Asunnonosto Australiassa - lainanhaku, tarjousprosessi, kaupanvahvistus

Asuntoteema jatkuu. Hyvät ystävämme miettivät ensiasunnon ostoa ja tuli siitä mieleen koota pientä käsikirjaa, mitä kaikkea pitää tietää ja tehdä, kun asuntokaupoille ryhtyy Australiassa. Täällä on jonkin verran osavaltiokohtaisia eroja, eli tämä paketti tarkalleen ottaen koskee vain Länsi-Australiaa, sivuten muita osavaltioita. Ihan kaikkea faktaa en muista tarkalleen, joten kannattaa tarkistaa asiat googlaamalla, jos asuntokauppa polttelee mielessä. 

Suomalaisen yllätti ihan ensinnä se, miten monta välikättä asuntokauppaan tarvitaan. "Tarvitaan" lainausmerkeissä. Täällä ei riitä, että kohtaajina ovat myyjä, ostaja ja välittäjä. Vaan normikauppaan on otettava mukaan myös settlement agent tai conveyancer eli kaupanvahvistaja, sekä building inspector eli kuntotarkastaja. Hyvin monilla on lisänä mortgage broker eli lainaneuvottelija, ja pankilla saattaa olla omia alihankkijoitaan vähän kaikkeen, siitä kohta lisää. Jokainen ekstrahenkilö veloittaa ekstraa, mikä pitää laskea mukaan lainakuluihin (tai omista säästöistä otettavaan pottiin).

Asuntokaupoille voi alkaa, jos on säästänyt vaadittavan depositin eli käsirahan, tällä hetkellä useimmat pankit vaativat 20% myyntihinnasta. Perthissä asuntojen keskihinta on n. $400 000 ja talojen $500 000, mutta huomattavasti kalliimpaakin on, alueen haluttavuudesta riippuen. Omasta kolmen makkarin talostamme maksoimme reilusti keskihintaa vähemmän $330 000, koska alue on Perthin edullisimpia working class- työläis/teollisuusaluestatuksestaan johtuen. Itse tykkään lähiöstämme, merenrantaan on 10min ajo, lähikauppaan ja juna-asemalle 5min kävely, suosikkipaikkaani kirjastoon kahviloineen 5min ajo, kaikkialla paljon puistoja ja vihreää. Se pelätty teollisuusalue (öljyn- ja metallienjalostamo) on useamman kilometrin päässä eli ei mitenkään näy arjessamme negatiivisesti. 

Koska meillä oli jo ennestään asuntolaina ja lisäksi olimme juuri viettäneet sapattivuoden poissa töistä, meillä ei ollut vaadittua 20% käsirahaa säästössä vaan saimmekohan kokoon ehkä 14%. Löysimme kuitenkin pankin, joka tällä summalla suostui lainaamaan, kunhan maksamme LMI:n eli lender´s mortgage insurancen, lainanantajan vakuutuksen. Siitä jouduimme pulittamaan $3500. Moni mieluiten säästää kunnes pääsee vaadittuun käsirahasummaan välttääkseen turhan kulun LMI:n. Se on siis puhtaasti lainanantajan turva, jos jättäisimme lainoja maksamatta. Emme itse siitä hyödy mitenkään - pankki pakkolunastaisi asuntomme, jos emme maksa oikein ja ajallaan. 

Kuitenkin laskimme, että meidän pitäisi säästää noin vuosi päästäksemme 20%:n summaan ja tänä aikana pitäisi kuitenkin maksaa vuokraa, eli jonkun toisen lainaa. Maksamalla $3500 säästimme noin $16 000 vuokrissa, eli parempi näinpäin. LMI riippuu kauppahinnasta ja lainaavasta pankista, ja se voi olla paljon enemmän tai hieman vähemmän kuin meidän maksamamme. Tarkista aina ennakkoon!

Muita lainan päälle tulevia kuluja ovat kaupanvahvistaja (mitä vain välillä $500-2000 kilpailutukseni perusteella), rakennustarkastaja ($200-500), asunnon hinta-arviointi ($220), lainan perustamiskulut ($250), pankin laki- ja hallintokulut ($900) eli parisen tonnia vähintään, pankista ja kilpailutuksista riippuen. Hinta-arvioinnin tekee lainaava pankki eli sitä ei voi pyytää mistään itsenäiseltä osapuolelta tai tehdä itse. Käytännössä he vertailevat pyyntihintaa toteutuneisiin kauppoihin alueella eli varmistavat, että pyytämäsi laina on linjassa asunnon todellisen arvon kanssa. 

Kun vetää ostohousuja jalkaan, kannattaa olla jo valmiiksi mietittynä, paljonko pystyy maksamaan - ja hankkia pankilta preapproval eli lainan esihyväksyntä. Kuulemma kaupat saattavat usein tyssähtää siihen, jos ostajalla ei ole esihyväksyntää, koska lainaprosessi saattaa viedä parikin kuukautta. Ja myyjä usein mieluummin valitsee ostajan, jolla on jo pankki puolellaan ja lupaus paperilla, että riittävä summa rahaa on tulossa. Esihyväksyntä vaatii paperitöitä myös, mutta yhtä paljon kuin luottokortin hakeminen eli sen pystyy tekemään netitse tunteroisessa (jos siis on esim. omat palkkatulot/tilinauhat valmiina, ja kotitalouden kuukausibudjetti toteutuneisiin kuluihin perustuen laadittuna). 

No mistä löytää oikean pankin? Aussit keskimäärin eivät halua/jaksa/uskalla itse etsiä ja kilpailuttaa, vaan luottavat asiantuntijaan eli lainaneuvottelijaan (mortgage broker). Neuvottelija on itsenäinen osapuoli, jonka tulisi teoriassa esitellä sinulle parhaat lainat, tilanteeseesi sopivimmin. Itselläni on pelkästään huonoja kokemuksia brokereista pari sellaista tavattuani, enkä luota heidän itsenäisyyteensä tai puolueettomuuteensa ollenkaan. Broker saa palkkion siltä pankilta, jonka tuotteen myy, eli käytännössä heillä on tietty valikoima tuotteita tietystä sopimuspankeista. Esittelemättä saattavat jäädä paljon parempia diilejä tarjoavat second tier - eli "toisen kerroksen" pankit/lainalaitokset, kuten luotto-osuuskunnat (credit union) ja nettipankit (online only banks).

Meillä on seitsemän vuoden aikana ollut laina neljästä eri pankista ja vaikka kilpailutus vie aikaa ja lainanantajan vaihto maksaa, kilpailuttamalla olemme säästäneet korkomenoissa ja lainanhoitokuluissa. Näistä kaksi on ollut luotto-osuuskuntia, yksi nettipankki, ja yksi ihan normipankki (tämänhetkinen lainaajamme). Oman kokemukseni perusteella olen huomannut, että isoilla tunnetuimmilla pankeilla ei koskaan ole parhaat tarjoukset, koska he luottavat tunnettuuteensa ja siihen, että ihmiset eivät uskalla kokeilla pienempiä tarjoajia. Tottakai pitää olla järki mukana sellaisen kelkkaan hypätessään, mutta esim. nettipankit ovat aina jonkun ison tunnetun pankin alajaostoja tai siipitoimintaa. Jos eivät ole, älä lainaa sieltä. 

Kun esihyväksyntä on, voi alkaa shoppailla uutta kotia. Miten se tapahtuu? Ihan samoin kuin Suomessakin (oletan), eli käymällä näytöissä. Australiassa on kohtuuyleistä myydä asunto huutokaupalla, mutta tämä metodi on suosituin itärannikolla, enkä ole koskaan käynyt huutokaupassa täällä Perthissä. Tarjous asunnosta tulee tehdä paperilla ja yleensä välittäjällä on siihen nettilomake. Huom, Länsi-Australiassa tarjousta tehdessä pitää tietää, että se on sitova. Eli jos allekirjoitat paperin sanoen, että tarjoat $500 000 ja omistaja hyväksyy sen, puolimillinen pitää sitten kaivaa jostain ja maksaa, oikeuden uhalla. Tarjousta ei kannata tehdä huvikseen kokeilumielessä, eikä missään nimessä isommalla summalla kuin mihin laina ja käsiraha yhdessä riittävät. 

Useimmissa muissa osavaltioissa on cooling off period eli voit perua kaupan ilman syytä tietyn ajanjakson kuluessa, vaikka olisit allekirjoittanut tarjouspaperin. Tarkista aina oman osavaltiosi säännöt!

Tarjoukseen voi laittaa erilaisia ehtoja, esimerkiksi subject to finance eli ehtona on pankkilainan saanti, tai subject to sale eli ehtona on oman asunnon myynti. Tiivistäen, mitä vähemmän ehtoja tarjoukseen laitat, sitä todennäköisemmin tarjous hyväksytään (koska kauppa on mahdollisimman nopea ja suorasukainen). Toisaalta, ei ehtoja tai vähin ehdoin kauppa saattaa olla itsellesi haitallinen, jos jokin meneekin pieleen (esim kuntotarkastuksessa paljastuu jotain yllättävää). Eli vähimmäisehdoiksi tulisi / kannattaisi laittaa ainakin subject to finance and subject to satisfactory building inspection. Huom, älä ota tätä minään lakineuvona eli tutki asiaa tarkkaan itse ja/tai pyydä kaupanvahvistajaasi lukemaan tarjouspaperi läpi ennen sen lähettämistä.

Mistä tietää, mitä kannattaa tarjota? Tähän on yhtä monta mielipidettä kuin ostajaakin. Usein kiinteistövälityssivuilla on ohjehinta tai haarukka, eli esim. minimipyyntö $500 000 tai paras tarjous välillä $500 000 - 600 000. Järkevän haarukan pystyy arvioimaan tutkimalla myytyjen asuntojen tilastoja haluamaltasi alueelta. Tottakai ammattilaisostajat seuraavat hintakehitystä ylipäätään ja tietävät talouden merkeistä, milloin on hyvä tai huono aika ostaa. Itse ostimme ensimmäisen asuntomme hintapiikissä ja nykyisen kotimme kohtuustabiilina aikana (sillä alueella). Yleensähän koti on vähän pakko ostaa silloin kun se on pakko, eli harva meistä pystyy odottamaan vaikkapa 5-10 vuotta jotain parempaa hetkeä.

Minimipyyntöhinnan tarjoaminen ei tarkoita, että se tullaan hyväksymään, ja on vain pakko sävelkorvalla arvioida, onko paras ratkaisu tarjota hieman alle vai ylle vai tasan. Suositut kohteet menevät Perthissä erittäin nopeasti eli jopa ennen virallista markkinoille tuloa tai ensimmäisestä näytöstä. Välittäjän kanssa on ok neuvotella, kunhan muistaa, että tämän tavoite on maksimoida voitto. Eli ei kannata missään nimessä paljastaa, että ensimmäinen tarjouksesi on vaikkapa $20 000 vähemmän kuin mihin oikeasti pystyt. Kiinteistöostoista on miljoonia kirjoja, nettisivuja ja YouTube-videoita, joissa minua pätevämmät ihmiset jakavat vinkkejä, eli niitä kannattaa hieman opiskella ennen neuvottelutuokioita. 

Kun tarjouksesi on hyväksytty, alkaa hektinen paperityö pankin kanssa. Heille pitää toimittaa suunnilleen kaikki tieto kaikesta rahaliikenteestäsi, eli tulot, menot, lainat, luottokortit, huolto/elatusvastuut jne. Tällaiset paperit kannattaa tutkailla valmiiksi ennakkoon. Yleensä pankki haluaa nähdä ne kolmen viime kuukauden ajalta. Monet noista on pitänyt toimittaa jo esihyväksyntää hakiessa, mutta lainan kohdalla kaikki pitää todnäk päivittää. Koska Australiassa ei tunneta sotua tai henkilönumeroa, pelataan myös pistebingo eli sinun tulee eri dokumentein todistaa olevasi kuka väität olevasi. Joskus voi mennä pankkiin paikan päälle näyttämään esimerkiksi passin, ajokortin ja Medicare- eli Kelakortin. Joskus pitää järjestää tunnistautuminen muuten. Esim meidän tapauksessamme meidän piti tilata kotiin "Uber"-tunnistus eli olikohan Fedexin heppu, joka tutki korttimme, otti meistä kuvat ja pyysi allekirjoituksen tietokantaan. Tämä oli mielestäni päätöntä, koska olisimme voineet ajaa pankkiin 5min tunnistautumaan. Mutta heillä oli tällainen välikäsisopimus, maan tavan mukaan. 

Pankki, välittäjä ja kaupanvahvistaja sopivat keskenään settlement daten eli kaupanvahvistus/kiinteistönsiirtopäivän. Se on yleensä 1-2kk tarjouksen hyväksymisestä, ellei ole erikseen sovittu pidempää aikaa vaikkapa oman talosi myyntiä odottaen. Tuona päivänä raha liikkuu ostajalta myyjälle ja kauppakirjat siirretään nimiisi. Vahvistuspäivän takaaminen on nyt kaikkein tärkein prioriteettisi, koska jos se viivästyy jonkun paperibyrokratialeiman puuttumisen takia, joudut maksamaan sakkoja ja kauppa saatetaan jopa purkaa. 

Täällä on uutisissa ollut tapauksia, joissa ostajat ovat menettäneet koko käsirahan, kun kauppa ei ollutkaan vahvistuspäivänä mahdollinen esimerkiksi pankin virheen tai oman tahattoman viivyttelyn takia. Eri osavaltioissa on eri säännöt, eli joissain tulee "vain" sakkoa (pankin lakiteknisiä maksuja), joissain voi tosiaan koko käsiraha vuotaa ostajalta myyjälle rangaistuksena kaupanviivytyksestä, ja kauppa voi raueta. Eli on ERITTÄIN tärkeää tietää, mikä seuraamus vahvistuspäivän viivästymisestä on ja miten voit taata vahvistuksen onnistumisen. 

Kun vahvistuspäivä onnistuneesti koittaa ja kauppa viimeistellään, kiinteistö siirtyy virallisesti nimiisi kiinteistörekisterissä (Länsi-Australiassa nimeltään Landgate). Huom, jos ostat kiinteistön yhdessä toisen kanssa (esim puoliso), teidän on pitänyt jo aiemmin päättää, onko järkevää liittää kumpikin titleen eli kiinteistönomistuskirjaan, vai onko se vain toisen nimissä. Puolison lisääminen jälkikäteen papereihin on kallista, kun taas lainanhakuaikaan se ei lisää kuluja. 

Edut ja haitat kummastakin päätöksestä kannattaa tutkia tarkkaan. Joissain osavaltioissa voi olla mahdollista saada first home owner´s grant eli ensiasunnon ostajan avustussumma kummallekin, jos esim yksi omistaa 70% yhdestä kiinteistöstä, toinen 30%, ja seuraavassa ostoksessa omistajuus on toisinpäin. Näistä kannattaa puhua jälleen yhden välikäden eli accountantin, kirjanpitäjän kanssa, jollainen lähes kaikilla ausseilla on, jos heillä on yhtään omistuksia. Toisaalta, joissain osavaltioissa voi eron sattuessa olla todella vaikeaa saada omaa puolikastaan kiinteistöstä, jos oma nimi ei ole titlessä eli jättäytymällä pois omistuskirjasta saattaa pahimmassa tapauksessa jäädä puille paljaille, jos suhde ajautuu karikolle (teoriassa kaikki omaisuus jaetaan avioerossa puoliksi, kuitenkin käytännössä omistava osapuoli pystyy piilottamaan omaisuutta exältä). Näistä en tässä ryhdy neuvomaan, kunhan mainitsen tiedottamisen nimissä. 

Kaupanvahvistuspäivä on normaalisti myös se päivä, jolloin saat asunnon avaimet ja usein myös lahjan (klassisesti suklaata ja skumppapullon) välittäjältä, ja saat muuttaa sisään. Onnea kaupoista! 

Perthin keskustaa.

Hauska sammakkoperhe muuten vaan. Loma-Airbnb:n seinässä.

Lomaselfie, melkein onnistui!

Vuokranantajan verenpaineet

Ohhoijaa, maanantai ja olo aivan puhki. Mennyt viikonloppu oli varsinainen comedy of errors eli itkun ja naurun sekaista touhotusta, verenpaineet tapissa, pääasiassa muiden ihmisten osaamattomuuden/viitsimättömyyden takia.

Kaikki alkoi viattomasti ja ihan muulla aiheella. Pikku-N täytti kolme vuotta. Meillä oli juhlat buukattuna lauantaille, tapahtumapaikkana leikkikenttä/puisto, koska koronarajoitteiden takia kotiin ei tällä hetkellä saa kutsua kuin muutaman vieraan. Olimme ottaneet E:n kanssa oikein vapaapäivän perjantaille, jotta voisimme a) levätä, b) käydä ostoksilla juhlia varten, c) käydä Ikeassa 40min ajomatkan päässä hakemassa muutamia säilytyskaappeja, joita autotalli (siis E) kaipaa. Yhtenä ideana oli myös pieni vaellus, mikä on yhteinen harrastuksemme. No, aika pian selvisi, että lepo, rauha ja vaellus eivät mahtuisi samaan päivään kaiken muun lisäksi, koska:

Vuokraamme entistä kotiamme, kerrostalokolmiota. Täkäläiseen tapaan meillä on property manager eli vuokravälittäjä-isännöitsijä, joka hallinnoi asuntoa ja vuokrasuhdetta. Reilun kahden vuoden vuokraisännyysuramme aikana olemme vaihtaneet manageria kerran, koska edellinen ei vastaillut viesteihin/kysymyksiin ajallaan ja heillä oli myös valtava henkilöstövaihtuvuus, eli vuoden aikana asuntoamme hallinnoi neljä eri ihmistä. Tämä uusi manageri on tähän saakka vain kerännyt vuokraa, maksanut laskuja ja tilittänyt ylijäämää meille, eli vuokralainen hänen aikanaan vaihtui ensimmäistä kertaa nyt. Edelliset siis muuttivat pois helmikuun lopussa. Managerin tehtävä on ohjata poismuuttavat vuokralaiset siivoamaan asunto esittelykuntoon, mainostaa ja esitellä, ja hankkia uudet vuokralaiset. Mutta.

Perthissä on tällä hetkellä erittäin kuumat asunto/vuokramarkkinat, ja vapaita vuokra-asuntoja on alle prosentti. Meidänkin asuntoamme on käynyt katsomassa yli 50 ihmistä, mutta yhtään kukaan ei ole ollut kiinnostunut vuokramaan. Mielenkiinnon puutteesta yllättyneinä päätimme käydä Ikean-reissulla katsomassa, missä kunnossa asunto on - managerin mukaan kuulemma hyvässä ja vuoraakin voisimme pyytää $40 enemmän per viikko kuin aiemmin. 

Luulimme, että suurin pulma olisi alaovesta sisään pääsy, koska emme olleet varmoja, onko tiedossamme oleva ovikoodi oikea. Voi tätä naiiviutta. Pääsimme helposti sisään, mutta asunnon ovella vastaamme löyhähti ensimmäisenä inha katku. Kuin sekoitus mädäntynyttä katkarapua ja kissanpissaa. Kävelimme järkyttyneinä sisälle ja kalustetussa asunnossa ensimmäiset näköhavaintomme olivat tahrainen sohva, ja sennäköinen parisängyn petaustpatja, että joku oli hikoillut aikamoiset koronakuumeläntit siihen. Kokolattiamatto oli pölyinen ja tunkkainen, ja kun hieman siirsimme huonekaluja, sängyn alta pullahti pölykoiria ja sohvan alta popkorneja sekä popkornipussin revennyt muovikulma. 

Epäuskon ja pettymyksen vallassa otin kaikesta kuvat, kirjoitin valitussähköpostin managerille ja aloimme raivaamaan tilannetta: sohvanpäällinen kaikkineen pois, petauspatja roskiin, roskat roskiin. Yksi sohvatyynyistä paljastui revenneeksi alapuolelta. Haju ilmeisesti tuli pesemättömästä kokolattiamatosta, joten vaadin sen välitöntä pesetystä: managerin siis tulisi järjestää se ja laskuttaa vuokralaisilta, kuten vuokrasopimus sanelee. 

Ajoimme Ikeaan etsimään uutta patjaa sekä sohvanpäällistä, sekä omaan kotiimme tarvittuja hyllyjä. No, eihän niistä mitään tietenkään ollut saatavilla, koska korona. Länsi-Australiassa on nyt kaksi vuotta ollut kaikenlaisia toimitusvaikeuksia, kuulemma koronan takia, vaikkei se ole osavaltiossamme näkynyt juuri lainkaan ennenkuin viime kuussa. Lennot ja rekkarahdit itä-Australiasta ja ulkomailta ovat olleet karsittuna minimiin Länsi-Australian koronamuurin eli rajasulun vuoksi. Kun kuljetuksia olisi voinut lisätä tämän kuun alusta lähtien, mantereen ainoa maankattava rautatie idästä länteen katkesi tulvan alle. Eli meillepäin ei tule oikein mitään tuotteita, joita ei kasvateta/tehdä paikallisesti. Ikean sohvanpäälliset eivät kasva Perthin puissa. Myös ruokakaupoissa on paikoin typötyhjät hyllyrivit ja vessapaperia meillä ei välillä ollut ollenkaan (onneksi edes nenäliinoja), koska ne olivat kaikista lähikaupoista loppu viikkoja putkeen.

Juuri kun saimme eteemme Ikean lihapullat, manageri soitti. Ja sen sijaan, että olisi pyydellyt anteeksi leväperäisyyttään, aloitti oikein mielenkiintoisen gaslighting-eli syyllisyyden siirron operaation. Kuulemma meidän odotuksemme ovat epärealistiset, vuokralaiselta ei voi vaatia parempaa standardia, koska asunto "oli tuossa kunnossa heidän muuttaessaan"(!), kokolattiamatto on "jo pesty" ja siitä on todisteena kuitti, jne jne. En ollut uskoa korviani, kun ihminen, jolle me maksamme omaisuutemme huollosta, alkaa syyttää meitä siitä, että odotamme häneltä tavallisenasteista työntekoa, sitoutumista ja ammattiylpeyttä. 

Vaadin nähdä matonpesukuitin. Vaadin nähdä edellisen managerin tekemän kuntotarkastuksen vuokralaisten muuttaessa sisään. Kysyin, onko tämä tosiaan managerin mielestä ok taso ja onko hän itse käynyt asunnossa sisällä. Kuittia eikä raporttia "ei juuri nyt löydy arkistosta" ja kuulemma on itse käynyt, matto on pesty, kaikkihan on kunnossa juujuu. Vaati kaiken itsehillintäni, että en karjunut jannulle, että eikö sinulla aistit toimi, kun et silmillä näe ja nenällä haista, että asunto on kaikkea muuta kuin esittelykunnossa. Seuraavat väistely-yritykset managerin puolelta olivat: asuntoamme hallinnoi ihminen, joka ei ole enää heillä töissä, siivouksesta vastasi firma, jota he eivät enää käytä, ja kaikki vuokralaiseen liittyvät ongelmat ovat edellisen managerifirman syytä, jonka irtisanoimme vuosi sitten. 

Vartin jankutuksen jälkeen lopetin puhelun, vaadittuani, että manageri lähettää siivousfirman paikalle uudestaan - siihen hän pitkin hampain suostui. Mutta kallein operaatio, matonpesu, ei siihen kuuluisi, koska kuitti on jo toimitettu, vaikkei sitä siis arkistosta löydy. Just joo. 

Koska emme saaneet ostettua oikeita tarpeita, ajoimme kotiin pesemään sohvanpäälliset ja hankkimaan petarin muualta. Tähän mennessä olikin jo iltapäivä ja jumitimme ruuhkassa siihen saakka, kunnes oli aika hakea hektinen N hoidosta ja menettää kaikki tsänssit saada jotain muuta aikaan kuin muovailuvahaleikkejä naperon kanssa. 

Meillä ei ollut tarkoitus tehdä mitään jättikekkeritä N:lle, mutta kuitenkin muutaman ystäväperheen kutsuminen tiesi noin 20 vierasta ja samalle määrälle tarjoiltavia. Lauantaiaamun työnjako eteni niin, että E piti muksun kiireisenä muualla (joka oli lähestyvästä synttärijuhlasta aivan hepakassa) ja itse shoppasin ruokatarpeet ja valmistelin tarjoiltavat. Innostuin värkkäämään cocktail-paloja ruisleivästä ja sehän oli vähemmän fiksu idea, koska 60 cocktail-palaa tuorejuustolla, kurkulla ja savulohella vei enemmän valmisteluaikaa kuin olin laskelmoinut. Synttärikakuksi keksin tehdä bostonkakun eli pullat ja kakku samalla vaivalla, mutta sekään ei ihan hetkessä syntynyt. Eli tähänkin päivään toivottu lepohetki meni kankkulan kaivoon oman kunnianhimon takia ja lähdimme suunnilleen suorilta jaloilta juhlapaikalle, kun pullakakku saatiin uunista ulos. 

Koska Perthissä on pitkä matka kaikkialle (normiajo on puoli tuntia yhteen suuntaan yhtään minnekään), juhlat ajomatkoineen ja valmisteluaikoineen veivät jotakuinkin koko päivän. Kotiin palasimme iltakahdeksalta, ihan puhki, paitsi tietty N, jolla vain virta lisääntyi iltaa kohti jokaisen uuden avatun paketin myötä. Lopulta piilotimme paketeista muutaman "pahan päivän varalle", eli kunhan into hieman laantuu uusista jutuista, availlaan loput pikkuhiljaa. 

Sunnuntai valkeni vähemmän virkeänä, silti eikun taas hommiin. En yhtään luota manageriimme, joten päätimme itse lähteä siivoamaan asunnon ja hoitamaan kuntoon sen, mitä voimme. Puunasimme pinnat ja päällystimme sohvan uudelleen, N:n tietenkin pyöriessä jatkuvasti väärässä paikassa eli aivan kulkureitillä/edessä/jaloissa, kuten kolmevuotiaiden käytössäännöt vaativat. Nuuskin kirjaimellisesti nokka maassa maton läpi paikantaakseni, mistä se karmea pissalemu leijuu. Matto haisi tunkkaiselta, mutta ei löyhkänlähteeltä. Kunnes tajusin siirtää jääkaappia ajatellen, että ehkä sen alle on tippunut ruokaa. Ja mitä löytyy: kahdeksan (!) ison tulitikkuaskin kokoista torakka-ansaa, joissa on sisällä haisevaa tuholaismyrkkyä. Heittelimme nämä roskiin ja tuuletimme asunnon kauttaaltaan, ja hajujälki parani huomattavasti jo sillä. Buukkasin myös matonpesun tälle viikolle, jotta päästään myrkkykatkuista eroon. Yhtään kuollutta torakkaa ei missään näkynyt, joten ansat olivat ilmeisen tarpeettomia, onneksi. Imuroimme asunnon kauttaaltaan ja kaikin puolin varmistimme, että se on vuokrauskunnossa. Laitoin sekä meiliä että tekstaria managerille, että tässäpä kuvia pölykasasta, joka matosta lähti. Ja velvoita vuokralaiset maksamaan pesetys kuten vuokrasoppari vaatii.

Maanantaiaamuna puhelin soi. Siellä on managerimme. Hän soittaa innoissaan, että asunnossa ei ole mitään hajua, ja se varmaankin vain johtui "pestystä matosta". 

Meikällä kilahti. Aloin jotakuinkin huutaa, että mattoa ei ole pesty, sen näkee silmillä ja haistaa nenällä, ja että se vain nyt näyttää astetta puhtaammalta, koska imuroimme sitä eilen tunnin kuten kerroin. Ja haju tuli torakka-ansoista, joita hän ei ollut tupatarkastuksessaan (jota ei ilmeisesti siis koskaan tehty) edes huomannut saatu älynnyt poistaa. Managerin vastaus on: "Anu, en ala riitelemään tästä kanssasi. Matto on pesty ja emme voi veloittaa sitä uudestaan vuokralaiselta. Jos haluat sen pestä toistamiseen, oma on laskusi." Tässä vaiheessa tokaisin jannulle, että kuule etsin tänään uuden managerin, kiitos ja hei. Hän yritti tolkuttaa, että eiei, meillä on sopimus, sinun pitää maksaa sopimuskausi loppuun. Sanoin jäätä tihkuvalla äänellä, että luen tänään sopimuksen läpi tiheän kamman kanssa ja tutkin joka raon, miten saan sen päättymään asap. Kiitos hyvästi. Ja luuri korvaan. 

Viiden minuutin päästä sähköposti kilahtaa. Siellä on manageri. Hän ehdottaa, että voimme katkaista sopimuksen tähän päivään, jos maksan tähän saakka kertyneet mainostuskulut $110. 

Tässä vaiheessa laadin seikkaperäisen valitusmeilin jannun pomolle, managerifirman omistajalle, valokuvineen. 

Taas viiden minuutin päästä postiluukku pimpahtaa. Omistaja laittaa viestin: olen pahoillani tapahtuneesta, tutkin perinpohjin, missä meni vikaan. Et ole meille mitään velkaa ja päätetään sopimus tähän päivään, normaalin kuukauden irtisanomisajan sijasta. Vastaan, että erittäin hyvä idea. 

Tähän väliin selonteko, miten kannattaisi oikeasti menetellä, jos ei olisi näin kuohahtelevaa tyyppiä kuin meikäläinen. Älä missään nimessä mene väliin ja ala itse säätää ja siivota, kun lopputarkastus on yhä tekemättä. Nyt emme pysty veloittamaan vuokralaiselta mitään, koska emme enää voi todistaa, että jama oli mikä oli. Valokuvathan voisivat olla milloin vain otettuja, jos tästä siis päädyttäisiin oikeuteen tappelemaan. Eli malta mielesi ja vaadi, vaadi, vaadi oikeutta. 

Itse kuitenkin sen verran sain mielenkuohuissa laskelmoitua, että menetämme vähemmän ottamalla tämän tappion takkiin (matonpesetys $135) kuin venyttämällä tilannetta epäpätevän ja valehtevan managerin kanssa - jokainen viikko ilman vuokralaista kun tarkoittaa tulonmenetystä meille. Eli parempi katkaista siteet ajoissa ja etsiä parempi, luotettavampi asianhoitaja kuin piiskata myllynkiveä eteenpäin.

Loppuun kevennys, mistä tuo comedy of errors- aloitus eli Ohukais- ja Paksukais-meno tuli mieleen, managerin toilailun lisäksi. Lauantaina olimme juuri saaneet pestyä sohvanpäälliset ja ripustettua narulle. Pikku-N opettelee parhaillaan vessassakäyntiä ja olen saanut hänet narrattua innostumaan asiasta niin, että hän saa pissata kuppiin vessanpöntöllä istumisen sijasta. Opin kikan serkultani ja jostain syystä tämä on pikkupojasta hirmu hauska juttu. E on opettanut N:lle, että hän saa kaataa kupin sisällön kukkapenkkiin, koska kasvit hyötyvät urea-lannoitteesta. No, alkoi sataa. N tipsuttaa menemään takapihalle kukkapenkkiä kohti kuppinsa kanssa. E tajuaa, että sataa - ja juuri pesemämme sohvanpäälliset kastuvat! Hän rynnistää ulos niitä pelastamaan, vahingossa tönäisee matkalla N:ää, joka hulauttaa pissat kupista - E:n upouuden teltan päälle, jonka tämä on pystyttänyt takapihalle sitä testatakseen. 

Huoh. Yksi oikein, kaksi nurin, ja yksi askel eteenpäin, kaksi taaksepäin, vai miten se menee :D Huomenna tapaan uusia managereja, aloin oikein kilpailuttaa. Eteenpäin puuta koputtaen. 

En halua laittaa kuvia likaisesta kämpästä, joten kuvitukseksi juhlateemaa. Synttärisankarin bostonkakku sekä juhlien jälkeen leluja nukkumassa, N:n laittamina. Paitsi lopussa kylläkin on ruutukaappaus valituskirjeestäni managerin pomolle. Saa hieman kuvaa, mikä kaikki meni vikaan.

Voihan He-Man

Suomenkielessä ei ole erillisiä persoonapronomineja miehille ja naisille, vaan kaikki ovat hän (tai puhekielessä se). Tämä on aakkosten* ohella asia, joka edelleen on minulle englanniksi vaikeaa, koska se ei kasvuympäristössä uponnut selkärankaani tahi muuallekaan aivokurkiaiseen. Eli edelleen käytännön puheessa ja nopeassa tempossa sekoilen sen kanssa, kuka on he tai she, vaikka teoriassa tiedän täydellisesti, mitä tulisi sanoa. Saatan siis pokalla selittää vaikkapa mieskollegasta, että he needed to leave to pick up her daughter, eli hänen (miehen) piti lähteä hakeakseen hänen (naisen) tyttärensä. Jotenkin tuo tytär-sanan naispuolisuus muuntaa mielessäni persoonapronominin his (hänen, miehen) muotoon her (hänen, naisen). 

Osasyy oppimisvaikeuteeni on, että en ihan oikeasti käsitä, miksi sillä on väliä, viitataanko mieheen vai naiseen, koska ensimmäiset 30 vuotta elämästäni kaikkiin viitattiin samalla sanalla. Mutta nyt olemme tulleet uudelle askelmalle pikku-N:n puheenoppimisessa, hänen juuri täytettyään kolme vuotta. Jo pidemmän aikaa hän on osannut viitata muihin ihmisiin sanalla he henkilönnimen sijasta. Pikkulapsethan helposti puhuvat kolmannessa persoonassa kaikista, myös itsestään, eli Anu tekee, Anu menee, äiti piirtää, äiti kokkaa. N:lle on valjennut, että nimen voi korvata yleissanalla, mutta hänelle se todentotta on yleissana he. 

En tiedä, miksi juuri miespuolinen he, naispuolisen she:n sijasta. Ehkä osasyynä ovat lastenohjelmat, joissa usein miespuoliset autot, mopot ja työkoneet seikkailevat. Yksi tekijä saattaa olla E:n puhetapa, joka ranskasta suoraan ammentaen usein viittaa esim. eläimiin sanalla he, sanan it (se) sijasta. Hänelle melkeinpä kaikki eläimet ovat englanniksi he, vaikka puhuisi uuhesta tai lehmästä, jotka ihan selkeästi ovat she. Tätä kohtaa tosin en tajua, että miksi se he on niin luonteva, koska ranskassa on maskuliineja ja feminiinejä muotoja. Ilmeisesti maskuliinimuodot kuitenkin ovat yleisempiä, esimerkiksi ministeri-sana on ranskaksi aina maskuliini, vaikka itse ministeri olisikin nainen. 

Olen nyt itse yrittänyt alkaa opettaa she-sanaa N:lle, toisaalta kieliopillisuuden vuoksi, toisaalta siksi, että se on tässä kulttuurissa tärkeää, vaikkei minulle henkkoht olekaan tärkeää. Mutta olen huomannut itsessäni kummallista vastustusta asiaa kohtaan. Siis ei siksi, etten haluaisi hyväksyä/tunnistaa/korostaa naispuolisten ihmisten naiseutta, vaan ehkä siksi, että en henkkoht ymmärrä, miksi sukupuoli on niin isosti keskustelua määrittävä tekijä. Tosin tämä todennäköisesti johtuu omasta urautumisestani, koska en ole itse ikinä kokenut sukupuoli(rooli)kriisejä, enkä ole joutunut pohtimaan saati fyysisesti/kehollisesti kohtaamaan, millaista olisi elää väärää sukupuolta tai olla tungettu sosiaaliseen lokeroon, johon ei halua. 

Rinnakkaisasiana: Australiassa on tällä hetkellä käynnissä jonkinasteinen seksuaalivähemmistöjen voimautuminen, eli täällä(kin) hyväksyttiin samansukupuolinen avioliitto joulukuussa 2017. Myös trans-ihmisten näkyvyydestä tai ihmisoikeuksien toteutumisesta puhutaan nyt aiempaa enemmän. Meillä töissä asia näkyy niin, että meille perustettiin Equality and Diversity Council eli neuvoa-antava tasa-arvo- ja monimuotoisuus-”komitea”, johon itsekin kuulun, tosin vähemmistökielen ja maahanmuuttajuuden edustajana. Jo muutaman vuoden Australiassa on puhuttanut juurikin tämä sukupuolittunut persoonapronominien olemassaolo ja täällä on hitusen yleistynyt muoto they, he, käytettynä suomalaisen hän-sanan tavoin eli kenestä tahansa yksilöstä. 

They on sikäli kieliopillisesti oikein, että sitä voi käyttää ihan kaikessa tekstissä epämuodollisesta akateemiseen silloin kun ei tiedä henkilön sukupuolta tai viittaa kumpiinkin/kaikkiin. Mutta myönnän, että itse en osaa vielä käyttää sanaa niin, että puhuessani yhdestä henkilöstä, kutsuisin häntä they´ksi koska se assosioituu niin vahvasti heihin, hänen sijasta. Suomeksi suoraan kääntäen tulisi tällaista: ”Kollegani Di on tänään myöhässä, mutta he pyysi kertomaan, ettei heitä tarvitse odottaa.” Toisaalta suomennos on tökerö, koska suomeksi hypitään paljon persoonapronominien yli, eli niitä ei edes lauseeseen tule jos ei ole ihan pakko (oikeampi olisi: pyysi kertomaan, ettei tarvitse odottaa). 

Toinen ratkaisu, jota paljon näkee nykyään virka- tai tutkimuskielessä, on he´n ja she´n vuorottelu. Viime vuosikymmeniin asti melkeinpä kaikki virallinen teksti, ml. tieteenteko, on ollut täynnä he-mania, eli jokainen toimija on mies-he, vaikka sillä viitataan myös naisiin tai väestöön yleisesti. Nyt termejä koitetaan sekoittaa tasapainotuksen vuoksi ja jotta tehtäisiin selväksi, että puhutaan kaikista, ei vain miehistä/pojista. Mutta välillä sekin on aika sekavaa. 

Esimerkki. Kaikki täällä saamani terveydenhuollon vauvanhoito- ja lastenkasvatusoppaat on kirjoitettu he/she-vaihtelulla, näin. ”When your baby needs to be burped, hold him against your shoulder. When she becomes tired, put her in the cot. When he wakes up, it´s time for another feed”. Eli: Kun poikavauvasi tulee röyhtäyttää, pidä häntä olkaasi vasten. Kun tyttövauvasi väsyy, laita hänet kehtoon. Kun poikavauvasi herää, on taas aika syöttää hänet. Eli samassa tarinassa seikkailee tyttö ja poika iloisen sekaisin, koska muuten ei saada tehtyä kunnolla selväksi kielen kautta, että tämä koskee nyt kaikkia vauvoja. 

Eräs oikeasti huolestuttava piirre sukupuolen neutraloinnissa kielestä on, että siinä voidaan mennä pahasti yli jonkinlaiseen mekanistiseen robottihahmoon tai kehonosien kokoelmaan ihmisen sijasta. Täällä debatoidaan nyt jonkun verran siitä, millaisia termejä saa käyttää vanhemmista ja esimerkiksi imetyksestä. Eli saako sanoa äiti ja isä, vai pitääkö sanoa primary caregiver tai birthing parent eli ensisijainen hoitaja-huoltaja ja synnyttänyt vanhempi. Jotenkin lakitekstiin nuo ymmärrän ja hyväksyn, mutta en oikein normaaliin kanssakäymiseen vaikkapa lääkärin kanssa. 

Vielä rajumpaa on, että nyt on alkanut ilmaantua esimerkiksi tutkimustekstiä, jossa ei uskalleta sanoa nainen, jotta katetaan tai jätetään pois muunsukupuoliset tai transnaiset, ja valittu termi on esim. vaginallinen henkilö, tai vielä pahempaa, vaginallinen keho/ruumis (bodies with vaginas). Nainen ei ole enää nainen saati ihminen/potilas/asiakas/hoidettava, vaan typistyy kehonosaksi. Toinen suosikki-inhokkini on rintakehäruokinta (chest feeding tai body feeding) imetys-sanan tilalla, joka on jo ihan hakoteillä siitä, mitä imetyksessä edes tapahtuu. 

Summa summarum. Kannatan tottakai inklusiivisuutta eli sitä, että jokainen kokee olevansa kuultu, nähty ja ymmärretty ihmisenä ja sen sukupuolen edustajana, joka on (oli se sitten syntymästä tai iän myötä selvinnyt asia). Mutta en sitä, että kieli kapuloitetaan sellaiseksi, että ihminen ytimestä katoaa jonnekin anatomialuettelon taakse.

Mutta paluumuutto takaisin asiaan. 

Eli: kun täällä joka tapauksessa nyt paljon keskustellaan siitä, tarvitaanko he ja she-erottelua enää jatkossa vai ovatko kaikki vain they, tuntuu itsestä jotenkin jälkeenjääneeltä koittaa painaa oman lapsen päähän noita eroja, joita en siis itsekään oikein luontevasti saa sujumaan. Toisaalta, jos käykin niin, että they-muoto ei ota juurtuakseen, he ja she täytyy vaan opetella kuitenkin, ja tuskinpa koko englanninkieli maailmanlaajuisesti muuttuu nyt lähivuosina niin, että sukupuolitetut persoonapronominit katoavat kokokaan. Eli jatkan jankutusta perheen miesväelle: kaikki ei ole he-mania vaan on myös se she.

*Englanniksi tavaaminen pysynee ikuisesti vaikeana, esimerkki. Oma nimeni Anu tavataan ei en juu, ei aa än uu. Joudun aina pinnistelemään, kun ihmiset tavaavat nimiään esim. puhelimessa nopeassa tahdissa ja olen kirjoittanut sähköpostiosoitteita väärin about tuhat kertaa. 

(C) kgroovy, https://creativecommons.org/