Horror

Olen itse itselleni asettamassa tietokoneenkäyttöpannassa ja näin hyvin se toimii. Pannan syynä ennätyksellisen jumiin iskeytyneet hartiat, joita nyt kolme päivää venyteltyäni ja hoivailtuani kykenen sentään yhteen blogipostaukseen. Jäi eilisen vappupirskeetkin kokematta, koska kuvittelin lihaskipujen, päänsäryn ja kurkkukivun enteilevän vuosisadan flunssaa. Näköjään ne olivat vain merkkejä vuosisadan olka- ja niskalihaskrampista, jotka kuristivat jo kurkkutorvenkin. Huh. On tämä elämä välillä, kyllä mää sanon. Mutta asiaan.

Vältelläkseni tietokoneen äärtä koko viikonlopun, shoppasin perjantaina töistätulomatkalla pari romaania aikani kuluksi. Keskustan Murray Streetilla on kaksikin ihan kelvollista ale-pokkari-kirjakauppaa, joista siis irtoaa luettavaa hintaan $5/kpl. Helppoa olisi piipahtaa myös kirjaston kautta, sillä Perthin kaupungin kirjasto sijaitsee nykyään samassa korttelissa työpaikkani kanssa. Jotenkin silti aina tulee ajauduttua noita paperbackeja selailemaan. Kaupoissa on kohtuuhyvä valikoima ihan uusiakin romaaneja ja tällä kertaa mukaan tarttui pari jännäriä. Toinen tosin oli kategoriaa hyytävä yliluonnollinen horror, luokituksen tajusin vasta kotona kirjan aloitettuani. Miten pelottava nyt voi olla kirja, joka kertoo brittivaeltajista, jotka eksyvät pohjoisruotsalaiseen metsään? Osoittautui, että ensimmäinen puolikas kirjasta oli pelottavinta koskaan lukemaani settiä. Osasyynä ehkä se, että erehdyin herkässä 18v. iässä katsomaan leffan Blair Witch Project, joka on sittemmin kummittelut mielessäni kaikilla metsävaelluksilla. Lisäksi pari oudoiksi tulkitsemaani sattumusta omilla luonnonpuistovaelluksilla* Suomessa saavat meikäläisen pöksyt tutisemaan ajatuksesta, että pitäisi yöpyä tuntemattomassa metsässä, kun ympärillä alkaa tapahtua selittämättömiä. Onneksi kirja (Adam Nevill, 2011: The Ritual) lässähtää loppua kohden ja saan sentään nukuttua nyt, kun koko kirja on selätetty.

Koukuttavaa kirjaa tahtomattani yöhön saakka lukiessani kävi kyllä mielessä ajatus, että tulen olemaan kohtuushokissa, jos yöllä tapahtuu jotain yllättävää - kuten vaikka jos palohälytys alkaa raikamaan. Ja kuinkas sitten kävikään. Klo 3 aamuyöstä pärähtää sireeni ulvomaan: hätätilanne, pelastautukaa välittömästi! Luojalleuniversumillekiitos että näitä palohälytyksiä on tullut noin kerran kuussa ja näköjään on jo iskostunut selkärankaan, mitä sitten tehdään. Sydärin saamisen sijasta nousin ilman shokin häivääkään umpiunesta, kävelin vaatekaapille, kiskoin lämpimintä sieltä löytyvää päälle, kävelin ovelle, tarkistin että laukussa on kännykkä, lompakko ja avaimet, painelin käytävään ja lukitsin asunnon oven. Ja painelin seuraavaksi suoraan jonkun toisen asunnon ovesta sisään. Ihme juttu, sitten viime näkemän täällä hätäuloskäytävässä on yllättävän paljon tavaraa, huonekaluja ja oikein kokolattiamatto. Kun näkökenttään rekisteröityi pari hahmoa hämärässä, joista toinen selkeästi puolialaston mies boksereissa, älysin sentään peräytyä ja huudella epätoivoisia sorryja pimeään. Seuraavaksi exit-merkkiä kohti ja hätäuloskäyntiportaikkoon. Puolituntinen palokunnan all clear-huudon odottelu pihalla menikin sitten mielenkiinto siihen asiaan kohdistuen, että kukahan näistä sadasta naapurista mahtaa asua häiriköimässäni asunnossa, ja joko kohta joku tulee vaatimaan anteeksipyyntöä tunkeilustani. En tosin tajua, että nukkuuko joku ihan tosissaan ovi lukitsematta, vai oliko kyseisen asunnon asukaskunta jo avannut oven lukon evakuoidakseen ja puki vasta sen jälkeen päälleen.

Note to self: palohälytystoimintaohjeet ovat selkeästi 90%-prosenttisesti jo jossain käpyrauhasessa asti, hyvä. Note to self 2: loppuu se horror storyjen lukeminen, koska tänäänkin sippasi telkkari (väliaikaisesti) juuri kun ajattelin, että hiemanpa säikähtäisin jos nyt alkaisivat elektroniset laitteet temppuilemaan.

*Ne sattumukset:
1) Kerran lähestyessämme kalliokuilun halki kulkevaa polkua, jostain kuilun takaa kumpusi jyrisevä, matala, epäinhimillisen pitkä karjaisu/murina/huuto - hieman kuin sekoitus villieläimen ääntä ja kaukana jylisevän lentokoneen ääntä. Koska kumpikaan meistä vaeltajista ei kehdannut ensimmäisenä sanoa, että nyt kyllä käännytään ja juostaan autolle asap, jatkoimme vaan. Äänen lähde ei ONNEKSI tullut vastaan. Ei kuulostanut ollenkaan karhulle, jos joku ajatteli ehdottaa.


2) Vaeltaessamme korpipolulla maasto muuttui yllättäen ja tulimme kauan sitten hävinneen asutuksen pihaan - luontopolun kyltin mukaan ensimmäisiä seudulla olleita uudistiloja. Ruohottunutta aukiota peittivät siellä täällä kainalonkorkuiset kivet. Kun olimme ylittäneet aavemaisen talottoman pihan ja olimme palaamassa metsänrajaan, takaamme kuului ihan selvät lapsen juoksuaskeleet. Turha kai sanoa, että koko kolmetuntisen vaelluksen aikana emme nähneet tai olleet nähneet ketään muita polulla. Pakosti oli jonkun linnun ääni, näin ainakin toistelin itselleni.

Ketä tällainen metsä voi pelottaa? Allekirjoittanutta ainakin, etenkin pimeällä ja mielikuvituksessa. Kuva Google-kuvahaulla.

Pelihuumaa

Näin ennen jääkiekon MM-kisojen starttausta (joita en kylläkään erityisemmin ole seurannut sitten legendaarisen kultamitalivuoden) on aika päivittää toisen suuren urheilujuhlan kuvatunnelmia. Lentopallo-puulaakitiimimme meni pääsemään ensimmäistä kertaa finaaleihin ja sijoittui peräti toiseksi 16 sekajoukkueen sarjassa, hurraa ja hyvä me! Alla eritoten allekirjoittaneen huippuhetkiä finaalimatsista. Olen siis tuo kokomustiin pitkähihaisiin ja -lahkeisiin pukeutunut tukkapantatyyppi. Asuvalinta johtuu syistä a) lentopallon muksahdus käsivarsiin on helpompi sietää pitkähihaisen suojavaikutuksen alaisena ja ruohosyöksyt jättävät enemmän nahkaa polviin, kun välissä on kangasta ja b) edellisviikonlopun autotrippi viileämpään etelään antoi aihetta kuvitella, että Perthissäkin olisi jo syksy eikä suinkaan kyseisen pelipäivän +36 astetta. En suosittele samaa asuvalintaa jatkossa. Mutta meni vähemmän aurinkorasvaa tuossa tummassa suoja-asussa. Huomatkaa muiden yhtenäiset, työpaikan kustantamat asut, nimimerkillä "kun eräiden nyt vaan on pakko saada erottua joukosta".

Sympatiahyppy. Meikä ei jätä tiimikaveria yksin pallon tavoitteluun vaan olen hengessä mukana, oli kosketusta palloon tiedossa tai ei.

Back up. Olis ollut tilanne mulla hanskassa jos olis tilanne mun kohdalle asti saapunut. Hieno syöksy tiimikaverilta!

Näin. Ilmaan siitä.

No uskotkos, sanoin ilmaan!! Takana pyörivä pallo on naapurikentältä karannut, kukaan ei näköjään pelin tiimellyksessä huomannut potentiaalista nilkanmurtoriskiä. Ehjinä päästiin palkintopallille asti ja ensi vuonna ykkösiksi! Kuvat (c) ERA.

Saa kommentoida, viimeinkin!

Nyt on aika avata nokka.

Tajusin nyt vihdoin muuttaa blogger-asetuksia siten, että tekstejä voi kommentoida rekisteröitymättä. Jos olet jo kymmenen kuukautta pidätellyt kommenttiasi, nyt on aika syytää se ilmoille! Julkaistaan tarkistuksen jälkeen, luonnollisesti, onhan sivustoa pommittanut jo jonkin aikaa epämääräinen venäläinen roskapostisaitti. Hmm. No, enhän toki aseta kävijöitä paremmuusjärjestykseen.

Perthin muodista, osa II

Meksiko-blogin välityksellä on selvinnyt, että latinotyyliin kuuluvat olennaisina osina naisilla vartalonmyötäiset sukkapuvut, isot tukat, paljon pakkelia ja vähintään neljän tuuman korot. Miehillä puolestaan ainakäypää valuuttaa on yleispätevä diskoasu, eli piukeat puvunhousut tai farkut, sekä vain muutamalla alanapilla kiinnipysyvä kauluspaita Pedro-rintakarvoituksella. Tästä kätevästä Meksikon matka-asuvinkistä pääseekin Perthin muotineuvoihin, sillä kauhean kaukana ei täällä Down Underissa latinotyylistä huidella nimenomaan naisten iltamenoasujen osalta. Viittaan liittämiini kuviin, joista helman pituutta ja rintamuksen antavuutta voi kukin omin silmin mittailla.

Hyvävartisten naisihmisten päällä toki mikä tahansa sukka-asu puolustaa paikkaansa, mutta niitä hyvävartisia on kuitenkin harvassa normaalissa iltaelämässä. On toisaalta laskettava täkäläisten naisten eduksi, että itsetunto on sen verran tapissa, ettei jokunen makkara etu-, taka-, tai kylkipuolella estä pukemasta yökerhoon sitä samaa tiukkaa nylonkoteloa jonka timmimpikroppainen ystävätärkin päälleen vetää. Miehet pitävät mielestäni huomattavan matalaa profiilia ilta-asuissa, sillä perjantai-illan täsmämenovaatekombo on harmiton, hajuton ja mauton t-paita farkuilla. Eipä sillä, sama linja on suosittu myös Suomessa, vaikka siellä minusta kohtaakin enemmän variaatioita, asenne-t-paitoja (joka siis ei ole se alastoman naisen kuvalla varustettu) sekä persoonallisempia tyylejä ja alakulttuuriedustajia niin  miehissä kuin naisissakin. Ilmeisesti olen itse unohtunut jonnekin humanististen ja sosiaalisten tieteiden laitoksen käytäville henkisesti, sillä yhä silmä hakee Marimekon jokapoikapaitoja ja sammareita - turhaan - , tai edes jostakin kulmasta katsoen hieman särmempää rokkityyliä - yhtä turhaan. Esimerkiksi tatuoinnit ja lävistykset eivät täällä näytä olevan mikään oman tien kulkijuuden statement, vaan ne on varattu lähes tykkänään boganeille eli (valkoisille) lähiöjunteille.

Perthin ilta-asumeininkiä. Nilkkoja, sääriä, polvia tai edes reisiä ei turhaan peitellä ja rintamukselle on turha laitella mitään kankaita, tulee tanssiessa kuuma. Huomaa myös yhtenäiset tukat. Kuvat Google-kuvahaulla.

Myönnän, että olen nykytyylien kärryiltä tippunut jo Suomessa ja tunnistan vain vaivoin eri alakulttuureja, emon ja hipsterin juuri ja juuri. Pakkaa sekoittaa se, että täkäläiset edustajat ovat suomalaisia/eurooppalaisia lajitovereitaan huomaamattomampia ja jotenkin laimennettuja mehuversioita, eli ihmiset vaatteineen ja samamuottitukkineen (naisilla pitkät luonnollisen väriset hiukset, miehillä siisti saippuasarjakampaus) muistuttavat kaikki toisiaan ja jos jollakulla joku tyylistatement on, ainakaan minä en sitä erota. Löysin puolivahingossa vihdoin itselleni sopivaa tarjontaa Dangerfield-ketjusta, jota nettisivun mukaan kuvaillaan täten: Australian johtava rock'n'roll-, punk-, rockabilly- ja alternative-tyylien myyjä. En itseäni mitenkään leimallisesti olisi kyseisestä listasta tunnistanut, mutta tässä samasta muotista suittujen kaupungissa Dangerfieldin tarjonnassa on sentään jotain omaa sanottavaa ja ajatonta simppelin naisellista tyyliä. Kuten olen aiemmin julistanut, trendiketjujen nuderuskeita löpöttäviä tyynyliinatoppeja nyt en vain kertakaikkiaan itseni päälle saa, sillä käsi hirttää kyseisen viskoosirievun pukemisvaiheessa kaulan ympäri refleksinomaisena estoliikkeenä.

Dangerfieldin mallistoa. Kyseisellä ketjulla on viisi muutakin merkkiä, joista löytyy asiallisia vermeitä.

Koska en ole niin aktiivinen muodin seuraaja, että etsisin netitse eurooppalaisia tai aasialaisia uusia kiinnostavia tuulia, ja mielenkiinto täkäläistyyleihin karisi jo kättelyssä, uhkaa vaara. Tuleeko minustakin juuri Sellainen Aikuinen, joka roikkuu teini-iän/opiskeluajan tyylissä kuten ne niin monet Suomessa vastaantulleet mattinykäset Anttilan kivipestyissä resorilahjefarkuissaan ja vyötärömittaisissa nahkatakeissaan? Tahi ne kaikki kultaisella 80-luvulla tukkansa ensikertaa - ja siitä lähtien aina ja ikuisesti - blondanneet ja permanentanneet Dingotytöt?

Alanko joskus näyttää tältä (yllä)? Vai peräti tältä (alla)? Paljon mahdollista.  Kuvat Google-kuvahaulla.

Suomalainen vs. perthiläinen

Löysin vastikään kertakaikkisen mainion blogin elämästä Meksikossa. Jotakuinkin ikäiseni Piip007 aka A. Lehtonen on puolestamme kolunnut glittereimmät diskot, hämyisimmät takakujat ja sateisimmat viidakot jo vuodesta 2008 lähtien ja tarinaa Mehikon ihmeistä riittää, kannattaa vilkaista! Blogista on lisäksi se ilo, että postauksista on kirvonnut monta uutta ideaa itsellenikin, mistä sitä kirjoittaisikaan. Kunhan nyt vain kaikki briljantit ideat pysyvät mielessä.

Kirjoitusaiheita oli aikaa pohdiskella myös viisipäiväisellä suomivieraiden kanssa tehdyllä autoreissullamme down south'iin eli WA:n etelärannikolle. Rupattelun ja maisemien katselun lomassa 1200 kilometrin kierroksella oli aikaa unohtua ajatuksiinkin. Meksiko-blogia lukiessani ja Suomen ja Australian eroja ja yhteneväisyyksiä miettiessäni olen tullut stereotyyppiseen lopputulemaan, että suomalaiset voi karkeasti jakaa kolmeen päätyyppiin - tai oikeammin suomalaisissa tuntuu istuvan sitkeässä kaikkia näitä kolmea tyyppiä, painotuksen vaihdellessa tilanteen mukaan.

A) Kaikille tuttu suomalaissarjan avaaja on marttyyri. Marttyyri kasaa todellisia tai kuviteltuja marttyyriusaiheita viikkoja, kuukausia tai vuosia muistin mustaan kirjaan ja läväyttää ne toisten, pahaa-aavistamattomien kasvoille hetkellä, jolloin vähiten odottaa - kuten vieraiden kanssa joulupäivällispöytään istuttaessa. Yritä siinä sitten vakuuttaa, että ei, kukaan ei itse asiassa odottanut sinun tekevän näitä seitsemäätoista ruokalajia yksin pikkutunneilla hammastikuilla porkkanoita kuorien ja hampailla vispilää puristaen.

B) Marttyyrius voi lipsahtaa vielä pahemmalle asteelle, hiljaiseksi hautojaksi. Hautoja kerää kokemiaan vääryyksiä ja "vääryyksiä" (kuten sitä vääryyttä, että naapurilla on isompi palkka, kiiltävämpi auto ja uudempi talo) ja julistaa niitä lakkaamatta joko ääneti itselleen, tai ääneen kaikille joita kiinnostaa tai ei kiinnosta. Hautoja on ammattimielensäpahoittaja ja natkuttaa negatiivisutta sekä töissä että kotona, kaupassa ja illanvietoissa. Pahimmillaan hautoja päätyy hukuttamaan jo lapsuudesta saakka vaalimiaan vääryyksiä ja itsetunnonloukkauksia alkoholiin, ja kierre senkun pahenee. Kaikkein rasittavin suomalaistyyppi, jos minulta kysytään. Entäs jos vaan päästäisit irti ja antaisit anteeksi jo vihdoinkin - esimerkiksi sen vääryyden, että serkku-Pena sai silloin perinnönjaossa sen hopeakermakon, jonka sinä olit jo suunnitellut panttaavasi iPhonen ostoa varten?

C) Jokainen suomalainen tuntee ainakin yhden hiljaisen sietäjän (ehkäpä itsensä?). Sietäjä ei valita, ei jätä tekemättä, ei jätä lenkkiä väliin vaikka on huono sää. "Ei sitä minua varten tarvitse... [keittää kahvia/sijata vierasvuodetta/kehua uusia vaatteita tai itsetehtyjä kahvipöydän antimia/auttaa tiskeissä/viedä ensiapuun, kun käsi on poikki]". Vaatimaton hiljainen sietäjä ei valita huonosta kohtelusta kahvilassa, väärinleikatusta tukasta kampaajalla, ohiajaneen bussin roiskuttamasta ravasta, ei mistään. Enintään ihan vähän kotona tai työpaikalla avautuu tilaisuuden tullen, mutta silloinkin yleensä kiirehtii ymmärtämään vastapuolta "sillä oli varmaan huono päivä". Hiljainen sietäjä on parhaimmillaan läpi harmaan kiven tihkusateessa puskeva Niskavuoren Heta tai kyisen pellon kyntävä Ilmarinen, jolle riittää kiitokseksi mistä tahansa ihmistä suuremmasta urakasta korpimaiseman kannonnokassa nautittu nokipannukahvi ja läheisten hyvä mieli. 

Tunnistan hyvin itsestänikin näitä piileviä suomalaisuuden piirteitä. Yritän tässä sanoa, että entäs jos otetaan kaikki vähän rennommin ja iloisemmin? Elämästä saa - TULISI - nauttia kaiken suorittamisen, raatamisen, jaksamisen ja yrittämisen keskellä. Ei tehdä elämästä ilottomampaa kuin sen tarvitsee olla!
Entä miltä aussit tai pikemminkin perthiläiset näyttävät suomalaisen silmin?

Täkäläisistä syntymäausseista (siis tässä kulttuurissa lapsesta saakka kasvaneista) saa suomalainen helposti laiskan kuvan. On se nyt kumma, että yhtä yksinkertaista tehtävää väsätään päivätolkulla! Aussityökaverit käyttävät työhönsä kaksi kertaa enemmän aikaa kuin meikäläinen, mutta on vaikea sanoa, johtuuko aikaero heidän hitaudestaan vai omasta liiasta suoraviivaisuudestani/tietämättömyydestäni/hutiloinnista (jota en tosin tiedä tapahtuneen?). Kollega-aussit ainakin näyttävät olevan varsin haluttomia ottamaan työasioissa isompaa vastuuta kuin on ehdoton pakko, ja väistävät aina päätöksentekoa, jos mahdollista. Ehkä he vain ovat paremmin perillä siitä, mitä vääristä päätöksistä ja lipsahdellen tehdystä työstä seuraa [pahimmillaan oikeuskäsittely tai ministeriön eteen kuultavaksi joutuminen].

Naapurikorttelimme kerrostalotontilla on pihantekotyömaa rullannut jo pian puoli vuotta, ja nyt lopulta sekalainen työläisseurakunta onnistui latomaan viimeisetkin kiveykset istutusten ja penkkien ympärille. 30 x 30 m kokoista pihaplänttiä on päivittäin ollut kaivamassa, pohjustamassa, laatoittamassa, vihersisustamassa ja mitä vielä vähintään viisitoista kaveria ja yksi pikkukaivuri. Muutama miestyövuosi tainnut kulua siihen pihaan. Tuttujen puheista päätellen työt eivät muuallakaan ns. sinikaulussektorilla luista yhtään tämän nopeammin, vaan iso osa päivästä kuluu seisoskeluun ja ihmettelyyn. Kaivoksilla ausseilla on paikoin jopa huono maine pienestä valittajina ja työnvälttelijöinä, verrattuna muualta tulleisiin. Muttamutta.

Näin vähäisellä tuntemisella aussit näyttävät rakastavan laajennettua perhettään eli koko sitä poppoota, johon kuuluvat (jos on) puoliso ja lapset, sekä omat vanhemmat ja sisarukset. Myös isovanhemmat, vanhempien sisarukset ja serkut ovat läheisempiä täällä kuin Suomessa, näyttää. Töissä laiskoina näyttäytyvät tyypit ovat valmiita venymään perheensä eteen koko vartalonmitalla ja enemmänkin. Nuoret aikuiset sisarukset unohtavat omat Lontoon-haaveensa ja muuttavat takaisin kotiin asumaan sairastelevan äitinsä luokse. Työvastuuta välttelevä hidas pakertaja onkin hidas siksi, ettei ehkä jaksa enempää vastuuta, sillä hän on ainut tulonsaaja perheessä, jonka muodostavat aikuisiällä maisteriksi opiskeleva vaimo sekä äkillisesti sairastunut isä. Parikymppinen kaveri siirtää syrjään unelmansa urasta kodinelektroniikkaliikkeen myyjänä ja jaksaa 12-tuntisia kuluttavia yövuoroja betonielementtitehtaalla turvatakseen uunituoreen vauvan ja avovaimon elannon. Kaivoksilta kotiinpalaaja jaksaa rankan viikon jälkeen puurtaa lukemattomia ylimääräisiä tunteja kotitalon remontin parissa, jotta veljen häät saadaan pidettyä arvoisissaan tiloissa.

Ehkä aussit vain kohdentavat tarmonsa aika eri tavalla kuin monet suomalaiset. Oppia voisi parhaista piirteistä ottaa puolin ja toisin.

Perthissä kaukaisemmatkin sukulaiset kuuluvat perheeseen ja Transperth kuljettaa myös apinaserkut kotiin. Kuva bussipysäkin tolpasta. 

Odotettuja terveisiä Suomesta ja sekalaista muuta

Kyllä mää sanon, Blogger on mennyt uudistamaan itsensä pyytämättä ja yllättäen kuin Facebook konsanaan. Miksi pitää näitä päivityksiä syöttää kurkusta kuin maksahanhille, kysyn vaan? No, ehkä uudistus ei näy missään muualla kuin tässä tekstinkirjoituskentässä, ja lukijat eivät joudu koskaan uudistuksia huomaamaan.

Ei pidä ymmärtää väärin, uudistukset elämässä ovat yleensä hyvästä, mutta eivät silloin kun kyseessä on kombo minä + tietotekniikka. Sentään olen helmitaulusta päässyt jo taskulaskimeen ja siitä ylimpään mahdolliseen kehitykseni pykälään, excel-kaavoihin. Mutta FB ja Blogger saisivat pitäytyä näissä nykyisissä, jo oppimissani muodoissa pliide ja kiitos.

Sitten vihdoin asiaan, eli tarjottimella taas sekalainen kokoelma huomioita ja muuten vaan -asiaa, olkaapa hyvät.

1) Hurraa ja onnea, tänään tuli rakkaiden mummon ja tädin yhteislähetyspaketti tullin ja karanteenivirkailijoiden käsittelyn läpi - ensimmäinen tänne saamani klassinen salmiakkipelastussetti.Oij!!

Jumbokirjekuori saapui työpaikalle, joten pääsin heti tarjoilemaan epäuskoisina luimisteleville työkavereille testikierroksen suomalaista erikoisherkkua - "Mitä tässä lukee, zalmiac? Ai hollanninlakun tapaista, joo kyllä mä sitä olen koittanut... [erehdytetty kollega nakkaa hymy naamalla salmiakkiruudun suuhun ja samantien suusta kouraan] JESTAS miten suolaista, tästähän räjähtää verenpaine tappiin välittömästi!"

Eipä hätiä, jää enemmän omaan suuhun, hyvä. Muutama sai sentään karkkinsa nieltyä - enkä edes tarjonnut turkinpippureita, koska yritin olla lähestymisessäni humaani ja lähimmäisenrakastava. Tanskalainen kollega naureskeli, että oli aiemmassa työpaikassaan jaellut vastaavia tanskiskarkkeja (heilläkin kuulemma on samat valikoimat, en ollut tullut aiemmin tienneeksi) kollegoille ja hänet oli saman tien leimattu vandaaliksi ja sabotööriksi, selkeä myrkytysyritys viattomia kanssatyöläisiä kohtaan.

Lisävärinä työkavereita häkellytti yhden pussin kyljestä löytynyt sana ksylitolipurukumi - johtopäätös sanan näkemisen ja lausumisyritysten jälkeen oli, että suomalaiset eivät koskaan valloittaneet maailmaa, koska kukaan ei ymmärrä hitustakaan heidän käskytysyrityksistään.

2) Olemme lähdössä suomivieraiden kanssa autoreissulle etelään päin ja matkalle tarvitaan tottakai eväitä ja eväiden syöntivälineitä. Löysin marketista mielestäni huikean kätevät retkiruokailuvälinesetit: kotelosta otetaan osia, joista kootaan haarukka, lusikka ja veitsi. Hetkinen, yli jäi pari varsipalaa. Onko näitä pakattu tänne ylimääräisiä varaosiksi? Ei, ylimääräiset varsipalat kasautuvat yhteen syömäpuikoiksi.

Oi monikulttuurisuuden ihme, retkisyömäpuikot samassa kotelossa, koskaan ei ole aasialaisen ruuan syönti piknikillä ollut helpompaa, mahtavaa!

3) Ei liity retkiin, syömisiin tai salmiakkiin mitenkään, mutta työpaikkaan kyllä. Tämä huomio voi olla puhtaasti omaa työpaikkaani koskeva, eli en pysty tällä tietämyksellä yleistämään kokonaisaustralialaiseksi. Mutta panin jälleen tänään töissä merkille, miten tasa-arvoinen työpaikkamme on. Sekä ikä-, sukupuoli-, että kulttuuri- ja kielitaustojen suhteen. Omassa tiimissäni on yhdeksän jäsentä, joista neljä miehiä ja viisi naisia.

Jäsenistä kolme on syntyperäisiä ausseja, kaksi on vuosikymmenien takaisia maahanmuuttajia (Uudesta-Seelannista ja Etelä-Afrikasta), kolme noin vuosikymmenen maassa asuneita expat*-taustaisia (britti, hollantilainen ja tanskalainen) sekä yksi kohtuutuore tulija eli minä suomalainen. Miehistä kolme on johtoasemassa, naisista yksi, johtajista nuorin on kuitenkin juuri tämä nainen.

Jopa itselleni on väläytelty mahdollisuutta sijaistaa yhtä miespomoista tulevana keväänä (eli Suomen syksyllä, lokakuussa), vaikka olen tiimistä kokemattomin ja nuorin. Joko allekirjoittanut on huikaisevalla pätevyydellään vakuuttanut muut, tai vaihtoehtoisesti halukkaiden sijaisten puute vaikuttaa tähän itselleni alustavasti tehtyyn tarjoukseen. Sijaistus on varsin virallista, ei vain nimellistä, ja loikalla kasvavan vastuun myötä kasvaisi muhkeasti myös tilipussi 'erityisvastuulisän' myötä.

Nähtäväksi jää, oliko a) kyseinen tarjous ylipäätään tehty tosissaan ja b) riittävätkö rahkeet kuitenkaan, kun on nyt tullut pantua paljon enemmän merkille, miten vastuullinen tuo erityisvastuulisään oikeuttava pesti todellisuudessa onkaan. Sisältäen mm. mahdollisuuden päätyä oikeuteen vääristä päätöksistä. Pitäisköhän vielä miettiä hetki, sillä lokakuussa olisin ollut koko työpaikalla vasta reilun vuoden. No, se on sen ajan murhe.

Etenkin nuorten (30-40-vuotiaiden) naisten näkyminen keski- ja ylemmässäkin johdossa, ja vastuullisissa asiantuntijatehtävissä on omalla työpaikallani yllättänyt. Suomi on tasa-arvon mallimaa ainakin juhlapuheissa ja mielikuvissa, mutta kummasti siellä pomonpallilla useimmiten keikkuvat miehet - epäilemättä moninaisista syistä, en tässä pelkästään sovinismia syytä.

Toinen upea piirre työpaikallani on, että erilaisia vahvojakin aksentteja siedetään hyvin, ja toisten osaamista, pätevyyttä, älykkyyttä tai argumenttien perusteltavuutta ei ikinä vähätellä sillä perusteella, että puheesta on vähän vaikea saada selvää (mm. vahva-aksenttiset kiinalaiset, vietnamilaiset, puolalaiset) tai vastapuolen sanavarasto ei lennokkaassa ja nopeatempoisessa puheessa yllä natiivienglanninpuhujan tasolle. Kaikkia kohdellaan yhtä vankkoina ammattilaisina.

En villeimmissä kuvitelmissanikaan pysty näkemään suomalaista työpaikkaa, jossa kieltä murtaen ja kangerrellen puhuva - mutta täysin sujuvasti kirjoittava - nähtäisiin aivan samalle viivalle yltävänä kuin äidinkielikotkin. Näin ainakin vielä toistaiseksi. Kehittyykö kehitys, jää nähtäväksi!

*Expat = expatriate, kansainvälinen nimitys yleensä professionaalin työn perässä toiseen maahan muuttaneille. Immigrant-sana on enimmäkseen varattu vähemmän koulutusta vaativan työn takia muuttaneille, vaikka mitään tarkkoja rajoja sanojen käytössä ei olekaan.

Tämä naurettava uudistunut bloggeri ei suostu liittämään kuvia muuten kuin pystyasennossa, olishan se pitänyt arvata että samperiumin tekosia taas nämä uudistukset. Kuvassa kuitenkin ihanan salmiakkipaketin sisältöä, tarkkasilmäiset huomaavat että lähes joka pakettia ja pussia on revitty auki (omasta toimestani, ei karanteenivartijoiden...). Liitulakut kuvan vasemmassa ylälaidassa ovat täkäläistä saalista, alakerran kioskista niitä saa, oi onnea. Retkiaterinsetit oikealla näytillä, huomaa syömäpuikot! Niihin pitää liittää varret noista haarukasta ja lusikasta, varsia on siis vain kaksi kappaletta joita vaihdellaan tarvittaviin välineisiin.

Turistina

Suomi-vieraiden kanssa on kierretty Perthiä ahkerasti nyt viikon verran ja vielä pari viikkoa menoa edessä. Erityisiä kohokohtia tähän mennessä ovat ainakin itselleni olleet aiempaa kattavampi tutustuminen Fremantleen, sekä tämänpäiväinen täkäläistuttujen kanssa tehty autoreissu Kalamundan markkinoille, jatkonaan maisemakierros kotiin Perth Hills'ien eli Perthin kukkuloiden, Mundaring Weir-padon sekä Mundaringin kylän kautta. Kuvakavalkadia:

Freon venesatamassa on mukava käyskennellä. Myös avomerimaisemia näkee etsiytymällä hiekkarantapoukamaan venesataman ja Maritime Museumin eli Merimuseon väliin jäävälle kaistaleelle.

Freon venesatamassa on laiturien päälle rakennettuja ravintoloita ja kahviloita nälkäisille ja janoisille purjeveneiden katselun ystäville. Takana Little Creatures-panimoravintola sekä maailmanpyörästä hieman pilkahdusta.

Notre Damen yliopiston kampus Freossa on arkkitehtuuriltaan lumoavan italialaishenkinen ja täynnä vehreitä sisäpihoja, joille ei tosin ainakaan viikonloppuisin pääse. Renessanssi- ja uusklassistyyliset hiekkakivirakennukset löytää jotakuinkin venesataman (Marine Street), Phillimore Streetin ja Henry Streetin rajaamalta alueelta. 

Tämänpäiväinen autoreissu Kalamundan markkinoille (B) ja Mundaring Weir-padon (Reservoir ennen kohtaa C)  ja Mundaringin kylän (D) kautta takaisin kotiin. Kartta aukeaa klikkaamalla isommaksi.

Kalamundan markkinoilla oli tunnelmaa. Mukaan tarttui ainakin kennohunajaa, vihanneksia, ruukkukukkia ja yrttejä, sekä aamupalan jälkiruokina ihanat sitruunahillocrepesit eli muurinpohjalettuja vastaavat lätyt, oijoi. Haastetehtävä: tunnista kuvasta suomalaiset, löytyy 3 kpl - vaikka eräs torimyyjä luulikin meidän puhuvan venäjää (!).

Lemppareitani auringonkukkia Kalamundan markkinoilla, kuin suomalaisilla toreilla syyskuussa. 

Upeanvärinen bougainvillea, (jossain tulevaisuudessa siintävän) taloni ehdoton pihaköynnös.

Yrtti poikineen. Tässä ilmastossa kelpaisi viljellä omat salaattinsa ja mausteyrttinsä parvekkeella tai vaikka sisällä ikkunalla. Kun nyt vain se kauan kadoksissa ollut viherpeukalo löytyisi jostain - muualta kuin keskeltä kämmentä. Aion yrittää, tulevaisuudessa. Sitten kun on se bougainvilleatalo, viimeistään.

Mundaring Weir-padon lähistöllä, South Ledge Roadilla Beelun luonnonpuistossa on muutaman sadan metrin mittainen luontopolku jolta avautuu huikea näköala padolle.

South Ledgen luontopolulta. Etualalla Perthin seudulla yleisiä grass tree'ta eli ruohopuita. Kasvaa kuin jukkapalmu, mutta lehdekset ovat ihan kaislan näköisiä ja runko näyttää palaneelta ruoholta.

South Ledgen valoisaa eukalyptus- ja ruohopuumetsää.

Finskit vaeltamassa.

South Ledgen näköalatasanteelta Mundaring Weirin padon suuntaan.

Mundaring Weirin padolla, padon yli pääsee kävelemään joen toisen puolen piknik-alueelle.

Padolta avautuvat kauniit näkymät veden ylle. Hätätilassa voisi kuvan luulla olevan Suomesta...?

Yhä padolla.

Pato on valvontatornista päätellen ollut olemassa jo hyvän aikaa, tornin tyyli 1890-luvulta. Seudulle saapui ensimmäinen valkoinen asuttaja, brittiläinen botanisti eli kasvitieteilijä perheineen 1830-luvulta. Pato rakennettiin alun perin Kalgoorlien 1890-luvun kultakaivosten tarpeisiin: Kalgoorlieen on 550 km matkaa ja aikalaiset väsäilivätkin varsin modernit pumppu- ja putkisysteemit, jotta vesi saatiin sinne saakka - tässä hankkeessa peräti onnistuttiin!

Padon harjalta alas kurkaten. Vartijan mökki samaa tyyliä ja aikakautta kuin valvontatornikin.

Kotona Perthissä?

Kymmenen kuukautta Perthin asukkuutta tuli viime viikolla mittariin ja nyt ensimmäisen vuoden lähestyessä täyttymistään on aika pohdiskella, miten tänne on tässä ajassa kotiutunut. Olen elämässäni muuttanut uusiin kaupunkeihin noin tusinan kertaa ja vaikken täysiverinen globe trotter eli maailmankiertäjä olekaan (suurin osa muutoista on ollut Suomen sisäisiä), on tämä muuttotouhu ja uuteen paikkaan asettuminen aika hyvin hanskassa. Muutoista oppii mm. seuraavaa.

Sopeutuminen tapahtuu jos on tapahtuakseen, tuntui siltä alussa tai ei. Kotiutumista voi yrittää nopeuttaa monin keinoin, mutta väkipakolla itseään ei saa juurrutettua, jos paikka ei tunnu oikealta. Itselleni on aina toiminut hyvin kikka, että yritän mahdollisimman pian ottaa uuden kodin lähiympäristön haltuun eli kiertelen kävellen, pyörällä, autolla tai julkispeleillä mahdollisimman tarkkaan kadut, korttelit, nurkat, puistot, kaupat ja julkistilat. Olen huomannut jo vuosia sitten, että kaupunki tuntuu sitä tutummalta, mitä useampien rakennusten olemassaolon tarkoituksen tietää eli mitä useammassa on käynyt sisällä asti. Niin kauan kuin oma elämä rajoittuu vain kaduilla kuljeskeluun - kuten turistina -, kaupunki ei avaudu eikä siihen pääse oikein sisään. Mitä useampia sisätiloja kiertää, olivatpa kyseessä julkistilat kuten virastot, toimistot, kirjastot, teatterit, museot ynnä muut, tai kaupalliset tilat eli ostarit, marketit, putiikit, torit ja niin pois päin, kaupunki alkaa tuntua enemmän omalta. Vähitellen tarjoutuu tilaisuuksia päästä myös yksityistiloihin eli toisten ihmisten koteihin kylään, ja todellinen kotiutuminen on jälleen askelta lähempänä. Silloin uusi kotikaupunki ei ole enää pelkkää julkisivua ja pintaa, vaan jotain syvempää ja merkityksellisempää.

Ympäristöön tutustuminen on yleensä alkuaskel, jolla uutta paikkaa saa haltuun. Seuraavaksi tarvitaan arkirutiineja ja -sisältöä, kuten opiskelua tai töitä. Aiemmin olen muuttanut juuri jomman kumman takia (lukuunottamatta lapsuuden muuttoja, jotka puolestaan olivat vanhempien työn aikaansaamia), eli sisältö on ollut lähtökohtaisesti olemassa uudessa paikassa. Perthiin kuitenkin muutimme ilman, että töitä oli kummallakaan tiedossa ja oma opiskelunikin on etätyötä, eli ei edellytä minulta päivittäistä tiettyyn paikkaan, toisin sanoen yliopistolle, ilmaantumista ja siellä toimimista. Looginen askel oli siis armoton hakurumba ja töitä sitten tipahtikin yllättävän äkkiä kummallekin, jälkikäteen ajatellen jopa ällistyttävän ja onnenkantamoisen helposti. Onni suosii rohkeaa, näemmä, ja hyvä niin. Töistä löytää myös ensimmäiset uudet ihmiskontaktit, tsadaa, kaksi kärpästä yhdellä iskulla - seuraava pakollinen kotiutumisen askel kun on paikallisiin tutustuminen ja uusien tuttujen/kavereiden/ystävien löytäminen.

Itseäni kiehtoo tämä suomalainen tapa jaotella verkostoja kolmeen kategoriaan (vai onko tämä vain oma tapani...?) englanninkielisen friend-sanan sijasta, joka jotakuinkin kattaa kaksi tai kolmekin suomalaisten luokkaa. Minulle tuttu on joku, jonka tiedän ja jonka kanssa olen satunnaisesti tekemisissä vaikka yhteisen harrastuksen kautta. Kaveri on läheisempi kuin tuttu ja kanssakäymistä on enemmän, elämästä jaetaan avoimemmin muttei kuitenkaan vielä kovin läheisesti. Ystävä on ihminen, jonka elämästä tietää sekä kirkkaimmat että mustimmat käänteet ja jonka hyväksi on valmis tekemään aika helkutin paljon, tunne on tottakai vastavuoroinen. Työkaverit ovat aiemmin asettuneet jonnekin tuttu-kaveri-sektorin välimaastoon, joskus tosin kaveri-ystävä-sektorille asti. Tällä hetkellä täällä mennään kaikkiaan enimmäkseen tuttu-asteella, mutta kummallakin meistä alkaa olla orastavia kaveruussuhteita joista osa saattaa syventyä ajan myötä jopa ystävyystasolle, mikä on varsin onnellista. Laajentaakseni tuttusektoria - jolta kavereita ja ystäviä lopulta bongaa ja ponnistaa -, liityin pariin netitse löytyneeseen verkostoon, joiden tapahtumiin aion lyöttäytyä heti kun työkiireet sekä suomivieraiden isännöinti"kiireet" helpottavat.

Viimeisimpien parin muuttoni pohjalta analysoin, että ainakin itselläni menee noin 3-4 vuotta uudessa paikassa, ennen kuin voin sanoa olevani kotiutunut eli arki rullaa ja tuttu-kaveri-ystäväpiiri on vakiintunut. Toisin sanoen edessä on vielä hyvän matkaa ajankulua, ennen kuin Perthiä voi täydellä sydämellä kotikaupungiksi sanoa. Aika näyttää, mutta tuntuu, että suunta on hyvä ja tulevaa voi odottaa optimistisena (tosin niin teen aina, idealistinen optimisti kun olen! ;)

Muuttofiilistelyä (c) luontokuva.org. Muutto ei ole läheskään aina [lue: koskaan] näin kaunista ja  harmonista. 

Aussilan outoudet, osa monennes

Kummaa pallon tällä puolen:

1) Täällä on nähtävästi pakollista, että uusissa kerrostaloissa on sisäänrakennettu keskuspalohälytin. Sisäpuhelin alkaa moikua uii-uiii-uii-ääntä ja koneääni käskee evakuoimaan välittömästi, jos jonkin asunnon tai käytävän palo- ja savuhälytin aistii jotain. On tavallista eli tapahtuu vähintään kerran kuussa, että keskustan kaduilla näkee uuden kerrostalon edustalla 50-100 pöllähtänyttä, puolipukeista asukasta odottamassa palomiesten lupaa palata sisälle. Hälytin tietenkin raikaa tauotta kaiken yllä. Tänään oli taas oma vuoroni (kolmatta kertaa tässä asunnossa) päästä osaksi kyseistä palo- ja pelastusharjoitusta, kun kellot lävähtivät illankähmässä soimaan. On suositeltavaa pitää kotona edes jotain naapurikatsetta kestävää vaatetta päällä, jotta ei tarvitse kiireessä penkoa kaappien perukoita. Nyt kesäisillä säillä ulos voi naapurien vaatevalinnoista päätellen rynnistää pyjamassa ja lipokkaissa, talvella pitää varmaan pitää hätähuopaa ulko-oven tuntumassa mukaan nappaamista varten. Ulkona voikin sitten ihmetellä itse kunkin kotimuotia ja pelastautumisvälttämättömyyksiä, mm. tänään eräällä perheellä oli mukanaan taaperon keskenjäänyt iltapalalautanen, toisella naapurilla sipsipussi ja miniläppäri, ja kolmannella 24 tölkin avaamaton pahvikeissi Carlsbergiä. Ps. yhtään kertaa hälytys ei ole ollut aiheellinen, mikä tietenkin on iloista. Pps. Palomiehet ovat usein hyvännäköisiä, mikä on myös iloista.

2) Australian nylon on jotain ihan muuta kuin Euroopan nylon. Nyt vattu oikeesti, 2010-luvun sukkahousujen ei kuulu pussittaa polvista ja lököttää nilkoista. Täkäläiset sukkahousut myydään kolmessa koossa joita ovat average (keskipitkä), tall (pitkä) ja extra tall (hujoppi). Sattumoisin olen kokoa small, joten pitäisi varmaan omatoimisesti katkaista averagepöksyt polvista ja ommella itse lyhemmiksi, niin pitkiä nekin ovat. Mikään määrä lyhentelyä ei kuitenkaan perustavimmanlaatuista ongelmaa poista, eli faktaa, että sukkikset ovat kertakaikkiaan liian löpöt. Sukkaosa jää harittamaan varpaiden ympärille viuhkana ja muualtakin nylonit roikkuvat kuin liian äkkiä laihduttaneen nahka. En tajua. Onko malli tehty muutama kymmenen kiloa paksummille varmuuden vuoksi, vai eikö aussien nyloniin riitä kiinalaisilta joustinlankaa kun kaikki laadukkaampi tavara myydään Eurooppaan - kuten olen muidenkin vaatteiden osalta huomannut. Sama laaduttomuusvalitus koskee rintsikoita, joten leidit, tuokaa omia riittävä varasto tänne muuttaessanne ja värvätkää paras ystävä lähettämään lisää merkkirintsikoita tarpeen vaatiessa. Itse olen kyseisistä vermeistä aika tarkka ja Suomessa kohtuuhintaista suosikkimerkkiäni ei tietenkään täältä saa, nettikaupoitsekin vain miljonäärin lompakolla. Täkäläisten ylitopattuja, Gina Tricot-laatuisia kannattimia en suostu päälleni pukemaan saati niistä maksamaan.

3) Tämä ei ole varsinaisesti outoa, mutta mainitsemisen arvoista silti. En arvannut tänne muuttaessamme, että tulisin pääsemään näinkin tutuksi aasialaisen ruokakulttuurin kanssa. Perth ei äkkikatsomalta ole ihan manner-Aasian vieressä, mutta kaduilla joka kolmas vastaantulija on jokin seuraavista: kiinalainen, malesialainen, filippiiniläinen, intialainen, japanilainen, vietnamilainen, korealainen tai thaimaalainen. Itselleni henkilökohtaisesti tämä introduktio aasialaisuuteen sopii vallan mainiosti, tarkoittaen siis tilaisuutta tutustua kyseisten kansallisuuksien edustajiin että myös heidän ihaniin ruokiinsa. Kerroin aiemmin, että koska toimistomme muutti, olen joutunut hylkäämään aiemman vakilounaskiinalaispaikkani. Viime viikolla tein huikean löydön uuden toimiston korttelista ja bongasin pikajapanilaista myyvän tasokkaan paikan nimeltään Iku Sushi. Oijoi, kolmena päivänä peräkkäin on nyt mennyt graavilohi-avokado- sekä tonnikala-kurkku-sushirullia lounaaksi.  Muitakin makuja tottakai löytyy laaja valikoima, mutta kyseiset ovat ehdottomia suosikkejani. Tarjolla olisi myös toista japanin-suosikkiani, kara-agea eli miedosti soijamaustettuja grillikanapaloja. Paikasta saisi tilattaessa valmistettavaa ruokaa menusta, itse nappaan tuoreet sushirullat valmispakkaustiskistä. Menuruokia ei ole kovasti kehuttu luottolähteessäni Urban Spoon-nettisivulla, mutta susheja en hylkää. Palan painikkeeksi Iku Sushista saa erikoisempia juomia, kuten Japanissa suosittua kirsikka- tai vanilja-cokista sekä vesikielelle-tyyppisiä vähäsokerisia luomumehuja ja -limonadeja. Kelpuutan ja kiitän, (jälleen yksi uusi) Japanin lahja maailmalle!

Kulta, taitaa olla aika laittaa patterit savuhälyttimeen. Eipähän tarvitse tästä stressata kun hälytyssysteemi on kerrostalon laajuinen.

Pääsiäinen down under - ohi meni

Täkäläinen pääsiäinen on nyt takana ja mielelläni kirjoittaisin ihmeellisiä havaintoja juhlasta. Mutta ei. En kertakaikkiaan huomannut mitään raportointia aiheuttavaa. Suurin syy on tosin se, että meillä on parhaillaan Suomi-vieraita ja kaikki huomio on kohdistunut kaupungin esittelyyn ja mahdollisimman edustavan ja kattavan Perth-matkaohjelman laatimiseen ja päivittämiseen. Siihen nähden, ettei Perth ole varsinainen turistirysä tai edes etäisesti turisteja houkutteleva kaupunki, on täälläkin yllättävän paljon kierrettävää: keskusta luonnollisesti, Swan Riverin rannat etenkin iltavalaistuksessa, Claisebrook Coven kanaalinranta kahviloineen, Kings Parkin luonnontieteellinen puutarha sekä muu puisto-osio piknik-tarkoituksessa, Fremantlen vanhakaupunki omine nähtävyyksineen (tästä lisää tuonnempana), Cavershamin villieläinpuisto Perthistä hieman metsikömpään, ja näin pois päin. Huhhuh, jalat ovat olleet kovilla sekä isännillä että vierailla! Tälle päivälle vieraat saivat kuulemma pyörät alle täkäläiseltä suomitutultamme, pitääkin kysellä pyöräretken tunnelmia kunhan taas kohtaamme.

Pääsiäiseen täällä nähtävästi kuuluu suklaamunien metsästys. Tästä voin kertoa vain kuulopuheiden pohjalta, joten hupiin itse osallistuneet lukijat voinevat päivittää tietämystäni. Ilmeisesti joku/jotkut piilottavat munia pitkin poikin puutarhaa tai laajempaakin ulkotilaa, ja loppuseurue etsii niitä - kuulostaa mukaansatempaavalta! Kätköily on alun perin lapsille suunnattua puuhaa, mutta mikään ei estä aikuisia osallistumasta. Kätköilyä voi siis harrastaa ihan aikuiskaveri- tai perhepiirissä, eikä lapsia ole mitenkään pakollista olla, jotta löytämisen riemuun päästään. Pari työkaveria kysyi tiistaiaamuna ensi töikseen, että sainko pääsiäismunia. Valitettavasti en oikein tajunnut kysymystä, koska a) keneltä? ja b) olisiko pitänyt? En tajunnut tarkistaa, että pääsiäispupuko niitä tuo ja kenties tyynyn alle vai mistä niitä olisi pitänyt löytää. Tämä munatouhu on täällä jopa hivenen ylilyötyä ainakin minun makuuni, sen verran jättimäisiä pääsiäismunia kaupoista olisi irronnut. Samoin suklaapupuja löytyy joka koossa aina miniatyyreistä puolimetrisiin.

Uskonnollisuus ei ainakaan kaduilla tai julkisesti näkynyt Perthin pääsiäisessä mitenkään. Forrest Chase-torilla oli musiikkiesityksiä, jotka katsojien Jesus is risen eli Jeesus elää-ilmapalloista päätellen liittyivät pääsiäisen kristilliseen sanomaan. Tiedän joidenkin täkäläistuttujen käyneen kirkossa pääsiäissunnuntaina, mutta mitään uskonnollista tv-ohjelmaa tai muuta vastaavaa ei silmiin pistänyt. Rairuohoa ei täällä näkynyt, kuten ei myöskään koristetipuja tai höyhenpusseja saati virpomaoksia. Varmaan suomalainen (eurooppalainen?) kevään heräämisen hiirenkorvasymboliikka ei täällä oikein kolahda, kun parasta syksyä eletään ja toisaalta ihan tuossa takana on kukkiva, lämmin, aurinkoinen kesä. Joissain ostoskeskuksissa olisi ollut viikonlopun ohjelmana pääsiäispupun tapaamista, samaan malliin kuin Suomessa joulukuussa joulupukki pyörii viihdyttämässä lapsiperheellisiä shoppaajia. Ei tullut kuitenkaan nähtyä. Kaiken kaikkiaan pääsiäinen livahti ohi ihan salakavalasti - oli toki mukava viettää nelipäiväinen viikonloppu, samassa syssyssä kun menivät synttärinikin. Ehkä ensi vuonna osaan olla enemmän silmät ja korvat auki raportoitavien täkäläistapojen bongailun suhteen.

Pääsiäispupu munii munat pensaisiin. Kuva Google-kuvahaulla.

Aika olla kohtelias

Tapaeroihmettelyä, jälleen.

1) Aiemmat kokemukseni englanninkielisestä maailmasta ovat Kanadasta ja USA:sta, ja minulla kestikin hyvä tovi - reilusti yli puoli vuotta - tajuta, että aussit eivät ole samanlaisia kuin kanadalaiset tai jenkit. Vaikka asia on ihan päivänselvä, jotenkin en hyväksynyt tätä eroa kuin vasta ihan hiljattain. Miksikö? Pohjois-Amerikan puolella väki on lähtökohtaisesti hyvin avointa ja ystävällistä, sekä aidosti että tapakulttuurin takia. Kun menet kauppaan, myyjä tervehtii heti iloisesti ja hyvästelee lähtiessä. Etenkin Kanadan preerian pikkukaupungeissa oli suorastaan häkellyttävää, miten hyvää, avuliasta ja aidosti lämmintä palvelua kaupoissa sai. Kukaan ei kuitenkaan koskaan tyrkyttänyt eikä tuppautunut. Sama kohtelu ravintoloissa, kahviloissa ja ihan kaikkialla asiakaspalvelualoilla. Ihmiset ovat hyvin reippaita lähestymään ja juttelemaan, etenkin em. Kanadan pikkukaupungeissa vastaantulijoita tervehditään vähintään hymyllä ja nyökkäyksellä, tunsipa heitä tai ei. Ihmisiin myös pystyi tutustumaan suunnilleen lennosta ja kadulla kävellessä. Sama tilanne Jenkkilässä: on täysin hyväksyttävää rupatella vaikkapa kassajonossa edellä seisovan kanssa pitkät tovit.

Perth ei ole tällainen. Ei pidä ymmärtää väärin. Ihmiset ovat keskimäärin ystävällisiä ja kohteliaita, mutta yllättävän lähellä suomalaisia. Monet ovat hieman pidättyväisiä ja kadulla ei todellakaan pysähdellä juttelemaan tuntemattomille. Samoin bussissa joillain on vaikeuksia sanoa käytäväpenkin puolella istuvalle, että anteeksi pitäisi päästä tällä pysäkillä vierestäsi ulos. Jotenkin aiempiin kokemuksiini englanninpuhujista ei lainkaan istu se, että hekin voisivat olla ujoja - tismalleen yhtä ujoja kuin suomalaiset. Aluksi siis tulkitsin vaivaantuneen hiljaisuuden ja small talkin puutteen ylimielisyydeksi ja jopa tylyydeksi ulkkaria kohtaan. Nyttemmin olen tajunnut, että jos minä en keksi mitään sanottavaa, eivät hekään keksi. Australiantikusta ei vuole asiaa sen enempää kuin suomentikustakaan. Siksipä olen rohkeammin ottanut aloitetta omiin käsiin ja painan vaan jutustelutilanteissa menemään omilla löpinöilläni ja kysymyksilläni, mihin useimmat hyvin mielellään lähtevätkin mukaan vastailemaan ja vastavuoroisesti kyselemään. Perinpohjainen yllätys oli, kun eräs hyvin avoin, hauska ja nokkela aussityökaverini (minunikäiseni tyttö/nainen) tunnusti, että on todellisuudessa erittäin ujo uusien ihmisten seurassa ja oli kuulemma joskus joutunut selittelemään uusille tuttavuuksille, miksi on niin ylimielinen. "En ole koskaan ollut ylimielinen, olin vain kauhusta jäykkä ajatuksesta, että joudun juttelemaan vieraille!"

2) Vaikka olemme kumpikin suomalaisiksi avoimia ja lähestymme kohtuuhelposti vieraitakin ihmisiä, näköjään olemme silti varsin ilmeettömiä ja eleettömiä, joten täkäläisten on vaikea tulkita mielenliikkeitämme. Kummallekin on käynyt usein vastaava ikiliikkuja:
Aussipomo tai -työkaveri pyytää tekemään jonkun tehtävän tai ohjeistaa pitkät pätkät, miten joku uusi asia tehdään. Tämä voi tapahtua puhelimessa tai kasvotusten. Kun suomalainen nyökkäilee napakasti ja toistelee ok, selvä, hyvä juttu, aivan ja on selostuksen lopuksi valmis saman tien käymään tehtävän kimppuun, ei aussi päästä hommiin vaan tarkistaa monta kertaa: ymmärsihän varmasti, voitko varmasti tehdä tämän, onko se ok sinulle että hoidat tämän, jos et halua/osaa/koe pystyväsi tekemään tätä niin ei ole pakko. Parhaimmillaan/pahimmillaan aussi selostaa koko ohjeensa uudelleen vielä toisen tai peräti kolmannenkin kerran (tapahtuu erityisesti puhelinkeskusteluissa, koska vastapuoli ei näe minua eikä äänestä näköjään riittävästi välity vakuuttaminen), koska aussi ei omasta mielestään saanut riittävän vankkaa vahvistusta sille, että asia on ymmärretty ja sovittu.

Syitä olettaakseni ovat, että a) täällä ollaan todella tarkkoja jdf:n eli job description formin - kirjallisen työnkuvauksen - noudattamisesta. Jos jotakin asiaa ei ole kirjalliseen työnkuvaani sisällytetty, teoriassa minun ei ole sitä pakko tehdä. En tajua. Kukas himmeli ne oman jdf:ni liepeille harmaalle alueelle jäävät hommat hoitaa, jos en minä? Ja miksi ihmeessä en haluaisi oppia jotakin uutta tehtävää ja samalla laajentaa omaa tietämystäni, mistä omassa alassani kaikkiaan on kyse? Kaikki eivät näköjään näin ajattele, siksi loputon varmistusjankkaus. Syy b) on, että en pane tarpeeksi ele-, ilme- ja äänensävypainotusta tuolle ok ymmrärsin, teen-puolelle, koska ei tule riittävästi läpi, että kyllä minä *** jo ymmärsin ****, lopeta se jankkaus. Syy c) selvästikin on, että täällä puhutaan paljon enemmän kuin tehdään yhtä tehtävää kohden. On tykkänään tavallista, että asioita joutuu pyytämään vähintään kolme kertaa, ennen kuin mitään tapahtuu. Usein aiheesta pitää myös keskustella ja pyöritellä yleisesti, ennen kuin sitä aletaan mitenkään ratkoa. Ensimmäinen pyyntö on asian esittely: homman nimi on tämä. Vaikka toinen vastaa hoitavansa tehtävän, pyyntö pitää esittää vielä toisen kerran. Tämä on varmistus sille, että toinen ymmärsi oman roolinsa tehtävän toteuttajana. Näitä varmistuksia/muistutuksia tarvitaan useimmiten vielä yksi tai kaksi lisää, ennen kuin tehtävä konkreettisesti tehdään.

Itse opin viime viikolla, että pahin mahdollinen vastaus johonkin kohtuusimppeliin uuteen tehtävään on 'en ole tehnyt tätä ennen joten ole ihan varma tästä'. Jos pystyn selostuksen ymmärtämään ja vaikka kirjoittamaan samalla ylös, on paljon fiksumpaa ja hermoja säästävämpää heti painottaa, että osaan tämän nyt. Ohjeistava kollega nimittäin jankkasi tämän vastaukseni jälkeen useamman minuutin, että olenko nyt ihan varma että uskon osaavani homman ja että koen voivani sen tehdä, koska ei missään tapauksessa o-le pak-ko. Oli ihan hilkulla, etten täräyttänyt kuonoon vastaukseksi, että olen suomalainen ja jos sanon, että osaan, niin silloin tarkoitan sitä.

3) Suoruus yleisesti. Välillä tuntuu ihan vähän tynnyrissä/metsässä kasvaneelta, kun tajuan toisten pitävän joitain omia tapojani suoruudessaan ajattelemattomina tai jopa epäkohteliaina. Kohteliaisuus ja huomaavaisuus ovat täällä kaiken A ja O, eli kaikenlaisia konflikteja, arkaluontoisia aiheita ja loukkaavuksia vältetään lähes viimeiseen asti (toki on muutamia öykkäreitä tai Mr/Mrs Suorasuita täkäläisissäkin tullut vastaan). Harmoniahakuisuus ja hyvän tuulen ylläpito ovat mielestäni osasyy, miksi työpaikalla jutellaan vain kivakiva-positiivis-asioita, ja harva kertoo mitään omista ongelmistaan. Toisaalta täkäläisillä on taipumusta käsittämättömän ihailtavaan optimismiin. Olen tähän mennessä oppinut muutamia työkavereita sen verran tuntemaan, että tiedän heidän elämästään varsin rankkojakin hiljattain tapahtuneita asioita, kuten perhettä varjostavia vakavia sairauksia, avioeroja ynnä muita. Näistä ei kuitenkaan koskaan puhuta työpaikalla negatiiviseen sävyyn, vaan pelkästään toteamuksina tai toiveikkaaseen tyyliin. Pian ovat toivottavasti, ihan varmasti, asiat paremmin. Suomalaisille tästä hieman oppia peliin ja senkin maan synkän kylmä yleisilmapiiri kohahtaisi pari astetta lämpimämmäksi saman tien.

Hauska esimerkki suoruudesta oli, kun pari kollegaa kauhisteli erään ulkopuolisen meille lähettämää sähköpostia. Meili oli jatkoa aiempaan keskusteluun ja alkoi sanoilla 'vielä yksi asia'. Tämä oli siis tökeröä käytöstä täkäläisten mielestä, sillä kohtelias viesti alkaa aina tervehdyksellä, mieluiten sanalla Dear. En voinut olla nauramatta, sillä jos en olisi varta vasten asiaa opetellut, olisin itse juuri kyseisenlaisten sähköpostien lähettelijä. Niinpä heittelen omiin meileihini mukaan aina pari ylimääräistä please-sanaa ihan varmistaakseni, että täytän edes jotenkuten täkäläiset käytösstandardit enkä liikaa viljele käsitystä suomalaisista korpikuusen kannon alta kömpineinä maahisina.

Tästä anteeksipyyntökukkasia kaikille ausseille, joita olen suorasukaisuudellani mahdollisesti loukannut. Harmi vain, että he tuskin tätä lukevat todennäköisen kielimuurin takia. No, siispä pääsiäistervehdys kaikille suomalaisille sen sijaan! Kuva Google-kuvahaulla.