Normipäivä uudessa maassa

Nyt kun vielä muistan, kirjaan ylös normipäivän uuteen maahan muuton alkuvaiheessa (n. ensimmäisen vuoden mittaan, ja myöhemminkin). Miltä näyttää ja tuntuu.

Herään auringon jo ollessa ylhäällä. Nousen ylös, kaivelen jääkaapista aamupalatarpeet. Suomesta tuttu aamupala, ruis- tai kaurapaloja edam-juustolla sekä kaurajugurtti, on muisto vain. Saksalaistyylinen Burgen-paahtis toimittaa ruisleivän virkaa, ihan ok maku mutta ei todellisuudessa lähelläkään Sitä Aitoa ruisleipää. Kaurajugurteista ei ole täällä kuultukaan. Soijajugurttia on kolmea eri makua, mutta hintaa tuotteella on $1,50 per purkki ja sokeria purnukassa on enemmän kuin laki sallii. Hedelmä, kuten verigreippi tai banaani, korvatkoon jugurtin.

Mansikoita ostan innolla melkeinpä päivittäin, koska niitä on lähituotteena tarjolla. Juon aluksi kotona Mocconaa eli pikakahvia aamukupposeksi. Töissä opin työkavereilta, miten plunger eli kahvipresso toimii – oikea annostelu vaatii opettelua, eli paljonko kahvijauhetta per paljonko vettä päälle tuottaa parhaan kahvin -, joten ostan oman presson kotiin ja mutatoidun kahvihifistelijäksi. Ei juhlamokkaa enää minulle, vaan ihanaa italialaista espressoa.

Töissä pitää muistaa huikata huomenet kaikille nimeltä mainiten, ja sama vastaus tulee itsellenikin: ”Good morning Anu”, ”How are you Anu”, ”How´s things Anu”, kuuluu joka suunnalta. Kanadassa opin, että älä vastaa oikeita kuulumisia, vastaa pelkästään ”I´m good, thanks”. Tälle päivälle ei ole buukattu yhtään nettikoulutusta, mikä on hyvä. Yhden toimistotyön hoitaminen näköjään vaatii jos jonkinlaista perehdytystä, kuten Näin kohtelet oikein valtion dokumentteja – sähköisen arkistoinnin ABC, Tunnista ja eliminoi työpaikkakiusaaminen, Kulttuurienvälinen kanssakäyminen, sekä Työturvallisuus ja ergonomia toimistossa.

Kun ensimmäisen täälläolokuukauden aikana etsin töitä, pääsin rekry/vuokratyöagentti Gel Groupille haastatteluun. Ensimmäinen tehtäväni haastattelussa oli lukea Työlainsäädäntö ja yleiset työehdot – esite, joka kuulemma pitää antaa jokaiselle työnhakijalle. Kotona, haastattelun jälkeen, piti tehdä kaksi nettitehtävää: Word-ohjelman käyttönopeustesti ja Excelin osaamistesti. Vain testit hyväksytysti läpäiseet pystyivät saamaan työtarjouksia.

Sainkin töitä pian rekryagentin kautta, ja vaikka ensimmäinen pätkä oli vain kahdeksi viikoksi, töitä tuntui riittävän tulevaisuudessakin. Kaivosbuumi oli kuumimmillaan, talous nousukiidossa ja etenkin korkeakoulutettuja hakijoita tuntui olevan vähemmän kuin työpaikkoja. Onnen maa. Silloin.

Kadulla kaikki näyttää kummalliselta, vieraalta. Katuja reunustavat palmut, joissa räksyttävät puna-kelta-sini-vihreät lorikeetta-papukaijat. Suomalaisia kasveja on turha toivoa näkevänsä. Puistossa, etenkin laajoilla nurmikentillä, pään yli lehahtaa usein iso parvi valkoisia kakaduja toisilleen sirkuttaen ja säksättäen. Sitten ne laskeutuvat yksissä tuumin nurmelle ruohonjuuria kaivelemaan ja syömään. Varis kuulostaa sairaalta vuohelta ja harakka puolestaan huilulta. Nyt ei natsaa.

Vaikka täällä on laaja kirjo eri etnisyyksiä, ihmiset näyttävät yllättävän samasta muotista otetuilta pukeutumisen perusteella. Keskustassa kaikilla on bisnesasu, miehillä hillityt vaaleansiniset tai valkoiset paidat puvuntakin alla ja naisilla pitkät ja luonnollisenväriset hiukset kääräistynä pään päälle nutturalle tai ponnarille Pikku-Myy-tyyliin, kaikki ovat pitkiä ja hoikkia. Paitsi aasialaiset, jotka ovat lyhyitä ja hoikkia.

Viikonloppuna käyn lähiöostarilla (joka ei ole mikään pikkunakkiputka vaan kokoluokkaa Itäkeskus), ja siellä puolestaan tallustelevat paksummat aussit päällään t-paita, shortsit ja thongsit eli lipokkaat jalassa. Tosin keskustassakin bisnesnaiset viilettävät thongseissa, vaikka muu asu olisi tiptop.

Thongseja on erilaisia, arkisia ja juhlavampia. Omat jalkani kituvat pelkästä ajatuksesta, että voisin käyttää minkäänsorttisia kenkiä tai sandaaleja ilman sukkia. Sukkajalkani erottuvat jalkamerestä kuin pingviini koaloista. Tietäisinpä, että parin vuoden päästä jalkani ovat kouliutuneet käyttämään ballerinoja tai sandaaleja sukatta. Mutta ei vieläkään thongseja. Se perhanan pottuvarpaanhiertäjä-välikappale!

En pidä aussien muodista ja tasapainoilenkin välillä, yrittääkö sulautua joukkoon vai vetää omaa linjaa. Värit, kangaslaadut, mallit... kaikki näyttää väärältä ja rumalta. En ole kova shoppailija ja kaupoissapyörimisinto latistuu entistään, kun en löydä mitään sopivaa. Jos jokin vaikuttaa laadukkaalta, hinta on pilvissä, ja jos se puolestaan on edullinen, on laatu surkeinta kuraa, mitä vastaan voi tulla. Ensimmäisen vuoden ajan ihmettelen, miksi kiinalaiset dumppaavat ala-arvoista standardia edustavat vaatteet ja tuotteet Australiaan ja laivaavat paremmat versiot Eurooppaan. Vastaus ei ole vieläkään selvinnyt.

Haaveilen shoppailusta Suomessa, pikkuisessa kotikaupungissani. Mistä lähtien 90 000 asukkaan kaupungissa on parempi tarjonta kuin puolentoista miljoonan metropolissa? Tämä havaintoni ja asenteeni ei ole muuttunut vieläkään, ja yhtäkkiä H&M edustaa vakavastiotettavaa laatua ja tyyliä – Henkkamaukkaa kun ei täällä ole, eikä sen tuotteita voi tänne edes tilata netitse: ”IP-osoitteesi perusteella olet maassa, jonne emme toimita tuotteita”. Häh?

Suomesta saan myös kohtuuhintaisia, persoonallisia uniikkeja tuotteita, kuten käsityönä ommellun kukkaron tai käsilaukun. Täällä suuri osa käsityömyymälöistä myy tittelin "fashion" alla, ja jokainen näyttää käyttävän samaa kaavakirjaa ja hinnoittelevan tuotteensa pelkästään äkkirikkaiden kaivosmiesten luottokortteja käyttäville vaimoille.

Tänäänkin taivas on kirkkaansininen ja pilvetön. Kuten aina. Paitsi talvella, jolloin sataa ja tuulee vaakasuoraan joka päivä. Sateenvarjosta ei ole mitään iloa, koska sade koukkaa varjon alle ja kroppa on vyötäröstä alaspäin märkä. Alan käyttää Suomesta tuomaani goretex-takkia ja joskus myös goretex-housuja. Työkaverit nauravat nähdessään tämän asun ensimmäistä kertaa. ”Laskettelemaanko olet menossa?” Mutta tämähän on välikausitakki, ei talvitakki! Kukaan ei tajua, mitä eroa niillä on.

Käyn ruokatunnilla kioskissa. Kioskinpitäjä toteaa saman tien asioinnin aloittaessani, että ”et ole vissiin täältäpäin”. Saman kuulen vähintään kerran päivässä. Aksentti kavaltaa minut ensimmäisestä sanasta alkaen. Jos vastaan myöntävästi, seuraava kysymys on, että mistä tulen ja miksi olen Perthissä. Joskus vastailen, joskus hymähtelen jotain epäselvää, sillä itsensä esittely ja tekemistensä perustelu jokaiselle vastaantulijalle käy raskaaksi ja ärsyttäväksi. Erkkiäkö se sulle kuuluu mistä minä tulen, milloin muutin ja miksi!

Yritän muistaa, että toinen osapuoli on todennäköisesti vain utelias, ja toisaalta kohtelias, eli rupattelee lämpimikseen. En tiedä mikä muuttuu vuoden mittaan, sillä näitä uteluja kuulen enää harvakseltaan. Vaikka edelleen jokainen puhettani kuuleva tajuaa välittömästi, etten ole aussi. Useimmat ihmiset nykyään odottavat ensisanojen sijaan parempaa tutustumista, esim. yhteisen koulutustilaisuuden puoliväliä, ennen kuin kysyvät taustastani. Kummallista.

Isommassa porukassa jutellessa aiheet lentelevät niin tiheään, että en ehdi kommentoida väliin. Mietin jotain tarpeellista ja älykästä sanottavaa. Kun saan miettimiseni valmiiksi, aihe on jo vaihtunut. En halua puhua vain puhumisen ilosta, pitäähän sanomassani olla jotain sisältöä. Vai pitääkö? Muut hypähtelevät aiheesta toiseen, vitsit ja sanaleikit sinkoilevat. Roikun porukan reunalla, ääni ei kanna, en ehdi mukaan. Siispä kuuntelen hiljaa.

Suomalainen huumori on usein sarkastista ja jopa kettuilevaa. Silti aussien sarkasmi menee minulta ohi korvien, ja jään usein toljottamaan sinisilmäisenä niin kauan, että jonkun täytyy kädestä pitäen osoittaa, että ”se oli siis vitsi, sarkasmia, hehheh”. Toisaalta, minun sarkastiset kommenttini menevät ausseilta täysin ohi tai he ottavat ne piikittelynä. Ainoa todellinen kielimuuri, jonka tähän mennessä olen kohdannut, onkin nimenomaan sarkasmi-muuri – kummallakin puolella on omanlaisensa versio sarkasmista.

Juttelu on muutenkin vaikeaa. Ihan kuin lyöttäytyisi seuraan, kun muu porukka on jo nähnyt puolet elokuvasta. Tai pikemminkin, kuin tulisi fanikerhon tapaamiseen tietämättä mitään fanituksen kohteesta. En tunne aussipoliitikkoja enkä politiikan käänteitä. Ymmärtämistä vaikeuttaa, että osavaltiopolitiikka on täysin eri asia kuin valtion (federal) politiikka. En tunne aussijulkkiksia, en tunnista näyttelijöitä tai laulajia, saati urheilijoita kuten kriketinpelaajia, enkä tiedä kenenkään skandaalihistoriaa.

En tunne telkkarisarjoja, elokuvia tai edes aamutv:n juontajia. En tiedä, mitä pitäisi katsoa, että olisin samoilla kärryillä kuin muut. Alan lukea paikallisten sanomalehtien lisäksi juorulehtiä ”sivistysmielessä”, vaikka tietenkin oikeasti luen niitä samasta syystä kuin Seiskaa kampaajalla: tekosyy tyydyttää uteliaisuus huhujen ja skandaalien maailmassa.

Ruokavalio muuttuu kokonaan. Alan testailla erilaisia aasialaisia keittiöitä, thaimaalaisesta muodostuu erityissuosikkini, korealainen kakkosena. Ensimmäisen vuoden mittaan käyn pari kertaa viikossa aamupalalla, brunssilla tai lounaalla ulkona. Onnen täyttymys. Viimeinkin minulla on varaa ja aikaa tällaiseen luksukseen. Testaan uusia paikkoja ja palaan vanhoihin suosikkeihin lukemaan sanomalehden rauhassa laadukkaan kahvin äärellä.

Vuosien mittaan aamupalatapa kuitenkin hiipuu, kun E:n oppityttönä onnistun valmistamaan suosikkiaamupalani itse: poached eggs eli uppomunia avokadon ja graavilohen sekä paahtoleivän kera, tuoretta mango-mansikka-salaattia ja hyvää kahvia. Hintaa tälle kertyy ehkä kolmasosa verrattuna kahvila-aamiaisiin.

Rakastan ulkoilmaa ja käyn kävelyllä joka päivä, tai vähintään kävelen osan työmatkoista ihan vain nauttiakseni säästä. Paitsi silloin, kun sataa vaakasuoraan. Tai helle sulattaa kengänpohjat kiinni asfalttiin. Ensimmäisen vuoden mittaan opin, että ulos ei mennä ilman aurinkorasvaa: ilman sitä poskipäihin ja rintaan ilmestyy pisamia ja maksaläiskän alkuja, ja silmäkulmiin juonteenhäivähdyksiä. Ei kiitos, heti stoppi tälle ennenaikaiselle ihon vanhenemiselle.

Opettelen uuden joka-aamuisen rutiinin. Kasvoille kosteusvoidetta suojakertoimella 30 (kesällä), muulle kropalle riittää kerroin 15, jos on normaalista toimistotyöpäivästä kyse. Kertoimet tarvitaan lähinnä lounastauon ulkoiluun. Jos aion viettää aikaa ulkona, kertoimet muuttuvat välille 30-50. Joudun ostamaan uudet supervahvat aurinkolasit, tarkoitettu lasketteluun ja purjehtimiseen, sillä edelliset ”kaupunkilasini” eivät riitä mihinkään. Päivän ulkoilun jälkeen koskee päähän ja silmien taakse. Optikko, jolta ostan uudet lasit, toteaa, että vanhoista on pintakerros kuoriutunut auringonpaahteessa pois ja UV-sädesuodatusta ei enää ole. Hyvä että hoksasin ajoissa.

Suomeen on ikävä välillä, mutta toisaalta uutuudenviehätys ja seikkailun tuntu päihittävät kotimaan kaipuun. Pääseehän Suomessa aina käymään. Ja suomalainen puoli vuotta kestävä talvikoteloituminen neljän seinän sisälle ei enää tunnu vaihtoehdolta, pommittavasta aussiauringosta huolimatta. Etenkin, kun alan löytää kavereita, tekemistä, uusia harrastuksia, sopeutumaan ja kotiutumaan.

Kaikkialla kasvavien eukalyptusten pajumaiset, roikkuvat oksat huojuvat tuulessa. Hiljainen puu, lehdet eivät havise, pidä ääntä, juuri lainkaan. Keinuntaa on rauhoittavaa katsella. Suomalaisia koivuja on ikävä. Onneksi Albanyssa, neljän tunnin ajomatkan päässä WA:n etelärannalla ja vastapäätä Etelämannerta, kasvaa koivuja tai ainakin samannäköisiä puita. Kyllä näillä versiolla pärjää.

Onneksi serkun vaimo pitää kaunista valokuvablogia lapsiperheen elämästä, ja kuvista välittyy suomalainen pikkukaupunki+/maaseutuelämä ja vuodenaikojen vaihtelu hienosti. Täydellinen väylä Suomi-fiilistelyyn. Riittää minulle.

Aussien ohjesääntöuskonto

Tänään on Australia Day, iso juhlapäivä ympäri maan ja erityisesti täällä Perthissä, jossa perinteisesti nähdään koko maan näyttävimmät ilotulitukset 'Straya Dayn' - kuten paikalliset leikkisesti ääntävät - iltana. Juhla on tavallaan itsenäisyyspäivän korvike, sillä teknisesti ottaen Australia ei ole itsenäinen, vaan Iso-Britannian hallinnon osa. Epäitsenäisyys ei kylläkään missään näy arkipäivän elämässä, sillä Australialla on oma itsenäinen eduskunta ja hallitus, mukaanlukien kaikki omat tavat ja päätökset hoitaa yhteiset asiat kuten koulutus, terveydenhoito, puolustusvoimat, rajavartiosto, liikenneinfra ja niin päin pois.

Olen jo kahdesti aiemmin kirjoittanut Australia Dayn vietosta (2012 ja 2013), joten ei tänään tästä enempää. Sen sijaan seuraa pohdiskelua Australian ja Suomen välisistä kulttuurieroista. Ykkösjuttu, jonka täällä oppii työelämässä tosi äkkiä, on aussien ohjesääntöuskonto, eli joka ikiseen asiaan on olemassa Virallinen Ohje, jota myös odotetaan noudatettavan.

En osaa sanoa, onko tämä yhtä näkyvä piirre yksityisissä pikkufirmoissa kuin julkissektorilla ja isoissa yrityksissä sekä myöskin kaivosalalla, jossa etenkin turvallisuussäännöt ovat jokapäiväinen mantra. On itse asiassa aika ristiriitaista, että no worries - maassa ollaankin yhtäkkiä tiukkoja tekemisen säännöistä. Muuten kun otetaan lunkisti, ei stressata turhista ja annetaan naapurin elää omalla tavallaan, vaikka se poikkeaisikin minun tavastani.

Ohjesäännöistä tykätään muuallakin kuin työelämässä, ja esimerkiksi kerrostalojen järjestyssääntöjä odotetaan noudatettavan orjallisesti. Meille tuli oikein varoituskirje kotiin siitä rikkeestä, että kehtasimme kuivata pyykkejä parvekkeella, vaikka järjestyssääntö kieltää kaiken, mikä rikkoo "yhtenäistä julkisivua". Pyykkien liehuminen kuivaustelineellä ilmeisesti saa talomme näyttämään mustalaisleiriltä tai kehitysmaalaiselta, joten se oli nounou ja pyykit sisään heti. Sama sääntö muuten koskee veneilyä täällä. Satamassa/laiturissa ei ole sallittua ripustaa pyykkejä purjeveneensä kannelle kuivumaan. Ärsyttää aussisilmää moinen.

Kaivosalalta kuulee myös kaikenlaisia kauhutarinoita siitä, miten pitkälle sääntöjen laatiminen voidaan viedä. Turvallisuuden takaamisen nimissä jokainen teko on tarkkaan säännöstelty, ja jos sääntöjä rikkoo, edessä voi olla potkut. En tiedä, liekö tämä tarina totta, mutta kuulemma yksi täkäläisistä kaivosjäteistä vaatii työntekijöitään käyttämään puuvillahanskoja kopiokonetta käyttäessään. Muuten voi tulla paperiviilto sormeen. Kamalaa, miten siitäkin selvittäisiin?

Yliampuvasta nillityksestä huolimatta nyt kun asiaan on tottunut, tuntuu itse asiassa kummalliselta, että suomalaisella työpaikalla touhuillaan hommat omaan malliin ja kukin oman ymmärryksen, tulkinnan ja kykyjen mukaan. Täällä ohjesäännön tarkoitus on yksinkertainen:

1) se takaa, että jokainen tietää perusaskeleet ja -vaiheet työtehtävän suorittamiseen, 2) se varmistaa, että jokainen tekee saman homman (vaikkapa lääkkeiden annostelun tai raportin kirjoittamisen) samalla tavalla, eli kaikkien työpanos ja -tulos on vertailukelpoinen, 3) sijainen/uusi aloittaja on helpompaa perehdyttää ja jokainen saa samat tiedot, koska ne katsotaan aina samasta opuksesta eikä nojata jonkun henkilökohtaiseen muistiin ja tulkintaan, ja 4) sen tarkoitus on minimoida human error eli inhimilliset virheet, ja jos virheitä sattuu, virheen alkuperäinen syy jäljitetään helpommin. Johtuiko moka siitä, että henkilö ei lukenut tai noudattanut ohjetta, vai siitä, että ohje oli typerä tai vajavainen? Jos ohje oli typerä, työntekijää ei pidetä syyllisenä, koska ohjeen laatija ei ollut ottanut tilannetta x huomioon.

Omalla työpaikallani tämä ohjesääntöjen valta korostuu, koska oma työnkuvani on kirjaimellisesti käydä läpi toisten ohjesääntöjä ja arvioida, ovatko ne ajan tasalla, täyttävätkö ne tehtävänsä, ja noudatetaanko niitä. Tarkemmin sanoen luen päivätolkulla auditoijien/asiantuntijoiden näkemyksiä siitä, onko (vesi-, sähkö-, tai kaasu)laitoksen ohjesääntö ajantasainen, turvallisuutta edistävä ja käytännön toimintaa ohjaava, ja jos ei, mitä siinä pitäisi muuttaa tai päivittää. Sitten raportoin nämä tiedot omien suositusteni ryydittämänä asiasta vastuussa olevalle ministerille.

Meillä on luonnollisesti ohjesääntö (guidelines) laitosten ohjesääntöjen arviointiin, ja lisäksi erillinen ohjesääntö (protocol) oman työn yleiseen suorittamiseen (eli miten kukin projekti etenee). Työssäni liikun kuin laatikkojonossa laatikosta seuraavaan astuen, ja jokaiseen laatikkoon (tai pikemminkin tietokantaan) pitää jäädä oikeanlaiset paperit todistamaan, että tämä vaihe on tehty ja se on tehty oikein. Kun homma on ohi, on aika palata laatikkojonon alkuun ja toistaa prosessi seuraavan raportin kanssa. Ja taas. Transparency, accountability and documentation (läpinäkyvyys, tilivelvollisuus ja tallentaminen) siinäpä mantramme.

Läpinäkyvyys siksi, että kenen tahansa pitää pystyä seuraamaan, mitä on tehty ja miksi. Tilivelvollisuus siksi, että tiedetään, kuka teki minkäkin vaiheen ja miksi. Ja tallentaminen tietenkin siksi, että nämä kaksi ensimmäistä voidaan varmistaa muualtakin kuin muistin hatarista syövereistä. Kun uusi aloittaja - tai valtion auditoija joka tarkistaa kaikki tekemisemme kerran vuodessa - käy läpi viisi vuotta sitten tehtyä projektia, on siitä pystyttävä ymmärtämään papereiden perusteella kaikki olennainen, vaikkei voisi keltään kysyä.

Tietenkin ohjesääntöjen laatiminen ja niiden päivittäminen vie aikaa, mutta aussien mielestä ajankäyttö tähän on selvästikin pienempi haitta kuin se, että jokainen temmeltää omin päin. Maassa, jossa työntekijöitä on lähestulkoon jokaisesta maapallon maasta ja kulttuurista, selkeät yhteiset pelisäännöt ovatkin jotakuinkin välttämättömyys.

Vaikka äkkiseltään voisi kuvitella, että tällainen laatikosta laatikkoon - systeemi tyhmentää ja vie ihmiseltä oman päätösvallan, itse arvostan täkäläistä selkeää raamitusta, miten toimitaan ja miksi. Ohjeet eivät muutu siitä riippuen, keneltä kysyy, ja vastuualueet ja komentoketjut ovat selkeät, niitä ei voi vältellä eikä vaihtoehtoisesti kahmia muilta. Ihmetyttää ihan, että miten paluuni suomalaiseen työelämään onnistuisi, kun on tottunut ja ottautunut täkäläiseen malliin.

Suomessa on monessa suhteessa ihan tyhjän päällä, asiat ovat tulkinnanvaraisia, ja se, kuka on vastuussa, riippuu siitä, keneltä kysytään. Etenkin epäonnistuneet projektit ja työtehtävät on helppo työntää jonkun toisen harteille ja syyllistää alaisia/kollegoja, tai ainakin jokainen muistaa eri tavalla, mitä sovittiin ja mitä kenenkin kuului tehdä. Jos sääntöjä jossain on, niitä käytetään lähinnä tekosyynä sanoa ei (esim. virastossa tai pankissa asiakkaalle). Ohjesääntö ja byrokratia ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Ohjesääntö on käyttöohje, joka kertoo, miten tehdään. Byrokratia lähinnä estää tekemästä: jotta y, on oltava x, mutta x ei voi tapahtua ilman y:tä. Ikiliikkuja on valmis.

Asterixin mahdoton tehtävä, taklata byrokratia, elokuvassa Asterix valloittaa Rooman.

Hyvä Suomi

Suomalaiset usein ajattelevat, että muissa (kuin Pohjois-)maissa ei ole minkäänlaista sosiaaliturvaverkkoa, ja kaikkialla muualla joudutaan elämään kuin kehitysmaissa tai USA:ssa - ilman mitään tukia, tai pelkkien vakuutusten varassa. Tässäpä Australiasta pari ehkä yllättävää faktaa.

Jouduin maksamaan yleislääkärin vastaanotosta $85 eli 54 euroa, josta sain saman tien takaisin $45 (25 euroa) Medicare- eli täkäläistä Kela-korvausta. Itselleni jäi siis maksettavaa 29 euron verran yhdestä visiitistä. Täällä kaikki lääkärit (julkisia sairaaloita lukuunottamatta) ovat yksityisiä, eli terveyskeskuksia ei ole, mutta täälläkin on vuosikertymä-maksukattosysteemi lääkärimaksuille, jos joutuu asioimaan lääkärissä paljon. Toisin sanoen lääkäriin pääsyä tuetaan, vaikkakaan ei yhtä paljon kuin Suomessa.

Valtio ohjaa lääkäreiden palkkioita, eli he eivät voi pyytää mitä sattuu - tai pikemminkin Medicare korvaa vain tiettyyn summaan asti palkkiosta, kuten Suomessakin Kela. Pienituloisille (kk-tulot n. $2000/1300€/sinkku tai yht. $3100/2100€/pari) on tarjolla alennuskortti Centrelinkistä, jolla saa halvempia terveyspalveluja ja lääkkeitä, alennusta joukkoliikenteestä, sekä sähkö- ja vesilaskuista. Kortti pitää uusia puolen vuoden välein, eli todistaa, että on edelleen pienituloinen.

Ilmeisesti aavistuksen halvemmallakin lääkäriin pääsisi, mutta itse käyn tällä samalla, koska sinne saa ajan jo samalle päivälle ja on keskeisellä liikennepaikalla. Ja olen onneksi tarvinnut lääkäriä enintään kerran vuodessa, joten rahat ovat riittäneet. Viikon antibioottikuurille tuli hintaa $16 eli euroissa kymppi, tämä oli mielestäni aika kohtuullinen hinta. En tiedä, onko lääkkeen hinnassa Medicare-korvaus jo otettu huomioon, eli olisiko se ilman Medicare-korttia kalliimpi.

Lennän Suomeen hiihtolomalle kahden viikon päästä ja odotan reissua innolla. Itselleni sopii oikein hyvin tällainen kohtuullisen tiheä Suomessa ramppaaminen, sillä olen säästeliäs persoona eli saan lomarahat helposti pussitettua säästötilille vuoden mittaan säästämällä muusta turhemmasta, ja paikan päällä käynti pitää kuitenkin välit skypeä ja meilejä läheisempinä kotimaan kamaran suuntaan.

En välttämättä ole aina sellaisessa rahallisessa tai muussa elämäntilanteessa, että pystyn Suomessa reissaamaan noin 9kk välein, joten nautin tästä nyt kun voin! Moni täkäläinen expat eli muualta kotoisin oleva käy kotimaassaan vain kerran 2-5 vuodessa, sillä rahaa ja lomia kuluu helposti muuhunkin, kuten lasten menoihin, kodin rakentamiseen tai remontointiin täällä. Ja tokihan itseni, lapsettoman, on helppoa buukata yksi paikka tarjouksesta löytyneelle lennolle, kun ei tarvitse maksaa koko perheen matkustamista.

Ihmettelen täällä usein - ja myös vastaan täkäläisten minulle esittämään kysymykseen -, että miksi suomalaiset eivät lähde tätä enemmän maailmalle töihin? Todennäköisin syy on kielimuuri, mutta hyvät toverit suomalaiset, kyllä me sitä enkkua opitaan täysin riittävässä määrin pystyäksemme tekemään töitä vaikkapa nyt Australiassa! Kun vertaa esimerkiksi samankokoisen maan lähettiläisiin irlantilaisiin, joita on joka paikka täynnä, suomalaisia liikkuu maailmalla aika vähän. Ja mielestäni Suomen paras vientituote olisivat juuri suomalaiset itse, syystä että:

Keskimääräinen suomalainen suhtautuu työhön ihan eri vakavuudella kuin moni muu. Olen itse saanut kovasti kiitosta mm. seuraavista ominaisuuksista/teoista:
- yleinen reippaus ja valmius tarttua tehtävään kuin tehtävään sen sijaan, että nillitetään siitä, mikä omaan alkuperäiseen työnkuvaan kuului työpaikassa aloittaessa tai että ei vaan muuten vaan kuulu minulle
- halu oppia eli osallistua koulutuksiin ja oppia tekemällä uutta, sen sijaan, että jumahdetaan omaan lokeroon ikiajoiksi ilman intoa tai uskallusta laajentaa osaamista yhtään, koska siinä voi mukana tulla ekstravastuuta ja tilivelvollisuus vastata pomojen kysymyksiin, että miksi meni pieleen (jos jotain menee pieleen)
- valmius tehdä myös sellaisia töitä, joihin minua ei ole virallisesti perehdytetty tai joihin minulla ei ole muodollista koulutusta, kuten nyt vaikkapa esitelmänpito. Täällä siihenkin on omat kurssinsa, ja ainakin meidän työpaikalla voi kieltäytyä tekemästä sellaisia tehtäviä, joihin ei ole saanut koulutusta (ja jotkut kieltäytyvätkin sen sijaan, että opettelisivat omin päin).

Äärihuonoimmillaan wessityöntekijä on laiska (johtunee etuoikeusajattelusta, että koska osavaltio on näin rikas luonnonvaroiltaan, se raha kuuluu automaattisesti minulle, teinpä asian eteen jotain tai en), haluton oppimaan uutta (ettei joudu ottamaan ekstravastuuta), tiukka työtehtävän rajoista (ettei vaan tule tehtyä yhtään ylimääräistä), innoton ottamaan aloitetta ylipäätään, ja haluaa palkan korvauksena menetetystä vapaa-ajasta, ei tehdyn työn laadulla tai panoksella perustellen. Huomhuom, tämä ei ole mikään keskivertoyleistys, vaan ääriesimerkki.

Myös suomalainen sukupuolten välinen tasa-arvo nousee täällä aivan uuteen arvoon. Kiitos Suomi ja koko Skandinavia, että olette/olemme olleet uudella vuosituhannella tämän asian suhteen jo pitkään, ja tehneet siitä normin! Itselleni päivänselvä asia ei yhtäkkiä olekaan päivänselvää jopa näinkin länsimaalaisessa, modernissa maassa. Etenkin WA:ssa, Australian takamailla, eletään monessa suhteessa aikaa jostain väliltä 1950-80-luku, ja monelle wessinaiselle naimisiinmeno on mitä normaalein syy lopettaa työnteko. Siis pelkkä naimisiinmeno, ei vielä äidiksi tulo. Ei lie ihme, että äskettäisellä esimieskurssilla, jonne minut töistä lähetettiin, oli 15 osallistujan joukossa peräti kolme naista - kaikki ulkkareita.

Kurssin vetäjä - nainen hänkin - kysyi meiltä naisilta, että haluammeko muodostaa oman tiimimme ja antaa miesten vetää omat ryhmätyönsä keskenään. Öö, häh? Mistä lähtien tällaisia jakoja on tarvittu, johan sitä peruskoulusta lähtien on tehty ryhmätyöt kenen kanssa nyt satutaan päätymään samaan ryhmään, ja etenkin työpaikalla ei todellakaan voi eikä kannata alkaa ryhmittyä sukupuolen mukaan.

Millainen esimies minustakin tulisi, jos en osaa/uskalla/ymmärrä asioida mieskollegojen ja miespomojen kanssa??? (Ei siis suostuttu tällaiseen kummaan kastijakoon). En etenkään ymmärrä, miksi naiset itse ylläpitävät tätä luokkajakoa, sillä kurssin miehillä ei näyttänyt olevan mitään ongelmia naisten kanssa työskentelyyn eikä kukaan yrittänyt kyseenalaistaa naisten ideoita/panosta tehtävien ratkaisussa.
Joku raja.

Suomen luonto on tietysti aivan oma lukunsa. Vaikka en erityisesti kaipaa talvea, ikävöin kolmea muuta vuodenaikaa enemmän kuin osasin odottaakaan. Täällä on käytännössä aina kesä, siis luonto on vihreä(hkö), ei tule ruska, ei tule hiirenkorva-aika, ei tule lunta. Australian paras puoli ehdottomasti onkin tämä ikuinen kesä, mutta ihmismieli on siitä kumma, että aina sitä haluaa jotakin muutakin kuin mitä jo on, vaikka miten yrittäisi tiedostaa ja olla saamastaan kiitollinen.

Toki täälläkin osa puista tiputtaa lehdet (ruskeaksi kuivuneina, ei ruskaväreissä), mutta puut eivät tee lehtiä kaikki kerralla yhtäaikaa, jotta selkeästi erottuva kevät koittaisi. Puut tuntuvat uusivan lehvästönsä osissa, eli ne harvoin tiputtautuvat kokonaan paljaiksi, ja siksi kevääntuloa ei tahdo huomata. Ainoa hiirenkorvapuu on ihana jacaranda, joka myös kukkii runsaana violettina kuohuna loka-marraskuussa.

Jacarandakuja. Kuva google-kuvahaulla.

Olen yllättänyt itseni sillä, että ikävöin eninten kevättä, vuodenaikaa, joka oli ehdottomasti ei-suosikkini Suomessa. Olen aina ollut enemmän syksy-, kuin kevätihminen, ja nyt yhtäkkiä en muuta haluakaan kuin katsella heräävän luonnon arkaa viherointiä, hiirenkorvien luomaa vaaleanvihreää harsoa metsissä, kukkaan puhkeavia tuomia, valkovuokkoja, leskenlehdetkin kelpaavat! Keväthuuman takia reissasin ensin Ranskaan ja sitten Suomeen viimeksi vapun tienoilla, mutta pahaksi onnekseni kevät oli myöhässä ja sain kummassakin maassa vastaani vain lopputalven ankeutta. Tänä vuonna kevään metsästysyritys suuntautuu Kiinaan E:n kanssa, tästä raportoin huhti-toukokuun taitteessa lisää!

Ikävä tätä näkyä. Kuva (c) Merkintöjä Melukylästä-blogi.

Olotiloja

Olen vieläkin puolikuntoinen: viikon röhimisen jälkeen päädyin viimein lääkärin pakeille, joka tunnisti keuhkoputkentulehduksen ja pätkäytti hoidoksi antibiootit. En ole juuri koskaan kipeä tavallista nuhaa kummemmin, joten kesti kauan tajuta, että lievä kuume ja todella sitkeä ja rasittava yskä eivät lähdekään itsestään. Samaan aikaan täällä eletään kuumaa kesää, eli lämpötilat ovat olleet puolitoista viikkoa +35-38-haarukassa. Aivan liian kuumaa nukkumiseen siis.

Jostain kumman syystä aussitalossa on oletusasetuksena ilmastointilaite pelkästään olkkarissa, ei nukkumatiloissa – jos siis ilmastointi on asennettu, yli 30 vuotta vanhoissa taloissa sitä ei läheskään aina ole. Meidän asunto on siitä kummallinen/rasittava, että ilmastointilaitteen moottori on parvekkeella (normiratkaisu sinänsä), mutta parvekkeelle pääsee vain makuuhuoneesta.

Jos ilmastointia huudattaa olkkarissa, ei viileä ilma koskaan kulkeudu käytävän päähän tunkkaiseen makkariin (ikkunoita ei voi avata, tai helle läkähdyttää seisaalleen), etenkään, kun ilmastoinnin moottori tuputtaa vastavuoroista paahtimenkuumaa ilmaa parvekkeen oven rakosista suoraan makkariin. Jouduimme siis näin hellepäivien ajaksi muuttamaan kesäleiriin olohuoneeseen: vierashuoneen patja lattialle ja tadaa, siihen nukkumaan viileä puhalluksen alle! Muttamutta.

Tein havainnon, että lievän kuumeilun aiheuttama kosketusherkkä, aristava kroppa yhdistettynä kuivaa ilmaa puhaltavaan koneeseen tuottaa tulokseksi määrittelemättömän epämukavan olotilan. Havainnoin myös, että tällainen sama olo on ollut ennenkin, nimittäin jotakuinkin aina talvisin Suomessa. Silmiä aristaa, kurkkua kuivaa, iho ärtyy, muuten vaan ahdistaa ja haittaa. Ja olen vakuuttunut, että tämä fiilis seuraa liian kuumasta ja kuivasta, koneellisesta sisäilmasta. Suomalainen kuiva talvinormilämpö sisätiloissa (+25) ei näköjään ole minun juttuni.

Australian ehdoton plussapuoli ja top 10 – kokemus itselleni on melkein ympärivuotinen mahdollisuus elää luonnonhelma-telttailuhengessä ja nukkua parvekkeen ovi ammollaan kolme neljäsosaa vuodesta (keväät ja syksyt sekä osa kesäöistä, kun lämpötila laskee riittävästi, ja muutamina lämpiminä öinä talvella). Ainakaan itselleni ei ole mitään parempaa kikkaa syvään yöuneen kuin raikas, hyvin tuuletettu makkari, lämpötila +14-18, parinkympin kieppeilläkin käy jos nakkaa täkin menemään.

Hyvissä ajoin aamuyöstä aloittavat laululinnut vain lisäävät kodikasta tunnelmaa – tosin vain minulle. E ei kestä ollenkaan kovaäänisten ja varsin päättäväisten tirppojen sirkutusta, etenkään täkäläistä variksen ääntä krlulrlalolallaaaaaooooouoh (kuuluva, pitkä, surkea, venytetty särkynyt valitus, joka laskee masentunutta loppua kohden), ja nukkuu joko korvatulpat korvissa tai käy sulkemassa oven, kun orkesteri aamuneljältä aloittaa. 

Itse en rauhoittavampaa ääntä tiedäkään kuin täkäläiset huilistiharakat ja kyyhkyt pihapuussa kujertelemassa. Tästä linkistä löytyy äänikirjasto Australian yleisimpien pihalintujen ääniä. Kannattaa klikata ainakin magpie, harakka (aivan erilainen kuin suomalainen ja itse tykkään kovasti aussiharakan aamuhämäräkukerruksesta), varis eli raven, sekä kookaburra, naurava lintu! http://www.anbg.gov.au/sounds/

Tarkoituksenani oli listata vaikka millä mitalla muitakin olo- ja tunnetiloja, joita Australia aiheuttaa/mahdollistaa, ja joita vertailla suomalaisiin.  Näköjään puolikuntoiset aivoni eivät enää muista, mitä juttuni alussa suunnittelin, joten palataan asiaan seuraavassa osassa J

Selviytymisopas Perth, osa 3 - Viisumit

Vihdoinkin viisumeihin. Australiaan menevään koneeseen ei pääse kyytiin, jos ei ole check innissä näyttää viisumia (paitsi tietysti jos on vain läpikulkumatkalla). Viisumi on siitä rasittava puheenaihe, että viisumien säännöt ja hakuehdot muuttuvat parin vuoden välein. Eli jos on alkanut suunnitella tänne muuttoa viime vuonna, kannattaa käydä joka asia läpi hartaudella ennen lähtöä, jotta on perillä viimeisimmistä käänteistä.

Ajantasaiset viisumitiedot saa maahanmuuttovirasto Immistä (Australian Immigration and Border Protection), immi.gov.au . Itse luin sivuja läpi ainakin tusinan kertaa aikoinaan, sillä tietoa on niin paljon, kaikkea ei heti ymmärrä, ja ymmärryksen puutteesta seurasi, että muistin selvästi jonkun jutun olleen tavalla A eilen ja seuraavana päivänä tarkistaessa se olikin tavalla B... eli varmistuksen varmistuksen varmistus on paikallaan!

Aloitetaan ainoista helposti saatavista viisumeista: turistiviisumi, Working Holiday (WH)-viisumi ja opiskelijaviisumi.

Turistiviisumi
Hinta: 3kk Evisitor ja ETA-turistiviisumi – ilmainen; 12kk Visitor-turistiviisumi 250 euroa.

Lomailuun tarvitaan turistiviisumi. Sitä haetaan nettilomakkeella ja sen saa melkein saman tien sähköpostiin. Olin unohtanut infota veljeäni, että lyhyellekin lomalle täällä tarvitsee viisumin ja ilman sitä ei pääse koneeseen, joten velipoika joutui hommaamaan viisumin Helsinki-Vantaan lentokentän check-innissä. Onnistui lentokenttävirkailijan avuliaisuuden ansiosta, mutta suosittelisin silti pidempää varoaikaa!

Turistiviisumeja on kolmea sorttia, joskaan itselleni ei aukea, mitä eroa kahdella ensimmäisellä kategorialla on: viisumi on voimassa 12kk mutta kummallakin saa maassa olla kerrallaan enintään 3kk. Eli käytännössä Australiassa saa näillä viisumeilla palloilla vuoden, jos vain matkustaa vaikka Balilla käymään aina kolmen kuukauden välein.

Kolmas turistiviisumikategoria myöntää Australiassa-olo-oikeutta kerrallaan 3kk, 6kk tai 12kk, hakemuksesta riippuen. Hakemuksessa pitää todistaa, että on varaa elättää itsensä (tai Australiassa on sukulainen, joka elättää) koko oleskeluajan, ja että on vankka aikomus palata kotimaahan Australian-vierailun jälkeen. Tätä viisumia käyttänyt ystävä joutui esittämään suomalaiselta työnantajalta takuun, että työpaikka on Suomessa olemassa vielä vuoden päästä (eli on syy palata Suomeen).

Turistiviisumi on nimensä mukaisesti lomailua varten. Sillä ei saa tehdä töitä australialaiselle työnantajalle eikä tienata täältä palkkaa, ei edes toiminimellä. Tarinoiden mukaan maahantuloportilla saatetaan ottaa tarkempaan syyniin, jos matkalaukustasi löytyy ansioluettelonippu tai muita todisteita, että matka on työnhakua, ei lomailua varten. Eli vaikka työpaikan katseskeleminen lomailun ohessa ei sinänsä ole laitonta, on se hivenen harmaata aluetta.

Freelancer-työ turistiviisumilla

Yritin etsiä tietoa tilanteesta, jossa Australian-lomailija tekee Suomeen töitä etänä tai freelancerina – onko laillista vai ei. Omasta mielestäni tätä ei turistiviisumi estä, koska ei pitäisi olla Australian viranomaisten ongelma, jos joku haluaa vastailla työsähköposteihin tai kirjoittaa artikkeleita suomalaisasiakkaalle Intian Valtameren rannalla.

En kuitenkaan löytänyt aiheesta mitään virallista tietolähdettä, ja nettikeskustelujen mielipiteet menevät täysin ristiin: toisten mielestä freelancer-työ turistiviisumilla on tietenkin sallittua, toisten mielestä se ei taatusti ole sallittua. Oma tulkintani asiasta on, että niin kauan kuin freelancer ei tee töitä australialaisille asiakkaille ja saa palkan muussa valuutassa kuin australian dollareissa, työ on laillista. Mutta kannattaa tsekata Immistä suoraan itse eikä uskoa tähän mututuntumaan!

Working Holiday
Hinta: 310 euroa.

Ainoa helppo väylä täkäläisille työmarkkinoille on Working Holiday- eli WH-viisumi, jonka hakemisen yläikäraja on 31 vuotta. Sen saa myöskin helposti sähköpostiin lähes saman tien. Aikaa saapua Australiaan on 12kk viisumin myöntöhetkestä, ja viisumi alkaa raksuttaa sillä minuutilla, kun passisi on leimattu Australian maahantuloportilla.

Toisin sanoen jos haet viisumia päivää ennen 31v - synttäreitä, voit vielä odotella Suomen kamaralla 12kk ja saapua Australiaan paria päivää ennen 32v -synttäreitä, ja viisumi astuu voimaan tuosta maahantulohetkestä. Itse en kylläkään uskaltanut riskeerata noin viime tippaan vaan lähdin ennen kolmeakymppiä liikkeelle!

Kannattaa huomioida, että jos olet jo hakenut WH-viisumin, mutta haluat ensin reissata muualla ja pysähdyt Australiassa vain muutaman päivän, WH kannattaa yrittää perua Immin kautta ja tulla pelkällä turistiviisumilla. Nimittäin, jos sinulle on myönnetty WH, se läpsähtää automaattisesti voimaan sillä hetkellä, kun passisi leimataan Australiassa.

Jos haluat ensin kierrellä Aasiassa ja tulla vasta kuukausien päästä Australiaan töihin, voi WH:stasi olla kulunut iso pala ihan pelkän Australian läpikulun takia! WH-viisumia ei voi kuitenkaan perumisen avulla myöhentää niin, että saisit lisäaikaa tuohon 31v-sääntöön.

Suuri osa WH:ta miettivistä varmaan tietää säännöt, mutta kerrataan vielä. WH on voimassa 12kk, jonka aikana Australiassa saa tehdä töitä enintään 6kk samalle työnantajalle, tai opiskella enintään 4kk yhteensä. Jos siis vaihdat työnantajaa 6kk jälkeen, saat tehdä kaksi puolen vuoden täysipäiväistä pätkää. Tai vaihtoehtoisesti voi hyppiä hommasta toiseen siellä ja täällä, kuten useimmat backpackerit tekevät reissaamisen lomassa.

WH on täysin käypäinen työlupa eli sillä saa tehdä minkälaisia töitä vaan, vaikka lääkärinä tai lakimiehenä, jos täkäläiset rekisteröinnit ja luvat ovat kunnossa [vaatii paljon paperisotaa, maksuja ja mahdollisesti paikallisia kursseja, toim.huom.]. WH:lla on banaaninpoimijaviisumin maine siksi, että työnantajat eivät välttämättä halua palkata ja perehdyttää vaativaan tehtävään WH:laista, koska tämän on pakko lopettaa työnteko jo puolen vuoden päästä.

On asia erikseen, jos työ on lähtökohtaisesti projekti (vaikkapa talonrakennusta), vaihtuvuus alalla on muutenkin kova eli kukaan muukaan ei pysy hommassa vuositolkulla, tai alalla on niin kova työvoimapula, että puolikin vuotta työntekoa on työnantajan kannalta parempi kuin ei työntekoa ollenkaan.

Kannattaa huomioida, että WH-viisumi on Immin kirjoissa tarkoitettu ”lomailua rahoittavan väliaikaistyön tekemiseen”, eli vaikka sillä saa tehdä täysipäivästä työtä, ei urasuunnitelmia kannata turhaan maahantuloportilla julistaa. Etenkin Australian outbackin eli syrjäseutujen bisnekset pyörivät paljolti reppureissaajien varassa, ja sinne heidän myös oletetaan suuntaavan. Myös WA:n lounaiskolkan viininviljelyalueen Margaret Riverin jotakuinkin jokainen ravintola, pubi ja viinitila näyttää pysyvän käynnissä eurooppalaisten opiskelijoiden tarjoaman väliaikaistyövoiman turvin.

WH:lla tullaan tänne kahdesta syystä. Joko ensiaskeleena täkäläistä uranrakennusta varten – jalka oven väliin jonnekin ja siitä puoliväkisin kampeamaan kohti pysyvämpää viisumia ja pidempää täällä oleskelua. Tai sitten viettämään välivuotta oman kotimaan arkielämästä; reissaamaan, surffaamaan, bilettämään, valokuvaamaan, fiilistelemään, kokemaan uusia asioita ja lomailemaan täysin rinnoin, mitä on pieni pakko rahoittaa työnteolla siellä täällä.

WH-viisumille voi saada vuoden jatkoajan eli ns. kakkos-WH:n, jos tuon ensimmäisen vuoden aikana tekee vähintään 88 päivää töitä Australian syrjäseuduilla. Lista hyväksytyistä töistä (pääasiassa kalastus-, maatalous-, rakennus-, tai kaivosalalta) ja hyväksytyistä työntekoseuduista löytyy googlaamalla Immin sivuilta.

Huomasin Immin sivuilta raportista, että Suomi on 16. yleisin maa, josta tänne tullaan WH:lla! Suomesta tuli viime vuonna lähes 1300 WH:laista Australian taloutta paikkaamaan. Ajatella, viiden miljoonan minivaltio maailman mittakaavassa, ja sieltä pusketaan melkein top kymppiin Aussilaan-tulijoiden listalla.

Eniten populaa eli kymmeniätuhansia WH:laisia kerrallaan tulee Iso-Britanniasta, Taiwanista, Hong Kongista ja Etelä-Koreasta, mutta Saksa, Ranska, Irlanti ja Italia ovat aivan kannoilla. Kaikki Pohjoismaat Islantia lukuunottamatta ovat myös top 20-listalla. Amerikkalaisia pyörii täällä enemmän kuin suomalaisia WH:laisia, mutta heillä on alla eri viisumi, nimeltään Work & Holiday, jolla on hieman eri ehdot.

Jostain kumman syystä ruotsalaiset WH:laiset näyttävät jäävän tänne kakkosvuodeksi yleisemmin kuin suomalaiset, sillä viime vuonna kakkos-WH:n sai lähes 400 ruotsalaista mutta vain sata suomalaista. Raportin mukaan 99% ykkös-WH:n hakijoista saa viisumin, mutta kakkosvuoden WH:n saa vain alle 95%.

Hylätyissä hakemuksissa on mukana vedätyksiä, sillä kakkosviisumia yritetään joskus saada mm. väärennetyillä työtodistuksilla. Immi saattaa kysyä kakkosvuoden viisumihakemusta harkitessaan mm. pankkitiliotteita tai kuitteja todisteiksi, että hakija on oleskellut väittämällään seudulla vaaditut 3kk (jonka voi kerätä kasaan pienemmissä pätkissä). Jos ei lompakosta löydy yhtään todistetta, että on asunut neljäsosan vuodesta Woop Woopin pikkukylässä, läpimeno vaikeutuu selvästi.

Opiskelijaviisumi
Hinta: 395 euroa.

Myöskin opiskelijaviisumin saa helposti, viikon-parin sisällä hakemuksesta, jos on todistettavasti kirjautunut australialaiseen opinahjoon, eli on maksanut lukukausimaksun. Tämä väylä on monelle yleisin tapa tulla tai jäädä maahan. Opiskelijaviisumilla saa työskennellä 20h/vko lukukausien aikana, ja koulujen virallisina loma-aikoina niin paljon kuin haluaa.

Australia meni kuitenkin vaikeuttamaan tätä porttia vuoden alusta lukien, sillä TAFE:n eli täkäläisen ammattiopiston ja ammattikorkeakoulun yhdistelmä jopa triplasi lukukausimaksunsa. TAFE:t ovat osavaltioiden omistuksessa ja hinnat vaihtelevat alasta, kurssista ja osavaltiosta riippuen, mutta nykyään TAFE-kurssien ja yliopisto-opiskelun hinta on lähes sama, joillain aloilla jopa kalliimpi TAFE:ssa.

TAFE oli ennen varteenotettava vaihtoehto opiskeluun 1000-3000 dollarin hintaisilla lukukausillaan (lukukausia on tietääkseni 4-5 per vuosi). Kun yliopistossa puolestaan yhden lukuvuoden hinta lähtee 20 000 dollarista alasta riippuen, koko lukuvuosi tuli TAFEssa halvemmaksi. Nyt TAFEissa opiskelun hinta näyttää pyörivän haarukassa 3000-5000/lukukausi eli 12 000-20 000 per vuosi. Ei halpaa, jos se nyt halpaa koskaan olikaan.

TAFE:n etu on edelleen se, että siellä voi suorittaa erilaisia sertifikaatteja (certificate) ja diplomia (diploma), joiden suorittaminen kestää muutamista kuukausista kahteen vuoteen. Halvemmaksi tämä vielä tulee kuin kandidaatin (bachelor) tai maisterin (masters) tutkinnon suorittaminen yliopistossa ajassa 3-5 vuotta.

*

Varsinaiset työviisumit, eli 457 (työnantajan sponsoroima työlupa tavallisesti 1-4 vuodeksi), 186 ja 187 (työnantajan sponsoroima pysyvä oleskelulupa), puolisoviisumi, sekä erilaiset itsenäisesti haettavat pysyvät oleskeluluvat joutuvat odottelemaan lisää tiedonhakua ja uutta postausta!

Tuli irti

Tänä viikonloppuna Perhissä monen elämä koki karun käänteen, sillä Perth Hills'eillä eli Perthin kukkuloilla (metsäisen seudun alku n. 15 kilometriä keskustasta itään) möyrysi raju metsäpalo omakotitaloalueella. Tähän mennessä 44 kotia on palanut ja yksi ihminen menehtynyt yrittäessään sammuttaa paloa kotinsa ympäriltä ja katolta. Satoja on evakuoitu.

Sydneyssä eli mantereen itäpuolella riehui raju metsäpalo loka-marraskuun taitteessa, ja siinä tuhoutui ainakin 200 taloa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun palot tulevat näin lähelle omaa elämääni. Vaikka jossain päin WA:n osavaltiota palaa joka kesä, edellisen kerran Perthin kukkuloilla paloi näin rajusti vuonna 2009 eli ennen tänne muuttoani. Tämänkertaisen palon syy on vielä epäselvä, eli ei tiedetä, syttyikö se vahingossa, puolivahingossa vai peräti tahallaan. 

Lämpötila oli lauantaina +44 rajuin tuulenpuuskin höystettynä, eli otolliset olosuhteet tulen syttymiseen ja leviämiseen rutikuivassa aluskasvustossa. Paloja syttyy ilmeisen helposti sähköjohtojen ja -tolppien kipinöistä, joita paikallinen sähköverkkoyhtiö Western Power yrittää parhaansa mukaan ehkäistä mm. raivaamalla kasvustoa sähkölinjojen läheltä. Tämänkertaisen palon syyksi on arveltu jonkun yksityishenkilön itsevirittelemää sähköliittymää.

E:n työt oli sunnuntaina peruttu "katastrofaaliseksi" luokitellun paloriskin takia - mikä oli todellinen onni ja ainoa järkevä varotoimi, sillä palot alkoivatkin riehua vain parin kilometrin päässä siitä paikasta, minne E:n oli tarkoitus viedä kalliokiipeilijäryhmä. Kävimme itse asiassa vain pari viikkoa sitten tutustumassa John Forest National Parkiin eli siihen seutuun, jossa metsäpalot tälläkin hetkellä etenevät. Tuntuu hurjalta ajatella, miten vaeltelimme autuaan tietämättöminä siitä, että samat maisemat ovat nyt, pari viikkoa myöhemmin, pelkkää nokea ja tuhkaa. 

Täältä keskustasta käsin palot eivät tunnu kovin todellisilta, koska ei näy eikä tunnu savun hajua saati liekkejä, mutta uutiskuvista päätellen tilanteesta on leikki kaukana. Nytkin kuuluu helikoptereiden ääniä läheltä, eli mahdollisesti kyseessä on ambulanssilento tai palolaitoksen kopteri matkalla kohteeseen. Toivottavasti palo saadaan pian sammumaan ja täksi viikoksi ennustettu hivenen viilenevä sää auttaa asiaa. Sateita sen sijaan on turha odotella ennen syksyn alkua eli huhtikuuta. 

Kotiväelle tiedoksi, että paloista huolimatta tilanne on palolaitoksen mukaan hallinnassa ja itse en ole minkäänlaisessa vaarassa metsäpalon osalta. Mutta harmittaa kaikkien niiden puolesta, joiden koti ja omaisuus humahtivat tuhkana tuuleen. 

Yllä ja alla: John Forest National Parkista, tavallista luonnonpuistoelämää kahden viikon takaa. Iso kenguru-uros piknik-alueella ruokatoiveikkaana. Alla varoituskyltti: älä ruoki lintuja, koska harakat ja kookaburrat muuttuvat röyhkeiksi ja rasittaviksi ruokarosvoiksi.

Yllä ja alla: John Forest National Parkista. Kuvassa on - - - vesiputous. Tässä kivikossa siis syöksähtelee vesiputous märkään aikaan eli talvisin, näin kesällä ei missään näkynyt pisaran pisaraa. Totaalinen kuivuus on otollista metsäpaloaikaa.

Tällainen tienvarsilla yleinen mittari osoittaa, onko alueella turvallista liikkua metsäpaloriskin osalta. Keltaiseen sektoriin saakka on ok autoilla/liikkua alueella, mutta oranssista eteenpäin kannattaa olla varovainen ja punaisessa vaiheessa hankkiutua alueelta pois, jos mahdollista. Tänä viikonloppuna luokitus Perthissä oli mustapunainen catastrophic, ja oikeassa oli. 

Yllä ja alla: Kahden viikon takaisen retkikohteemme alueella näyttää nyt tältä. Kuvat WA:n palo- ja pelastuslaitos.

Vastauksia, ruokaa ja xylitolia

Olen jo neljättä päivää kipeänä ja totaalisen kypsähtänyt olotilaani. Tavallista nuhaköhää poden, mutta on tuskallista kamppailla yskänpuuskissa, kun Perthissä eletään ennätyshelteitä (+44) ja hikoilu lietsoo entistä ärtsympiä yskäkohtauksia.

Ironista on, että mietin juuri viime viikolla (noin päivää ennen nuhaköhän iskemistä), että en ole täällä juuri ikinä kipeä; varmaankin ekstra-auringosta, ulkoilusta ja reippailusta johtuen. Ainoat nuhat, joita olen tätä ennen Suomesta muuton jälkeen potenut, olen sairastanut pitkien lentomatkojen jälkeen/seurauksena - lentokoneen ilmanvaihto tuntuu olevan pöpöjen lisääntymis- ja kierrätysmylly nro 1.

Viisumiteksti saa vielä(kin) odottaa, täältä sohvan pohjalta jaksan lähinnä jatkaa aiemmin tallentamaani sekalaista ajatustulvaa. Koska tällä postauksella ei ole sen kummempaa teemaa eikä juonta, lykkään tähän alkuun vastauksia kysymyksiin, joita saan tänne blogiin tai kasvotusten.

1) Miten vanha olit muuttaessasi Australiaan?

Olin 29 kun otin WH-viisumin.

2) Mikä koulutus sinulla on?

Sekalainen valikoima humanistisia tieteitä (historiaa, kieliä, kulttuuri- ja taideopintoja, yhteiskuntatutkimusta, viestintää) eli filosofian maisterin paperit. Juuri se tutkinto, jolla ei tee Suomessa juurikaan mitään, ja olen kuullut useammin kuin kerran tämän "hauskan" murjaisun:
Mitä filosofian maisteri sanoo tutkinnon saatuaan?
"Ranskiksilla vai ilman?". [Hehhee, naurattaa].

3) Millainen työtausta sinulla on?

Opiskeluaikaan tein sitä sun tätä, esimerkkeinä maatalouslomittaja, levykaupan kassa, datatallentaja, sihteeri, remonttityöntekijä ja torimyyjä. Onnistuin yliopistosta pääsyn jälkeen Suomessa löytämään itselleni yhden hengen mentävän työllistymislokeron eri pesteissä EU-projektityöntekijänä, kulttuurituottajana ja turistioppaana, sekä kaavoitustoimistossa ympäristösuunnittelijana, "köyhän miehen arkkitehtina", koska erikoistumisalani yliopistossa oli arkkitehtuurintutkimus.

Australiaan muuttaessa oli sekä miinus-, että plussapuoli, ettei minulla ole selkeää ammattia tyyliin opettaja tai lakimies(nainen). Toisaalta sekalaisella setillä taitoja on vaikeampi kohdentaa työnhakua ja vakuuttaa työnantajat, että "hei just mua te etsitte". Toisaalta laaja-alaisesta taustasta voi myydä aina eri kulman eri työpaikkojen haastattelussa, ja en myöskään tarvinnut minkään sortin rekisteröintejä tai lisenssejä Aussilan-työskentelyn aloittaakseni. Selvää rahansäästöä!

Hoitajat, lääkärit, opettajat, laki-ihmiset ym. joutuvat rekisteröitymään Australiassa työskentelyä varten ja usein myös käymään täkäläisen pakollisen lisäkurssin tai kursseja, jotta tutkinto lasketaan täkäläistä vastaavaksi ja ovi työmarkkinoille avautuu. Täällä käsittääkseni myös sähkömiehet, putkimiehet ym. rakennusalan ammattilaiset joutuvat rekisteröitymään eli maksamaan rahaa, tappelemaan byrokratian kanssa, ja joskus tekemään näyttökokeen, ennen kuin saavat ammattiaan harjoittaa.

Ja nyt siihen tajunnanvirtaan. Tulin huomanneeksi, että arki muuttuu ulkomaille muuton myötä etenkin ruokapöydässä. Muutenkin, kuin ruisleivän ja piimän puutteen muodossa. Asiaa syömistottumusten muutoksista.

Tunnustan, että Suomessa elin eineksillä, koska ne ovat helppoja, nopeita ja halpoja ruokia työssäkäyvälle ihmiselle, jonka mielestä kokkaus on tiskaustakin tylsempää. Täällä eineksiä ei juuri ole tarjolla, tai jos on, eivät ne ole mikään halpa vaihtoehto. Yleensä halvemmalla saa uunituoreen, vastakokatun annoksen Perthin sadoista lounas-, salaatti-, tai aasialaispaikoista.

Perthin väkiluvusta iso prosentti on aasialaistaustaisia, ja olenkin perthiläistyttyäni laajentanut käsitystäni maailman keittiöistä huomattavasti. Nyt tiedän, että kiinalainen ruoka on täysin erilaista kuin japanilainen, joka puolestaan on täysin erilaista kuin korealainen, nepalilainen, thaimaalainen, indonesialainen, filippiiniläinen tai malesialainen (ja näissäkin kaikissa tietysti alue-eroja). Tämä on ehkä suurkaupunki-suomalaiselle itsestäänselvää tietoa, mutta ainakaan omassa kotikaupungissani ei ollut kahta kiinalaisravintolaa enempää ulkomaan tarjontaa, jos pizzaa ja kebabia ei lasketa.

Myös suhteeni mereneläviin on täällä muuttunut. Nykyään sentään tunnistan joitain. Ennen kalapuolelta tuttuja olivat lähinnä lohi ja muikku, ja järvikalat, joita lapsena ongin mutten syönyt. Täällä on ihan perus-IGAssakin (pikku-K-kauppa) tarjolla jos jonkinlaista meriläistä, kuten mustekalaa, rapuja, katkarapuja ja montaa sorttia kalaa.

Olen oppinut, että prawn on eri asia kuin shrimp, vaikka katkaravuista on kummassakin kyse. Toinen on iso (vähintään 5-7 senttinen pötkylä), kuorineen, päineen ja häntineen myytävä ja grilliin sopiva, toinen on se suomalaispizzan päältä tuttu minikatka, ja niitä eivät aussit juuri syö - liian pieni ja mitätön. Eilen IGAn tiskillä olisi ollut tarjolla sea bug'eja, "meriötököitä", jotka näyttävät litteiltä kambrikauden nilviäisiltä eli varsin luotaantyöntäviltä. Kuulemma niitä syödään kuten hummeria. Syököön muut...

Kaloista olen oppinut, että seinkaltaisia valkoisia mietoja kaloja ovat basa, whiting ja barramundi, ja näitä myydäänkin jotakuinkin kaikissa fish and chips-puodeissa ja perus-pubiruokana (leivitetty kalafile ranskiksilla ja salaatilla). Makrilli on osoittautunut ällöksi, ja ongitut jokikalat puolestaan todella ruotoisiksi. Älkää onkiko, ei maksa vaivaa.

Ruokaa tulee nykyään laitettua itse enemmän. Kaupassa on aina tarjolla riittävä valikoima kotimaisia tuoreita vihanneksia ja hedelmiä, ja resepteissäkin löytyy nykyään paljon enemmän valinnanvaraa. E on kohtuuinnokas ruuanlaittaja ja taitaa ranskalaisen keittiön lisäksi makuja Aasiasta, Lähi-Idästä ja Polynesiasta matkustelun, sukulaisuussuhteiden sekä työn ansiosta, sillä hän työskenteli ennen Australiaan muuttoaan meribiologina Polynesiassa.

Olen itsekin puolihuomaamatta oppinut uusia keittiöniksejä, esimerkiksi marinoimaan ja wokkaamaan kookosmaidon, soijakastikkeen ja seesamiöljyn avulla mistä tahansa (pakaste)vihanneksista + paisti/broilerisuikaleista nopean, maistuvan aasialaishenkisen setin. En enää muista, miksi pidin ruuanlaittoa niin aikaavievänä ja tympeänä puuhana, wokkihan valmistuu 10 minuutissa.

Olen tarkkaavaisena ihmisenä huomannut, että iho, hiukset ja kynnet ovat paremmassa kunnossa kuin ikinä. En osaa sanoa, johtuuko tämä einesten (ja ties minkä lisäaineiden, suolan ja ekstrarasvan) tahattomasta karsimisesta ruokavaliosta. Vai yleisesti terveemmästä elämästä, täällä kesäsäässä kun tulee urheiltua, ulkoiltua ja harrastettua vähintään triplasti sen, mitä Suomessa.

Yksi terveellinen tapa sen sijaan on kokonaan tipahtanut elämästäni pois. Viime Suomen-reissulla muistan ihmetelleeni, miten bussikuskista kaupankassaan ihmiset mutustavat joka paikassa purkkaa, ja sitä ei pidetä loukkaavana. Päinvastoin. Melkein tulee tunne, että jos ei jauha päivittäistä xylitoliaan ruuan päälle, laiminlyö hammashygieniansa ja altistaa ympäristön pahanhajuiselle hengitykselle. Suomalaiset pureksivatkin ihan tajuttomat määrät purkkaa, päätellen siitä määrästä, paljonko purkkaa on liiskaantuneena keskimääräiseen katuun missä tahansa kaupungissa.

Täällä jouduin/päädyin luopumaan purkka ruuan päälle-tavasta, sillä täkäläispurkka ei sisällä xylitolia vaan sorbitolia, joka on mielestäni täysin turha aine ja myös laksatiivi. Ei kiitos. Koska sukulaiset lähettävät muun postin mukana oikeaoppista xylitolipurkkaa, yitin joskus hienovaraisesti pureksia purkkaa lounaan jälkeen töissä. Eihän siitä kuitenkaan mitään tule, koska täällä purkanjauhanta seurassa on lähinnä käytöstavoista piittaamattomien teinien touhua, jota työelämässä katsotaan syrjäkarein.

Yritin selittää purkkatapaa työkavereille, vain saadakseni huomata, että "xylitolipurukumi" on koomisin sana, jonka perusperthiläinen on koskaan kuullut ja jota kollegat yrittivät naurunpurskien lomasta toistella, surkeasti epäonnistuen (liian pitkä, ei pysty muistamaan saati toistamaan). Lisäksi sain pariinkin kertaan kuulla avokonttorin sermien takaa vinkvink-voisitko-lopettaa-kommentteina, että mutustelemani aine haisee hyönteismyrkylle. Ilmeisesti salmiakkixylitolipurkassa on liian vahva aromi aussinenään. Ei tullut Jenkki-purkasta vientituotetta eikä minusta xylitolin lähettilästä tämän korealaismainostontun tapaan:

Xylitolipurkkamainos Koreasta v. 2007. Bulgarianjugurttiukko/joulupukki tanssii korealaisparin ympärillä ja laulaa "hyvä, hyvä", kun nämä korkkaavat purkkapurkin. Löytyy YouTubesta haulla 'xylitol commercial Korea'.

Mitä seuraavaksi?

Kirjoitin pitkää postausta aiheesta "viisumit" Perth-selviytymisoppaan seuraavaksi osaksi. Tämä aihe vaatii kuitenkin kohtuullisen paljon faktojen tarkistusta ja taustatyötä, joten palaan hetkeksi helpompiin ja nopeammin käsiteltäviin aiheisiin eli omiin mielipiteisiini :)

Ranskan-vieraat on nyt saateltu kotimatkalle ja asunto järjestelty normaaliin uskoon, mikä tarkoittaa tyhjää vierashuonetta, puolityhjää jääkaappia (ilman ylitsevuotavana pursuilevia juustotarjottimia ja komppanialle valmistettuja illallisia) ja myös tyhjää viinikaappia. Kylppäristäkin katosi kaksi kolmasosaa tavaroista, kun vieraat pakkasivat omat purkkinsa ja putelinsa.

Toisaalta on nyt ihana huoahtaa omassa rauhassa, toisaalta eiliset jäähyväiset olivat itsellenikin kyyneleiset - oli kuitenkin aikamoinen etuoikeus myös minulle saada osallistua moiseen välimerelliseen, raikuvaan, yrttientuoksuiseen "mamma kokkaa ja hoitaa"-perhe-elämään.

Visiitti oli henkisesti haastava siinä mielessä, että suomalaisena mieluummin hautaa vaikeat aiheet maton alle ja mumisee jotain puolikuuluvaa, jos uhkaa tulla konfliktia päivällispöydässä. Ranskalaiset sen sijaan mätkivät suorilta menemään, ujostelematta, ja itse kunkin mielipiteet on äänekkäästi ja joka illallisella haastettu, ylistetty tai täysin tyrmätty tässä parin kuukauden mittaan.

Aiheet myös vaihtuvat lennosta, ja hämmästelin mielessäni moneenkin kertaan sitä, miten äsken (minun silmissäni) tulisesti riidellyt perhe onkin sekunnin päästä harmonisen yhtä mieltä jostain toisesta aiheesta. Vilkasta ja eläväistä menoa, sanoisin.

Säät ovat puhuttaneet täälläkin, sillä uutisten mukaan USA:ssa koetaan erityisen kylmää rintamaa, Euroopassakin myrskyää - ainakin Iso-Britannia näytti kärvistelevän rankkasateiden ja tulvavesien alla -, ja Australian itärannikolla puolestaan on niin kuuma, että lepakot tippuivat taivaalta, lämpöhalvaukseen kuolleina. Ei ihan normivuosi kenellekään, näyttää. Suomessa talvi ilmeisesti ihan vasta alkoi.
Sen sijaan täällä Perthissä -
on aivan täydellinen sää.

Lämpötilat ovat joulun jälkeen pysytelleet +25-30 välillä, vain yhtenä päivänä on hyökitty +38:aan. Aurinko paistaa, leppeä tuuli puhaltelee, ja iltaisin piknikillä on saanut kääriytyä peräti villatakkiin. Ennenkuulumattoman viileää Perthin vuodenvaihteeksi. Saatiinkin selitellä moneen kertaan E:n vanhemmille, että ei, emme huijanneet tai liioitelleet säiden suhteen.

Nämä kun varasivat matkansa tarkoituksella marraskuun alusta tammikuun alkuun, jotta eivät paistuisi tammi-helmikuun helteissä. Tammi-helmikuu olisi kuitenkin sopinut heidän aikatauluunsa paremmin, ja selvästikin heitä hiukan harmitti, että piti jättää perheyritys raksuttamaan tyhjilleen jo marraskuussa. Mutta kuka näitä kelejä pystyy ennustamaan!

Itse olen perhevierailun ohessa pohdiskellut oikein urakalla omaa tulevaa vuottani. Olen nyt ollut samassa työpaikassa 2,5 vuotta, ja alun perin ryhdyin koko hommaan väliaikaisasenteella "kuhan nyt jotain, että alkuun pääsen". Olen alkanut haikailla toisenlaisiin tehtäviin ja enemmän ympäristö- ja kestävä kehitys-puolelle.

Perthissä, jos missä, on tälle asenteelle tilausta, sillä täällä eletään kuin viimeistä päivää rahan- ja resurssientuhlauksen suhteen. Hädintuskin kierrätetään, saati pyritään mihinkään sen ekologisempaan elämäntapaan.

Nyt pitäisikin vain löytää jostain polku, jota pitkin tällaiselle uralle pääsee. Vuosikausien pätkä- ja projektitöistä valtion vakivirkaan hypänneelle on myös todella iso kynnys heittäytyä takaisin mihinkään taloudellisesti epävarmaan, etenkin nyt, kun asuntolainakin kolkuttelee ovella.

Täällä julkissektorilla on myös aivan loistavat lomaedut: itselläni onkin jo 3+2 viikkoa lomaa buukattuna tälle vuodelle, ja varmaan onnistun vielä nyhtämään viikon tai pari lisää, jos uhraan palkkarahoja vapaa-ajaksi. Eli yksityispuolelle vaihto toisi tullessaan todennäköisesti kiinnostavamman, nopeatempoisemman työn, mutta myös enemmän epävarmuutta ja vähemmän rentoa otetta elämään.

Myös E painiskelee samanlaisten työpohdintojen alla, sillä seikkailuoppaana työskentely on selvästikin sydäntä lähellä, mutta tietää myös yrittäjämäistä 24/7-valmiutta työntekoon, menetettyjä yhteisiä viikonloppuja sekä ei-kovinkaan-suurta palkkapussia, kun tehdyt vuorenkorkuiset tunnit ja kuukausipalkan muuntaa tuntiliksaksi.

Saa nähdä, mitä vuosi tuo meille kummallekin tullessaan ja vastaavasti, mitä itse onnistumme puristamaan tästä vuodesta irti!

Onnea ja menestystä vuodelle 2014 kaikki!

Selviytymisopas Perth, osa 2 - kielitaito

Entistä parempaa, iloista vuotta 2014 kaikille! Juhlat on nyt juhlittu, joten hypätään suoraan selviytymisoppaan seuraavaan osaan, kielitaitoon. Millaisella kielitaidolla täällä pärjää?

Vaadittu kielitaito riippuu kokonaan siitä, mitä aikoo Australian-aikanaan tehdä. Jos suunnitelmissa on reissaamista rannikolta rannikkolle, ilman aikomusta pysähtyä pidemmästi missään, riittävää kielitaitoa ovat kaupassakäynti, majoitusten buukkaus, suuntien kysyminen ynnä muu lyhyt keskustelu.

Päälle vielä eleitä, ilmeitä ja niiden ainoiden tuttujen sanojen toistoa, aina sitä jotenkin pärjää, kuten missä tahansa lomakohteessa. Kauniista ja rohkeista opitulla amerikanenglannilla saa yhden Aussilan-loman pakettiin hyvin, ja täällä tapaa (etenkin) aasialaisia, joiden kielitaito rajoittuu muutamaan sanaan. Sitkuttavat menemään silti.

Kun töihin pitäisi päästä, voi kielitaidolla jotakuinkin mitata työllistymismahikset ja tulevan palkan suoraan. Working holiday-viisumilla on vaikeampi työllistyä ns. oikeisiin töihin kuin paremmilla työluvilla, koska se on tarkoitettu kausi- ja osa-aikahommiin kuten hedelmänpoimintaan, baarissa työskentelyyn, siivoukseen tms. Itsekin kuitenkin aloitin Aussilan-valloitukseni WH-viisumilla, joten ei ns. siistien sisätöiden saanti mahdotonta ole. Kaikki riippuu tuurista, omasta yritteliäisyydestä, työtilanteesta, kielitaidosta, koulutuksesta, työkokemuksesta ja taidoista.

Olen ennenkin antanut neuvon, että kannattaa siellä Suomessa jo miettiä, että osaisinko hoitaa tämän oman työni kauttaaltaan englanniksi ja miten sujuvasti. Australiassa ei saa mitään ulkkaritasoitusta eikä ymmärrystä aina heru vajavaisille kielitaidoille. Täkäläisiä turhauttaa, jos he eivät ymmärrä ei-natiivia kielenpuhujaa, ja työllistyminenkin riippuu tästä ymmärtämisestä. Mikä sitten on riittävä taso? Pystyn antamaan esimerkkejä vain omasta elämästäni.

Olin koulussa hyvä englannissa, sain siitä ysin läpi kouluajan ja ylioppilaskirjoituksissa napsahti arvosanaksi M (magna cum laude approbatur eli 8). IELTsissä sain keskiarvoksi 7.5 täällä jo puoli vuotta asuttuani, mihin tulokseen en ollut aivan tyytyväinen. Olin yliopistoaikaan vaihto-opiskelijana Kanadassa yhden lukukauden, jossa kielitaito epäilemättä hioutui. Luin myös harrastuksena englanninkielisiä kirjoja, eli minulla oli laaja sanavarasto jo ennen tänne muuttoa. Silti puhuminen tökki alussa urakalla, en usein saanut sanaa suusta ja jäin kuin kala kalliolle sätkimään keskusteluista.

Olen siis usein täällä turhautunut kielitaitooni, kun juttu ei luista ja ajatukset eivät tule ulos niinkuin haluaisin, vaan paljon takkuisemmin, miettimistaukojen kera ja usein yksinkertaisemmalla kielellä kuin mitä esim. tässä blogissa käytän. Ymmärrän kuitenkin kaiken kuulemani ja lukemani, oli kyse sitten akateemisesta tekstistä, uutisista, elokuvista tai slangista. Teen täällä nykyään vastaavantasoista työtä kuin Suomessakin, eli olen asiantuntijaroolissa, joka vaatii paljon puhelinasiointia, kokoustamista ja raporttien lukemista ja kirjoittamista.

Nykytilanteesta huolimatta en ensimmäisellä täälläoloviikolla saanut simppeliä urheilukentän kassan hommaa ($20/h), koska jännittäessäni haastattelua tökelsin niin paljon puheessa, että paikan omistaja sai hädin tuskin selvää. Hän tarjosi minulle jälkikäteen pukukoppien siivoushommia ($15/h), koska siinä ei vaadittu puhumista. $15/h on jotakuinkin alin palkka, mitä Perthissä laillisesti maksetaan [backpackerit saattavat saada käteen laittomasti $10-13/h mikä on polkuhinta, toim.huom.]. Olin järkyttynyt ja itkun partaalla, enkä ottanut hommaa.

En siksi, että olisi siivoojia vastaan mitään, vaan siksi, että tajusin silloin ensimmäistä kertaa, ettei minulle tulla levittämään täällä punaista mattoa eteen taidoistani huolimatta niin kauan, kuin en pysty kommunikoimaan ymmärrettävästi.

Olen kaikissa muissa työasioissa suurpiirteisen rento asenteella kyllä mä handlaan, mutta kommunikointi on arka paikkani ja haluan onnistua siinä täydellisesti. Kun joku korjaa kielitaitoani tai ääntämistäni, tuntuu se samalta kuin koulussa tajuta, että englannin esseeseen on vedetty pitkiä punaisia viivoja – voi sitä virheidentuskan ja itseruoskinnan määrää! Minun pitäisi jo osata paremmin, ajattelin silloin ja ajattelen vieläkin.

Englantia osaamattomat päätyvätkin usein töihin, joissa ei tarvitse paljoa puhua. Toimistosiivoustöitä saa Perthissä kohtuuhelposti, jos rahaa tarvitsee, mutta kieli ei ihan vielä luista tai jännittää asioida asiakkaiden tai kollegojen kanssa. Myös kahvilat, lounasravintolat ja baarit palkkaavat runsaasti backpackereitä, kunhan vain on iloinen ja reipas asenne, ja vähintään kohtalainen sanavarasto.

Kaikki ammatit, joissa pitää ottaa vastaan ja antaa monimutkaisia ohjeita, luonnollisesti vaativat siihen riittävää kielitaitoa. Tästä huolimatta kuulen täällä kavereilta sairaalamaailman juttuja, joissa ulkkarikollegat eivät osaa riittävästi englantia pystyäkseen todella tekemään hoitajan tai lääkärin töitä, mutta ilmeisesti alojen työvoimapula luo tyhjiön, jonne vähemmälläkin kielitaidolla imahtaa.

Oma kommunikointi-intoni oli aika tukossa ensimmäisen vuoden ajan, koska olisin halunnut puhua täydellistä englantia aina suuni avatessani ja mielellään ilman aksenttia, eli aika utopistinen toive. Etenkin puhelimitse asiointi oli yhtä tuskaa, kun vastapuolen eleitä ja ilmeitä ei näe, eikä pysty tulkistemaan sanottua niiden perusteella.

Ihmisten nimien ja puhelinnumeroiden ylös ottaminen oli pahin rangaistus, joka töissä puhelinkeskustelussa saattoi kohdata. ”Nii oliko se viisi nolla neljä, ai ei, öhöm, no ysi nolla neljäkö sitten, ai ei vai... ja miten sun nimi tavataankaan sähköpostiosoitetta varten?” Montakin kertaa jäi meili outboxiin, kun kuulemani nimisen henkilön sähköpostiosoitetta ei ole olemassa – Brennan olikin Bronwyn tai muuta vastaavaa.

Kaikesta tästä pelottelusta huolimatta englannin ei todellakaan tarvitse olla täydellistä, ja moni täkäläinenkin tekee puhuessa virheitä, kuten ”nobody said nothing” (kukaan ei sanonut ei mitään), kun pitäisi sanoa ”nobody said anything” (kukaan ei sanonut mitään), jos kielioppia tuijotetaan.

Olen tajunnut jälkikäteen, että oma stressaamiseni kielitaidosta oli täysin yliammuttua. Alkuvaiheen kämppikseni täällä, melbournelaiset teinit, olivat sitä mieltä, että ylipäätään puhun liian ”proper English” eli liian snobisti. Olisi pitänyt paukuttaa menemään slangilla fiinin kirjakielen sijasta. Moni kohtaamani täkäläinen on kysynyt, että puhuvatko suomalaiset kotikielenä englantia, koska osaan sitä heidän mielestään niin hyvin.

Itseltäni kommunikointiblokki kuitenkin katosi vasta, kun satuin n. vuosi tänne muuton jälkeen tapaamaan erityisen hauskan, mutta pigeon Englishiä eli hoono enklantia puhuvan mauritiuslaisen hepun. Tyyppi pystyi kertomaan ja analysoimaan mielettömän hauskalla ja tarkkanäköisen älykkäällä tavalla elämän käänteitä, vaikka kielitaito oli luokkaa syydän sanoja pötköön toivoen parasta, ja elehdin päälle. Silloin älysin, että ei se hiottu ulkoasu vaan sisältö. Ajatus tulee läpi vähemmälläkin ponnistelulla, jos siinä on sanomaa.

Jos haluaa ja yrittää lannistumatta tulla ymmärretyksi, kyllä se päänsisältö avautuu muille vähemmälläkin hienostelulla. Ja jos en kerran englanniksi pysty vääntämään yhtä vaikeita lauseita kuin suomeksi, sehän on vain parempi, koska tuleepahan pureuduttua pointtiin heti suorilta.


IELTS-arvosteluasteikko. Väittäisin, että kielitaidon on oltava luokkaa 5-6, että kyseistä asteikkoa edes ymmärtää.