Kesäisemmät Suomi-fiilikset

Haa, kulttuurishokki hälvenee tai pikemminkin muuttaa muotoaan toiseen suuntaan. Takana on päivä kaupungilla ja voe ihmettä sentään miten lämmintä porukkaa voivat järvisuomalaiset olla (sori nyt hesalaiset, suuri osa teistä on vuodesta toiseen aika torjuvaa/yrmeää sakkia, en tiedä miksi). Kävin hetken mielijohteesta kampaajalla ja isoäitimäinen, lempeä ja taitava täti jutteli ummet ja lammet kaupungin kesätapahtumista, turisteista, mansikoista, puistoryypiskelijöistä, hiuslakasta ja graafisesta leikkauksesta. Aikeeni oli vain lyhentää otsis, jotta näen osallistua juhannuksen viettoon, mutta kampaajan suosituksesta päähäni tempaistiin "kansainvälisiä tuulia ja oikeen tanssitukka" - kampaajan termi. Kuvaa ei ole tähän hätään ladata, mutta malli on hieman kuin Amelielta näpistetty (ps. en ole nähnyt leffaa). Suurin ilonaihe oli kampauksen hinta: 33 euroa. Anteeksi mitä? Perthissä hätäisemmin kyhätystä latvojentasoituksesta saa helposti pulittaa viisikymppisen ja mallinmuutoksesta kahdeksankymppiä. Onnenpäivä!

Onnenpäivä jatkui kiertelemällä kaikki relevantit vaateliikkeet ja onpahan nyt päällepantavaa seuraavaan Suomen-lomaan saakka. Ostin kaksi täpötäyttä pussia tavaraa ja rahaa paloi ehkä parisensataa, kirpaisusta huolimatta taskurahoja Perthin-shoppailun vaatimaan kukkaroon nähden. Vaikka nämäkin ostokseni ovat mitä todennäköisimmin Kiinasta kotoisin, jostain syystä Suomeen tuotavat rikoot ynnä muut releet ovat parempilaatuisia kuin Perthissä myytävät, kuten olen aiemminkin tuonut esille. Eli on järjellistä odottaa, että ko. ostokset kestävät käyttöä vähintään kaksin, ellei kolmin verroin Perthin-vaatteisiin verrattuna. Suurin yllätys olivat ystävälliset, avuliaat myyjät. Onko suomalainen asiakaspalvelu ottanut jättiläisenaskeleen eteenpäin vuodessa, vai onko juhannusloman odotus saanut myyjät ja kahvilanpitäjät näin mukaviksi ja muikeiksi? Ihan sama, lopputulema on hyvä. Vai liekö osasyynä oma, entistä avoimempi ja hymyilevämpi lähestymiseni kassoja kohtaan. Perthissä kun tottuu, että katsotaan silmiin, hymyillään leveästi, vaihdetaan sananen tai pari ja kiitetään aina kohteliaasti, vaikka myyjä olisikin juuri niellyt sitruunan, retiisin, etikkaa ja lusikallisen wasabia päälle. Ihmeitten ihme oli kahvilan lounassalaatti. Maistuvaa savulohi-feta-vihersalaattia hintaan reilu lautasellinen 6,90e (!!). Lohta, halvalla! Maukasta, tuoretta, laadukasta lohta, parilla pennillä! Perthissä  en ole syönyt lohta ollenkaan (paitsi graavilohta sushirullissa), sillä Norjasta sinnekin kuskattava eväkäs on painonsa arvoista kullassa. Ikinä ei ole selvinnyt, miksi Tasmanian lohta ei Perthissä myydä, on se nyt vähän lähempänä kuin Norja.

Voi olla täysin henkilökohtainen, subjektiivinen, rajoittunut kokemukseni, mutta kyllä minusta suomalaiset ylipäätään tuntuvat aidommilta ja helpommin lähestyttäviltä kuin wessit. Syynä varmasti on, että tämä on oma kotikulttuurini, jossa tiedän miten olla ja elää ja kommunikoida oikein. Mutta silti tuntuu, että suomalaiset antavat persoonansa ja sisimpänsä näkyä avoimemmin, ihan kuin kuoren ja työroolienkin alle näkisi useammista aidanrakosista ja osa tiputtaa roolit pois jo kättelyssä. Perthissä kuoriutuminen on paa-aljon hitaampaa. En tiedä, nojaako wessien ajattelu siihen, että on sivistyksen ja professionaaliuden merkki pitää itsensä kurissa ja järjestyksessä henkisesti ja fyysisesti. Ja onhan se toki niin, suomalaisetkin voisivat pitää itselleen jotain rotia etenkin sen alkoholinkäytön ja surkeimpien käytöstapojen suhteen. Mutta kyllä välillä Perthissä turhauttaa koputella niitä toisten kuoria ja odottaa, vastaako sieltä sisältä kukaan. Ehkäpä koputtelen suomalaisittain liian alkukantaisin ja metsäläisin menetelmin, ja raukat suojautuvat entistä kiivaammin estääkseen moisen barbaarin tutustumistunkeilut! Kuten eräs ihana suomenruotsalainen ystäväni joskus totesi, katseltuaan aikansa kotikaupunkini maalaismaisen rempseää olemista ja katutyyliä (tyylittömyyttä): itäsuomalaiset luottavat alkukantaiseen viehätysvoimaan. Naulan kantaan.

Uusi kesälook, ex tempore.

Paluu juurille

Mumsmums. Suu täynnä salmiakkia pystyn taas keskittymään kirjoittamiseen, vaikka takana on matkustamista 28 tuntia. Paitsi että ollaanpa rehellisiä: tuo matkustamisrysäys on hoidettu alta pois jo viime torstaiyö-perjantaiyö-akselilla ja olen ehtinyt hyvän tovin huilailla Helsingissä ennen matkan jatkamista kotiin sisämaahan. Tämänaamuinen kolmen vartin lento tuntui jokseenkin samalta kuin bussilla sytkyttäminen Espoon asemalta  Helsinki-Vantaan lentokentälle - toisin sanoen lähiliikenteeltä. Itseäni on jonkin verran painanut ajatus lentomatkustamisen saastuttavuudesta ja siitä, että olen käytännössä pakotettu lentämään pitkiä matkoja, jos haluan pitää suhteita yllä kotimaahan, perheeseen, sukuun ja ystäviin (toinen kontaktointivaihtoehto eli paluumuutto on toistaiseksi jossain vaihtoehtolaarin pohjalla kohtien z ja ö välillä). Onneksi on myös skype ja meili, ja tämä blogi.

Lentokentän vessassa tänään näin posterin, jonka mukaan lentomatkustamiseen kuluu keskimäärin 2,8 litraa polttoainetta per matkustaja/100 km. Huimasti autoilua vähemmän siis. Ja henkkoht uskon vankasti siihen, että ihmisten matkustelua ja liikkumista ei nykypäivänä ole enää mahdollista lakkauttaa (maahan- ja maastamuuttorajoitukset ymmärrän), eikä ole syytäkään. Uskon, että mitä enemmän mökkiydymme ja juutumme yhteen ainoaan henkiseen pihapiiriin koko elämäksi, sitä pelokkaammiksi, ennakkoluuloisemmiksi ja pahimmillaan rasistisiksi muutumme. "Minun maani rajojen sisällä on näin, ja se on ainoa oikea tapa olla ja elää". Niinkö? Tuskin sentään, kenenkään maassa. Kaikilla on toisiltamme opittavaa, aina voi käydä katsomassa muitakin tapoja, kyllä jämpti on näin. Ihmisten liikkumista enemmän kauhistelen päätöntä tavaran rahtaamista pallon ympäri voitontavoittelun ja talouskasvun pyhittäminä - viedään laivalasti tai lentokontti mitä tahansa materiaa Kiinaan, tuodaan se taas Eurooppaan ja heivataan sieltä Amerikkaan, kunnes kiertokulku alkaa alusta. Mutta tarkoitukseni ei edes ollut valistaa matkailu- ja etiikkakäsityksistäni, vaan listata jälleen random-luettelo huomioita; tällä kertaa Suomesta.

Suomalaisten käytöstavat. Ei hyvää päivää sentään, mikä mörköjen maa tämä on ja vielä kesäkirkkailla! Olen tietysti kuullut juttuja, miten Suomeen pitkästä aikaa palaavien, tai ulkomaalaisturistien silmät leviävät katujuopottelun ja yleisen örinöinnin takia. Nyt pääsin itsekin todistajien aitioon. Ensimmäisessä bussissa pk-seudulla jaoin penkin teinitytön kanssa, joka muitta mutkitta avasi puolen litran lonkerotölkin matkajuomakseen iltakuudelta lauantaina. Muutaman pysäkinvälin matkalla kulkupeli kansoittui pari-kolmekymppisistä kiroilevista, uhittelevista pussikaljamiehistä ja -naisista. Transperthin busseissa ja junissa ei edes saa juoda sakon uhalla! Helsingissä törmäilin koko viikonlopun ja alkuviikon enemmän tai vähemmän humalaisiin ja muihin huumattuihin kaduilla keskellä kirkasta päivää (tiedän tiedän, kesä - aurinko - lomakausi - harvinaista herkkua - juhannusviikko - tottakai kaikki juo -> silti! Kyllä aussitkin juovat, mutta EIVÄT koko ajan, aamusta iltaan, ulkonäöstä, iästä, koulutustasosta ja muista elementeistä tykkänään riippumatta).

Vaikka humalaiset häviäisivätkin katukuvasta, yleinen käytösmölliys ei siitä vielä parane. Ihanko oikeasti täällä ei ollutkaan tapana katsoa ketään silmiin, pyytää anteeksi tönäistessä, antaa tietä, pitää ovea auki, tervehtiä bussikuskia, olla roskaamatta katuja, ryhmittyä kohtuujärkevästi rullaportaisiin jne jne...? Miksi pitää kiroilla niin maan peijakkaan kuuluvasti, roisisti ja joka ikisessä välissä - lähestulkoon jokaisen, ainakin miehen? Sama koskee syljeskelyä. Nielkää se sylki, kurkun kostukkeeksi se on tarkoitettukin. Busseissa saa joka kerta väistää jotakuta rapajuoppoa, joka lähes kaatuu syliin tai huutelee ikäviä kuskille tai kanssamatkustajille. Ohhoh, kulttuurishokki tuli että pätkähti. Epäilemättä yleistän ja toistelen myös kliseitä, mutten voi mitään sille, että kaikki tämä on itse nähtyä ja koettua - hämmästyksellä. Taatusti elo oli täällä vuosi sitten aivan samanlaista, häiritsikö se silloin yhtä paljon? Vai oletinko kaikesta matkustelusta huolimatta vain, ettei toisenlaista olemisen tyyliä olekaan?

Toinen äkkiseltään havaittu asia on suomalaisten käsittämättömän vankka usko perinteisiin ja yhteisiin tapoihin. Juhannusta saunoineen ja kokkoineen (ja viinapulloineen) on edes turha mainita tässä yhteydessä, niin itsestäänselvä se on. Mutta että kaikki tietävät ja tunnistavat samat radiohitit, tv-mainokset ja suosikkiohjelmat, ja itse asiassa samat tv-mainokset pyörivät täällä edelleen, joita muistan nähneeni jo pari-kolme vuotta sitten. Häh, eikö niitä uudisteta ollenkaan - eikö ketään kyllästytä jo? Yhtä aikaa pinnalla on vain muutama julkkis, jotka kaikki tuntevat. Toki en tiedä, onko yhtenäisyys tietoisesti tavoiteltua vai vahingossa tapahtuvaa, kun pienessä maassa väistämättä on pieni valikoima julkkiksia ja muutamalta olemassaolevalta telkkarikanavalta tulee seurattua samoja ohjelmia. En sano, että samojen asioiden seuraaminen ja tunteminen on jotenkin pahasta. Enintään se vain hämmästyttää nyt, kun on jo tottunut ympäristöön, jossa jokaisella näyttää olevan omat menonsa, perinteensä, tapansa ja suosikkinsa kulttuuri-, koulutus-, ynnä muista taustoista riippuen.

Mutta. Suomen kesä ei petä koskaan. Ihana ihana juhannusviikko seitsemine niittykukkineen tyynyn alle laitettaviksi! Koiranputket, niittyleinikit, lemmikit, lupiinit, kurjenpolvet, tervakukat ynnä muut huojuvat teiden varsilla tuttuina ja turvallisina, kauniina ja hauraina - kunnes ne raakalaismaisesti niitetään tiehallinnon toimesta yleensä heti juhannuksen jälkeen, grrr. On vaikea nukkua, kun valoisa jatkuu iltayhteentoista ja alkaa uudelleen aamuneljältä - jos siis koskaan hämärtyikään. Sisäinen kello vinksallaan. Pakko myöntää, että kyllä hitusen myös ymmärrän niitä, jotka keikahtavat kesänmittaiseen alkoholitiputukseen. Näillä leveysasteilla on niin harvakseltaan riemun ja juhlan aiheita, että lämmin ja valoisa jakso saa pään sekaisin ja elämään kuin viimeistä päivää. Koko ajan mielen pohjalla tikittää, miten syksy, ankeus ja arki ovat kuitenkin edessä kohta. Harmi vain, että monilla juhlinta vaihtuu talvenmittaiseen alkoholiturrutukseen, ja sama tila jatkuu vuoden ympäri vailla kummempia taukoja. Ei hyvä.

Kurjenpolvet kauneimmillaan. Kuva (c) Simolanrosario.com

Kokkikorneri

Tai no, Kokkikorneri on ehkä turhan mahtipontinen nimi postaukselle, joka käsittelee voileipiä. Mutta eipä tartuta lillukanvarsiin.

Perthiläisten perusaamupala ulkona on paahtoleipä eli toast, tai vaihtoehtoisesti halkaistu tömäkkä rinkeli eli bagel jollakin päällysteellä. Yksinkertaisimmin voita ja marmeladia, mutta tuhdimpiakin täytteitä saa. Oma ehdoton suosikkini on savulohi-uppomuna-kombo, Eggs Benedict with smoked salmon: toastin päällä on keko savulohisiivuja, 1-2 kappaletta uppomunia joiden keltuainen on yhä puolijuokseva, sekä pari kourallista rucolaa tai pinaattia. Toast on voideltu voilla ja kuorrutettu majoneesilla, eli ihan joka-aamuinen herkku ei tämä ole. Lähes joka kahvilasta saa päivänä kuin päivänä perusbrekkyn eli paahtoleivän valitsemallaan munavaihtoehdolla - paistettu, kokkeloitu tai uppomuna [paistettu on mielestäni ihan vaan egg, kokkeli on scrambled ja uppomuna poached]. Kupeeseen kuuluu muutama rucolanvarsi tai salaatinlehti, ja lisämaksusta mukaan saa esimerkiksi pekonia, grillatun puolikkaan pihvitomaatin tai kasan grillattuja herkkusieniä, kaikki maukkaita.

Pekoni täällä on lähempänä kinkkusiivuja kuin rapsakkaa amerikanpekonia, en tiedä onko täkäläinen pekoni enemmän vai vähemmän rasvaista mutta ainakin siivuissa näyttää olevan enemmän lihaa ja ne ovat paksumpia ja pehmeämpiä. Itse en syö pekonia juuri koskaan, joten tietämykseni perustuu toisten lautasten vakoiluun ja pariin kokeilusuupalaan. Erityisen kätevä tapa on all day breakfast eli paahtoleipä-munasettejä saa joko kahvilan aukioloajan, tai ainakin lounasajan päättymiseen saakka eli kello kahteen. Brekky on usein lounasruokia edullisempi ja sen verran täyttävä, että kun eilen kiskaisin edellämainitun savulohikeon iltapäiväkahvilla, sillä kuittaantui brunssi, lounas, päivällinen ja itse asiassa iltapalakin. Jos iltapalaksi syön voileipää, aika usein toastin päällisiksi valikoituvat dijon-sinappi, avokado ja cheddar-juusto. Ihmeellisen toimiva yhdistelmä, vaikka sinappia olen ennen karsastanutkin! Jippona on laittaa sinappia vain hintsusti paahtoleivälle ja päälle reilut sipaisut avokadoa. Luit oikein, sipaisut -viipaleiden sijasta-, sillä avokadot ovat täällä riittävän kypsiä siihen, että hedelmälihaa voi kaapaista avokadon pinnasta ja voidella veitsellä kuin valmista guacamolea. Huomasin joululomalla, että kypsää cheddaria ei Suomessa edes myydä ainakaan marketeissa, ehkä kauppahallit tai erikoistuneemmat herkkutiskit auttavat tässä asiassa. Kuulostaa ehkä kaloripommi-iltapalalta, mutta avokadoa ei kannata syödä kertaistumalta kokonaan. Näkyy osittain kuorittunakin säilyvän useamman päivän oikein hyvänä, kun laittaa minigrip-pussiin ja jääkaappiin.

Mutta missä piileksii vegemite tästä kokkikornerista? Vegemite - kaikkien amerikkalaisten maistatusohjelmien kauhu -, ei itse asiassa ole pahaa. Aussien ylpeys, hiivasta tehty leivänpäällistahna on törkeän suolaista ja sitä kuuluukin laittaa leivälle vain todella ohuenohut kerros. Maku muistuttaa hivenen ruisleipää käyneen hiivan maun takia, mutta suolan maku peittää aika tehokkaasti kaikki muut maut. Vegemite toimii mielestäni parhaiten hapankorpun päällä ja jonkun miedon juustoviipaleen kuten edamin alla, mutta ei se niin koukuttava maku ole, että olisin omia vegemite-purkkeja ostiskellut. Täkäläiset tietenkin syövät vegemitensä paahtoleivällä. En tiedä, miten suosittua täällä on Jenkkilän perusaamupala-ainesosa eli maapähkinävoi. Kyllä sitä täällä myydään, mutta en esimerkiksi muista koskaan kahviloissa tai hotelli/motelliaamupaloilla nähneeni sitä pöydässä tai leivänpäällisvaihtoehtona.

Voin sanoa, että vuoden paahtoleipäkuurin jälkeen olen etäisesti alkanut haaveilla ruisleivän mausta. Tähän saakka suureksi yllätyksekseni en ole pahemmin haikaillut suomiruokien enkä edes ruisleivän perään, mutta nyt alkaa ilmaantua valveunia, joissa mussutan tuoreita ruispaloja edamilla, oijoi...  Huhut liikkuvat, että Perthistäkin löytyisi ruisleipää - ainakin jonkinsortin tanskalaisruotsalaista saaristolaisleipämallia  ja mahdollisesti ihan arinalimppua -, mutta itse en ole vielä käsiäni saati hampaitani saanut yhteenkään limppuun kiinni. Innokas ostos Freon kauppahallin leipätiskiltä osoittautui kotona pettymykseksi, sillä 100% ruisleiväksi mainostettu vuokaleipä maistui ihan liian tuoreelta, pelkästään ruisleipätaikinalta. Eivät peijoonit olleet hapattaneet leipää ollenkaan, niin ei ollut limpussa makua eikä tummuutta. Katkeruus ja hampaiden kirskahdus. Onneksi lentoliput Suomen-reissulle on buukattu erinäisten juhlien takia parin viikon päähän, joten paluu ruisleipäpöytien ääreen on taattu! Jaksaa taas tulevan vuoden täkäläisellä paahtoleivällä.

Eggs Benedict savulohella, omnomnom. Kuva (c) The Science of Eating.

Kyl mää nii pal ihmettelen

Taas sekalainen litania hämmästelyä ja kummastelua.

1) Aukioloajat Perthissä ja koko WA:ssa. Olen aiemminkin maininnut, että täällä tykätään panna kaupat kiinni kuudelta, tavallisemmin jo puolelta. On jotenkin järjenvastaista, että jos joskus harvoin arkiviikolla ehtii johonkin isompaan mall'iin eli ostarille kiertelemään, kenkäkaupat ja erikoisliikkeet sulkevat ovensa viideltä. En tajua, kenen ostosrytmiin tämä aikatauluttaminen on suunniteltu. Keskustan isommat ruokakaupat (kaksi kappaletta Woolworths-marketteja) ovat auki peräti yhdeksään asti illalla, mutta tämä tuli mielestäni voimaan vasta äskettäin ja aiemmin marketit menivät kiinni seitsemän aikaan. Perthin erikoisuus on keskustan late night shopping Thursday: torstaisin kaupat ja erikoisliikkeet ovat auki yhdeksään, tavanomaisen kuuden sijasta. Harmi vaan, että vuosi täällä asumista ei ole päntännyt päähäni, että iltashoppinki tapahtuu torstaisin - ei perjantaisin, kuten mielestäni jostain syystä olisi loogista. Useammin kuin kerran olen kuvitellut kierteleväni vaatekauppoja perjantai-iltana (ehkä aidot perthiläiset bilettävät perjantai-iltaisin vaatekauppojen kiertelyn sijasta?), ja ovet on lyöty lukkoon nenäni edestä, koska olisi pitänyt älytä olla liikkeellä edellisiltana. Ehkä vuoden II jälkeen torstai on jo syövytetty mentaaliseen ostoslistaani. Toisaalta, eipä täällä tule paljoa osteltua, sillä edelleen vaateliikkeiden ja kenkäkauppojen tarjonta on mielestäni majoriteetisti mautonta ja laadutonta. Voin rehellisesti tunnustaa, että en olisi vuosi sitten ikunakuunapäivänä uskonut intoilevani mahdollisuudesta päästä jälleen pian perushankintojen mekkaan, Kuopion H&M:lle juhannuksen Suomi-lomallani.

2) Urputin useammassakin postauksessa aiemmin, miten täällä on tapana antaa kaikki työohjeet vähintään kahteen, ellei neljään kertaan. Suomalainen tietysti tunnollisesti kirjoittaa ylös uuden tehtävän ohjeistuksen jo ensimmäisellä kuulokerralla ja kaksi-kolme toistoa päälle alkavat kohtuullisesti ärsyttää - en ole hidas tai typerä, älysin jo. On tullut nyt huomattua, että toisto ei ole henkilökohtaisten ominaisuuksieni aliarviointia vaan ihan järkeenkäypä tapa maassa, jossa ihmiset eivät kertakaikkiaan kuuntele kuin neljäsosan tai puolet siitä, mitä juuri sanoit. Ohjeistan itse töissä säännöllisesti muita, kun virasto julkaisee raportteja ja löydöksiä nettisivuillaan. IT-puoli hoitaa teknisen julkaisun ja itse toimitan julkaistavan sisällön heille sellaisten dokumenttien osalta, jotka liittyvät omaan työhöni. Kahdeksan kuukauden aikana olen julkaisuttanut lähemmäs puolensataa raporttia, ilmoitusta ja noottia, joten voisi luulla, että prosedyyri on kaikilla hallussa. Etenkin, kun IT-osasto julkaisee muidenkin tuotoksia, eli nettisivu päivittyy varmaan kymmenellä dokumentilla viikossa, vähintään. Annan joka kerta julkaisuun liittyvät ohjeet sekä suullisesti että meilitse, mutta kun vaan ei niin ei. Joka kerta ohjeistani on tiputettu joku osa pois (keskeltä tai lopusta), ja joudun korjaamaan toisten työtä tai teettämään kaiken uudelleen, mikä luonnollisesti ärsyttää kaikkia osapuolia. Suurpiirteiseksi itseäni aiemmin luulleena olen löytänyt tykkänään uuden nillittäjäpuolen persoonastani. Jos kerran tehdään niin tehdään kunnolla, ja jos ohjeet on nenän edessä niin niitä on tarkoitus noudattaa viimeiseen lauseeseen saakka, kuten viime kerralla ja sitä edellisellä kerralla... ja myös ensi kerralla.

3) Täältä käsin huomatut outoudet suomalaisessa kulttuurissa. Wessit, ainakin valkokaulustyöläiset, näyttävät olevan hyvin harkitsevaista väkeä sikäli, että esimerkiksi vitsailu pyritään pitämään mahdollisimman neutraaleissa aiheissa. Syrjiviksi, rasistisiksi, seksistisiksi tai kaksimielisiksi tulkittavia vitsejä tai läpänheittoa en ole kuullut vielä yhtään kertaa, mikä on toisaalta loistojuttu ja hienosti eritaustaisia ryhmiä huomioivaa. Toisaalta kanssakäymisestä saattaa kadota kaikki terä ja väri, jos kaikki yrittävät olla niin maan peijakkaan hienotunteisia ja asiallisia jatkuvasti. Riskinä on kaurapuuroistuminen sikäli, että mistään ei uskalla enää sanoa mitään [vrt. äskettäinen uutisointi siitä, miten amerikkalaisissa päättökokeissa ei saa olla kysymyksiä, jotka sivuavat mitään uskontoa, evoluutiota jne., jottei kukaan vain loukkaannu]. Ei täällä sentään Amerikan ihmemaan linjalla vielä olla, mutta esimerkiksi telkkarimainokset ovat kaikki hyvin asiapitoisia - tässä on tuote ja tuossa on hinta. Ironiaa, nokkeluuksia, mustaa huumoria tai mitään reippaampaan sanailuun vivahtavaakaan on niistä turha etsiä. Myöskään absurdius, sarkasmi ja Monty Python/Black Adder - tyyppinen äkkiväärä huumori eivät ole läheskään niin suosittuja tai harjoitettuja hauskan muotoja täällä kuin brittitaustan perusteella luulisi. Toisaalta täältä pumpuloidummasta ilmapiiristä katsoen suomalaiset iltapäivälehdet lävähtävät silmille kaikkine seksi-, tissi- ja vilautusaiheineen. Katso kuumat kuvat! Jo vilahti! Kuka petti ja ketä ja missä? Suuri seksitutkimus! Täh, oliko uutisointi yhtä värittynyttä ja yksipuolista jo silloin, kun itse maassa asuin, vai onko muutos tapahtunut vuodessa?? Samaten suomalaisten tapa puhua ja vitsailla alkaa näyttää yllättävän roisilta ja kaksimieliseltä täältä käsin, ja useammin kuin kerran olen ällistellyt, miten joku kaveri uskaltaakin sanoa jotain noin suorasukaista vaikkapa Facebookissa, tai töissä työkaverilleen tai pomolleen - ei täällä vaan. Linja jostakin näiden kahden maan väliltä voisi olla hedelmällisin, luulen.

4) Katsoin tässä päivänä muutamana perin absurdin elokuvan Rare Exports. Vuoristo-Lapissa eli jossain Norjan puolella upeissa maisemissa kuvattu suomalaiselokuva kertoo, mitä sitten tapahtuu, kun ulkomaalainen kaivausryhmä etsii ja löytää Venäjän puolelle Korvatunturia syvälle maahan haudatun todellisen, alkuperäisen joulupukin tonttuineen. Santa onkin väärinkirjoitettu ja väärinymmärretty muoto nimestä satan, onhan pukin alkuperä kaukana skandien pakanallisissa kekriperinteissä ja pukin ulkomuotokin enemmän vuohipukin kuin cocacolapukin mallia alkujaan. Fantasia-action-komediaksi luokiteltu elokuva on julkaistu Aussilassa 2010 ja muutama täkäläistuttu on sen nähnytkin. Voiluoja sentään, tällainenko on nyt käsitys suomalaisista tässä maassa, herää ensimmäinen kysymys. Elokuva on mustassa huumorissaan mainio, mutta rouheat ja karkeat henkilöt eli kaksi isä-poika-parivaljakkoa sekä näiden naapurismies, kiroilevat, murahtelevat, haukahtelevat ja huutavat siihen malliin kuin vain suomalainen osaa. Luonnollisesti yksi päähenkilö on poromies-teurastaja ja toinen jonkinsortin yleiskiväärimetsästäjämiekkonen. Toisaalta elokuva kuvaa mielestäni erittäin kauniisti yksinhuoltajaisien sanatonta ja eleetöntä, hellää välittämistä pojistaan. Fantasia-action tietenkään ei koko suomalaisuutta kuvaa ja elokuva nappaa vain yhden tai muutamia meikäläisten piirteistä heijastettavakseen, mutta äkkiseltään kyllä tuntuu, ettei juuri kauempana voisi kaksi kulttuuria olla - aussien ja suomalaisten siis. Rento ja leppoisa, aurinkoinen elämästänauttija mutta pahimmillaan laiska kohtaa karun, hiomattoman ja vähäpuheisen, mutta 'tielläni on lohkare, vängerrän sen edestä, vaikka se olisi viimeinen tekoni'-suorittajan. Ei ihme, jos ei aina ajatusmaailma kohtaa suuntaan ja toiseen.

Joulusatu juhannuskatsottavaksi. Rare Exports: Tommi Korpela, Jorma Tommila, Onni Tommila ja Peeter Jakobi (c) www.imdb.com

Wetelät Wessit?

Nyt loppuu huumorintaju, siis eräiden täkäläisten käsitysten kanssa. Aiheena tietysti ns. fourfivesevenit eli 457-viisumilaiset, joita myös allekirjoittanut siippoineen on. Osaa wesseistä eli West Ausseista ottaa erityisesti päähän se, että maahan päästetään työvoimaa hyväpalkkaisille aloille kuten kaivoksille ja raksalle, kun wessit haluaisivat tottakai itse saada kovat palkat ja jättää pienemmät pennoset - kuten Subwayn kassaduunit ynnä muut - suosiolla meille mamuille. Ymmärrettävää tähän saakka, kuvio on varmasti sama joka maassa. Mutta mitä wessit ovat valmiita tekemään saadakseen ne kovapalkkaiset, vaativammat ja korkeakoulutustakin edellyttävät pestit? No eivät kerrassaan mitään. Siltä ainakin näyttää ulkopuolisen silmin.

Pari päivää sitten kuohahti taas uusi myrsky vesilasissa vai pitäisikö sanoa hiekkaerämaassa, kun wessit vetivät herneet nenään mahdollisuudesta, että erääseen uuteen kaivoshankkeeseen palkataan kolmasosa tai puolet työvoimasta ulkomailta. Kyseessä on kaivosmagnaatti Gina Rinehartin omistaman Hancock Prospecting-yrityksen projekti, jolle myönnettiin lupa organisoida yhteensä reilut puolitoistatuhatta uutta 457:aa eli nelivuotista työlupaa ammattitaitoisille työntekijöille. Huom: ehtona on, että palkat ja työehdot ovat tismalleen samat kuin ausseille, eli palkkojen polkemisesta ei ole tässä skeemissä kyse. Rinehart on WA:n voimahahmo ja kiistanalainen persoona, ja on muistaakseni koko Australaasian rikkain nainen. Hancock Prospecting omistaa puoli Pilbaraa eli makoisan siivun koko WA:n osavaltion rautamalmiesiintymistä. Ymmärrän ja allekirjoitan ajatuksen, että palkataan ensin omasta maasta ja vasta sitten haalitaan ulkomailta, mutta kun täkäläisillä ei suoraan sanoen riitä taidot, ei motivaatio. Lehtien yleisönosastot ja pahimmillaan kadut pullistelevat mielipiteitä, että kaivosporariksi, kaivoskoneen kuljettajiksi ynnä muihin teknisesti vaativiin hommiin (geologeista ja kaivosinsinööreistä puhumattakaan) pitäisi päästä Hancockin portista sisään kävelemällä ilman päivänkään työkokemusta, ja että on työnantajan ongelma palkatussa työsuhteessa kouluttaa tarvitsemansa työvoima, veipä se koulutus sitten viikkoja tai vuosia. Itse ei olla valmiita uhraamaan penniäkään, saati sekuntiakaan, oma-aloitteiseen kouluttautumiseen, jotta työpaikkaa voisi sitten alkaa metsästää tutkinto ja pätevyys taskussa.

Jos johonkin hommaan tarvitaan korkeakoulututkinto, siihen ei löydy wessiä kirveelläkään, koska korkeakouluttautuminen on niin harvinaista. Osittain sen kalleuden takia, mutta ainakin meikäläisen silmiin suurin syy on mukavuudenhalu. Miksi kuluttaa kolme-viisi vuotta koulun penkillä palkatta ja vieläpä maksaa tästä lystistä, kun voi marssia suoraan peruskoulusta töihin ja (ainakin unelmissa) tienata saman tien sen verran, että on varaa asuntolainaan?  Lehdessä olikin mielenkiintoinen uutinen tänään, kun erään toisen kaivosfirman Tj paljasti, että he eivät olleet hyötyneet ollenkaan valtion tarjoamasta $9000 dollarin arvoisesta muuttopaketista. Sitä tarjotaan itärannikon työttömille, jotta pääsisivät etsimään töitä WA:sta, jossa puolestaan kärvistellään työvoimapulassa.  Puolentoista vuoden aikana muuttajia on ollut 37. Ei huikea ryntäys todellakaan. Perthin junttila-maine ja FIFO- eli fly in, fly out-työn raskaus eivät tämänmaalaisia vedä. Lehdissä on säännöllisin väliajoin uutisia, joissa surkutellaan peruskoulun päättäneiden kurjaa kohtaloa kun eivät ole löytäneet oppisopimustyötä kaivoksilta ja joutuvat ihan toimettomina istuksimaan kotona (oppisopimuskoulutus on WA:ssa ilmeisesti tavallisin tutkinnonhankintamuoto). Öö, TAFE:en eli täkäläiseen ammattiopistoon pääsee kun vain kirjautuu kursseille ja suostuu maksamaan jotain, ja kyllä niitä College- ja University-tasonkin tutkintoja voisi joku harkita. Mutta ei. Kouluttautuminen ei tunnu kiinnostavan, jos joku ei maksa siitä.

Paras tähänsaakka näkemäni idea lehdessä oli, että kun 457-viisumilainen palkataan johonkin hommaan, tämän rinnalle tulisi palkata wessi, jota 457 kouluttaa. Kun wessi oppii homman riittävän hyvin, 457 lähetetään kotimaahansa. Tämä systeemi varmasti vetää osaajia maailmalta, jos kenkää voi tulla milloin vain. Ja työnantajat epäilemättä maksavat kahden hinnan yhden/puolikkaan ihmisen työstä, kun osaavan aika menee osaamattoman opastamiseen. Toinen kuningasidea oli, että 457-viisumiehdot tulisi rajata niin, että viisumilla pääsee maahan vain henkilö itse muttei perhe, ja kun viisumi päättyy, on muutettava maasta. Nykyään siis moni hakee PR- eli pysyvää oleskelulupaa 457:n voimassaoloaikana, tai peräti 457:n järjestänyt työnantaja tarjoaa PR-viisumin. Tämä väylä siis tukittaisiin. Tuskin näistä ideoista kesää tulee, ovatpahan vain ammattiliittoheittoja. Ei silti tunnu liian tervetulleelta, kun töihin kiirehtiessäni ammattiliittokarju (jostain syystä unionistit näyttävät usein skinheadeilta, en tiedä miksi??) lykkää kouraani flyerin, jossa vaaditaan 457-viisumilaisia ulos maasta.

Wessit valittavat myös kroonisesti FIFO- eli fly in, fly out-työn raskaudesta, sillä se ymmärrettävästi verottaa sekä voimia että ihmissuhteita. Mutta kun ne kaivokset eivät sattumalta sijaitse lähijunareitin päässä, ja kovien palkkojen eteen pitää nähdä myös kovasti vaivaa. Tämä logiikka ei aukea kaikille, vaan lähtöasenne ja -oletus on, että koska minä olen kansalainen, tästä maasta louhittavat ja irti saatavat resurssit ovat minun omaisuuttani ja minun pitää myös ne rahat saada kouraan tässä p*rsiilläni istuessani, kiitos. Eipä sillä väliä, kuka siellä +40 asteen helteessä todellisuudessa raataa viikon-pari-kolme putkeen ja pääsee kotiin vain kääntymään. Jotenkin täkäläisillä on pahimmillaan työssä kuin työssä asenne, että palkan pitäisi juosta läsnäolon perusteella, ei työnteon tai sen määrän, laadun tai osaamisen asteen perusteella. Ei hyvää päivää. Ottaa kupoliin, kun wessit itkevät, miten raskasta on olla erossa perheestä ja ystävistä, jos FIFO-työhön lähtee. Edut ja rahat pitäisi silti saada kouraan ponnistelematta. Öhöm, eräät meistä ovat noin 20 000 kilometrin päässä perheestä ja ystävistä (miinus täkäläiset ystävät, jotka tietty ovat ympärillä!), joten lopettakaa lapamadot se ruikutus.

Selvästikin aika keittää kuppi teetä ja hengittää syvään, ja lopettaa lukemasta yleisöosastoa. On täällä edelleen mahtaviakin puolia ja fiksua porukkaa, nyt vain lootusasentoon ja tätä mantraa mielessä hokemaan.