Saanko syödä luusi?

Seuraa henkilökohtaisempaa pohdintaa. Vaikka olenkin elämänmuutosten kannattaja ja toitottaja, en suuremmin lue self-help-kirjoja tai katso aiheesta ohjelmia. Satuin kuitenkin kirjastosta lainamaan puolivahingossa kirjan "Braving the Wilderness" eli "Rohkeasti Erämaahan". Valitsin sen, koska kuvittelin sen olevan kirja vaeltamisesta, leirielämästä ja pärjäämisestä luonto-olosuhteissa. No, olisi kannattanut lukea takakansi tarkemmin... sehän olikin self-help-opus siihen, miten voittaa pelkonsa siitä, ettei kuulu joukkoon. Ei huono aihe toki sekään.

Kirjoittaja Brene Brown on haavoittuvuus- tai pelkotutkija, eli hän on tutkinut aihetta millaisia sosiaalisia tilanteita pelkäämme, tai mitkä perustavanlaatuiset kokemukset elämässä ovat meille vaikeimpia päästä yli. Hän on etenkin keskittynyt yksinäisyyteen, joukkoonkuulumattomuuden tunteeseen ja siihen, miten voisi uskaltaa olla oma itsensä vaikka silloinkin, kun muut eivät tue, ymmärrä tai rohkaise sinua.

Kuva: https://brenebrown.com/

Kirja sattui ilmaantumaan elämääni sopivalla hetkellä. Olen aina pitänyt itseäni kohtalaisen rohkeana ihmisenä, enkä mielestäni hätkähdä pienestä. Nyt kuitenkin uudessa työssäni, valitusten käsittelijänä, olen tajunnut, etten todellakaan ole mikään teflonkuori vaan asiat tarttuvat mieleen, jäävät kalvamaan, muuttuvat henkilökohtaisiksi. Turhautuneet valittajat luonnollisesti reagoivat voimakkaasti ja vastaan tulee melkeinpä päivittäin huutoa, (lievää) uhkailua, turhautumista, inttämistä ja ahdistusta.

Töissä pitää tietenkin käyttäytyä professionaalisti eikä tilanteista voi tai saa tulla mikään huutokilpailu. Toisaalta minun on pidettävä puoleni ja oltava assertive eli mikähän olisi suomeksi, päättäväinen ja horjumaton? Tämä helposti johtaa konfliktiin, koska jos en ole samaa mieltä valittajan kanssa, tämä kokee, että olen häntä vastaan, vaikka tehtäväni on vain olla ulkopuolinen, itsenäinen, puolueeton.

Olen jo pidempään itseanalysoinut, että kommunikointityylissäni lie yleisesti parantamisen varaa, sillä näytän päätyvän konfliktitilanteisiin useammin kuin haluan. Pääsääntöisesti somessa, missä toki on helppo ajautua riitaan vaikka omien silmiensä väristä, mutta myös livenä. En oikein edes ymmärrä miksi, koska en todellakaan pidä riitelystä, enkä mielestäni ole riitaa haastavaa tyyppiä.

Miten tämä liittyy kirjaan ja erämaahan? Brene kirjoittaa, että psykologisesti yksi vahvimpia halujamme on joukkoon kuuluminen. Ihminen on "viritetty" niin, että haluamme olla osa porukkaa, suosittuja tai edes hyväksyttyjä - missään nimessä ei hyljeksittyjä. Hänen kirjansa teema on Maya Angeloun lausuma olet vapaa vasta kun ymmärrät, että kuulut kaikkialle ja et minnekään. Brene pohtii tätä näennäistä paradoksia: miten voi kuulua kaikkialle ja ei minnekään, ja miten se voi tehdä vapaaksi? Silloinhan ei voi olla vapaa, vaan pelkästään onneton, jos ei kuulu minnekään?

Itselleni lause on jopa itsestäänselvyys ja olen oppinut sen hieman samalla lailla kantapään ja irrallisuudentunteiden kautta kuin Brene itsekin (hänen elämäntarinansa on kirjan johdantona). Perheeni muutti usein, kun olin lapsi. Opin, että en voi tukeutua mihinkään tiettyyn porukkaan kuten kavereihin, vaan joudun aina etsimään uudet ympyrät. Varmasti osansa on myös kasvatuksella ja luonteella, mutta opin jo pienenä, että muiden mielipiteiden ei pidä antaa vaikuttaa siihen, mitä itse tekee, uskoo parhaaksi tai kokee oikeaksi. Kun ymmärtää sen, ettei tarvitse jonkun tietyn ihmisen tai piirin hyväksyntää, voi kuulua kaikkialle ja ei minnekään aivan yhtä sujuvasti.

Muttamutta. Se, ettei tarvitse hyväksyntää ei tarkoita sitä, etteikö konflikti - epäsuora tai avoin vastustaminen, jyrääminen, mitätöinti, jopa viha - vaikuta negatiivisesti tai jää mieleen kytemään. Tiedän joka päivä, että tänäänkin saattaa tulla kaikkea ikävää luurista töissä. En itse asiassa tiedostanut ahdistuneeni asiasta, ennenkuin näin kummallista unta kahtena yönä, alitajunnan vilkuttaessa hätämerkkejä.

Ensimmäisessä unessa luokseni tuli kettu, nälkiintynyt, takkuinen, iso kuin susi. Se pyysi syötävää eikä minulla ollut antaa mitään. Jostain syystä yritin antaa sille kiven. Kettu otti koko käteni suuhunsa, tunsin sen hampaat kevyesti ihollani. Kettu sanoi, "anna minun syödä luusi" ja puri kovempaa. Sain käteni jotenkin irti, kielsin kettua syömästä minua ja lupasin tuoda sille kotoani jotain ruokaa. Sisälle päästyäni äitini sanoi, "et voi ruokkia sitä. Jos ruokit, se oppii, että täältä saa aina jotain, eikä se koskaan lähde. Se on epätoivoinen ja ottaa, mitä saa.". Näin ikkunasta, miten kettu kaarteli pihalla malttamattomana. Syyllisyyttä tuntien pysyttelin sisällä, verhojen takana piilossa.

Muutama yö myöhemmin, juteltuani työn aiheuttamasta ahdistuksesta sekä E:n että pomoni kanssa, näin uuden unen, aivan eri tunnelmaisen. Siinä nuori vaaleahiuksinen tyttö kulki synkässä metsässä ison karhun kanssa rinnakkain. Tyttö piti kättään karhun olalla, he olivat selvästi ystävät. Metsä ympärillä oli hämärä, pelottava, täynnä säksättäviä ja syöksähteleviä pieniä eläimiä. Tyttö tajusi, että eläimet ovat vain peloissaan ja hädissään, siksi niin äänekkäitä. Vankka, tyyni karhu toi turvaa.

Selkokielelle analysoituna kettu ovat kaikki ne ihmiset, jotka etsivät ratkaisua valitukseensa. En tietenkään ajattele, että he ovat kapisia petoja(! :D ) vaan että he ovat tilanteessa, jossa ovat epätoivoisia, yrittävät saada apua ja tukea vaikka painostamalla tai aggressiivisesti. En voi antaa heidän "imeä tukirankaani", itseluottamustani ja kaikkea huomiotani. En voi kantaa toisten ihmisten ongelmia yötäpäivää (koska nyt stressaan siitä, etten ratko asioita riittävän nopeasti, vaikka usein selvittelyyn saattaa mennä kolmekin kuukautta). Ja minulla on kanssakulkijana vahva tukiverkko, karhu eli kaikki läheiseni, joihin voin nojata ja tukeutua. 

Brene esittää kirjassaan askeleita siihen, miten voisimme kaikki kokea vähemmän yksinäisyyttä ja irrallisuutta, ja enemmän yhteenkuuluvuutta. Konfliktitkin syntyvät siitä, ettei ymmärrä tai halua ymmärtää toisen näkökulmaa. Askeleet ovat:

Ihmisiä on vaikea vihata läheltä  (people are hard to hate close up) - mitä paremmin tutustut muihin, mitä lähemmäs pääset ja päästät, sitä enemmän alat ymmärtää muita. Kaikilla on oma elämänpolkunsa. Toisen huolien ja unelmien tunteminen, motiivien ymmärtäminen, auttaa näkemään tämän ihmisenä, ei vain hankalana tyyppinä tai vastustajana.

Suora selkä, pehmeä etumus (strong spine, soft front) - kohtaa toiset avoimen uteliaasti, valmiina päästämään lähemmäs, mutta älä unohda omia arvojasi. Muiden näkemyksiä voi kuunnella ja pohtia ilman, että menettää otteen siitä, mihin itse uskoo ja mitä arvostaa.

Ota tuntemattomia kädestä (hold hands with strangers) - ei välttämättä kirjaimellisesti. Mutta: on hyvästä kokea tunteita muiden kanssa yhdessä, vaikkapa elokuvissa, konserteissa, kuorossa, mielenosoituksissa jne. Kun tuntemattomat kokoontuvat ja kokevat jotain samaa, se rakentaa siltoja ymmärtää muita, nähdä heidät ihmisinä.

Puhu totta hevonkukun sijasta, kohteliaasti (speak truth to bullshit, be civil) - tämä vinkki lienee pätevin amerikkalaisille, mutta kyllä siitä muutkin voivat oppia. Brenen mukaan on yleistä, että jos/kun emme tiedä jostain asiasta, väitämme silti tietävämme. "Kaikilla on mielipide kaikkeen". On täysin ok sanoa, että en itse asiassa tiedä tästä paljoakaan, voisitko kertoa, mitä sinä tiedät? Jälleen, konfliktin sijasta tämä rakentaa siltoja. Toisen mielipiteen kuuleminen ei tarkoita, että on oltava samaa mieltä, mutta se on alkuaskel siihen, että edes tietää, miksi toinen ajattelee kuten ajattelee.

Konfliktitilanteisiin töissä pomoni antoi parhaat vinkit: joskus ihmiset ovat hankalia, jopa mahdottomia. Silloin tehtäväsi on vain kuunnella, ja lopulta ohjata keskustelu takaisin asiaan parhaasi mukaan. Sinun ei tarvitse väitellä, pelkästään keskustella, kertoa miksi kantasi on mikä on - ja että olet valmis kuulemaan toisen kannan.

Liekö helpommin sanottu kuin tehty? Ainakin ahdistus katosi - toistaiseksiko vai kokonaan, nähtäväksi jää.

Theodor Kittelsen, White Bear King Valemon.

Australian keittiö - erot Suomeen

Tänään aiheena Australian keittiö. Siis aivan fyysisesti keittiö paikkana, ei ruokakulttuuri tai perinteinen keittiö, vaikka siitäkin sananen.

Bongaa suomenlippu Perthin ruotsalaisen kahvila-hotellin julkisivusta. Ruotsalaiset ovat onnistuneet tekemään rahaa myymällä voileipäbuffettia ja Suomikin mainitaan lähde/kohdemaana.

Pulpahti mieleen eilen työpaikan keittiössä, että siellä mahdollisesti näyttää erilaiselta kuin suomalaisen työpaikan keittiössä. Sosiaalitilat sinällään ovat samat, eli normikeittiö sekä pöytiä ja tuoleja henkilökunnalle. Mutta keittiökoneissa on mielestäni eroa - tosin muistikuvani suomalaistyöpaikan keittiöstä ovat seitsemän vuoden takaa eli mahdollisesti hieman homehtuneita vanhentuneita.

Näyte A. Nykyisessä, kuten entisessäkin työpaikassa, on kahviautomaatti: Nespresso-masiina, johon syötetään alumiinikuorisia kahvi-podeja. En tiedä miksi niitä kutsutaan suomeksi, kapseleiksi ehkä? Olen hieman kahden vaiheilla tästä, sillä toisaalta kahviautomaatilla saa tuoretta kahvia (töissä ilmaiseksi) aina halutessaan eikä kenenkään tarvitse juoda pannunjämiä tai keittää uutta koko poppoolle. Toisaalta noiden alumiinipodien ympäristöystävällisyys tai sen puute mietityttää. Meillä ne kerätään kierrätykseen, mutta Perthin kierrätystoiminnan tehokkuutta ja asianmukaisuutta epäilen sitäkin hieman. Ne voisi postittaa suoraan myös Nespressolle kierrätykseen, mutten ole varma, toimintaanko toimistossamme niin. 

Näyte B. Voileipägrilli. Jostain syystä aussit, ainakin wessit eli länsiaussit, rakastavat leipäprässissä paahdettuja kerrosleipiä tai wrappejä. Siksi leipägrilli täytyy olla työpaikallakin ja se on joka päivä käytössä. Kyllähän tämä masiina Suomessakin joissain kodeissa on, mutta enpä muista työpaikalla nähneeni, saati kenenkään prässäilevän leipiään sellaisessa lounastauolla. Suomalaisille on paljon ominaisempaa tuoda eilisen ruuantähteet mikrotettavaksi, ostaa mikroateria, tai syödä ihan perus-reissareita juustolla kylmiltään.

Näyte C. Grilliuuni. Työpaikalta löytyy tietysti mikro, mutta myös grilliuuni eli sellainen, jossa voi lämmittää esimerkiksi pasteijoita rapeakuorisiksi. Tätä ei kylläkään mielestäni käytetä lounaan lämmittelyyn, vaan cateringiin. Kaikilla kolmella näkemälläni aussityöpaikalla on ollut vähän väliä morning tea eli aamupäivän yhteiskahvit/teet, joko jonkun läksiäisten vuoksi, tai esim. johonkin hyväntekeväisyystempaukseen ja varainkeruuseen liittyen. Sinne erittäin tyypillisesti tuodaan sausage rollseja eli pasteijoita, joiden sisällä on lihatahnaa. Näitä ei ilmeisesti aussi hyväksy mikrotetun lässähtäneinä, vaan täytyy olla rapeaa. 

Etualalla voileipägrilli, taaempana grillivastusuuni.

Kotonakin keittiö on erilainen, nimittäin sieltä puuttuu astiankuivauskaappi. Jokainen suomalainen varmaan tähän mennessä tietää, että astiankuivauskaappi on suomalaisen Työtehoseuran keksintö (tosin sillä on amerikkalainenkin keksijä ja jenkkipatentti), eikä sitä juuri Suomen ulkopuolella tapaa. Kanadassakin oli kuvanmukaisia tiskipöytätelineitä tai astiat kasattiin tiskialtaaseen alassuin kuivumaan, sama homma Aussilassa. Aluksi pöytäteline ärsytti, koska siihen ei yleensä koskaan mahdu kaikki tiskit kerralla kuivumaan ja tiskien tasapainottelu toistensa päälle onkin taito, jonka tuon kanssa oppii. Lisäksi se tietenkin tiputtaa vettä pöydälle eli sen alle kuuluu laittaa pyyhe, meillä ihan keittiöpyyhe, mutta alle voisi ostaa asiaan tarkoitetun paksumman "imutyynyn".  Nyt kun mokomaan rojutellinkiin on tottunut, tiskipöytä näyttää autiolta, jos sen ottaa pois.

Kuvaa varten tyhjennetty teline.

Keittiön kruunaa kaasuliesi, joka on äärimmäisen kätevä ja nopea kokkauksessa, mutta vähintään yhtä ärsyttävä pitää puhtaana. Siitä pitää purkaa nuo metallitelineet pois pyyhkimisen ajaksi ja pestä metallit erikseen tiskialtaassa. Tietenkään ne eivät sinne kunnolla mahdu ja peseminen on yhtä pärskettä suuntaan ja toiseen. Tellinki on täynnä sojottavia kärkiä, joiden puhdistus ei tapahdu nopeasti, koska niihin helposti tökkää kämmenen/ranteen kivuliaasti, jos liian riuskasti puunaa. Siksipä kuva otettu autenttisesta tilanteesta eli liettä ei ole pyyhitty, vaikka muuten hinkkaan keittiön pintoja jopa neuroottisella otteella. 

Ruokakulttuurista sananen. Silloin tällöin törmään suomalaisten mielipiteeseen, että Australiassa ei ole ruokakulttuuria, koska täällä ei ole samassa mielessä perinteistä keittiötä kuin monissa Euroopan maissa, mukaanlukien Suomessa. Omasta mielestäni Australia on ruokaharrastajan taivas ja täältä saa aivan kaikkea ja siltä ja väliltä, eli vaikkapa korealais-argentiinalainen tai japanilais-italialainen ravintola ovat ihan normisettiä. En näe perinteistä keittiötä ja ruokakulttuuria toistensa synonyymeinä, vaan traditiot ovat osa ruokakulttuuria ja ruokakulttuuri voi syntyä myös puhtaasti uusista, eklektisistä aineksista. Suomalaiseenkin ruokakulttuuriin mielestäni kuuluvat nykyään eri maiden keittiöt, vaikka siellä on omiakin perinteitä - ja toisinpäin, sillä perinteisiin ovat usein vaikuttaneet muiden maiden keittiöt. 

Alakuvassa ranskalainen autenttisessa hurmoksessa löydettyään omaan perinteiseen keittiöönsä kuuluvia aineksia, juustoja, Perthin uusimmasta ruokakeskuksesta Yagan´s Squarelta. 

Kulttuurierot kaikkialla

Pari aihetta on pyörinyt mielessä jonkin aikaa, mutta kumpikaan ei ole oikein kokonaan hahmottunut kirjoitusmuotoon: perustavimmanlaatuiset kulttuurierot Suomen ja ulkomaiden välillä (jos näin laaja yleistys edes sallitaan), sekä muuhun maahan sopeutumisvaiheet mallia omakohtainen (höystettynä muilta kuulluilla elementeillä).

Ei näistä koskaan tule valmiita esseitä, jos ei vain tempaa härkää sarvista, joten aloitetaan ensinmainitusta. Muutaman huomion verran, millaisia kulttuurieroja voi olettaa kohtaavansa melkeinpä kaikkialla, ehkä lukuunottamatta ihan lähinaapurimaita?

Valtio vs yksilö

... eli mitä kenenkin sopii odottaa saavansa verovaroin ja mitä tulisi itse kustantaa ja hoitaa. 

Mielestäni monilla suomalaisilla on turhankin mustavalkoinen kuva siitä, miten asiat maailmalla ovat: joko eletään pohjoismaista hyvinvointivaltiota, tai amerikanmeiningillä kaikki maksetaan itse. Todellisuudessa yhteiskuntamuotoja on aivan joka lähtöön siltä ja väliltä, eikä yhden maan systeemi ole automaattisesti parempi kuin toisen, olipa se kummasta laidasta vain.

Australia asettuu jonnekin keskivälille sikäli, että täälläkin maksetaan veroja tai veroluonteisia maksuja, joilla kustannetaan kokonaan tai suurelta osin esim. neuvolaa vastaava toiminta, peruskoulutus, perusinfra, terveydenhuolto, eläkkeet sekä jonkinasteinen sosiaaliturva. Opintotukea saati maksutonta korkeakoulutusta, päivähoitoa tai vanhustenhoitoa on käsittääkseni turha odottaa missään osavaltiossa. Aivan perillä kaikista palveluista ja etuuksista en ole, koska osa niistä on osavaltiokohtaisia, osa maankattavia.

Itselleni on ollut silmiä avaavaa, että valtion roolista voi ajatella niin monella eri tavalla. Suomalainen on mielestäni melko ehdollistunut siihen, että joka asiaan on virasto ja lupa, mutta myös etuus ja avustus, eikä ketään heitetä kadulle kylmään. Omaa sydäntäni lähellä ovat eritoten maksuton korkea-asteen koulutus ja opintotuki, koska mielestäni maan tulevaisuus riippuu aivan suoraan koulutustasosta ja siitä, että kukin pystyy olemaan hyödyksi siitä riippumatta, paljonko vanhemmilla oli pätäkkää koulutuksen turvaamiseen. Näin homma ei kuitenkaan näyttäydy kaikille.

Olen Perthissä kuullut usempaan otteeseen, miten korkeakoulutuksesta täytyy tietenkin maksaa - mielellään paljon - koska muuten opiskelijat valitsevat jotain typerää kuten taidehistoriaa. Jota sattumoisin itse opiskelin. Ymmärrän toki argumentin, että ei kannata kouluttaa liikaa populaa liian esoteerisille aloille kuten nyt vaikka filosofeiksi (jota tällä hetkellä opiskelen), mutta en toisaalta ymmärrä ajatusta, että päätöstä ohjaa parhaiten se, mistä pitkin hampain raaskii maksaa kymppitonnien opintolainan. Onko siinä hirveästi järkeä, että jokainen haluaa MBA:n eli master of business - tutkinnon (kauppatieteiden maisteri), koska sittenhän sen arvo romahtaa, kun tarjontaa on liikaa, eivätkä muut alat kehity?

Olen ikävä kyllä oppinut, että vaikka syvästi arvostankin suomalaista koulutusta esiasteilta tohtoriksi, en enää nykyään kerro ausseille, että teen omaa väitöskirjaani suomalaiseen yliopistoon ilmaiseksi eli maksamatta lukukausimaksuja (joita siellä ei siis ole). Ilmaisuus kääntyy täkäläisten mielessä jonkinlaiseksi community college - eli kansanopistotasoksi, eikä tohtorinlakkitavoitettani oteta kovin vakavasti, kun sen maksuttomuus paljastuu. Hurjaa, harmillista, ja jotain, jota en osannut odottaa.

Valtio vs yksilö - keskusteluun liittyy myös se, miten tulisi elää ylipäätään, paljonko esim. tehdä töitä (verovaroja kerrytääkseen). Suomessa maksetaan suhteessa paljon ja saadaan paljon yhteisestä kassasta. Siitä seuraa kansallinen "oikeus" vahtia, että kaikki varmasti maksavat osansa. Olen aiemminkin maininnut, että Aussilassa ei kohtaa käytännössä ollenkaan samaa syyllistämistä kuin Suomessa erilaisista irtiotoista kuten downshiftauksesta. Perthissä on kohtuullisen tavallista pitää välivuosi myös aikuisena, ja vaikkapa lähteä matkustelemaan. Itse aloitin tämän vuoden alussa osa-aikaisuuden eli keskiviikot ovat vapaapäiviä - huikeaa jaksamisen kannalta, suosittelen kaikille kynnelle kykeneville!

Sukupuoliroolit 

... eli miten naiset ja miehet nähdään. 

Tässä on aihe, josta perusskandinaavi, etenkin feministi, saattaa saada kourallisen herneitä hengityselimiin monessakin maassa. Onneksi ei pahemmin Australiassa. Lasten kasvatuksesta ja esimerkiksi päiväkotien asenteista en osaa sanoa mitään, koska omakohtaista kokemusta ei ole, eli esimerkkini liittyvät vain nuoriin ja aikuisiin. Koulussa täällä erotellaan sukupuolet sikäli, että koulupuku on pakollinen ja se on erilainen riippuen jalkovälistä: tyttö - mekko/hame, poika - shortsit/pitkät housut. Kaikilla on kauluspaita tai pikeepaita, jakku ja usein kravattikin.

Pukeutumista lukuunottamatta aussien ja suomalaisten käsityksissä ei muuten ole suuria eroja, eli naiset voivat periaatteessa työskennellä millä alalla vaan, kuten miehetkin. Läytännössä ei näin ruusuisesti ole vielä Perthissäkään (ehkä vielä jonain vuonna tai vuosikymmenenä), vaan miesten ja naisten aloja yhä on, samalla linjalla kuin Suomessakin: tekniikka, liikenne ja rakentaminen, miehet - hoiva ja opetus, naiset. Muttamutta.

Perthissä on Suomea paljon tavallisempaa, että kun nainen jää äitiyslomalle, tämä ei palaa töihin joko ollenkaan (jos puolisolla on riittävän hyvä palkka) tai palaa osa-aikatöihin. Tänne muuttaessani näin asian arveluttavana, eli ihmettelin, miksi naisten urakehityksen oletetaan tyssäävän saman tien, kun lapsia syntyy. Nyttemmin on avautunut, että asiaan on monta syytä, osa "ideologisia", osa käytännön syitä (jotka tosin linkittyvät ideologisiin yhteiskunnan tasolla).

Australiassa mielestäni arvostetaan syvästi perheitä ja lapsia, ja keskivertoaussi viettää paljon mieluummin aikaa lastensa / perheensä parissa, kuin töissä. Tutut osa-aikatyötä tekevät naiset kertovat, että miksi ihmeessä he haluaisivat kokoaikatyöhön, kun kotona on paljon hauskempaa ja lapsiperheille on paljon kivaa tekemistä kaikkialla, kaiken aikaa. Nykyään myös jotkut isäihmiset tekevät osa-aikaa, koska Oikean Elämän koetaan olevan siellä kotosalla perheen parissa, ei uraputkessa. Osa-aikaisuus ei siis olekaan naisten aliarvioimista, jollaisena sen aluksi  näin, vaan useimmiten oma arvovalinta.

Tosin käytännön syynä tähän arvovalintaan usein on fakta, että päivähoito on Perthissä Suomen mittapuulla kallista, ja palkasta saattaa mennä jopa puolet päivähoitomaksuihin, palkkatasosta riippuen toki. Valtion päivähoitotuella kannattaa tehdä juuri ja juuri se 2-3 päivää töitä, jotta omaankin pussiin jää jotain: taktinen luku, jonka moni perhe valitsee.

Kotityöt

...eli kuka tekee ja mitä tekee.

Aihe liittyy sukupuolirooleihin. Australiassa mielestäni on pientä pohjavirettä siihen, että mies tekee ulkotyöt (pihatyöt, rempat, autonhuolto, grillaus) ja nainen sisätyöt (siivous, kokkaus jne), mutta tämä on ehkä enemmänkin vanhan kansan peruja, eikä mikään yleissääntö joka kodissa. Moni suomikaverini, nainen, on hoidellut remppaa yksikseen, esimerkiksi maalaustöitä, eikä  heille ole tullut asiasta kommenttia rautakaupassa eli tuskinpa ovat ainoita.

Omassa taloudessamme kotityöt ovat jakaantuneet kiinnostuksen/viitsimisen perusteella, eli E pesee pyykit ja imuroi, minä tiskaan ja pesen pinnat (pölyt, moppaus, vessa ja kylppäri). Kokkaus hoidetaan yleensä yhdessä, tai jompikumpi noukkii take away-ruokaa mukaan kotimatkalla. Pihaa ja ulkotöitä meillä ei ole, ellei parvekkeen satunnaista lakaisua lasketa. E:tä ei kiinnosta auto pätkääkään, kuten ei minuakaan muuna kuin työkaluna ja liikennevälineenä, eli sitä ei ole kai imuroitu tai pesty yhtään kertaa kolmeen vuoteen muulloin kuin vuosihuollon yhteydessä... Kyllähän tuo silti kulkee :D

Seurasin tänään Ulkosuomalaisten blogit - Facebook-sivulla keskustelua kotitöiden jaosta Vietnamissa (tiukat rajat siihen mitä mies ja nainen tekevät) ja siihen nähden Australiassa pääsee helpolla, kulttuurieroihin sopeutumisessa siis. Täällä kotitöidenkin osalta asenne on enimmäkseen laissez faire, no worries eli kukin tehköön tyylillään ja joka ei niitä halua tehdä ollenkaan, joko elää törkykasassaan tai palkkaa siivojan ilman mitään kateellisten kommentointia tai syyllistymistä. Ruokaa saa edullisesti maan 60 000:sta ravintolasta. Tilastollisesti Aussilassa on yksi ravintola 400:aa asukasta kohti, eli eiköhän jokaiselle löydy jotain sopivaa hinnan ja menun puolesta. Vertailun vuoksi, Suomessa on yksi ravintola 550 asukasta kohti.

Summa summarum, vaikka Aussilaankin muutto aiheuttaa kulttuurishokkia, ei tämä ole vaikeimmista maista lähestulkoonkaan sopeutumisen suhteen. Toista varmasti on sellaisissa maissa, joissa kaikki edellämainitut teemat ovat hyvin eri tavalla kuin Suomessa - niitäkin paikkoja kun löytyy monta.

Kuvituskuvina symbolisesti puunlatvaseikkailua ja nuorallakävelyä Tree Adventure - puistossa Dwellingupissa noin tunnin ajon päässä Perthistä.

Kulttuurierojen nuorallatanssija.

Kaverini korkeuksissa, kala kuivalla maalla vai suomalainen eukalyptusmetsässä?

E pohtii, tästä alas, 10 metriä pudotusta kulttuurishokin syövereihin.

Mitä ranskalainen edellä, sitä suomalainen perässä.

Ja toinen suomalainen ei tietenkään jää pekkaa pahemmaksi.