Vältelläkseni tietokoneen äärtä koko viikonlopun, shoppasin perjantaina töistätulomatkalla pari romaania aikani kuluksi. Keskustan Murray Streetilla on kaksikin ihan kelvollista ale-pokkari-kirjakauppaa, joista siis irtoaa luettavaa hintaan $5/kpl. Helppoa olisi piipahtaa myös kirjaston kautta, sillä Perthin kaupungin kirjasto sijaitsee nykyään samassa korttelissa työpaikkani kanssa. Jotenkin silti aina tulee ajauduttua noita paperbackeja selailemaan. Kaupoissa on kohtuuhyvä valikoima ihan uusiakin romaaneja ja tällä kertaa mukaan tarttui pari jännäriä. Toinen tosin oli kategoriaa hyytävä yliluonnollinen horror, luokituksen tajusin vasta kotona kirjan aloitettuani. Miten pelottava nyt voi olla kirja, joka kertoo brittivaeltajista, jotka eksyvät pohjoisruotsalaiseen metsään? Osoittautui, että ensimmäinen puolikas kirjasta oli pelottavinta koskaan lukemaani settiä. Osasyynä ehkä se, että erehdyin herkässä 18v. iässä katsomaan leffan Blair Witch Project, joka on sittemmin kummittelut mielessäni kaikilla metsävaelluksilla. Lisäksi pari oudoiksi tulkitsemaani sattumusta omilla luonnonpuistovaelluksilla* Suomessa saavat meikäläisen pöksyt tutisemaan ajatuksesta, että pitäisi yöpyä tuntemattomassa metsässä, kun ympärillä alkaa tapahtua selittämättömiä. Onneksi kirja (Adam Nevill, 2011: The Ritual) lässähtää loppua kohden ja saan sentään nukuttua nyt, kun koko kirja on selätetty.
Koukuttavaa kirjaa tahtomattani yöhön saakka lukiessani kävi kyllä mielessä ajatus, että tulen olemaan kohtuushokissa, jos yöllä tapahtuu jotain yllättävää - kuten vaikka jos palohälytys alkaa raikamaan. Ja kuinkas sitten kävikään. Klo 3 aamuyöstä pärähtää sireeni ulvomaan: hätätilanne, pelastautukaa välittömästi! Luojalleuniversumillekiitos että näitä palohälytyksiä on tullut noin kerran kuussa ja näköjään on jo iskostunut selkärankaan, mitä sitten tehdään. Sydärin saamisen sijasta nousin ilman shokin häivääkään umpiunesta, kävelin vaatekaapille, kiskoin lämpimintä sieltä löytyvää päälle, kävelin ovelle, tarkistin että laukussa on kännykkä, lompakko ja avaimet, painelin käytävään ja lukitsin asunnon oven. Ja painelin seuraavaksi suoraan jonkun toisen asunnon ovesta sisään. Ihme juttu, sitten viime näkemän täällä hätäuloskäytävässä on yllättävän paljon tavaraa, huonekaluja ja oikein kokolattiamatto. Kun näkökenttään rekisteröityi pari hahmoa hämärässä, joista toinen selkeästi puolialaston mies boksereissa, älysin sentään peräytyä ja huudella epätoivoisia sorryja pimeään. Seuraavaksi exit-merkkiä kohti ja hätäuloskäyntiportaikkoon. Puolituntinen palokunnan all clear-huudon odottelu pihalla menikin sitten mielenkiinto siihen asiaan kohdistuen, että kukahan näistä sadasta naapurista mahtaa asua häiriköimässäni asunnossa, ja joko kohta joku tulee vaatimaan anteeksipyyntöä tunkeilustani. En tosin tajua, että nukkuuko joku ihan tosissaan ovi lukitsematta, vai oliko kyseisen asunnon asukaskunta jo avannut oven lukon evakuoidakseen ja puki vasta sen jälkeen päälleen.
Note to self: palohälytystoimintaohjeet ovat selkeästi 90%-prosenttisesti jo jossain käpyrauhasessa asti, hyvä. Note to self 2: loppuu se horror storyjen lukeminen, koska tänäänkin sippasi telkkari (väliaikaisesti) juuri kun ajattelin, että hiemanpa säikähtäisin jos nyt alkaisivat elektroniset laitteet temppuilemaan.
*Ne sattumukset:
1) Kerran lähestyessämme kalliokuilun halki kulkevaa polkua, jostain kuilun takaa kumpusi jyrisevä, matala, epäinhimillisen pitkä karjaisu/murina/huuto - hieman kuin sekoitus villieläimen ääntä ja kaukana jylisevän lentokoneen ääntä. Koska kumpikaan meistä vaeltajista ei kehdannut ensimmäisenä sanoa, että nyt kyllä käännytään ja juostaan autolle asap, jatkoimme vaan. Äänen lähde ei ONNEKSI tullut vastaan. Ei kuulostanut ollenkaan karhulle, jos joku ajatteli ehdottaa.
2) Vaeltaessamme korpipolulla maasto muuttui yllättäen ja tulimme kauan sitten hävinneen asutuksen pihaan - luontopolun kyltin mukaan ensimmäisiä seudulla olleita uudistiloja. Ruohottunutta aukiota peittivät siellä täällä kainalonkorkuiset kivet. Kun olimme ylittäneet aavemaisen talottoman pihan ja olimme palaamassa metsänrajaan, takaamme kuului ihan selvät lapsen juoksuaskeleet. Turha kai sanoa, että koko kolmetuntisen vaelluksen aikana emme nähneet tai olleet nähneet ketään muita polulla. Pakosti oli jonkun linnun ääni, näin ainakin toistelin itselleni.
Ketä tällainen metsä voi pelottaa? Allekirjoittanutta ainakin, etenkin pimeällä ja mielikuvituksessa. Kuva Google-kuvahaulla. |