30.3.2021

Nyt fetuttaa

Seuraa feministiketutus-paasausta aiheesta, mitkä kaikki asiat järkyttävät suomalaista marttaa tahi justiinaa aussiyhteiskunnassa. Australia nimittäin on vain nimellisesti tasa-arvoinen maa - nyt perheellistyttyämme paukahtelen päivittäin vasten patriarkaatin lasikattoa ja -muureja. 

Aloitetaan erikoistumisalastani, kaupunkisuunnittelusta. Aussilan kaupunkimalli on pääsääntöisesti autopainotteinen mallia Ameriikka. Toisin sanoen kaikissa isoissa kaupungeissa on pilvenpiirtäjäkeskusta, ja sitä ympäröivät loputtomat omakotitalolähiöt. Itärannikolla kaupungistuminen ja tiivis rakentaminen ovat pidemmällä kuin Perthissä, joten siellä asumisvaihtoehtojakin on hieman kirjavammin. Perthissä karkeasti yleistäen voi asua joko kalliissa uudessa kerrostaloasunnossa ydinkeskustassa, halvassa vanhassa rupuisessa kerrostaloasunnossa omakotilähiön inhokkina, muutamilla harvoilla townhouse- eli kaksikerrosrivarialueilla; tai omakoti-suburbiassa, joita on sekä historiallisen vanhoja (1800-luvulta) että upouusia (kauimpana keskustasta). Ennen 2000-luvun buumia kerrostaloja on täällä rakennettu lähinnä social housing- eli "köyhäinhoito"tarpeisiin, tai serviced apartments´eina eli lyhytaikaiseen majoitukseen tarkoitettuina vuokrataloina. 

Mikä tässä on se patriarkaattiongelma? Historiallisesti, kuvailemani kaavoitusmalli eli työpaikat keskustassa tai teollisuuskeskittymissä, kodit kaukana lähiöissä syntyi 1950-luvulla ja se perustui perhekäsitykseen, jossa isä tienaa leivän ja äiti huoltaa kodin ja lapset. Ajatus oli, että työ, vaarat, riskit, kaupungin haittatekijät barrikoidaan kauas kodin pehmeistä arvoista, lapsista, naisista, jotka nauttivat elämästään vehreissä suburbioissa kaukana suuren maailman murheista. Isät pääsevät lepäämään rauhalliseen maisemaan raskaan työpäivän jälkeen. (Tai kääntäen, miehet saavat nauttia työnteosta ilman, että akka ja ipanat ovat koko ajan hollilla). 

Käytännössä tällainen elämäntapa aiheuttaa, että kotiäidit ovat aika eristyksissä lähiöissään. Ja koska Aussilassa kotiäitiys on huomattavasti Suomea yleisempää sekä koko- että osa-aikaisena ratkaisuna, kotiäitejä on paljon. Tilastollisesti 40% Australian työikäisistä naisista ei ole opiskelu- tai työelämässä (toki syitä on muitakin kuin perhe, kuten sairasloma tai sairaseläke). Toisin kuin suomalaisissa kerrostaloissa, joissa yleensä a) asuu lapsiperheitä, b) on lapsiystävällinen piha ja c) perheet viettävät aikaa pihan leikkialueella, Australiassa pitää järjestää leikkitreffejä tavatakseen muita lapsiperheitä. Järjestääkseen leikkitreffejä täytyy tuntea muita vanhempia. Tunteakseen muita vanhempia heitä täytyy ensin löytää, esim. Facebookista. Ei siis ole mahdollista vain mennä oman talon hiekkikselle ja alkaa rupatella niitä näitä naapurille lapsineen. Julkisia leikkikenttiä toki on, mutta eivät ne ole läheskään yhtä suosittuja, täysiä tai helppo paikka ystävystyä kuin oman kodin piha.

Minulle on henkkoht todella vaikea paikka, että olen lähiöön muutettuamme jollain lailla elämän vaihtopenkillä. Tuntuu, että olen kaukana kaikesta. Etenkin mistään yhteiskunnallisesti vaikuttavasta. Todellisuudessa tämä on pelkkä tunne, koska käyn edelleen töissä kuten ennenkin, ja lähiöissä voi ihan yhtä lailla osallistua esim. järjestö- tai puoluetoimintaan tai vapaaehtoistyöhön. Silti kaukana keskustasta asuminen on minulle kuin laivasta tipahtaminen -  siellä kaukana se yhteiskunnan ydin seilaa, minä keikun jossain kaukana perässä, hinattavassa pelastusveneessä perheeni kanssa. 

Töissä tuntemukset ovat yhtä ristiriitaiset, sillä perheenhoidon paineet kasautuvat täällä lähes pelkästään äidille yhteiskunnan oletusten kautta. Alkaen siitä, että kindyyn eli esiopetukseen pitää itse tehdä ja pakata eväät mukaan lapselle, ja lapset täytyy myös viedä ja hakea koulusta. Koulu alkaa 5-vuotiaana, joten sinne ei voi samalla lailla lähettää lasta omin päin/kaverin kanssa kulkemaan, kuten Suomessa. Täällä itse asiassa on laitonta jättää alle 12v lapsi valvomatta. Jos alle 12v lapsi kikkailee omiaan ja aiheuttaa haittaa tai vandalisoi, vanhempi voidaan tuomita kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Että näin. Ja kellepä se valvomisvastuu jää kuin äidille. 

Töissä minua kohdellaan silkkihansikkain, koska työnantajani on kaikkia julkissektorin virastoja valvova esimerkillinen elin eikä halua missään tapauksessa itse rikkoa mitään protokollaa tai säännöksiä. Töihin palaavalla vanhemmalla - käytännössä äidillä - on tiettyjä oikeuksia, kuten oikeus muuntaa kokopäiväinen työ osa-aikaiseksi, mutta milloin vain muuntaa sopimus takaisin kokopäiväiseksi. On myös oikeus ottaa lapsenhoitovapaata tämän sairastuessa. Vastuuni töissä ovat suorastaan romahtaneet, mikä aiemmin olisi ollut asia, joka saa minut siltään feminismin barrikadeille. Olen kuitenkin yhä niin väsynyt taaperoarjesta, että kahvinjuontiin kuluvat työpäivät eivät juuri nyt ole se suurin ongelma. Kuitenkin tätä samaa asennetta/odotusta/odotusten puutetta ei kohdisteta isiin, joiden oletetaan porskuttavan aivan kuten ennenkin, suoraan 2 viikkoa lapsen syntymästä. 

Päivähoito on täällä kallista, koska päivähoito ei ole koskaan ollut poliitikkojen agendalla pääaiheena. Miksi olisi, koska poliitikoista 70% on miehiä, joilla on vaimot, jotka hoitavat lapset? Korona-aika on ensimmäistä kertaa nostanut riittävän, laadukkaan, edullisen päivähoidon ihan oikeasti vaatimuslistalle, koska etätyöhön pakotetut vanhemmat - ml isät - eivät saa mitään aikaan, kun lapset pyörivät jaloissa. 

Meillä päivähoito on tällä hetkellä ratkottu niin, että vien ja haen pojan työmatkallani, koska päiväkoti on työpaikkani vieressä. Tämä päälllisin puolin kätevä systeemi kuitenkin tarkoittaa, että minulla ei ole koskaan vapaata aikaa ennen tai jälkeen työpäivän, koska E ei voi päiväkotireissuja hoitaa (hänen työpaikkansa on tunnin matkan päässä minun työpaikastani ja kotimme on puolimatkassa). Emme ole yrityksistä huolimatta saaneet päivähoitopaikkaa kodin läheltä, koska lähiöissä kysyntä on niin kovaa, toisin kuin keskustassa - aussiperinteen mukaan lapsiperheet eivät asu keskustassa, paitsi ehkä kiinalaiset ja intialaiset perheet, jotka ovat tottuneet urbaanintiiviiseen elämään. Täällä siis kunnalla ei ole mitään velvollisuutta taata päivähoitoa perheille. First come first served eli kuka ehtii ensin, palvelun saa - tai kuka maksaa eniten. Loput perheet sitten ratkovat ongelmaa miten taitavat, esimerkiksi värväämällä isovanhempia apuun, hommaamalla au pairin, tai käyttämällä useaa eri perhepäivähoitajaa. Nämä kun useimmiten tarjoavat 2-3pvää/vko hoitoa. Tai, kaikkein yleisimmin: perheen äiti ei tee kokopäivätyötä. Kuten minäkin. 

Minusta tämä tilanne on vähintäänkin absurdi sekä makrotalous- että sosiaalisessa mielessä. Esimerkiksi meillä minä olen enemmän tienaava osapuoli, mutta E:n työnantaja ei suostu osa-aikatyöhön, koska "ei siinä ajassa ehdi kaikkea". Minun työnantajani on alusta asti olettanut, että osa-aikatyö on kuvioissa perheellistyttyäni - olen naisvaltaisessa työpaikassa ja kollegoistani 80% tekee osa-aikatyötä.  Australia on kirjaimellisesti jähmettynyt jonnekin 50-80-lukujen välimaastoon tässä asiassa, eikä hevillä hievahda eteenpäin. Kaikki julkinen keskustelu päivähoidon tarpeesta ja naisten oikeudesta/tarpeesta uraan ja elämän muihin osa-alueisiin kuin perheeseen kilpistyvät somehuuteluun: "mitäs teit lapsia" ja "älä hommaa niitä ipanoita jos et heistä huolehdi". Ja tietenkin tämä kohdistuu pelkästään äiteihin. 

Viime viikkoina rakenteellinen seksismi on kukkinut aivan uusissa ulottuvuuksissa, tai pikemminkin sen laajuus, syvyys ja rajuus ovat paljastuneet kaikelle kansalle. Nimittäin Australian hallituksen sisällä on tapahtunut yhtä aikaa monta naispoliitikkoihin tai naisavustajiin kohdistunutta väärinkäytöstä, jopa rikosta. Kaksikin naista on syyttänyt hallituksen miehiä (poliitikkoa sekä avustajaa) raiskauksesta, ja yksi miesavustaja jäi kiinni siitä, että pilailu/häpäisytarkoituksessa masturboi (ja filmasi itseään...) naispoliitikon pöydällä. Tämä on ihan jotain House of Cards-sarja-dystopiaa suomalaisen korviin.

 Aussilan miespääministeri on koittanut väistellä tämän kaiken olankohautuksilla, "en tiedä asiasta / en kommentoi", sekä vetoamalla siihen, että onhan hän naimisissa ja tytärten isä eli ihan hyvä ihminen. Tänään uutisoitiin, että ministeripaikkoja jaetaan uusiksi ja hallitukseen nousee lisää naisministereitä. Ironisesti Aussilan Köyhätkyykkyyn-Kokoomushallituksen vahvimpien naisministerien sukunimet ovat Käteinen ja Kärsimys (Cash ja Payne*/Pain).

Taitaa riittää tämä ryöpytys yhdelle kertaa, jospa fetutus tästä helpottaa.

*Payne oikeasti tarkoittaa maalaista, mutta lausutaan samoin kuin pain, kipu. 

16.3.2021

Oodi kahville

Tänään, kuten kaikkina muinakin päivinä, olisi kaikenlaista tekemistä. Kotitöitä, työasioita, pseudotyöasioita eli itse itselleni hankkimia työnkaltaisia tai palkkatyöksi joskus ehkä muuttuvia ekstrajuttuja kuten apurahahakuja, asuntolainapankin kilpailutusta jne. Mikään näistä ei tietenkään onnistu ilman kahvia. Paljon kahvia. Lisää kahvia. 

Muistan, kun aloitin juomaan kahvia. En sentään muista ihan ensimmäistä kertaa tai tarkkaa ikääkään, jossain välillä 14-15v. Aluksi inhosin kitkeränpahaa tervaa. Mutta muistan, että kahvifanitus tarttui silloisen parhaan ystäväni luota. Meillä oli tapana mennä ystäväni kotiin melkeinpä joka päivä koulun jälkeen "tekemään läksyjä", eli oikeasti juomaan kahvia, puhumaan pojista, lukemaan SinäMinää tai katsomaan Jyrki-ohjelmaa ja Salaisia Kansioita. 

Muistan, miten ihanaa oli olla ystäväni kotona, hänen romanttisin kukkakuosein sisustetussa huoneessaan, kahvin- ja paahtoleivän tuoksuisessa keittiössä. Saimme keskittyä kaikessa rauhassa teinitytöille tärkeisiin asiohin, kuten kynsilakkaan, Olli-Mollin tukkaan (Jyrkin juontaja) ja yläastejuoruihin. Omalla tavallaan ristiriitaista on, että en itse ole koskaan kokenut itseäni kovin tyttömäiseksi vaan pikemminkin aika poikatytöksi. Ehkä siksi tämä muutaman vuoden sukellus uuteen erilaiseen maailmaan oli jännittävää, hauskaa ja muistorikasta. Kahviin lisäsimme kardemummaa ja kanelia ja joimme puoli pannullista.

Suomessa tunnetusti kyläillessä juodaan aina kahvia. Välillä tämä on tuottanut pieniä sosiaalisia ongelmia, koska en kahvifaniudestani huolimatta voi oikeasti juoda sitä paljon ilman helkutillisia vatsanväänteitä. Kofeiiniton kahvi on vasta viime vuosina alkanut saapua Suomeen muinakin kuin Pirkka-pikakahvipuruina. Täällä Aussilassa minulla on aina kotona kofeiinittomia kahvinporoja, joista päivän kahvit keittelenkin - vain aamukahvit tehdään tujusta "oikeasta" tavarasta. Samoin kahvilassa tilaan yleisimmin kofeiinitonta. 

Kofeiiniton kahvi on asia, jota eivät kaikki ymmärrä, esimerkiksi E. Hänen mielestään kahvia juodaan piristeeksi, ei maun vuoksi. Hän keittääkin sumpit vaikka mistä halpahallin tarjouspuruista, kunhan saa sitä kofeiiiiniaaa aamulla ennen töihin lähtöä. Minä taas en ehkä ole monien muiden aussien veroinen kahvipapuhifistelijä, sillä en hanki erikoispaahtimoiden räätälöityjä papueriä enkä jauha niitä kotona juuri ennen keittämistä. Mutta en myöskään halua juoda ihan mitä vaan, kyllä laatua pitää olla. 

Mielestäni kahvi on täällä kalliimpaa kuin Suomessa, en tiedä miksi. Puolen kilon pakettia harvoin saa alle kymmenen dollarin eli kuuden euron. Suomessa kahvipaketin perushinta liikkuu merkistä ja kaupasta riippuen 2.50-4.50e välillä. Kofeiinittomasta puheen ollen, tilasin juuri äidilleni synttärilahjaksi ruokalahjapaketin, mukaan lukien kofeiinitonta kahvia. Kauppa meni ja korvasi sen normikahvilla... eli se siitä kofeiinittoman idean käsittämisestä!

Kahvissa itse asiassa parasta ei ole sen maku eikä edes sen piristävyys, vaan mitä kahvi edustaa ja symboloi. Olen etenkin nyt äitiydyttyäni tajunnut, että kahvi on minulle tauon paikka ja merkki. Huomaan aamulla juovani jopa kolme kupillista peräkkäin, viivytellen, jotta ei vielä tarvitse aloittaa päivää, kun on "kahvikin kesken". Taaperomme kuulee takuuvarmasti iltapäivisin "äiti juo nyt kahvia", kun hän yrittää nyhtää minua mukaan sadannetta kertaa johonkin monsteriautokisaan. Joskus sanoma toimii, yleensä ei. 

Myös töissä saa niinsanotusti löysempää hihnaa kahvitaukojen aikana. Kukaan ei painosta, hoputa tai vaadi mitään, kun kävelet kohti keittiötä kahvimukin kanssa. Ihanaa. Tämäkin on uusi äitiyteen liittyvä elementti minulle - ennen rakastin kiirettä, suorittamista, vauhtia, nopeita päätöksiä. Nyt en VAAN JAKSA. Antakaa minulle kahvitauko ja hetken mahdollisuus tuijotella kuppiin. 

Suomen-lomien parhaita muistojani koko tämän kymmenen vuoden ajalta ovat kahvittelut läheisten kesken. Olen lapsuudenkodistani oppinut, että kun tiskikone hurisee ja kahvinkeitin porisee, se tarkoittaa, että kellään ei ole juuri nyt kiire ja kohta istutaan pöydän ääreen kahville, juttelemaan. 

Kahvilla jutellaan hartaasti, kauan, vaivattomasti, syvällisiäkin. Suomalaisten kesken arimmat, painavimmat, rehellisimmät asiat puhutaan kahvin ääressä, lenkillä, saunassa tai automatkalla, ainakin näin olen itse huomannut. Kahvilla ei myöskään yleensä riidellä tai kinastella, mistä lie syystä. Kahviin liittyvä keskustelukulttuuri on asia, jota itse kaipaan kovasti täällä Australiassa. 

Aussit ovat kahvihifistelijöitä sen laadun suhteen, mutta juttelu on usein suomalaisen korvaan pinnallista, hyviä suhteita ylläpitävää rupattelua, todellisen syväluotauksen ja maailmanparantamisen sijasta. Tämä ei tosin liity vain kahviloihin ja kahviin, vaan yleisesti aussien ja suomalaisten kommunikointieroihin. Siksi käynkin kaikkein mieluiten kahvilla suomalaisten kanssa, oli paikkana Perth, Kuopio tai Ivalo. 

Yllä ja alla: yksi lempipaikkani Perthissä, ruotsalainen Fika-kahvila Fremantlen kaupunginosassa. Kanelipullaa! Hapankorppua! Salmiakkia! Mitä muuta voi edes toivoa?


Kyltti kahvilan ovessa Perthissä.

Tämän pikkusankarin kanssa leikkiminen saa välillä kahvintarpeen kaakkoon. Vaikka huippu kaveri onkin!

7.3.2021

Sattuu ja tapahtuu

Johan tässä menikin pari kuukautta ilman kummallisuuksia tai kriisejä... Eilinen oli peräti tragikoominen epäonnen päivä. Tänään naurattaa, eilen ei. 

Päivä alkoi ihan normaalisti. Meillä oli illaksi suunnitteilla meno ystävän synttärijuhliin: 40-vuotisjuhlat, iso juttu, lahja hankittuna, juhlavaatteet kaivettu esiin. Olimme aiemmin pohtineet, että pyytäisimme lapsenvahdin N.lle ja menisimme juhlimaan aikuisten kesken, mutta vakivahtimme onkin saanut uuden työn eikä enää pääse avuksi. No, ei se mitään, lapsi mukaan, kuten kaikkialle muutenkin. Onneksi Aussilassa lapset illalla mukana on aikalailla normi, eli juhlissa olisi varmasti muitakin mukeloita juoksentelemassa.

E päätti viedä taaperon Scitechiin päiväksi, paikalliseen Heurekaan, nyt kun meillä on sinne vuosijäsenyys. He lähtivät, jäin kotiin, touhuilin omiani. Pesin vessat, kävin ruokakaupassa, kävin äänestämässä. Olin oikein tyytyväinen tehokkuuteeni. 

Synttärit olivat illalla klo 17.30, joten sinne piti lähteä meiltä ajamaan vaille viisi. E aikoi tulla junalla keskustasta suoraan juhlapaikalle, koska muuten hänellä menisi tunti siihen, että tulee ensin kotiin, ja sitten ajamme yhdessä. 

Pakkaan autoon E:lle ja N:lle juhlavaatteet, kuohuviinipullon ja lahjan, sekä itseni juhlatamineissa. Jalkaan korkeimmat korkkarit. Auton nokka kohti juhlapaikkaa, lähelle Perthin kukkuloita, maaseutuajomatkan päähän meiltä. 

Navigaattorina käyttämäni puhelin alkaa piristä heti, kun pääsen moottoritielle. E. Painan punaista luuria, mutta mies ei ota kuuleviin korviinsa. Hän soittaa ja soittaa ja soittaa. Onneksi moottoritietä on vain pätkä, ennen maaseututielle kääntymistä. Heti seuraavalta rampilta ajan tien sivuun ja soitan takaisin, mitä ihmettä?

E kertoo, että hän ei pääse juna-asemalle, koska se on poliisien eristämä. Poliisit eivät suostu kertomaan, mikä vika, eivätkä sitäkään, milloin juna taas kulkee. Kyseessä kuulemma on major incident eli jotain sellaista, joka on vaatinut henkilövahinkoja, tai uhkaa ihmishenkiä. 

Junayhteydet ovat täällä useinkin poikki, mutta yleensä se johtuu laiteviasta. Tällä kertaa on mahdollista, että junassa on tapahtunut jotain uhkaavaa, tai joku on ollut raiteilla. Emme saa tietää, mikä ongelma on. Mutta on selvää, että E ja N jäävät juhlista paitsi, koska he pääsevät junalla vain kotiinpäin, eivät juhlapaikan suuntaan. Ja jos minä ajan takaisin kotiin heitä odottamaan, olemme kaikki vähintään tunnin myöhässä. 

Teemme päätöksen, minä jatkan juhlimaan yksin ja E vie taaperon kotiin iltatoimiin. Näpyttelen taas navigaattorin eloon ja jatkan matkaa. 

Vartin päästä, ensimmäistä kertaa elämässäni, aivan takapuskuriini ilmestyvät poliisiauton vilkkuvat valot. Haluaako se ohi? Hidastan, ajan pientareelle varmuuden vuoksi. Poliisit pysäyttävät perääni ja nousevat autosta. Häh, he halusivat pysäyttää juuri minut, miksi?

Avaan ikkunan, kaksi poliisia tulee puhuttelemaan. He eivät tuhlaa aikaa small talkiin vaan pamauttavat kysyä, kenen autoa ajan. Takeltelen, että aviomieheni. He jatkavat saman tien, että auto on laiton, rekisteröinti on vanhentunut puoli vuotta sitten. En häkellykseltäni saa vastattua varmaan puoleen minuuttiin, koska muistan aivan elävästi, miten maksoin rekisteröinnin liikenneviraston nettisivulla. Muistan tarkistaneeni auton rekisterinumeron ja näpytelleeni sen ruutuun. Mitä ihmettä?

Poliisia eivät muisteloni kiinnosta, vaan tiukka ohje on, että rekisterikilvet ruuvataan autosta irti NYT. Toinen poliisi kertoo, mitä tapahtuu, ja puhalluttaakin varmuuden vuoksi. Toinen poliisi ruuvaa jo kilpeä irti takapuskurista, tässä ei nokkaa tuhistella. 

Minulle ojennetaan vain muoviset rekisterikilven "pidikkeet". Poliisi infoaa, että. Auto pitää nyt viedä katsastukseen, ennenkuin voimme rekisteröidä sen uudelleen. Ja autoa ei sitten saa ajaa enää metriäkään, ellen hanki väliaikaista siirtolupaa liikennevirastosta. He toteavat, että googlaa se ja soita, kiitos näkemiin. 

Poliisit tekevät uukkarin rekkarini kyydissään ja sinnehän jään maaseudulle tienposkeen alpakkafarmin viereen ihmettelemään, mitä seuraavaksi.

Tietenkään tässä kohti ei ole edes nettiyhteyttä, joten joudun ajamaan puolisen kilometriä eteenpäin ensimmäisen talon pihatielle, siinä sentään on verkkoa. Googlaan, näpytän, hikoilen. Liikenneviraston puhelinnumero löytyy, mutta eihän siellä kukaan vastaa lauantai-iltana. Puhelinvastaaja kertoo, että väliaikaista siirtolupaa voi anoa vain ma-pe virastoaikaan, no niinpä tietysti. Kuka nyt joutuisi poliisien pysäyttämäksi muulloin kuin virastoaikaan...

Seuraavaksi soitan E:lle, sitten pikaisesti synttärisankarille, perun juhliintulon anteeksipyytelyin. Millä ihmeellä pääsen kotiin? Pitääkö jättää auto tähän ja tilata Uber? Vai tilata hinausauto? Paljonko sekin maksaa? Kauanko joudun odottamaan? Ilta hämärtyy jo, eikä kauheasti huvita jumittua puskaan illankähmässä yksin. Perthissä tunnetusti hylätyt autot ryöstetään tai poltetaan, joten auton jättö yöksi pientareelle ei ole vaihtoehto. 

Lopulta päätän ajaa pikkuteitä pitkin takaisin kotiin, 20 minuutin matkan. Jos siitä tulee sanomista ja sakot, ei mahda mitään. Pienempi paha kuitenkin.

Pääsen sentään kotiin kommelluksitta, sitten alkaa selvittely, miksi regoa ei ole maksettu. En löydä mistään todisteita, että olen maksanut, vaikka muistini väittää toista. Pankkitili, sähköposti, liikenneviraston log-in. Nyt alan muistaa. Olen suorittanut maksun siihen saakka, kunnes se pitää vahvistaa tekstarilla. En pystynyt vahvistamaan maksua ulkomailla, koska sekä luottokorttini että pankkitilini vaativat vahvistustekstarin ja en saanut sellaista tilattua ranskalaiseen SIMiin, viestit oli ohjattu suomalaiseen numerooni. Rego olisi pitänyt maksaa lokakuussa eli juuri silloin, kun lentojahtaus Ranskasta kotiin Perthiin oli meillä kiivaimmillaan, samoin stressitasot. Eli kesken jäi. 

Nyt kerrottuna juttu tuntuu vähemmän dramaattiselta kuin eilen läpieläessä. Mutta kyllä ihmettelimme kotona sitä, miten voi kaksi ihmistä samasta perheestä kokea samana päivänä tällaisen tiesulun eri liikennevälineissä. Tehän ette minnekään synttäreille mene, vaan kotiin siitä, hus

Alpakkafarmille pysäytetty.