Vastaa kyselyyn - mikä on mielipaikkasi?

Vielä puuttuu 14 vastausta 300:sta, jos et ole vielä vastannut niin vastaathan, kiitos! Teen väitöskirjaa Jyväskylän yliopistoon täältä Perthistä käsin aiheesta: millaisista ympäristöistä ihmiset pitävät? Täällä moninaisten lukijoiden keskuudessa voisi saada mielenkiintoisia tuloksia, jotka voin julkistaa blogissa niiden valmistuttua. Kyselyä saa jakaa niin paljon kuin irtoaa! Valitettavasti vain englanniksi, mutta kysymykset ovat lyhyitä ja toivottavasti selkeitä. Vastaukset saa kirjoittaa myös suomeksi. Kyselystä voi voittaa hyvää mieltä ja tiedon siitä, että on edistänyt tiedettä :)

Linkki kyselyyn https://www.surveymonkey.com/r/2ZX673P

Kiitos kaunis!

Ulkosuomalainen ja suomenkieli

Parin kuukauden päästä tulee kuusi vuotta ja kuudesosa elämästäni täyteen perthiläisenä. Miten käy suomenkielen ulkosuomalaisen käsittelyssä?

Kirjoitan tätä blogia osittain siksi, että saan käyttää ja verrytellä kieltä. Tapaan suomalaisia Perthissä jotakuinkin kerran kuussa, joskus useamminkin, mutta en kuitenkaan viikoittain. Suomeksi jutustelu ei siis ole kadonnut minnekään. Lisäksi tietenkin juttelen suomeksi perheen kanssa ja viestittelen messengerissä Suomessa asuvien kavereiden kesken. Käytän suomea päivittäin somessa.

Kaikesta tästä huolimatta olen alkanut huomata pientä ontuvuutta suomenpuhumistilanteissa. Joskus oikea sana, sanajärjestys lauseessa tai sanonta ei vain tule oikein, kun mieli tuuttaa englanninkielistä versiota ensin. Ongelma on siis päinvastainen kuin asumisurani alkumetreillä Australiassa. Silloinhan usein tipahdin keskustelun rytmistä, kun en saanut äkkiä käännettyä suomalaista asiaani englanniksi asiaankuuluvaan muotoon. Perthinsuomalaisten kesken saatan heittää jonkun sanan tai sanonnan englanniksi suomen joukkoon, koska se ymmärretään eikä sitä pidetä ”hienosteluna”. Suomensuomalaisten kesken yritän tätä välttää viimeiseen asti, koska siitä helposti tulee tunne ”etkö muka enää äidinkieltäsi osaa, älä viitsi.”

Ajattelen pääasiassa englanniksi kaiken muun paitsi numerot. Ajattelen siis edelleen jonnekin soittaessani, että viisi kuusi nolla neljä, five six zero four sijasta. Siksipä oman numeron antaminen englanniksi saattaa edelleen tökkiä. Esim työnumerossani on sarja 220, jonka voi englanniksi sanoa double two zero. Sanoin sen double zero zero, mikä aiheutti hämminkiä ja hilpeyttä vastaanottajassa – jos kyseessä olisi triplanolla, se sanottaisiin triple zero eikä noin oudosti pätkien.

Toinen yhä onglemia tuottava asia on vokaalien a, e ja i tavaaminen. Kun minulle luetellaan vaikkapa sähköpostiosoite, jossa on kirjaimia ei, ai ja ii, en mitenkään saa vauhdista kiinni, että ne tarkoittavat a, i ja e. Ääntäminen ei vain tartu aivoon. Tämä on äärimmäisen noloa, kun joku yrittää puhelimessa tavata vaikkapa nimeä Aimee ja kirjoitan sen Eimey. Kuulin äskettäin, että tanskalainen kaverini, joka on asunut Perthissä kaksi vuosikymmentä, kamppailee saman dilemman kanssa, edelleen.

Eräs itseäni huvittava aivojeni temppu on, että kesken englanninkielisen mietiskelyn, syöveristä pulpahtaa yksittäinen suomenkielinen sana kuvaamaan, mitä näen, ihan kuin pikkulapsi kommentoimassa ympäristöä. Junassa joka aamu mieleeni pulpahtelee sanoja kuten räikeä, kaunis, oho, hieno, outo kuvaamaan kanssamatkustajien asuvalintoja. Olimme eilen katsomassa Perth Gloryn eli paikallisen jalisjoukkueen peliä puulaakitiimini kanssa ja mieleni halusi huutaa ”painetta kattilaan!” Onko tuo edes mikään oikea sporttisanonta suomeksi? Jotenkin myös ”verta kentälle” tuli mieleen (vaikka inhoan tappeluita ja aggressiivista pelaamista), kylläkin muodossa ”verta pakkiin”. Jestas. On tämä kun saa omia aivojaan lapsenvahtia.

Taivuttelen myös mielessäni suomenkieliset sanonnat uuteen muotoon, joskus tietenkin puhtaasti huvin vuoksi, mutta joskus siksi, etten muista, miten alkuperäinen menee. Konstit on monet, sanoi kissa, kun mummolla hankea aurasi. Englanninkieliset sanonnat kärsivät yhtä lailla. Kyseisessä jalispelissä kuvailin väliajan ohjelmaa kaverille, joka missasi sen vessassakäynnin vuoksi. ”Cheerleaderit tekivät hienoja kottikärryjä”, sanoin, vaikka tarkoitus oli sanoa ”kärrynpyöriä”.

Suomalainen joutuu pakosti oppimaan kohteliaampaa kielenkäyttöä Australiassa kuin mihin suomi luontaisesti taipuu. Kiitos, anteeksi, ole hyvä jne. ovat normaaleja elementtejä missä tahansa keskustelussa, ja esim. työpaikallani aloitetaan puhe ”excuse me,” eli anteeksi, että vaivaan, jos menee kysymään joltain jotain. Itse täräytin vain tyypin nimen puhutteluksi, ennenkuin tajusin, että pehmeämpää laskua vaaditaan.

Suomalainen somekeskustelu on mielestäni vuosien mittaan mennyt rumempaan ja rumempaan suuntaan, mutta myös normaali kanssakäyminen kasvotusten on aika karua, jos englanninkieliseen kommunikointiin vertaa. ”Mitäs sulle?” ei ole käypäinen puhuttelu aussikaupassa. Itseäni onkin jo pidempään mietityttänyt, miksi moni suomalainen kokee kohteliaisuuden ja iloisuuden teeskentelynä: eräs yleisiä valituksen aiheita ulkosuomalaisten ja matkailijoiden kesken on, miksi kaupassa kysytään hymyillen kuulumisia ”how are you”, vaikkeivät ne oikeasti kiinnosta? No siksi, että kanssakäyminen olisi miellyttävämpää ja kohteliaampaa – ne ovat syitä itsessään.

Kirjoittamiseen liittyen, sain seikkailukirjaluonnokseni takaisin editoijalta ja hän sanoi, että tarinan rakenteen rukkauksella ja henkilöhahmojen lujittamisella siitä tulee hyvä, jes. Tämä oli hyvä uutinen, koska pelkäsin hieman, että fiktionkirjoitus- eli luova englantini mahdollisesti on hieman uniikki sekoitus kahden kielen rakenteita ja sanontoja. Nähtävästi ei, ainakaan huonossa mielessä. Tosin suurin ongelmani kuulemma on yliselittäminen, eli liiallinen kuvailu, täytesanat ja varmistuksen varmistus, että lukija varmasti tajuaa missä mennään. Liekö tuota paljonkin tässä blogissa ongelmana? Toivon mukaan ei!

Siellä cheerleaderit pian heittelevät kottikärryjä.

Uutisvuoto Perth - mitä täällä tapahtuu?

Työnkuvani yksi osa nykyisin on lukea kaikki päivän uutiset: saan uutispalvelusta yhteenvedon kaikesta, mitä tv:ssä, radiossa ja paikallislehdissä uutisoidaan kunakin päivänä. Tämä on toisaalta kiinnostava ja hauskakin työ, toisaalta puuduttava. Ei uskoisi, miten moni uutislähde toistaa samat jutut kuin muutkin, ja hyvällä tuurilla sama juttu on uutisissa monta päivää ilman erityisempiä käänteitä.

WA:n osavaltiovaalien alla näin kaikki uutisoidut puoluekommentit ja vaalilupaukset, ja nehän vaihtelivat laidasta laitaan. Puolue A lupasi lisää laitureita jokivarteen, jotta perheet voivat onkia yhdessä (ja siten vähentää avioeroja ja lasten huostaanottoja, kuulemma. Toiveissa ainakin). Puolue B lupasi lisää eläinsuojia, jotta kotiväkivaltaa pakeneva puoliso tai lapsi voi viedä lemmikin jonnekin turvaan lähtiessään turvattomista kotioloista. (Perthissä ei käsittääkseni ole keskiverto-länsimaata enempää kotiväkivaltaa, mutta luonnollisesti vaalien alla perheiden hyvinvointi on yhtäkkiä arvossaan).

Puolue C lupasi uuden äänestyksen kesäajasta, jota WA:ssa ei siis ole käytössä. Siitä on äänestetty jo ainakin kaksi tai kolme kertaa ja ehdotus on aina torjuttu. WA:laiset eivät halua rukata kellojaan kaksi kertaa vuodessa, siitähän menevät kuulemma lypsylehmätkin sekaisin. Itse mielellään ottaisin kesä- ja talviajan käyttöön, koska talvisin pimeä tulee jo puoli kuudelta – aikainen ilta lyhentää päivän aktiviteetit. Puolue D puolestaan lupasi lopettaa hanaveden fluorauksen: idea, jota itsekin kannatan, mutta lopetin seuraamasta puolue D:tä sen jälkeen, kun he suureen ääneen julistivat, että ainoa oikea vesi tulee pullossa ja kaikki hanavettä juovat ovat muutenkin niin idiootteja, että sietääkin sitä fluoria lipittää. Hmm. Entäs se muoviroska, joka pullopantittomassa maassa kertyy...? Vesijohdot ja kotiin tuleva juomakelpoinen vesi ovat ylipäätään etuuksia, joista sietää pitää kiinni – läheskään joka maassa ei tätä luksusta ole.

Uutisia tänäänkin seuranneena bongasin seuraavat ongelmat, joita ei mielestäni Suomessa ole. Toisaalta, Suomessa on vastaavia kummallisuuksia, joita on vaikea selittää ulkomaalaisille. Kuten fakta, että suomalaisia hukkuu ennätysmäärin tiettynä päivänä vuodesta – puhun sinusta, juhannus.

Taloihin sisään rysähtävät tai jokiin uppoavat autot. Perthissä tapahtuu noin kerran kuussa, että joku humalainen tai muuten ajotaidoton rällääjä kolaroi jonkun omakotitaloon, yleensä tienristeyksessä, kun auto ei kääntynytkään toivotulla tavalla ylinopeudesta johtuen. Täkäläisten omakotitalojen pohjakaava on yllättävän yksioikoinen, eli usein (yksi) makuuhuone on kadulle päin, eteisen vieressä. Siispä pahimmillaan näissä onnettomuuksissa loukkaantuu tai jopa kuolee ihmisiä siihen, että joku ajaa päälle näiden nukkuessa omassa sängyssään. Itse olen vakaasti päättänyt, että jos koskaan ostamme omakotitalon, makkareiden on paras sijaita takapihan puolella.

Vaihtoehtoisesti Perthissä voi ajaa myös jokeen tai kanavaan, samoista syistä kuin edellämainittu. Tänään joku rysäytti laiturilta alas Mandurahissa, kanavakaupunginosassa, jossa omakotitalojen välillä on vesireittejä jokaisen omille veneille.

Katubandiitit. Nämä eivät ole tierosvoja sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan ihmisiä, jotka rynnistävät kadulta toiselle ”verge collection” eli rojunkierrätysaikaan, mylläten toisten rojukasoja kaaokseen saakka. Perthissä kerätään isompaa jätettä kuten rikkinäisiä huonekaluja ja kodinkoneita kerran tai kaksi vuodessa niin, että ne dumpataan ilmoitettuna päivänä kunkin talon eteen odottamaan jäteautoa. Koska päivä on yleensä arkipäivä, ihmiset alkavat kasaamaan rojujaan ulos jo edeltävänä viikonloppuna.

Mitä pidempään kama lojuu ulkona, sitä todennäköisempää on, että muut saavat idean tulla penkomaan kasaa löytöjen toivossa. Löydöt ja kierrätys sinällään ovat hyvä juttu, mutta moni bandiitti levittelee roskat laatikoista hajalleen, jättäen talon omistajan siivoamaan kiinteistönsä edustan, jopa monta kertaa ennen keräystä. Myös riehakkaat lapset ja teinit ottavat mielellään tavaraa, kuten toimistotuoleja, käyttöön rullaillakseen katua ylös alas, mutta tavarat hylätään leikin loputtua minne sattuu. Ei hyvä.

Kun aikoinaan Perthiin muutin kesäkuussa 2011, silloisessa asuinlähiössä oli meneillään keräyspäivä, josta en tiennyt ennakkoon. Ehdin jo kuvitella, että näinkö sikoja tämä koko kaupunki on, että jätteet vaan dumpataan kodin edustalle ja avot, hyvä on. Näyttää nimittäin karmealta läävältä ja ghetolta ne keräystä edeltävät päivät. Jätteistä puheenollen, asuinkerrostalossamme on ollut ongelmana viime viikot, että ihmiset jättävät roskapusseja lojumaan parkkihalliin (kellariin) siinä toivossa, että siivoja kantaa ne roskikseen katutasoon, siitä huolimatta, että hallissa on kyltti kieltämässä moinen. Millä logiikalla ja etuoikeudella ajatellaan, että on jonkun muun tehtävä kantaa minun roskani minne kuuluu? Tämä ylimielinen tapa ei loppunut, ennenkuin joku avulias naapuri käänsi eng.kielisen kyltin kiinaksi. Sattumaa? Tiedä häntä.

Liukuportaat. Näistä olen aikaisemminkin urputtanut, mutta Perthissä jostain hämmentävästä syystä on liukuportaita jumissa vähän joka paikassa JOKA PÄIVÄ. Asiaa ei niin huomaisi, jos niissä saisi kävellä normaaliin tapaan, mutta ei. Jos liukuportaat eivät liu’u, ne ilmeisesti turvallisuussyistä blokataan välittömästi eli rajataan muoviaidoilla käyttökieltoon. Juokse siinä sitten rautatieasemalla etsimässä toista väylää lähijunalle, joka lähtee minuutin päästä.

Jos liukuportaat liukuvat, niissä ei osata etikettiä. Täällä liikenne on vasemmanpuoleista ja myös liukuportaissa seistään vasemmalla, jättäen oikea laita vapaaksi ohituksiin. Eikö siellä kuitenkin joka viides törötä tattina oikealla laidalla, onnellisesti tajuamatta, että blokkaa kulkuväylän. Yleensä vielä korvanapit korvissa, jotta kohteliaankuuluvat excuse met menevät täysin ohi. Erityisen outo käytös, joka itseäni hämmentää, on kävellä reippaasti puoliväliin saakka liukuportaita, ja sitten parkata portaalle keskelle väylää. Loppuuko niin monelta kunto kesken vai missä mennään?

Kotimurrot. Tässä aihe, joka itseäni aidosti hieman pelottaa. Kun Suomessa tapahtuu murtoja, on yleensä kyseessä mökkimurto tai murtautuminen silloin, kun omistaja on esimerkiksi pidemmällä lomalla. Täällä sen sijaan – paljolti huumeongelman sivuseurauksena – murtomiehet saattavat tunkea sisään väkivalloin ja aseistautuneena. Murtoja ei tapahdu jatkuvasti, mutta riittävän usein silti, että täkäläiset varustautuvat asiaan esimerkiksi hälyttimen ja/tai vahtikoiran hankkimisella sekä järjestämällä talonvahdin (eli esim. jonkun tutun kotiin asumaan) lomien ajaksi.

Kun asuimme paritalossa Carlislen lähiössä ennen nykyiseen asuntoon muuttoa, voin tunnustaa, etten nukkunut erityisen hyvin koko kolmen kuukauden pätkän aikana, jonka siellä vietimme. Carlisle on toisaalta uneliasta eläkeläisseutua, toisaalta sosioekonomiselta asemaltaan keskitasoa alempana, eli potentiaalista huume- ja murtoaluetta. Lähikadulla tapahtuikin väkivaltainen autovarkaus (omistaja uhkailtiin veitsellä sivuun ja auto vietiin nenän edestä) siellä asumisaikanamme. Kerrostalo tuntuu kaikin puolin turvallisemmalta, koska on aika epätodennäköistä, että yksikään murtomies löytäisi juuri meille naapureiden näkemättä. Tsekkasin muuten tämän kirjoitettuani, mikä on asuinalueemme rikollisuusprosentti, ja siellä tapahtuu vain 2% kaikista rikoksista Perthin kaupungin alueella ja todennäköisin rikos on graffiti tai autovarkaus. Eli ei kummoistakaan gangsta-menoa, onneksi.

Toisaalta, hyvä muistaa ja muistuttaa, että uutisten pohjalta maailmasta saa tarpeettoman synkän kuvan. Toki kaikki nämä uutisoidut asiat tapahtuvat, mutta niin tapahtuu miljoona hyvää ja kaunista asiaa maailmanlaajuisesti päivittäin, jotka eivät koskaan pääse uutisiin. Eli autoista, hanavesifluorista ja murtomiehistä huolimatta Perthiin kyllä uskaltaa tulla käymään tai asumaan!

Sitäpaitsi, jos Perthissä alkaa pelottaa, ei täältä pääse äkkiä pois. Eli paras purra hammasta vaan. Kuvassa keskimääräiset lentoajat lähimpiin metropoleihin Australian ulkopuolella. Perth City Snapshot 2016.

Feikkiuutiset bloggarin näkökulmasta

Tämänkertainen aihe on ajankohtainen sekä maailmanlaajuisesti että minulle henkilökohtaisesti. Feikkiuutiset, väärän tai puolueellisen tiedon levittäminen, rasismi ja pelonlietsonta.

Itse näin bloggarina hämmästelen joka kerta, kun kuulen jonkun tutun kertovan (tai jakavan facebookissa) juttuja, jotka ovat peräisin tositotuus.com - tyyppisesti nimetyiltä "uutissivuilta". Bloggarina tiedän, miten monenlaisia blogialustoja on tarjolla, miten helppoa kenen tahansa on luoda oma sivusto, tehdä siitä aivan uutissivujen näköinen, ja alkaa suoltaa sivuille sisältöä sen kummemmin lähdeviittaamatta tai faktoja tarkistamatta.

Kun minulle sanotaan, että milloin mikäkin salaliittoteoria, muslimijuoni tai ilmastonmuuttumattomuuspropaganda "on totta, netissä oli ja näyttää todelta", en tiedä itkeäkö vai nauraa.

Olisin itse viimeiset kuusi vuotta voinut suoltaa mitä tahansa tuubaa ja valeita Australiasta, ja joku olisi senkin uskonut sillä perusteella, että "no se Anu kertoo omia henkilökohtaisia kokemuksiaan eli varmasti ne on totta". Uutisanalyytikot ja toimittajat puhuvat totuudenjälkeisestä ajasta, jossa totuus ei paina mittarissa, vaan se, miltä jokin uutinen näyttää ja kuulostaa, ja sopiiko se vastaanottajan maailmankuvaan. Jutuista tekee monelle "totta" se, että ne kuulostavat siltä, mitä itse uskoo jo valmiiksi syystä tai toisesta. Näin nämä asiat koetaan.

Jostain syystä vaihtoehtoisia uutisia lukevat ovat vakuuttuneita, että valtamedialla on agenda vääristellä totuutta, mutta bloggareilla ei voi olla mitään muuta agendaa kuin vain puhtaasti kertoa totuus.

Miksi olisi näin? Itse bloggarina tunnistan, että tavoitteitani ovat a) kertoa oma henkilökohtainen totuuteni siitä, miten asiat koen ja mitä elämässäni tapahtuu, mutta b) tunnistan myös, että tekstini ovat tietystä näkökulmasta, jota värittää persoonani, arvomaailmani ja valintani siitä, mistä haluan puhua. Eli jokainen meistä puhuu AINA jostain tietystä näkökulmasta ja arvoasetelmasta lähtöisin. Pahimmillaan vaihtoehtouutisbloggareilla on agenda, joko rahalla tai muilla sidoksilla ostettu, jossa muiden maailmankuvaa halutaan muuttaa rajusti ja huonompaan suuntaan - esimerkiksi syrjivämmäksi ja pelokkaammaksi.

Filosofian opiskelijana eräs viimeaikainen lause hyvästä elämästä ja hyvästä ihmisyydestä on leimautunut mieleeni:

Eettistä toimintaa on se, mikä lisää ihmiskunnan kokonaishyvinvointia, ja epäeettistä toimintaa on se, mikä lisää ihmiskunnan kokonaispahoinvointia. 

Simppeliä. Jos blogiteksti tai "uutinen" pyrkii jonkin ihmisen tai ihmisryhmän maineen mustaamiseen tai ihmisarvon alentamiseen, ei olla kovin eettisillä vesillä. Ammattitoimittajia sitovat eettisen tiedonvälityksen säännöt, eli heillä on kovempi motiivi ammattilaisuutensa säilyttääkseen raportoida vain sellaista, mille on oikeaa todistusaineistoa kuvitellun tai paisutellun sijasta. Huom. tämä ei tarkoita, etteikö väärinkäytöksistä tai rikoksista pitäisi uutisoida. Tietenkin pitää. Ero on siinä, miten uutisoi, ja mitä johtopäätöksiä vetää. Pidetäänkö kaikkia norjalaisia nykyään terroristeina Breivikin hulluuden takia?

Tästä päästään seuraavaan kysymykseen, eli yleistäminen, lokerointi ja rasismi. Onko oikein vai väärin niputtaa ihmisryhmät samanlaisiksi, jotta maailmaa on helpompi hahmottaa ja käsitellä? Näinhän kaikki teemme jossain määrin - suomalaiset ajattelevat olevansa tietynlaisia ja kun kaksi suomalaista juttelee suomalaisuudesta, sieltä löytyy yhteneviä oletuksia (vaikkakin myös eriäviä). Jos suomalaiset voidaan niputtaa yhdeksi porukaksi, miksei sitten somalit, muslimit, saksalaiset ja kaikki?

Täällä Australiassa kun aloittaa työt julkissektorilla toimistotehtävissä, ensimmäisellä viikolla täytyy tehdä kaksi kulttuuriaiheista perehdytystä: aboriginaalikulttuurin perustietous, ja monikulttuurisuuden perustietous. Ideana on, että koska maa on monikulttuurinen ja sisältää alkuperäisväestöä, kaikkien tulee tietää jotain siitä, miten tällaisessa maassa eletään sivistyneesti ja rauhanomaisesti yhdessä.

Koulutuksissa kerrotaan mielestäni fiksusti, että yleistäminen sinällään ei ole väärin (esim. ajatus, että suomalaiset tykkäävät saunoa, on yleistämistä, muttei pahanlaatuista sellaista). Siinä vaiheessa, kun yleistys tehdään ajatuksella "sinun tapasi ovat väärin, joten olet huonompi tai arvottomampi ihminen kuin minä, sinulla ei ole tai tulisi olla samoja oikeuksia kuin minulla", ollaan heilahdettu pahasti rasismin puolelle. Rasismia puolestaan ei toimiva yhteiskunta voi sietää, koska se johtaa syrjintään, väkivaltaan ja sitä kautta katkeruuteen ja koston kierteeseen.

Länsi-Australiassa käytiin eilen osavaltiovaalit ja ennakko-Jytky-hypestä huolimatta Aussilan Persut, Pauline Hanson- nimisen poliitikon One Nation (Yksi Kansa) puolue ei saanut yhtään paikkaa 59:stä alahuoneeseen, ja saattaa saada vain yhden paikan 36:sta ylähuoneeseen. Länsi-Australia ei välttämättä ole monessa mielessä mikään edistyksen mekka, mutta avoimesti rasistisen One Nationin vaalitappio osoittaa, että edes me Australian mittakaavassa hieman takapajuiset länkkärit emme usko hajottavaan, syrjivään ja pelkoa lietsovaan politiikkaan.

Luen nykyään työkseni raportteja ihmisoikeuksista, Australian elintasosta ja hyvinvoinnin kokemuksesta. Australia on monella mittarilla todella onnistunut valtio, mutta se ei syntynyt yhdessä yössä eikä täydellisenä. Nyky-Suomesta nyky-Australian erottaa assimilaatiopolitiikan eri yhdenmukaistamisen vaatimuksen lopettaminen. "Maassa maan tavalla" oli Australian virallinen linja 1950-luvulle asti, tarkoittaen valkoisen anglokulttuurin omaksumista: se oli pakollista myös aboriginaaleille, johtaen syrjintään ja raakoihinkin ihmisoikeusrikkomuksiin.

Nykyään maan virallinen linja on fair go for all, reilu peli kaikille, kaikki omalla tavallaan, mutta lakeja noudattaen. Yhdenmukaistamisen sijasta eri kulttuuri-identiteettejä tuetaan - esimerkiksi Perthissä on pantu viime aikoina paljon rahaa China Townin eli kiinalaiskorttelien kunnostamiseen, ja paikallinen Veikkaus eli Lotterywest tukee apurahoin eri kulttuurien omaa toimintaa ja yhteisöllistämistä, kuten Suomi-koulua.

Täys-onnela ei silti tämäkään ole. Raporttien mukaan maahanmuuttajanuoret Australiassa kärsivät muita useammin masennuksesta; ja aboriginaalinuorista ja homoseksuaalinuorista jopa 25-50% yrittää itsemurhaa, koska he kokevat, etteivät kuulu joukkoon eikä heitä hyväksytä. Niinkin nuorten kuin 8-9-vuotiaiden syrjimiskokemuksia lukiessa miettii väkisinkin, että miksi, miksi on oltava näin. Joukosta pois jättäminen on pahimpia asioita, joita ihmiselle voi tehdä psykologisena kidutuksena.

Siksi minulla ei riitä mitään ymmärrystä feikkiuutisia tai arvomaailmoja (äärioikeisto, puhun sinulle) kohtaan, jotka pyrkivät lisäämään kahtiajakoa ja pelon lietsomaa juopaa ihmisryhmien välille.

Feikkiuutiset ovat toisaalta muuttaneet ainakin yhden ihmisen elämän - minun. Taas maanaintaina uuteen työhöni sisukkaalla ajatuksella not on my watch. Ei syrjintää, jos minusta riippuu.

Auttaisikohan tällainen "ei totta" - nappi Facebookissa? Toisaalta, sitä varmaan käytettäisiin väärin... ikään kuin totuus olisi huutoäänestys.

Lumisokeus, raivonaapuri, iltatee ja merimetsot

Rakas päiväkirja,

Perthin helteet (+37 monta päivää putkeen) ovat pitäneet tehokkaasti sisätiloissa ilmastoinnin alla. Perinteisestihän perthiläiset vaeltavat ostoskeskuksiin tuulettumaan kesäkuumalla, koska siellä laulaa aina ilmastointi ja tiloissa oleskelu on ilmaista, ellei sorru heräteostoksiin. On toisaalta täysin päivänselvää ja toisaalta ironista, että Australiassa voi joutua samalla lailla sään saartamaksi kuin Suomessa - ei sielläkään huvita ulkoilla -30 pakkasilla.

Ei tosin passaa valittaa kuumasta, koska pian täällä taas käännytään syksyn suuntaan ja toukokuuhun mennessä säätilat muuttuvat viileänsateisiksi. Maaliskuun lopussa alkava syksy ja  syyskuun lopussa alkava kevät ovat lempiaikojani Perthissä, ja pian saakin nauttia passeleista +20-30 asteista parin kuukauden ajan.

Viikonloppuna yritimme aktivoitua moneenkin puuhaan, mutta ne tuli suoritettua nopeammin kuin oli aie, kuumuuden vuoksi. Loppuaika on mennyt em. ilmastoinnin alla löhöten.

Lauantaina kävimme pyörähtämässä Cottesloen rannalla, missä avautui vuosittainen Sculpure by the Sea - ulkotaidenäyttely. Tykkään ideasta ja käyn katsomassa veistokset joka vuosi. Tänä vuonna ei harmi kyllä oikein mikään tehnyt erityisvaikutusta, vaan tuli varman päälle pelattu olo. Oli muovipulloista tehty teos kommenttina merten roskaantumiselle - sellainen on esillä joka vuosi. Oli useampia merellisiä eli aaltojen liikettä imitoivia metalli- ja kiviveistoksia. Niitäkin on joka vuosi. Oli langalla rajattuja alueita "pohtimassa tilan, ulottuvuuden, massan ja kolmiuloitteisuuden rajoja" - sori, ei kovin uutta. Oli metallilangasta virkattuja palloja -  hienoja, muttei uutta. Oli pari humoristisempaa työtä kuten kirkkaanpunainen muovilonkerosolmu - ihan ok sekin, muttei pysäyttävä.

Olisin toivonut ainakin suurempaa kokoluokkaa, sillä isossa mittakaavassa eli monta sataa metriä pitkällä rannalla, aavan meren äärellä, toimisi todella hyvin jokin jättimäinen teos metri kertaa metri - kokoisten sijasta.

Rantsussa aika tuhlaantui a) E:n etsimiseen ja b) polttavan auringon pakoilemiseen. E lähti uimaan, kun minä hoidin asioita, ja eihän häntä rannan ihmismassasta löytynyt sitten mitenkään, vaikka rantakaistale tapaamiseen oli sovittuna. Puolen tunnin vaelluksen jälkeen sain itse soiton "missä olet?" Mies oli uinut ja odotellut minua vain muutaman kymmenen metrin päässä siitä, mistä jatkuvasti ramppasin ohi.

Palan herkästi ja olen siksi aikarajoitteinen rannalla olija, aurinkorasvapanssarista huolimatta. Ongelma ei ole pelkästään iho. Suomalaisenvaaleat silmät (vihreät) eivät meinaa kestää auringon pommitusta suojaavan pigmenttikerroksen (ruskea) puuttuessa. Minulle iskee helposti orastava lumisokeus veden tai vaalean hiekan äärellä, polaroiduista ja tummimmista mahdollisista aurinkolaseista huolimatta. Tunti keskipäivän auringossa rannalla teettää helposti pariksi tunniksi olon, että silmät vuotavat ja kirvelevät, ei meinaa nähdä, eikä pysty katsomaan mitään kirkasta. Eli jouduimme pakenemaan kotiin suljettujen verhojen taakse.

Seuraavana iltana teimme kuukauden hyvän teon, eli lähdimme jakamaan Vihreiden vaalimainoksia ensi lauantain osavaltiovaaleja silmälläpitäen. Sain suostuteltua E:n mukaan, koska 500:n lippusen jakaminen rivarialueella yksin veisi tunteja. Homma alkoi aluksi hauskasti, sillä jo pelkkä postilaatikoiden bongaaminen on oma harrastuksensa. Postiluukku voi olla piilotettu mihin vain: muuriin, aidantolppaan, aidan taakse, oveen tai koriste-esineeseen. Täällä ei yhtään_kellään ole standardimuovisia ämpärinvärisiä postilaatikoita rivissä, toistensa klooneina. Harmillisesti ei sattunut kännykkä mukaan, joten en saanut kuvia näistä salalaatikoista.

Siinä vaiheessa, kun tajusimme, että vähintään joka toisessa luukussa lukee "ei roskapostia", tunnelma lähti hieman vajenemaan. Teimme päätöksen, että vaalimainos ei ole perinteistä roskapostia, vaan valistusta, joten lippunen joka luukkuun vain. E sai tästä tuta kunniansa, koska eräällä sivukadulla äkääntynyt naapuri kävi lähes raiveliin kiinni: "ei roskapostia, etkö osaa poika prkle lukea!!"

Loppujen 250:n flaijerin jakaminen järkytyksen ja ärtymyksen sekaisessa hiljaisuudessa olikin sitten vähemmän hauskaa. E ei ole niitä ihmisiä, jotka pystyvät sulattamaan tai ohittamaan epäreiluina kokemansa haukut, ja häntä kaiveli pahasti se, että itse yrittää tehdä hyvää ja siitä saa lähes turpiinsa. En edes ehdottanut, että hakisin lisää esitteitä vaalipäälliköltä tänään jaettavaksi. Tuskin sekään Vihreitä auttaa, että roskapostiin suuttuneet kansalaiset jättävät äänestämättä heitä tämän törkeän rikkomuksen vuoksi...

Tämän päivän operaationa oli palauttaa ja lainata lisää kirjoja UWA:lta, University of Western Australia´lta. Tajusin vasta joku kuukausi sitten, että minulla on ulkomaalaisena tohtoriopiskelijana oikeus käyttää heidän kirjastoaan peräti maksutta. Olen siis tähän saakka ostanut tarvitsemani kirjat Book Depository-nettikaupasta ja printannut artikkelit netistä. Eli olen saanut luettua ehkä puolet siitä materiaalista, mitä tarvitsisin asialliseen väikkäriin. Mietinkin, että pitäisikö näin hitaalle sytytykselle edes myöntää tohtorinarvoa.

Toisaalta, mikään sprinttikisa väikkäri ei ole vaan maraton, suorastaan ultramaraton. Tavoitteenani on valmistua parin vuoden sisällä. Ohjaajani toppuuttelee - hänen mukaansa tärkeintä on hyvä tutkimus, ei kiirehtiminen. No hyvä, mutta jossain vaiheessa elämää varmaan motivaatio loppuu henkilökohtaiseen Iisakin kirkkooni, eli paras vaan vääntää jokin deadline mielessä.

Tänään mietin, että yhtä suomalaista traditiota todella kaipaan ja se on iltatee kaverin luona, tai iltakävely kaverin kanssa.

Kumpikaan ei näytä olevan erityisesti aussien suosiossa, tai sitten en vain ole tavannut iltapainotteista sosialiseeraamista harrastavia ihmisiä. Yleensä aussit tapaavat päiväsaikaan kahvien, brunssin tai lounaan merkeissä, tai sitten ravintolassa illallisella tai drinkeillä. Kotiin ei mitenkään jatkuvasti kutsuta, paitsi grillaamaan, yleensä isommalla porukalla.

Illan rupatteluhetki teen ja korvapuustin äärellä on asia, joka vuosia sitten taakse jääneenä opiskeluaikojen harrastuksena parhaiden tyttökavereiden kesken tuntuu kultaisen nostalgiselta ja jopa haikealta. Jos kukaan Perthissä kaipaa teetä ja sympatiaa, täältä löytyy seuraa :)

Kuvituksena jokapäiväisiä kohtaamisia eli läheisen lintulammen asukkaita. Merimetsoja, sorsia ja iibiksiä.

Iibis, Egyptistä tuttu viisauden ja kirjoitustaidon toteemilintu.

Perthin kummat, osa liukuportaat, papukaijat ja kerrostalot

Jälleen lista hajahuomioita Perthin arjesta.

1) Perthiläiset liukuportaat ovat ihmeen heppoista tekoa, sillä keskustassa on jatkuvasti joku portaikko jumissa ja käyttökiellossa. Portaita on rautatieasemalla ja keskustan monissa kauppakeskuksissa. Jostain syystä portaisiin ei saa mennä, jos ne eivät toimi eli liu´u, vaan ne on kokonaan blokattu tietyömailta tutuilla muoviaidoilla. Etsi siinä sitten vaihtoehtoista reittiä ylös tai alas. Twitteristä löytyy tili nimeltään Perth Escalators are Broken, jossa hämmästellään viikoittain rikkinäisiä portaita. Eivät muuten ole Koneen tekemiä.

2) Jos Suomessa tuskaillaan aika ajoin tuhoeläinten kuten taimikoita syövien hirvien tai jänisten vuoksi, täälläpäin samaa tuskailua tuottavat papukaijat. Millaista näverrystä ja tuhoa saa koukkunokalla aikaan, on ihan uskomatonta seurattavaa. Seuraan työkseni uutisia joka päivä ja nyt viikon ajan on puheenaiheena ollut Geraldtonin corella-ongelma, eli maakuntakaupungin valkoiset kakadut. Niitä on siis yksiselitteisesti liikaa, jotta puut, nurmet ja istutukset pysyisivät kunnossa.

Jostain syystä valkoiset kakadut rakastavat puiden tuhoamista, eli ne nokkivat oksia irti niitä syömättä. Varmaan siinä joku lehti tai hedelmä menee suuhunkin asti, mutta enimmäkseen se näyttää olevan joko leikkiä tai reviirinmerkkausta. Tästähän ei keskivertokunta tai -kuntalainen tykkää, kun vero- tai omat rahat valuvat uusien puuntaimien ostoon.

3) Olen monta vuotta vastustanut kommentteja siitä, miten perthiläinen rakentaminen on huterampaa tekoa kuin suomalainen. Minua lähtökohtaisesti ärsyttää ajatus, että jokin muunmaalainen on automaattisesti huonompaa - näin siis olen ko. kommentit tulkinnut. Mutta ei. Kyllä on viimein härkäpäisimmänkin myönnettävä, että samaa kuraa ei Suomessa päästettäisi valvonnasta läpi. Esimerkkejä omasta kerrostalosta naapureilta ja taloyhtiön kokouksessa kuultuna:

Rakennus valmistui elokuussa 2015, eli tässä ei olla asuttu vielä kahtakaan vuotta. Meillä tippuu keittiönkaappien ovet saranoiltaan, koska ruuvit eivät pure lastulevyyn tai reiät oli porattu liian suuriksi. Luulimme tätä ongelmaksi, mutta ei, kun naapureihin vertaa.

Yhdellä naapurilla on ongelma, ettei makuuhuoneessa voi nukkua tärinän takia. Seinän taakse on ilman mitään äänieristyksiä asennettu jokin rakennuksen isoista kojeista, olisiko ilmanvaihtoon tai hissiin liittyvä moottori. Siellä se hurisee seinään kiinni asennettuna yötä päivää, aiheuttaen sellaista resonointia että oksat pois. Toisilla naapureilla ei ensin tullut vettä ja toisilla sähköä, kun oli unohtunut asentaa jotkut piuhan- ja putkenpätkät paikalleen.

Kaikkien uunit asennettiin kahteen kertaan, koska ensiasennuksessa oli käytetty vääränlaista johtoa, joka oli tulipaloriski. Asian huomasin minä (uuni pönötti kolosestaan ulkona eikä mennyt puskemalla paikalleen, vedimme sen ulos ja takaa paljastui köyhän miehen johtohässäkkä), hälytin sähköasentaja-lankomiehen paikalle. Lankomies varmisti epäilykseni, ja valokuvien höystämästä valituksestani johtuen koko talon uuniasennukset uusittiin. Eikä tämä vielä mitään.

Yksiltä naapureilta hajosi ilmastointi, alle kaksi vuotta asennuksesta, mutta valmistaja kieltäytyy korvaamasta tai uusimasta, koska naapureilla ei ole takuukuittia hallussaan. Takuukuitti on rakennuttajalla ehkä jossain, ei se tullut kaupan mukana - kaikki saimme vain käyttöohjeet. Rakennuttajaa ei tietenkään saa kiinni mistään: hän katosi kuin pieru saharaan siinä vaiheessa, kun kaikki pienet ja isot virheet rakennuksessa alkoivat paljastua.

Kirsikkana kakun päällä yhdeltä naapurilta tippui kuivausrumpu seinästä pesukoneen päälle, hajottaen kummatkin. Täällä on normitapa kiinnittää kuivausrumpu katonrajaan, eli se ei seiso minkään telineen tai tuen päällä. Kuivausrumpu tuli asunnon mukana. Nyt pienellä kauhulla katselen omaa kuivausrumpuamme - kauankohan tuo tuolla pysyy? [puunkoputus]

Naapurikerrostalo, melko uusi sekin, on parhaillaan korjauksen alla, koska seinästä uhkaavat tippua rappaukset ja betoniseinät ylipäätään näyttävät halkeilevan. Varmasti raju lämpölaajeneminen on ongelma täällä, kun lämpötilat helpostikin muuttuvat 20 astetta suuntaan tai toiseen päivässä (+20-> +40). Hivenen hirvittää - ei ehkä tämänhetkisen asunnon suhteen, sen verran latoivat rautaa rakenteisiin, ettei tämä tästä romahda - mutta mitä sitä uskaltaa jatkossa ostaa, jos tästä muuttaa?

4) Joukkoon upotakseen on äärimmäisen tärkeää olla menossa mukana, eli esim. työpaikan sosiaalisiin tapaamisiin on syytä rohkaistua mukaan. Kun edellisessä työpaikassani aloitin elokuussa 2011, olin niin vastatullut, etten juuri yrittänyt tutustua kehenkään, koska a) podin vielä kulttuurishokkia ja b) ajattelin, että tämä nyt on tällainen alkuportaan vaihe ja etenen tästä pian jonnekin muualle. Siinä vaiheessa kun ei ollut vielä tiedossa, jäisinkö ylipäätään Perthiin, ja kuvittelin hakeutuvani pian takaisin silloiselle omalle alalle eli kulttuurin ja kaupunkisuunnittelun pariin. Tutustumiseen meni hyvinkin vuosi, koska en itse suunnattomasti panostanut löytääkseni kavereita kollegoiden joukosta.

Nyt uudessa työssä aloitettuani on tunnelma aivan eri. Tajuan nyt, että mitä nopeammin tutustun ja kaverustun, sitä helpompaa kaikille työn sujuvuuden kannalta. Aussit eivät jaa elämää vapaa-aikaan ja työhön tai työrooliin samalla lailla kuin mielestäni monet suomalaiset tekevät, vaan usein kollegat ovat ne vapaa-ajan kaverit. Vähintäänkin töissä tulisi olla social and personable eli sosiaalinen ja mukava, helposti lähestyttävä tiimipelaaja.

Networking eli verkostoituminen on olennainen osa monen uraa, ja työpaikat usein löytyvät ja saadaan verkoston kautta. Uudelle tulijalle tämä tuntuu epäreilulta, mutta näin useamman vuoden kokemuksella ideassa onkin järkeä. On yksinkertaisesti helpompaa, jos työkaverit tuntee ennestään, ja tietää, että uusien tiimiläisten kanssa tulee toimeen. Sokkovalinnoista, joita julkissektori yrittää toteuttaa lain vaatimissa puitteissa, seuraa välillä aikamoisia hit and miss - tapauksia, kuten tyyppejä, jotka skarppaavat haastattelun läpi, mutteivät vakituisen viran saatuaan pane tikkua ristiin työnsä eteen, jättäen kaiken työkavereille. On nähty läheltä tätä.

Itsekin sain juuri työpaikkatarjouksen verkoston kautta, tietenkin heti sen jälkeen, kun aloitin uudessa työssä! No, hyvä tietää, että olisi varavarjo tarjolla, jos tämä ei lähdekään liitoon. Tiivistäen, vinkki kaikille uusille tulijoille: ole niin sosiaalinen kuin pystyt, ei vain muiden suomalaisten kesken, vaan kaikkien. Mene mukaan harrastustoimintaan, vapaaehtoistyöhön, työpaikan ja puolison työpaikan sosiaalisiin piireihin jne.

Olenkin tässä kolmen viikon mittaan ottanut osaa kaksille työpaikkadrinksuille, joita yleisesti perjantaisin järjestetään sekä täällä että Kanadassa, olen oppinut. Eli joko kokoonnutaan työpaikalle lasillisen ääreen henkilökunnan keittiöön, tai mennään yhdessä ulos syömään/juomaan parit/kumpaakin. Sain myös ensimmäisen lounaskutsun sähköpostitse kollegalta viime viikolla, ja elegantisti vastasin, että tämä taisi tulla minulle vahingossa - en siis uskonut, että minua kutsuttaisiin mukaan porukkalounaalle näin äkkiä. Daa, kämmi, koska vastauksella viestitin, että en itse ajatellut kutsujan olevan niin läheinen kuin hän ajatteli olevansa minulle... ja kutsu oli toden totta minulle.

Asia selvisi, menin mukaan, oli hauskaa :)

Alla perthiläisiä katunäkymiä kuvitukseksi.

Kas näin suojellaan rakennusperintöä. Aavistuksen ahdasta. 

Penkit jalkakäytävälle päin jalankulkijoiden ihmettelyyn. Hiljainen hetki sattui kuvattavaksi.

Perthissä suosittu ja yleinen viihdykemuoto, ulkoilma-elokuvateatteri. 

Ihmisoikeustaistelijaksi puolivahingossa

Takana on pian kolmas viikko uudessa työssä. Ehdin viettää edellisessä paikassa lähemmäs kuusi vuotta, joten olin aivan autuaasti unohtanut, miten vaivalloista uuden työn aloitus voi olla. En sinällään pelkää muutoksia, vaan suhtaudun niihin avoimella innokkuudella, mutta se aivotyön ja henkisen panoksen määrä, joka oppimiseen menee, on yllättänyt. Hyvä että jaksan töiden jälkeen pysyä hereillä iltakahdeksaan - mieli selvästi huutaa lepoa ja asioiden "arkistointiaikaa".

Näenkin kaikenlaisia "rakentavia" unia, kuten esim. olen matkalla sisäkiipeilykilpailuun maailman suurimmalla kiipeilytelineellä (joo, siis sellainen lasten leikkikentällä oleva). Näen telineen stadionin keskellä ja kanssakilpailijat harjoittelemassa. Minulla on kiipeilykengät ja kaikki itseluottamus menestykseen, mutten löydä stadionilta ovea tai käytävää, joka veisi telineelle! Ei vaadi einsteiniä tajuamaan, että alitajunta tekee töitä ymmärtääkseen: käytännössä minulla on kaikki osatekijät ja taidot, joita uudessa työssä tarvitaan, mutten tiedä, mistä ja miten aloittaa tehokkaimmin ja hyödyllisimmin.

Uusi työpaikkani on (osavaltion) Eduskunnan Oikeusasiamiehen toimisto ja työnimikkeeni on Senior Research and Project Officer eli olisikohan ylempi tutkija ja projektivirkailija. Odotusteni vastaisesti Oikeusasiamies ei pelkästään käsittele valituksia julkissektorin toimijoista (potilaat tai asiakkaat voivat valittaa esim. sairaaloista, kouluista, kunnanvirastoista jne.), vaan myös aktiivisesti tutkii asioita. Esimerkiksi, asiamies on julkaissut raportit siitä, miten julkissektori voisi paremmin ehkäistä kotiväkivaltaa ja kätkytkuolemia. Lisäksi he tekevät yllättävän paljon "outreach"-toimintaa eli valistusta, tarkoittaen, että työntekijät kiertävät eri tahoilla puhumassa Oikeusasiamiehen toiminnasta ja kaikkien oikeuksista.

Suurimpana yllätyksenä - pelkästään positiivisena - on tullut oikeusasiamiehen ihmisoikeusrooli. WA:ssa ei ole erillistä ihmisoikeus- tai vähemmistöjen oikeus-asiamiestä, joten se rooli on Oikeusasiamiehellä. Toimistomme pääpamppu kiertää sekä osavaltiota että kansainvälisesti osallistumassa tilaisuuksiin, joissa voi opettaa tai oppia ihmisoikeusasioista. Esimerkki: Australia tekee yhteistyötä Indonesian kanssa, jotta Indonesian lait ja toimet täyttäisivät kv- ihmisoikeusstandardit.

Koska työssäni törmään potentiaalisesti hyvinkin arkaluontoiseen ja yksityisyydensuojan alaiseen materiaaliin (esim. kotiväkivallan tai lasten kuolemien johdosta), minun piti heti ensi töikseni vannoa vaitiolovala. En siis saa puhua työn yksityiskohdista saati keisseistä mitään, missään, koskaan - paitsi sen verran, mitä toimisto on julkistanut omissa raporteissaan.

Mietinkin tuon valan vuoksi, että paljonko voin kertoa työnkuvastani. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että mitä työpaikkailmoituksessa on julkistettu, on vapaata riistaa.

Ihmisoikeusteeman mukaisesti Oikeusasiamies pyrkii rohkaisemaan haavoittuvassa tai vaikeassa asemassa olevia tuomaan huolensa/valituksensa kuulluksi.

Eräs haavoittuva ryhmä ovat lapset ja nuoret, koska he eivät yleensä uskalla soitella valtion virastoihin valittaakseen esim. sijoituskodista lastensuojelutapauksessa, tai koulusta koulukiusaamistapauksessa. Erityisen haavoittuvia ryhmiä lasten ja nuorten keskuudessa ovat Aboriginaalit, monikulttuuriset/maahanmuuttajat sekä LGBTI-nuoret eli homo- ja trans-nuoret, koska he usein kohtaavat syrjintää, kiusaamista ja siten mielenterveysongelmia.

Minun kontollani on suunnitella, miten kaikki nämä lapset ja nuoret tavoitetaan, ja sitten mennä fyysisesti paikan päälle puhumaan - sekä lapsille ja nuorille, että lasten kanssa työskenteleville aikuisille, esim. opettajille, nuoriso-ohjaajille, järjestötyöntekijöille ja lastensuojeluviranomaisille.

Työpaikkailmoituksessa puhuttiin projekteista ja outreach-toiminnasta, mutta projektin laajuus ja tärkeys on kyllä saanut innostumaan tästä uudesta pestistä!

Tavatessani blogini lukijoita täällä Perthissä minulle on usein sanottu, että "et vissiin tykkää työstäsi", entisessä työssä ollessani. Siinä oli sekä  hyvät että huonot puolensa, mutta ilmeisesti olen kirjoittanut siitä vain silloin, kun on jurppinut tai tylsistyttänyt! Toki tämä uusi työ avautuu tulevien kuukausien mittaan, mutta ensimmäisten kolmen viikon vaikutelmat ovat todella hyvät sen suhteen, miten mielekästä ja sisältörikasta hommaa on tiedossa.

En siis hakiessani työtä tiennyt alan koko laajuutta, saati oman tehtäväni koko laajuutta. Olen jo pidempään haikaillut työtä esim. hyväntekeväisyysjärjestössä nuorten hyväksi (auttaakseni esim. masennuksesta, kiusaamisesta tai yksinäisyydestä kärsiviä), ja näin tuo toive toteutti itsensä hieman eri paketissa. Amnestyn ja kavereiden pitkäaikaisena tukijana tämä käänne osoittaa, että elämässä saattaa saada kuusi oikein lotossa, kun ei edes tiennyt lottoavansa. (Varaan seitsemän oikein sille multimiljoonapotille, jonka toivottavasti vielä joskus voitan :D )

Kuva Suomen Eduskunnan Oikeusasiamiehen sivuilta. Sama pesti.