Sotaveteraanien muistopäivä ANZAC - heille, jotka uhrautuivat

Olen pitkän viikonlopun ajankuluksi etsinyt ja lukenut uusia blogeja, mm. erilaisista reissuista. Kaikilla vaikuttaa olevan hirmu jännä elämä: on trekkausta Himalajalla, koskenlaskua Indonesiassa, sukellusta Filippiineillä, hobittilaan tutustumista Uudessa-Seelannissa, tai YK:n toimistossa työskentelyä Kabulissa, Afganistanissa.

Oma elämä kuulostaa rinnalla tasaisenpaksulta tallustukselta. Kunnes asiakseni mietin ja tajuan, että juuri eilen olin maastopyöräilemässä vihreänkuultavassa eukalyptusmetsässä Australian punaisen hiekan pöllytessä ympärillä. Ja E:lle tämän vuoden eksoottisimmat hetket olivat luistelu järven jäällä pakkasauringon kimalluksessa Suomessa; sekä makkaranpaisto retkilaavulla lumisten havupuiden alla, kun oli ensin itse pilkkonut halot nuotioon. Eli kunkin oman elämän hetket ovat eksoottisia jollekin toiselle, miten arkisesta puuhasta sitten olikaan kyse. Pitäisi vain muistaa tämä "uusin silmin" näkökulma ja pysyä kiitollisena niistä konvehdeista, mitä elämän suklaarasia tarjoilee (F. Gump).

Kiitollisuus on tämän viikonlopun teema Australiassa isommaltikin. Lauantaina 25.4. vietettiin perinteistä ANZAC-päivää, eli Australian ja Uuden Seelannin armeijoiden juhla- ja muistopäivää. Päivämäärä juontuu 1. Maailmansodasta, Gallipolin (Turkin rannikolla) taistelusta, jossa ANZAC-joukot yrittivät vallata alueen katkaistakseen Turkin ja Saksan yhteistyön liittoutuneita vastaan.

Tuloksena oli raaka verilöyly, joka on muistoissa aussien ja uusseelantilaisten Normandian maihinnousu, tosin tuloksena oli tappio eli Turkki ei taipunut. ANZAC-päivällä on iso merkitys, koska 1. Maailmansota oli ensimmäinen, johon Australia ja Uusi-Seelanti osallistuivat omina kansakuntinaan, vaikka ovatkin edelleen nimellisesti Iso-Britannian osia. ANZAC-päivä on mielestäni hyvin samanlainen kuin Suomen itsenäisyyspäivä, eli sitä vietetään hartaudella ja kunnioituksella veteraaneja muistellen - myös muiden myöhempien sotien.

Päädyimme puolivahingossa katsomaan ANZAC-paraatia lauantaiaamupäivästä, sillä luulimme, että se oli jo mennyt, kun lähdimme pyöräillen keskustaan. Päinvastoin, satuimme reitin alkupisteeseen kympin arvoisille kuvauspaikoille juuri parahiksi, kun paraati alkoi.

En ole ennen nähnyt tätä vuosittaista paraatia eli en tiedä, onko se joka vuosi samanlainen, vai oliko tämä vuosi poikkeuksellisen näyttävä Gallipolin taistelun satavuotisjuhlan kunniaksi. Mutta jos jotakin nyky-aussit osaavat hyvin, se on inclusive culture eli kaikkien mukaan ottaminen. Paraatin yleisönä sekä marssijoina oli nuoria ja vanhoja, vauvasta vaariin, kaikenlaisten kulttuurien ja etnisyyksien kirjoa.

Vaikka täällä(kin) ilmenee ajoittaisia rasismin löyhähdyksiä, pääsääntöisesti aussit ovat varsin toleranttia porukkaa ja antavat kaikkien kukkien kukkia niin kauan, kun nämä muut kukat eivät aktiivisesti yritä häiritä aussikukkien tapoja. Paraatissa nimittäin marssivat eivät pelkästään Australian ja Uuden-Seelannin armeijan veteraanit, vaan monen muunkin tänne asettuneen kansallisuuden veteraanit.

Veteraaneja, soittokuntia, tai veteraanien edustajia (jäljellejääneitä perheenjäseniä) oli marssimassa esimerkiksi Irlannista, Kreikasta, Iso-Britanniasta, Puolasta, Amerikasta, Kanadasta, Etelä-Koreasta, Vietnamista ja Intiasta. Lisäksi mukana oli useampia partiolaisjärjestöjä. En ole varma, olivatko eri veteraaniryhmät mukana, koska Australia ja ko. maat ovat joskus tehneet sodissa yhteistyötä, vai olivatko he mukana, koska ylipäätään edustavat sotaveteraaneja - ei väliä, minkä sodan. Paraatista huokui hiljainen asenne, että "kaikki sodat ovat tragedioita ja kaikki jotka ovat niihin kauhuihin joutuneet ja niistä selvinneet, ovat sankareita". Yleisö taputti kaikille ohi marssineille, oli kyse sitten puolalaisista, vietnamilaisista tai niistä varsinaisista ANZAC-joukoista.

Mielestäni on hieno kädenojennus Turkilta, että Gallipolissa järjestetään joka vuosi muistotilaisuus, jonne myös aussit ja uusseelantilaiset (ja muunkin maalaiset) ovat tervetulleita. Uskaltaako tällaista ääneen sanoakaan, mutta milloinhan voisi odottaa, että venäläiset ja suomalaiset järjestäisivät yhteisen muistotilaisuuden Talvi- ja Jatkosodan veteraaneille ja sodissa kaatuneille..? Ensimmäisestä maailmansodasta on toki enemmän aikaa, eikä sen henkilökohtaisesti muistavia taida olla enää montaa elossa. Ajallinen etäisyys varmasti auttaa haavojen paikkaamisessa. Alla tunnelmia paraatista.

Kiweillä eli uusseelantilaisilla oli mukana maoritanssija.

"[Kunnia] heille, jotka palvelivat; jotka antoivat huomisensa, jotta meillä olisi tämä päivä."

Työelämä Perthissä osa 1: verkostoituminen

Aioin kirjoittaa päivitetyn postauksen työnhausta Perthissä, mutta ensin asiaa liippava, täällä tärkeä teema: networking eli verkostoituminen. Näinpä aiheesta syntyy oikein sarja, Työelämä Perthissä. Jos on kiire työnhakuvinkkien pariin, Noonis omassa blogissaan juuri kirjoitti sairaanhoitajien työnhausta, ja samat ohjeet pätevät mihin tahansa julkissektorin virkaan hakevalle, koska samasta prosessista on kyse. Myös yksityispuolelle Nooniksen CV-vinkit ovat kohdillaan, vaikka yksitysfirmoihin ei julkissektorin veroista maanperusteellista työhakemusta tarvitsekaan laatia.

Ensin verkostoituminen alta pois. Konsulttijargonilta kuulostava sana pitää aluksi pystyä sulattamaan ja vieläpä parhain päin. Kun mihin tahansa uuteen maahan muuttaa, lähtee samantien takamatkalta kaikkiin muihin nähden siinä, että ei tunne ketään, ei tiedä paikkoja, ei tiedä käytäntöjä, ei ole kavereita, ei ole työsuosittelijoita... Jos yhtään pidemmäksi aikaa aikoo jäädä ja eritoten jos uraa yrittää rakentaa, networkingiä on pakko opetella, halusi tai ei. Perthissä arvostetaan kovasti sosiaalisia kontakteja, syntyivät ne sitten töissä, opiskellessa, harrastuksissa, naapurustossa tai lasten kautta.

Kuka olet, keitä tunnet, millainen on maineesi ihmisenä, vaikuttavat saman tien työnsaantimahdollisuuksiin ja työssä etenemiseen. Työnhaussa täällä suosituskirjeet tai oma selitys osaamisesta työhakemuksen muodossa eivät paljoa paina, suosittelijoille soitetaan 90%:ssa tapauksista. Suosittelijasi on myös oltava uskottava. Sain itse nykyiseen tehtävään hakiessani palautetta siitä, että suomalainen suosittelijani ei osannut antaa minusta riittävän hyvää kuvaa, varmaan kielimuurin takia. Eli tänne saapuessa hommaa heti kättelyssä sellainen suosittelija, joka oikeasti tuntee sinut (tai on hyvä näyttelemään) ja osaa ja haluaa puhua taitojasi ylöspäin.

Suomalaisesta moinen kuulostaa helposti nepotismilta ja korruptiolta. Täällä kontaktit ovat fakta, jonka kanssa on elettävä. Kuten viime postauksessa kerroin, Perth on hiekkaerämaan ja meren eristämä saarikaupunki, jossa ei kannata lirauttaa liian moniin muroihin, jos haluaa pysyä menossa mukana eli tienata elantonsa järkevissä hommissa.

En tarkoita, että pitää muuttua lipeväksi fluorihymyautokauppiaaksi päästäkseen piireihin. Tarkoitan, että suomalaisen mörköluonteen on joustettava aurinkoisempaan suuntaan, opeteltava hymyä, katsekontaktia ja small talk'ia eli oltava ulospäinsuuntautuneemmin kiva, jotta niitä verkostoja eli tuttujen, tutuntuttujen, työkavereiden, naapureiden ja ystävien muodostamia ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksia alkaa pikkuhiljaa muovautua.

Itse opettelen verkostoitumista parhaillaan oikein mentorin johdolla. Minulla on yksi virallinen mentori työpaikan kautta ja toinen vapaa- ja omaehtoisesti hankittu: verkostoiduin eräässä konferenssissa vuosi sitten kiinnostavan esitelmöijän kanssa, suomeksi sanoen lähetin Linkedin-kutsun ja tapaamispyynnön esitelmän jälkeen. Tämä omaperäinen IT-nörtistä sikariportaaseen noussut osavaltiovarainministeriön nouseva tähti on sellainen tehopakkaus mentoroinnissa, että oksat pois. Tehtäviä satelee parin viikon välein (ensi tapaamiskertaa varten ota selvää tästä ja tästä, tapaa yksi uusi ihminen verkostoasi varten, ja lähetä päivitetty cv:si syyniin, ja...).

Mentoroinnin perusidea on siirtää kokeneemman työntekijän tietoa juniorille, auttaa tätä uralla eteenpäin ja yleisesti elämässä esimerkiksi tunnistamalla omat vahvuudet ja heikkoudet, kröh siis haasteet. Samalla kokeneempi oppii itsekin taas uutta esimiestyöstä ja elämästä yleensä.

Aussit ovat yleisesti ottaen häkellyttävän avuliasta ja avokätistä sakkia - täkäläiset mm. lahjoittavat enemmän rahaa hyväntekeväisyyteen per pää kuin mikään muu maa. Silti kummankin mentorin avuliaisuus life coach'eina eli elämänvalmentajina toimimiseen hiljaisesti ihmetyttää. On inspiroivaa ja samalla aavistuksen outoa tavata ihmisiä, jotka eivät halua minulta vastineeksi mitään, vaan haluavat pyyteettömästi auttaa elämässä ja uralla eteenpäin.

Yksi mentoreilta saaduista action item'eista eli tehtävistä on verkostoitua enemmän. Keinoja tähän ovat esimerkiksi ammattijärjestöjen tapahtumiin osallistuminen ja siellä ihmisten jututtaminen (cocktail-kutsut, täältä tullaan... ja mitä ihmettä mää niille muille sanon siellä?); vapaaehtoistyö (tutkimusavustaminen, tutorointi, ei välttämättä soppakeittiöt, vaikka nämäkin hyödyllistä toimintaa ovat). Mentoreiden eniten suosittelema keino on seuloa kaikki jo nykyiset työ- ja harrastuskontaktit ja jos yhtään ketään edes puoliksi kiinnostavaa löytyy, siitä vaan pyytää heitä kahville ja tutustua paremmin. Ei pitäisi olla vaikeaa. Ja silti on.

Kuka muka lähtee kahville, jos yllättäen satunnainen vuosi sitten tapaamasi henkilö lähettää sähköpostia tai soittaa ja pyytää? Täysin puun takaa? Suomalainen kyyninen mieli kehittää välittömästi laajan kirjon vaikka minkälaisia taka-ajatuspelkoja. Ne luulee, että haluan jotain. Myyn jotain. Käännytän uskontoon tai dieettiin. Yritän tunkea treffeille. Olen kummallinen friikki. Olen epätoivoinen ripustautuja.

Jos jotakin asiaa Suomessa ei liiemmin opetella, opeteta eikä harjoitella, on kanssaihmisten kevyt tapailu ja asiakseen ystävystyminen. Ihan vaan kaveri haluan olla, ei tässä muuta. Ja joskus siitä voi olla jommallekummalle meistä työelämässä hyötyä - toivottavasti kummallekin. En muista, että tätä olisi peruskoulussa saati yliopistossa käsitelty.

Päästäkseni helpolla tässä uusien ihmisten tapaamisessa lähetin juuri liittymispyynnön uuteen harrastukseen, Toastmasters International'iin eli puheenpitäjien kerhoon. Kansainvälisessä järjestössä harjoitellaan nimenomaan sosialiseeraamista ja julkista puhumista aina ex tempore - esitelmistä pidempiin valmisteltuihin puheisiin. Hoituu monta mentorointikärpästä yhdellä iskulla!

Tänne muuttoa suunnittelevan tai juuri muuttaneen kannattaakin ottaa samantien aussirooli päälle, jos sosiaalisuus ja avoimuus eivät tule luonnostaan ja jos siis haluaa enemmän irti Perthissä oleskelusta. Ota yhteyttä kaikkiin suuntiin, mihin keksit: tule mukaan Suomalaiset Perthissä facebook-ryhmään ja sen live-tapahtumiin, mieti mitä muita seuroja tai ryhmiä alueella toimii (paikalliset urheiluseurat, harrastusklubit ja hyväntekeväisyysjärjestöt, vaikkapa eläinsuojat) ja lähde messiin vaikka itseäsi niskasta nykien. Verkostoitumisessa jään rikkominen on se hankalin vaihe, vaikka kokemukseni mukaan vastapuoli yleensä ottaa yhteydenoton ja kädenoton positiivisesti vastaan.

Raportoin lisää, kun opin lisää :)

Ausseilla on lämmin sydän hyväntekeväisyyttä ja avunantoa kohtaan. Paikallisessa purilaisketjussa on aina näytillä kolme purkkia, joihin asiakas saa laittaa burgerin mukana tulevan pullonkorkki-äänestyspoletin.

Purkit edustavat kukin joka kuukausi vaihtuvaa paikallista not-for-profit-järjestöä, eli hyväntekeväisyyttä tai vaikkapa liikuntarajoitteisten urheiluseuraa. Eniten korkkeja = ääniä saanut saa purilaisketju Grilld'iltä kertalahjoituksena muistaakseni $300 ja kumpikin jäljellejäänyt saa satasen per järjestö. Sitten kilpailijoiksi pääsevät uudet toiveikkaat. Grilld on paikallisesti omistettu ketju, joka tekee gourmet-burgereita ja kunnon maalaisranskiksia. Ja kyllä, kuva on omalta hampparireissulta...

Eristyksissä Perthissä

Jos Perthiin muuttaa, saa tottua ajatukseen, että asuu saarella. Saarta eristää muusta maailmasta lännessä meri, idässä hiekka-autiomaa, ja pohjoisessa ja etelässä pikkukylien ketju, joka lopulta johtaa asumattomaan bush'iin, erämaahan. Neljä aktiivista koluamisvuotta Perthissä tarkoittaa, että tämän kaupunkisaaren kulmat on aika lailla nähty.

Perth on WA:n osavaltion ainoa iso kaupunki. WA osavaltiona on yhtä suuri kuin Länsi- ja Keski-Eurooppa. Muut kaupungit WA:ssa ovat max. 30 000 asukkaan kaupunkeja (Busselton, Bunbury, Geraldton, Kalgoorlie ym.) ja niitäkin on vain kourallinen. Lopuissa kylistä asukkaat lasketaan tuhansissa ja pienimmissä vain sadoissa. Pienet kaupungit ja kylät on äkkiä koettu pääkadun päästä päähän, eikä niihin asiakseen lähde useampaan otteeseen turisteilemaan.

Pääsiäisenä olisi ollut mainio pitkä viikonloppu karistaa Perthin pölyt jaloista, mutta täältä maailman reunalta ei noin vain karata. Lento yhtään minnekään vie vähintään neljä tuntia ja viisisatasen per nenu. Minkäänlainen äkkilähtö-huvireissaus, kuten suomalaisten harrastamat pikapyrähdys Berliinissä tai Tukholman-risteily eivät ole vaihtoehtoja. Singaporeen ja Balille saa joskus halvempia tikettejä, mutta koska olemme kummassakin olleet äskettäin, nämä pyyhkiytyivät listalta.

Suomessa minulla oli tapana käydä muuten vaan viikonloppureissussa vaikka Helsingissä tai Tampereella, jos omasta kaupungista loppui tekeminen. Perthissä tällaista aktiviteettia ei ole olemassakaan kuin lähikaupungissa shoppailemassa tai kulttuurimatkalla käynti. Täällä oppii itse kukin sietämään eristyneisyyttä, ei auta.

Pidän Perthistä ja olen neljässä vuodessa ehtinyt tutustua jopa ällistyttävän suureen määrään hienoja ihmisiä, joista on muokkautunut luotettava kaveripiiri. Itse kaupunki ei kuitenkaan muutu isommaksi tai jännittävämmäksi vuosien raksuttaessa. Jos suunnittelet muuttoa Perthiin, harkitse tarkkaan, onko eristyneisyys sinua varten. Luonnonystävälle, eräihmiselle ja rantalomailijalle sijainti on nappivalinta, koska merenrantaa kallioineen, hiekkarantoineen ja dyyneineen piisaa, samoin kuin eukalyptusmetsää. Mutta jos on enemmän kaupunkiaktiviteetteihin suuntautunut, kannattaa varautua siihen, että yhden kaupungin on riitettävä kaikkeen arjessa.

Tajuan, että valitan hyväosaisten ongelmista, mutta utelias luonteenlaatu vetää uuden ääreen. Uusi alkaa olla hivenen kortilla täällä. Onneksi voi aina aloittaa uusia harrastuksia tai kokeilla uutta aktiviteettia. Pääsiäismaanantaille ilmaantui hauska uusi porukka-aktiviteetti kaverin organisoimana, sillä monella muullakin oli sama 'ää, ei oo mitään tekemistä' ongelma. Suuntasimme tunnin matkan päähän pohjoiseen sandboarding'ia eli hiekkalautailua kokeilemaan.

Täällä monien kansallisuuksien maassa vuodenaikajuhlia kuten pääsiäistä ei vietetä koko kansan toimesta samalla kaavalla, vaan kaikki tekevät omien perinteidensä ja mieltymystensä mukaisia juttuja. Pääsiäiskoristeita ei kauppojen suklaapupuja ja -munia enempää näe, eivätkä kevättä ennustavat virpomaoksat ja hiirenkorvat syksypääsiäiseen sopisikaan. Camping on ausseille rakas elämäntapa ja niinpä pääsiäisen pitkä viikonloppu oli houkutellut puoli Perthiä pikkuruisen Guildertonin kylän leirintäalueelle grillaamaan, telttailemaan, uimaan ja piknikille.

Meidän joukkue oli kuitenkin lähestulkoon ainoa, joita Guildertonin kuuluisien korkeiden, jyrkkien hiekkadyynien olemassaolo kiinnosti laskettelumielessä tai muutenkaan. Kummallista sikäli, että dyyneillä temmeltäminen olisi varmasti lasten mieleen.

Dyyneille ei ole autotietä, vaan sinne pääsee vain ylittämällä n. 40 metriä leveän joen, tai kiertämällä jalkaisin pari ekstrakilometriä poluttomassa, upottavassa hiekkavarvikossa. Kavereitamme ei kylmä jokivesi pysäyttänyt, vaan kymmenen ihmistä pakkautui vuorotellen kahteen yhden hengen kanoottiin. Kuivana ei päässyt yli kukaan, koska kanootit pyörivät ympäri ylipainon alla. Lisähaasteena piti pitää lasketteluun tarkoitetut pahvit kuivina.

Itseäni ei kylmässä vedessä pulikointi sytyttänyt yhtään, ja E lähti sankarillisesti kanssani kiertämään dyynille maateitse. Minä raijasin Ikea-kassillista laskettelupahveja (pahviroskiksesta edellisenä iltana näpistettyä) ja E kantoi eväs- ja vesipulloreppua. Pääsimme perille kohtauspaikkadyynin harjalle ensimmäisinä, vaikka tallustamiseen kului puoli tuntia.

Muut ratkoivat vielä kanoottien pulmapähkinää: kaksi menee yli, yksi palaa takaisin kahdella kanootilla, taas kaksi meloo yli, yksi palaa takaisin, unohtaa toisen kanootin airon, pakataan kahteen kanoottiin liikaa väkeä, koska kärsivällisyys alkaa loppua, pyörähdetään ympäri ja kastellaan peruuttamattomasti kännykät, hukataan avaimet... Lopulta olimme kuitenkin kaikki dyynin harjalla valmiina laskuun. Lennokas syöksy pahville ja hurja kiito huipulta hiekka pöllyten!
Eikun.

Todellisuudessa pahvi ei luista pätkääkään. Mattapintainen ruskea pahvi ei liiku, ei inahda, vaikka miten pehvalla hinkuttaisi ja potkisi vauhtia. Se siitä Ikea-kassillisen kanniskelusta tuulenpuuskien, hiekanpöllytyksen ja risukoiden läpi. Onneksi muutamilla oli mukana bodyboard eli puolimittaisen surffilaudan näköinen, liukkaalla pinnoitteella päällystetty styroksilauta.

Bodyboardilla homma hoitui sutjakkaammin, tosin tässäkin vauhti riippui laskijan painosta. Surffaukseen tottuneet hyppäsivät laudan päälle mahalleen lennosta ja sehän kiisi kuin pulkka. Meikäläinen sai juuri ja juuri riittävästi vauhtia, että meiningissä oli jotain mieltä. Koska lautoja oli vain kolme ja meitä laskijoita tusina, jonotusaika venyi väistämättä.

Lautailu on hauskaa ensimmäiset puoli tuntia, sen jälkeen raskaan 30 metriä pitkän hiekkarinteen ylös tarpominen alkaa verottaa liikaa. Kolme laskua per pää ja innostus ja rieha alkoivat kummasti hiipua. Yksi pariskunta lähti uimalla takaisin kohti autoaan ja leirintäaluetta, kun heille tuli märkäpuvuissa liian kuuma. Toinen pariskunta seurasi pian perässä, koska tuli liian nälkä ja heikko olo. Tässä vaiheessa me loputkin päätimme palata leirintäalueelle yhteiselle piknik-lounaalle. E ja minä lähdimme jälleen maareittiä, muut veteen tottuneina joen yli.

Dyynille päin kävelimme maastoautojen uraa pitkin, mutta takaisinpäin halusin oikaista, koska a) olin varma, että jokivarren seuraaminen linnuntietä on nopeampaa ja b) kumpuisessa maastossa mutkaisella maastoajoreitillä palloilu ei ole terveellistä, jos ei halua jäädä maasturirevittelijän alle.

Pieleenhän se lähti menemään välittömästi. Miehenkorkuinen risukko ja kumpuileva maasto eivät antaneet yhtään periksi, ja suoraan läpi olisi päässyt enintään sapelin kanssa. Australian rantakasvillisuus on hämmästyttävän vihamielistä, sillä tiheämpää, okaisempaa piikkilankatappuraa saa hakea. Itse olin vieläpä liikenteessä puolipitkissä legginseissä eli mahdollisimman vähällä säärisuojalla riipiviä oksia ja mahdollisia käärmeitä vastaan. Lapset, ei näin.

Syynäsin maastoa parhaani mukaan skannatakseni mahdolliset myrkkykäärmeet ajoissa. Ei mitään missään, hyvä! Kunnes E vahingossa polkaisi hiekasta esiin ruskea-kelta-raitaisen käärmeenpoikasen. Tiger snake, tiikerikäärmehän se siinä. Maailman vaarallisimpia käärmeitä. E napsi käärmeestä innoissaan kuvia (onneksi sentään kunnioittavaa välimatkaa pitäen), kun itse vahdin puolipaniikissa omaa neliömetriäni nähdäkseni, ettei mistään tursua käärmeen sisaruksia. Onneksi ei. Kyynärän mittainen tiikerikäärme kaivautui hiekkaan salamavauhtia ja katosi sinne. Sukulaisiaan emme nähneet.

Turhauttavaa siksak-etenemistä kulkukelvottomassa pusikossa jatkui kolme varttia, kunnes vihdoin bongasimme sen polun alkupään, jota pitkin dyynille lähdimme. Aikaa leirintäalueelle paluuseen kului kaksin verroin menomatkaan nähden. Kun löysimme piknik-kaverit, olivat kaikki jo hyvässä vauhdissa syömässä valmiiksi katetulla viltillä. E sai nöyrtyä, koska oli dyyniltään ilakoinut kuuluvasti, miten me valitsimme paremman ja nopeamman taktiikan kuin kanoottitiimi. Instant karma.

Tulipahan suoritettua päivän liikunta-annos raskaassa hiekassa tarpoen. Piknik, etenkin jälkkäriksi ostetut suklaalevyt, -keksit ja -muffinit, katosivat parempiin suihin ennätysvauhtia. Alla tunnelmia.