Meri

En ole erityisen hyvä uimari, ja siksi olenkin veden suhteen vähän arkajalka. Perth, kuten mikä tahansa Australian rannikkokaupunki, on rantaelämän luvattu keidas. Hiekkarantoja riittää kilometritolkulla, sillä Perthin metropolialue rajoittuu länsipuolelta mereen. Surffareille ja uimareille kaupunki on paratiisi (vaikka kuulemma parempia surffiaaltoja on mm. Balilla).

Meiltä pääsee kohtuullisen helposti esimerkiksi Cottesloen rannalle, sillä asumme juna-aseman vieressä ja kotiasemaltamme juna vie pisteeseen, josta on rantaan matkaa noin kilometri. Muita suosittuja uimarantoja ovat City Beach ja Scarborough. Näillä ei itsellä tule paljoa käytyä, koska kumpaankin pitää nytkyttää hitaasti bussilla tehokkaan junan sijasta. Auton osto on meillä edelleen työn alla, kun aina tuntuu tulevan muita tärkeämpiä kulueriä eteen – kuten nyt vaikka tämä Kiinan loma.

Eilen päätimme testata North Fremantlen rannan, jolla emme ole ennen käyneet. Osasyy oli, että North Freossa on mainio hampurilaispaikka Flipside, ja rehevät, mehevät burgerit kuulostivat hyvältä ajatukselta sunnuntaibrunssiksi. Uimaranta on parinsadan metrin päässä North Freon juna-asemasta, mikä on myös plussaa. Tosin Flipsideen kävely, ja sieltä rannalle ja lopulta takaisin asemalle kävely, aiheutti parin kilometrin ekstralenkin. Mutta tulipahan ulkoiltua mahtavassa alkusyksyn säässä – joka ei poikkea mitenkään kesäsäästä aurinkoisuudessaan!

Olen täällä uinut ainoastaan matalissa lahdissa, eli olen hienosti välttänyt kaikki laineet ja aallot. Ennen Australiaan muuttoa olin uinut pelkästään järvissä ja uima-altaissa, en valtameressä koskaan. Niinpä eilinen ranta-aallokko näytti aika massiiviselta, sillä rantaan vyöryy metrin-puolentoista korkuisia vesimassoja tyynenäkin päivänä. Totesin E:lle, että näyttääpä aikamoiselta myllerrykseltä. E puolestaan oli eri mieltä, eli ei pitänyt omalla merikokemuksellaan tällaista lainehdintaa minään.

Täällä on tosiaan jo kalenterin puolesta syksy, ja koska Intian Valtameri on aika iso, arvelin, että vesi saattaisi olla uintiin liian kylmää nyt. Alkukahlauksella näin tuntuikin, mutta kymmenen minuutin käveleskely rannalla auringonpaahteessa sai vellovat aallot näyttämään  ihanan raikkailta. Eikun alkuperäisestä tuumasta toimeen ja veteen. Kun sinne pääsisi, siis. Aallot pieksevät ja pärskyvät vastaan, ja rantamatalassa saa kahlata noin 10 metrin päähän, ennenkuin meno hieman tasoittuu.

Meikäläisen uimatyyli on sekoitus koiraa ja sammakkoa, eli mitään kroolauksia tai muita fiiniyksiä on turha edes yrittää. Onneksi aallokon harjalla keikkuu kuin korkki, jos pysyttelee rannasta kauempana. ”Kauempana” tarkoittaa kuitenkin enintään tuota kymmentä metriä, koska sitten kun varpaat eivät enää yletä pohjaan, pelottavat hait. Vaikka vesi on turkoosia ja kirkasta, aaltojen myllerrys pöllyyttää hiekkaa niin, että mitään lähestyvää ei vedestä erota. Ja kuten sanottua, en ole mikään kilpauimari, eli karkuun en pääsisi.

E kikkaili rantakuohuissa aaltojen päällä ”surffaten”, siis otti vauhtia ja ui rantaan syöksyvän aallon päällä, kunnes pöllähti mukkelis rantamatalaan. Itse lähinnä kelluskelin aaltojen keikutettavana. Siinä tuli huomattua, että aaltojen voima on kyllä uskomaton tyynelläkin säällä. Ensin aalto nostaa ylös, sitten tiputtaa alas, vetäen merelle päin. Jos ei koko ajan polski vastaan, ajautuu vähitellen sivuun ja rannasta kauemmas.

Korkkina keikkuessani mietin, miten iso ja tutkimaton meri on. Pinnan alla on vaikka mitä, kokonainen toinen maailma. Olen innokas syvänmeren luontodokkarien ystävä, koska kaikenlaiset itsevalaisevat kalat ja valolla toisiaan hypnotisoivat oliot ovat niin kiehtovia. Kunhan joskus tilaisuus koittaa, pitää yrittää vähintään opetella snorklaamaan ja mieluiten laitesukeltamaan, jotta pääsee tutkimaan värikkäitä riuttoja ja matalia, kirkkaita, kalaisia vesiä. Minkäänlainen syvälle sukeltaminen ei sen sijaan houkuta – mieluummin katselen meren ihmeitä telkkarinruudulta kuin sadan metrin vesimassan alla.

E harrastaa vapaasukellusta eli ilman laitteita sukeltamista, ja on ahkerimpina treenipäivinään pystynyt pysyttelemään pinnan alla minuutteja. Juju on (minun käsittääkseni) siinä, että syvemmälle mentäessä vedenpaine pusertaa elimistöä, myös keuhkoja kasaan, jolloin vähemmällä ilmamäärällä pärjää pidempään kuin pinnan yläpuolella.

Noin minuutin jälkeen kuulemma iskee pakottava tarve haukata happea, mutta jos tämän tunteen sitkeästi voittaa, voi veden alla pysyä jopa 2-6 ekstraminuuttia treenaamisesta riippuen. Pitkään harjoitelleilla sukeltajilla elimistö sopeutuu vähään happeen ja esimerkiksi sydämen syke hidastuu jopa 10 löyntiin minuutissa, kun normaali leposyke on 60 kertaa minuutissa.

Ei ole minun juttuni kyllä tuo, vaikka nähtävästi tuottaakin ainutlaatuisen euforian eli ylitsevuotavan hyvänolo- ja rauhantunteen, elimistön kemian voimin. Ja onhan se aikamoista itsensä voittamista.

Ennen poislähtöä halusin ottaa kuvia merestä eli todistuskappaleita isosta aallokosta. E tähtäili kameralla kun itse yritin demonstroida aaltosurffausta. Pieleenhän se meni: ensin kelluskelin turvallisesti aallon päällä, ja kun sitten yhytin rantaan syöksyvän aallonharjan, se paiskasi minut suoraan hiekkapohjaan kuin pesukoneen linko, suu, silmät, korvat täynnä vettä, pää pyörällä.

Pöllämystyneenä punnersin ylös ja kuivalle maalle turvaan pärskimään suolavettä poskionteloista, vain huomatakseni, että kalliit aurinkolasit ovat jossain aaltojen alla. Eihän niitä siitä rantavedestä löydä erkkikään, kun hiekan samentamat vesimassat myllyttävät kaikkea sileäksi ja takaisin kohti merta. Sinne jäivät. Uudet Kiinasta sitten.

Aallokko ei näytä kuvassa miltään, mutta rannemmassa tyrskytti sen verran, että kuvan aurinkolasit pyyhkiytyivät sille tielleen. 

Bileet, kaikki sileeks?

Eilisissä kaverin tupareissa yksi vieraista kysyi minulta, mikä on oudointa tai erikoisinta Australiassa. En siihen hätään keksinyt mitään erityisen kummallista tai eksoottista - alkuperäisenä puheenaiheena oli tuleva Kiinan-matkamme ja sen todennäköisesti aiheuttama kulttuurishokki. Vastasin kyllä, että itselleni kummallisinta on ollut aussien turvallisuushakuisuus ja se, että kaikkeen on protokolla eli toimintaohje.

Huhujen mukaan kaivosyhtiöissä ei saa edes kopioita ottaa ilman turvahanskoja, ettei tule paperihaava. Keskustelukumppanini vahvistikin tämän huhun puolittain, työskenteleehän hän itsekin kaivosyhtiössä. Kuulemma kopioita vielä saa ottaa paljain käsin, mutta sen sijaan saksia käyttäessä pitää käyttää hanskoja. Missä puolestaan ei ole mitään järkeä, koska hanskakätisenä sakset lipsuvat todennäköisemmin kuin ilman hanskoja! Puhekaveri tokaisikin: "typerät säännöt johtuvat pelkästään siitä, että kaivosala työllistää (muiden muassa) ne kaikkein mölleimmät - ne, joilla on takatukka mutta ei hampaita". Kuvaus oli koominen, todenperäisyydestä en tiedä. 

Nyt juhlien jälkeen mieleen tuli se erikoisin piirre. Ei todellakaan outo eikä huono, mutta erilainen kuin Suomessa. Kun aussit juhlivat, kaikki otetaan mukaan. Isovanhemmat, vanhemmat, teinit ja lapset aina vauvoihin asti. Itselleni ei olisi tullut kotimaan kamaralla mieleenkään ryypiskellä mummoni tai edes äitini nähden, saati alle kouluikäisten lasten nähden. 

Suomalaiset sukujuhlat ovat itselleni aina olleet kakkukahvittelua, ja tuparit ja muut rennomat bileet vietetään kavereiden kesken. Juju onkin siinä, että aussien grillijuhlissa, tupareissa ja muissa vastaavissa ei vedetä kännejä (ainakaan omassa kaveripiirissäni), vaan juodaan muutama lasillinen pitkin iltaa ja lähdetään ajoissa kotiin. Lapset (ja koirat, jos on) leikkivät jaloissa, syödään, juodaan, jutellaan ja nauretaan. 

Perheystävällinen ote näkyy kaikessa. Ulkoilmakonserteissa ja -elokuvissa on aina paljon lapsiperheitä, jopa aivan pienten vauvojen kanssa. Melu, isot porukat ja se mahdollisesti siellä täällä näkyvä alkoholi ei pakota lapsiperheitä kotiensa suojiin. Eilisissä pippaloissa oli työkaveri 3kk:n ikäisen vauvansa kanssa. Kysyin, että ovatko nämä tuparit pikkupojan ensimmäiset juhlat. Vastaus oli: "eihän toki, paljon ollaan jo iltoja istuttu pikkuveikon kanssa". Kun vauveli simahti, hänet aseteltiin olohuoneen nurkkaan omalle patjalleen sikeitä vetelemään. Muut seurueen lapset (1-4-vuotiaat) jatkoivat konttailua ja juoksentelua innoissaan kotiinlähtöön saakka. 

Kun ensimmäisen kerran näin kuukauden ikäisen vauvan baarissa, ajatus oli: "soittakaa nyt joku lastensuojeluun!". Vauvaperheen ystävät sen sijaan kerääntyivät pikkunyyttiä ihastelemaan, kaikki tilasivat ruokaa ja juomaa, viettivät iloisen alkuillan ja lähtivät kotiin. Tähän lie paras tarkentaa, että "baari" on aussilassa usein erilainen kuin Suomessa. Niihin tullaan sekä syömään että juomaan, ei pelkästään juomaan. Osa paikalla olijoista ei juo alkoholia ollenkaan, eikä kukaan taatusti sammu pöytään tai oksenna pöydän alle. (Näitäkin paikkoja taatusti on, en vain ole itse käynyt). 

Ristiriitaista on, että ausseilla on briteiltä periytyvä "otetaan rankalla kädellä"-maine, ja täälläkin binge drinking eli viikonloppukännit on tapa ja ongelma. Ero on lähinnä siinä, että binge drinking rajoittuu yleensä tietyille bilealueille kaupungissa, ja muut alueet ja tapahtumat ovat sitten koko perheen reviiriä. Iso ero aussien ja suomalaisten juomatapojen välillä on, että aikuisena kännissä toilailua ei katsota hyvällä. Nuortenkaan julkista humalaa saati antisosiaalista käytöstä ei siedetä lähellekään Suomen mittakaavassa. 

Pakko tunnustaa, että oma asenteeni perheellistymiseen on täällä muuttunut. Suomessa tuntui väistämättä, että elämä loppuu, jos lapsia saa. Ei pelkästään se biletys, joka ei itselleni edes ole kovin tärkeä asia. Mutta yleisesti kaikki sosialiseeraaminen, tapahtumissa käynti, ulkona liikkuminen, matkustelu, kaupungilla pyöriminen, harrastukset. Havaintojeni/ennakkoluulojeni perusteella lapsiperheen elämä rajoittuu työ-koti-koulu-marketti-akselille. Tapahtumat, joissa juodaan - otetaan nyt vaikka vapun juhlinta -, muuttuvat ennemmin tai myöhemmin kaoottisiksi ja epämiellyttäviksi ihmismassojen pinnan alla kytevän aggressiivisuuden ja ahdistuksen takia. Kuka sinne lapsensa uskaltaa viedä? 

Viime viikolla Perthissä uutisoitiin hääparista, joiden hääjuhla meni totaalisen pilalle, koska lähistöllä ryypännyt nuorisoporukka* alkoi häiriköidä ja lopulta hyökkäsi väkivalloin hääväen kimppuun, hajottaen paikkoja ja vahingoittaen ihmisiä. Tällainen käytös on niin ennenkuulumatonta ja anteeksiantamatonta, että täkäläiset - parille tuntemattomat ihmiset - keräsivät lahjoitusvarat kasaan, jotta hääpari saa tänä viikonloppuna viettää uudet, onnistuneet juhlat ilmaiseksi.  

(Huom. mitään varainkeräyslupia tai byrokratiaa à la Suomi ei tällaiseen hyvän sydämen eleeseen tarvittu). 

*ko. porukan agitaattorit olivat vastikään nuorisovankilasta vapautuneita, eli eivät ns. keskiverto-aussiteinejä. 

Synttärilahja

Viime viikolla juhlittiin synttäreitäni ja ensi viikolla starttaa synttäriloma (itseltäni itselleni-lahja) Kiinaan. 

Todistuskappale A alla synttäreiden vietosta: yllätyskakku odotti pöydällä, kun tulin lenkiltä kotiin. Palohälytin huutaa taustalla kuin syötävä, joten kynttilöiden puhallus oli hoidettava vauhdilla. Nähtävästi tähtisadetikut ja kynttilät suoraan palohälyttimen alla eivät ole yhteensopiva kombo. Puhelin kourassa kuvien ottamista varten - joita en siis ehtinyt ottaa. E kuitenkin päivysti kameran kanssa.

Kiinan valloitamme mantereelle päästyämme bussilla, junalla ja lentokoneilla, eli tuloksena on todennäköisesti kohtalainen Amazing Race-tunnelma. Toivottavasti ei osoittaudu liian raskaaksi ja väsyttäväksi touhuksi, koska loman olisi tarkoitus myös rentouttaa! Majoituksia ja lentoja buukatessa opin Kiinasta jo alustavasti seuraavaa:

1) Kiinalaisia ei tunnu sellainen asia kuin yksityisyys vessa-asioinnissa suuremmin painavan. Monessakin edullisessa hotellissa/hostellissa vessa on lasikoppi huoneen nurkassa, eli siis käytännössä suihku ja vessanpönttö on sijoitettu samaan isoon lasiseinäiseen kaappiin. Mitään suihkuverhoa tai näkösuojaa ei huoneen ja lasiseinän väliin ole katsottu tarpeelliseksi järjestää. Parisuhde tai ystävyyssuhde saa olla aika vankalla/rennolla pohjalla, jos tällaisessa huoneessa haluaa majoittua...

Kiinalaistaustainen kollega puolestaan on kertonut kauhutarinoita lattiareikävessoista sekä ns. upstream-downstream-vessoista, jossa nähtävästi tarpeet toimitetaan jonkinlaiseen virtaavaan kouruun, ja alavirran puolella olevat saavat sitten väistellä ylävirrasta tulevaa tavaraa. Jaiks. Omalla reissulla pysyttelemme kohtuullisenkokoisissa kaupungeissa, eli ehkä tämä maaseudun ihme jää meiltä kokematta. Toivottavasti jää.

2) Kiina on aika helkutin iso paikka. Alkuperäinen suunnitelmamme oli taittaa matkaa enimmäkseen junalla interrail-hengessä, mutta tästä ideasta oli pakko luopua. Ihan siksi, että kaupunkien väliset etäisyydet saattavat olla 12-36h junalla. Kun aikaa on käytettävissä vain kaksi viikkoa, oli pakko turvautua lentoihin eli vain parin-kolmen tunnin siirtymäaikoihin.

Ja vaikka olemme ylioptimistisesti buukanneet reissulle seitsemän eri kohdekaupunkia etelä-pohjoinen-akselilla, emme ehdi nähdä kuin pienen pintaraapaisun Kiinan itäpuoliskoa. Matkakertomus seuraa kuvineen päivineen, kun kokemukset ja kuvat ovat purkissa!

3) Kiinassa lomailleet tai asuneet kaverit, samoin kuin Kiinasta kotoisin olevat kaverit, ovat varoitelleet, että kulttuurishokki on tiedossa niin että pamahtaa. Tästäkin seuraa raportti, kunhan se on koettu ja analysoitu. Kiinan sisäisiä lentoja varatessa opimme, että kiinalaisia on ihan riittävästi asiakaskunnaksi, eli englanninkielistä palvelua ja nettisivuja oli todella vaikea löytää.

Majoituksia etsiessämme opimme aika äkkiä, että muiden asiakkaiden kuvaukset on syytä lukea huolella. Muualla maailmassa matkustaessani olen huomannut, että moni valittaa hotellien tasosta vaikkapa tyynyn pehmeyteen tai kovuuteen perustuen. Kiinassa sen sijaan moni kohde jäi pidemmälle tutkimatta, kun vastaan tuli joku seuraavista arvioista: petivaatteet eivät puhtaita, sängyssä luteita/kirppuja, huoneissa torakoita ja/tai rottia. Jee.

Koska olen siisteysfriikki jo muutenkin, saa nähdä, millaisen sydärin saan majapaikkoihin saapuessamme. E puolestaan tuskin hätkähtää vähästä, koska on mm. Kambodzan-reissuillaan tottunut vaatimattomaan majoitukseen ja liutaan mönkiäisiä sisälläkin. Luonnollisesti deletoimme listoilta kaikki huonoja arvioita saaneet paikat, mutta on vaikea tällä hetkellä sanoa, että onko keskiarvosana 7/10 Kiinassa kohtuullinen yösija vai järkyttävä läävä... Booking.com'issa arviot ovat pääasiassa länsimaisten antamia, joten uskalsin luottaa vastaavaan standardiin tottuneiden matkailijoiden kommentteihin. Saa nähdä, kadunko valintojamme ja miten kovasti.

4) Tällaista olisi tarkoitus kokea ja kuvata (kaikki kuvat internetin syövereistä):

Guangzhou, ostoskadulta.

Yangshuo, jokilaakso.

Guilin, samaa jokilaaksoa kuin Yangshuo.

Xi'an, terrakottasotureiden kotikaupunki ja silkkitien muinainen alku/päätepiste. 

Kiinan muuri, mikäs muu.

Peking poikkeuksellisen vähäsaasteisena.

Huangshan eli Keltainen Vuori. Saa nähdä miten noille reiteille uskaltaa. 

Shanghai, tuo suurkaupugin sykkeen ja värivalojen luvattu keidas. 

Uutisista päivää

Koirahaalari päällä toikkaroiva nuorukainen tyrkkäsi aamuruuhkassa käteeni sanomalehden: se osoittautui perthiläiseksi versioksi Äpystä eli teekkareiden vappulehdestä. Onneksi älysin myös maksaa, sillä olen nyttemmin oppinut, että useimmiten kyseessä on joku hyväntekeväisyystempaus ja lahjusta odotetaan. Alkuaikoina luulin, että vastaavat lehdet ja läpyskät ovat ilmaisjakelua, ja nyhdin niitä jakajien käsistä, kunnes kuulin jonkun epätoivoisen huikkaavan: gold coin donation please eli vähintään yksi- tai kaksidollarinen, kiitos. Tai lehti takaisin.

The Rapid Disintegration - nimisen, kovasti the West Australian - paikallislehteä muistuttavan julkaisun takana on UWA:n yliopiston Prosh-perinne, eli vuosittainen hyväntekeväisyyskeräys. Lehdessä on paljon painavaa asiaa, sillä jotakuinkin kaikki täällä tällä hetkellä puhuttavat aiheet on lehteen mahdutettu - satiirin ja mustan huumorin näkökulmasta.

Tässäpä valittuja paloja keksityistä artikkeleista:

Coles ja Woolworths ehdolle vuoden 2017 vaaleihin. Koska äänestäjät ovat pettyneitä kahteen suurimpaan puolueeseen - oikeistoon ja vasemmistoon -, ottivat kauppaketjut Coles ja Woolworths vinkistä vaarin ja lähtevät ehdolle ensi vaaleihin. Colesin vaaliralli on "oikeisto alas, alas, pysyvästi alas", kun taas Woolworths luottaa vihreän värin vetovoimaan: "tämä on paljon sopivampi vaihtoehto Mike Meikäläiselle kuin Colesin (kommari)punainen", puolueen edustaja toteaa.

Suomennettu versio: Täkäläiset K-ketju ja S-ketju mukamas lähtevät vaalitaistoon, sillä aussit alkavat osoittaa väsymyksen merkkejä kaksipuoluejärjestelmään eli ovat pettyneitä normaalisti vastakkain oleviin puolueisiin Liberals eli Kokoomus ja Labour eli Demarit. Australian K-ketjun Colesin mainoskatkolallatus on down, down, staying down eli "hinnat alas, alas, pysyvästi alas".

Vasemmisto valitsi uuden puoluejohtajan: kissanpennun. Kissalaumojen kaitsemisurakan* jälkeen vasemmisto on vihdoin löytänyt sopivan johtajan. Bill Shorthair (Lyhytkarva) valittiin puoluejohtoon yksimielisesti. Näin poistettiin myös vasemmiston viimeaikainen ongelma - halutako ulos vai sisään hallituksesta? Bill Lyhytkarvan johdolla on aivan luonnollista haluta ulos silloin, kun on sisällä, ja sisään silloin, kun on ulkona. [*herding cats on engl. sanonta sille, että kukaan ei tottele, tule paikalle eikä tee yhteistyötä]

Suomennos: vasemmisto pyristelee tappiotunnelmissa hävittyään useat osavaltiovaalit peräkkäin, viimeisimpänä WA:n osavaltiovaalit viime viikolla. Vihreät rynnivät kantaan kiinni ensimmäistä kertaa WA:n historiassa 16% äänisaalilla, kun Labour sai vain 22% äänistä. WA on perinteisesti vahvaa oikeistoseutua, mutta vasemmistokin on pärjännyt paremmin ennen. Puoluejohtaja Bill Shorten on nyt tiukan paikan edessä. Sitäpaitsi kaikkihan kissanpennuista tykkäävät.

Oikeisto rahoittaa aikamatkailua - tavoitteena löytää Kuningas Arthurin Pyöreä Pöytä. Pääministeri Tony Abbott on vihdoin raottanut salaperäisyyden verhoa budjetti- ja politiikkasuunnitelmiensa takana. "Eteenpäin, Australia" - ohjelman tavoite onkin viedä Australia taaksepäin, aina keskiajalle saakka.

Suomennos: Tony Abbott palautti äskettäin käyttöön ritarikunta-arvonimet Australiassa (Knight miehille, Dame naisille eli täkäläisistäkin voi nyt tulla Lordeja ja Ladyja pelkkien Mr ja Mrs titteleiden sijasta). Tästäkös täällä on riemu revennyt, koska keskimäärin aussit ovat tasavaltalaisuuteen kallellaan, eivätkä lämpene emomaa Iso-Britanniasta periytyvälle yhteiskuntaluokittelulle, joka oli täällä jätetty unholaan vuosikymmeniä sitten.

Pakolaiset löytävät MH370:n, tilanne on nolo. Eilen kello 12:46, pakolaisia salakuljettanut vene paikallisti kadonneen Malaysian Airlines'in lentokoneen, jota on etsitty Intian Valtamereltä jo neljä viikkoa. Veneessä ollut pakolaismies, ammatiltaan lentokonemekaanikko, paikallisti koneen sen mustan laatikon signaalien avulla, pannen vihdoin pisteen viikkojen epävarmuudelle ja uhrien omaisten epätietoisuudelle. Australian maahanmuuttoministeri Scott Morrison kiirehti selvittämään medialle: "älkää huolehtiko, keitä hyvänsä nämä venepakolaiset ovatkin, heidät hinataan viipymättä kauas pois Manus Islandin käsittelykeskukseen."

Suomennos: Australian median ja politiikan kestoaihe, venepakolaiset, aiheuttavat täällä tunnemyrskyjä suuntaan ja toiseen. Pakolaisia mm. Afganistanista, Iranista ja Sri Lankalta kuljettavat veneet pysäytetään tätä nykyä Australian aluevesirajalla ja pakolaiset joko lähetetään ajelehtimaan maata kohti Australiasta poispäin, tai viedään Australian pakolaiskeskuksiin muihin maihin. Tony Abbottin kunnia-asia ja vaalilupaus on olla päästämättä yhtäkään pakolaista maan kamaralle. Australia ottaa näkyvästi osaa kadonneen lentokoneen etsintöihin, ja täällä on irvailtu, että helppohan se on luvata partioida merellä lentokoneen hylkyä etsimässä, kun siellä on veneitä ennestään pakolaisia jahtaamassa.

Colin Barnett onkin hai; määräsi haintappo-ohjelman vain harventaakseen poliittisia kilpailijoita. Tutkijat ovat havainneet, että WA:n pääministeri, ihmiseksi naamioitunut Colin Barnett, onkin valkohai. Hait ovat jo vuosia muodostaneet osan oikeistopuolueen jäsenistöstä. Liikkeellä onkin arvailuja siitä, onko Tony Abbott mahdollisesti muita haita syövä vasarahai, sillä Abbottin hallituksen ympäristöministeri myönsi Barnettin kiistanalaiselle haintappo-ohjelmalle poikkeusluvan yllättävän nopeasti. Mahdollisesti Abbott ja Barnett pyrkivät yhteistyössä vähentämään potentiaalisten kilpailijoiden määrää.

Suomennos: olen kirjoittanut jo pariin otteeseen Barnettin kuningasideasta - tapetaan merestä hait niin uimareita ei pelota enää. Sillähän nyt ei ole juuri väliä, millaisia ympäristötuhoja haiden poistaminen merten ekosysteemistä ja ravintoketjusta aiheuttaa. Eikä silläkään, montako muuta merenelävää, kuten delfiiniä, rauskua, vaaratonta pikkuhaita ja kilpikonnaa pyydyskoukut nappaavat sivusaaliina. Tappo-ohjelma on ollut voimassa tammikuulta 2014 saakka, ja nyt kolmen kuukauden kokeilun jälkeen Barnettin hallitus haki sille juuri kolmen vuoden jatkoaikaa. Toivottavasti ei mene läpi, ikinä.

Miesten alusvaatefutiksesta jättihitti! Naisten alusvaatefutiksen innoittama miesten liiga on osoittautunut ennakoitua huimasti suositummaksi. "Kaikkihan tietävät, että aussifutista katsotaan pelkästään niukasti pukeutuneiden lihaksikkaiden pelaajien takia", liigan perustaja huomauttaa. "Vein vain käytännön astetta pidemmälle."

Suomennos: Australiaan rantautui pari vuotta sitten Amerikasta naisten alusvaatefutis, eli Jenkkilässä jenkkifutis ja täällä Australiassa Aussie footy (näyttää vähän rugbyn ja amerikkalaisen jalkapallon sekoitukselta). Kyseessä on todellakin liiga, jossa naiset pelaavat pikkupöksyissä ja rintsikoissa (ja olkatoppauksissa). En tiedä, paljonko lajilla on katsojia, ja moniko katsojista on todellinen urheilun ystävä. Miesten(kin) ns. tavallisessa aussifutiksessa vaatetus on oudon niukka, sillä mitään suojia ja toppauksia ei käytetä, vaan pelkästään lyhyitä shortseja ja hihatonta paitaa.

Tällaisella uutispläjäyksellä tänään!

Kaksipuoluejärjestelmässä ovat vaihtoehdot (joskus/usein) vähissä. Choose the lesser of two evils eli valitse kahdesta pahasta pienempi. 

Äly(kä)stä asiaa

Kommenttiboksiin tuli kysymys, että miten väitöskirjani jakselee. Suomessa lomaillessa tuli puolestaan vastaan kysymys, että no miten siinä Mensa-testissä kävi. Koska en ole muistanut kummastakaan raportoida, niputan ne yhteen infoksi niille, jotka ehkä suunnittelevat opintojen aloittamista täällä, tahi jostain syystä haluavat Mensa-testiin perthiläisen peruskoulun kirjastoon.

Ei meikäläisen logiikka riittänyt vastaamaan oikein, mikä tappoi kulkijan autiomaassa. Mensasta tuli vastaus, jonka mukaan pisterajani ei ylittynyt, mutta valitettavasti emme voi kertoa, mikä pistesaaliisi oli (eli en tiedä ollenkaan, olinko puolen, puolenkymmenen vai puolensadan pisteen päässä).

Lisäsivät vielä, että testiä ei saa kuulemma uusia, mutta voisin sen sijaan tehdä jonkun muun vastaavan älykkyystestin ja maksaa testimaksun lisäksi Mensalle ekstraa siitä, että he hyväksyvät kyseisen testin tuloksen. Hieman jäi rahastuksen maku touhusta, eli tuskinpa vaivaudun.

Suomessa testin tehneet tutut olivat sitä mieltä, että testi on Suomessa erilainen – pelkästään kuviopäättelyä, eikä siinä ole tuota sanasto-osiota ollenkaan. Kaipa sitä aikamoinen velho saisikin olla, että pärjää 2,5 vuoden englantialtistuksella niille, jotka ovat eläneet koko elämänsä tässä ympäristössä ja oppineet kunkin sanan konnotaatiot eli vivahteet ja mielleyhtymät jo äidinmaidossa.

Väikkäristä: se on pakastimessa eli jäähyllä.* Alkuperäinen ideani keväällä 2011 oli muuttaa Perthiin tutkimaan, miksi kaikki Australian itärannikon kaupungit pärjäävät vuodesta toiseen World´s Livable Cities- eli ”maailman viihtyisimmät/asukasystävällisimmät kaupungit”-listoilla, mutta Perth tulee jälkijunassa. Ajatus siis oli, että viihtyisyyteen eivät selvästikään vaikuta vain ilmasto, maan kulttuuri-ilmapiiri ja valtiotason päätökset, jos kerran saman maan eri kaupungit pärjäävät eri tavalla tilastoissa.

Kysymykseni oli, että mistä se paljonpuhuttu livability eli viihtyisyys/asukasystävällisyys oikein muodostuu, ja voiko sitä tietoisesti suunnitella ja rakentaa kaupunkiin? Jokaisella on tästä oma mielipide, mutta tieteen tasolle mentäessä pitäisi voida todistaa, onko olemassa jonkinlainen yleinen mittapuu, tilasto tai mitattavissa oleva ilmiö, joka tekee kaupungista viihtyisän. Tarkoitus oli vertailla Melbournea ja Perthiä, koska Melbourne on supersuosittu ja viihtyisyydestään tunnettu metropoli, kun taas Perth maineensa puolesta iso, tylsä kirkonkylä.

Sain väikkäri-ideani läpi ja kirjoille suomalaiseen yliopistoon, ja verkostoiduin itsenäisesti täkäläisen yliopiston, UWA:n eli University of WA:n, arkkitehtuurintutkimuksen laitoksen kanssa. Aloitinkin opiskelut eli tiedonhaun ja armottoman pänttäyksen tänne muutettuani, mutta ensimmäisen puolen vuoden-vuoden mittaan touhu kuoli alkutekijöihinsä, syistä että:

1) Elämänmuutos sinällään oli liikaa, sillä sopeutuminen tänne verotti voimia. Samoihin aikoihin alkoi silloinen parisuhde rakoilla ja lopulta hajosi. Jaksamista ei riittänytkään iltapuhteilla sen lukemiseen, mitä kukakin filosofi, arkkitehti tai ympäristöpsykologi on maailmasta mieltä.

2) Sain kokopäivätyön etsimäni osa-aikatyön sijasta, eli aikaa opiskeluun ei yhtäkkiä ollutkaan. Selvisi nimittäin täällä, että työnantajat mieluummin ottavat koko- kuin osa-aikaisen työntekijän ja osa-aikatöitä olikin vaikea löytää! Riippuu toki alasta ja ammatista: esim. kahviloissa ei kokoaikatyötä ehkä tehdä ollenkaan, ja toisaalta esim. sairaanhoitajat tekevät paljon keikkatöitä.

3) Omatoiminen etäopiskelu ei toiminutkaan, sillä tuntui, että kaikki vapaa-aika menee joko opiskellessa tai opiskelun etenemättömyyttä stressatessa. Kaupunkiin ja ihmisiin tutustuminen, kotiutuminen, jäi vähemmälle - ei hyvä juttu. Kirjautuminen täkäläisille yliopistokursseille ei ollut vaihtoehto niiden kalleuden takia. Avoin yliopisto-opiskelu ei ole täällä samanlainen helppo väylä kuin Suomessa, jossa saa opiskella pikkurahalla suureen maailmaan verrattuna.

4) Tänne muutto ravisteli minusta ekoihmisen, mikä kylläkin olin jo Suomessa. Mutta Perthissä alkoi yhtäkkiä tuntua, että mitä minä tällaisia pinnallisia seikkoja tutkin kuin ulkoasua ja katukuvaa, kun tärkeintä olisi nuijia perthiläistenkin tajuntaan, että ei voi elää kuin viimeistä päivää, ajaa autolla kauppaan kadun päähän, tuhlata ja heittää menemään mitä ikinä ostetaankaan, sekä armotta polttaa hiiltä ja kaasua sähkölaitoksissa tulevaisuudesta välittämättä.

Nyttemmin olen tajunnut, että kaupungin viihtyisyys ei ole pelkkää pintaa (eikä siten pinnallista), vaikka olennaista onkin olla runsaasti vihreää eli puistoja ja istutuksia, sekä mielekästä katsottavaa/koettavaa eli katseenkiinnittäviä rakennuksia, taidetta, kulttuuria ja tapahtumia. Vähintään yhtä tärkeää on, että  kierrätys ja jätehuolto toimii, kaupungilla voi liikkua kävellen ja pyörällä ja pysähtyä kahville aurinkoon sen sijaan, että pelkästään ajetaan nelikaistateitä ostoshallista ostoshalliin luotaantyöntävien tehdasalueiden tai tyhjien vesakkopeltojen halki.

Viihtyisässä kaupungissa ihmisten maailmankuva ei perustu turhaan törsäämiseen, vaan ennemminkin kokemusten ja muistojen arvostamiseen (yhteinen aineeton tekeminen) – eli vaalitaan vahintossa vihreitä arvoja. Ihmiset eivät välttämättä koe ekoilevansa eläessään näin, mutta linja on väistämättä vihreämpi ja kestävämpi kuin teksasinmalli, jossa öljy palaa autojen moottoreissa ja sähkövoimaloissa, ja raha palaa ostoskeskuksissa kiinankrääsään.  

Nokkelampi lukija nyt huomaa, että tästä tekstistä ei ollut juurikaan käytännön hyötyä kellekään täällä opintoja suunnittelevalle. Kaveripiiriini kuuluu suomalainen yliopisto-opettaja UWA:lta, joten ehkäpä saan linkitettyä innokkaat opiskelijat kyseisen tohtorin puheille, jos tarpeen...?

*Väikkärityö saattaa jatkua, jos sopiva rako ja inspiraatio iskee. Todennäköisesti aihe elää enemmän sustainability-suuntaan, eli miten aikaansaada ekologisesti kestävä, viihtyisä kaupunki. Luonnonläheisyys on ympäristöpsykologian puolella tutkittu ja todettu tärkeä arvo. Sairaalapotilaat paranevat nopeammin, jos huoneessa on ikkuna, josta näkee luontoon; ja kaikkien stressitasot ja verenpaine mitatusti laskevat luonnossa liikkuessa - muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Sivistyksen pilarit. UWA:n kampusalueelta.

Henkisesti turpiin

Eilen oli rehellisesti sanoen p*ska päivä. Parani loppua kohden, onneksi. Kiitokset siitä mahtaville illallisvieraille, lämpimälle aussipariskunnalle.

Päivään lähti kertymään pieniä ärsytyksiä kuin kiviä kenkään aamupäivästä saakka, kun töissä asiat eivät edenneet, pari päivää sitten maksamani kännykän prepaid-liittymä lakkasi toimimasta, E:n kännykkä teki samanlaisen selittämättömän tenän, unohdin ostaa tarvittavia asioita iltaa varten ja lisäksi en löytänytkään kukkapuskaa illallispöytään, jii än ee.

Orastavaan päänsärkyyn sentään auttaa aina hieronta, ajattelin. Kiristyvät hartiat aiheuttavat minulle väistämättä migreenin, jos en hoida asiaa ajoissa. Mutta vakihierojalle ei sitten ollutkaan yhtään aikaa vapaana, vaikka yleensä sinne pääsee aina. Ja todellakin tarkoitan aina, koska paikka on kiinalainen, ja kiinalaiset venyvät miten vain tehdäkseen bisnestä eli ottavat kyllä maksavan asiakkaan aina vastaan. Paitsi tänään. Tajusin, ettei ole aikaa etsiä uuttakaan paikkaa niiden kohta tulevien vieraiden takia.

Pankkitiliä tarkistaessani huomasin, että hyväkorkoinen säästötilini on tipautettu minimaalikorkoiseksi, koska 12 kuukauden tutustumisjakso on nyt ohi - en tiennyt, että korkoon pätee tällainen määräaikaisuus. Koska säästämme omaa asuntoa varten, tietenkin rahat on yritetty työntää parhainta mahdollista tuottoa tuovaan väliaikaiskohteeseen, joten nyt on metsästettävä uusi pankki.

Mykistyneenstä kännykkäliittymästä myyjä vain totesi, että itsepä ostin kahdenkympin rupuliittymän, jossa minuutti- ja datansiirtohinnat ovat tapissaan. Aiemmin käyttämäni kolmenkympin kuukausiliittymä sisältää riittoisan puhepaketin ja netinkäyttöoikeutta mukavasti, joten en ollut tajunnut, että kahdenkympin liittymässä on eri säännöt. Eivät nämä pikkukivet kuitenkaan mitään, sillä se todellinen murheenkryyni odotti iltapäivän puolella.

Kaikki alkoi harmittomasti työkavereiden kanssa rupatteluna. Työpisteeni ympärille kertyi puolenkymmentä ihmistä pitämään taukoa ja juttelemaan niitä näitä. Yksi kuuli väärin, mitä sanoin, ja siitä juttu jatkui toiseen asiaan, jonka joku toinen oli aiemmin kuullut väärin / ei ollut saanut selvää aksenttini takia. Yhtäkkiä kaikki seisoivat ringissä ympärilläni ja lallattivat ala-asteen pihan malliin: "Sano se sana uudelleen! Hahhahahha! Sano uudelleen! Huahhahaaa!" Tilanne oli ensin koominen, mutta riittävän monen toiston ja naurunremakan jälkeen ei enää ollut. En voinut muuta kuin tokaista, että vitsi on mennyt liian pitkälle, ja kävellä pois.

Kahvikupin täyttämiseen keittiössä meni vartti, koska tilanne a) otti päähän, b) loukkasi ja c) itketti. Kohtaan vastaavia tilanteita säännöllisesti, mutta paljon lievemmässä muodossa. Yleensä lähinnä huomaan vastapuolen ilmeestä, että tämä ei ymmärrä ihan kaikkea tai ponnistelee saadakseen selvää. Joskus ihmiset kommentoivat jotain harmitonta, kuten kyselevät alkuperämaatani. Muutaman kerran on tullut tylympi kommentti, kuten suorasukainen tokaisu: "onpa kovaa ja katkonaista tuo sun puhe" - vaikken rally englishia puhukaan, ilmeisesti suomen kovat konsonantit kuultavat läpi.

Kaikkein raivostuttavinta on niissä tilanteissa, kun vastapuoli alkaa puhua h-i-t-a-a-m-m-i-n ja KOVEMMALLA äänellä, koska luulee, etten ymmärrä, jos minulla on aksentti. Siitä huolimatta, että kummankaan ei ole kertaakaan tarvinnut kysyä toiselta, että mitä. Ja siitä huolimatta, että Perthin väestöstä kolmasosa on ensimmäisen polven maahanmuuttajia ja kaksi kolmasosaa toisen polven. Eli ei luulisi olevan ensimmäinen kerta, kun ihkaoikean ulkomaan elävän kohtaa. Enemmistö maahanmuuttajista on kuitenkin brittejä, joten perthiläiset eivät vieläkään näytä pärjäävän ei-englantilaisten aksenttien kanssa samaan malliin kuin isompien metropolien asukkaat.

Tuntuu, että suomalaiset suhtautuvat paljon ymmärtäväisemmin eri murteiden puhujiin kuin perthiläiset eri lausuntatapoihin. Johtuneeko siitä, että Suomessa on vähäväkiseksi maaksi yllättävän monta erilaista puhealuetta, ja jokainen suomalainen on kohdannut jonkun, joka puhuu eri tavalla kuin itse. Turkulainen ymmärtää savolaista ja toisinpäin, kun pakko on. Mutta täällä yhtäkkiä näyttää, että jos on yksi vokaali sanasta väärin, niin tuloksena on vain näytönsäästäjäkatse eli vastapuolella ei raksuta. Toisaalta, kyllähän suomikin on pullollaan hoonosoomi-vitsejä, eli ulkkariaksentilla suomea puhuva naurattaa. En tajua miksi.

Kun asiaa vuodatin E:lle illalla, sain vastineeksi kovasti ymmärrystä ja lohdutusta. Mutta toisaalta, kuulin myös ikävistä tilanteista, joista E ei ole ennen kertonut. Olen huomannut kyllä, että kummallisen moni aussi suhtautuu ranskalaisiin omituisella amerikkalaismallisella halveksunnalla ("ei teistä patonginmussuttajista ole mihinkään, fiineinä vaan istutte viinilasi kädessä, silloin toisessa maailmansodassakin teidät piti käydä pelastamassa"-settiä, johon E:llä henkilökohtaisesti ei ole osaa eikä arpaa).

E tapaa paljon enemmän ihmisiä työnsä kautta kuin minä, joka istun suht suojatussa toimistossa päivät. Ja hänelle sataa niskaan jos jonkinlaista ivallista kommenttia, joissa ranskalaisten sitä, tätä ja tuota taitoa epäillään surutta ("vaaditaanko siellä teillä edes kunnon koulutusta tähän", ym.). Joskus wessien itsetietoinen kuvitelma siitä, että täällä on kaikki parhaiten maailmassa ja esimerkiksi eurooppalaisten koulutustaso ei varmastikaan ole vastaava kuin täkäläisten, naurattaa, itkettää ja saa repimään hiuksia päästä yhtä aikaa.

Työkavereista kaksi pyysi jälkikäteen anteeksi (ja näyttivät kyllä aidosti kauhistuneilta tajutessaan, että nyt meni liian pitkälle), ja pari muuta yritti kääntää puheen kaikenlaisiin iloisiin aiheisiin (ettei tarvitse kaivella tapahtunutta).

Eniten tilanteessa loukkasikin se, että olen tehnyt näiden samojen ihmisten kanssa töitä pian kolme vuotta, olemme hyviä kavereita myös vapaa-ajalla, ja satunnaisia pikaisesti selvitettäviä väärinkuulemisia lukuunottamatta kukaan ei ole koskaan osoittanut, ettei ymmärtäisi, tai pitäisi minua jonain eläintarha-apinana, joka matkii oikeiden ihmisten tekemisiä. Kaiken lisäksi meillä on toimisto täynnä ihmisiä joka kolkasta, kuten Intiasta, Kiinasta, Irlannista, Uudesta-Seelannista jne, ja kaikki puhuvat omanlaisillaan aksenteilla ilman, että heitä siitä mollataan.

Tiedän, että tarkoitus ei ollut paha, mutta lopputulos oli. Eniten huolettaa, että miten nyt saan kovetettua nahkani, etten anna vastaavien tilanteiden mykistää. Etenkin alkuaikoina täällä kynnys puhumiseen oli suuri, juurikin siitä pelosta, että entäs jos sanon väärin, kukaan ei ymmärrä, tai joku nauraa? Vuosien mittaan olen enimmäkseen unohtanut itsetarkkailun ja selostan vaan, aiheesta kuin aiheesta. Mutta tällainen piikki yllättävältä taholta saa väkisinkin olon kääntymään sisäänpäin ja olemaan varovaisempi puheen kanssa. Ja juuri tätä seurausta en halua!

Pitää keksiä joku voimastrategia, jolla pääsee ivailusta yli sitä sen kummempia pohtimatta. Valmiiksi jo tuntuu, että koko elämä täällä lähtee takamatkalta: muut ovat jo hyvässä vauhdissa omalla kotikentällään, kun itse vasta valmistautuu selviämään kaikesta vieraassa kulttuurissa ja vieraalla kielellä, ja samoihin tuloksiin on silti yllettävä, jos pärjätä aikoo.

Tällä kupongilla yksi ilmainen pettymys (niin kauan kuin varastoa riittää).