5.1.2019

Sokerirasitustesti ja ristiäiset Australiassa

Tämän ei ole tarkoitus muuttua vauva- tai äitiysblogiksi, mutta aihealue on ajankohtainen ja siksi siitä riittää hetkittäin juttua. Kävin sokerirasituskokeessa ja koska sillä on netin ihmeellisen maailman perusteella inhottavan maine, ajattelin jakaa oman kokemukseni. Ensin kuitenkin asiaa aussi-ristiäisistä.

Taas kohtalaisen lavea otsikko sikäli, että ristiäisethän ovat aina järjestäjiensä näköiset ja maassa, jossa on monta eri kristinuskon alajaostoa, myös kastejuhlan ulkoasu vaihtelee. Itse olimme ensimmäistä kertaa paikallisissa ristiäisissä vieraina uudenvuoden aatonaattona, katolisessa kirkossa.

Ausseista joka kolmas ilmoitti viimeisimmässä väestönlaskennassa olevansa uskonnoton. Tämä ei suoraan tarkoita, että kaikki uskonnottomat ovat ateisteja, vaan he eivät ehkä kuulu mihinkään seurakuntaan tai koe järjestäytynyttä uskonnollisuutta tärkeäksi. Reilu viidennes ausseista on katolilaisia, joka kuudes on muu kristitty kuten protestantti, ja reilu kymmenys on anglikaaneja. Muslimeja ja buddhalaisia on kumpiakin noin 2.5%, hinduja hieman alle 2% ja muiden uskontojen edustajia myöskin alle 2%. Niitä ihmisiä, jotka eivät ruksi mitään kohtaa väestönlaskulomakkeesta on noin kymmenys väestöstä, eli tähän joukkoon voivat kuulua muiden uskontojen tai spirituaalisten liikkeiden kannattajat tai sellaiset, jotka eivät halua kertoa uskonnostaan byrokraateille. 

Kaikenlaisia kristittyjä yhteensä on reilut puolet väestöstä ja siksipä ristiäisetkin ovat aika tavallinen ilmiö. Miten homma eteni katolisissa ristiäisissä?

Ristiäiset olivat kirkossa, jonne kokoontui kohtalaisen suuri joukko sukua ja ystäviä, arvioni mukaan ehkäpä 80 vierasta. Emme tunteneet vauvan vanhempien lisäksi ketään muita, joten pällistelimme menoa hieman sivuaidalta. Suomalaismallista poiketen lapsen nimi oli kerrottu jo hyvissä ajoin, heti syntymästä, kuten täällä näyttää olevan tapana. Sikäli kätevä, että onnittelukortin pystyi kirjoittamaan osoittaen vauvalle nimeltä. Vanhemmat mainitsivat kutsussa, ettei lahjoja tarvita, mutta en suomalaiseen traditioon tottuneena voinut kuvitella meneväni tyhjin käsin kastejuhlaan ja hommasimme lahjaksi lastenaterimet ja pupu-mehujäämuotin. Ei liian fiiniä, muttei hoomoilasteluakaan. 

Tilaisuus alkoi ja pitkälti kulki eteenpäin papin selittäessä, mitä tehdään, mitä tapahtuu ja miksi. Eli koko kastejuhlalla oli hieman rippikoulun maku sikäli, että pappi joko älysi, etteivät kaikki ole katolisia ja siksi perillä kaavasta, tai hän oletti katolistenkin ehkä hieman unohtaneen, mikä on homman nimi. Pappi mm. kysyi kirkkoväeltä, mitkä ovat katolisen kirkon seitsemän sakramenttia ja kyllähän jotain muminavastauksia tuli, ei tosin E:n tai minun suusta, sillä emme asiaa muistaneet koulun uskontotunneilta. Oikea vastaus oli: kaste, vahvistus (konfirmaatio), palveluvirka (papiksi vihkiminen), avioliitto, eukaristia (ehtoollinen), parannuksen sakramentti (rippi) ja sairaiden voitelu.

Kirkossa ei laulettu virsiä eikä soitettu musiikkia. Tilaisuus eteni melko ripeää tahtia sikäli, että pappi puhui muutaman sanan kasteesta yleisesti, pyysi vanhemmat ja kummit kirkon kiinteän kastealtaan ääreen ja kastoi lapsen kaatamalla vettä tämän päähän pikku kulhosta, ja lopuksi vanhemmat ja kummit siunasivat lapsen papin johdolla tekemällä ristinmerkin tämän otsaan. 

Suomalaisesta kaava erosi siinä, että pappi kysyi vanhemmilta pariinkin otteeseen, mitä haluatte täältä tänään (kastaa lapsen) ja haluatteko, että lapsi kastetaan (tahdomme, I do). Lisäksi vanhempien ja kummien piti vastata papin pitkähköön kyselyyn siitä, lupaavatko he kieltää Saatanan, toimia Jumalan tahdon mukaan, opettaa lasta kristinuskoon, jne. Kirkkoväki ei varsinaisesti osallistunut tapahtumaan muuten kuin yleisönä. Isämeidän lausuttiin ääneen, mutta siinäkin tipuimme E:n kanssa kärryiltä, koska olisin osannut sen vain suomeksi ja E ranskaksi. 

Lopuksi pappi pyysi kaikkia aplodeeraamaan kastetulle vauvalle, jonka jälkeen seurasi vapaamuotoisia onnitteluja ja kuvanottoja. Kirkkotilaisuus oli ohi reilussa puolessa tunnissa, jonka jälkeen oli lounastarjoilu toisen kaupunginosan tennishallilla. Suomessahan vastaavat tilaisuudet usein järjestetään kotona, seurakuntatalossa tai seurantalolla, kun taas Perthissä on todella yleistä vuokrata jonkin urheiluseuran, surffiseuran tai melontaseuran klubitila: usein hyvinkin pelkistetty varastohalli, jossa on kuitenkin keittiö- ja vessatilat, pöytiä ja tuoleja, sekä mahdollisuus järjestää oma catering.

Lounas olikin se osio, mikä ehkä eniten eroaa suomiperinteistä. Kun saavuimme hallimaiseen tilaan muiden vieraiden kanssa, siellä ei ollut vielä mitään, pelkästään paljaita muovipöytiä ja tuoleja. Isäntäpari syöksyi lähisukulaisineen keittiöön ja alkoi valmistella ja kantaa esiin buffet-ruokia: juustolautasia, erilaisia salaatteja sekä ison jäillä täytetyn vadillisen juomia, ml. viiniä, olutta ja siideriä. Yksi kivennäisvesipullo löysi tiensä pöytään ja minä sen ääreen.

Suomi-ristiäisissä olen tottunut kakkukahveihin ja pikkusuolaiseen kauniisti koristellun pöydän ääressä, tämä tilaisuus oli enemmän sisätilapiknik erittäin rennossa tunnelmassa. Pappi ei tullut paikalle lainkaan, liekö kutsuttukaan eli en tiedä kuuluuko asiaan. Kun vieraat olivat jo mättämässä ruokaa paperilautasille, lapsen isoisä julisti, että älkää nyt vielä syökö, kun pääruoka on vasta tulossa eli pikaruokapaikasta tilatut kana-wrapit ja muut broilerituotteet. No, menihän tuo yksi kierros pelkkiä salaattejakin.

Mitään varsinaista ohjelmaa tilaisuudessa ei ollut, vapaan seurustelun lisäksi. Itse vietin suuren osan ajasta yksinäni nurkassa herkullista perunasalaattia mättäen, koska en jaksanut ison mahan kanssa seisoksia. E sosiaalisena tapauksena minglasi pitkin huonetta ja tutustui isäntäparin sukulaisiin. Itse kastejuhlan sankari nukkui eri huoneessa päiväunia ja häntä saimme tavata vain lyhyen hetken juuri ennen poislähtöä, kun oli näyttävän kakunleikkuun aika ja sen "leikkasi" 4-kk-ikäinen juhlakalu äitinsä ja isänsä avustamana. Oli hauska tilaisuus nähdä, miten tämä seremonia täällä hoituu.

Hyppäys siihen sokerirasituskokeeseen (glucose tolerance test). Testi tehdään raskausajan diabeteksen tunnistamiseen, jos sellainen on päässyt kehittymään. Testiä ennen tulee paastota n. 12 tuntia eikä vettäkään saisi juoda ylettömästi. Olen kuullut kauhutarinoita testin osana litroittain juotettavasta sokerilitkusta ja siitä, miten paha tai huimaava olo testistä voi tulla. Paikallisilla mammafoorumeilla osa jopa harkitsee kieltäytyvänsä testistä sen huonon maineen vuoksi. Itselläni ei ollut ennakko-odotuksia suuntaan tai toiseen, vaan ajattelin, että kiinnostavaa raportoida tämäkin uusi kokemus.

Kokemus lähti samantien menemään pieleen, sillä kätilöltä saadun lähetteen perusteella kuvittelin voivani valita ajan mihin tahansa labraan, joka testejä tekee. Varasin ajan työpaikkaani lähimmälle klinikalle, jossa yleensäkin käyn. Saavuin paikalle sovitusti klo 8, mutta lappuani vilkaistuaan hoitaja tokaisi, että emme me voi tätä testiä tehdä - synnytyssairaalallani on laskutussopimus vain yhden tietyn firman kanssa ja minun tulee mennä sen toimipisteeseen. Kas kun ei tullut puhelimessa ilmi... Eikun lähijunaan ja kohti oikeaa labraa.

Saavuin seuraavan labran ovelle ja jouduin odottelemaan pihalla kymmenisen minuuttia, koska paikka aukesi vasta klo 9. Sisällä hoitaja totesi ensitöikseen, että ei oikeastaan voisi ottaa minua potilaaksi tänään, koska en ole varannut aikaa. Selittelyn ja säälimisen jälkeen (hoitaja totesi, ettei halua käännyttää minua pois, koska olen paastonnut ja valmistautunut testiin) pääsin kuin pääsinkin pistettäväksi. Kokeen ensimmäinen vaihe on verikoe, sen jälkeen juodaan se kuuluisa litku. Pullossa oli vain 1.75dl ja se hujahti alas aivan helposti, makukin oli kuin limpparissa, tosin ylisokeroidussa sellaisessa. Ainoa stressinaihe hoitajalle oli, olenko mahdollisesti allerginen jollekin litkun väri- tai makuaineelle. Tiettävästi en.

Seuraavana vuorossa oli tunti odottelua, jotta juoma vaikuttaa sokeriarvoihin. Olin varautunut perinpohjaisesti: mukana oli kaksi kirjaa, kännykkä ja käsityö. Vauvan aivojen kehityksestä kertovan kirjan parissa (joululahja biologi E:ltä) tunti kului jos ei siivillä, niin ainakin jonkinasteisella reippaudella. Sitten verikoe nro 2 toisesta kyynärtaipeesta ja taas tunti odottelua. Vanhentuneet naistenlehdet, facebook ja sama vauvakirja puskivat toisenkin tunnin tieltä pois, otettiin verikoe 3 ja pääsin ulos. Stoppi kivassa kahvilassa brunssille/lounaalle ja loppupäiväksi töihin.

Olo ei ollut sen kummempi kuin muulloinkaan; ei huimannut, yököttänyt tai tullut muita oireita. Ainoa huomio oli, että vauva vaikutti hiljaisemmalta loppupäivän kuin normaalisti ja googlen perusteella näin saattaa käydä, kun rassukka saa moisen sokerilatauksen. Nyt tilanne on taas normaali ja epeli potkii kuin aussifutistähti.


Alla kirkkonäkymiä.


Kasteallas.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!