Entistä parempi vuosi - löydä intohimosi

Olen innokas keittiöpsykologi ja self-help-ihminen sikäli, että minua kiinnostavat sekä omat että muiden päänsisäiset liikkeet ja motiivit. Mielestäni me kaikki elämme sekä tietoista että tiedostamatonta elämää sikäli, että läheskään kaikkien päätösten, pelkojen tai tavoitteiden todelliset motiivit eivät ole aina itsellemmekään selviä. Jokin asia vain tuntuu joltain, hyvältä tai pahalta.

Tulisiko elämässä ns. kuunnella sydäntään ja tehdä valintoja noiden tuntemusten pohjalta, vaiko tiukan rationaalisesti? Sanoisin, että eritoten Suomessa arvostetaan ja painotetaan rationaalisuutta, ja kaikkinaista tunteella elämistä hieman karsastetaan, jopa naureskellaan (pahimmillaan tuomitaan).

Muttamutta. Useammankin tutkimuksen mukaan myös se ns. rationaalinen päätöksenteko on pohjimmiltaan yllättävän tunnepitoista. Vaikkapa autoa ostava voi ajatella, että on etsinyt ja miettinyt kaikki speksit ja faktat, mutta todellisuudessa niitä faktoja käytetään sen perusteluun, miksi jo tunnepohjalta tehty ostamispäätös on oikea.

Samoin jaksan aina hämmästellä (eritoten) oikeistopoliitikkoja, jotka mielestään tekevät päätöksiä tiukalta faktapohjalta sortumatta "heikkoon" tunteiluun. Ajankohtainen esimerkki Suomesta (vaikka tämä vaivaa mielestäni oikeistopolitiikkaa kaikkialla) on nyt vellova "aktiivimalli"-keskustelu.

Oikeistolta tehokkaasti unohtuu, että tukien leikkauspäätökset perustuvat tiettyyn maailmankuvaan ja maailmankuva syntyy arvojen ja tunteiden ristiaallokossa: jos uskoo, että työttömät ovat lähtökohtaisesti laiskoja, tottakai tekee erilaista politiikkaa kun sellainen, joka uskoo, että työttömyys on rakenteellinen, yhteiskunnallinen ongelma. Eli ne omat faktat ja rationaalinen ajattelu rakentuvat joka tapauksessa, kaikilla, tunteiden ja arvojen pyramidin päälle.

Järki vai tunteet - pohdiskelu tuli mieleeni tästäkin uutisesta: ysiluokkailaiset valitsevat ammatin hatarin tiedoin ja tunnesyistä. Jutussa ja etenkin sitä seuranneessa kommentoinnissa moinen haihattelu tietenkin tuomittiin. Eihän tunteella tehtävä valinta voi mennä oikein!

Sitä en tosin tajua, että miten ne faktatiedot voivat olla paremmat kuin hatarat tilanteessa, jossa opiskelu tulee kestämään 3-7 vuotta riippuen kouluväylästä, ja maailma muuttuu joka vuosi. Se opiskeltu ala ei ole enää samanlainen, kun ysiluokkalainen valmistuu - eikä etenkään sen jälkeen, kun muinainen ysiluokkalainen on ollut alalla jonkun vuoden tai vuosikymmenen.

Ihmettelen kerta toisensa jälkeen  (suomalaisentyypillistä) fiksautumista ajatukseen, että alaa valitessa tulisi tai edes voisi tehdä puhtaan rationaalisen päätöksen ja sen voi tehdä vain kerran, se on sitten siinä. Alanvaihto on iso stressin ja ongelmien aihe, koska yleensä alaa vaihtaakseen joutuu opiskelemaan kokonaan uuden tutkinnon, 3-5 vuotta korkeakoulusta. Pitkän opiskeluajan vuoksi alanvaihtajia myös syyllistetään, ja käsittääkseni nykyään ei enää saa opintotukea toiseen korkeakoulututkintoon (saa korjata, jos tieto on väärin).

Miten Australiassa? No aivan toisin. Täällä työssäoppiminen ja töiden ohessa opiskelu ovat aivan eri tavalla arkipäivää kuin Suomessa. Oppisopimus- eli apprentice-koulutus on todella yleinen väylä ammattiin. Erilaiset lyhyttutkinnot mallia puoli vuotta - kaksi vuotta ovat tavallisia, niitä kutsutaan nimellä Certificate (todistus) ja numero perässä kertoo, miten vaativan tason tutkinnosta on kyse. Cert 1 on perusasiat, Cert 4 ammattipätevyys. Miinuspuoli Aussilassa on, että kaikki opiskelu maksaa, mutta toisaalta noita Certtejä ja vielä lyhyempiä lupalappuja ja lisenssejä nimeltään Ticket voi tehdä vaikka tusinan erilaista, jos sielu sietää ja lompakko joustaa.

Koska pätevyyteen johtavan tutkinnon voi suorittaa kohtuullisen nopeasti, ammatinvalinta saati alanvaihto ei mielestäni ole samanlaisen eksistentiaalisen kriisin ja stressin paikka kuin Suomessa. Toisaalta täällä myös työnantajat ovat huomattavan joustavia koulutuksen suhteen ja itse olen saanut täysin papereistani riippumatta töitä hyvin: taidehistorian maisteri energiavalvontavirastossa on ihan ok, samoin Oikeusasiamiehen toimistossa. Oikkarilla työtiimini muut jäsenet ovat valmistuneet aloilta teatteri- ja kulttuurijohtaminen, lastensuojelu, hallinto-oikeus/auditointi sekä meribiologia. Ei se ala, vaan sen todistaminen, että on ahkera, fiksu, tiimipelaaja sekä osaa tutkimuksenteon ja raportoinnin. Ja nehän osaa kuka vain korkeakoulutettu alasta riippumatta.

Jatkopätevyyksien hankkiminen työn ohella on niin tavallista, että julkissektorilla on yleiskattava policy eli käytäntö, joka sanelee, paljonko saa opintovapaata ja työnantajan maksamaa opintotukea (joka kattaa osan koulutuskuluista). E opiskeli viime vuoden mittaan juurikin Cert 4 - pätevyyden ja aikoo ensi vuonna jatkaa Diploman verran eli AMK-tutkinnon. Hän sai töistä palkallista vapaata päivän per viikko koko vuoden ajan, jotta voi osallistua koulutukseen.

Tarkoitukseni ei ollut innostua Aussilan käytännöistä, vaan tarjoilla pieni self-help-tuokio kaikille kiinnostuneille. Löysin tämän metodin tai "testin" jostain työvalmennus- ja elämänmuutossivustolta, ja mielestäni testi oli kiinnostava ja hyödyllinen. Vaatii jonkin verran aikaa ja motivaatiota todella uppoutua pohtimaan asiaa, mutta jos olet lomalla ja itsetuntemuksen lisääminen sekä oman elämän suunnan tarkempi hahmottaminen kiinnostaa, tämä on sinulle.

Käännetty  melko suoraan (valitettavasti en muista aluperäistä lähdettä, kopioin tämän jo vuosia sitten).

"Kaikki alanvaihtoa harkinneet ovat varmasti kuulleet tuhansia kertoja: seuraa sydäntäsi, sieltä se oikea ala löytyy! Anna intohimollesi (passion) mahdollisuus. Mutta: mitä tämä oikeastaan tarkoittaa?

Ensinnäkin, läheskään kaikilla ei ole mitään selvärajaista intohimoa. Todennäköisesti suurin osa ihmisistä ei tiedä, mikä heitä sytyttää ja innostaa intohimoksi asti. Toisekseen, vaikka sinulla olisikin selkeä intohimo - vaikkapa postimerkkeily - miten muuttaa se ammatiksi ja uraksi? Kukaan ei todennäköisesti maksa sinulle postimerkkeilystä. Mutta tarkoittaako se, ettei intohimolla ole sijaa työelämässä ja toisinpäin? Ei. Se tarkoittaa, että koko intohimo tulisi uudelleenmääritellä.

Intohimo ei itse asiassa ole jokin tietty tekeminen tai aktiviteetti, vaan tunne, jonka tietty tai tietyt tekemiset aikaansaavat.

Oman intohimon voi löytää tällä harjoituksella:

Listaa kaikki työt, joita olet koskaan tehnyt. Listalla tulisi olla vähintään viisi työtä. Laske mukaan myös kesätyöt, keikkatyöt ja vapaaehtoistyöt, tai työt joita haluaisit tehdä, jos et muuten saa viittä (mieluiten enemmänkin) listattua.

Jos sinulla on enemmän kuin viisi työtä, valitse listalta ne, joista eniten nautit - tai joista nautit edes hitusen. Aseta työt paremmuusjärjestykseen 1-5 parhaasta huonoimpaan. Mistä pidit eniten, mistä vähiten?

Kaivaudu syvemmälle töihisi. Mistä tarkalleen ottaen pidit niissä, joista pidit? Oliko syynä työn sisältö, hyvät työkaverit, hyvä palkka, joustavat tunnit, hyvä sijainti, mahdollisuus oppia, innostava pomo, jokin ihan muu? Listaa vähintään yksi hyvä puoli jokaisesta työstä - mieluiten enemmänkin.

Kaivaudu vielä askel syvemmälle. Miksi tarkalleen pidit niistä positiivisista puolista, jotka listasit? Mitä ne saivat sinut tuntemaan? Mitkä positiiviset puolet saivat sinut nauttimaan työstä ja elämästä eniten? Miksi? Esimerkki: jos asiakaspalveluasemassa nautit siitä, että tapaat uusia ihmisiä, miksi näin? Pidätkö siitä, että saat auttaa muita; vai pidätkö siitä, että joka päivä on erilainen ja haasteellinen? Vai siitä, että opit joka päivä jotain uutta muista ja itsestäsi? Mikä positiivinen asia tarkalleen kussakin työssä resonoi arvojesi ja luonteesi kanssa?

[Nyt seuraa mahdolllisesti jäyhälle härmäläiselle vaikea askel. Kyllä se onnistuu!]

Kun kirjoitat ylös, miksi tarkalleen nautit positiivisiksi nimeämistäsi puolista, tarkkaile, mikä listattu asia herättää eniten fyysisiä tuntemuksia: esimerkiksi hyvänlaatuisia vilunväristyksiä tai jopa ahaa-elämys-kyyneleitä. Kun bongaat sellaisen, olet bongannut intohimosi.

Tämän harjoitteen tavoite on paikantaa se tunne-elementti elämässäsi ja työssäsi, joka saa sinut tuntemaan olosi onnelliseksi, motivoituneeksi ja vireäksi. Kuten sanottua, intohimo ei ole niinkään jokin aktiviteetti sinällään, vaan monikin erilainen asia voi tukea intohimoa, tai kääntäen, intohimoa voi kanavoida useiden eri väylien kautta. Ja koska intohimo ei ole jokin yksittäinen tekeminen vaan tunne, sen voi löytää töistä tai harrastuksista riippumatta siitä, mitä tällä hetkellä teet työksesi."

Jos nyt tämän harjoitteen tekijä ei tunnekaan mitään, niin silloin voi pohtia, onko vielä koskaan ollut työssä, joka linkittyy intohimoon. Silloin kannattaa listata ammatteja, joita haluaisit tehdä ja pohtia niitä samalla tavalla: minkä asian oletat olevan se positiivinen elementti, miksi haluaisit työn?

Huom, jos tavoitteesi on ansaita hyvin etkä välitä intohimoista tuon taivaallista, eikun vaan. Kukin tyylillään eikä tämän tekstin tavoite ole yrittää aivopestä tai käännyttää ketään, pelkästään antaa idea sellaiselle, joka ehkäpä painiskelee alanvaihdon syövereissä ja pohtii, minne seuraavaksi.

Hyvää ja entistä onnellisempaa uutta vuotta kaikille!

Maailma omasta päästä

Olen nyt kolmisen vuotta harrastanut fiktion kirjoittamista, ensimmäiset pari vuotta yksikseni hiljaa salassa, sittemmin jatkuvasti enemmän ja julkisemmin kuin mikäkin addiktion uhri tai paheen viljelijä. Tai, aikajanaa tarkentaen: olen kirjoittanut fiktiota satunnaisissa määrin aivan lapsesta saakka, mutta E:n ollessa sukellusopettajakurssilla Kambodzassa marraskuussa 2014, koin herätyksen ja ajattelin, että lähden minäkin unelmani perään ja alan kirjoittaa ihan tosissani, tavoitteena päästä julkaistuksi.

Kirjoituskieleksi valikoitui englanti, koska se jostain syystä tuntui luontevammalta – luen paljon enemmän  englanninkielistä kirjallisuutta kuin suomalaista -, ja toisaalta ajattelin opportunistisesti, että jos koskaan breikkaan, niin mieluummin kansainväliselle yleisölle kuin Suomen rajatuille markkinoille. Kirjoittaminen ei ole pelkästään hauskaa, antoisaa ja mielikuvitusta venyttelevää puuhaa, vaan myös yllättävän sosiaalista, jos siitä sellaista tekee. Perustin vuoden alussa Perthiin oman kirjoittajapiirin kavereiden kanssa, koska kirjoittamisesta kertoessani paljastui, että muutama muukin sosiaalisiin ympyröihini kuuluva kirjoittaa ahkerasti, puoli- jos ei täysammattilaisuuteen tähdäten.

Lisäksi olen netitse löytänyt beta readereita eli niitä ahkeria taivaanlahjoja, jotka jaksavat ja viitsivät lukea puolitekoista tekstiä sitä kommentoiden ja parannusehdotuksia antaen. Luovan kirjoittamisen pahin kynnys on, että uskaltaa näyttää tekstiään muille ja ottaa vastaan palautetta. Asiatekstin suhteen ei niin pahasti riivi, jos jollain on eri mielipide tai korjauskommentti. Mutta kun on vuodattanut paperille tarinaa sielunsa sopukoista, luovuutensa sydänverellä, niin ei paljon tarvitse puukkoa käännellä oikeassa haavassa satuttaakseen pahemmin kuin kritisoimalla henkilöhahmoja, juonta, tarinan ideaa tai sen olemassaolon tarkoitusta.

Paitsi että. Tämä siis se pelon ja kivun taso, jonka olen muilta kuullut. Itse sattumalta kävin kattavan kritiikinsietokoulutuksen edellisen työpaikkani muodossa ja valmistuin siltä kurssilta niin hyvin, että tarinoideni tallominen ei lamauta eikä lakkauta kirjoitusintoa, vaikka ei se tietenkään kivaltakaan tunnu.

Viisi vuotta energia- ja vesivalvontavirastossa raportointia opettivat siihen, että mikään, mitä kirjoitan, ei ollut riittävän hyvää ja valmista. Aina viuhui punakynä, aina tuli kielioppikommenttia, aina löytyi pomolta jokin hiottava tulokulma tekstiin. Ensimmäiset kolme vuotta otin palautetta vastaan hampaita kiristellen, itku kurkussa, kunnes pomoani sijaistaessani tajusin jotain. A) Ohjailin itse ihan samalla tavalla minulle raportoivien tekstejä, koska jokaisella kuitenkin on oma tyylinsä sanoa asiat ja minun tapani ei ole koskaan täysin sama kuin toisten ja toisinpäin, ja B) kun pomoni oli poissa tieltä, ylemmät pomot hyväksyivät tekstini mukisematta eikä korjauksia tullut, _ollenkaan_.

Eli: joko pomolle oli jäänyt asenne päälle, että kaksikieli-Anun sanomisissa on pakosti vikaa, tai hänellä vain sattui olemaan vakiintuneenluutunut tapa sanoa asiat toisin kuin minulla, eli tekstini ei ollut koskaan hänen suuhunsa sopivaa, raportit kun virastossa lähtivät eteenpäin hänen allekirjoituksensa kanssa, olinpa kirjoittaja minä tai joku muu. Tästä opin, että kaikki kritiikki on kuitekin subjektiivista eli toiset tykkää, toiset ei. Ja, palautteesta voi kuoria kermat päältä: ottaa siitä mikä itselle sopii (toki kielivirheet korjailee, jos niitä on), muuten sanomiset voi jättää omaan arvoonsa. Eihän se oma ääni muuten kehity, jos ei uskalla seistä omien sanojensa takana.

Kirjailijaksi pyrkiminen on avannut silmät sille, miten moni harrastaa kirjoittamista tai toivoo joskus julkaisevansa jotain. Luulisinpa, että kirjoittaminen on luova harrastus numero yksi yleisyydellä mitaten. Bloggaus toki jo hieman oli tätä maailmaa valottanut, koska bloggaus on erittäin suosittu harrastus ja myös ammattitoive. En kuitenkaan ollut aiemmin ajatellut, että ne, jotka lukevat kirjoja, myös innolla kirjoittavat, ja toisinpäin. Beta-lukijoita löytääkin esimerkiksi Goodreads-nettisivulta, kirja-arvostelusivustolta, jolla toimii myös keskustelufoorumi.

Beta-lukijuus on ihan oma lajinsa, kiemuraista puolin ja toisin. Luen itse muiden tekstejä, koska on tavanomaista ja odotettua, että tarjotaan ”vaihtarit”: kommentoit minun juttujani, minä kommentoin sinun. Lukeminen käy työstä, kun teksti pitää syynätä sillä silmällä, että löytää korjattavat paikat, mutta tunnistaa myös vahvuudet.

Erittäin usein niitä korjattavia paikkoja on tosi vaikea identifioida: jotenkin vain teksti tökkii, laahaa tai ei tempaa mukaansa, mutta on vaikea sanoa, miksi. Mikä tekee hyvän kirjan tai novellin? Kaavoja ja ohjeita on netti pullollaan, mutta niillä ei saa aikaan kuin kankeita uudelleenlämmittelyjä. Jokainen menestystarina on uniikki ja omista syistään hyvä. Mutta miten tunnistaa ne hyvät ja huonot puolet, saati selittää toiselle, missä mättää ja miksi? Kuitenkin palautteessa aivan olennaista on kertoa selkeitä korjaus- ja parannusehdotuksia, koska ketään eivät lämmitä saati auta kommentit luokkaa ”ihan jees”.

Yhtäaikaa palkitsevinta, turhauttavinta ja koomisinta ovat ne lukijoiden kommentit, jotka pyrkivät radikaalisti muuttamaan luomaani fiktiomaailmaa tai hahmoja. Koska työstän parhaillaan fantasiakirjaa, sen maailma on mielikuvituksesta muovailtu, vaikkakin olemassaolevista historian paloista ja alueista ammentava.

Yksi lukija oli sitä mieltä, että henkilöhahmojani pitäisi muuttaa, koska he eivät istu fantasian kaanoniin eli historiallisten romaanien sukupuolirooleihin – vaikka roolitus on tarkoituksellista ja se mielestäni selitetään kirjan taustamaailmassa. Toinen puolestaan halusi editoida pois ”liian modernit” keksinnöt kuten jalustimet, ikkunalasit ja vaatekaapit, jotta historiallisuus korostuisi. On hienoa huomata, että jokin täysin omasta päästäni veistelty on niin mukaansatempaavaa, että lukija alkaa uskoa tuntevansa henkilöt ja maailman paremmin kuin sen luoja. Toisaalta tällaisia kommentteja lukiessa tekisi mieli huikata, että hei, mun maailma, mun tyypit, mun päätös :D

Tsemppiä kaikille kirjoittamista harrastaville tai julkaisuun pyrkiville! Ja kiitos teille kaikille jotka olette tarjonneet haukansilmiänne teksteilleni!

Pieni jännitysnäytelmä

Tapahtumapaikka: perthiläinen makuuhuone. Henkilöt: A, araknofoobikko ja E, biologi

Tarinan kulku:

A: (makaa selällään makuuhuoneen lattialla venyttelemässä, kunnes...) Ääk! Katossa on iso hämähäkki!

E: (ilmaantuu ovelle) No niinpäs onkin. Hetko. (Ottaa oman tyynynsä sängyltä)

A: No älä nyt omalla tyynylläsi sitä huido! Hyi!

E: Ai? Otan sitten sinun.

A: Eiii!

E: (poistuu kummeksuen huoneesta. Hakee kylppäristä pyyhkeen - omansa - ja palaa makuhuoneeseen. Huitaisee hämistä kerran). Äh, minne se meni? Se ei ole tässä pyyhkeessä.

A: Tarkoitat, että se on sängyssä?

E: Mahdollisesti. Todennäköisesti.

A. Jippii.

E: Hei, kuulin jotain tosi kiinnostavaa radiosta tänään. Tiesitkö, että ihmisten kokonaispaino maapallolla on 285 miljardia kiloa?

A: (mihin tämä liittyy?)

E: Hämähäkit syövät vuosittain 400 miljardia kiloa biomassaa. Ajattele, jos hämähäkit liittoutuisivat, ne voisivat syödä kaikki ihmiset alle vuodessa! Huikeaa!

A: ...

E: No, eivät ne varmaankaan liittoudu eli ei hätää!

Yöllä A herää siihen, että jokin hipoo käsivartta kevyesti. A pomppaa ylös, alkaa maanisesti huitoa, läpsiä ja ravistella peittoa, heiluttaen patjaa, sänkyä ja melkeinpä koko lattiaa. 

E vieressä makaa korvatulpat korvissa tukkina, makeasti unten mailla. 

Miten oman alan töihin?

Pakerran töissä raporttia lastensuojelun lakimuutokseen liittyen ja siitäpä loihe lausumaan sanasia "oman alan töistä". Tässä näes konsepti, joka on askarruttanut minua jo pidempään.

Olin vielä vuosi sitten ammatiltani energia- ja vesilaitosten valvoja, ja jos rullataan aikaan ennen Australiaan muuttoa, työskentelin kaupunkisuunnittelussa rakennusperintöneuvojana sekä tietenkin heitin keikkaa siellä ja täällä museo-oppaana, kulttuurituottajana, sarjakuvapajojen vetäjänä ja milloin missäkin. Utelias kun on ja asenteella "kyllä sen äkkiä oppii jos kiinnostaa" - siunattu/kirottu, niin yhteen uraan urkeutuminen on haasteellista. Tänä vuonna minusta kuoriutui ammattimainen tapahtumatuottaja ja seuraava projekti liittyy lastensuojelun kehittämiseen, kuten mainittu.

Olen kolmenkympin rajapyykin jo aikaa sitten ylittänyt, silti minulta(kin) kysellään satunnaisesti, milloin aion hakeutua takaisin oman alan töihin. Kysyjät arvatenkin olettavat, että oman alan työt olisivat museoalalla tai liittyisivät arkkitehtuurihistoriaan, koska moisten papereiden kanssa valmistuin yliopistosta vuosikymmen sitten. Muttamutta. Mikä se on se mystinen oma ala itse kullekin ja missäkin elämän vaiheessa?

Olen tehnyt väitöskirjaa katkoinaisesti ja pätkissä pian seitsemän vuotta - tosin siitä ajasta kolme-neljä vuotta aidon aktiivisesti - ja kiinnostuksenkohteeni ja tutkimuskysymykseni ovat muuttuneet useaan otteeseen. En tiedä, tulenko tohtorinlakin saatuani työskentelemään alalla eli ympäristönsuunnittelun parissa. En tiedä, kiinnostaako se enää uraksi asti. En tiedä, kiinnostaako se ehkä joskus tulevaisuudessa niin paljon, että pyrin hyppäämään kentälle vaikkapa vuosikymmenen kuluttua. Mistä näitä tietää? Ja miten se 16v nuori, joka pohtii, hakeutuako ammattikouluun vai lukioon, voi tietää sitäkään vähää tulevaisuudestaan? Tai se parikymppinen, joka miettii yliopiston, ammattikorkean, välivuoden ja työelämän välillä, saati että valitsisi sadoista aloista sellaisen, jolla voi ja kiinnostaa paukuttaa töitä eläkkeelle saakka?

Työelämä on nimittäin aivan heekulin pitkä huikonen. Hyvä niin, koska se tarkoittaa, että elämäkin on pitkä. Mutta yritän sanoa, että ei ole normaalia minun mielestäni edes olettaa, että sama juttu voisi kiinnostaa muuttumattomana iäti. Tai, että se sama juttu edes pysyisi olemassa tässä muuttuvassa maailmassa seuraavat neljä vuosikymmentä. Meillä ei ole edes sama teknologia käytössä enää kuin nuoruudessani - lankapuhelimet, faksit ja käpylehmät - joten miten ammatit voisivat pysyä samoina?

Australia on ihannemaani siksi(kin), että mielestäni täällä on todella hyvät, avoimet mahdollisuudet olla, elää, yrittää ja tehdä töitä lähes alalla kuin alalla. Jos olet fiksu, aikaansaava, reipas ja yhtään koulutettu (sekään ei välttämättömyys), yleensä jotain löytyy, ja hyvällä tuurilla jotain todella kiinnostavaa ja uraa-avaavaa. Palkkataso on Suomea parempi ja verotus puolestaan kevyempi. Viisumit tietenkin ovat asia erikseen, mutta ne eivät liity työelämään tai työnantajiin sinällään, vaan maahanmuuttopolitiikkaan. Ja politiikkahan on tasan niin takkuista kuin poliitikot ääntentavoittelussaan siitä tekevät.

Itse olen löytänyt työelämäkolosia itselleni toisaalta uteliaan-nuuskivan työnetsintätyylin, toisaalta hyvän tuurin ansiosta, mutta ennen kaikkea olemalla joustava. En ole koskaan lukkiutunut yhteen alaan, vaan hakenut, mikä kiinnostaa ja mikä vaikuttaa edes jossain määrin realistiselta. Olen myös hionut taitoa vastata työpaikkailmoituksiin "oikein" eli muunnan kokemuksestani sellaisen version paperille, joka ko. paikkaa houkuttelee. Tähän pystyy jokainen pienellä luovuudella - en tarkoita valehtelua, vaan aussityyliä, jossa hehkutetaan häpeilemättä saavutuksia ja kuitataan mokat oppimiskokemuksina.

Australiassa on urapolulleni nimikin: career public servant. "Uravirkailija" tekee uransa julkissektorilla, vaikkei välttämättä samassa virastossa tai tehtävissä. Nimityksellä on suomalaista käännöstä parempi kaiku, koska siinä on mukana ajatus palveluksesta ja palvelemisesta: career public servant haluaa työskennellä kansan ja valtion hyväksi. Kun taas Suomessa yleensä saa kuulla olevansa tuottamaton loinen ja p****a, jos saa palkan verovaroista. Se tuppaa unohtumaan, että myös verovaroin palkattu kuluttaa rahansa, maksaa veroja, työllistää näin muita ja pitää talouden rattaat pyörimässä - kenenkään muun kuin panamarikkaiden rahat eivät makaa kaikkinensa sijoitustileillä.

Oho lipsahti sosiaalipolitiikkaan, vaikka piti puhua omasta alasta tai pikemminkin koko termin mahdottomuudesta. Mielestäni ihan liian moni eritoten Suomessa stressaa tästä oma ala - konseptista, turhaan.

Olen kuunnellut ihmisiä, jotka kokevat olevansa epäonnistuneita, koska ovat jossain muualla töissä kuin siellä, mihin koulupaperit viittaavat. Olen kuunnellut niitä, jotka ovat ihan hyvässä työssä, mutta jatkuvasti hakevat tai ainakin miettivät vaihtoa, koska on noloa tehdä rahansa jossain muualla kuin mihin koulu valmisti. Olen kuunnellut sellaisia, jotka eivät uskalla vaihtaa pois omalta alalta, vaikka joku muu houkuttaisi, koska sitten on luuseri kun ei ole enää omalla alalla. Vaihtaa saisi vain, jos ensin kouluttautuu eli virallisesti muuttaa sitä omaa alaa. Häh, miksi? Työssäkin oppii! Olen kuunnellut niitä, jotka eivät uskalla lähteä unelmien perään ulkomaille, koska oman alan uraputki Suomessa katkeaa. Sekä niitä, jotka kärsivät huonommuuden tunnetta, kun ulkomaille muuton jälkeen onkin kotirouva/-äiti/-mies eikä enää uraa tekevä oma-alailija. Ja niitä, joiden oman alan katkaisee työttömyys ja sitten on edessä kriisi, että kuka olen, mikä olen, olenko mitään, oma ala älä jätä!

Vuodatukseni pointti ei ole syyllistää ketään tai haukkua sinua, joka rakastat omaa alaasi. Pointti on yrittää muistuttaa, että kukaan ei ole ammattinimikkeensä eikä työpaikkansa, ei edes, vaikka työpaikka olisit sinä itse yksinyrittäjänä. Aina voi tehdä jotain muuta. Aina sisimmässä on muutakin kuin työ, ala, ura, koulutodistus. Aina omista reserveistä löytyy sellaisia taitoja ja kykyjä, joita ei tiennyt olevankaan, ennenkuin niitä pääsee kokeilemaan.

Jos suunnittelet ulkomaille muuttoa tai alanvaihtoa, mutta et ole tähän mennessä uskaltanut, koska se oma ala... oma ala my ass  nyt lanseerataan uusi käsite, asenteella haluatko beach bodyn eli rantakelpoisen vartalon? Mene vartaloinesi rannalle, tadaa, sinulla on rantakelpoinen vartalo! Sama koskekoon alaa. Mene alalle kuin alalle ja ala tehdä sitä. Tadaa, sinulla on oma ala!

ps. en edes tiedä, mikä englanniksi on "oma ala". Onko sille jotain termiä? Onko tämä puhtaasti suomalaisten päähänpinttymä?

In your face, ympyränmallinen oma ala!

Kulissien takana: Perthin Suomi100 sekä ruisleipävinkki

Kesä on käynnistynyt Perthissä ja aivan yllättäen siitä syntyy joulutunnelma. Näköjään seitsemäs lähestyvä joulu Australiassa on vihdoin laukaissut vaistonvaraisen tunnistuksen: kuiva, kuuma tuuli iholla, kultaisena hehkuva kesäaurinko, hilpeänvärikkäät joulukoristeet, sekä hyväntuuliset ihmiset merenä kaupungilla ovat nykyään iskostuneet aivoihini joulun merkeiksi.

Tutut ympärillä puuhaavat joulusuunnitelmiaan ja useimmilla ne sisältävät perheen ja ystävien kutsumisen laajaksi joukoksi kotiin uima-altaan ja grilliruokien ympärille. Meidätkin kutsuttiin suomalaisen piirin joulunviettoon, mutta logististen ongelmien takia Madame E eli E:n jouluisin vieraileva äiti toivoi, että perhe kerääntyy hänen house sitting - taloonsa aatoksi. Madame E suunnittelee joulua monta kuukautta etukäteen ja koska juhlalla on hänelle niin iso merkitys, päätös on helppo; mikäpä siinä.

Tämä viikko on ilmeisesti ollut Suomessa juhlahumua täynnänsä itsenäisyyspäivän vuoksi. En edes aloita jupakasta alpakat vs uusnatsit, koska minunkin itsenäisyyspäivästäni kohtuuton pala kului somessa uusnatsisymppaajia vastaan väitellen. Sen sijaan tässäpä kulissientakaista vilkaisua, miten sujui Perthin Suomi100-juhla viime lauantaina.

Suomi-koulun hallitus päätti jo viime helmikuussa, että järjestäisimme juhlan, koska Perthissä ei ole Suomi-klubia tai muuta virallista tahoa, joka voisi järjestelyt ottaa kontolleen eikä niitä kukaan yksityishenkilö jaksaisi samassa mitassa vääntää. Hoidin ison osan järjestelyistä innostuksissani itsekseni, hallituksen jäseniltä ja opettajilta toki tukea ja apua saaden aina tarvittaessa.

Yhdistystä tarvittiin järjestelyjen taakse apurahan hakua varten. Saimmekin Suomi-Seuralta riittävästi avustusta, jotta pystyimme maksamaan juhlatilan vuokran ja pakollisen järjestyksenvalvojan. Näin juhlien lippuhinta saatiin pidettyä kurissa, jotta mahdollisimman moni pystyi osallistumaan lompakon paksuudesta tai ohuudesta huolimatta. Lisäksi meitä tuki Suomi-Australia-kauppakamari rahallisesti, ja yli kymmenen firmaa tuotelahjoituksin arpajaisiin.

Aitiopaikalla sijaitseva Cottesloe Beach Hotel valikoitui juhlapaikaksi, koska se oli tarjokkaista edullisin, upeasti aivan Intian Valtameren rannassa ja hyvien liikenneyhteyksien päässä. Valinta osui nappiin, koska kaikki vieraat kehuivat paikkaa ja nauttivat näkymistä ja tiloista, ja henkilökunta oli tavattoman avuliasta ja ystävällistä alusta lopppuun. Ainoa fiba paikassa oli kehnoksi osoittautunut äänentoistosysteemi, josta kohta lisää.

E ja minä ajoimme juhlapaikalle jo klo 13, leipomon kautta, josta haimme jälkkäriksi tarkoitetut kanelipullat. Aloitimme koristelun koulun kahden aktiivin kanssa. Itse juhla alkoi klo 15:30, mutta ehdimme hädin tuskin saada kaiken valmiiksi, eli kalusteet paikoilleen (tässä CBH:n henkilökunta tosin teki isoimman työn), arpajaisvoittopöydän ja joulukorttimyyntipöydän esille, valkoiset liinat ja siniset paperiliinat pöytiin, juhlakimput maljakoihin (ennakkoon askarreltuja paperikukkia sekä vihreää omilta takapihoilta), tervetulokahvit ja Fazerin siniset konvehdit esille, sekä Suomen lippu ja lippuviirit seinälle ja katonrajaan. Testasimme myös äänentoiston ja mikin: meillä oli laadittuna kattava musalista suomalaista uutta ja vanhaa musiikkia, sekä levyraati eli musavisa.

Juhla lähti elämään improvisaation puolelle kirjaimellisesti heti kättelystä, jota ei siis tapahtunut. Tarkoitus oli, että Suomen kunniakonsuli kättelee kaikki vieraat ovella, mutta vieraat alkoivat suomalaisen täsmällisinä saapua jo klo 15 ja melkein kaikki olivat jo sisällä kun itse konsuli saapui klo 15.40. Se siitä. Tervehdin itse ovella niin monta vierasta kuin ehdin muun säätämisen ohella. Onneksi nimilistan kanssa ei ollut ongelmia, eli kaikki lipun ostaneet olivat laatimallani listalla, enkä ollut jättänyt ketään vahingossa pois (tarkistin kolme kertaa).

Juhlapuheet alkoivat klo 16 ja sehän meni heti poskelleen, nimittäin mikistä loppui patteri kesken kunniakonsulin puheen. CBH hommasi meille äkkiä uudet patterit, mutta kunniakonsuli joutui pitämään suuren osan puheesta huutamalla. Seuraavaksi puhuva kanssajärjestäjä eli suomalaisen kirkon edustaja (Immanuel Lutheran Church Perth) jo kauhisteli odottaessaan vuoroaan, että joutuuko hänkin huutamaan lähes 170-päisen yleisön yli. Onneksi ei.

Toivottelin myös itse vieraat tervetulleeksi ja sitten päästiinkin kansallislauluihin. No. Tässä vaiheessa äänentoisto teki tenän, eli jostain syystä aiemmin testattu ja pelittänyt tietokoneyhteys kaiuttimiin ei suostunut toimimaan. Eikun itse kuoron nokaksi ja Maamme-lauluhan kajahtaa vaikka ilman säestystä. Sen sijaan Advance Australia Fair eli Australian kansallislaulu ei itseltäni luonnistu vielä ulkomuistista ja jouduin kuuluttamaan, että taitaa jäädä väliin. Kuuntelimme sen sijaan hienosti menneen suomikoululaisten lauluesityksen "Minun ystäväni on kuin villasukka", jota säesti yksi aikuisoppilaistamme kitaralla. Laulajina olivat koulun lapsioppilaat, aikuisoppilaat sekä opettajat.

Tässä vaiheessa yleisöstä ilmoittautui pelastava enkeli, kuorolaulua harrastava hollantilainen mies, joka lupautui toimimaan esilaulajana aussi-kansallislaululle. Eikun uusi yritys ja laulu ilmoille. Hyvin meni.

Seuraavaksi alkoi ruokailun säätö, joka myöhästyi, koska CBH hoiti samana päivänä kuusi isoa tapahtumaa ja heidän keittiönsä oli aivan ylityöllistetty. Lapsille oli tilattu lautasannokset ennakkoon, valinta neljästä vaihtoehdosta. Tarjoilijat tarvitsivat ohjeet, mikä lautanen menee minnekin, ja onneksi vanhemmat ja lapset muistivat itse hyvin, mitä olivat tilanneet jopa kuukautta aiemmin(!). Lasten ruokailu ilmeisesti onnistui pienestä säädöstä huolimatta hyvin, koska lautaset tyhjenivät eikä mutinoita kuulunut ainakaan minun korviini.

Aikuisten cocktail-palat sen sijaan näyttivät aluksi jäävän pyörimään vain kaksiosaisen juhlatilan takaosaan (baariin), eli tarjoilijat eivät tulleet tarjoilemaan juhlasaliin saakka ennenkuin erikseen pyysin. Tässä vaiheessa jahtasin erityisruokavaliovieraita, joita osallistui kuusi, ja jotka kaikki seikkailivat eri puolilla tilaa - tarjoilijoille piti näyttää, missä heidän "kohteensa" ovat. Tämän olisi voinut järjestää mielestäni fiksummin eli asettaa erityisruokavalioruuat jonnekin nurkkaan otettavaksi, mutta jostain syystä CBH toimi näin. Jouduin kuuluttamaan yhden erikoisruokailijan, koska tarjoilijat eivät pystyneet bongaamaan häntä ihmismerestä tuntomerkeilläni "vaalea nainen sinisessä pitkässä puvussa" - heitä oli palttiarallaa puolet vieraista!

Sitten olikin aika tajuta, että olin tehnyt pahan taktisen virheen juhlaohjelman suunnittelussa. Ohjelma jatkui kaksikielisellä kalevalateemaisella runoesityksellä, jonka piti Perthissä mainetta niittänyt runonlausuja, kirjoittaja ja akateemikko Sanna Peden. Koska juhlat olivat jo levinneet kahteen tilaan epämuodolliseksi, iloiseksi ja kovaääniseksi rupatteluksi, kesti noin viisi minuuttia mikkiin huutelua saada juhlakansan huomio, jotta Sannalle saatiin riittävä hiljaisuus esitykseen. CBH:n kaiuttimet eivät myöskään olleet parhaiten asetellut, koska ne kohdistivat ääntä vain tiettyihin kohtiin, mutteivät tasaisesti koko saliin. Olisi ehdottomasti kannattanut päästää Sanna lavalle heti laulujen jälkeen järjestäytyneesti. No, kaikesta oppii. Sannan esitys oli taattua laatua ja kaksikielisen, kaksikulttuurisen elämän mutkista runomuodossa voi lukea täältä (suomenkielinen teksti englanninkielisen jälkeen).

Ojasta allikkoon. Seuraava ohjelmanumero oli levyraati. Tadaa, nyt saatiin kokea äänentoiston täydellinen pettymys ja pelittämättömyys. Koska musiikki oli jo aiemmin temppuillut, CBH:n ystävällinen tapahtumaesimies oli proaktiivisesti, mutta totaalisen haitallisesti kytkenyt oman Ipodinsa kaiuttimiin tietokoneeni sijasta soittelemaan peruspoppia suomimusamme sijasta. Oma DJ:mme M oli  hätää kärsimässä, koska tietokone ei enää suostunut yhdistymään kaiuttimiin, kun yhteys oli kerran katkaistu.

Sähläsimme M:n kanssa tilannetta viitisen minuuttia, minä kipittäen tietokoneen ja puhujanpöntön väliä, nämä eivät tietenkään olleet vierekkäin, saati edes samassa huoneessa. Saimme musan vihdoin kuulumaan, mutta koska M:llä ja minulla ei ollut järkevää keinoa kommunikoida toistemme kanssa eri huoneisiin, visa osoittautui mahdottomuudeksi ja jouduimme Ö-mapittamaan sen lennosta.  Onneksi olin ennakoinut katastrofien varalle ja suunnitellut ekstrakysymyksiä seuraavaan ohjelmanumeroon, tietovisaan Australiasta ja Suomesta. Eikun kohti uusia pettymyksiä.

Tietovisa paljastui kuitenkin mukavaksi ja rullaavaksi ohjelmanumeroksi, johon osallistui noin puolet juhlakansasta. Puolet vietti aikaa kauempana baaritilassa ja parvekkeella upeassa säässä, juhlien, jutellen, kokoontumisesta yleisesti nauttien. Ilta huipentui suurarpajaisiin, joihin olimme saaneet odotuksista poiketen yli 20 upeaa palkintoa toivotun 10:n sijasta. Siitä kiitos sekä osallistuneille firmoille, että niille aktiivisille yksityishenkilöille, jotka joko lahjoittivat itse ostamiaan tuotteita tai kävivät metsästämässä tavaraa yrityksissä. Kaikki paitsi yksi viime hetken palkinto sisälsivät Fazerin suklaata: muuten tuotepaketeissa oli mm. lahjakortteja, Finlaysonin, Marimekon ja Iittalan tuotteita, sekä suomalaisia tai australialaisia herkkuja.

Itse pääsin aloittamaan juhlat rennommin vieraana puoli seitsemän aikaan ja viralliset pippalot jatkuivat kahdeksaan, jolloin tila piti tyhjentää. Jatkoille jäi parikymmentä innokasta ja CBH varasi meille pöydän alakerran erillisestä baarista. Tajusin jatkoilla, etten ollut syönyt koko päivänä kahta cocktail-palaa ja yhtä pullaa enempää, eli missasin kolme neljäsosaa tarjoiluista. Kun jatkoilijat jäivät vielä juhlimaan, kuskina ja uskollisena apukätyrinä toiminut E ja minä palasimme yläkertaan siivoamaan pois koristelut, omat tarjoilukulhomme ym. Kotimatkalle pääsimme puoli kymmenen maissa illalla.

Rehellisesti sanoen, vaikka nautinkin juhlan joka hetkestä, paras tuokio oli kotimatkan pysähdyksellä Mäkkärissä. Sudennälkäisenä, jalat muusina, ääni käheänä, mutta tietäen, että ansiostamme 165 vierasta sai viettää onnistuneen juhlapäivän, kelpasi meidän E:n kanssa onnitella toisiamme ja nauttia aivan rauhassa mehevät purilaiset!

Juhlakimppu. Logolliset kuvat Mika Thwaites 

Suomi100-juhlat, juhlatilan baariosan vipinää ja askartelemiemme joulukorttien myyntipöytä.

Virallinen juhlapotretti. 

Juhlasali järjestäjä-juontajan näkökulmasta.

Juhlakansaa.

Arpajaiset käynnissä, jännitystä ilmassa!

Juhlapaikalta oli upeat merimaisemat.

Kas tällaiset.

Suosittu juhlaparveke.

Sitten aivan muuta asiaa, pieni ulkosuomalaisvinkki ruisleivän nälkään. Helppo ja muheva ruisrieska (teen tätä lähes joka päivä).

1. Osta Ikeasta ruisleipäjauhoja - muutkin ruisjauhot käyvät.

2. Sekoita kulhossa n. 2.5 dl ruisjauhoja ja 0.5 dl kaurahiutaleita. Lisää pari rkl ruokaöljyä, maun mukaan suolaa ja 0.5-1 dl vettä (kaada vähitellen ja sekoita, kunnes sinulla on löysää puuroa).

3. Säädä uuni 40C asteeseen ja laita kulho uuniin. Käännä uuni pois päältä kun lämpö on saavutettu ja jätä kulho uuniin yön yli. Jo puoli tuntia nostatusta antaa hapanta makua, mutta yön yli hapatus tekee leivästä aidompaa ja ilmavampaa.

4. Kaada taikina pellille ja muotoile siitä kastellun lusikan avulla n. 1cm paksu lätty.

5. Paista 180C asteessa 15-20min.

6. Nauti heti tuoreeltaan!

Osta jauhot ja tee puuro.

Nostata uunissa ja tirauta kyynel pian valmistuvan herkullisen ruisleivän ilosta.

Ihaile muhevaksi noussutta taikinaa, muista käyttää ainoastaan suomiteemaisia patalappujasi.

Valmista rieskaa, omnomnom. Ihanaa juuston kanssa.

Itsenäinen ja/vai irrallinen?

Hyvää Suomen 100-vuotissyntymäpäivää! Katselin juuri hienon videon sadan lipun nostosta salkoon Helsingin kauppatorilla ja varmaan vilkaisen juhlintaa Yle Areenalta, kun aika koittaa.

Mistä kirjoittaa itsenäisyyspäivänä? Mitä itsenäisyys minulle merkitsee? Ikävä kyllä tämä teema ei lainkaan inspiroi. Ei siksi, ettenkö arvosta Suomea tai juhlaa. Vaan siksi, että joka kolumni, artikkeli ja blogi sekä Suomessa että ulkomailla tuppaa nyt olemaan samaa teemaa täynnä. Onko minulla sellaista sanottavaa, jota ei olisi vielä sanottu? Vapaus, oma kieli, puhdas luonto, koulutus, jokamiehenoikeudet... tuskin on sellaista suomalaista, ulko- tai sisäsellaista, joka ei noita ja monia muita hienoja asioita haluaisi mainita.

Samaten olen tässä blogissa jo moneen otteeseen käynyt läpi, miltä Suomi näyttää ulkosuomalaisen tai ulkomaalaisen silmin, mitä asioita Suomesta kaipaan ja en kaipaa, tai koenko itse olevani enemmän suomalainen vai aussi. Eli tästäkään aiheesta ei ainakaan tänään irtoa mitään hedelmällistä. Otetaan siis "vastakkainen" näkökulma:

Millaista on olla maailmanlaajuisen imperiumin (vaikkain menneen sellaisen) osa, pienen itsenäisyyttään vaalivan maan kansalaisuuden sijasta?

Australia on oma itsenäinen maansa toki sikäli, että täällä on omat lait, eduskunta, hallitus ja pääministeri. Kuitenkin nimellisesti Australia yhä on Iso-Britannian alainen ja ylintä (seremoniallista) päätäntävaltaa käyttää kuningatar Elizabethin edustaja eli kenraalikuvernööri. Lisäksi jokaisella osavaltiolla on oma monarkin sijainen eli kuvernööri. Kenraalikuvernööri nimittää tuomarit, ministerit ja diplomaatit, hyväksyy lait jotka eduskunta laatii, ja on Australian Puolustusvoimien ylin komentaja.

Kenraalikuvernööri vaikuttaa päivänpolitiikkaan ja käytännön hallitustyöhön vain harvoin. Löysin pikaisella googlauksella ainoastaan kolme tapausta: vuonna 1975 kenraalikuvernööri erotti silloisen pääministerin, ja on kahdesti vahingossa hyväksynyt lain, jolla ei ollut senaatin hyväksyntää eli ei voinut tulla voimaan (ko. laki kumottiin saman tien). Muutoin kenraalikuvernööri toimii pitkälti kuten kuninkaalliset, eli edustaa maata arvotilaisuuksissa ja diplomaattisissa piireissä.

Kenraalikuvernööriin kuten kuvernööreihinkin pätee kuninkaallisten protokolla, eli heitä puhutellaan "teidän erinomaisuutenne" (your excellency), tai kaikkein mieluiten ei puhutella suoraan lainkaan vaan puhutaan ylimyksen avustajalle eli Aide-de-Campille. "Tapasin" Länsi-Australian kuvernöörin viikko sitten konferenssissa - eli näin hänet ja tervehdin nyökkäyksen verran - ja ne varmistuksen varmistukset ja pokkuroinnit jotka tarvitaan kuvernöörin vierailulle antavat hieman kaikuja siitä, millaista on järjestää mitään tilaisuuksia, joihin osallistuu kuninkaallisia.

Australiassa on jonkin verran tasavaltalaisliikehdintää, mutta erittäin maltillisesti. Toisaalta aussit eivät tahdo olla Iso-Britannian jatke eivätkä sellaisia koe olevansa - aussit esimerkiksi joutuvat ihan normaalisti anomaan viisumin päästäkseen Iso-Britanniaan ja samoin britit joutuvat anomaan viisumin päästäkseen Australiaan. Toisaalta mitään äänekästä kuninkaallisten dissauskerhoa Australiassa ei ole, eikä virallinen, lopullinen ero emämaasta ole yhdenkään tämän hetken poliitikon aktiivisella prioriteettilistalla. 

Australia kuuluu britti-imperiumin jäänteenä syntyneeseen Commonwealthiin eli Kansainyhteisöön, jonka muodostavat 54 maata (ml. Kanada ja Uusi-Seelanti) sekä 12 territoriota (mm. Gibraltar). Elizabeth II on laillinen ylin hallitsija kahdessatoista valtiossa. Kansainyhteisön maat eivät vaikuta suoraan toistensa politiikkaan tai tee suoranaista poliittista yhteistyötä, mutta kyllä käytännön tasolla joitain tiiviitäkin yhteyksiä on. Australia esimerkiksi rahoittaa yhteistyö- ja kehitysohjelmia Tyynellämerellä Commonwealthin saarivaltioissa. Tosin Uusi-Seelanti on asiassa vielä aktiivisempi: Uuteen-Seelantiin esimerkiksi pystyy anomaan pysyvää oleskelulupaa sillä perusteella, että on Tyynenmeren saarilta kotoisin. Tätä väylää ei Australiassa ole.

Vaikka opiskelin yliopistossa historiaa, olen vasta Australiaan muutettuani tajunnut kouriintuntuvasti maailman siirtomaavaltakehityksen: miten menneet imperiumit ja valtapyrkimykset ovat vaikuttaneet useimpiin maailman maihin niin hyvässä kuin pahassakin. Toisaalta on kätevää, että monissa kolkissa puhutaan samaa kieltä - englanti ja ranska ovat hyvät esimerkit maailmaa valloittaneista kielistä Karibialta Tyynellemerelle - , toisaalta siirtomaavalta lähes tuhosi useimmat alkuperäiskulttuurit ja kielet, puhumattakaan alkuperäiskansojen fyysisestä tuhoamisesta.

Toisaalta, johonkin omaa maataan laajempaan piiriin kuuluminen avaa maailmaa ihan eri tavalla. Juuri äskettäin Suomessa uutisoitiin, että Norjassa olisi vaikka millä mitalla töitä, mutta suomalaiset eivät jostain syystä sinne hakeudu. Itse arvelen tämän johtuvan vaikeaksi koetusta norjan kielestä, kalliiksi ajatellusta hintatasosta ja ehkä yleisestä arastelusta siitä, miten ulkomailla pärjää. Vertailun vuoksi esimerkiksi ranskalaiset aktiivisesti matkustelevat ja jopa muuttavat Karibialle, Mauritiukselle ja Ranskan Polynesiaan, koska tietävät, että näissä entisissä siirtomaissa pärjää omalla kielellä ja monet tavat ja hallintosysteemikin ovat tuttuja. Samaten aussit muuttavat Iso-Britanniaan, Kanadaan ja Uuteen-Seelantiin rutiininomaisesti töiden ja seikkailun perässä, sekä toisinpäin.

En ennen Australiaan muuttoa kokenut mitään yhteyttä esimerkiksi Singaporen, Etelä-Afrikan ja Intian kanssa, nyt tilanne on toinen. Kaikista näistä Kansainyhteisön maista muutetaan Perthiin aktiivisesti joko opiskelemaan tai pysyvästi. Kaikissa em. maissa puhutaan (tai on historiallisesti puhuttu) englantia yhtenä virallisena kielenä, joten maahan asettuminen on huomattavasti helpompaa kuin ei-natiiveille puhujille. Perthissä ei pysty elämään altistumatta eri kansallisuuksille, kielille, kulttuureille ja tavoille - paitsi tietenkin jos eristäytyy aivan täysin jonnekin lava-auton nurkkaan mutisemaan, miten "Australia on jo täynnä, painu takaisin", mitä sitäkin tapahtuu.

Täältä kuvainnollisen ihmismeren keskeltä katsoen Suomi näyttäytyy jopa hieman eristyneenä saarekkeena: puhutaan omaa erikoista kieltä, jota muiden on vaikea oppia, halutaan tiukasti pitää kiinni omista tavoista ja osa porukasta haluaisi jopa lyödä rajat lukkoon ja heittää avaimen Itämereen. Tiettyyn mittaan saakka tämä on ymmärrettävää. Suomalaisia kuitenkin on alle 1% maailman väestöstä ja on siten vähemmistö sekä Pohjoismaissa, Euroopassa että koko pallolla. Toisaalta kaikki menestys pohjautuu tiimityöhön ja muiden tukeen, eikä modernissa maailmassa pärjää kääntämällä selkä muille maille ja kansallisuuksille.

Entistäkin parempaa seuraavaa vuosisataa, menestyksekästä kansainvälistä yhteistyötä ja onnellista huomista Suomelle toivottaen!

 Alla kuvia Perthin Suomi100-juhlista, joista kirjoitan erikseen.

Onnea Suomi! Kuva (c) Kinuskikissa. Kuva vain kuvitustarkoituksiin, näin hienoa kakkua ei juhlissa nähty. Sen sijaan söimme kanelipullia jälkiruuaksi.

Koristelimme Perthin Suomi100-juhlat askarteluin, vapaaehtoisvoimin.

Virallinen juhlapotretti.

Järjestäjä-juontajan näkökulma Perthin Suomi100-juhliin.

Juhlakansaa.

Kansainyhteisön maat. Enpä tätä laajuutta ollut ennen ajatellut.

Sata ja yksi ongelmaa ja kuinka ne hoidetaan

Tämä viikko on mennyt 12-tuntisten päivien kourissa, sillä olen ollut päävastuussa kahdesta isosta tapahtumasta samalla viikolla. Maanantaista torstaihin Perthissä pidettiin IOI:n eli oikeusasiamiesten kansainvälisen instituutin aluekonferenssi, kutsuttuina olivat kaikki Australia-Pacific-alueen oikeusasiamiesten toimistot eli jokainen Australian osavaltio, Australian kansallinen oikeusasiamies, Uusi-Seelanti, Hong Kong, Taiwan sekä kaikki Tyynenmeren saaret, joilla on oikeusasiamies.

Käsittääkseni myös muita Aasian valtioita kuuluu alueeseemme, mutta aivan kaikki eivät paikalle päässeet. Olen järjestellyt tapahtumaa neljä kuukautta vain yhden kollegan kanssa pomon valvovan silmän alla ja voin sanoa, että olo on sekä innostunut että huojentunut nyt, kun nelipäiväinen tapahtuma on ohi. Onneksi itse konferenssiin saimme kymmenpäisen tiimin, koska kahdestaan tai kolmestaan olisi levinnyt käsiin.

Huomenna lauantaina juhlitaan Perthissä Suomi100-juhlia, joiden pääjärjestäjä myöskin olen. Kun juhlien järjestely alkoi, en tiennyt, että samalle viikolle sattuu myös tuo kv-konferenssi. Jos en unissanikin muista, miten laaditaan ja hoidetaan ison tapahtuman budjetti, ohjelma, järjestelyt, catering, turvallisuus, aikataulu, puhujajärjestelyt, majoitus, lennot jne jne, niin silloin on taju kankaalla jo pahemman kerran.

Tulen todennäköisesti muistamaan myös konferenssin osallistujalistan ulkoa etu- ja takaperin, sen verran monta kertaa jouduimme syynäämään, että kaikki oikeat henkilöt ovat oikeissa tapahtumissa ja busseissa oikeaan aikaan ja kaikkien tittelit ja toimistojen nimet on kirjoitettu oikein, mukaanlukien vieraskieliset. Kiinan- ja polynesiankielisten nimien lausumista on joutunut jonkun verran hiomaan!

Minulla on töissä tiukka confidentiality – eli salassapito/luottamussopimus, eli en voi paljoa kertoa järjestelyistä tai sisällöstä. Sen verran voin kuitenkin mainita, että onneksi kaikki sujui putkeen tai pikemminkin ehdimme sammuttaa kaikki alkavat tulipalot ennenkuin ne pääsivät leviämään. Kuten nämä:

• Joku valopää yrittää tunkea konferenssihuoneeseen lainaamaan tuoleja, kun kuvernööri pitää puhetta ja kuvernöörin protokollan mukaan hänen puheensa aikana ei saa tulla sisään.
• Joku toinen valopää kuvittelee varanneensa juuri sen huoneen kokoukselleen, jonka me olemme buukanneet 4kk aiemmin cateringille.
• Yksi työntekijä päättää lähteä kesken päivän kotiin kellekään ilmoittamatta, koska ei mielestään ole riittävän työllistetty.
• Yksi ulkopuolinen työntekijä ilmaantuu paikalle verkkareissa, on unohtanut työvaatteet ja joutuu juoksemaan kauppaan ostamaan jotain sopivaa. 
• Yhden konferenssivieraan lento pitää äkkiä aikaistaa kotona sattuneen hätätapauksen vuoksi.
• Bussi ei mahdu kääntymään kohteeseen, vaan jää hinkuttamaan tienristeykseen kolaten reunakivien ja puskien päältä, höykyttäen vieraat kuin kivipellossa. 
• Yksi työtekijä sairastuu kesken cateringing hoitamisen, muttei suostu lähtemään kotiin vaan makaa pimeässä nurkassa sen aikaa, kun muut hoitavat.

Vinkkinä: jos ikinä järjestät isoa tapahtumaa, varaa riittävästi ihmisiä tiimiin. Se määrä, jonka luulit tarvitsevasi, ei riitä kaikkien yllättävien ongelmien ja konferenssivieraiden huolien ratkomiseen. Lisäksi osaava henkilökunta tietenkin näyttää ja kuulostaa kaikissa tilanteissa siltä, ettei mikään ole ongelma, mikään ei ärsytä eikä yhtään väsytä. Propsit kaikille hospitality-alalla työskenteleville. En tajua, miten jaksatte hymy huulillla joka päivä, viikko, kuukausi ja vuosi. Ei ole läheskään niin helppoa kuin miltä näyttää!

Seuraava tulikaste ja koetinkivi on huomenna, kun emännöin 170 vierasta Suomi100-juhlissa. Check listejä on tehty monta erilaista ja toivon mukaan mitään ei unohdu, räjähdä, kaadu eikä mene pieleen. Kirjoitan juhlista, kunhan ne on toivottavan onnistuneesti pidetty. Onnea matkaan itselleni :D

Yllä ja alla: konferenssin pitopaikka, 140 William. Muuten hyvä, mutta taloon sisäänpääsy on niin sekavaa, että jouduimme parkkeeraamaan yhden henkilökunnan jäsenen kadulle viittoilemaan kaikki sisään.

Länsi-Australian osavaltion parlamenttitalo. Osa tapahtumistamme oli täällä. Tulipahan nähtyä eduskuntatalo ensimmäistä kertaa sisältäpäin.

Miltä Perthissä näyttää?

Miltä Perthissä näyttää? Kuka tahansa löytää asiaan vastauksen Googlen kuvahaulla, mutta ajattelin, että paikallisen selitykset kuviin saattavat antaa enemmän sisältöä ja taustaa asiaan. Lisäksi kuvahaussa yleensä pompsahtelevat esiin kauniit promokuvat inhorealistisempien otosten sijasta, joten valitsin pari ns. rumaakin otosta. Kaikki kuvat on röyhkeästi nyhdetty turistisivuilta ja kiinteistönvälittäjiltä, kiitos ja anteeksi ja mikä copyright.

Yllä ja alla: tällaisiä kuvia tulee ihan ensimmäisenä eteen, kun Googleen syöttää Perth. Yllä Perth City nähtynä South Perthin puolelta Swan-joen yli, alla myös joelta päin kuvattu Perthin uusin alue Elizabeth Quay eli Kuningatar Ellun lahti, joka on vielä työn alla. Tällaisia näkymiä näkee hyvällä tuurilla aivan tosielämässäkin sään salliessa, eli vaikka kuvia varmastikin on kuvakäsitelty kirkkaammiksi, eivät ne ole täyttä huijausta.

Yllä: Perthin keskusta nähtynä Kings Parkin eli Perthin isoimman puiston kukkulalta. Tuo etualan tiehässäkkä on Perthin ylpeys 1950-luvun lopulta, jolloin mikään ei ollut siistimpää, kuin monikaistaiset autotiet. Perthiin rakennetaan yhä lisää monikaistateitä, mutta kuvaan on 50-luvulta lähtien tullut paljon enemmän puustoa - avoin kenttä autoteineen ei ole enää kuuminta hottia, samoin noita pilvenpiirtäjiä ei historianlehdillä ollut.

Yllä: Perthin ydinkeskustaa, Murray Street Mall eli kävelykatu. Kadulla on päivisin kivasti vipinää ja esim. katusoittajia, mutta iltakuuden jälkeen saa huhuilla kuin aavekaupungissa. Perthin poliitikot pohtivatkin nyt päätään puhki, miten keskustaan saataisiin elämää, ja tämä 2.5 miljoonan asukkaan kaupungin keskusta vähän vetovoimaisemmaksi kuin Imatra. Perthissä on perinteisesti ollut ongelmana 1960-luvulta periytyvä kaupunkirakenne eli malli, jossa keskustassa on pelkästään toimistoja ja kauppoja, ei juurikaan asukkaita ja vain niukasti ravintoloita ja kahviloita.

Alla: kun Googleen syöttää "Perthin rumin paikka", pullahtaa esiin Perthin tapahtuma- ja urheiluareena, näköjään. Täkäläiset kutsuvat sitä myös nimellä The Crushed Can eli rutistettu tölkki.

Yllä: kohtuullisen tyypillistä Perthin suburbiaa mallia inner, eli n. 10 kilometrin säteellä keskustasta. Vanhimmat esikaupungit ovat yleensä keskustan ympärillä ja niissä on oma vehreä viehätyksensä. Violetit puut ovat Etelä-Afrikasta tuotuja jacarandoja, jotka kukkivat runsaimmin nyt marraskuun puolivälissä.

Yllä: omaa asuinaluettani, East Perthin Claisebrookin seutua. Emme asu tuossa veden äärellä valitettavasti, vaan n. 300 metriä sisämaahan päin.

Alla: tällainen silta valmistuu vielä joku päivä yhdistämään East Perthin ja Burswoodin kaupunginosan. Burswood on tunnettu kasinostaan ja isosta hotellikompeksista. WA:ssa on vain yksi paikka, jossa uhkapeli on sallittua, ja se on Burswood. Muualla ei ole edes hedelmäpelejä. Itse asiassa monessa muussa maassa kuin Suomessa peliautomaatit eivät ole laillisia, tai yleisiä, muualla kuin rajatulla kasinoalueella. Tuo silta on tällä hetkellä kasa perustuskiviä ja on ollut sellainen vuoden päivät, koska siltakannen ja muiden tilpehöörien valmistamisurakasta on meneillään riita oikeudessa.

Yllä: Rottnest Island sijaitsee Intian valtamerellä noin 10km Perthin rannikosta länteen. Rottnest on suosittu kesälomakohde ja hyvällä säällä kuva tekee täyttä oikeutta näkymille. Rottnestille on tosin verrattain hinnakasta matkustaa, koska sinne liikennöi vain pari lauttafirmaa, jotka kumpikin rahastavat $40-80 menopaluu-lauttamatkasta. Perthiläiset saattavat mieluummin lentää Balille lomalle (3.5h lento) kuin maksaa Rottnestin-lautan, koska hintaeroa matkoissa on tarjouslentoaikoina vain hassu satanen.

Yllä: vakio-ostarimme Belmont Forum. Vakio siksi, että se on meitä lähin n. 10 km päässä. Vaikka asumme keskustan kupeessa, meitä lähellä ei ole isoja ruokakauppoja ja lähikorttelin IGA eli Alepa rahastaa joka asiasta tuplaten verrattuna Belmontin Aldiin. Forumia on rempattu isolla rahalla viime aikoina ja nykyään se näyttää siedettävältä. Alla realistisempaa kuvaa eli miltä sama ostari näyttää remppaamattomalta puoleltaan.

Syvästi inhoamani paikka Westfield Carousel Canningtonissa, Perthin isoin tai ainakin isoimpia ostareita. Minulla on jopa järjenvastaisen syvä antipatia tätä paikkaa kohtaan enkä koskaan käy siellä, vaikka se on monen muun suosikki. Inhoan eritoten Carouselin ulkopuolta ja sen ympäristöä, jota on esitelty alla. Mopokuva ei tee oikeutta sille melulle, saastemäärälle ja rumuudelle, joka kuusikaistaisen tien laidalla, loputtomien parkkipaikkojen mereen hukkuvana, odottaa ostarikävijää. Tuolla ei nimittäin ole koskaan noin vähän autoja - kuva on taatusti lavastettu.

Yllä ja alla: tyypillisiä asumuksia Perthissä. Yläkuvassa ehkäpä 1970-luvun lopun omakotitalo avoimen ankeine pihoineen, alla omakotitalo 1980-luvun lopulta, arvelen. Aavistuksen symppiksempi minun silmääni.

Yllä ja alla: niinkutsuttu character-talo eli persoonallisempi rakennusperintökohde 1800-luvun puolelta tai 1900-luvun alusta. Näitä näkee Perthissä säännöllisin välein ja joillain alueilla runsaastikin. Kukkivat puutarhat antavat kauniin lisäleimansa arkkitehtuurille.

Alakuvassa ihailemaani jarrah-parkettia eli paikallisesta punasävyisestä puusta tehtyä lattiaa. Tuota jarrahia kuulemma rahdattiin Lontooseen katumateriaaliksi joskus 1800-luvulla, koska se on kestävää ja kovaa. Ei herramunjee mitä tuhlausta, kaataa nyt puita katutarpeiksi. 1970-luvulla puolestaan ihmiset intoutuivat peittämään jarrah´t kokolattiamatoilla, ja nyt iloiset remppaajat löytävät niitä pölyisten kakanruskeiden kangaskerrosten alta.

Loppuun moderni Perthin koti eli tällaisia ovat kaikki talopakettiesitteet pullollaan. Tykkään kyllä itse tyylistä.

Suomalaiset tyylittömiä?

Pistänpä minäkin lusikkani soppaan aiheesta: ovatko suomalaiset tyylittömiä työpukeutujia?

Asiasta näyttää nousseen pienoinen / hetkellinen kohu, kun bisnespukeutumisneuvojat, osuvia nimiä kantavat Kiistala ja Nipola Niipola väittivät, ettei suomalainen bisnespukeutuminen ole eurooppalaista tasoa. Ja oikeassahan he ovat, ajattelen.

Täältä ulkomailta katsoen suomalaisilla on aivan omaperäinen tyyli, mutta se ei johdu tyylitajun tai etikettitiedon puutteesta. Mielestäni suomalaiset keskimäärin ovat hyvinkin tietoisia hyvistä tavoista ja haluavat noudattaa etikettiä silloin kun sitä odotetaan, esim. juhlissa. Suomalaisilla vain tuntuu olevan yleisasenne, että on rehellisintä olla kuka on, ilman mitään maskeja, kulisseja, peittoja ja hiuslakkakuorrutuksia. Siksi farkut, huppari tai neule ja kampaamaton (usein tahallaan sekaiseksi jätetty tai sotkettu) tukka ovat täysin ok suomalaiseen silmään.

Ongelma suomalaisten ja muun maailman tyylitajun eroista syntyy silloin, jos ja kun suomalaisten täytyy asioida ulkomailla tai ulkomaalaisten kanssa. Itse en tosin ole nähnyt tällä alueella ongelmia vähäisellä Suomi-kv-kokemuksellani, perustuen lähinnä bisnesihmisten tarkkailuun Helsinki-Vantaan lentokentällä. Samat puvut ja jakkupuvut siellä on päällä kuin Euroopassakin.

Pukeutuminen kuitenkin on tarkemmin saneltua maailmalla. Sen sijaan, että ottaa pukukoodin pinnallisuutena tai määräilynä, sen voi nähdä toimintaohjeena siinä missä muutkin työpaikan ohjeet. Näin kaikki toimivat samoin, eikä tule hämminkiä turhasta.

Esimerkkinä omien aussityöpaikkojeni bisnespukeutumisesta: täällä pukukoodi on usein kirjallisina ohjeina työpaikan intranetissä. Koodi saattaa sanella mm, että päällä on oltava puku tai jakkupuku tai siihen verrattava asu (siisti, silitetty, suorat housut tai asiallinen hame, jne). Hiusten ja kynsien on oltava huolitellut. Kenkien oltava nahkaa tai tekonahkaa - materiaalitarkenne on käsittääkseni siksi, ettei kukaan tule lenkkareissa tai tennareissa töihin, joita ei siis kaikilla toimistotyöpaikoilla hyväksytä edes free dress Fridayna eli vapaan asun perjantaina.

Pukukoodista johtuen ja yleisen ilmapiirin omaksumisen seurauksena olen huomannut, että omakin tyylini on muuttunut vuosien saatossa. Tosin olisi se varmasti muuttunut ihan normi-evoluutiona ja aikuistumisen seurauksenakin. Muttamutta: en esimerkiksi enää käytä Marimekon, Nanson ja Luhdan suuriprinttisiä trikoovaatteita, joista Suomessa pidin, koska täällä - muiden vaatteisiin verrattuna - ne näyttävät lähinnä pyjamalta.

Onko tämä nipotusta ja ulkokultaisuutta? On, jos haluaa sen sellaisesta näkökulmasta nähdä. Vai onko se yleisiä hyviä tapoja ja tiettyjen standardien muodostamista alalle ja työpaikalle? On, jos sen haluaa niin nähdä. En ole koskaan missään kuullut aussien marisevan pukukoodista, ja arvelen sen johtuvan ainakin osittain siitä, että täällä on koulupukupakko. Lapset oppivat jo nelivuotiaana, että "työpaikalle" mennään eri asussa kuin missä vapaa-aika vietetään. Siksipä työelämään siirtyminen puvuissa ja jakkupuvuissa on pelkkää luontevaa jatketta ajattelutavalle, jota on jo elänyt viimeiset kolmetoista vuotta.

Tottakai työpukeutuminen riippuu aivan eniten alasta ja työkulttuurista. Niin suomalaiset kuin aussitkin tajuavat, että sitä linjaa noudatetaan, mikä omalla työpaikalla on sopivaksi katsottu. Mutta, jos suomalaisten työpukeutumista yleisesti haluaisi muuttaa muun maailman huolitellumpaan ja räätälöidympään linjaan, aihe pitäisi "myydä" aivan eri näkökulmasta kuin mistä Kiistala - Niipola - parivaljakko aloittaa. He mm. nimittävät rennosti pukeutuvia rassukoiksi ja jopa epäpäteviksi, ainakin mielikuvissa, vaikka vapaa pukeutuminen on mielestäni suomalaisille aitouden ilmaus. Ilmankos kohahdutti.

Kärjistäen ja yleistäen: suomalainen ajattelee, että minun aatteeni, minun vaatteeni, eli minulla on oikeus käyttää sitä mistä tykkään ja mikä tuntuu omalta, olivatpa muut siitä mitä mieltä hyvänsä. Auslandiassa ajatellaan, että on kohteliasta ja huomioonottavaa muita kohtaan, että pukeutuu siististi, jopa huomiotaherättämättömästi. Täällä esimerkiksi voi olla kiellettyä tulla koulun tilaisuuksiin kantaaottavissa vaatteissa tai logollisissa t-paidoissa.

Kiistala-Niipola-kaksikolla oli paljon kärkästä ja vähän ilkeääkin sanottavaa, mutta myös muutama osuva pointti. Kuten se, että pukeutuminen ainakin tietyillä aloilla vaikuttaa menestykseen. Oman kokemukseni mukaan täällä Perthissä työpukeutumistyylistä voi aika suoraan päätellä, missä asemassa henkilö on, tai minne hän tähtää. Johtoportaan henkilöillä on paremmin räätälöidyt ja parempilaatuiset vaatteet kuin alemmilla portailla. Täällä on aivan yleisesti hyväksytty ajatus, että jos haluat ylennyksen, pukeudu haluamasi portaan mukaan näyttääksesi, että kuulut johtoryhmään.

Ulkomaille muuton jälkeen ensimmäisen työpaikan saanti saattaa tökkiä siksi, ettei ole vielä sisäistänyt uuden maan ulkonäkövaatimuksia. Toisaalta, suomalaiset ovat yleisesti hoksaavaisia ja oppivat kyllä äkkiä, mitä odotetaan. Kun etsin ensimmäistä työpaikkaa Perthissä v. 2011 silloisen insinöörisiippani kanssa, luimme ohjeita netistä, millaisessa asussa työhaastatteluun tulisi mennä. Joka alalla odotetaan omanlaistaan lookia, mikä kannattaa tietää ennakkoon.

Työhaastattelutilanteessa tai työpaikalla ylipäätään ei ole täällä pääasia korostaa omaa persoonaa ja tyyliä - oli se sitten villi ja vapaa tai tietyn muodin viimeisempien tyylien mukainen - vaan sopia muottiin, näyttää siltä, että kuuluu samaan sarjaan muiden kanssa. Tasapäistämistä? Ehkä. Vaiko tilannetajun ja sopeutumiskyvyn osoitus? Aivan varmasti.

Aussitoimiston perusasuvalikoimaa naisille. Miehillä on puvut, vähintään puvunhousut ja kauluspaita, usein kravatin kanssa.