No man is an island

Jälleen kommunikoinnin vaikeudesta. Yksi suurimpia eroja täkäläisten ja suomalaisten välillä mielestäni on, että täältä puuttuu kokonaan ns. päivittelykulttuuri. Suomessa kun on täysin yleinen tapa, että asiaa kuin asiaa vatvotaan ja jauhetaan taivastellen ja yleensä hieman negatiivisesta tulokulmasta, olipa kyseessä sää, kaupan kassan hymyttömyys, jokin oma pienehkö tai isompi huoli tai pulma, Euroopan taloustilanne tai kampanjointi presidentinvaaleissa. Kyseinen tapa on erityisesti negatiivisimmassa urputusvalitusmuodossaan aina ärsyttänyt Suomessa, mutta nyt huomaan jopa kaipaavani osia siitä. Onhan se nyt peijooni, että yhtään mitään ei saa päiviteltyä kun kukaan ei lähde siihen mukaan! Esimerkkejä.

Kuten olen kertonut, väsäämme parhaillaan viisumihakemusta ja sitä varten vaaditaan jos jonkinlaisia suoritteita ja todistuksia. Teetin hakemusta varten vaadittavan skills assessmentin eli osaamiseni/koulutukseni tason arvioinnin täkäläisellä virallisella arviointilautakunnalla Vetassess'illa ja tulos tuli yllättävän äkkiä, vain 7 viikkoa hakemuksen jättöpäivästä. Arvio käsittelyajasta oli hakemusta jättäessäni 16 viikkoa eli roimasti toteutunutta enemmän. Ennen kuin sain tuloksen, mainitsin joillekin työkavereille, että on se vaan kumma miten kauan tulosta joutuu odottamaan (eli ne alkuun luulemani neljä kuukautta). Ainoa, joka jotenkin lähti tähän päivittelyyn edes etäisesti messiin, oli intialainen. Aussit vaan kohauttelivat olkiaan ja vastaus oli tyyppiä a) "sehän voi tulla vaikka miten paljon aiemmin, arvio on vain arvio" tai b) "niiin... on muuten kuuma viikko taas tulossa". En ole ikinä ennen huomannut, että kyllä näköjään suomalainen (ainakin meikäläinen) kaipaa sitä, että saa ihan rauhassa kieriskellä jos ei nyt sentään itsesäälissä, niin ainakin päivittelyssä ja ihmettelyssä, miten voi olla, voitko uskoa, ihanko oli näin, totta maar juu ihmeellistä. 

Sain arvioinnin virallisen tuloksen kirjeenä tällä viikolla ja eikös vain oltu väännetty ja tulkittu maisterintutkintoni kandidaatintutkinnoksi (voi ******). Jotenkin ei suomalaisen yliopiston myöntämä Master of Arts - degree täällä yltänytkään kuin Bachelor of Arts - degreeksi, vaikka jollain ihme kaukonäköisyydellä aikanaan otin väliportaan tutkintotodistuksenkin ulos ihan juuri tällaisia ulkomaankeikkoja varten - Suomessa kun ei ennen vuotta 2007 muistaakseni tarvinnut valmistua erikseen kandiksi ennen valmistumista maisteriksi, jos oli jo hakuvaiheessa hyväksytty maisteriohjelmaan. Asia on ongelma, koska maisterin- ja kandidaatintutkinnoista saa eri määrän pisteitä viisumihaun pistebingossa, ja mielelläni olisin ottanut ne ansaitsemani maisteripisteet, kun graduakin väänsin  vuoden. Voi juutas. Ei auta kuin laittaa maahanmuuttovirastolle selittelykirje liitteineen, miten tutkintoni on ihan oikea Master's.

Tästä(kin) kohtelusta kun yritin töissä urputtaa, niin yleisvastaus oli "oho olipa ikävää, aika hankalaa, piste. *puheenaiheen vaihdos*". Kiinnostunein sentään intoutui ohjeistamaan viisiminuuttisen verran, miten minun pitäisi tehdä valitus Vetassessille, hankkia mahdollisimman paljon vertailuaineistoa mm. australialaisyliopistojen tutkintojen pituudesta ja sisältövaatimuksista, ja vedota tätä kautta vastaavuuteen. Tosin tämäkin kiinnostunut oli tykkänään totaalisesti autuaasti unohtanut, että olimme jutelleet samasta asiasta viikko sitten, kun viimeksi mainitsin parhaillaan odottelevani assessmentin tulosta. Silti ehdottoman hyödyllisiä neuvoja toki - kunnes selvisi, etten voi edes valittaa, koska arviointikirje päätyi myönteiseen tulokseen (osaamiseni vastaa australialaista, mutta ylimmän tutkinnon taso oli rankattu matalammaksi kuin todellisuudessa). Valittaa voi vain, jos päätös olisi alkujaankin ollut negatiivinen (ei vastaa aussitasoa mitenkään). Mutta mitään päivittelyä, myötätunnossa ja kummastelussa vellomista ei siis tämäkään aihe herättänyt. Johtopäätös on, että joko kuulijat eivät taas(kaan) tajunneet (eli en osannut ilmaista), miten tärkeästä aiheesta minulle oli kysymys, tai sitten he eivät vain kertakaikkiaan osaa / tule ajatelleeksi / halua / tajua heittäytyä päivittelyn [lue: empatiasurkuttelun] ihmeelliseen maailmaan. No, jos kyseessä on jokin erityisesti suomalainen kommunikointitapa niin turha ehkä odotellakaan toispuol maapalloa asukeilta samanlaista käytöstä.

On aussien vilkkaassa rupattelussa hyvätkin puolensa, kun vain oppii, ettei turhaan loukkaannu, kun omia kommenttejani [lue: viisauden sanoja] ei kukaan puntaroi mietiskellen tai jatka, vaan keskustelu polveilee ja hypähtelee kepeästi aiheesta sadanteen ja seuraavaan. Juttelu on yksinkertaisesti hauskaa, viihdyttävää ja sosiaalista, muttei mitään varsinaista tiedonvälitystä, ainakaan minkään syvällisten mietteiden. Suomalaisena kai on niin mielensä mökkisaaren yksinäiselle rannalle unohtunut havukka-ahon ajattelija, että kaikella sanotulla ja toisilta kuullulla on ihan eri tavalla painoarvoa.

Minähän se siinä. Kuva Google-kuvahaulla.