Happier, healthier - onnellisempi, terveellisempi

Huomaan, että kirjoitan tänne usein paatoksella ja sitä on taas tiedossa, eli herkimmät varustautukoon provosointisuojilla. Olen taas kerran ihmetellyt, millainen yhden totuuden maa Suomi voi pahimmillaan olla - ja millainen painoarvo ns. asiantuntijasanomisilla on, sen sijaan, että ihmiset itse etsisivät tietoa ja vertailisivat sitä omien havaintojensa ja faktojensa pohjalta. Erityisesti asiantuntijauskossa mietityttää, että Suomessa ei näytetä huomaavan mitään eturistiriitoja asiantuntijoiden taustoissa. Esimerkiksi Valion johtaja voi ihan vapaasti ylistää mediassa maidon etuja ruokavaliossa tai ison leipomon pomo hiilihydraattipitoisen ruokavalion onnea, eikä kukaan tunnu epäilevän, että miksi omaa lehmää ojasta ajavat olisivat niitä vakaimpia, luotettavimpia tietäjiä?

Olen kummastuksella ja mielenkiinnolla seuraillut keskustelua, joka lähti Hesarista ja jatkoi omaa elämäänsä mm. Taloussanomien, Uuden Suomen blogistien sekä internetin keskustelupalstoille: aiheena lisäaineiden haitallisuus tai haitattomuus. Kummastuksella siksi, että kaikissa näkemissäni Hesarin uutisissa asiantuntijat vankasti puolustavat lisäaineita yleisesti, eivätkä tunnu uskovan, että ne voivat aiheuttaa ihan oikeita oireita. Oireet kuitataan mielestäni vähättelevästi "yksilöllisellä yliherkkyydellä", joka "ei ole syy lopettaa kyseisten aineiden käyttöä ruuissa". Samat tuntijat myöntävät, että esimerkiksi lisäaineiden yhdistelmiä ja niiden mahdollisia haittavaikutuksia ei ole juurikaan tutkittu, ja "ettei niitä ole tarpeenkaan tutkia". Ai? Harvassa ovat minusta ne asiat, jotka voi purematta niellä ja tutkimatta väittää kivenvarmaksi. Uutisoinnin pohjanoteeraus oli mielestäni tämä 15 kysymystä ja vastausta - artikkeli, joka ei tarkemmalla luennalla vastaa yhteenkään kysymykseen, vaan puhuu asian vierestä. En ole lisäaineiden asiantuntija, mutta luotan silti maalaisjärkeen: mitä lähempänä luonnosta tullutta joku ruoka on, sitä turvallisempaa se on. Kemistien ja tutkijoiden väitteistä huolimatta en millään voi uskoa, että ihmisen elimistö on muutamassa vuosikymmenessä paremmin sopeutunut sietämään saati hyödyntämään vaikkapa atsovärejä, bentsoehappoa, nitriittiä/nitraattia, aspartaamia ynnä muita sen sijaan, että käytettäisiin ihan perusraaka-aineita ja mausteita.

Taatusti täälläkin on olemassa ja syödään jos minkälaisia kemikaalicocktaileja, mutta mielestäni niitä silti löytää Suomesta enemmän. Siellä myös puhuttavat enemmän (kuin WA:ssa) erilaiset ruokavaliot ja niiden haitat ja hyödyt. Täällä asia on jotenkin simppelimpi: syödään tuoretta, kohtuudella ja sitä mikä maistuu. Suomessa yhdet vannovat lautasmallin ja Pohjois-Karjala-projektin nimeen, toiset karppaavat ja laskevat jokaisen hiilarigramman, kolmannet ovat vegetaristeja mutta sitten pitääkin tietää, ovatko nämä kenties lakto- tai ovo-vegejä, vai peräti vegaaneja. Perthissä en ole erityisruokavalioihin törmännyt juuri ollenkaan. Ainakin tässä kaupungissa tuntuu olevan paljon harvemmassa esimerkiksi eettinen pohdinta siitä, onko oikein syödä lihaa ja pitää yllä lihantuotantoa. En varmaan liiku riittävän boheemeissa piireissä, sillä Suomessa yliopistolla aihe oli jokaisen huulilla ja kaikilla oli asiasta vankka (yleensä lihattomuutta kannattava) mielipide. Ihmisiä täällä kiinnostaa kyllä ruuan terveellisyys; monet syövät lounaalla ruokaisaa salaattia ja illemmalla jotain tukevampaa. Hyviä salaattibaareja löytyy food courteista eli ostoskeskusten -ja käytävien ruokapuodeista, samoin keitto-, tai pastapaikkoja. Olen ennenkin kertonut, että täällä ei juuri myydä eineksiä joitain pakastesettejä lukuun ottamatta. Sen sijaan erilaisia valmiita tai tilattaessa kokattavia maukkaita take away-annoksia löytyy moneen lähtöön, tosin niiden lisäainepitoisuuksista en tiedä - ainakin kiinalainen ruoka usein sisältää natriumglutamaattia eli aromivahvennetta, ellei toisin mainita.

Täällä myydään enemmän luomutuotteita, esimerkiksi luomulihaa ja -munia löytää etsimättä, samoin luomusoijatuotteita, kuten -maitoja ja -jugurtteja ja joskus peräti soijarouhetta, joka on kuitenkin osoittautunut yllättävän hankalaksi metsästettäväksi. Hedelmät ja vihannekset ovat pääasiassa lähituotantoa eli kotoisin Perthin ympäristöstä, lukuunottamatta Queenslandin banaaneja, Uuden-Seelannin kiivejä ja USA:n kirsikoita. Hedelmiä tuleekin tarjonnan kattavuuden takia syötyä paljon monipuolisemmin ja runsaammin kuin Suomessa, vaikka siihen sielläkin yritti panostaa. En tunne täältä ketään, joka noudattaisi jotain erityistä ruokavaliota. Yleinen linja näyttää olevan, että kaikkea kohtuudella ja oman maun mukaan. Jos jokin erityistoivelista on, niin vältetään msg:tä eli juuri natriumglutamaattia, ei syödä punaista lihaa tai valitaan pelkkää luomua, sekä vältetään liikoja hiilareita ja sokeria. Leivän päälle käytettävää voita on tarjolla margariinien rinnalla isompi valikoima kuin Suomessa, ja olenkin vaihtanut kokonaan voihin - hivenen kun epäilyttävät kaikki muokkaillut, notkistellut ja uudelleen kovetetut kasvirasvasekoitukset, vaikka terveellisiksi mainostetaankin.

Jotain täällä tulee tehtyä oikein syömisen kanssa, sillä olemme kumpikin laihtuneet jonkun kilon ihan huomaamattamme, vaikka aktiiviurheilemme saman määrän kuin Suomessakin: 1-3 kertaa viikossa. Normaalipainossa tosin oltiin sielläkin. Hyötyliikuntaa kertyy reilusti enemmän, sillä meillä ei ole täällä autoa, keskusta-alueella asuessa tulee käveltyä paljon, ja ilmastokin sallii/rohkaisee jokapäiväiseen helppoon ulkoiluun - kun vain muistaa joka-aamuisen aurinkorasvakerroksen.

Täkäläistä tuoretarjontaa, omnomnom. Kuva (c) www.halal-australia.com.au

Viisumien valitusveisu

Viisumeissa riittää pohdittavaa, joten taas byrokratian hämmästelyä. Virasto on virasto on virasto joka maassa, mutta Australian maahanmuuttopolitiikka ja -käytäntö ovat maailman mittakaavassakin poikkeuksellisen tiukkaa tavaraa. Jotta maahan ei lampsittaisi noin vain, tiedossa on lisätiukennuksia entisestään kireään linjaan. Muutos tulee voimaan vajaan puolen vuoden päästä eli 1. heinäkuuta 2012.

Pikakatsaus tavallisimpiin väyliin tulla Australiaan.

Maahan pääsee helpoiten turistina, mutta turistiviisumilla ei tehdä minkään valtakunnan töitä, eli ollaan vain lomalla kuten viisumin nimikin sanoo. Tänne opiskelemaan tuleville on omat viisuminsa opintojen tasosta riippuen, mutta niissä on erilaisia työrajoitteita, kuten lupa tehdä töitä max. 20 h/vko lukukauden ollessa käynnissä ja vasta opintojen todistetusti alettua.

Jos haluaa rahoittaa reissujaan tai yleisesti käydä kokeilemassa siipiään työelämässä täällä, alle 30-vuotiaat voivat hankkia Working Holiday- eli WH-viisumin vuodeksi. Itse tulimme tällä maahan, koska se on ainoa helposti ja oma-aloitteisesti irtoava työlupa. WH:n voi saada toiseksikin vuodeksi, edellyttäen että on 2. viisumin hakuhetkellä yhä alle 31vee ja on tehnyt 88 työpäivää töitä syrjäseudulla tietyillä aloilla (maatalous, kaivosala).

WH-malliin on ehdotettu muutoksia, sillä kakkosviisumiin vaadittava työehto on jopa naurettavan tiukka sallittujen alojen suhteen. Tuskin on henkilön saati kansantalouden kannalta järkevää, että ulkomaalaiset lääkärit ja sairaanhoitajat pakertavat poimimassa luumuja 88 päivää pystyäkseen pidentämään työlupaansa vuodella, kun nämä ammattilaiset voisivat tehdä oman alansa kipeästi tarvittuja töitä syrjäseutujen sairaaloissa.

WH-haun ikäraja saatetaankin tulevaisuudessa nostaa 35 vuoteen, ja kakkosviisumiin oikeuttavien alojen joukkoon lisätä ainakin matkailuala - se kärsii paikoittaisesta työvoimapulasta, koska paikalliset eivät halua lähteä töihin tuhannen kilometrin päähän lähimmästä kaupungista.

WH:laisia on kahta perustyyppiä. Niitä, jotka pyörivät maassa vuoden-kaksi ja lähtevät takaisin kotiin jatkamaan sinne jäänyttä elämää, ja sitten niitä, jotka tulevat tänne toiveissaan saada ensin jalka oven väliin työelämään WH:lla, siitä ponnistaen 457:lle ja sittemmin ehkä pysyvälle oleskeluluvalle tai peräti kansalaisuuteen. Itse olemme nyt täällä 457 business long stay - viisumilla, joka on työnantajan järjestämä työlupa tyypillisimmin 2-4 vuodeksi.

457-viisumin voi saada osoittautumalla riittävän osaavaksi ja reippaaksi tekijäksi, ja pääasiassa työvoimapula-aloille, joille ei paikallisia tekijöitä löydy. Julkissektori eli valtio-, osavaltio- ja paikallishallinnot eivät sitä voi järjestää, sillä näiden on aina palkattava vain sellaisia, joilla on olemassaoleva työlupa. Julkissektorin vakipaikkoihin voidaan valita vain kansalaisia valtiolle tai PR- eli pysyvällä oleskeluluvalla olijoita osavaltiohallintoon ja kunnille.

Saa nähdä, miten viisumivirasto tulee todennäköisestä PR-lupien hakemustulvasta selviämään, sillä maahan on alkanut ns. normi-WH-määrien - noin 160 000 tulijaa vuosittain - lisäksi tulvia WH:lla väkeä talouskriisin alta Italiasta, Kreikasta ja erityisesti Irlannista. Nuoret kynnellekykenevät ovat lähteneet kun vielä voivat, ennen kuin ikäraja 30v täyttyy.

Tilitin aiemmin PR-haun vaikeudesta ja jotta asiat eivät näyttäisi liian valoisilta tai jouhevilta, ehtoihin on tulossa tiukennuksia ensi heinäkuussa. Uusi systeemi ammentaa oppinsa jo aiemmin käytössä olleesta mallista, joka hylättiin toimimattomana v. 2007. Ei kauhean rohkaisevaa, että surkeaksi todettu järjestelmä lanseerataan käyttöön uudelleen, ilmeisesti fiksumpien vaihtoehtojen puutteessa.

Australia on selvästi säikähtänyt viimeaikaista maahanpyrkijöiden määrää (maa on surullisenkuuluisa venepakolaisten kohtelusta ja mm. räpiköivistä yrityksistä päästä näistä eroon yrittämällä sopia erittäin kiisteltyä pakolaisten vaihto-ohjelmaa Malesian kanssa). PR-hakemuksia jätettiin 150 000 kappaletta pelkästään vuonna 2010, ja nyt hakijoiden määrää yritetään hillitä EOI - expression of interest- järjestelmällä.

Heinäkuusta lähtien kaikki PR:ää halajavat jättävät ensin EOI:n eli ns. esihakemuksen Immille*, ja näiden joukosta kutsutaan sopiviksi katsottuja hakijoita hakemaan varsinaista viisumia. Esivalinta tehdään ennakkotietojen mukaan joko neljännesvuosittain tai puolivuosittain, ei siis jatkuvalla syötöllä. EOI on voimassa 2 vuotta, jonka jälkeen se täytyy uusia, jos ei ole vielä saanut hakukutsua.

EOI:n jättäminen on ilmaista, mutta sen jälkeen maksetaan varsinaisesta viisumihausta, jos hakijaksi kutsutaan. Rahastuksen makua, sanon minä. Etenkin, kun esivalmistelupapereista eli IELTS, Skills Assessment ja tiettyihin viisumeihin vielä State Sponsorship ei tietenkään eroon pääse vaan ne on hankittava ja maksettava kuten tähänkin saakka ennen viisumihakua.

En rehellisesti sanottuna tajua, miten esivalintaporrastuksen käyttöönotto tulee esimerkiksi helpottamaan vakavaa työvoimapulaa täällä WA:ssa, sillä myös State Sponsored-viisumit joutuvat esivalinnan kohteeksi. Eli 9-12 kk kestävään viisumin odotteluun tulee ylimääräinen 3-6 kk odotusporras. Minusta kyseessä on yritys siirtää viisumihaku työpaikkojen ongelmaksi, sillä työnantajat voivat edelleen hakea tietynlaista PR-viisumia työntekijälle, ja nämä hakemukset käsittääkseni eivät joudu EOI-sumppuun vaan käsitellään pikana (muutamasta viikosta muutamaan kuukauteen).

EOI-systeemiä on perusteltu silläkin, että hakijat voivat julkistaa tietonsa potentiaalisille työnantajille, jotka voisivat tästä poolista seuloa ihmisiä, joita haluavat sponsoroida eli järjestää nopeamman viisumin. Ihmettelen syvästi, jos kovinkaan moni työpaikan tuota kautta saa, sillä siinä pelataan pelkillä papereilla todellisen osaamisen näytön sijasta.

WH:ta käytetään täällä ihan yleisesti ns. koeaikaviisumina, eli sen keston ajan katsotaan, mitä tekijä osaa, ja jos osaa riittävästi, työnantaja voi intoutua "palkitsemaan" 457:lla tai peräti PR:llä. Itseäni epäilyttää, että EOI:n käyttöönotto aiheuttaa sen, että maassa ollaan 457:n (tai muun vastaavan viisumin) sallima aika eli 2-4 vuotta, ja jos PR:ää ei ala herumaan, suunnataan joko takaisin lähtömaahan tai johonkin seuraavaan, yleisimpinä näyttävät olevan Kanada, USA ja Etelä-Amerikan maat ainakin kaivosalan ammattilaisilla.

Aussit eivät kokemukseni mukaan pidä siitä, että ulkkarit käyvät täällä "rahastamassa" eli tekemässä töitä hyväpalkkaisilla aloilla muutaman vuoden ja muuttavat sitten muualle säästöineen ja supereineen (täällä kerrytetty eläkekassa) päivineen. Mutta minkäs teet, kun teidän omat byrokraatit tekevät kaikkensa estääkseen potentiaalisia kunnon kansalaisia jäämästä maahan pysyvästi. Oheisesta linkistä lisätietoa maahanmuuttouudistuksesta:
http://www.acacia-au.com/selection_model_for_general_skilled_migration.php


*Department of Immigration and Citizenship Australia eli Australian maahanmuuttovirasto

Viisumin hakeminen tuntuu tasan tältä.

Vaatetta ylle

Seuraa tyttöjen postaus, jota saavat pojatkin lukea, jos vain jaksavat ja viitsivät. Ystävä pyysi jo kuukausia sitten tekemään postauksen Perthin katumuodista ja pitkään suunnittelinkin pysäytteleväni tyylikkäitä kulkijoita kadulla kamerani eteen. No, joko ei koskaan ollut kamera tai edes kännykkä saatavilla kuvaamista varten,  kaduilla ei riittävän kiinnostavia (tai kauheita) asuja, tai kaikkein todennäköisimmin allekirjoittaneella meni sisu kaulaan ihmisten pysäyttelyä ja valokuvaamista silmälläpitäen. Näin itseni elävästi änkyttämässä "niin mun blogiin, kun sulla on tuo hieno asu... ai että kertooko muodista? Eipä oikeestaan, se on ihan kaikesta muusta - niin se on muuten suomeksi, et sä sitä pysty lukemaan. Mut hienon kuvan voisin susta ottaa ja sinne laittaa vaikket tietäiskään mitä sanoin susta". 

Suomalaisuuteni on nyt virallisesti todistettu. En saanut itsestäni irti niin ekstroverttiä muotianalyytikkoa, että olisin kehdannut pysäyttää ensimmäistäkään hipsteriä tai muutakaan muotiesimerkkiä. Eipä hätiä, onneksi on google-kuvahaku ja muiden ottamia kuvia netti pullollaan. Paitsi että ei. Hakusanoilla Perth street fashion löytyy muutama hassu sivusto, eivätkä nekään varsinaisesti katumuotia seuraa, vaan designer-muotia. Luulin, että tämänkokoisessa kaupungissa olisi samanlaisia nettisivuja kuin nyt vaikkapa Helsingissä, ja joku intoilija kuvaisi ohikulkijoita päivän asu - tyyppisesti. No, sillä mennään mitä saadaan. Täällä kesämuoti on parhaillaan vaihtumassa talvimallistoiksi ja siitä maapallon perusliikkeelle kiitos. Kesämuoti oli minusta häkellyttävän, omituisen rumaa: enemmistö vaatteista oli mauttomia, sekavia, pussittavia, tyynyliinamaisia tai outoja rypytyksiä ja pitsihapsusettejä täynnänsä. Väritkin liian pliisuja, liian ruskeita, liian nudea. En todellakaan ole mikään muoti-ikoni enkä edes osaa nimetä pukeutuja- tai tyyli-idoleja (paitsi ehkä Audrey Hepburn ja 50-60-lukujen klassiset linjat), mutta kirkkaita värejä tai graafisuutta asussa olla pitää. Täkäläisissä syksy- ja talvimalleissa näkee - pohjoisen pallonpuoliskon talvitarjonnan tapaan - kirkkaampia ja iloisempia värejä ja selkeämpiä malleja ja kuoseja, eli nämä kelpuutan.

Täällä on Suomea paljon vahvemmin in 80- ja 90-lukujen taite, ja se on aikakausi, joka saisi jo kadota kaikkien suunnittelijoiden ja sisäänostajien kollektiivisesta tajunnasta. Huonolaatuisia tai ainakin laaduttoman näköisiä materiaaleja, kummallisia räiskittyjä ja roiskittuja kuviointeja, yhteensointumattomia värejä. Onneksi syksylinja alkaa voittaa alaa ja kaikkien mahdollisten ruskean sävyjen rinnalle on lopulta muistunut mieleen myös joku oikea väri. Kiinnostuneimmat voivat selailla tarjontaa esimerkiksi seuraavista: Supré + Chic a Booti ovat täkäläinen Gina Tricot. Suprésta en ole mitään koskaan ostanut, mutta kuulemma sieltä saa värikkäitä paksuja sukkahousuja, joten talven eli kesäkuun koittaessa koukkaan täältäkin jotain. Supré on erityisen suosittu empiiristen tarkkailukierrosteni perusteella 15-20-vuotiaiden keskuudessa. Muuten, täällä ei koskaan näe alle 15-vuotiaita keskenään ostareilla tai kaupungilla. En tiedä eivätkö vanhemmat päästä, eikö näillä ole omaa rahaa, vai olenko vain eri ostareilla? Chic a Bootista löytää välillä jotain tarpeellistakin, kuten valikoiman erivärisiä trikoo- ja pitsiboleroja tuomaan vaihtelua työvaatteisiin. 

Crossroads vastaa HM:ää / Seppälää, eli välillä sattuu hyviä ja peräti yllättävän kestäviä löytöjä, toisinaan taas tarjonta on ehtaa kuraa sekä tyylin että laadun osalta. Paremman laadun perässä löytöjä kannattaa metsästää täkäläisten Aleksi 13:n tai Sokoksen hengareista eli Cuen tai Portmansin käytäviltä. Täällä olisi koluttavana myös aitoja, hintavia high fashion-merkkiliikkeitä sekä paikallisten designereiden omia pikkuputiikkeja, mutta koska olen armottoman pihi kröhhöh tarkka rahoista, en ole uskaltanut. Pitäisi uskaltaa, tiedä miten hienoja ja kestäviä löytöjä tekisi - puhumattakaan käsityötaidon ja paikallisuuden tukemisesta - esimerkiksi Leedervillen tai Freon puodeissa, tai keskustan Kings St:n ja Queens St:n pohjoispään designkorttelissa. Yleensä yritän löytää kaiken tarvitsemani helppopääsyiseltä Harbour Townin outlet-ostarilta, sillä sen kaupoissa on hyviä tarjouksia (50-70% alea) ja ostari on riitävän pieni, ettei ehdi väsähtää, nuupahtaa ja turhautua tuntisotalla kiertelyyn. Valikoima tosin vaihtuu harvakseltaan, oletettavasti sesonkien mukaan, ja esim. kerran kuussa käynti on hieman turhan usein. Sieltä minut kuitenkin säännöllisesti löytää nahistelemasta viimeisistä alekappaleista intialaisten ja kiinalaisten kanssa. 

Nyt sitä lupaamaani katumuotia jokunen näyte. Kaivelin nämä kuvat sillä idealla, että tällaista tyyliä täällä näkee kaduilla usein (paitsi että kaduilla on myös miehiä, vanhempia ja nuorempia naisia, kaikenvärisiä ihmisiä, business-pukeutuneita jne. Mutta ymmärtänette pointin). Kuvat ovat enimmäkseen viime keväältä (syys-lokakuu), siksi sukkahousut. Nyt niitä nylon-hirttäjäisiä ei pukisi hullukaan päälleen.

Kuva (c) Perth Street Fashion Facebook group.

Kuva (c) dropstich.com.au

Kuva (c) the Sydney Morning Herald.

Kuva (c) Perth Street Fashion Facebook group.

Kuva (c) Perth Street Fashion Facebook group.

Vieraalla maalla

Olen ollut täällä liian vähän aikaa, jotta kärsisin varsinaisista kulttuuri-identiteettiongelmista. Olen yhä selkeästi suomalainen ulkomailla, joten en ole joutunut tosissani tai juurta jaksain pohtimaan, että mitäs jos joskus olenkin australiansuomalainen. Käsitykseni mukaan siis joskus vuosien päästä, kun elämä on kunnolla vakiintunut tänne. On ehkä omistusasunto, seuraan aktiivisemmin täkäläisiä uutisia kuin suomalaisia, on enemmän täkäläisiä tuttuja ja ystäviä kuin suomalaisia, ehkä jopa kaksoiskansalaisuuskin. Toki en tiedä, tapahtuvatko nuo asiat koskaan. Mutta kun viime viikkoina huomasin, että olen ylittänyt rajapyykin - ajattelen nykyään englanniksi enemmän kuin suomeksi, etenkin silloin kun Risto ei ole kotona -, alkoi identiteettikin kummuta pohdintaan.

Huomaan, että minulle suomalaisuus on ennenkaikkea mielenlaatu ja rakkautta suomalaista luontoa ja maisemia kohtaan, sen sijaan että se olisi joitain ulkoisia merkkejä tai aktiivista suomalaisuuden osoittamista. Seurasin tietenkin jääkiekkoa Suomessa (terveiset jääkiekkohullulle perheelleni!), erityisesti MM-kisoja, mutta en ole vuosiin osannut intoutua hehkuttamaan suomalaisuuden ylivertaisuutta, jos menestystä kisoista satelee. Saunoin ahkerasti, mutta täällä en ole käynyt saunassa kertaakaan enkä ole edes muistanut kaivata sitä. Jos nyt jollakulla täkäläistutulla sattuisi sauna olemaan vaikkapa jossain pihan perällä, niin kyllä minut saa testaamaan kutsua, toim. huom.! Ilman salmiakkia eläminen sen sijaan on temppu, joka ei minulta onnistu. Alakerran kioskista saa onneksi erilaisia hollanninlakuja kuten salmiakkisia kovia karkkeja ja - oi onnea! - liitulakuja, joten pysyn ammoniumkloridiannoksissa ja pärjään. Makkaraa en syönyt Suomessakaan, perunat ja maidon olen jo laulanut suohon tässä blogissa, itikoita ei ole ikävä kuten ei paarmojakaan. Kesämökkeily on aina ollut epäsäännöllinen harrastus ja mieluiten vain piipahdan mökillä saunomassa satunnaisina kesäiltoina ja yövyn ehkä yön-pari, mutten ole ikinä halunnut muuttaa kesäkuukausiksi mökille - etenkään perinteisen alkeelliselle kaivovesi- ja työleiri-huussimökille.

Olen bongannut muilta täkäläissuomalaisilta kuitenkin tapoja, joista itsenikin tunnistaa suomalaiseksi. Aika on ajanut esimerkiksi kansallispukujen ja tanhuharrastusten ohi, jotka olivat suosittuja identiteetinrakennuspalikoita joskus ennen sotia. Mutta kaikilla suomalaisillahan nyt muumimukeja ja muumi-esineitä olla pitää! Harmittaa katkerasti, että koska lähdimme maasta pelkkien matkalaukkujen kanssa, muumimukit jäivät Suomeen! RAAH. Onneksi ovat tallella vielä, ja ne pitää kiikuttaa seuraavalla Suomen-käynnillä oikeaan kotiinsa eli omaan astiakaappiimme. Muilla aussifinskeillä on ihania muumimukikokoelmia ja vaikka minkälaisia emaliuutuuksia. Mulle kans. Muumeista olemme ylpeitä, sekä siitä, että muumeista tykätään Japanissa. Harva australialainen on tosin niistä kuullut, kummallista tietämättömyyttä. Tove Janssonin luomuksista on kirjoitettu jopa väitöskirjoja ja kapinallisten, mutta hyväntahtoisten muumien on analysoitu olevan suomalaisen erikoisen mielenlaadun heijastuma (toiset tosin väittävät omaperäisyyden motiiviksi Janssonin suomenruotsalaisuutta). Janssonin peruja oleva graafinen, riisuttu mutta silti runsas japanilaishenkinen piirrosjälki kuitenkin jaksaa vedota meihin vuodesta toiseen.

Toinen - ehkä itsestäänselvä - tarve on kuunnella suomalaista, suomenkielistä musiikkia. Omalla kohdallani tarve on peräti yllättävä, sillä cd-hyllyyni ei ole koskaan kuulunut eikä vieläkään mahdu ns. perus-suomalaista (ei poliittisesti) musiikkia kuten vaikkapa Zen Café, Juice, Yö, Eppu Normaali, Neljä Ruusua, Dingo, Popeda, mitä näitä nyt on [pahoittelut kaikille erittäin vanhentuneesta Suomi-musiikkitietämyksestäni!]. Jostain kuitenkin on pulpunnut teini-iän suosikki Ultra Bra takaisin kuunteluun, CMX ei listoilta ole koskaan lähtenytkään, Emma Salokoski Ensemble hurmaa aina kuulaudellaan. Joskus saattaa mennä joku Leevi & The Leavingskin tai peräti Hassisen Kone, ehkä PMMP:ltäkin jotain. Oman kielen kuuntelu on taatusti kaikille ihmisille ja etenkin emigranteille tärkeää, mutta kyllä suomalaisessa musiikissa joku tietty melankolinen sielunmaisema on, joka kolahtaa erityisesti meihin pohjoisen kolkan kasvatteihin. Melankoliasta puheen ollen, katsoin tänään ensimmäistä kertaa elokuvan Äideistä Parhain, joka kertoo ruotsalaisperheeseen Skåneen lähetetyn suomalaisen sotalapsen tarinan. Koskettava elokuva sai vedet silmiin vähän väliä, mutta huomasin jossain vaiheessa nyyhkiväni ihan siitä syystä, että elokuvan viipyilevä, pohjoisten kesäiltojen ja -aamujen valo oli niin kaunista ja tuttua. Täällä paistaa lähes aina aurinko, päivä nousee ripeästi ja laskee yhtä äkkiä. Alkukesän valkoisia öitä, kesäaamujen pitkävarjoista valoa tai keskiyölle jatkuvaa hidasta auringonlaskua ei täällä ole. Ihmeellisiä asioita sitä huomaa kaipaavansa ja ottavansa osaksi omaa minäänsä.

Olen pannut merkille, että aussit suhtautuvat kahtiajakoisesti muualtatulleiden kulttuuri-identiteettiin. Toisia lähtömaa ja sen tavat kiinnostavat kovastikin, toisia ärsyttää, jos omaa muualtamuuttaneisuuttaan korostaa -"korostamiseen" voi tosin melkein riittää maininta siitä, että olen muuten kotoisin Suomesta ja puhun äidinkielenäni suomea. Vaikka se ääneenlausumatonta onkin, täälläkin ajatellaan, että maassa maan tavoilla ja olet nyt Australiassa, joten ala tykätä, sopeutua, puhua englantia tai häivy. Itse tasapainoilen sen kanssa, miten paljon kerron Suomesta, perinteistä ja tavoista, jotka ovat minulle tuttuja. On välillä jopa ärsyttävää tajuta, että täkäläisille kaikki piirteeni ja tekemiseni ovat henkilökohtaisia luonneominaisuuksiani, vaikka itse näen, että moni asia kumpuaa suoraan omasta kulttuuritaustastani ja siitä, mihin minut on kasvatettu suomalaisena. Kuten nyt vaikkapa se tiiviin, jatkuvan katsekontaktin väistäminen, oman vuoron odottaminen keskustelussa, hillitty tapa suhtautua julkisesti mihinkään tunnekuohuihin (eli en ala itkeä, huutaa, raivota tai myöskään totaalihysteerisesti nauraa kenenkään nähden), konfliktien ja tunnekuohujen välttely ylipäätään: en esimerkiksi ala inttää tai väittää - ainakaan julkisesti - esimiehelle vastaan, jne. Toisaalta on kiinnostava sosiaalinen eksperimentti seurailla muutosta omassa itsessään ja havainnoida, miten Australiassa asuminen minua muuttaa ihmisenä - koska väistämättä näin tulee tapahtumaan jossain mittakaavassa ja jollain aikavälillä. Seuranta ja raportointi jatkukoon!

Vaikka suomalaissukuisia on Australiassa noin 30 000, joskus tuntuu silti tältä. Pioneeri vieraalla maalla. Kuva (c)  e-conomics.fi - blogi.

Nyt meni hermo, sen kyllä huomaa (eli viisumipurnausta)

Olin tänään aikeissa tehdä kaikkea muuta kuin blogipostailla, mutta nyt ei pysty olemaan tilittämättä. Viisumibyrokratia tiputtaa kyllä välillä polvilleen. Yritämme parhaillaan hakea pysyvää oleskelulupaa, viralliselta nimeltään Skilled Sponsored Migrant Visa Subclass 176.

Nimihirviö aukeaa siten, että haemme skilled-kategoriassa eli täällä tarpeelliseksi katsottuun ammattiin ja korkeakoulutukseen vedoten, ja vieläpä osavaltion "sponsoroimina" eli WA:n osavaltio ikäänkuin myöntää meille muuttoluvan, jos kokee meidät tähän maailmankolkkaan tarpeellisiksi asukkaiksi.

Viisumihaku on yhtä pistebingoa, sillä jokaisen skilled-kategoriassa yrittävän pitää ylittää tietty pisteraja (huom. viisumityyppejä on kymmeniä erilaisia ja niille on eri ehdot). Perusasioina ja pisteiden lähteinä haussa on täytyttävä oikea ikä, riittävä kielitaito, oikea (täällä tarpeellisena pidetty) ammatti, oikeaksi todistettu tutkinto sekä muutamia muita vapaavalintaisia kriteereitä, meidän viisumityypissämme nimenomaan osavaltion muuttolupa tai -kutsu.

Meidän osaltamme hakua vaikeuttaa se, että minulla on pidempi työkokemus, mutta ammattini on väärillä listoilla (Skilled Occupation List 2 eikä 1), ja tämä tarkoittaa sitä, että voin hakea meille vain tuota osavaltion muuttoluvallista viisumia No 176. Risto puolestaan olisi tutkinnon puolesta (civil engineer) haluttua kamaa muihinkin viisumeihin, mutta työkokemusvuosia ei ole vielä kertynyt riittävästi, jotta yltäisi riittäviin pisteisiin.

Tarkennettakoon, että näin pariskuntana riittää, että toinen ylittää pisterajan ja toinen tulee siivellä. Puolisosta voisi vielä yrittää hyötyä paperilla ja kerätä lisäpisteitä, jos kummallakin olisi maahanmuuttoviraston listaama ammatti ja pätevyysarvio täkäläiseen malliin teetettynä. Toki on oltava oikeaksi todistettu avioliittotodistus aviopareilta, tai pitkä todistelitania vakuuttelua suhteen todenperäisyydestä avopareilta, mukaan viisumihakemukseen.

Ennen kuin viisumihakemuksen voi jättää maahanmuuttovirastoon, sen liitteeksi pitää olla hankittuna skills assessment eli pätevyysarvio (check, löytyy), IELTS-testin tulokset riittävin pistein (check, tuli tänään), sekä se osavaltion muuttolupa eli State Sponsorship. Tämä viisumihaun esivalmistelu ei missään nimessä ole ilmaista eikä edes halpaa, sillä pätevyysarvion teettäminen kustansi muistaakseni peräti $700 (siitä hyvästä, etteivät edes tunnustaneet maisterintutkintoani, nimimerkillä kiukkuinen ja katkera köyhtynyt), ja IELTSistä pulitin kolmesataa.

Itse viisumihaku tulee maksamaan rapiat kaksi ja puoli tonnia, ja tosiaan tuo State Sponsorshipinkin haku parisataa - ironista, että muuttoluvan nimi on sponsorointi, kun todellisuudessa itse maksamme, että saamme tulla. Sponsorointia = muuttolupaa ei voi hakea, ennen kuin on hankkinut pätevyysarvion ja IELTS-tuloksen. Köyhillä tai piheillä ei ole tänne asiaa, paitsi enintään pakolaisina, se tässä tehdään kyllä selväksi.

Innoissani aioin jättää nettihakemukseni WA:n osavaltiolle Sponsorshipiä varten tänään ja mihin törmäänkään: vaikka toisin ilmoitettiin vielä kuukausi sitten, nyt oma ammattini ei ole enää muuttolupaan oikeuttavien joukossa, sillä Social Professional-tittelin alla hakevien kiintiö ON TÄYSI. Nyt loppuu huumorintaju tai oikeastaan lähtee koko taju, ihan just nyt.

Ihan vähän vaan tältä tuntuu joo.

Ehdin jo lähettää vihaista palautetta petollisista ja harhaanjohtavista ohjeista ja rahanhaaskuuseen usuttamisesta WA:n osavaltion maahanmuuttoasiain vastaaville, kun nyt olen kuitenkin työllä ja vaivalla hankkinut IELTS-tuloksen ja pätevyysarvion. Toki yritin hillitä raivoni ja muotoilla viestin asiallisen kriittisen palautteen muotoon - jos sillä nyt ikinä mitään merkitystä on tai mitään muutosta t-y-p-e-r-i-i-n käytäntöihin tullaan aikaan saamaan.

Pidemmällä tutkailulla löytyi sentään edes pieni porsaanreikä WA State Government Sponsorship - nettisivulta (mistä sitä muuttolupaa haetaan). Kunkin ammatin kiintiön täyttyminen ei tarkoita, etteikö muuttolupaa heru ollenkaan, sillä kiintiöitä tarkistetaan joka kuukauden 1. päivä. Eli tästä lähtien minun on vahdittava 1.x-kuuta klo 00:01, että saan ladattua nettihakemukseni sisään, jos ammattini kohdalle ilmaantuukin pelastava available - eli käytettävissä - tunniste. Tuskin se kyllä yöllä sinne päivittyy. No aamuseitsemästä lähtien sitten.

Paikkoja ei voi jonottaa eikä varata, vaan hakemus on vaan tyrkättävä interwebin syövereihin sillä siunaaman hetkellä, kun available-valo palaa. Onko tässä nyt ihan oikeasti mitään järkeä, moni kysynee. Minä ainakin. Ensinnäkin: miksi kiintiö ei ole vuositasolla, vaan kuukausitasolla? Olisi varmaan kaikille helpompaa, etenkin jos jossain olisi laskuri, että montako historioitsijaa jo meni läpi ja montako vielä mahtuu. Interaktiivisuutta siihen tiedottamiseen, sanon minä.

Toisekseen: kuka niitä historioitsijoiden määriä vahtii ja miten paikkoja voi tulla uudelleen auki? Huomataanko jossain palaverissa yllättäen, että ei hemmeli, mehän tarvitaan jo ensi kuussa kipeästi lisää historioitsijoita, niiden kohdalla ammottaa valtaisia työvoimapula-aukko! Vai tarkkaillaanko historioitsijoiden muuttovirtaa poispäin ja rajalta kilahtaa heti puhelu punaiseen luuriin WA:n mamuviranomaisille, että nyt lähti yksi, laittakaa available-nappi pohjaan netissä.

No, toimin hädän hetkellä kuten aina toimin kun ahdistaa. Menen joko urheilemaan ja polttamaan adrenaliinin pois, tai museon hiljaisuuteen tyyntymään. Koska täällä on aika usein aika kuuma urheilla, WA:n (yllättävän tylsä ja vanhanaikaisesti kuratoitu) historiallinen/luonnontieteellinen museo saanee minusta ahkeran vakioasiakkaan seuraavien kuukausien (vuoden?) viisumitaiston ajaksi.

Australian perhosia vitriinissä. WA:n luonnontieteellisestä museosta.

Hauskoja Ystävyyttä Säilyttäviä lasitölkkejä WA:n taidemuseon putiikissa. Tarvitsisin yhden, jossa voisin säilyttää mielenrauhaa ja annostella aina byrokratian heitellessä kapuloita rattaisiini. 

Australiaan töihin? Perusfaktat ABC

Luen säännöllisesti Dundernewsin viestipalstaa, ja kirjoittelen sinne itsekin kohtuuahkerasti. Palstalla kysellään vakitahtiin, miten tänne pääsee töihin ja millaisilla meriiteillä / ammattiosaamisella. Etenkin WA:ssa on ammottava työvoimapula, ja siksipä myös monet mertentakaatulijat päätyvät tai ainakin haluavat tänne, kaivosten kultamaille tai muuten mukaan Perthin kaupunkikasvun imuun. Niin että mitenkö tänne pääsee töihin?

Fakta 1. on, että kielitaidon on oltava kohdillaan. Suomalaiset usein kuulevat maailmalla ja mediassa, että meillä on hyvä kielitaito, muttemme uskalla käyttää ja näyttää sitä. Tämä on pitkälti totta, eli suomalaisilla kouluopeilla ja Amerikan-telkkarin (sekä BBC:n) dubbaamattomien, tekstitettyjen ohjelmien tapittamisella pärjää yllättävän pitkälle kielipuolella.

Varoituksen sanana kuitenkin, että siinä vaiheessa kun töitä aletaan tekemään, kielen on sujuttava paremmin kuin turistimatkalla ja kahvia tilatessa. Jokaisen täältä töitä haikailevan kannattaa tehdä pikainen tsekki omalla suomalaisella työpaikalla ollessaan, että pystyisinkö hoitamaan kaikki nämä tehtävät sujuvasti englanniksi? Eli a) pystyisinkö saamaan työn eli pärjäämään haastattelussa; b) selviytyisinkö kaikista ohjeistuksista, tietokoneohjelmien käytöstä, raportoinnista, sähköpostien kirjoittamisesta; c) pärjäisinkö kokouksissa, pystynkö seuraamaan kiivastakin keskustelua ja väittelyä, saanko itse suuni auki jos hetki koittaa?

Tietenkin vaaditun kielitaidon taso vaihtelee rajusti työtehtävien ja -alan mukaan, mutta vähintään pitäisi olla peruskielitaito kohdillaan ja kyky oppia ÄKKIÄ oman alan erikoissanasto (olipa se sitten terveydenhuollosta, rakennustyömaalta, kaupan kassalta, business development- tai vaikka lakipuolelta), mielellään jo ennen muuttoa. Monetkaan aussit eivät näköjään pidä selittämisestä eivätkä siitä tunteesta, että toinen osapuoli ei tajua / ymmärrä / tiedä oikeita termejä.

Fakta 2. on, että ulkomaalaisena kilpailee aina täkäläisten tutkintoja, osaamista, kielitaitoa ja sisäistettyjen tapakoodien tuntemista vasten. Vaikka esimerkiksi WA:ssa on paljon koulutettujen professionaalien paikkoja eri aloilla auki, vaatii aina hieman ekstraselittämistä tai pätemistä, että pystyy osoittamaan olevansa yhtä hyvä tai parempi kuin täkäläinen vastaavalla tutkinnolla/osaamisella.

Etenkin kaikille uratykeille vinkkinä, että ulkomaille muutto saattaa hetkellisesti tiputtaa uraportailla alemmas, kun joutuu hakemaan omaa paikkaansa ja vakuuttamaan osaamisellaan, mutta kuulemani ja näkemäni mukaan pitäisi olla mahdollista kivuta parissa vuodessa takaisin ja ylemmäs, kuin mihin Suomessa jäi.

Jälkeenpäin huomaan, että itse lähdin todellakin aika takki auki - asenteella matkaan (viittaan edelliseen postaukseen ja vetoan niinkin vankkaan selitykseen kuin horoskooppimerkkiini), eli ajattelin vain että meikä on niin pätevä että kyllä ne sen äkkiä huomaa. Onnekseni tällainen amerikantyyli puree täällä paremmin kuin suomalainen, hiljaisenrehellinen vaatimattomuus [vaikka kuulenkin jatkuvasti olevani niiiin kiltti, kiva, vaatimaton ja hiljainen] eli tässäkin asiassa auttavat a) realistinen tieto ja arvio omista kyvyistä ja jos tarpeen, niiden petraaminen jo Suomessa esim. jollain lisäkurssilla tai kielikoulutuksella; sekä b) vankka usko itseen.

Fakta 3. on, ettei toisaalta pidä luulla liikoja itsestään, sillä edessä on vain väistämätön pettymys. Joskus Dunderissa näkee viestejä (ja kuulee muitakin reittejä pitkin), että osa tänne tahtovista odottaa saavansa hyvän työpaikan jo Suomesta käsin, tai ehkäpä haastattelukutsun ja työnantajan maksamat matkat tänne (!) haastattelua suorittamaan.

Haastatteluun en ole kuullut ketään lennätetyn, mutta kyllä tuotakin tapahtuu, että työt lyödään lukkoon ihan sähköpostin, cv:n ja skypen pohjalta. Alasta riippuen ja harvemmin kuitenkin. Todennäköisin reitti töihin on sama kuin Suomessakin, eli armoton työnhakukirjeiden pommitus, valmius ilmaantua haastatteluun ja tarvittaessa aloittaa työt vaikka jo huomenna, sekä verkostoituminen niin kattavasti kuin nyt maahanmuuttajana on mahdollista (kun ei ole esim. omia opiskelukavereita, muita tuttuja, sukulaisia ja entisiä työkavereita paikan päällä ollenkaan).

Verkostoitumisessa on aina fiksua ja asiallista kontaktoida täällä jo olevia maanmiehiä, sillä enemmistö meistä on more than happy to help maahan kotiutumisen ja vinkkienjaon suhteen. Muistutan kuitenkin, että toisessa maassa pidempään asuminen ei tee kenestäkään automaattista työnvälittäjää, asunnonvälittäjää/majoittajaa tai minkään muunkaan palveluksen suorittajaa. Jonkin verran kun törmään (ja tiedän muidenkin törmänneen) yhteydenottopyyntöihin toiveikkailta tulijoilta, jotka odottavat minun järjestävän/tarjoavan töitä, majoituksen, kyytejä, ilmaista käännöspalvelua... kahviseuraa ja loputtoman määrän neuvoja ja niksejä toki saa, muuta ei. Kun on tämä omakin elämä tässä hoidettavana.

Töiden löytämisessä kaikki kuitenkin kiertyy takaisin kielitaitoon, eli kovankaan tason osaaminen ei paina mitään, jos sitä ei pysty osoittamaan puhumalla. On armoton totuus sekä täällä että muualla maailmalla, että mitä vähemmän pystyy kommunikoimaan, sitä todennäköisemmin päätyy hommiin, joita paikalliset eivät halua tehdä.

Esimerkiksi ensimmäiset kämppiksemme täällä, tsekit, olivat jämähtäneet vasten tahtoaan siivoojiksi useiksi vuosiksi, koska kielitaito riitti turistirupattelun tasolle - siitä huolimatta, että kummallakin oli it-alan korkeakoulututkinto ja projektimanagerin kokemusta omassa kotimaassaan. Siivojan työssä ei tietenkään ole muuta vikaa kuin se, että on pirkaleen raskasta tehdä, jos ei sitä halua tehdä.

Postauksen tarkoitus ei ole pelotella tai lannistaa, sillä kielitaitohan kohenee välittömästi, kun pääsee ympäristöön, jossa vierasta kieltä käyttää päivittäin. Ja mitä pidempään on paikan päällä, sitä paremmalle tasolle yltää, etenkin jos jaksaa aktiivisesti etsiä tilaisuuksia kohentaa osaamistaan (mm. lukee englanniksi, katsoo täkäläistä telkkaria, juttelee milloin missäkin). Eli jos tänne haluaa, kannattaa uskaltaa. On sen arvoista.

Welcome to the land Down Under. Kuva (c) Jeboulandia@UK-blogi.

Tutustutaan minuun!

Risto on taas maastossa joten minulla on hyvin aikaa paneutua opiskeluun. Yöpöydällä on vino pino väikkärikirjoja, päällimmäisenä keikkuu tällä hetkellä kaupunkisuunnittelun historiaa ja teorioita sotienjälkeiseltä ajalta valottava opus. Aikaa on, kirjat on, läppäri on valmiina laulamaan, onhan tuotettavana parisataa sivua fiksua ja perusteltua akateemista argumentointia aiheestani englanniksi. Eikun vaan tietokoneelle ja suunta kohti... luonnehoroskooppisivustoja? 
Suhtaudun horoskooppeihin samoin kuin todennäköisesti 99% ihmisistä, eli en niihin menisi uskomaan, mutta kyllä niiden lueskelu suurta hupia tuottaa – erityisesti luonnekuvausten lukeminen. Koska minulla nyt on tätä (fanaattista sijaistekemis)aikaa, niin ehdin paneutua sellaiseenkin kummallisuuteen kuin kuumerkki. Vakio-zodiac-merkithän ovat kaikille tuttuja, mutta nyt opin, että syntymäajan perusteella määritetään vielä kuumerkkikin. Näin ollen allekirjoittanut tajusi olevansa oinas, kuu kaksosissa. Kestäkää hetki, tällä höpinällä on joku suunta (vai onko?). 

Valaistuin, että oinaana hyviä ominaisuuksiani ovat määrätietoisuus, ennakkoluulottomuus, optimismi, valmius ja kyky heittäytyä uuteen, vahva oikeudenmukaisuuden taju sekä erinomaiset johtamistaidot (kröhöm, joskus olen kuullut jotain jostain jyräävistä piirteistä). Miinuspuolia sen sijaan ovat äkkipikaisuus, impulsiivisuus, pitkäjänteisyyden puute, huono kritiikinsietokyky sekä itseriittoisuus/itsekeskeisyys. Ai. En minä vaan huomaa, kun tässä jaarittelen itsestäni ja kuvitelluista/todellisista luonteenpiirteistäni pitkät pätkät. Vastikään löytämäni kuu kaksosissa aiheuttaa lisäksi hyvinä ominaisuuksina loputonta tiedonjanoa - sehän selittääkin lukulistani aina kvanttifysiikasta kaunokirjallisuuteen ja luonnontieteiden historiasta sarjakuviin -, ja loputonta kommunikoinnin tarvetta sekä suullisesti että kirjallisesti (selittänee, miksi tämä blogi aika ajoin päivittyy jopa useita kertoja päivässä). Plussalistalta löytyvät myös hyvä huumorintaju ja analysointikyvyt. Kiitos, sattuipa hyvä kuu minulle. Huonoja puolia ovat äkkinäisesti syttyvä ja yhtä äkkinäisesti lopahtava kiinnostus milloin mihinkin, halu kertoa kaikki ongelmansa muille ja analysoida niitä yhdessä, sekä kyvyttömyys noudattaa (turhiksi katsomiani) ohjeita tai (turhiksi katsomiani) yhteiskunnan normeja ja perinteitä. Hmm. Nuo viimeiset jätän töissä kertomatta. 

Ominaisuuksistani vielä sen verran, että työkavereiden käsitysten mukaan olen iältäni mitä tahansa väliltä 23-32 ja selvästi älykkö, koska mm. en tunne täkäläisten juorulehtien top storyja. Yritin infota, että en vain ole ehtinyt vielä lukea niitä riittävästi tunnistaakseni kaikki ex-footballistit ja heilat. Ilmeisesti kaikki täkäläiset ovat syntyneet 11 muun kuukauden aikana kuin minä eikä yksikään ole oinas & kuu kaksosissa, sen verran usein olen jo urputtanut kommunikointikatkoksista ja harmistustani siihen, että on niin vaikeaa tutustua ihan syntyjä syviä myöten kehenkään eivätkä minun huoleni kiinnosta ketään. Tosin kun tämän kulttuurieroasian tiedostin ja ymmärsin, on alkanut sujua rattoisammin. Nyt osaan antaa arvoa täkäläismalliselle sosiaaliselle rupattelulle – onhan se nyt hauskempaa viettää lounastunti nauraen milloin millekin aiheelle tai älynväläykselle, kuin vatuloida pulmia. Sitäpaitsi voin tilittää ulkosuomalaisuuteen, kulttuurieroihin ja kaikkinaiseen byrokratiaan liittyviä ongelmiani tässä blogissa kuten tähänkin saakka, modernilla itsesuojeluvaistottomalla nettiajan ihmisen tavalla.

Muuten vaan.

Tuiskussa etelän yössä

Täällä käynnistyivät juuri kolmen viikon mittaiset 'juhlaviikot', vuoden 2012 Perth Festival. 60-vuotisjuhlia viettävä tapahtuma tuo kaupunkiin koko loppuhelmikuuksi kasan erilaista taidetta kansallisesti ja kansainvälisesti, mm. teatteriesityksiä, sirkusta, tanssia, musiikkia eri genreistä, taidenäyttelyitä ja elokuvia. Kävimme äsken ihmettelemässä Place des Anges - esitystä, korkealle St Georges Terrace-kadun ylle viritettyä ilma-akrobatia-showta.

Parikymmenkerroksisten tornitalojen väliin, kymmenien metrien korkeuteen oli vedetty vaijereita, joille yhtäkkiä ilmaantui liukumaan, syöksymään ja tanssimaan turvaköysien varassa joukko enkeleitä valkoisissa puvuissaan. Tapahtumaidea oli perin yksinkertainen mutta toimiva. Tanssiessaan enkelit pyryttivät alapuolella ihailevan yleisön joukkoon tukuittain höyheniä, ja höyhenpyörteitä ja -tuiskuja tuotettiin erilaisin variaatioin koko puolituntisen, musiikinsäestämän esityksen ajan. Harvoin olen nähnyt yhtä haltioitunutta yleisöä, kun kaikenikäiset ihmiset huudahtelivat, nauroivat ja intoilivat yhteen ääneen, kun saivat katsella taianomaista tuiskutusta ja leijailua ja pyydystää höyheniä. Katsokaa, ihan kuin lunta! Miten ihanaa! Tapahtuman päätteeksi Perthin oikeustalon ja St Georgesin anglikaanisen katedraalin välinen aukio ja katutila muuttuivat spontaaniksi höyhendiskoksi. Lapset makasivat maassa ja kasasivat hyöheniä kummuiksi päälleen tai juoksivat heittelemässä höyhentukkuja toistensa ja ohikulkijoiden päälle, jotkut intoutuivat tekemään lumienkeleitä nilkansyvyisessä höyhenhangessa. Aikuiset hihkuivat ilosta, räpsivät valokuvia heitellessään uusia höyhenpöllähdyksiä ilmaan, osa tanssi dj:n pyörittämän popjazz-musiikin tahtiin. Akrobaattienkelit vaeltelivat tuhatpäisen yleisön joukossa ja pääsivät varmaan muutamaan sataan kotialbumiin milloin kenenkin kainalossa.

Perthiläiset marisevat usein, että kaupungissa on liian vähän elämää, kulttuuria, säpinää ja tapahtumia verrattuna itärannikon menomestoihin. Ei mitenkään vedä vertoja Melbournelle on melkein yhtä tavallinen lause kuin taidanpa juoda tässä aamukahvit. Perthiläisillä on selvästikin jonkinsorttista alemmuuskompleksia ja kaupunkia pidetään tylsänä, pienenä, hiljaisena junttilana. Osittain toki totta, mutta on tässäkin kaupungissa oma viehätyksensä ja kyllä täällä kuitenkin yritetään. Perthin kaupunki noudattaa tanskalaisen maailmankuulun arkkitehtitoimiston Gehl Architects'ien laatimaa elävöittämis- ja kaupunkikuvan kohentamisohjelmaa, ja mm. kaupunkikulttuurin ja ulkoilmatapahtumien lisääminen entisestään kaupungin kalenteriin on osa kehityssuunnitelmaa. En suoraan sanoen ole Suomessa nähnyt koskaan yhtä suureellista ja viihdyttävää taidetapahtumaa - etenkään pääsymaksutta -, kuin nyt Place des Anges. Parasta tapahtumassa oli täkäläisten kyky heittäytyä lapsenomaisen estoitta mukaan hullutteluun, ja ottaa ilo irti jostain niinkin yksinkertaisesta kuin seisomisesta höyhensateen alla musiikin soidessa.

Suomessa tätäkin todennäköisesti vängättäisiin enemmän suuntaan "mitä hyötyä siitä on kenellekään?". Entäs jos ei aina pohdittaisi niitä höytyjä, tuottoja ja tuottavuutta - ja sitä, kuka tämän kaiken maksaa -, vaan ihan vain puhdasta iloa ja hetkeen heittäytymistä? Kai siitä nyt jotain sosiaalisia hyötyjäkin saadaan, kun tuhannet lyöttäytyvät yhteen nauramaan ja tanssimaan hyvässä yhteishengessä, vieläpä ilman alkoholia ja tukuttain höyheniä hiuksissaan. Maksamisesta puheenollen. On ilmeisesti maan tapa, tai ainakin WA:ssa yleinen linja, että täkäläiset isot (kaivos- ja luonnonresurssialojen) yritykset sponsoroivat näyttävästi ja nähtävästi avokätisesti kulttuurin eri muotoja, esimerkiksi juuri taidetapahtumia; Perth Festivalia, muita teatteri- ja oopperaproduktioita, festivaaleja ja näyttelyitä. Samaa edistyksellisyyttä ja kulttuurin ja yritysmaailman kättelyä toivoisi jo vihdoin Suomeenkin. Täällä firmat ovat monessa mukana jo julkisuuskuvansa takia, ja isojen yritysten riskienhallintasuunnitelmiin kuuluu automaattisesti mm. PR eli imagosta huolehtiminen ja sen myönteisenä säilyttäminen. En tunne yritysmaailman salaisuuksia Suomesta kattavasti, mutta arvelenpa, ettei kovin moni ei-kansainvälinen firma ole vastaavaa juuri pohdiskellut saati aiheelle erillistä manuaalia laatinut.

Place des Anges, enkelten aukiolla. Kuvat (c) Perth Festival.

Ozin lapset

Olen äskettäin huomannut kiinnostavan seikan australialaisten perheellisyydestä tai perheettömyydestä. Vaikka tilastotietojen mukaan täkäläisten lapsiluku on keskimäärin 2 per nainen, en juurikaan tunne perheellisiä ihmisiä. Toki asiaan vaikuttaa se, että kun ei ole itse perheellinen, ei tule liikkuneeksi lapsialueilla kuten kerhoissa, leikkikentillä, päiväkodissa tai kouluilla, eikä siten myöskään juuri tutustu lapsellisiin.

Otantani perheellisistä on toki suppea, koostuen lähinnä työkavereista sekä muista täällä tavatuista tutuista, yhteensä kattaen ehkä 70 henkeä. Merkillepantavaa silti on, että työpaikkani väestä noin puolet on ikähaarukassa 27-37, ja tiedän näistä vain muutamia, joilla on on lapsia. Perheellisiä ovat tyypillisimmin yli viisikymppiset miehet, joilla on jo teini-ikäisiä lapsia. Pariutumistilastoja en ole Australian osalta tutkaillut, mutta huomiota on kiinnittänyt työpaikalla sekin, miten moni on sinkku tai avioeronnut. Parisuhteessa on näköjään yhtä tavallista olla avo- kuin avioliitossakin. Asialla ei ole mitään henkilökohtaista painoarvoa sikäli, että minun puolestani kukin saa elää sellaisessa suhteessa tai ilman, kuin parhaaksi katsoo. Mutta Suomeen vertaillessa huomaan, että omanikäisestä Suomen-tuttavapiiristäni vähintään puolella on jo lapsia, osalla ihan pitkälti alakouluikäisiä. Naimisissa olo tuntuu myös olevan Suomessa tavallisempaa, erityisesti +35-ikäisillä.

Sen sijaan kaupungilla, esimerkiksi busseissa ja junissa näkee usein hyvin nuoriakin äitejä, eli parinkympin huitteilla. Tunnemme täältä muutamia nuoria ns. duunareita eli suoraan peruskoulun penkiltä töihin ponkaisseita, ja heille tuntuu olevan äärimmäisen tärkeää perustaa perhe mahdollisimman pian, mielellään jo ennen kuin oma ikä alkaa kakkosella. Olen tästä huomiosta vetänyt johtopäätöksen, että korkeakoulutetuilla ihmisillä on täällä vähemmän lapsia, tai he ovat todennäköisemmin lapsettomia, kuin matalasti koulutetut. Toki on varmaan tilastollisesti todennäköisempää ympäri maapallon, mutta minusta Suomessa ero eri yhteiskuntaluokkien välillä ei ole mitenkään merkittävä - lapsia on lähestulkoon kaikilla jossain elämän vaiheessa ne 1-3. En tiedä miten paljon asiaan vaikuttaa täällä se, että työelämää ja lastenkasvatusta on huomattavasti vaikeampi yhdistää kuin Suomessa. Jommankumman vanhemman on melkeinpä pakko jättäytyä töistä pois tai tehdä lyhennettyä päivää tai -työviikkoa, jotta perhe-elämäkin voi onnistua. En ole mikään päivähoidon asiantuntija, mutta muilta kuultuna täällä ei näytä olevan olemassakaan kunnallista tai julkista päivähoitoa. Yksityisiä päiväkoteja sen sijaan on ainakin katukylteistä päätellen olemassa. Monet ovat ratkaisseet ongelman palkkaamalla oman nannyn, lastenhoitajan. Au pairien palkkaamisesta en sen sijaan ole kuullut kertaakaan.

Aussit näyttävät viettävän varsin aktiivista elämää ja mm. harrastavat ja matkustelevat paljon: on tavallista, että ns. normikansalainen käy yhdellä tai parilla viikkojen mittaisella kaukomatkalla vuosittain. En osaa sanoa, onko perheettömäksi jääminen elämäntapavalinta, vai päätyvätkö monet tilanteeseen, että aika vain ajoi perheen ohi. Ja voihan olla niinkin päin, että kun sitä perhettä ei ole, niin mieluummin täytetään elämä kaikella aktiivisella kuin istuskellaan kotona surkuttelemassa jonkin puuttumista. Tosin täällä näyttää olevan paljon Suomea tavallisempaa, että aikuiset lapset pitävät viikottain yhteyttä vanhempiinsa ja esimerkiksi käyvät vanhempien luona brunssilla tai päivällisellä sunnuntaisin. Yksi suurimpia vähemmistöjä Perthissä ovat italialaiset (brittien, kiinalaisten ja etelä-afrikkalaisten lisäksi), eli liekö yhteydenpitotiiviys Etelä-Euroopan kulttuuriperimää vai ihan anglosaksinen tapa siltään.

Aihe ponnahti mieleen, kun luin Suomeen (ainakin toistaiseksi) jääneen parhaan ystäväni blogia - millaisessa yhteiskunnassa me laman lapset kasvoimme ja millaiseksi yhteiskunta on muotoutunut sittemmin. Näyttää siltä, että perheellistyminen on muuttumassa hankalammaksi hetki hetkeltä, Suomessakin.
http://sixtuslab.com/katjakappi/

Syntyvyyden pienuudesta huolimatta Australiasta eivät asukkaat lopu ihan hetkeen, sillä merten takaa muuttaa yksi ihminen joka minuutti. Kuvan saa klikkaamalla isommaksi. (c) Wikipedia.

No man is an island

Jälleen kommunikoinnin vaikeudesta. Yksi suurimpia eroja täkäläisten ja suomalaisten välillä mielestäni on, että täältä puuttuu kokonaan ns. päivittelykulttuuri. Suomessa kun on täysin yleinen tapa, että asiaa kuin asiaa vatvotaan ja jauhetaan taivastellen ja yleensä hieman negatiivisesta tulokulmasta, olipa kyseessä sää, kaupan kassan hymyttömyys, jokin oma pienehkö tai isompi huoli tai pulma, Euroopan taloustilanne tai kampanjointi presidentinvaaleissa. Kyseinen tapa on erityisesti negatiivisimmassa urputusvalitusmuodossaan aina ärsyttänyt Suomessa, mutta nyt huomaan jopa kaipaavani osia siitä. Onhan se nyt peijooni, että yhtään mitään ei saa päiviteltyä kun kukaan ei lähde siihen mukaan! Esimerkkejä.

Kuten olen kertonut, väsäämme parhaillaan viisumihakemusta ja sitä varten vaaditaan jos jonkinlaisia suoritteita ja todistuksia. Teetin hakemusta varten vaadittavan skills assessmentin eli osaamiseni/koulutukseni tason arvioinnin täkäläisellä virallisella arviointilautakunnalla Vetassess'illa ja tulos tuli yllättävän äkkiä, vain 7 viikkoa hakemuksen jättöpäivästä. Arvio käsittelyajasta oli hakemusta jättäessäni 16 viikkoa eli roimasti toteutunutta enemmän. Ennen kuin sain tuloksen, mainitsin joillekin työkavereille, että on se vaan kumma miten kauan tulosta joutuu odottamaan (eli ne alkuun luulemani neljä kuukautta). Ainoa, joka jotenkin lähti tähän päivittelyyn edes etäisesti messiin, oli intialainen. Aussit vaan kohauttelivat olkiaan ja vastaus oli tyyppiä a) "sehän voi tulla vaikka miten paljon aiemmin, arvio on vain arvio" tai b) "niiin... on muuten kuuma viikko taas tulossa". En ole ikinä ennen huomannut, että kyllä näköjään suomalainen (ainakin meikäläinen) kaipaa sitä, että saa ihan rauhassa kieriskellä jos ei nyt sentään itsesäälissä, niin ainakin päivittelyssä ja ihmettelyssä, miten voi olla, voitko uskoa, ihanko oli näin, totta maar juu ihmeellistä. 

Sain arvioinnin virallisen tuloksen kirjeenä tällä viikolla ja eikös vain oltu väännetty ja tulkittu maisterintutkintoni kandidaatintutkinnoksi (voi ******). Jotenkin ei suomalaisen yliopiston myöntämä Master of Arts - degree täällä yltänytkään kuin Bachelor of Arts - degreeksi, vaikka jollain ihme kaukonäköisyydellä aikanaan otin väliportaan tutkintotodistuksenkin ulos ihan juuri tällaisia ulkomaankeikkoja varten - Suomessa kun ei ennen vuotta 2007 muistaakseni tarvinnut valmistua erikseen kandiksi ennen valmistumista maisteriksi, jos oli jo hakuvaiheessa hyväksytty maisteriohjelmaan. Asia on ongelma, koska maisterin- ja kandidaatintutkinnoista saa eri määrän pisteitä viisumihaun pistebingossa, ja mielelläni olisin ottanut ne ansaitsemani maisteripisteet, kun graduakin väänsin  vuoden. Voi juutas. Ei auta kuin laittaa maahanmuuttovirastolle selittelykirje liitteineen, miten tutkintoni on ihan oikea Master's.

Tästä(kin) kohtelusta kun yritin töissä urputtaa, niin yleisvastaus oli "oho olipa ikävää, aika hankalaa, piste. *puheenaiheen vaihdos*". Kiinnostunein sentään intoutui ohjeistamaan viisiminuuttisen verran, miten minun pitäisi tehdä valitus Vetassessille, hankkia mahdollisimman paljon vertailuaineistoa mm. australialaisyliopistojen tutkintojen pituudesta ja sisältövaatimuksista, ja vedota tätä kautta vastaavuuteen. Tosin tämäkin kiinnostunut oli tykkänään totaalisesti autuaasti unohtanut, että olimme jutelleet samasta asiasta viikko sitten, kun viimeksi mainitsin parhaillaan odottelevani assessmentin tulosta. Silti ehdottoman hyödyllisiä neuvoja toki - kunnes selvisi, etten voi edes valittaa, koska arviointikirje päätyi myönteiseen tulokseen (osaamiseni vastaa australialaista, mutta ylimmän tutkinnon taso oli rankattu matalammaksi kuin todellisuudessa). Valittaa voi vain, jos päätös olisi alkujaankin ollut negatiivinen (ei vastaa aussitasoa mitenkään). Mutta mitään päivittelyä, myötätunnossa ja kummastelussa vellomista ei siis tämäkään aihe herättänyt. Johtopäätös on, että joko kuulijat eivät taas(kaan) tajunneet (eli en osannut ilmaista), miten tärkeästä aiheesta minulle oli kysymys, tai sitten he eivät vain kertakaikkiaan osaa / tule ajatelleeksi / halua / tajua heittäytyä päivittelyn [lue: empatiasurkuttelun] ihmeelliseen maailmaan. No, jos kyseessä on jokin erityisesti suomalainen kommunikointitapa niin turha ehkä odotellakaan toispuol maapalloa asukeilta samanlaista käytöstä.

On aussien vilkkaassa rupattelussa hyvätkin puolensa, kun vain oppii, ettei turhaan loukkaannu, kun omia kommenttejani [lue: viisauden sanoja] ei kukaan puntaroi mietiskellen tai jatka, vaan keskustelu polveilee ja hypähtelee kepeästi aiheesta sadanteen ja seuraavaan. Juttelu on yksinkertaisesti hauskaa, viihdyttävää ja sosiaalista, muttei mitään varsinaista tiedonvälitystä, ainakaan minkään syvällisten mietteiden. Suomalaisena kai on niin mielensä mökkisaaren yksinäiselle rannalle unohtunut havukka-ahon ajattelija, että kaikella sanotulla ja toisilta kuullulla on ihan eri tavalla painoarvoa.

Minähän se siinä. Kuva Google-kuvahaulla.

Ulkona syömässä

Leppoisan sunnuntain ja hollanninlakujen eli salmiakinkorvikkeen mussutuksen kunniaksi ruokamokia. Nämä eivät ole varsinaisia epäonnistumisia, vaan pikemminkin odottamattomia tilanteita. Tykkään kovasti hyvästä ruuasta, mutta olen itse kohtalaisen surkea kokki, koska en ole ruuan laittamisesta kiinnostunut enkä koe tarpeelliseksi noudattaa ruokaohjeita. Jos johonkin tarvitaan salviaa ja sahramia, kai ne voi korvata oreganolla ja kardemummalla. Ai ei ole makaroneja laatikkoon? No pannaan riisiä tai kuskusta. Kyllähän vaaditut kananmunatkin voi jättää pois. Ruokia voi kypsentää ihan reippaasti yli annetun ajan, eikö? Ja niin pois päin. Täällä olemmekin innolla kokeilleet erilaisia ravintoloita, koska jos ruokaa saa ammatti-ihmisten laittamana, miksi itse tuherrella keittiössä ja saada aikaan tasoltaan miinusmerkkisiä viritelmiä.

Samasta syystä kuulun työpaikan staff social lunch - kerhoon, eli kiinnostuneet lyöttäytyvät yksiin kerran kuussa ja käymme jossain pöytävaratussa ravintolassa lounaalla. Näin tulee tutustuneeksi sekä ihmisiin että ruokiin, kenenkään (lapsiperheellisen tai muuten tiukka-aikatauluisen) ei tarvitse jäädä töiden jälkeen kaupungille ravintolareissua varten, ja lounasaika on sitäpaitsi halvempi kuin illallinen, joten kolme kärpästä yhdellä iskulla. Kaksi viimeisintä lounasta ovat olleet hivenen yllätyksekkäitä, koska en erityisesti tunne eksoottisempia ruokalajeja saati eri maiden ruokakulttuureja - suomalaisessa normikaupungissa kun eksoottisinta antia ovat kebabit ja aromivahvennerikas kiinalainen pikaruoka.

Lounas 1 oli italialaistyyppisessä paikassa, jossa valitsin rehvakkaasti maukkaankuuloisen carpaccion. Hieman olin ymmälläni, eikö annokseen kuulu lainkaan lisukkeita, koska menussa kuvailtiin vain lihaa. Ajattelin silti, että ehkä menu painottuu kuvailemaan sitä pääasiaa ja lisukkeena on jokin peruspasta, peruna, riisi tai vastaava. Kun kysyin vieruskaverilta, pitäisikö minun tilata erikseen jokin side dish, hän ei oikein ymmärtänyt kysymystä vaan kuittasi sen sillä, että ruokahan on kuvailtu siinä menussa ja tilaan ekstraa jos haluan ja jos en halua, niin en tilaa. Hmm, hyödytön vastaus. Tarjoilija kysäisi tilausta jättäessäni, että haluaisinko vaikkapa salaatin myös? Ajattelin, että en minä yksin ota alkupalaa kun eivät muutkaan ota, ja ponnekkaasti nou-nou salaatille. Pian eteen sitten kannettiin pizzalautasen kokoinen tarjottimellinen raakoja, ohuenohuita naudanlihasiivuja, maustettuna oliiviöljyllä, sormisuolalla ja tuoreilla kapriksilla. Oho. Tiedän kyllä, millainen on tartarpihvi, mutta carpacciosta en ollut ennen kuullut. Hyvinhän tuo alas meni kun esitin, että tottakai tiesin mitä olin tilannut, just sitä mitä olin aiiiina halunnut. Maukasta oli, vaikka olikin ensimmäinen kerta ikinä, kun olen syönyt raakaa lihaa.

Tältä näyttää carpaccio, että tiedätte a) varoa tai b) innolla tilata.
Kuva (c) Around the World Food and Drink - blogi

Lounas 2 syötiin kiinalaisravintolassa. Pidän aidosta kiinalaisesta ruuasta ja syön sitä aika usein lounaalla, mutta nyt hämmästelin, kun lounaskerhon väkimäärä tipahti kyseiselle ravintolareissulle normaalista 15:sta kahdeksaan. Muutama mutisi, ettei oikein pidä dim sumista. Olen sanan ennenkin kuullut, mutten ole näitä koskaan syönyt. Ravintolassa myös selvisi, miksen. Dim sumit ovat käytännössä erilaisia uppopaistettuja tai höyrytettyjä nöttösiä koreissa, joita erittäin kiireiset tarjoilijat työntelevät tarjoilukärryissä pitkin poikin ravintolaa. Ohikiitävistä kärryistä napataan haluttuja koreja, eli jostain pitäisi tietää, mitä missäkin on. Meidän seurueemme kiinalaisvahvistus hoiti emännöinnin ja latoi pyöreän pöydän keskelle, pyörivälle alustalle korin toisensa perään. Kaikki kävivät saman tien kimppuun ja myös lapioivat riisiä kuppeihinsa yhteisestä, lasten hiekkalaatikkoämpärin näköisestä muovipurkista. Yritin valita sellaisia nyyttejä, jotka jotenkin tunnistin. Osasta pursuili paistettuja lonkeroita ja pyrstöjä, toisista törrötti luu- ja lihapaloja (ilmeisesti silputtua possua). Nahkoineen ja luineen paistetut kananjalat jätin tykkänään rauhaan, samoin limaisennäköiseen riisitaikinaan käärityt sisäelinmöykyt. Mutustin koko lounaan paria pasteijaa, joiden täytteestä ei ole aavistustakaan. Jotain lihaisaa, toivottavasti ei aivoisaa. Jälkkäriksi nappasin innokkaana vaniljakreemimuffinin, joka ei sitä ollutkaan. Kreemi oli puoliraakaa munankeltuaista murotaikinakuoressa. Vihreä tee sen sijaan yllätti, sillä en yleensä pidä siitä. Nyt lipitin kiitollisena monta mukia, maukasta oli. Ai niin, jokin silakan näköinen uppopaistettu kala meni sentään kokonaisena alas, kun vain purin siltä ensin pään irti.

Dim sum - koreja. Kuva (c) Well Heeled - blogi.

IELTS - kielikoe viisumia varten

IELTS eli englannin tasokoe (International English Language Testing System) on nyt paukutettu läpi pysyvän oleskeluluvan hakemista varten. IELTS on British Council'in (Iso-Britannian valtion rahoittama koulutusorganisaatio), Cambridgen yliopiston ja IDP Education - yrityksen yhteistoimi: virallinen, standardoitu kielikoe kaikkialla Commonwealthin eli Kansanyhteisön maissa sekä opiskelua, että useimmissa myös maahanmuuttoa varten. Tasokokeesta on saatava riittävät pisteet kaikista eri osioista, jotta voi hakea opiskelupaikkaa tai viisumia.

Ensihuomio on, että IELTS näyttää olevan varsin hyvä bisnes. Kokeen suorittaminen maksaa täällä $300, hinta vaihtelee hieman maittain. Kokeeseen kuuluu puhe- ja keskusteluosio (kesto n. 20 min), kuuntelu (40 min), luetun ymmärtäminen (60 min) ja esseekirjoitus (60 min). Yhteensä kolme tuntia testausta hintaan sata dollaria tunti, tosin odotteluineen ja taukoineen kaiken suorittamiseen meni noin 4,5 tuntia. Koepäivänäni lauantaina Curtinin yliopiston iso liikuntasali oli pullollaan väkeä, 20 x 20 pulpettia eli 400 kokelasta. Kun me kaikki olimme pulittaneet saman summan, yhteensä rahaa siirtyi IDP:lle pyöreät $120 000 yhdestä koepäivästä!

Kokeita järjestetään 1-2 kertaa kuussa ja useammassa toimipisteessä kerrallaan - Perthissä koetiloja on kolme -, niin kyllähän tuossa dollareita virtaa. Etenkin kun laskee, että koejärjestelmä on maailmanlaajuinen (kaikkiaan koepaikkoja on noin 500) ja käytännössä monopoli, sillä esimerkiksi Aussilan maahanmuuttovirasto ei huomioi muita suoritettuja kielikokeita. Siispä jokainen viisumia tai opiskelupaikkaa mielivä suuntaa IELTSiin.

Mitäkö siellä tehtiin? Mitään IELTS-papereita ei saa mukaansa ja koekysymyksiä varjellaan tarkoin, mutta mikään ei estä kertomasta omin sanoin aiheesta. Keskusteluosio oli minulla jo aiemmin, keskiviikkoaamuna. Ensin odoteltiin, sen jälkeen kaikki testattavat valokuvattiin ja otettiin sormenjälki, passi toki on näytettävä aina. Tiukat turvatoimet ovat ymmärrettäviä, sillä kaikki huijausmahdollisuudet halutaan eliminoida. Muuten joku yritteliäs kielinero voisi rakentaa bisneksen siitä, että käy tekemässä kokeita toisten puolesta ja myy näitä tuloksia eteenpäin. Koetta varten jokainen testattava ohjattiin omaan puhekoppiin pöydän ääreen (n. 2x2m kokoinen huone) ohjaajan/arvioijan kanssa, joka puolestaan nauhoitti keskustelun.

Ohjaaja selitti ensin kokeen kulun ja sen jälkeen kyseli melko rivakalla tempolla eri aiheisia kysymyksiä noin 10 minuuttia, tarkoituksena oli kai sekä arvioida puhetta että rentouttaa tilannetta. Itseäni kuulustelutahtiin tehdyt kysymykset nykyisestä ja tulevaisuudessa toivomastani kodista, shoppailutottumuksistani, muodin seuraamisesta, matkustelusta ja ruokapreferensseistä lähinnä hermostuttivat entisestään. Todellista keskustelua ei siis syntynyt, vaan ehdin vastata ehkä enintään kaksi lausetta per kysymys.

Sen jälkeen eteen lykättiin paperi, jossa oli aihe: kerro paikasta vieraassa maassa, jossa haluaisit käydä. Sain tuherrella muistiinpanoja minuutin, jonka jälkeen piti puhua tauotta aiheesta nauhalle, kunnes ohjaaja antaisi merkin lopettaa. Hölötin reilun viisiminuuttisen viimevuotisesta Italian-lomasta, 'ihanaa pizzaa, ihanaa viiniä, ihania maisemia, ihanaa arkkitehtuuria' - tasokkaasti ja informatiivisesti kuin juuttunut levy. On yllättävän hankalaa puhua yksin minuuttitolkulla, kun toinen ei lainkaan kysele, kommentoi tai osallistu. Puheenpito-osuuden jälkeen ohjaaja kyseli vielä muutamia lisäkysymyksiä, ja minun piti esittää mielipiteitä mm. siitä, miksi ja missä ihmiset mieluiten matkailevat, sekä erilaisista maasta- ja maahanmuuton syistä.

Kirjallinen osio oli erikseen lauantaina. Kyllä IDP osaa ainakin koko rahalla organisoida, sillä 400 ihmistä paimennettiin ennalta arvotuille paikoilleen vessareissun, tavaroiden säilöönluovutuksen, passintarkastuksen ja sormenjälkiskannauksen jälkeen ennätysajassa. Saliin sai viedä vain kynän, kumin ja kirkkaan, etiketittömän vesipullon. Vessaan pääsi vain tiettyinä hetkinä ohjaajan saattamana, kuten ylioppilaskirjoituksissakin - siksi siis se vessapyörähdys ennen henkilöllisyyden tarkastusta ja saliin tuloa. Kuuntelukoe tuli levyltä kaiuttimista, kuului hyvin. CD eteni vain lyhyillä tauoilla ja vastaukset kysymysvihkon kysymyksiin piti poimia lennosta, n. 5-10 kysymykseen kerralla.

Koe ei ole monivalinta, vaan erilaisista kuunnelmista pitää poimia oikeat sanat tai vastaukset kysymyksiin. Kuuntelun vaikeustaso nousi kokeen edetessä ja kun alussa piti poimia kadunnimi ja postinumero, lopussa piti pystyä seuraamaan museo-opastusta muovien historiasta ja vastaamaan monipuolisempiin kysymyksiin. Itselleni vaikeaksi osoittautui karttatehtävä, jossa annettiin suuntia. En ole muutenkaan mikään kulkuohjeiden paras mieleenpainaja, ja kun kartasta puuttuivat katujen nimet ja vain pari rakennusta oli nimetty, oli aika hankala tajuta, mihin pitää mennä jos ohjeeksi annetaan "vasemmalle torin etäisimmältä kulmalta (eikös kaikki kulmat ole yhtä etäällä keskeltä katsoen?) ja siitä oikealle ja keskelle".

Luetun ymmärtäminen onnistui todennäköisesti sataprosenttisesti, ainakin vastaukset tuntuivat 100% varmoilta niitä kirjoittaessani. Olen nopea lukemaan ja löytämään vastauksia tekstimassasta, mikä oli ehdoton etu kokeessa. Koe on tahallaan suunniteltu niin tiukaksi, että kaikkia tekstejä ei välttämättä ehdi lukea kokonaan. Tässäkin taso vaikeutui tehtävävihkon edetessä, alussa luettiin muutaman lauseen mainoksia kansallispuistoista ja yhdistettiin niihin väittämiä ('A: tässä puistossa on paljon lintuja').

Sen jälkeen tuli joka sivulla toinen toistaan pidempiä artikkeleja mm. kirjastoista, työntekijöiden valvonnasta työpaikoilla, lentoyhtiön henkilöstöpolitiikasta, sekä puumajoja suunnittelevista arkkitehdeista. Vastauksina piti poimia oikeat sanat tekstistä eli ymmärtää, että eri sanoin muotoiltu kysymys viittaa tiettyyn lauseeseen tekstissä. Hämmennystä aiheutti vastaaminen väittämään 'kirjasto tarjoaa kokeneita opettajia lasten läksyjentekoa varten'. Tekstissä mainittiin kyllä läksyjentekokerho, mutta ei halaistua sanaa siitä, onko kerhossa opettaja ja miten kokenut sellainen, vai onko kerho kirjastovirkailijan tai jonkun vanhemman valvoma, vai pelkästään kaverikerho eli lapset touhuavat ihan keskenään? Ei minulla ole kokemusta läksykerhoista!

Kirjoitustehtävä sujui myös hyvin (ainakin näin ennen tulosten saamista tuntuu siltä). Kirjoitettiin kaksi lyhyttä esseetyyppistä vastausta: toinen oli kirje ystävälle ja toinen mielipidekirjoitus siitä, miksi ihmiset katsovat rikoksista kertovia sarjoja ja elokuvia, ja mitä siitä voi seurata. Kirje ystävälle oli sikäli kinkkinen, että oletin sen olevan testi sopivan kielitason valinnasta eri yhteyksiin ja kirjoitin melko tuttavallisesti. Ystävälle piti ehdottaa jotain osa-aikatyöpaikkaa opintojen oheen, kuvailla työtä ja kertoa, miten sitä haetaan. Elävässä elämässähän moinen aihe käsiteltäisiin tietenkin tavatessa, puhelimessa tai meilillä, ei ikinä millään virallisella kirjeellä (työpaikkahan menee sivu suun jos siitä vinkkaamiseen tuhraa aikaa jonkun kirjeen postitteluihin!).

Mielipidekirjoitus oli minimissään 250 sanaa ja en tahallaankaan halunnut kirjoittaa, miten tv-väkivalta väkivaltaistaa ihmisiä (koska en usko, että telkkari siltään muuttaa ketään kriminaaliksi, kyllä ne syyt jossain peremmällä ovat). Latelin sitten pitkät litaniat murhamysteerien koukuttavuudesta sekä katharsiksesta, eli miten ihmiset psykologienkin mukaan hakevat helpotuksen tunnetta uhkan tai pelon alta - telkkarimurha on sopivan etäällä ja vain leikkiuhkaa, mutta tuottaa kuitenkin helpotuksen tai pelastuksen tunteen, kun paha saakin palkkansa ja maailma on taas kohdallaan elokuvan/CSI-jakson päättyessä. Saa nähdä, miten moinen pisteytetään. Tulokset tulevat kahden viikon päästä, eli silloin selviää.

Häh, onko kannessa Frendit? IELTS-bisnes ei toki rajoitu vain testimaksuihin, vaan tarjolla on jos jonkinlaista treenimateriaalia. Toki hyödyllistä, kun yrittää parantaa mahdollisuuksiaan hyviin pisteisiin. Kuva (c) IELTS Score Online. Tämä ei ole mainos, älkää ostako jos ette tarvitse (en esim. itse hankkinut mitään harjoittelumatskua). 

Yleisiä hajahuomioita vol. 3

Olin tänään IELTSissä eli englannin tasokokeessa koko aamupäivän. Ajattelin kuvailla testiä sitä silmälläpitäen, että kaikkien pysyviä viisumeita tänne hakevien täytyy se suorittaa ja läpäistä riittävin arvosanoin. Pakerrettuani huonosti nukutun yön jälkeen monta tuntia ylioppilaskirjoitusten toisinnossa en yhtäkkiä jaksakaan käydä testiä keskittyneesti läpi, joten palaan siihen tuonnempana. Sen sijaan heitän taas kertyneitä hajahuomioita listaksi.

1) Suomalaiset (naiset). En ole ikinä ennen huomannut, miten erityiset kasvonpiirteet on suomalaisilla, etenkin naisilla. Suomalaiset kun helposti niputetaan - ainakin muunmaalaisten toimesta - skandinaaveiksi, ja kuvaus on tyyppiä 'pitkä, vaalea, sinisilmäinen'. Pitkän nyt voi ainakin listasta karsia heti, koska muistaakseni keskipituus on nykyään 163cm naisilla ja 177cm miehillä, +/- pari senttiä.

Täkäläissuomalaisissa piireissä pyöriessäni olen pannut merkille, että meillä kaikilla naisilla on melko erottuvat, korkeat poskipäät ja aavistuksen vinot tai viistot silmät. Useimmilla silmien väri on vaalea eli siniset/harmaat/vihreät tai jokin näiden yhdistelmä. Suomalaisia miehiä tunnen täältä oman siippani lisäksi vain pari, tuttuja naisia on reilun tusinan verran. Täällä uusia suomalaisia tavatessa on kohtuullisen helppo bongata se kanssamaalainen aussien joukosta, vaikka suomalaiset eivät erotukaan esimerkiksi aasialaisten lailla.

2) Aasialaisista puheenollen. Huomaan itse tulevani täällä parhaiten toimeen aasialaistaustaisten kanssa. Töissä läheisimpiä tuttujani ovat vietnamilaistaustainen, sekä kaksi intialaista kollegaa. Tulen myös ihmeen hyvin toimeen erään kiinalaisen esimiesnaisen kanssa, vaikka muut pitävät häntä tökerönä rouva suorasuuna. Myös kadulla ja asiakaspalvelussa kohtaamani aasialaiset (erityisesti japanilaiset) ovat kaikki olleet oikein kohteliaita ja ystävällisiä.

Kaikki aussit eivät erityisemmin perusta mm. intialaisista ja kiinalaisista, johtuen tietyistä kulttuuri- ja hygieniaeroista. Suoraan maalta tai kyliltä tulevat aasialaiset kun eivät oikein osaa asua isossa kaupungissa, kerrostalossa, käyttää julkisliikennettä asiallisesti, tai huolehtia hygieniasta länsimaisin standardein (esim. sitä dödöä voi ihan rohkeasti käyttää, hellettä nyt kuitenkin on +40).

Itse olen kuitenkin tavannut vain korkeakoulutettuja / hyväkäytöksisiä intialaisia ja kiinalaisia, joten minulla on pelkkää hyvää sanottavaa. Erityisesti intialaisten hillitty, sivistynyt asiakeskustelu ja kiinalaisten suorasukainen, muttei lainkaan pahantahtoinen keskustelutapa ovat itselleni tervetullutta vaihtelua aussien hyvää päivää kirvesvartta - small talkille.

3) Small talkista. Näiden kahdeksan kuukauden aikana olemme oppineet, että ristiriitaisesti ausseihin on sekä erittäin helppo että erittäin vaikea tutustua. Jonkinlaiseen ensikontaktiin pääsee helposti, kun jutella voi suunnilleen missä vaan ainakin muutaman kommentin verran. Bussikuskit tervehtivät aina, tavallisesti myös kaupan myyjät, jotka myös kyselevät kuulumisia ja tuttavallisimmat juttelevat muutaman lauseen piippaillessaan viivakoodeja. Työkavereiden kanssa vaihdetaan edes jonkinlaiset pinnalliset kuulumiset joka aamu.

Kun sitten toivoisi tutustuvansa pintaa syvemmältä ja löytävänsä ihan oikeita kavereita tai jopa ystäviä tuttujen sijasta, alkaa käydä mutkikkaammaksi. Ainakin tähän saakka tapaamani aussit ovat kaikki innokkaita juttelemaan niitä näitä vaikka loputtomiin, mutta kaikki syvällisemmät ja henkilökohtaisemmat aiheet kuitataan pikaisilla yhden sanan vastauksilla. Liekö aika ja paikka olleet vääriä (esim. työpaikan kahvipöytä), mutta kyllä suomalaisista työkavereistani tiesin huomattavan paljon enemmän ja tunsin heidät ihmisinä paremmin, kuin nykyiset aussituttuni. No, puute varmaan korjaantuu ajan kuluessa.

4) Turvallisuus. Aluksi tuntui, että Perthissä tehdään lehtijuttujen mukaan paljon väkivaltarikoksia, mm. asuntomurtoja (asukkaiden kotona ollessa ja väkivalloin) ja pahoinpitelyjä. Kun sittemmin älysin suhteuttaa juttujen määrän - pari uutista per päivä - kaupungin kokoon, ei rikollisuus tunnu niin runsaalta. Asukkaita kun on puolitoista miljoonaa, ja kyllä myös suomalaisen keskikokoisen kaupungin lehdessä on päivittäin vähintään yksi pahoinpitelyuutinen.

Kadut täällä tuntuvat paljon suomalaisia väyliä turvallisemmilta myös yöaikaan. Eräänä vertailulukuna laskeskelin, että Suomessa olen elämäni aikana soittanut hätäkeskukseen noin tusinan kertaa ja vähintään yhtä usein ollut vähällä soittaa, saadakseni apua jollekulle sammuneelle/loukkaantuneelle/tappelun keskeyttämiseen/itsetuhoiselle/liiallisen bileriehunnan keskeyttämiseen. Ja elelin todellakin ihan normaalia elämää, en missään ns. rajuissa piireissä.

Suomessa myös heräsi harva se viikonloppu ja välillä arkiöisinkin siihen, että kadulla jotkut riitelevät, tappelevat tai riekkuvat humalapäissään. Täällä kännihuutelua kuului ensimmäisen kerran viime yönä, kun olisi pitänyt saada laadukkaasti unta palloon IELTSissä pärjäämistä varten. Jos laskee, että hätäkeskussoittoja on kertynyt siitä lähtien, kun rippikoulusta pääsin, olen hälyttänyt Suomessa apua keskimäärin kerran vuodessa. Täällä ei ole ollut edes etäisesti tarvetta vielä yhtään kertaa. Toivotaan, että elo jatkuu yhtä auvoisana.

PMMP:n Mira Luoti saa nyt toimia malliesimerkkinä suomalaisnaisen kasvonpiirteistä. Vaikka meikki korostaakin silmien hienoista vinoutta, on se allekirjoittaneen mielestä ihan piirre sinällään finskinaisten ulkonäössä. Kuva (c) Iltalehti.fi