Näin valitat oikein

Seuraa niksinurkka, näin valitat oikein silloin kun valittamisen aihetta on. Suomalaisilla on maine huonoina valittajina, mutta epäilen tämän pätevän vain sellaisiin tilanteisiin, joissa valittamisen tulisi tapahtua jonkun palvelun jälkeen ja valituksen aihe on osin makuasia - esim. kampaaja- tai parturikäynti, tai ravintolaruokailu. Sen sijaan viallisista tuotteista suomalaiset käsittääkseni valittavat aivan reippaasti, samoin viranomaisten kuten verottajan toimista.

Valituksen voi tehdä joko hyvin tai huonosti - eli tehottomasti tai tehokkaasti - ja näin valitusten käsittelijänä voin jakaa omasta mielestäni parhaat vinkit siitä, miten saat asiasi hoidettua pienimmällä vähimällä kriiseilyllä ja junnauksella.

1. Kerro asia selkeästi - mitä tapahtui, miksi, ja mikä on realistinen ratkaisuehdotuksesi

On uskomattoman tavallista, että valittaja kirjoittaa muutaman sanan sähköpostin, josta ei mitenkään selviä, mitä on tapahtunut, missä kontekstissa ja miksi. Valitus saattaa koostua vain lyhimmästä mahdollisesta tapahtumakuvauksesta ja sekin tiukasti valittajan omasta vinkkelistä (eli ei esim mitään selitystä, miksi tilanne lähti menemään pieleen). Pahimmillaan valitus on liuta HUUTOaakkosia, kiroilua ja uhkailua tuomarilla ilman, että edes selviää, miksi asiakas valittaa.

Toinen yleinen, mutta vastakkainen tapa on kertoa ummet ja lammet asiasta, joko kirjeitse tai suullisesti - kuitenkin enimmäkseen asian vierestä, alkaen kuukausien takaa ja päättyen johonkin epämääräiseen loppuhuipentumaan kuten valittajan tunnemyrskyyn, ei niinkään itse valituksen aiheeseen. Yllättävän moni ei hoksaa, että asiaa tuntematon ei mitenkään pääse jyvälle monipolvisesta pohdiskelusta ja monta eri tunnekokemusta kietovasta tarinoinnista, jos siinä ei selkeästi ilmaista (mielellään heti alussa), mitä asia edes koskee.

On ymmärrettävää, että kun valituksen aihetta on, valittaja on tiukasti omassa kuplassaan, eläen tapahtumaa mahdollisesti uudelleen ja uudelleen. Tapahtuma ei kuitenkaan välity ulkopuoliselle kuulijalle, jos sille ei anna selkeää kontekstia ja kaarta eli mitä tapahtui, missä, milloin, miksi, mitä asiakas odotti tilanteessa ja mitä hän odottaa nyt asian korjaamiseksi.

2. Älä paisuttele turhaan

Useimmat yritykset ja viranomaiset pyrkivät noudattamaan lakeja ja toimintaohjeita ja jos sinulla on oikeus esimerkiksi tuotteen palauttamiseen tai asian uudelleenkäsittelyyn lakipykälien valossa, asian paisuttelu ei mitenkään nopeuta, priorisoi tai tehosta asiasi käsittelyä.

Jos valituksesi sisältää asian kannalta tarpeettomia paisutteluja tyyliin "vien tämän valtakunnan mediaan", tai "tämä sama on varmasti tapahtunut tuhansille muillekin, te epäpätevät idiootit", asian käsittely saattaa viivästyä sen sijaan, että se nopeutuu: etenkin viranomaispuolella käsittelijän täytyy nämäkin noteerata jotenkin, esimerkiksi kirjoittaa auki sisäiseen raporttiin tai viedä asia johtoportaaseen, vaikka se olisi edennyt paljon nopeammin alemmassa portaassa.

Yksityispuolella hyperbolivalitukset eli selkeästi draamahakuiset ja liioittelevat valitukset saavat kokemukseni mukaan osakseen lähinnä naureskelua - just joo, vai että ihan uhkaa henkeä ja terveyttä, että ostamasi hammasharja oli keskipehmeä eikä pehmeä? Koska valitusta ei oteta silloin niin vakavasti kuin ehkä muuten voisi tai pitäisi, käsittely saattaa jälleen viivästyä. Ihmisillä on ylipäätään aika hyvä keskimääräinen mittari, mikä on reilua ja kohtuullista ja mikä ei. Jos valituksesi aihe on kohtuullinen, vaikkapa pohjaanpalanut pihvi, kokki yleensä mielellään korjaa asian. Mikä on reilua ja kohtuullista on tietenkin subjektiivista, mutta aina auttaa, jos pitäytyy faktoissa sen sijaan, että alkaa arvailla ja spekuloida, monelleko muulle sama asia on varmaan tapahtunut tai tulee tapahtumaan.

Ainoa tilanne, jolloin kannattaa pumpata ekstratunnetta valitukseen, on jos sen käsittely on kestänyt kohtuuttoman kauan (esim. yli 2-3 kuukautta) tai se ihan oikeasti jollain lailla uhkaa sinun tai jonkun muun hyvinvointia - huom, ei vain mielentyyneyttä vaan terveyttä tai turvallisuutta. Tällöinkin kannattaa perustella asia hyvin, esimerkiksi viitata aiempiin sattuneisiin vahinkoihin tai tiedossaoleviin riskeihin, oman mielipahan ja loukatuksi tulemisen tunteen alleviivauksen sijasta.

3. Älä hauku tai loukkaa 

Ihmeellisen moni ihminen kuvittelee, että olemalla "jämäkkä" virkailijaa tai asiakaspalvelijaa kohtaan saa asian hoidettua nopeammin, ja vielä useampi kuvittelee, että "jämäkkyyteen" kuuluu huutaminen, haukkuminen tai kettuilu. Jokainen asiakaspalvelutyössä oleva on kohdannut ikävää kanssakäymistä ja eritoten valitusten käsittelijät ymmärtävät kyllä, että silloin kun ihminen valittaa, häntä lähtökohtaisesti ottaa päähän. Paha mieli ei kuitenkaan oikeuta purkamaan sitä käsittelijään, koska a) tämä on erittäin harvoin suoraan syyllinen tapahtuneeseen, b) vaikka olisikin, tapahtunut on erittäin harvoin tahallista ja c) asiasi ei etene yhtään nopeammin sillä, että järkytät, loukkaat tai satutat henkisesti ihmistä, jonka tulisi auttaa sinua.

Viranomaispuolella asiat tulee yleensä käsitellä siinä järjestyksessä kun ne on vastaanotettu, eli huutaminen virkailijalle asian nopeuttamiseksi ei yleensä tuota mitään muuta kuin pahan mielen kummallekin osapuolelle. Yksityispuolella kokemani mukaan tahallisesti loukkaavat kettuilijat saattavat päätyä pinon alimmaiseksi, koska kukaan ei halua ehdoin tahdoin konfliktitilanteeseen ja käsittelijä yrittää vältellä sitä niin kauan kuin voi.

Jos sinulla on aihetta valitukseen, ei tietenkään ole mitään järkeä olla kynnysmatto. Omista oikeuksista saa ja voi pitää kiinni. Kuitenkin tehokkain mahdollinen tapa hoitaa valitus on pysyä tyynenä, esittää asiat selkeästi, perustella hyvin miksi on oikeutettu johonkin hyvitykseen tai uudelleenkäsittelyyn, ja olla neutraalin kohtelias käsittelijää kohtaan. Myrskyisät kohtaamiset tuottavat pelkästään negatiivisia lieveilmiöitä, kuten syövät aikaa - esimerkiksi eilen jouduin käymään vartin lenkin ulkona kaksi kertaa työpäivän aikana tasoittaakseni tunteeni, kun asiakas käyttäytyi poikkeuksellisen hankalasti tai epäasiallisesti.

4. Älä odota epärealistista lopputulosta

Ihmettelen joka päivä, miten harvoin ihmiset ottavat itse aktiivisesti selvää omista oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan. Moni valitus jäisi saapumatta tai ainakin niiden aihepiiri leikkautuisi puoleen, jos jokainen ennen valituksen jättöä tarkistaisi, olinko itse oikeassa vai väärässä, onko minulla jokin muu keino hoitaa asia, ja mitä voin realistisesti odottaa tässä tilanteessa. Esimerkiksi tuotepalautusten suhteen on saatavilla paljon tietoa netissä ja usein kaupoissakin on selkeät kyltit ja kuiteissa ohjeet palautusten osalta. Tietoa kannattaa aina etsiä itsekin, ja tarkistaa, onko edes oikeutettu siihen, mitä valituksella pyrkii saavuttamaan.

Esimerkki: on erittäin epätodennäistä, että vaikkapa valtion virkailija erotetaan toimestaan siksi, että hän puhui sinulle mielestäsi alentuvalla äänensävyllä. Toki tästäkin voi ja saa valittaa, koska kyseessä voi olla ihan oikea systeeminen vika ja kyseisellä virkailijalla esim. rasistinen asenneongelma. Jos tällaisesta ei kuitenkaan ole näyttöä ja kyseessä on sana sanaa vastaan, ei ole mitään järkeä jäädä jumittamaan tilanteeseen vaan päästää irti ja kuitata se huonona päivänä tai satunnaisena epäkohteliaana moukkana.

Ei myöskään kannata olettaa, että valituksen käsittelijä ylittää valtuutensa tai jotenkin venyttää lakeja, pykäliä tai raameja tarjotakseen sinulle ratkaisun. Joskus yksityispuolella toki yritys voi tarjota vaikkapa hyvitystuotteen tai ilmaisen aterian, mutta jos heillä ei ole siihen kuluttajasuojan mukaan velvollisuutta, asia ei sillä muutu, että siitä jankuttaa, valittaa useammalle eri taholle, uhkailee tuomarilla tai käyttää kohtaa 3, haukkuhuutokettuilua. Juuri tästä(kin) syystä on hyvä itsekin ottaa selvää, mitä oikeuksia ja velvollisuuksia asiakkaalla on missäkin tilanteessa, ettei lähde puskemaan ratkaisua, joka ei edes ole mahdollinen.

5. Älä jää limboon

Kaikkein suurin yllätys työssäni on ollut, miten moni ihminen jumittuu johonkin epäkohtaan vuosiksi, jopa vuosikymmeniksi. Oikeusasiamies voi lain mukaan käsitellä vain tapahtumia, joista on enintään 12kk aikaa. Tämä siksi, että mitä pidempään tapahtumasta on, sitä epätodennäköisempää on, että siitä on jäljellä tarkkoja muistikuvia tai tarkkoja tallenteita - esimerkiksi arkistoidut paperit ja muut voivat olla hukkuneet jne. Niinpä menneisyyden penkomisesta tulee helposti sana sanaa vastaan-matsi, jota ei voi ratkaista todisteiden puutteessa.

Meille kaikille on tapahtunut ja tulee tapahtumaan ikäviä asioita elämän varrella. Joskus vastaan tulee idioottimaista käytöstä, väärinkäytöksiä, jopa suoranaisia rikkomuksia. Kaikkien ja kaiken kannalta on parempi koittaa ratkoa asia niin pian kuin mahdollista, ja jos se ei ratkea sinua tyydyttävällä tavalla, löytää jokin toinen keino (esim viedä oikeuteen) tai suosiolla päättää jättää asia taakse. Se, että hautoo kokemiaan vääryyksiä vuosikausia, ei millään lailla edistä mitään. Ihannemaailmassa ikävyyksiä ei tapahtuisi, tai ainakin ne ratkottaisiin kaikin puolin reilusti ja oikein aina. Aina näin ei kuitenkaan tapahdu ja joskus on vain pakko hyväksyä, että minä otin jossain asiassa henkisesti turpiin ja se oli väärin. Muuta ei aina voi tehdä kuin kuvainnollisesti nousta ylös, pudistella pölyt ja jatkaa matkaa.

Oikeuksien rinnalla on aina velvollisuuksia. Ja Nuuskamuikkunen tietää, että kannattaa jättää asiat taakse säännöllisesti ja suunnata kohti jotain uutta.

Normaalia Australiassa... kun asiaan tottuu

Kirjoitan usein aiheista mikä on suomalaisen silmiin outoa Australiassa, tai ulkosuomalaisen/ulkomaalaisen silmiin outoa Suomessa. Vuosienkin jälkeen aina bongailee uusia havaintoja.

Tällä kertaa muutin kysymystä hiukan ja kyselin australiansuomalaisilta Facebook-ryhmässä, mitkä asiat Australiassa he nykyään kokevat normaalina - eli mitkä ehkä alkuun olivat kummia ja sittemmin arkea, tai mitkä asiat verrattuna Suomeen ovat "enemmän normaaleja" täällä ja "oudommin" Suomessa.

Mainintoja saivat seuraavat ihmeet.

Small talk

Useimpien suomalaisten kokemus lie on, että Australiaan saapuessa small talk enemmän tai vähemmän häkellyttää. Kassalle pitäisi jutella mukavia ostostenteon yhteydessä, myyjä saattaa kysellä päivän suunnitelmat ja hississäkin voi naapuri tai jopa joku vieras alkaa pulputtaa säästä ja milloin mistäkin. "Miksi kysyt kun et oikeasti halua tietää" on suomalaisen tavanomainen ensireaktio normitervehdykseen how are you eli mitä kuuluu.

Kappas kummaa, muutaman vuoden tai jopa kuukauden oleskelu smalltalkkauksen luvatussa maassa iskostaa sen niin selkärankaan, että Suomessakin alkaa vahingossa jutustella.

=
Tuli pieni kulttuuri shokki kun piti tilata syntymatodistus maistraatista ja puhelu meni aika pitkalti nain.
[puhelimeen vastataan] "Irmeli helsingin maistraatista"
"Hei Irmeli, tassa Nea, miten sun paiva on sujunut?"
"Niin miten voin auttaa?" 
Muistin puhelun jalkeen ettei ole soveliasta kysella tollasia

=
Todellakin! Muistan kun olin pidempään käymättä Suomessa ja vaatekaupassa pöyristyin kun myyjä ei kysynyt miten mun päivä on sujunut ja mitä mulle kuuluu. Lähdin tosi tympääntyneenä kunnes tajusin että se on normaalia.

=
Asiointi Australiassa: Moi, hyvää, entäs itsellesi? Kiirettä? Joo, ajattelin koittaa välttää lounasryysiksen. Joo, ihan tien toisella puolen - meillä itse asiassa on se sellanen kapselikone kahvihuoneessa, mutta ei se ole yhtään sama, eihän? Enivei, nappaan kahvin rasvattomalla maidolla - joo ja saisinko yhden keksinkin, kiitos? Upeat korvikset sinulla muuten!
Asiointi Suomessa: Kahvi.
=

Kahvi, kahvilat

Kahvista puheenollen, suomalaisilla on maine janoisimpina kahvinkittaajina maailmassa, mutta Australia ei varmasti ole kaukana takana ja laatuun panostetaan täällä paljon enemmän kuin määrään. Usein tuntuu, ettei ole sellaista kadunpätkää Perthissä(kään), jossa ei ole vähintään yhtä kahvilaa, olipa kyse lähiön keskustasta, kaupunkikeskustasta tai pikkukylän raitista.

Kahvila voi olla pelkkä luukku seinässä, jonka joku on vuokrannut bisnekselleen - kopperossa on hädin tuskin tilaa kahvikoneelle ja tarpeiden säilömiselle, ja sieltä myydään kuppeja kuin kuumille kiville. Meidän lähistöllämme on useampia kuntosaleja ja nekin näyttävät mainostavan kahvia. Eli edes punttikselle ei mennä, jos ei sieltä saa kofeiinifiksiä!

=
Ainakin isoissa kaupungeissa on kahviloita ja ravintoloita tiuhaan myos lahioissa ja yleensa ihan kohtuuhintaisia. Kun kayn Helsingissa tulee ihan vieroitusoireita kun kahvitkin pitaa keittaa itse! Ravintolaan ainakin mun vanhemmat eksyy vain jos on joku erityinen juhlatilaisuus.

=
7eleven joka toisella kulmalla ja dollarin automaatticappuccinot. Ei haittais vaikka olis Suomessakin.

=
[Suomessa]ei ollut babycinoja [vaahdotettua maitoa ripauksella kaakaota]. Meitä tuijotettiin kun hulluja kun yritin tilata kahvin ja kaksi babychinoa. Ja muutenkin täällä ollaan ystävällisempiä lapsille kuin Suomessa.

=
Mun sisko yritti myydä ravintolassaan babyccinoja Suomessa. Ei niitä kukaan halunnut tai tajunnut.

=
höh! Suomalaiset! Toki pitää lapsilla olla omat kaffet! Syrjintää ja hatunnosto sun siskolle!

=

Kaupat ja asiakaspalvelu

Aussilassa on yleisesti kaupoissa Suomea parempi (eli huomioonottavampi/aktiivisempi) palvelu, mikä on sekä hyvä että huono juttu allekirjoittaneelle. En oikein pidä pikkuputiikeista, koska en halua myyjää hännille tarjoamaan vaihtoehtoja. Tosin aussimyyjät usein osaavat lukea tilannetta ja jättävät asiakkaan rauhaan kun heille sanoo taikasanat just browsing eli katselen, "selailen" vain.

Ruokakaupat ovat oma lukunsa joka maassa ja niiden tarjonta määrittelee arkea paljonkin. Australiassa on yleisessä käytössä itsepalvelukassoja; jos taas perinteiselle kassalle menee, kassa pakkaa ostokset, mikä sekin on hyvä tai huono juttu, ks pussi-gate. Pakkaamiseen kuitenkin helposti tottuu... samaten hedelmät punnitaan täällä aina kassalla. Mitään vaakoja ei yleensä edes ole, saati tarrantulostuskoneita, hedelmäosastoilla.

=
Vaikka täällä ärsyttää kuinka paljon ruokakaupassa muovipusseja käytetään kassalla, silti Suomessa käydessä jäin tollona seisomaan kassalle ja odottamaa pakkausta

=
Pitkän aikaa ihmettelin ruokakauppojen tuoreen lihan niukkaa valikoimaa, kunnes tajusin että täällä onki lihakauppoja erikseen. Voittaa ehdottomasti supermarketin hyllyllä olevat lihat.

=
Suomessa kävelin hevi-tuotteineni suoraan kassalle kun odotin myyjän ne punnitsevan ja kunnei onnistunut annoin ystävällisesti turhan pitkäsanaisen sepustuksen miten tässä nyt näin kävi! Myyjä olisi ollut ihan tyytyväinen jos vaan olisin äkkiä käynyt tuotteeni punnitsemassa ja sitten vähäsanaisesti maksanut!

=
[Aspakulttuuria ei juuri ole, koska] Suomalaisilla on aika hyvät kädentaidot meidän ikäpolvella vielä ts itse tehdään syntymäpäiväkakut, juhlatarjottavat, hoidetaan puutarha, pidetään kasvimaata, kudotaan villasukat, voidellaan sukset, laitetaan ripsiin kestovärit, tehdään vauvansoseet, otetaan valokuvia, korjataan autot, vaihdetaan kesärenkaat, korjataan muut vempaimet, pestään autot jne.

=
Ruokakaupasta ei saa Suomessa samaan tyyliin kotiinkuljetusta, Uberin puute, Gold Class* -elokuvateatterit puuttuu, joissa voi syödä kunnon illallista. Ja jep toi jo mainittu aspakulttuuri. Tai ylipäätään sellanen ihmisille juttelu ja ystävällisyys. Kun täällä menee vaatekauppaan niin eipä ole apua tarjolla. Perthissä tulee H&M:lläkin myyjät kyselemään, että voiko auttaa.

[*Gold class on elokuvateatterisali, jossa on mukavat nojatuolit ja lipunhintaan sisältyy ruokailu ja juoma]

Juhlaetiketti etenkin alkoholin suhteen

Suomessa varmasti jokainen iltajuhlien järjestäjä pohdiskelee, kuuluko siellä tarjota alkoholia ja jos niin, onko se hyvä idea. Jos ei ole Viron-matkaa tiedossa, tarjoilun järjestäminen on kallis paukku. Puhumattakaan siitä, että alko saattaa pilata koko juhlat - känninen känkkäränkkäsukulainen häissä ei enää nykyään ole yhtä hyväksyttävä tai väistämätön asia kuin männävuosina.

Aussilassa tällaista pohdiskelua ei ilmeisesti ole, vaan alkoholi kuuluu melkeinpä mihin vain sosiaaliseen tilanteeseen ristiäisistä grillijuhliin ja vanhuksen syntymäpäivistä baby showeriin eli vauvan syntymää edeltäviin juhliin. Aussit eivät arastele juoda lasten nähden ja läsnäollessa - juju on siinä, että em tilanteissa ei todellakaan kännätä käeksi vaan juodaan lasi, pari rupattelun ja napostelun ohessa.

=
Mulle tullut aika yllätyksenä tää Australialainen alkoholikulttuuri, suomalaisen kahvin sijaan täällä usein kaverin kodissa vieraillessa tarjotaankin olutta! Olit sitten autolla tai et! Muutenkin tuntuu että täällä ollaan paljon rennompia tuon alkoholin käytön kanssa, ei niinkään humalahakuista kuin Suomessa.

=
Lasten synttäreillekin puistoon otetaan omat oluet mukaan!

=
Ja ristiaisiin ja lasten synttareille pitaa olla olutta tarjolla - anoppini otti ohjat ja sanoi etta ihmiset olettaa etta taalta saa alkoholia, nama molemmat oli suomikirkolla heidelbergissa joten vahan tuntu musta kummalliselta.

=

Liikenne ja raha-asiat

Liikenteestä voisi varmasti kirjoittaa monta postausta, koska lähes jokaisella on tusina tarinaa liikenteestä ja omat suosikki- ja suosikki-inhokkiaiheensa autoiluun, julkisliikenteeseen ja muuhun liikkumiseen liittyen. Keskustelijoita puhutti erityisesti aihe liikenneympyröissä ajo. Niitä nimittäin on kaikkialla, koska aussit pitävät neljänsuunnan risteystä vaarallisena, jos siinä ei ole liikennevaloja - varmasti asiasta on tilastotietoakin. Täällä kun asuu ja vierailee porukkaa joka mantereelta ja kaikilla ei ole aina sama käsitys, miten risteyksissä ajetaan ja kellä on etuajo-oikeus. Ei se liikenneympyrässä ajokaan ihan päivänselvää ole...

Ainakin Perthissä kortilla maksaminen on aika uusi juttu, pikkuliikkeissä nimittäin. Kun tänne muutin 2011, useimmat kahvilat ottivat vastaan vain käteistä ainakin alle $10-20 ostoksista. Nyt tilanne on isosti muuttunut, sillä pienimmässäkin kojussa yleensä on mobiili-kortinlukulaite eli erillinen mokkula. Muutama mainitsi suosikikseen sen, että automaateista saa rahaa ilman korttia pelkällä puhelimella. Itse en ole tätä käyttänyt eli en asiasta sen enemmälti tiedä - kuulostaa ihan kätevältä kyllä, jos kortti on unohtunut matkasta.

=
[Oudointa Australiassa on] Liikenneympyrässä vilkun pitäminen ympyrän keskelle! :D Eihän siinä ole mitään järkeä! Varsinkin kun pitää kuitenkin vilkuttaa vastakkaiseen suuntaan ulos lähtiessä!  EDIT: Luin alkuperäisen tekstin liian nopeasti ja enpä sitten vastannut edes oikeaan kysymykseen! Niin kovasti piti päästä kertomaan että liikenneympyrässä vilkutus on omituista täälläpäin.

=
Miten niin omituista? Minusta ainakin on hyödylllistä, että osaan aavistaa jo etukäteen (nähdessäni auton saapuvan liikenneympyrään), mihin suuntaan ko. auto on aikeissa mennä. Kunpa vain kaikki osaisivat vilkuttaa! Huonoja kuskeja paljon liikenteessä, kun eivät osaa yhtä aikaa kahta asiaa: ratin kääntöä ja vilkkuvivun käyttöä. Kortti joutaisi moisilta pois.

=
Suomessa vilkutetaan ainoastaan liikenneympyrästä pois lähtiessä, Australissa sekä tullessa että poistuessa, paitsi suoraan mennessä vilkutetaan vain ulos lähtiessä. 

=
Vilkutan vaan koko ajan kun olen siella paitsi en kun menen suoraan. Minusta tama on selkeinta. Olen tottunut englannissa 5 kaistasiin liikenneymyroihin joten aussiympyrat on ok.

=
sen takia mä junailen - ei tartte enää henkisesti kärsiä liikenneympyröissä...

=
Tää oli mulle tosi outo tapa että piti vilkuttaa niinkun risteyksessä eikä vain ympyrästä poistuessa mutta nyt täällä asuneena se on ihan paras tapa ja mielestäni tosi fiksu kun tosiaan näkee mihin toinen on menossa!

=
Mä kyllä tykkään tuosta cardless cash ideasta täällä! Se on eri näppärä kun lompakko on jäänyt kotiin tai jos pitää lähettää rahaa jollekin. :) 

=
Saa automaatista rahaa ilman korttia. Mä käytän tätä varsin usein kun taapero tykkää tyhjentää mun lompakkoa ja puolet korteista on aina muualla kun pitäis.

=

Hajamainintoja saivat yleinen ystävällisyys Australiassa, mahtava ilmasto ja se, ettei tarvitse vahtia jokaista aurinkoista päivää hyödyntääkseen sen, kun muitakin aurinoisia päivä tulee taatusti, sekä vanha tuttu no worries - kulttuuri; ei elämä ole niin vakavaa, kun sen oikein oivaltaa.

Kuvasta puuttuvat liikenneympyrät, kahvi ja joku joka pakkaa tuotteet puolestasi. Muuten kiteyttää Australian.

Saunatontuista litteään maapalloon - mitä on tieto?

Ajattelin kirjoittaa jonkun hauskan kepeän postauksen, mutta sellaista ei taida nyt irrota. Ei sillä, että mikään on varsinaisesti huonosti, mutta olen viime päivät ja viikot ollut jossain syntyjä syviä soutamassa henkisesti. Osin työn takia, osin siksi, että luen parhaillaan (fiktiokirjoittamista varten ja yleisestä kiinnostuksesta) kirjaa Suomalainen Kansanusko - Samaaneista Saunatonttuihin. Nämä kaksi asiaa, työ ja tuo kirja, eivät äkkiseltään liity mitenkään toisiinsa, toisaalta liittyvät hyvinkin tiukasti teemalla usko, tieto ja miten näemme maailman.

Risto Pulkkinen toteaa em. kirjassa, että suomen sana uskonto on kansainvälisesti harvinainen, koska se pohjautuu uskomiseen, eli jonkin asian hyväksymiseen ilman rationaalista tietopohjaa. Muissa kielissä uskonto pohjautuu johonkin muuhun: esimerkiksi englannissa religion kumpuaa latinan merkityksistä sitoa/olla sidottu, tai velvollisuus/olla velvoitettu. Pulkkinen kirjoittaa, että entisajan suomalainen ei uskonut saunatonttuihin, shamaaneihin ja kaikenlaisiin luonnonhenkiin ja maahisiin, vaan hän tiesi, että ne ovat totta. Tämä siksi, että tietäminen oli hyvin erilaista ennen valistusaikaa ja tieteellisten menetelmien kehittymistä. Tieto oli sitä, minkä jo lapsesta oppi, mitä itse koki ja mitä muut kertoivat totena.

Mitä tieto oikeastaan on? Nykyäänkin "tiedämme" samalla lailla kuin menneisyyden ihmiset, omakohtaisen opin ja muilta kuullun perusteella. Toki nykyään tieteellä on paljon sanavaltaa ja itsekin akateemikoksi tähtäävänä luotan ns faktatietoon ja tutkittuun tietoon enemmän kuin muiden kertomuksiin ja kokemuksiin. Toisaalta, monet asiat maailmassa ovat väistämättä "pelkästään" kokemusperäisiä: koemme asiat aina omasta näkökulmastamme ja esimerkiksi historiankirjoitus ei ole mikään faktalista, koska se on aina kerrottu jostain näkökulmasta - ihmisten toimien ja motiivien suhteen ylipäätään on vaikea löytää objektiivisia faktoja, koska kuka ne voi määritellä ja miksi tämän määrittelijän näkemys on faktapohjaisin?

Tästä päästäänkin hankalaan suohon, jossa yhdistyvät työni, Trump sekä flat earthers eli litteän maapallon kannattajat. Ai mitenkö? No kerron, kiitos kysymästä!

Kuten kerrottua, työnkuvaani on valitusten ratkominen ja se käytännössä tapahtuu kuulemalla valittajaa ja sen jälkeen etsimällä todistusaineistoa sille, mitä tilanteessa tapahtui ja miten olisi pitänyt mennä. Jos esim joku saa junassa sakot liputta matkustamisesta, kun kortinlukija ei toimi ja kortilla oli maksua, on todennäköistä, että sakot tulivat väärin perustein. Kuitenkin erittäin usein valittajan oma käsitys asiasta on hyvin eri kuin mihin todistusaineisto viittaa: aina ei ymmärrä kaikkea oikein, ei tiedä miten asioiden kuuluisi mennä, tai haluaa uskoa itse toimineensa oikein. On lähestulkoon mahdoton tehtävä murtaa sellaisen henkilön uskomuskuplaa, joka on vakuuttunut olevansa oikeassa oman kokemuksensa, tutuilta kuulemiensa asioiden sekä oman lakipykälien lukemisensa perusteella.

Luin äskettäin jutun tutkijasta, joka tutkii litteä-maapallo-teoriaa kannattavia ja osallistui näiden vuosikonferenssiin Englannissa. Tutkijan mukaan litteistit eivät ole - vastustajien käsityksistä huolimatta - keskimääräistä typerämpiä tai kykenemättömiä ymmärtämään tiedettä. He vain suhtautuvat tieteentekijöihin ja tiedon hallussapitäjiin erittäin epäluuloisesti. Litteistit ajattelevat, että tiedon valtalinnakkeet kuten yliopistot, parlamentit ja valtion virastot, tahallaan pimittävät tietoa ja/tai syöttävät kansalle sellaista tietoa, joka hyödyttää niitä itseään, mutta jotenkin haittaa tai vahingoittaa kansaa. (En tosin tiedä miten pyöreä maapallo haittaa kansaa). Litteistit uskovat, että jos heillä vain olisi itsellään samat varat ja tutkimusvälineet kuin tiedon valtalinnakkeilla, he voisivat todistaa oman väitteensä. Litteistien tunnuslause konferenssissa oli: "jos tiedät sisimmässäsi, että jokin on miten on, se on silloin totta." Samankaltaista ajatusta viljelevät Trumpin kannattajat, jotka uskovat Hillary Clintonin olevan suunnilleen noita-akka ja Barack Obaman terroristimuslimi.

Uskomus, että sydän, sielu tai jokin vastaava kertoo aukottomasti mikä on faktaa ja mikä ei, on epäilemättä meillä kaikilla jossain muodossa. Useinhan jonkinlainen kuudes aisti tai vaisto kertoo, jos jokin esimerkiksi on liian hyvää ollakseen totta, tai jonkun ihmisen käytöksessä on jotain arveluttavaa. Harmi kyllä tämä faktantunnistuslaite ei toimi luonnontieteellisten faktojen suhteen. Muinaisihmiset uskoivat, että maa on litteä ja sitä peittää jonkinlainen kupu tai telttakangas (taivas). Litteistit näyttävät uskovan johonkin samansuuntaiseen puhtaasti omien kokemustensa pohjalta. Omat aistit eivät aina kerro koko totuutta: itse asiassa emme edes tiedä, millainen maailma "oikeasti" on - sitä voisi aistia ja mitata niin monilla muillakin sensoreilla kuin ihmiskehossa olevilla, alkaen infrapunasta ja zoomaten kvanttitasolle asti. Hyönteiset aistivat ultraviolettivaloa, nähden aivan eri värisen maailman kuin ihmiset. Mikä versio maailmasta on se objektiivinen ja mikä ei?

Ennen internetin syntymistä joku ajattelija (jonka nimeä en muista) esitti, että kaiken tiedon saattaminen kaikkien ulottuville tulee tuottamaan maailmanrauhan, koska silloin ymmärrämme kaikki toisiamme. Oivoi... tieto on päinvastoin pirstaloitunut ja "henkilökohtainen tietäminen" samassa mielessä kuin muinaissuomalaiset tiesivät tonttujen olevan totta on muuttunut yhä yleisemmäksi, tieteelliseen tietoon nojaamisen sijasta. Tämä ei ole pelkästään paha asia - omakohtainen, subjektiivinen kokemus on hyödyllistä monessa mielessä, vaikkapa ruokavalion laatimisen suhteen (mikä sopii itselle parhaiten). Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki kilpailevat mielipiteet ovat samanarvoisia: se, että minulle pälkähtää päähän jotain, ei tarkoita, että pälkähdys mitätöi esimerkiksi vuosien tieteellisen tutkimuksen ja empiirisen laajan todistusaineiston.

Mikä auttaisi tiedon pirstaloitumiseen? Ainakin koulutusleikkaukset ja koulutuksesta tinkiminen kaikkialla maailmassa ovat vaarallinen tie: kun ihmisille ei kehity kykyä kyseenalaistaa ja etsiä tietoa, yhä useampi luottaa omakohtaiseen kokemukseensa ja yhden ihmisen kokemus ei mitenkään vastaa esim. tuhansilla tehtyä tutkimusta tai vuosikymmenten mittaisissa tutkimuksissa kertynyttä tietopankkia. Toisaalta on terveellistä itse kunkin välillä kyseenalaistaa omaa ajatteluaan ja paikantaa luutuneita uskomuksia - miksi juuri minä tietäisin tästä enemmän tai paremmin kuin jokin vastakkaista kantaa oleva? Tosiaalta, miksi kovaäänisin, tunteikkain (tai vastavuoroisesti tunteettomin) olisi varmimmin oikeassa? He kun tuppaavat dominoimaan julkista keskustelua niin sosiaalisessa mediassa kuin politiikassakin.

Kuva (c) Conversation. Itselleni ei ole selvinnyt, miksi litteä maa on uskottavampi kuin pyöreä maa.

Pelkokerroin - mitä pelkäät ja miten siitä eroon?

Matkustaessa kohtaa aina uusia asioita; niin Japanissa(kin). Matkustaessa on myös eri lailla aikaa pohdiskella syntyjä syviä, etenkin reissulla, joka koostui seitsemän päivän reilaamisesta eli junakyydeistä sinne ja tänne. Aloin mietiskellä erilaisia pelkoja ja sitä, miten ne vaikuttavat itse kunkin elämään. En nyt puhu fobioista sinällään, kuten ahtaan tai korkean paikan kammosta, vaan enemmänkin sosiaalisista ja taloudellisista peloista.

Miten erilaista elämä voisi olla, jos moisia pelkoja ei olisi? Montako pelkomörköä sinulla pyörii kannoilla ja miten niistä voisi päästä eroon - tai tarvitseeko päästä?

1. Nolatuksi tulemisen pelko

Tämä hyökyi päälle Jaappanissa ihan jo siinä, että käytöskulttuuri on niin säänneltyä ja erilaista kuin Australiassa tai Suomessa. Potentiaalisia mokan paikkoja on ihan joka nurkalla, kirjaimellisesti. E porskutti menemään huolettomana, innokkaana, puhuen Google Translatorin pohjalta japania sen minkä osasi ääntää (tai ei osannut); minä puolestani hymistelin sanattomana, puhuin englantia tai pelkästään nöykyttelin kommunikointitilanteissa. Kuitenkin kun pelon voittaa, aukeaa aivan uusia mahdollisuuksia: tämänhän kaikki tietävät, joiden on pitänyt puhua vierasta kieltä, etenkin jos alle on saanut lasin tai pari rohkaisua - kieli luistaa kuin vettä vaan.

Nolatuksi tulemisen pelon voi voittaa ihan tahdonvoimalla, tai pakon voimalla. Itselleni yleensä onnistuu vain jälkimmäinen, kun ei muuta vaihtoehtoa ole. Esimerkki: viime kesänä sukuloin mökillä, jonne tuli myös kolumbialainen vieras. Hän ei puhunut lainkaan englantia enkä minä lainkaan espanjaa, mutta emme voineet päivätolkulla nököttää Suomen metsässä mykkinä. Pakosta aloin pölöttää englanti-suomi-italia-ranska-sekamelskaa ja saattoi joukkoon eksyä pari elokuvista opittua espanjankin sanaa. Kun itse yritin ankarasti, kolumbiatarkin innostui ja puhui lannistumatta espanjaa tajuttuaan, että yritän oppia. Yrittäminen sai kummankin panostamaan ja myös nauramaan tilanteelle sen sijaan, että olisimme häpeilleet puhumattomina nurkissamme.

Vaivaako sinua nolatuksi tulemisen pelko ja miten se näkyy?

2. Naurunalaiseksi joutumisen pelko

Tämä on tavallaan sama kuin edellinen, mutta luokittelen nolauksen pienemmäksi ja naurunalaisuuden pahemmaksi, pitkäkestoisemmaksi maineenmenetykseksi. Arkielämässä näitä on vaikea erottaa ja useimmat (minä mukaanlukien) potevat varmaan kumpaakin sekaisin.

Esimerkki: Tokiossa kävimme katsomassa Robottishown. Poskettomassa anime-teatterissa roboteiksi pukeutuneet ihmiset taistelevat kaikenlaisia muita otuksia vastaan, mukana isoja liikkuvia kojeita ja "tulta" syökseviä aseita. Kaikki tämä laservalojen välkkeessä ja mauttoman hevirokkipopin soidessa. Esitystä ei voi eikä mitenkään pidä ottaa vakavasti. Show tapahtuu aivan yleisön nenän alla, kosketusetäisyydellä, ja mitä enemmän yleisö on mukana, sitä parempi tunnelma esityksessä on. Liekö ajankohta tiistai-ilta aiheuttanut, että yleisö oli aika latteaa. E ja minä yritimme rummuttaa ja taputtaa ja huitoa glow-tikuilla sen minkä ehdimme osoittaaksemme, että meillä on hauskaa ja hei, saa irrotella.

En tiedä vaikutimmeko asiaan, mutta vähitellen muukin porukka hieman ottautui tunnelmaan ja ainakin saimme hyviä kuvia, kun esiintyjät poseerasivat meille kesken shown, "innokkaimpia fanejaan" miellyttääkseen. Ilmeisesti moni yleisössä ujosteli näkyvyyyttä ja sitä, että voi joutua jonkun toisen valokuviin ja someen idiootilta näyttäen. Itse ajattelen, että on helppoa lähteä mukaan pöljäänkin touhuun, jos joku antaa mallia ja tavallaan "luvan" irrotteluun tai mahdolliseen mokaamiseen. Australiassa asuminen on väljentänyt omaa asennettani maineenvarjeluun, koska pikkumokista ei välitetä, vaan ote on vanha tuttu no worries.

Mitä sinä tekisit elämässäsi toisin, jos et pelkäisi naurunalaiseksi joutumista?

3. Rahan menettämisen pelko

Tässäpä ajankohtainen ja tiukassa istuva pelko itselleni, paradoksaalisesti. Olen vakituisessa osavaltion virassa eli työttömyys ei varsinaisesti uhkaa, mutta juuri tästä syystä olen löytänyt itseni ns kultaisesta häkistä. En uskalla vaihtaa työpaikkaa ainakaan yksityiselle, koska YT:t ja muut huolet kummittelevat mielessä jo ennakkoon. Yksi syy, miksi Suomesta muutin pois, olivat ainaisen epävarmat työmarkkinat - olin aina tuntisopparilla, freelancerina, pätkässä ja milloin mitenkin - enkä kaipaa samaan epävarmuuteen takaisin. Nyt kun taloudellinen varmuus on löytynyt, uhkaa jähmettyminen ja muumioituminen uramielessä. Voihan Kroisos.

Suurta hupiani on kehitellä mielessäni kaikenlaisia rahanansaintakuvioita, joilla saisin irrotettua enemmän aikaa palkkatyönteolta sellaiseen tekemiseen, joka kiinnostaa enemmän, kuten akateeminen tutkimus, fiktionkirjoitus ja matkustelu. Uusin kuvioni on plärätä asuntosivustoja siinä toivossa, että nykyisen keskusta(nläheis)kolmion saisi myytyä ja tilalle ostettua jonkin puolet halvemman, syrjäisemmän asumuksen, ja siinähän säästäisi jo mellevästi asuntolainaan uppoavaa summaa. Ehkä joku päivä etenemme pyytämään kiinteistönvälittäjältä hinta-arvion. Ainoa asia, joka tätäkin tällä hetkellä estää, on rahan menettämisen pelko: entä jos emme saa omiamme pois kolme vuotta sitten ostetusta asunnosta, entä jos rahaa uppoaa välityskuluihin, veroihin, lainanjärjestelyihin jii än ee?

Millaista elämää eläisit, jos raha ei olisi kynnyskysymys?

4. Epäonnistumisen pelko

Tähän pelkoon verkottuvat varmaan kaikki kolme edellämainittua pelkoa, koska epäonnistua voi niin monella tavalla, vaihdellen urakämmeistä sosiaalisiin toilailuihin ja taloudellisiin floppeihin. Mielestäni epäonnistumisen pelko on erityisellä huolella porautunut/porattu suomalaisten kulttuuriseen sielunmaisemaan. Miksi muuten esimerkiksi antisankari Aku Ankka on niin suosittu jopa aikuisten keskuudessa? Hän yrittää, mokaa, uudelleen ja uudelleen - ahdistavalle tilanteelle nauraminen on tunnettu selviytymiskeino keittiöpsykologinkin ymmärryksen mukaan.

Kiinnostavasti onnistuminen ja epäonnistuminen ovat vankasti kulttuurisia konsepteja eli eri maissa eri asiat osoittavat kumpaankin. Esimerkiksi täällä Perthissä on kohtuutavallista, että aikuisetkin asuvat kimppakämpissä, etenkin jos tekevät FIFO- eli fly in, fly out - kaivostyötä (matkatyötä). Tämä ei ole millään mittarilla epäonnistuminen, vaan järkevää rahan- ja resurssienkäyttöä. Suomessakin on jonkun verran aikuisten kimppakämppiä etenkin hipsteri-Helsingissä, mutta se ole kovin tavanomainen työssäkäyvän aikuisen  asumismuoto - enemmänkin hieman ihmetelty, eikö sillä ole varaa hommata omaa kämppää? 

Olen aiemminkin toitottanut, että inhoan syvästi perisuomalaista asennetta "maitojunalla kotiin"; halveksuntaa siitä, että yritti, muttei onnistunut. Jos ei koskaan yritä, ei koskaan mitään voitakaan. Eikö se maitojuna voi olla hyvä asia, reitti turvasatamaan uutta vauhtia hakemaan, jos suunnitelma A menee puihin ja suunnitelmat B ja C vaativat vielä lisäaikaa ja hiontaa?

Millaisen hypyn sinä ottaisit, jos epäonnistuminen ja siitä seuraava taloudellinen tai sosiaalinen ansa eivät kummittelisi mielessä?

5. Tuntemattoman pelko

Luin joskus tiedesivustolta, että ihmiset alitajuisesti tai tietoisesti ennakoivat jatkuvasti tulevaa ja tätä ennakointia on karkeasti jaettuna kahdenlaista: anticipation eli positiivisväritteinen odottaminen, jopa innostus, ja dread eli jännityksen- ja pelonsekainen odottaminen. Käytännöllisimmillään uuteen, tulevaan ja tuntemattomaan pystyy suhtautumaan neutraalisti eli päästämättä kumpaakaan "moodia" pahasti valloilleen, mutta lie tavallista olla edes vähän varpaillaan, jos jokin uusi iso asia odottaa oven takana.

Mitä suuremmasta tuntemattomasta on kyse, sitä enemmän se todennäköisesti jännittää ja jopa ahdistaa. Tässäpä syy, miksi sanonta better the devil you know on edes syntynyt, eli parempi se paha minkä tuntee (kuin tuntematon) ja miksi ihmiset pysyttelevät hankalissa tai huonoissa tilanteissa, kuten epäonnistuneessa tai jopa väkivaltaisessa parisuhteessa. Entä jos muutos vie huonompaan suuntaan? Mutta... entä jos se vie parempaan, ja mistä sen tietää? Väitän ihan intuitiolla, että maailman ihmisistä vähintään kolmasosa kamppailee nytkin sen kanssa, ottaako jokin ratkaiseva muuttava askel vai ei, kun ei voi tietää, seuraako siitä menestys vai menetys.

Minne uuteen ja tuntemattomaan suuntaisit, jos tuntematon olisi vähemmän pelottava?

Miten peloista eroon?

Jos tietäisin, olisin yhtä rikas kuin Dr Phil. Pelkoihin suhtautuminen riippuu varmasti paljon luonteesta ja aiemmista kokemuksista, ja toiset stressaavat elämästä ylipäätään vähemmän kuin toiset. Mutta, kokeiltuna vinkkinä, kaikkia pelkoja voi siedättää ottamalla pieniä askelia kammoja kohti.

Idolini tässä on E, joka siedätti pahan korkeanpaikan kammonsa pois harrastamalla seinä- ja kalliokiipeilyä ja pystyy nyt työskentelemään nostolavalla ja puiden latvoissa. Itse en ole samaan pystynyt oman ahtaanpaikan/hukkumisen-kammoni kanssa eli ei huvita taistella omaa pakoreaktiotani vastaan snorkkeli suussa rantavedessä opetellakseni laitesukeltajaksi. Sen sijaan nolatuksi tulemista ja epäonnistumisen pelkoa olen siedättänyt ihan tällä Aussilaan muutolla ja yleisesti matkailulla, koska kotiympyröistä lähteminen pakottaa ulos mukavuusalueelta ja tekemään asioita, jotka eivät aluksi tunnu luontevilta, kuten verkostoituminen, vieläpä eri kielellä.

Miksi peloista pitäisi päästä eroon? Eikö kuitenkin ole ihan turvallista ja rattoisaa elää sellaista elämää, jossa ei joudu pelkojen rajamaille ja kamppailemaan niitä vastaan? Toki, jos pystyy elämään niin. Kokemuksesta olen huomannut, että mitä enemmän pelkoja yrittää vältellä, sitä suurempia mörköjä niistä tulee, ja sitä enemmän tilaa ne vaativat elämästä. Jos aina pyrkii poispäin peloista, ne lopulta hivuttautuvat lähemmäs ja puristavat huolettoman elintilan pienemmäksi ja pienemmäksi. Ja loppujen lopuksi, itse tilanne on harvoin jos koskaan niin paha kuin pelko itse.

15 ajatusta Japanista, matkailusta ja muusta

Palasimme aamuviideltä Japanin-reissulta, vajaan kahden viikon "interraililta". Ostimme Japan Railways-passin, jolla saa matkustaa seitsemän päivää rajoitteetta JR:n junareiteillä. Huitaisimme Tokiosta Kiotoon, Osakaan, Naraan, Kobeen ja Himejiin eli ehdimme nähdä varsin paljon. Niin paljon, että täytyy hieman prosessoida teemoja ja jättää Japanista selostus tuonnemmaksi. Tällä kertaa vain sekalaisia huomioita Japanista, Australiasta, matkustamisesta ja matkailusta ylipäätään.

Buzzfeed-tyyliin... 15 ajatusta 15 tunnin matkustamisen ja pätkittäin nukutun yölennon jäljiltä.

1) Japanissa asuu 126 miljoonaa ihmistä, joista Tokion metropolialueella laskutavasta riippuen 9-14 miljoonaa ihmistä. Kun Suomen väliluku kertaa kaksi tai kolme pakataan samaan kaupunkiin, on se suomalaisen silmiin ensin ihmeellistä ja jännittävää, mutta kahden viikon jälkeen loppuu huumori. Joka paikassa on joku tiellä, aina, koko ajan!

2) Toisaalta, miksi suomalaisella on kuvitelma, että nähtävyys, suurkaupunki, ajotie tai metrovaunu olisivat yksin hänen? Kun Suomessa lähtee autolla jonnekin, on aina yhtä suuri ihme ja närkästyksen syy, jos joutuu hetkeksi ruuhkaan, rekan perään tai letkaan ajamaan. Olisi paljon suurempi ihme, että tie on auki Lappiin saakka jokaiselle viidelle miljoonalle ilman kenenkään muun aiheuttamaa "häiriötä".

3) Silti, miksi pitää jäädä keskelle kulkuväylää, rullaportaita tai hissin edustaa kaivamaan laukusta kännykkää, puuteria, eväitä? Menkää ihmiset askel syrjään! Japanilaiset tosin osaavat hyvin väistää ja huomioida, tämä koskee paljon enemmän taiwanilaisia ja kiinalaisia turisteja, matkailijoita ylipäätään lentokentillä ja turistikohteissa, sekä meitä harvaan asutukseen tottuneita metsäläisiä.

4) Sekä Japanissa että Australiassa on ongelmana turistien käytös luonnonvaraisten eläinten suhteen. Japanissa Naran puistossa elää puolikesyjä peuroja, joita ruokitaan niille tarkoitetuilla kekseillä. Peurat ovat niin addiktoituneet, että käyvät sarvin päälle, jos näkevät pussin. Niille pitää annostella keksi kerrallaan ja esittää, ettei ole antaa enempää. Samoin kengurut Australian itärannikolla hyökkivät ihmisten päälle, koska tolloturisteista on hauskaa antaa ruohonsyöjille hedelmiä, sipsejä ja Mäkkärin ruokaa. Kengut ovat addiktoituneet sokeriin ja ovat raapineet turisteja sairaalakuntoon saadakseen himoitsemaansa kamaa. 

5) Muuten täydellisessä (?) Japanissa eräs ilmiö pisti itkettämään: eläinkahvilat. Näitä varmasti on ihan kunnollisiakin, mutta suruksemme vierailimme aivan karmeassa pöllökahvilassa. Kuvitelmamme oli, että paikka olisi oikea kahvila, jossa pöllöjä esimerkiksi tuodaan turistien luo tai niitä ihaillaan lasin takaa, mutta ei. Pöllöt oli kiinnitetty orsiinsa ketjuilla niin, etteivät ne voi väistää silittelyjä; ja "kahvilan" muut pikkueläimet mangusteista aavikkokettuihin lojuivat apaattisina turkistarhamaisissa häkeissä.. Kahvilaosio oli juoma-automaatti, jonka takana piileksi paikan ainoa vapaa (irti päässyt?) pöllö. Ulos päästyäni tein ilmoituksen Japanin eläinsuojelujärjestölle. Vahingosta viisastuneena - ota selvää eläinaiheisista kohteista ennakkoon ja tue vain kestävästi toteutettuja!

6) Soijakastikkeella höystettyä ruokaa nuudeleista salaattiin ja raakaan kalaan pystyy syömään vain pari päivää kerrallaan ennen kuin tarvisee länsimaisen aterian, ja päivän 10 kohdalla soija alkaa yököttää. Paitsi jos on E ja rakastaa japanilaista ruokaa. Japanissa on onneksi helppo löytää länkkäriruokaa, paitsi raikkaita salaatteja, joista Australian kahvilat ovat kuuluisia.

7) Tuoreet vihannekset ja salaattiannokset ovat ilmeisesti enemmän eurooppalainen kuin aasialainen ruokavaliovalinta. Kiinassa vihannekset esivalmistetaan (esim höyrytetään, uppopaistetaan tai pikkelsöidään), Japanissa näköjään grillataan/paistetaan. Paitsi että kaali/retiisi/inkivääriraastetta näyttää kuuluvan ruokaan kuin ruokaan.

8) Sateinen, syksyinen Perth ja hiljainen asunto tuntuvat yhtäkkiä rauhallisuuden ja tyyneyden kammarilta, kun ne ennen reissua tuntuivat pelkästään tylsiltä. Ne kymmenen miljoonaa muuta kaupunkilaista jatkuvasti ympärillä kaikkialla - myös puolenyön jälkeen metrossa - saavat lopulta kaipaamaan hiljaisempaa kyläpahasta.

9) Ruuasta puheenollen: paras matkailuvinkkini lennoille on kasvisruuan tilaaminen, oletpa vege tai et. Koska ruoka on vihannespohjaista, se aiheuttaa paljon vähemmän vatsanväänteitä ja turvotusta lentokoneen ahtaassa penkissä ja paineenvaihteluissa kuin normiateriat (ainakin minulle). Lisäksi erikoisruuat tuodaan ennakkoon eli et joudu odottamaan ruokavaunun hiiidaasta etenemistä nälän kurniessa, vaan ruokailut aikaistuvat jopa kolmella vartilla muihin verrattuna, hurraa! Toki ei kovin kätevää, jos vieressä on matkatoveri, joka joutuu tuijottelemaan nälissään annostasi.

10) Japani on hämmentävä, kiehtova vastakohtien maa. Toisaalta kulttuuri ja käytös ovat hillittyä hallittua, toisaalta Japani on kuuluisa outouksistaan. Esimerkki: paikallisessa tv-showssa arkeologi kertoi tuhat vuotta vanhoista keisarillisista haudoista, joihin on vastikään myönnetty tutkijoille pääsy. Seuraavaksi jonkinsortin julkkispaneeli arvioi hautauutista ja söi haudanmuotoisen kakun, johon oli kätketty pähkinöitä ilmeisesti merkkaamaan hautalöytöjä (ruumiita?). Koko episodi vedettiin ilman mitään tunnontuskia siitä, onko tällainen rinnastaminen sopivaa. Ilmeisesti on.

11) Aivan oma lukunsa oli Tokion Robottishow, absurdi mutta viihdyttävä laser-hevi-tanssiesitys, jossa katkarapuprinsessa pelastaa maapallon julmien liskorobottien kynsistä apunaan Kung Fu panda, Ninja-kilpikonnat ja keijusamurait. Teatteri, anime, popkulttuuri ja kitsch löivät kättä niin että raikui.

12) Tokion spagettilinjaisella metrolla ei suotta ole häkellyttävän maine. Tokiossa toimii ainakin kolme eri junayhtiötä ja yhden reitille ostettu lippu ei käy toisen linjalla. Meillä oli JR-passi ja ostimme myös Tokyo Metron päiväpassin, mutta onnistuimme silti päätymään kolmannen (vai neljännen?) kilpailijan linjalle ja jouduimme maksamaan liput. Onneksi turistien toilailuihin ollaan ilmeisesti niin totuttuja, että tällaisia tapauksia varten on fare adjustement - eli hinnankorjaus- koppi, johon mennään selittämään asia ja virkailija rahastaa puuttuvan summan ilman mitään sakkomaksuja.

13) Onnistuimme myös JR-passilla menemään väärään junaan, sillä pari shinkansen- eli luotijunaa on rajattu pois passinkäyttäjien ulottuvilta. Napotimme kuitenkin tiukasti juurikin väärässä junassa, kun konnari ilmaantui paikalle. Puhumatta sanaakaan englantia hän kommunikoi Google-kääntäjän avulla, että meidän pitää poistua seuraavalla asemalla. Tälläkään kertaa ei sakkoja peritty ja selvisimme japaninkielisillä nuhteilla.

14) Google - karttaan voi luottaa ehkä 70% ajasta. Päädyimme monta kertaa kävelemään samaa korttelia ympäri satelliitin pohtiessa, minnehän ohjaisi. Eksyimme kerran väärään bussiin ja väärään terminaaliin luotettuamme Googlen ohjeisiin (sieltä onneksi pääsi junalla pois). Ja päädyimme satunnaisen japanilaisperheen ovelle, kun Google väitti tietävänsä, missä uusi majatalo nimeltään En on. Oven avanneet pappa ja mamma ymmärsivät selityksiämme sen verran, että pappa lähti näyttämään tien ja ohjasi meidät parin korttelin päähän majatalon ovelle. Onneksi tunsivat naapurustonsa - ehdimme jo pelätä, että joudumme nukkumaan taivasalla, kun majoitusta ei sitkeästä etsinnästä iltamyöhällä löytynyt!

15) Langaton netti eli wifi ei ole Japanissa läheskään niin yleinen kuin maan teknologiastatuksesta voisi luulla. Se on saatavilla vain satunnaisissa paikoissa eikä aina toimi/yhdisty kännyyn. Emme pihiyksissämme ostaneet paikallista sim-korttia (hintaan $30/viikko) koska oletimme wifin pelaavaan. Lopulta opimme asemoimaan itsemme kartalle aina wifin löydyttyä ja ottamaan kuvakaappauksia kartasta... en suosittele! Parempi pulittaa turisti-simistä suosiolla.

Keijusamurai voittaa hevimusiikilla.

Kobessa kukkii. Kobe on tunnettu naudanlihastaan, mutta yllätti valtavalla yrttitarhalla, jonne matkataan köysiradalla.

Japanissa jonotetaan, tunnollisesti, ohjeiden mukaan. Ihanaa vaihtelua Kiinan kaaokseen.

Merenelävät ovat pop. Alla E skaalatikkuna.

Upeita temppeleitä tietenkin löytyi joka lähtöön, jopa ähkyksi saakka.

Fushimi Inari Taisha, monta kilometriä pitkä porttikäytävä Kiotossa. Mitä useamman portin ali kävelee, sitä onnekkaampi ja vauraampi tulee olemaan - opimme tämän tosin vasta käynnin jälkeen kun jätimme reitin väsyksissämme kesken!