalueelta, mutta kuten viime tekstissä kerroin, kyseisellä leirintäalueella voi majoittua vain, jos erityisesti kaipaa täiden, luteiden ja kirppujen yöseuraa. Siispä jatkoimme yöksi Esperancen rantakaupunkiin, ja aamiaistankkauksen jälkeen ajoimme suoraan seuraavaan luonnonpuistoon päiväksi - kyllä vain, reissu oli aika luonnonpuistopainotteinen! Tutkimme Cape Aridin ja Cape Legranden puistoja koko päivän. Nämäkin ovat näkemisen arvoisia, mutta koska olimme jo ihailleet kasveja ja luonnonpuistoja kolme päivää, eivät nämä puistot enää jysähtäneet tajuntaan samalla tavalla kuin aiemmat. Cape Legranden puistossa on WA:n kauneimmaksi matkaoppaissa kruunattu Lucky Bay-ranta, joka tietenkin piti nähdä. Onhan se kaunis poukama, ja hiekka oli aivan epärealistisen hienoksi jauhautunutta, kuin perunajauhoa konsanaan! Narskuukin jalkojen alla kuin pakkaslumi, aivan ihme kokemus.

Ranta on tosin paljolti merilevän peitossa, ja kun siisteysintoisena tästä valitin, E opasti, että merilevä on elintärkeää meren ekosysteemeille. Kaikenlaiset pieneliöt lisääntyvät merilevämassassa, josta ne huuhtoutuvat kätevästi mereen ja kalanpoikasten ruuaksi, joista ravintoketju puolestaan jatkuu aina isoihin mereneläviin ja ihmisiin saakka. Siksi merilevää ei kuulemma saisi siivota pois rannoilta, sillä koko ketju häiriintyy. Juu ymmärrän, mutta olisivat nyt edes pienen kaistaleen putsanneet romanttiseen valkohiekkavaelteluun. No, näimme reissulla useita muita todella huikaisevia poukamia, ja vastaavia valkohiekkaisia turkoosin meren rajaamia rantoja löytää myös Perthistä pohjoiseen, esimerkiksi Cervantesin kalastajakylästä. Lucky Bayn hauskin nähtävyys olivat kuivunutta merilevää syövät kengurut, emo poikasineen. Enpä tätäkään tiennyt, että levä maittaa myös kenguruille.

Lucky Bayn merilevänälkäiset kengurut.

Viidentenä päivänä suuntasimme suoraan kohti sisämaata, Kalgoorlien kaivoskaupunkiin. Kalgoorlie on ensimmäisiä sisämaahan perustettuja asutuksia WA:ssa ja se syntyi kultaryntäyksen tuloksena yli vuosisata sitten, 1893. Kolme irlantilaista kullanetsijää vaelteli alueella (noin 600 kilometriä Perthistä suoraan länteen ja autiomaahan päin, kohtuullisen yritteliäitä veikkosia!) ja onnistuivat kuin onnistuivatkin kompastumaan merkkeihin kullasta. Tämä aiheutti pikaisen rynnäkön alueelle ja Kalgoorliessa asui jo vuosisadan vaihteessa lähes saman verran ihmisiä (noin 30 000) kuin nykyäänkin. Todellinen saavutus keskilännen kylälle.

Kaupungin nähtävyys on tänäkin päivänä the Golden Mile eli ensimmäisten kaivosten sijaintipaikka, joka on nykyään paremmin tunnettu nimellä Super Pit, Jättimonttu. Eteläisen pallonpuoliskon suurimmalla avokaivoksella on kokoa kolme kilometriä pituussuunnassa, yli kilometri leveyssuunnassa ja viisisataa metriä syvyyttä. Jos googlaa Kalgoorlien, satelliittikuvassa erottuu selvästi jättimäinen, koko kaupungin pituinen ammottava aukko maassa. Super Pit oli oma syymme ajaa Kalgoorlieen asti, ja olihan se näkemisen arvoinen. Omalla tavallaan kuin Kiinan muuri, näkyy avaruuteen saakka.  Kaivos on edelleen täydessä toiminnassa, ja sitä tullaan edelleen laajentamaan. Rikas on Golden Milen eli kultaisen mailin maaperä.

Kalgoorlie on tunnettu myös bordelleistaan, jotka ovat laillista bisnestä Australiassa. Escort-palvelu eli tyttöjen vieminen bordellin ulkopuolelle sen sijaan on laitonta: turvallisuuskysymys, mikä lienee paras mahdollinen ratkaisu, jos laillistamaan ryhdytään. Kultaryntäyskaupungissa on aina asunut reilusti enemmän miehiä kuin naisia, mistä seurasi kaikenlaisia järjestyshäiriöitä. Kalgoorlie ratkaisi asian perustamalla virallisen punaisten lyhtyjen alueen 1901 ja kaksi vahinta bordellia (Red House ja Pink House eli Questa Casa) toimii edelleen.

Enpä ole ennen käynyt paikassa, jossa seksiturismia mainostetaan näin näkyvästi ja romantisoiden, mm. Questa Casa liputtaa historiaansa, jossa asiakkaiden ja asiakaspalvelijoiden kohtaamiset joskus johtivat jopa avioliittoon. Olen kuullut, että Kalgoorlien prostituoidut lennätetään Perthistä ja he tekevät FIFO-vuoroja samaan tapaan kuin FIFO-kaivosmiehetkin (fly in, fly out). Yövyimme Hay Streetillä reppureissaushostellissa - Hay St on nimenomaan se punaisten lyhtyjen alue, opin vasta Kalgoorliessa -, ja majatalonpitäjän vakuutteluista huolimatta emme intoutuneet jäämään useammaksi päiväksi. Olisi kuulemma ollut vaikka mitä nähtävää ja koettavaa, siis ihan bordelleihin liittymätöntä. Jaa-a, jääköön toiseen kertaan, jos se toinen kerta koskaan tulee.

Yllä ja alla: Super Pit, se on iso. Alla myös kaivoskalustoa, kokomittakaavaa tarjoamassa allekirjoittanut.

Australian maaperän komeita värejä.

Yllä: villikukkia rinteessä. Alla: Kalgoorlien lifeline, kaivoskaupungin olemassaolon ehto. Lähes 600 km pitkä vesijohto Perthin vierestä padotusta joesta. Kalgoorlie kärsisi muuten jatkuvasta, ankarasta vesipulasta. Alkuperäinen putki rakennettiin jo sata vuotta sitten, ja Great Eastern Highwayn varressa on jatkuvasti kaikenlaisia muistolaattoja ja näköalakohtia, jolla tätä putkea alleviivataan. Kyllä vain, se on suora ja pitkä putki, mutta ei nyt niiiiin kiinnostava.

Historiallinen pätkä sitä alkuperäistä vesiputkea.

Kuudentena päivänä suunnistimme kohti Hydenia ja Wave Rockia, kivimuodostelmaa, joka näyttää jättiaallolta. En ollut aiemmin tajunnut, että Hyden ei itse asiassa ole Kalgoorliesta Perthiin vievän Great Eastern Highwayn varrella, vaan etelämpänä koukkauksen takana. No, eipä tuossa kiire ollut kotiin päin ajellessa, ja päräytimme Kalgoorliesta Hydeniin 488 kilometriä ja reippaasti yli viisi tuntia. Vajaa sama matka vielä Hydenistä kotiin Perthiin, eli neljän tunnin ajo (334 km). Riitti yhdelle päivälle istumista. Toki pysähdyimme siellä täällä kuvaamassa maisemia, joten koko päivä meni tähän operaatioon.

Wave Rock on nimensä mukaisesti aallonnäköinen kivi, aaltomuodostelmalla on pituutta 110 metriä ja korkeutta 14 metriä. Aalto tietenkin houkutteli surffiposeerauksiin, mutta kivipinta on liukkaampaa miltä näyttää. E sai vaelluskengillä sen verran pitävän otteen, että pysyi muutamat sekunnit paikallaan, mutta itse perustennareilla valuin kuin herne suppilossa. Kalliolla on kokoa enemmän kuin kuvista tajuaa, ja kiipesimmekin koko muodostelman päälle muuten tasaista maisemaa ihmettelemään.

Horisontissa siintää toinen graniittikukkula, Mulka. Kukkulan alla on luola, jossa on eniten aboriginaali-luolamaalauksia (noin 250 kämmenenkuvaa) koko WA:ssa. Ajoimme vartin matkan Mulka-luolalle ja tallustelimme sisään. Luolan edustalla on kyltti, joka kertoo luolaan liittyvän aboriginaalitarinan/perimätietoa, mutta sisäänpääsyä ei mitenkään rajoiteta eikä paikalla ole aboriginaali- saati muutakaan opasta. Tavallaan kiva, ei pääsymaksuja, mutta itse ajattelin kurkku kuristuen, että tarvittaisiin vain yksi spray-maalilla varustettu graffitimopoilija tekemään koko arvokkaasta luolasta ikiajoiksi selvää. Järkytys.

Mulkan toinen harmi on, että maalauksia ei ole ajoitettu. Kylteissä lukee, että tutkimuksia tehdään vuonna 2006. Se vuosi oli ja meni, ja ilmeisesti varmuutta ei saatu tai kylttejä ei ainakaan päivitetty. Luolan arvoa seremoniapaikkana ei tietenkään himmennä se, oliko se käytössä sata vai tuhat vuotta sitten. Mutta kyllä kummasti antaa syvyyttä ja tunnelmaa, jos tietää, että nämä kämmenenjäljet on joku painanut tähän kymmeniä tuhansia vuosia sitten, kuten olisi teoriassa mahdollista. Arkeologien mukaan aboriginaalit asuttivat Australian noin 50 000 vuotta sitten.

Vertailun vuoksi, kuuluisat luolamaalaukset Euroopassa (mm. Lascaux Ranskassa) on ajoitettu 17 000 - 15 000 vuotta vanhoiksi. Vanhimmat tunnetut luolamaalaukset Euroopassa löytyvät Espanjasta ja niiden iäksi on ajoitettu noin 42 000 vuotta. Kiehtovasti nämä Euroopan vanhimmat maalaukset ovat samanlaisia ja tehty samalla tekniikalla, kuin aboriginaalien luolamaalaukset yleensäkin: kämmenenjälkiä, jotka on "tussipuhallettu" kiviseinään sylkemällä pigmenttiä käden ympärille. Löysin myöhemmin netistä tietoa, että Mulka-luolan maalausten uskotaan olevan 3000 vuotta vanhoja. Jännittävää, että samat metodit olivat käytössä vielä kymmeniä tuhansia vuosia niiden keksimisen jälkeen. Tämän tiedon soisi päivittyvän myös luolan edustan kyltteihin.

Yllä ja alla: sattui villi emuemo poikasineen tien viereltä vastaan. Uskomaton tuuri!

Yllä ja alla. Vaikea uskoa, että näin kuivassa maassa kasvaa kilometreittäin viljaa. Perthiä ympäröivä alue on nimeltään wheat belt, viljavyöhyke. Ja kyllä niitä peltoja riittää, tuntikaupalla saa ajaa halki ja jatkuvat vain. 

Yllä ja alla: Wave Rock. E onnistui surffiposeerauksessa hyvin, alla minun ja veljen säälittävämpi yritys.

Tällaisia jättiläisen paiskomia lohkareita löytyy Wave Rockin päältä.

Yllä ja alla: Mulka - luolan suu ja maalauksia sisäpuolelta katosta. Punamullalla maalatut kuvat pinttyvät ajan myötä kiven pintaan siten, että ne lopulta ikään kuin kristallisoituvat kallioon ja muuttuvat osaksi sitä.

Cowboyt katoavat auringonlaskuun ja takaisin kotiin Perthiin. Se reissu kannatti!