mokalogi

Vuosi 2020 ei mennyt meillä putkeen. Välillä tuntuu, että pitäisikö käydä purkamassa tuntemuksia ihan terapeutilla, toisaalta olipahan yllättävää vuoristorataa. Tarinoita kiikkutuoliin ja lapsenlapsille. Mikään ei ole mielestäni ankeampaa kuin toisto, ennakointi, rutiini. Siksikin suunnitelmien muuttuminen lennosta on omalla tavallaan hauska juttu, vaikkei jokainen käänne hauska ollutkaan. 

Vuoteen ja reissailuumme on mahtunut noloja mokia ja huvittavia tilanteita, tässäpä jonkinlainen top 3 monologi-moka-logi sen mukaan, mitä muistan.

3. Huijaripariskunta

Muutimme Suomeen joulun alla 2019. Helmikuun alussa tajusimme, että voisimme rekisteröityä asukkaiksi, jos vaikka jäämmekin suunniteltua pidemmäksi aikaa ja tarvitsisimme esimerkiksi terveyskeskuspalveluja. Ihmeellinen etiäinen oli tuo ajatus, koska helmi-maaliskuun taitteessa rysähti koronakriisi ja siitähän sitten poiki, että Suomi ei jäänyt taakse suunnitellusti pääsiäisenä, vaan vasta juhannuksena. 

Kirjoillepano ulkomaalaisen tapauksessa tapahtuu niin, että mennään fyysisesti Maistraattiin (nykyään Digi- ja Väestötietovirasto) esittäytymään passin kanssa ja täytetään lomake. 

Menimme paikalle yhdessä, ajatellen, että virkailija ottaa passin kopion ja E allekirjoittaa lomakkeen, se on siinä. Jostain syystä - kuuluuko protokollaan vai oliko virkailijan uteliaisuutta - hän alkoi kysellä, miksi olemme Suomessa ja miten kauan. 

Menimme ihan hämillemme tästä ja aloimme sopertaa jotain sekavaa välivuodesta, vanhempainvapaasta, maailmanympäri matkustelusta, eikun Suomessahan me aiotaankin olla... Minä aloin epäillä, että E ei saisi rekisteröityä, jos emme ole maassa jotain minimiaikaa. E puolestaan luuli, että oli kirjoittanut jotain väärin lippulappuihin ja alkoi kysellä minulta, miten toinen nimeni tavataan ja mikä onkaan syntymäpäiväni. 

Olemme olleet yhdessä joululta 2012, naimisissa helmikuusta 2015 ja yhteinen lapsikin on vuosimallia 2019. Silti käyttäydyimme kuin kaksi vastatavannutta, suoraan jostain jenkkielokuvasta, jossa ameriikkalainen yrittää valheellisesti hankkia oleskelulupaa meksikolaiselle. 

Ihmeeksemme tästä kohelluksesta ei tullut mitään seuraamuksia, vaan rekisteröinti meni läpi ja Kela-kortitkin saatiin aikanaan. 

2. Luolasukeltaja

Syyskuisella Ranska-Espanja-Portugali-sitikalla-kiertäen-reissullamme ajoimme myös kuuluisalle nähtävyydelle Benagil-luolalle Portugalin etelärannikolla. Se on kupolimallinen rantaluola, jonka sisällä on pieni hiekkaranta, eli aikamoinen erikoisuus. 

Vasta nähtävyyden parkkipaikalla selvisi, että sinne ei noin vain mennä, eli luolaan ei ole kävelyreittiä maitse. Sinne joko varataan venekyyti, tai melotaan kanootilla tai suppilaudalla muutaman sadan metrin matka toiselta uimarannalta. 

Meille oli jo aiemmalla reissulla Kreikassa käynyt niin, että E halusi välttämättä jonnekin megahienolle spesiaali-hiekkarannalle, mutta saavuttuamme selvisi, että sinne on parkkipaikalta vielä kahden kilometrin kävely porottavassa auringossa, hiekkapolkua ja kiviportaita vuorenrinnettä alas. Taaperoa ja tavaroita käsivarsilla kantaen. Mahtavaa. 

Karmean hikipatikan hyvin muistaen, tässä vaiheessa minä irtisanouduin. Emme saisi taaperoa paikalle turvallisesti keikkuvassa kanootissa saati suppilaudalla. Luksusvenekyytiä meillä ei ollut ennakkoon varattuna, eli lippuja emme saisi. 

Seurasi pientä kinastelua parkkipaikalla muksun uinuessa autonistuimessa. E:lle kannoilla kääntyminen ei ollut vastaus. Hän päätti uida luolaan sillä aikaa, kun minä odotan autossa lapsen kanssa. 300 metriä meriaallokossa, no big deal. 

Seuraava probleemi oli, että matkanteon tohelluksessa hän ei ollut muistanut pakata uikkareita, eikä matkassa tietenkään ollut mitään vesitiivistä, mihin laittaa kännykkä (kamera). 

Ei hätä ole tämännäköinen. Mies bokserisilleen, on sitä ennenkin aluspöksyissä uitu. Eväskassista löytyi minigrip-mallinen folioinen pähkinäpussi, sushi-rasia ja kaupan muovipussi. Kännykkä minigrippiin, sushilootaan ja muovipussiin, pussi ranteeseen. Ja sinne läks. 

Kolmen vartin päästä mies tuli onnesta uhkuen takaisin, oli päässyt perille ja vieläpä todistanut, miten luolaan suuntaavat pikaveneet eivät olleet päässeet sisälle aallokon takia. Miten hän sinne ui aalloissa, en tajua. Siellä hän oli poseerannut ison kiven päällä keskellä luolaa kuin mikäkin Tarzan, kun venematkan ostaneet olivat räpsineet hänestä kuvia luolan suuaukolta, itse sisään pääsemättä. 

1. Liikaa ruokaa

Paluu Perthiin marraskuussa, hotellikaranteenin päivä 11. 

Hotellioleilu onnistui pelättyä paremmin eikä mahdottomia meltdown´eja eli päänräjähdyksiä onneksi koettu kenenkään taholta, edes satunnaisesti kiukuttelevan mukelon. Yksi asia kuitenkin hiersi päivittäin. Ruokatoimitukset. Aamupala, lounas ja illallinen tulivat joka päivä eri aikaan. Ei tämäkään ylipääsemätöntä ollut, mutta lapsen kanssa on hankalaa, kun nälkä kurnii, eikä tietoa, onko ruoka vartin vai kahden tunnin päästä.  

Viimeisimmäksi ongelmaksi muodostui, että hotelli meni tykkänään sekaisin, montako meitä on huoneistossa (väliovella yhdistetyt kaksi huonetta) ja mitä ruokia meille pitäisi tuoda. Aluksi saimme yhden lastenannoksen ja kaksi aikuisten normiruokaa. Sitten aloimme saada kolme aikuisten ateriaa. Pyysin respasta useaan otteeseen - sekä meilitse hotellin ateriapäälliköltä - voisimmeko jatkossa saada kaksi aikuisten kasvisruokaa ja yhden lastenruuan per ruokailukerta. No...

Aloimme saada kolme aikuisten kasvisateriaa, toimitettuna niin, että kaksi annosta tuotiin yhdelle ovelle ja yksi  annos toiselle. Ei tämäkään mitään. Seuraavana aamuna kummankin ulko-oven edestä löytyi kaksi aikuisten annosta. Ja sitä seuraavana E nosti sisään kolme paperipussia, joihin oli kaikkiin kirjoitettu 2x kasvisateria. Ei ole todellista.

Soitin heti respaan ja selitin, että meitä on edelleenkin vain kolme näissä kahdessa huoneessa ja koittakaa nyt hyväntähen saada joku järki asiaan. Emme tarvitse kuutta annosta ruokaa! Respa valitteli, pahoitteli, anteeksipyyteli, lupasi korjata tilanteen asap. 

Puhelun jälkeen avasimme paperipussit ja aloimme latoa sisältöä pöydälle. Ja mitä onkaan yhdessä? N:n kakkavaippoja.

E oli nostanut sisään roskapussin, jonka olin juuri aiemmin laittanut käytävälle siivoojan noudettavaksi.

Benagilin harvinainen luolatarzan.

Kiitollinen siunattu onnellinen?

Olen tänä vuonna, etenkin viime kuukausina, miettinyt paljon aihetta kiitollisuus. Jouluna ja uutenavuotena kiitollisuus varmaan muillakin nousee teemaksi, kun muistellaan kulunutta vuotta ja vietetään aikaa läheisten kanssa. Tämä postaus ei kuitenkaan ole kiitollisuudenaiheiden luettelo, vaan pikemminkin purkaus siitä, miksi kiitollisuus on yllättävän monimutkainen asia ja miten sitä käytetään myös väärin. 

Ensin muutaman polveilevan ja näennäisen erillisen tarinanmutkan kautta alustus aiheeseen. Kuten kaikki blogia seuranneet tietävät, tämä vuosi ei meillä mennyt ns. putkeen vaan hyvinkin putken viereen. Toisaalta loppu hyvin, kaikki hyvin - meillä on nyt tilava talo kauniilla alueella, jossa näillä näkymin tulemme viihtymään mainiosti. Karanteeni on takana, töihin ja tienesteihin on palattu, arki rullailee. Toisaalta tuntuu, että en voi vain kylläisenä pullasorsana uida pois tilanteesta, joka kuitenkin edelleen jatkuu: jopa 40,000 kanssa-aussia yhä yrittää löytää reittiä kotiin eikä matkustus ole helpottunut yhtään. Näillä näkymin matkustusrajoitukset jatkuvat ainakin vuoden 2021 puoliväliin, ellei loppuun. 

Ristiriitaiset tunteet, rasittavan elämäntilanteen purkautuminen, silti koronalukituksen jatkuminen (täältä ei lähdetä ilman valtion lupaa minnekään), saivat lopulta minut pillahtamaan itkuun jouluaterian kynnyksellä. Tunteenpurkauksen tönäisivät liikkeelle kolme pientä asiaa, jotka tapahtuivat eilen. 

Olemme N.n kanssa taas kipeänä ja arkiviikon jatkunut, yöunet pilannut nuhaköhä alusti sopivasti ankean olon. Jouduimme viime hetkellä perumaan menon suomalaisiin joulujuhliin, joissa olisimme pitkästä aikaa voineet tavata paljon täkäläisiä tuttujamme. Jouluaatosta tuli noutoruuan syöntiä keittiösaarekkeen ääressä seisten, ruokapöydän tuolit kun yhä puuttuvat. 

Huomasin facebookista, että eräs hotellikaranteenissa auttamani perhe ei ollutkaan ihan niin avun tarpeessa saati rehellisiä kuin olin kuvitellut. Ostin tämän perheen lapsille kasan lahjoja karanteeniin, koska perheen äiti antoi ymmärtää, että heillä ei ole hankintoihin itse mahdollisuutta (ei vielä paikallista pankkikorttia jne). No, jouluaaton kuvavirrasta tuli vastaan upouusi tulipunainen urheiluauto oikein lahjarusetin kera, perheen isän joululahja perheen äidille. Rahaa oli sitten kuitenkin löytynyt karanteenin jälkeen, huomaan, vaikkei oman lapsen synttärilahjoihin liiennyt satasta (tai ainakin mielellään otettiin vastaan naiivin tuntemattoman lompakon sisältö).

Liityin täällä uudella asuinalueellamme Älä Osta Mitään-ryhmään ja olen viestitellyt erään avuliaanoloisen naapurin naisen kanssa muutamien tavaroiden vaihtamisesta, pieneksi jääneet joogavaatteeni vaihtuvat säilytyskoreihin. Huomasin eilen hänen profiilikuvastaan jotain vähemmän inspiroivaa: RAJAT KIINNI! Täällä on viime kuukausina ja viikkoina vain kiihtynyt kampanjointi, että Australian tulisi lukita maa kokonaan koronariskin takia ja mitään liikennettä sisään tai ulos ei sallittaisi, mistään syystä. Jo nyt maahan palaaminen on lähes mahdotonta ja naapurini polleana julistaa, että hän kannattaa vielä tiukempaa linjaa - siten myös sitä, että me emme olisi päässeet kotiin.

Vaikka nämä kaikki sinällään ovat pieniä juttuja, pikkukuumeessa ja väsyneenä en vaan enää jaksanut. 

Olen kiitollinen, että minulla on perhe, oma lapsi. Mutta olen väsynyt ja pettynyt siihen, että äitiys on välillä todella raskasta henkisesti ja fyysisesti, etenkin sairaan lapsen kanssa. Olen kiitollinen, että olen asemassa, jossa voin auttaa toisia. Olen vihainen, että joku itsekäs hyväksikäytti haluani ilahduttaa lapsia ja näin tappoi inspiksen auttaa muita perheitä samassa tilanteessa. Olen kiitollinen, että pääsimme takaisin ja saimme elämämme uomiinsa. Olen vihainen, että kansan syvät rivit, jopa muutamat omat tuttuni Australiassa ovat yhä sitä mieltä, että kansalaisuutemme ja oikeutemme mitätöityivät sillä hetkellä, kun rajat suljettiin maaliskuussa 2020. 

Some ei tietenkään ole koko maailma ja elämä, mutta monissa asioissa se on tärkeä vaikutuskanava mielipiteisiin. Luen joka päivä kommentteja, joissa maahanpaluuta yrittäviä ausseja suomitaan ja raastetaan surutta: olisit kiitollinen, että. Kehtaatkin valittaa. Päänsilitystäkö odotat? Elämässä pärjää missä vain, jos vain ottaa oikean asenteen. Pysy siellä kaukana missä olet, spitaalinen. Vaikka tämä ei ole meille suunnattua nimien kera, se on meille suunnattua sisällöltään, olemmehan noita "spitaalisia" palaajia.

Odottaessamme intialaista noutoruokaamme, koko vuoden tapahtumat risteilivät päässäni. Meillä on niin monia syitä olla kiitollinen: saimme matkustella, viettää aikaa perheidemme kanssa, antaa taaperon tutustua sukuunsa ja toisinpäin, kasvaa ja vahvistua henkisesti perheenä ja yksilöinä. Mutta monen kuukauden epävarmuus tulevasta, onko meillä kotia ja missä, ei kuitenkaan pyyhkiydy tunnemuistista hetkessä. En voi olla ajattelematta "kiitollisuusvaatimuksia", joita saimme tutuilta ja tuntemattomilta (mitä tuntemattomampi tyyppi ja vähemmän tietoa tilanteestamme, sitä julmemmat sanankäänteet). "Eihän teillä asiat ole oikeasti huonosti, koska olitte perheidenne kanssa/ette ole kadulla/ette ole oikeita pakolaisia". 

Kiitollisuus on elintärkeää ihan oman mielenterveyden kannalta: on keskeistä osata tunnistaa positiiviset asiat elämässä ja arvostaa niitä. Kun olin univajeesta ja synnytyksenjälkeisestä masennuksesta oireileva rätti-äiti, pidin kiitollisuuspäiväkirjaa, koska en muuten nähnyt kaikkea hyvää elämässäni. 

Ymmärrän sen, että huonoja puolia tuskailevaa ystävää tai vierasta haluaa tukea, muistuttaa tai joskus jopa näpäyttää muistuttamalla kiitollisuudesta. Kiitollisuus ei kuitenkaan koskaan saisi olla mitätöintikeino. 

On mahdollista olla yhtä aikaa kiitollinen joistain asioista, ja pettynyt/surullinen/huolissaan toisista. On peräti naiivia kuvitella, että elämän isot ongelmat (kuten nyt omaan kotiin pääsemättömyys) ratkeavat pelkällä asennemuutoksella ja kiitollisuudella, tai että ketään voisi vaatia unohtamaan ongelmansa kiitollisuuden varjoon. Siellä ne muhivat kuitenkin kuin peitetyssä kompostissa ja pahimmillaan ponnahtavat uudella voimalla esiin myöhemmin, kun niitä ei käsitellyt tai ratkonut ajoissa. 

Mielestäni koko kiitollisuusteema kiteytyy siihen, että milloin tulisi tyytyä ja arvostaa, milloin kerätä voimansa ja vastustaa/koittaa muuttaa asioita? Negatiivisia tunteita kuten pettymystä, surua ja vihaa voi ja mielestäni tulee käyttää moottorina positiivisiin muutoksiin. Mikään yhteiskunnassa tai yksilön elämässä ei edisty tai muutu, jos aina vain tyytyy ja sietää, ollakseen moraalisesti oikeanlainen, vaatimaton ja kiitollinen ihminen. Joskus on moraalisesti enemmän oikein olla hankala valittava tyytymätön ihminen, joka puskee muutosta parempaan. 

Näin maahan palaajat kuvataan sanomalehdissä. Pelkkä viruslasti, ei ihminen. Auttaa asiaa, not.

Muutto kuin Strömsössä - juuei

Muutto. Tuo ihmiselämän stressitekijöiden ikuinen top vitos - kärkitaistelija. Joidenkin tutkimusten/väitteiden mukaan muuttoa rasittavampia kokemuksia ovat vain läheisen kuolema, avioero, työn menettäminen, sekä äkillinen iso menoerä. Toisaalta voi ajatella niin päin, että elämässä menee aika hyvin, jos välttää nuo top neljä vastoinkäymistä.

Mutta Strömöstä piti puhua. Nimittäin siitä, miten homma menisi, jos menisi kuin Strömsössä. Meillä ei mene.

1) Strömsössä suunnitellaan muutto huolella, mukaanlukien miten järjestetään pakkaaminen, kantaminen ja kuljetus, sekä tilataan kaikki tarvittavat huonekalut, palvelut ja tuotteet ajoissa. 

Olemme olleet takaisin Australiassa nyt kuusi viikkoa, joista ensimmäiset kaksi hotellihuoneessa. Sen jälkeisiin neljään viikkoon on mahtunut E:n uuden työn aloitus, oma paluuni töihin melkein kahden vuoden tauon jälkeen, taaperon päiväkodin aloitus, sekä painajaismainen vatsatauti-migreeniviikko. No, päälle muutto, sitähän tässä juuri kaivattiin!

Uusi koti löytyi lopulta onneksi aika helposti, vain neljän näytön ja tusinan puhelinsoiton jälkeen. 

Kävimme viime viikonloppuna Ikeassa valitsemassa uudet perushuonekalut, eli sohvan, kaksi sänkyä (makkari ja vierashuone), ruokailuryhmän ja pari mattoa. Kaikki omistamamme huonekalut ovat kerrostaloasunnossamme, jossa majailee vuokralainen. Tavarat valittiin yllättävän sopuisasti ja paljon pienemmällä riitel neuvottelulla kuin edellisellä kerralla. Ehkä makumme ovat lähentyneet vuosien mittaan, tai kumpikin on hionut kompromissitaitojaan. 

Ikeasta kompromisseja ei sen sijaan saa. Saimme kuulla, että tilaamalla tuotteet lauantaina ne toimitettaisiin meille sunnuntaina, halusimme tai emme. Eli emme voisi viivästyttää tilausta viikolla, tälle viikonlopulle. 

Pienen turhan väännön jälkeen päätimme, että tilaamme tavarat netistä lähempänä tätä viikonloppua. 

Tein nettiostokset torstaina, ajatellen, että kotiinkuljetuksen saa siten lauantaille, muuttopäivällemme. Hmm... Ainoat mahdollisuudet olivat nouto sunnuntaina, tai kotiinkuljetus joskus tulevalla viikolla. Koska kumpikin käymme töissä, emme mielellään uhraa arkipäiviä kotona päivystykseen siinä toivossa, että Ikean rekka kaartaa joskus mutkasta, monta tuntia sovittua myöhemmin. Valitsimme noudon. Ja siitä alkoikin ihan oma ongelmaryppäänsä.

Perthissä ei ollut tälle viikonlopulle vapaana YHTÄÄN pakettiautoa autonvuokrausliikkeissä. Samoin man and van- eli mies ja paku-tyyppiset muuttopalvelut oli KAIKKI loppuunmyyty. En käsitä, onko kahdella miljoonalla perthiläisellä muutto, remppa tai joululahjojen kyytiminen tänä viikonloppuna agendalla. Mutta pakun pakua ei soittelukierroksista huolimatta löytynyt.

Soitin takaisin Ikeaan, voimmeko sittenkin tilata kotiinkuljetuksen. Ei voi. Kun klikkiä on klikannut, on valinnut. Ainoa mahdollisuus olisi perua tämä parin tonnin ostos, odottaa rahojenpalautusta noin viikko ja tehdä uusi tilaus. Aivan hurrrrjan kätevää. 

Vihdoin ja viimein löytyi yhdestä kaupungin Bunningsista (kuin K-Rauta) vapaa vuokrapaku. Tähän mennessä oli kuitenkin selvinnyt, että Ikeasta puolestaan emme saisi toista tilaamaamme sängynrunkoa, sekä kuutta ruokapöydän tuolia. Loppuunmyyty/toimitusvaikeuksia. Ollaan ilman sitten toistaiseksi.

Ajatuksemme oli, että pakkaisimme ja siivoaisimme majapaikassamme sunnuntaiaamuna, jonka jälkeen hakisimme kahdella autolla tuotteet Ikeasta, nyssäkkävuoremme varastohuoneesta ja ajaisimme uuteen osoitteeseen 45min päähän. Mutta ei.

Meille tuli lauantai-iltana viesti, että Good Guys´ilta tilaamamme white goodsit eli pyykkikone ja jääkaappi toimitettaisiin heti aamusta klo 9 sunnuntaina. Olimme moneen kertaan painottaneet, että toivomme iltapäivätoimitusta. Tietokone sanoo ei. Suunnitelma uusiksi.

Minä ajoin taaperon kanssa sunnuntaiaamuna uuteen osoitteeseen sen tavaramäärän kanssa, mitä henkilöautoon mahtui. E puolestaan ajoi Ikeaan ja varastohuoneeseen ja tunki Toyota Hiacen niin täyteen tavaraa, että osa tippui autotallin lattialle, kun perillä avasimme takaluukun. En ymmärrä vieläkään, miten keskikokoinen tyyppi on yksin tapellut pakun sisään mm. kulmasohvan. Mitään loppusiivousta emme saaneet aikaan, joten täytyy vielä mennä takaisin imuroimaan, pesemään lakanapyykit ja muuten putsimaan ennenkuin talonomistaja-ystävämme palaa joululomaltaan. 

Sunnuntai ja maanantai ovat menneet tavaroita paikalleen sijoittaen. En muistanutkaan, miten työlästä on tavaroiden purku, ja miksi niin monilla on avaamattomia muuttolaatikoita joistain menneistä muutoista. Miksi, miksi, pitikin pakata sekalaista sälää keskenään ja nyt pitää miettiä, minne kuuluu laastarilaatikko, taskulamppu, kieppi köyttä, jalkapallo, kokoelma tyhjiä muovirasioita sekä satsi Iittalan tuikkulyhtyjä. Kaiken päälle päiväkodista tuli tuliaisina nuha ja tänään olen litkinyt kuumaa teetä kipeän kurkun peitoksi samalla kun olen navigoinut huomionkipeän ja joka paikkaan ehtivän taaperon ja tavaroiden purun välillä. 

2) Strömsössä asiat etenevät jouhevasti oikealla radallaan ja painollaan, yllättäviä vastoinkäymisiä ei kohdata.

Viime maanantai-iltana saimme tekstiviestin vuokravälittäjältä, että uudessa kodissamme on sattunut vesivahinko (!). Että haluammeko odottaa korjausten valmistumista, vai silti muuttaa suunnitellussa aikataulussa? Seurasi vimmaista setvimistä, millainen vesivahinko, mikä on ongelman laajuus ja vaikuttaako se talossa asumiseen. 

Onneksi ongelma ei ollut mahdoton: pesukoneliitäntä oli vuotanut kodinhoitohuoneen laattalattialle ja siitä hieman eteisen laminaattien alle. Laminaatit oli jo purettu ja lattia kuivatettu puhaltimella. Samanlainen vihulainen on käynyt meille ennenkin, kun erään aiemman vuokra-asunnon astianpesukone falskasi ja vuosi vedet tupakeittiön parkettilattian alle. 

Päätimme, että emme voi näin joulun alla jäädä jahkailemaan, kun korjausten eteneminen saattaa pyhien vuoksi viivästyä hyvän matkaa tammikuulle.* Lattia on kuiva ja vahinko rajattu, joten nyt meiltä vain puuttuu eteisestä pätkä laminaattilattiaa. 

* Myöhempi päivitys: lattia korjattiin toukokuussa (!). Ei ehtinyt yksikään remppahenkilö paikalle aiemmin.

3) Strömsössä sisustaminen on mukava harrastus ja rentouttavaa esteettistä ajankulua.

Meillä ei ole  yhtään huonekalua. Kaikkia ei ole ehditty vielä ostaa, ostettuja ei ole ehditty koota ja ostetuistakin puuttuu osa, ne edellämainitut tuolit ja yksi sänky. Mutta on sitä ennenkin selvitty patjalla lattialla. Jos Euroopan-vuotemme vaihtuvine majoituksineen jotain opetti, niin sieto- ja selviytymiskykyä. Myös taaperolle. Ilalla hän kömpi viereeni patjalle kuten kaikissa aiemmissakin kodeissa/kortteereissa ja lopulta nukahti pää tyynyllä ilman sen suurempaa kummastelua uudesta paikasta saati sängyn puutteesta. 

Sisustaminen on Perthissä vuokrakodissa jo valmiiksi rajattua, sillä mitään muutoksia, mukaanlukien naulaamisia ja ruuvailua seiniin, ei saa tehdä ilman omistajan kirjallista lupaa. Kunhan nyt saataisiin huonekalut, ja hieman siivottua. Siivous ja taapero eivät vain mahdu samaan lauseeseen. Aina, kun avaan uuden laatikon purkaakseni sisällön, myös taapero on löytänyt jostain laatikon ja myllää sen sisukset pellolle. Pelkästään lelujen raivaaminen edestä vie hyvän lohkon kaikesta järjestelystä, jotta päästään turvallisesti yli/ohi raskaita paketteja kantaen ilman legoihin loukkaantumista. Toisaalta olisi ollut fiksuinta pitää leikkivälineet pakattuina, mutta sitten vaahtosammutin roikkuu lahkeessa koko ajan tekemistä ruinaten. 

Tänä iltana saimme sentään koottua ruokapyödän ja sen alle uuden maton, joten yksi pieni soppi näyttää ihmisasumukselta. Samoin kahvipannu, kahvinporot ja kahvimukit on kaivettu ensimmäisinä ulos paketeista, jotta päivät ylipäätään saadaan käyntiin.

Kyllä tämä tästä. 

Taapero tarkistaa kaihtimet. Ennen tavarantuomista, nyt näky on kuin trombin jäljiltä. 

Rymähdys arkeen

Paluu arkeen kaiken epävarmuuden ja karanteeniankeuden jälkeen on ollut suorastaan rysähdys. 

Pikku-N harjoittelee päiväkotiarkea, ja siitä seurasi peräti parodiamaisesti meille kaikille vatsatauti. Olen tottakai kuullut muilta, että päiväkodissa taudit jylläävät ja alkuaika voi mennä paljonkin sairastellessa. No, ensikäden tietona: täyttä faktaa. Päiväkodista tuli jo ensimmäisellä viikolla tiedote, että Perthissä kiertää erityisen ärhäkkä gastroentritis eli vatsatauti. Ajattelin kuin mikäkin idiootti, että ei kai meillä niin huono tuuri ole, että se saadaan. Just. Tällaiset asiat eivät ole tuurista kiinni, kun lapset imeskelevät samoja leluja päivät pitkät. 

Ensin sairasti taapero viime viikolla, sitten E ja viimeisenä minä. Lapsi oli jo palannut päiväkotiin, kun hoitajat soittivat, että hänet pitää hakea pois oireiden vuoksi - niitä ei siis ollut ollut kolmeen päivään. Muksu ei ollutkaan kunnolla parantunut viikonlopusta, tai sai pöpön uudelleen. Samana iltapäivänä aloin itse voida huonosti ja seuraavat 24h olivat täysimääräistä tuskaa. Ihan kuin vatsatauti ei olisi ollut riittävästi, päälle pukkasi varmaan huonosti nukutun yön vuoksi migreeni ja kamppailin kahta vihulaista vastaan samalla, kun koitin pitää mukelosta huolta. Ei. Kivaa. 

Jatkossa E saa hoitaa näitä enemmän, mutta hän vasta aloitti uuden työn eli sairaslomia ei uskalla heti alkuun luukuttaa. Itse olen ollut työpaikassani sentään kolme vuotta eli olen siellä vanha naama. Kukaan ei onneksi kritisoi ainakaan välittömästi, jos en joku päivä ole paikalla. 

Lapsen sairastelu, saati itse kipeänä olo, ei ole koskaan hauskaa. Huonoa oloa ja marinaa ankeuttaa entisestään tekemisen puute. Koska viime viikko meni petipotilaina vuorotellen, emme tehneet juuri mitään. Päivät naperon kanssa kaksin sisällä - tai enintään hieman pihalla - tuntuivat loputtoman pitkiltä ja yksinäisiltä. Lapsi ei sinällään osaa kaivata seuraa, mutta tekemistä ja maisemanvaihtoa kyllä. Samat pesuvadit ja kippokupit vesileikkeihin eivät jaksa loputtomiin kiinnostaa eikä jättilegoillakaan enää juuri rakennella, kun ne "kulutettiin" karanteenissa ihan loppuun. Normaalioloissa kävisimme leikkikentillä, kirjastossa, puistoissa, rannalla, kavereiden luona leikkitreffeillä. Nyt tätä kirjoittaessa viikko ei kuulosta pitkältä ajalta ollenkaan, mutta tuntui kolminkertaiselta sitä läpi eläessä.

Toisaalta, suurempia teemoja ajatellen, olen oppinut jotain itsestäni tai pikemminkin huomannut, mitä olen oppinut vuoden mittaan. Stressittömyyttä, joustavuutta, rentoutta. Asiat hoituvat aina, tavalla tai toisella. Olo on zen, vaikka edessä on jälleen muutoksia.

Olemme muuttamassa - taas - sillä E sai vakituisen työpaikan tunnin matkan päästä nykyisestä kodistamme. Kahden työviikon kokemuksella tunnin matka suuntaansa on ihan liikaa kelle vain, puhumattakaan pienen lapsen isästä, jota odottaa lapsenvahtivuoro kotiin saapuessa. Omaan osa-aikatyöhöni paluu on tarkoittanut nimittäin sitä, että lapsivastuu on minulla n. 80%:sti arkena enkä valitettavasti ole sellainen pullantuoksuinen äiti, joka tällaista rytmiä pystyy vetämään aina. Jos ei ole lainkaan omaa aikaa ja hengitystilaa, apatia, ärtymys ja väsymys alkavat ryömiä elämään ikävällä tavalla. 

Asunnonmetsästys oli oma operaationsa. Käynnistimme sen saman tien karanteenista päästyämme ja ehdimme katsastaa neljä asuntoa ennenkuin saimme tämän talon, johon muutamme joulun alla. Neljä taloa ei suinkaan ole lukumäärä, jota yritimme. Soitin ainakin tusinaan paikkaan, mutta kaikki muut olivat jo menneet ennenkuin ehdimme nähdä niitä ollenkaan. Perthin vuokramarkkinat ovat tällä hetkellä aivan ylikuumenneet ja vapaita asuntoja kaikista vuokra-asunnoista on noin yksi prosentti. YKSI. Tähän syynä ovat mm. vuokra-moratorium eli jäädytys: tällä hetkellä ei ole laillista irtisanoa vuokralaisia tai nostaa vuokraa, covid-rajoitusten takia, vaikkei täällä koko koronaa olekaan. Niinpä liikkuvuuskin on pienentynyt dramaattisesti. Lisäksi huikea enemmistö ulkomailla asuneista tai oleskelleista perthiläisistä, me mukaanlukien, on palannut kotiin ja siten vapaita asuntoja on normaalia vähemmän tarjolla ylipäätään. 

Olimme siis onnekkaita, kun saimme talon näinkin pian. Kohteemme tosin on kompromissi eli halusimme ensisijaisesti toisen, uudemman talon, mutta emme saaneet sitä - kuulemma viimeaikaisten vuokranantajasuositusten puutteen vuoksi. Meillä ei ole antaa viimeaikaisia suosituksia siitä, millaisia olemme vuokralaisina, koska olemme asuneet omistamassamme asunnossa vuodesta 2015. Voisi kuvitella, että tämä on etu ja kertoo taloudellisesta stabiiliudesta, mutta näköjään ei. 

Koska oma asuntomme on yhä vuokrattuna, edessä on myös operaatio hommaa huonekalut. Perthiläiset vuokra-asunnot eivät normisti sisällä juuri mitään seinien lisäksi, eli joudumme hankkimaan uuteen taloon kaiken jääkaapista ja pesukoneesta lähtien. Uuni siellä sentään on talon puolesta. Omat huonekalumme ja tavaramme ovat vuokralaisellamme emmekä voi niitä kesken sopparin hakea poiskaan. Lisäksi keskusta-alueella kalustettuna vuokrattavan asunnon menekki ja vuokrahinta ovat paremmat kuin kalustamattoman, joten päädyimme jatkamaan kalustettuna vuokraamista.

Lisäjännitystä elämään tuo, että en ole itse vielä nähnyt uutta kotiamme - enkä näe ennen muuttopäivää, koska sinne ei pääse sitä ennen. 

E kävi asuntonäytössä työpäivän jälkeen itsekseen, koska en itse päässyt töistä lähtemään ennakkoon emmekä voineet myöskään jättää taaperoa päivähoitoon yliaikaa. Jos lasta ei täällä nouda ajallaan päivän päättyessä, vastassa saattavat odottaa poliisit ja lastensuojeluviranomaiset. 

Eli nyt punnitaan, miten samalla sivulla olemme E:n kanssa seitsemän yhdessäolovuoden jälkeen. Tykkäämmekö kumpikin talosta, vai onko edessä järkytys minulle, päivitystä seuraa :D

Tänne olemme muuttamassa. Lähiöön, vaikka olen keskustakaupunkilainen sielultani. Saapa nähdä, mitä tästä tulee! Kuva (c) IBuildNew