Kun ulkosuomalainen palaa Australiaan

Kun ulkosuomalainen lähtee Suomeen lomalle, hukkaa hän ensi töikseen rannekellon jonnekin välille Perth -Abu Dhabi -Amsterdam -Helsinki. Yhdessä vaiheessa kello on ranteessa, seuraavassa hetkessä sitä ei näy missään. Koska ulkosuomalainen on torkahdellut ja heräillyt siellä ja täällä, eivät unesta sumeat aivot lähetä mitään muistikuvaa, oliko kello ranteessa vielä viisi minuuttia sitten, tunti sitten vai oliko se livahtanut lipettiin jo ennen viimeisimmän lentopätkän aloitusta?

Ulkosuomalainen tiirailee unesta harittavin silmin lentokoneen penkin alle ja käytäville, mutta näkee vain rypistyneitä paperiliinoja, muovimukeja ja sikin sokin lojuvia kenkiä. Ei vilahdustakaan rannekellosta. Ensin ulkosuomalaista ottaa perisuomalaiseen tapaan päähän. Kallista omaisuutta häviää, ja näin alkumatkasta! Kenen on syy, kenen on vastuu, kelle voi valittaa? Kun selviää, että ihan oma moka, ulkosuomalainen ei perisuomalaisesta tavasta poiketen käännä kiukkua sisäänpäin ja kettuunnu koko loppumatkaksi, vaan löytää sisäisen zeninsä katsellessaan lentokoneen pyöreästä ikkunasta ohilipuvia pilviä tummuvan valtameren kannen päällä. Nythän on loma. Mihin minä kelloa tarvitsen?

Ulkosuomalainen muistaa tuon zen-hetken useasti kolmen Suomi-viikon mittaan, kun mieleen tulee, että paljonkohan kello on. Hän opettelee olemaan kaivamatta kännykkää esiin ajantarkistusta varten, ellei ole aivan pakko, eli esim. bussi uhkaa lähteä ilman kyytiläistä tai ulkosuomalaisen pitämä luento seminaarissa uhkaa alkaa. Lomallahan on aivan sama, paljonko kello on. On sitäpaitsi ihan liian valoisaa nukkumiseen, joten on mentävä sillä rytmillä, jonka keho antaa. On nälkä, siis syön. On jano, siis juon. Nukuttaa, siis nukun. Ei enää nukuta, siis herään. Juttelen niin kauan, kuin jutututtaa ja kuunteluttaa.

Kun ulkosuomalainen palaa kaksi ja puoli päivää kestäneen kotiinpaluureissun (juna 8h, yö lentokentällä, lennot 22h ja vaihdot ja odotukset kaikissa väleissä) jälkeen Australian-kotiin, näpsäyttää hän ensitöikseen ilmalämpöpumpun päälle, asteiksi +28 että varmasti lämpiää äkkiä. Pumppua kun ei raaski pitää päällä kauaa, sellainen sähkösyöppö ja laskunkasvattaja se on. Ulkosuomalaisen ranskalainen aviomies ilmoittaa ylpeänä ja hymyssäsuin, ettei ole suomalaisen loman aikana käyttänyt lämmitystä kertaakaan, olemme säästäneet roimasti sähkölaskussa!

Ulkosuomalainen on luonnollisesti asiasta ilahtunut, mutta ei niin ilahtunut, että itse toimisi samoin. Perhana kun palelee! Ulkosuomalainen syö iltapalaksi paahtoleipää - "vaalea ruis", joka ei ole ruisleipää nähnytkään -, lämmittelee käsiään paahtimen päällä valmista odotellessaan, huokailee autuaana kohmeisten näppien sulaessa ja muistaa nolostellen, miten Suomessa vaahtosi kyllästyneenä siitä, että kaikki ulkosuomalaiset valittavat talvien sisäkylmyydestä Australiassa. Nyt hän muistaa, miksi kaikki valittavat.

Hän liittyy valittajien joukkoon nöyrästi ja päättäväisesti, mutisten ja kylmyyttä manaten. Ranskalainen ei edes huomaa. Kylmää eikä mutinaa. Onhan hän kasvanut puoli tuhatta vuotta vanhassa maatalossa puolimetristen kiviseinien hohkaessa tammikuun kylmää. Ja ympäröitynä milloin kenenkin ystävän ja kylänmiehen marmatuksilla, vuodatuksilla, mielipiteillä, ilonryöpsähdyksillä ja kaikella sillä äänekkyydellä, mitä nyt keskivertoranskalaisista irtoaa. Suomalaisen manailut eivät näin pienellä volyymillä rekisteröidy. Hyvä.

Suomalainen on tuonut tuliaisia. Lähinnä itselleen. Dracula-karkkeja monta pussia, koska tujakat salmiakit eivät paina paljoa, ja niillä salmiakintuska lähtee äkkiä. Pari-kolme imaisua ja jo pärjää. Suomalainen aikoi olla ostamatta salmiakkia ollenkaan, koska tavallaan on parempi, että salmiakinsaannin katkaisee kylmästi alkuunsa. Kun varastoa on vain rajallinen määrä ja sen hupenemista todistaa omin silmin joka päivä, nautinto on itse asiassa piilevää kärsimystä. Kohta se loppuu. Jo aivan pian se loppuu. Mitä sitten teen?!

Suomalaisen kassista paljastuu myös nippu cd-levyjä täynnä lastenlauluja. Ei omaan käyttöön, vaan Suomikoululle. Saavat Australian auringon alla elävät lapset laulella Titi-nallen tahdissa, osallistua Mehukesteihin ja jännittää Jasperin, Jesperin ja Joonatanin seikkailuja. Lisäksi laukussa on kolme levyllistä veljen musiikkia. Löytyypi täältä: Foxy Vision - Summertime (kaikki sävellys, sanoitus, sovitus, soittimet ja laulu veljen yksin hoitamaa. Paras biisi mielestäni For Donna, #8). Ranskalaiselle on sentään tuotu yksi tuliainen: t-paita. Ihan perus-t-paita, ei edes hirvillä, poroilla tai lumiukoilla koristeltu. Mielikuvituksen puutetta suomalaisen osalta. Ranskalainen kuitenkin ilahtuu. Kohteliaisuudesta, todennäköisimmin.

Kassiin on päätynyt myös äidin kaapista sattumalta löytynyt Pauligin joulukahvisekoitus, koska ulkosuomalainen rakastaa joulua ja siihen liittyviä tuoksuja ja makuja. Kaneli-kardemumma-kahvia, oi onnea! Mitäpä siitä, vaikka parasta ennen-päiväys olikin viime juhannuksena.

Kassista on ennen kotiin saapumista poistettu eväsomena, joka matkusti melkein napapiiriltä Perthin tulliin saakka. Ulkosuomalainen söi eväistä puolet junassa ja toisen puolen Helsingin lentokentällä ja siitä hetkestä lähtien unohti, että kassinpohjalla pyöri yksinäinen omena. Toisin kuin ulkosuomalaisen itselleen tuoma tuliaisjuliste (kuva alla), omena ei mennyt lennolla hukkaan eikä siitä tarvinnut tehdä katoamisilmoitusta KLM:lle. Sen sijaan omena meni tullissa hukkaan tai siis pikemminkin otettiin takavarikkoon. Tällä tavalla: biosecurity- eli bioturvallisuuskoira nuuskii ulkosuomalaisen tunnistusrivistä erilleen kaksi kertaa (toinen kerta oli varmistus, ettei kyseessä ole erehdys), ja toden totta, terhakka vihreä salamatkustajaomena kuoriutuu laukusta ulkosuomalaisen paniikinkiiltoisten silmien edessä.

Tullirouva oli tiukkana: "pakkasitko itse tämän laukun? Onko tämä sinun allekirjoituksesi tässä tullauslomakkeessa? Ymmärsitkö kaikki kysymykset tässä tullauslomakkeessa? Ymmärrätkö, että annoit väärää tietoa laillisesti sitovassa dokumentissa, kun et ruksinut kohtaa 'hedelmät'? Miksi et? Ai unohdit? Miten voit unohtaa, mitä olet pakannut laukkuusi? Miksi et tullannut tätä? Mikset heittänyt sitä pois?" Tullirouva pitää omenaa koholla kuin huumepakettia, tuijottaa ulkosuomalaista kiinteästi silmiin. Suomalainen ei tiedä mitä muuta sanoa kahden ja puolen matkustuspäivän jälkeen, kuin toistella pöljänä: anteeksi, unohdin.

Miten selittää uskottavan johdonmukaisesti, kramppiutuneena ja unenpuutteessa, että no söin sen toisen omenan junassa ja join päälle soijakaakaota, ja sitten söin riisipiirakan ja vielä soijajugurtinkin, mutta unohdin, että olisi vielä ollut tämä yksi omena... joten ulkosuomalainen ei edes yritä. Hän vain tuijottaa. Näyttää syylliseltä, lyödyltä, onnettomalta. "Oletko ensi kertaa Australiassa?" Tullirouva tiukkaa. "En... minä asun täällä."
"Ahaa... no, ymmärrät nyt varmaan, että omenoita ei saa tuoda. Annan sinulle varoituksen tällä kertaa. Voisit saada 350 dollaria sakkoja väärän tiedon antamisesta viranomaiselle. Muistathan tämän jatkossa." Ulkosuomalainen, tänä vuonna Australian kansalainen, nyökkii vimmatusti. "Muistan, muistan varmasti!"

KLM, anna tuliaistauluni takaisin! Nimimerkillä omamoka, missä lie matkatavaralokerossa tämä pyörinee.

Miten ympäristö vaikuttaa ihmiseen? Näkökulmana elämyksellisyys

Miten ympäristö vaikuttaa ihmiseen? Millaisesta kaupunkitilasta amerikkalaiset ja australialaiset pitävät? Miten syntyy elämys, ja voiko elämystä aktiivisesti tuottaa? Mitä merkitystä on elämyksellä, miksi sellaisia edes "tarvitsisi" kokea? Miten arkkitehdit ja muut suunnittelijat - ja itse asiassa ketkä hyvänsä palveluntarjoajat - voisivat käyttää elämyssuunnittelua hyödyksi?

Ja - miksi olin Suomessa?

Ympäristöestetiikasta, ympäristöpsykologiasta ja elämyssuunnittelusta asiaa:

http://cityscapes-australia.blogspot.fi/2015/06/miten-ymparisto-vaikuttaa-ihmiseen.html

(c) Jackie Brookner.

Maahanmuuttajan elämänmuutos top 4

Asioita, joissa elämä muuttuu peruuttamattomasti maasta- ja maahanmuuton mukana. Sekä myötä- että vastoinkäymisinä.

1) Alkuperäisessä kotimaassa joutuu ramppaamaan tavan takaa - ainakin parin vuoden välein -, jos haluaa pitää sukulaisuus- ja kaveruussuhteet yllä. On todennäköisempää, että kaikki kasvokkain tapaamiset riippuvat sinusta, muuttaja, itsestäsi. Suvulla ja kavereillasi ei ole aikaa, mahdollisuutta saati rahaa lähteä maapallon toiselle puolen edes kerran vuosikymmenessä. Sen sijaan sinun (ja puolisosi/lastesi) kaikki lomasi viettyvät oletusarvoisesti Suomessa, koska "tottakai sinä jouluksi tulet? Kai te nyt kesälomalla tulette ja käytte meilläkin? Pitäähän nyt vappua tulla Suomeen viettämään!" jne.

Toisaalta: Suomesta tulee vaivaton, mutkaton lomaparatiisi, jossa on aina kesä tai joulu (riippuen siitä suosikkiajankohdasta, jonka valitset vuosittaisten käyntien näyttämöksi) ja jossa kaikki on aivan älyttömän helppoa, koska ympärillä on turvaverkkoa ja saa puhua omaa äidinkieltään takeltelematta. Majoitus on ilmaista tai puoli-ilmaista, ja herkkuruokia syydetään eteesi joka sukulaisen ja kaverin voimin.

Koska olet itse oppinut uuden maasi kulttuurissa katsomaan silmiin ja hymyilemään paljon, sinulle ollaan ystävällisempiä myös Suomessa ja asiakaspalvelukin pelaa. Ei myöskään koskaan tarvitse miettiä reittejä, selata sanakirjaa tai arvailla, voiko hanavettä juoda ja uskaltaako syödä salaattia tai juoda juomia jäillä. Kolibakteeri ei jäistä tai salaatista tartu eikä turistiruikulia tarvitse potea - muuten, kuin ehkä joka paikassa tarjottavan kahvin, pullan, ruisleivän ja salmiakin yliannostuksesta.

2) Onneksi nykyään voi pitää yhteyttä yllä myös skypellä, facebookissa ja sähköpostitse. Paitsi että. Tajuat, ettet ole yhtään kertaa skypettänyt yhdenkään kaverin kanssa, ja äidillekin vain kerran puolessa vuodessa. Skypetapaamiset pitää sopia ennakkoon ainakin niiden kanssa, joilla ei ole skypeä puhelimessa eli puhuminen onnistuisi vain kotona tietokoneen ääressä. Kun lopulta saat jonkun skypeen, näillä ei toimi mikki tai kamera tai kummatkin, tai puhelussa on muuten viivettä, häiriöitä ja alienien mouwuuouuuwoo-tsssrrrrrrrrrrk-viestejä. Aikaero pitää huolen siitä, että kun itselläsi olisi aikaa ja intoa skypettää, vastapuoli on töissä tai nukkumassa. Ja toisinpäin.

Toisaalta. Sähköinen viestintä pitää sen verran kärryillä toisten elämästä, että facebook eli ihan tavallisen arjen jakaminen, tykkäykset, uutisten kommentointi ynnä muut pitävät käsityksen yllä, mitä kummallekin kuuluu, millaisia asioita nykyään tekee ja arvostaa, missä mennään. Kun sitten tavataan, ei tarvitse päivittää viime vuodelta saakka, mitä käänteitä elämässä on tapahtunut ja millaista se arki nykyään on.

Arkijuttuja on muutenkin vaikea pitkän tauon jälkeen ladella, koska ei oikein tiedä, mikä olisi ns. kertomisen arvoista ja onko nyt vaikkapa joku työjuoru olennaista jutteluasiaa, kun toinen osapuoli ei edes tiedä jutun henkilöitä. Mutta. Kun arki päivittyy virtuaalisesti puolin ja toisin, voi tavatessa suoraan rupatella mistä nyt juttua syntyy: säästä, työstä, elämästä, politiikasta. Tai luodata syntyjä syviä, muistella yhdessä, parantaa maailmaa. Kasvokkain tapaaminen on loppujen lopuksi paljon muuta kuin informaation vaihtoa. Se on toisen seuran ja olemassaolon arvostamista ja siitä nauttimista. Kiva, että saan olla juuri sinun kanssasi.

3) Uudessa maassa etenkin aluksi on kaikki ihmeellistä. Eksoottista, kiehtovaa, värikästä, kertomisen arvoista. Mutta. Ennemmin tai myöhemmin kaikki on ärsyttävää, byrokraattista, typerää omituisiin tapoihin juuttumista. Olo on aluksi kiitollinen ja innokas, koska on päässyt näinkin upeaan maahan asumaan ja ehkä peräti töihinkin. Muutaman kuukauden tai jopa viikonkin päästä olo on rasittunut ja ulkopuolinen. Kaikki on niin hiton vaikeaa, koska sanavarasto ei riitä, aksenttia kummastellaan, ulkkkarityökokemustasi väheksytään ja koulutuksesikin kyseenalaistetaan.

Etenkin suomalaiselle, joka on tottunut uskomaan, että Suomeen syntyminen on lottovoitto ja suomalainen koulu on maailman paras, muiden epäilykset ja vähättely osuvat kipeästi. Älkää te änkyräaussit yhtään väittäkö, että teidän puuhastelukoulunne olisi tasokkaampi kuin Suomen, tai teidän ostotutkintonne olisivat tasokkaampia kuin suomalaisten pääsykoekorkeakoulut! Lopulta, vuosien päästä ymmärtää, että kummassakin maassa ja kulttuurissa on puolensa.

Suomalaiset uskovat tekniikkataitoihin, tiedon omaksumiseen ja tehokkuuteen. Aussit uskovat vuorovaikutus- ja tiimityötaitoihin. Periaatteessa motto maissa on sama: fair go for all eli reilu peli kaikille - jokainen saa yrittää taitojensa mukaan, ei varallisuutensa tai syntyperänsä (tosin Australiassa hämmästelen, miten tämä nykyään toteutuu, kun iso osa peruskouluista on maksullisia ja korkeakouluista kaikki ovat hinnakkaita).

Ensimmäiset pari vuotta Australiassa olo tuntui ulkopuoliselta. Kaveerasin pelkästään muiden expattien kanssa, valittelin viisumivaikeuksia, päivittelin aussitapoja ja menoa ja muistelin lämmöllä monia Suomen käytäntöjä ja etuja, kuten puhtaan makuista hanavettä kloorilta haisevan sijaan. Nyt olen harjaantunut/ehdollistunut näkemään enimmäkseen hyviä puolia Australiassa. Rento, ystävällinen meininki auringonpaisteen alla. Ulkoilma ja luonto sekä niistä nauttiminen piknikeillä, telttaillen, mökkeillen. Lähiruoka- ja luomubrunssit hauskasti sisustetuissa kahviloissa kukkivien puiden alla.

Aijuu, käänteisenä kulttuurishokkina: aussit tykkäävät paljon eklektisemmästä eli yhdistelevämmästä, leikkisästä estetiikasta kuin suomalaiset. Kahviloiden ja ravintoloiden sisustus, (samoin kuin esimerkiksi graffitit) ovat yleensä värikkäitä ja leikitteleviä, uutta ja vanhaa yhdistäviä, kirpputori-, teollisuushalli-, roskalava-, ja mummon perintö- tyylisiä elementtejä eli retroa ja modernia kierrättäen ja sekaisin viskellen.

Suomessa puolestaan olen ällistellyt ravintoloiden siistiä, hillittyä valkoliinameininkiä: kaikki tuolit, lasit, aterimet ja lautaset ovat samaa sarjaa ja toisiinsa sopivia. Enemmistön silmään tämä taatusti näyttää siistiltä ja arvokkaalta, mutta omaan aussiutuneen makuuni se näyttää - - - 80-lukuiselta. Suomi-kahviloissa puolestaan hämmästyttää ainainen tarjottimilta syönti. Itse haetaan, itse viedään pöytään, sitten syödään rumalta muovitarjottimelta kuin ala-asteella tai Esson baarissa. Australian pöytiintarjoilu ja kauniit kattaukset, sinua kaipaan!

4) Maasta- ja maahanmuutosta voi jäädä kytemään koko elämäksi tietynsorttinen levottomuus. Olenko nyt kotonani täällä uudessa maassa? Jäänkö tänne iäksi? Pitäisikö jäädä, olisiko se oikea ratkaisu? Pitäisikö palata kotimaahan sitten kun lapsia syntyy - sitten kun lapset aloittavat koulun - sitten kun eläköidyn? Pitäisikö muuttaa jonnekin täysin uuteen maahan, nyt kun olen todistanut itselleni, että maan- ja kulttuurin vaihto onnistuu, uusia ystäviä saa ja vanhatkin onnistuu pääosin säilyttämään, uuden työpaikan löytää, uuteen sopeutuu, kun yrittää?

Itseäni ei suunnattomasti kiinnosta eikä houkuttele Suomeen paluu, koska a) Euroopan taloustilanne, b) E:n vaikeus saada järkeviä töitä, ennenkuin puhuisi sujuvaa suomea, mutta ennenkaikkea c) Suomi on jo nähty. Minua kiehtovat muutos, vaihtelu, uutuudet jopa haitaksi asti, sillä joudun tietoisesti pinnistelemään ja rauhoittumaan ollakseni onnellinen sen keskellä, mitä minulla jo on. En haikaile vihreämpää ruohoa aidan takaa sinällään eli en luule, että jonkin uuden jutun saaminen/saavuttaminen tekisi minusta onnellisen tai onnellisemman. Olen vain puhtaasti utelias ja virikkeistä ja uuden oppimisesta innostuva, eli haluaisin matkustaa ja nähdä kaiken minkä ehdin ja kertoa niistä eteenpäin muille. Olinkohan lie Marco Polo edellisessä elämässä.

Aina silloin tällöin googlaan YK:n töitä ja myös konsulaattiuraa, joten ehkäpä googlailu vielä jonain päivänä muuttuu tekemiseksi asti!

Alla graffiteja (tai muraaleja) Melbournesta, tekijä Ghost Patrol eli David Booth.

Miten käy ulkosuomalaisen suomi-ihmissuhteiden?

Olen taas Suomessa, kolmen viikon reissulla opintojen ja freelancer-luentokeikkojen takia kaupunkisuunnitteluun liittyen. Ja ajoitus ei voisi parempi olla: kesäkesäkesä ja juhannuskin vielä! Vaikka edellisestä käynnistä ei ole kuin neljännesvuosi, etäisyys ja välimatka tekevät kuitenkin sen, että kaikkea katsoo uusin, innokkain silmin ja sydämin. Distance makes the heart grow fonder, kuten sanotaan - etäisyys herättää tajuamaan, mitä kaipaa.

Ensimmäiset kolme-neljä päivää olin ihan fiiliksissä jotakuinkin kaikesta. Vihreää! Koivuja! Luonto kesäasussa! Voikukkia! Voikukan höytyviä! Sauna! Syreenejä! Omenapuun kukkia! Kaikkia muita puita, joissa on kukkia! Mustikanvarpuja! Pullaa! Mokkapaloja! Perunapiirakoita! Riisipiirakoita! Ruisleipää! Rakkaita perheenjäseniä! Rakkaita ystäviä! Oikeastaan Ihan Mukavia Tuntemattomia Kesäsuomalaisia, Jotka Eivät Ole Talviyrmyjä!

Suomeen paluu on myös aina aistien ja muistojen miellyttävää porekylpyä, koska pitkä "vaje" ympäristön kokemisessa tavallaan nollaa aivot ja paluu aktivoi muistoja koko elämän mitalta ihan uudella vahvuudella. Heinäntuoksu muistuttaa kesistä maalla. Koivut ovat yhtä kuin mökkijuhannus. Kaupan hedelmä- ja vihannespuoli on kesätyö mansikanmyyjänä Prismassa. Bensanhaju on mummolamatkan alku, kun pysähdyttiin tankkaamaan. Neulasten peittämä metsäpolku on metsätonttujen ja muiden mielikuvitusolentojen täyttämä lapsuus.

Ulkosuomalaisena elän kahta rinnakkaiselämää, joista toinen tapahtuu Australiassa ja toinen Suomessa. Olen siitä onnekas, että olen päässyt Suomessa käymään usein loman ja rahan puolesta, eli pysyn melko hyvin kartalla kavereiden ja perheenjäsenten elämästä ja arjesta ihan visiittieni sekä netin ja puhelujen kautta. Joku toinen voisi olla sitä mieltä, että onko tuossa kahden maan välillä ramppaamisessa ja itsensä jakamisessa järkeä, kun sitten ei ole kummassakaan oikein kunnolla kotonaan. Itse olen aina ollut monta rautaa tulessa-tyyppi ja nautin siitä, että vähän joka rintamalla tapahtuu (tein mm. montaa eri työtä useamman vuoden ja enimmäkseen nautin siitä).

Voisi tosiaan tuntua, että ei ole oikein kotonaan missään, jos ei asetu selkeänjämäkästi aloilleen, ja aina on siitä toisesta elämästä jotenkin paitsi tai kaipaa jonnekin. Itselleni on onneksi käynyt niin, että tämä kahden maan ja elämän pyöritys on avannut pysähtyneen läsnäolon tunteen kuin paraskin jooga ja meditaatio. Toisin sanoen: kun olen siellä missä olen, kerään sekä alitajuisesti että tietoisesti arjesta asioita, joista olla tänäänkin kiitollinen ja onnellinen.

Suomessa saan ruisleipää vaikka joka aamu. Australiassa saan mennä kohtuuhintaiselle, maukkaalle luomulähiruokabrunssille luovanleikkisästi sisustettuun hipsterikahvilaan vaikka joka viikonloppuaamu. Suomessa saan tavata kaikkia rakkaita ihmisiä. Australiassa saan tutustua uusiin, kiinnostaviin tyyppeihin kaikkialta maailmasta ja oppia uutta itsestäni ja muista. Suomessa saan olla hiljaa ja tuijotella koivujen huminaa kesätuulessa tuntikaupalla. Australiassa saan jutustella hymyillen niitänäitä kaupan kassan kanssa, elää kaksikielisenä ja blogata sellaisista havainnoista, joita en Suomessa olisi koskaan löytänyt tai tajunnut.

Koska käyn Suomessa kerran-pari vuodessa, ehtii kaikkea tulla riittävästi ikävä, muttei kuitenkaan sydänsäryksi asti. Ulkosuomalaisen fiiliksiä voi simuloida omassa elämässä niin, että kuvittele ensi kerralla kaupassa, ettet vuoteen pysty ostamaan mitään arkisista suosikeistasi. Ja sitten yhtäkkiä saat hetkellisen pääsyn salmiakkihyllylle, ruisleipähyllylle, viilihyllylle, jätskilaarille, mikä ikinä onkaan suomituotesuosikkisi.

Ihmissuhteissa nautin siitä, että kaikki osapuolet ristiriitaisesti panostavat niihin enemmän, kun etäisyys kasvaa. Kaverit ovat silminnähden ilahtuneita nähdessään minut ja järjestävät aikaa tapaamisille, vaikka vaivankin kanssa - kuten tietenkin minäkin. Suomessa asuessa oli puolin ja toisin ihan liian helppo ajatella, että ehtiihän tuota vaikka ensi viikonloppuna, ensi kuussa, ensi vuonna, jos ei just nyt tapaa. Ja pian on livahtanut niitä kuukausia, vuosia, kun ei tavannutkaan, ja välit murenevat ja haalentuvat väistämättä yhteisen arjen puutteen myötä.

Sama perheenjäsenten ja sukulaisten kanssa. Nyt tuntuu, että minusta on tullut jopa jonkunsortin magneetti ihmisille tavata toisiaan, koska tapaavat yhtä aikaa minua ja muita, sillä yhteenkerääntyminen on kätevää ja tehokasta. Eli elämääni on tullut mukaan jonkinlaista semi-eteläeurooppalaista perhekeskeisyyttä ja porukalla ajanviettoa, jota siinä ei Suomessa asuessani ollut.

Toki käy niinkin - kuten monet ekspatit valittelevat -, että kaikki ihmissuhteet eivät säily. Jokainen kaveri ei olekaan niin kiinnostunut minusta, että viitsisi hypätä junaan tai bussiin ja tulla minua tapaamaan edes puolen tunnin matkan päähän, jos en itse lähde heille kotiin. Mutta ehkäpä emme sitten olisi Suomessa asuessanikaan tavanneet, ja vähitellen kaveruus olisi haalistunut tietyn elämänvaiheen muistoksi. Turha siitä on ressata. Suomalaiset eivät keskimäärin ole kovin sosiaalisesti aktiivista kansaa (minun mielestäni), ja ihmissuhteita hoidetaan, jos se onnistuu muun arjen pyörityksen ohella; ei toisinpäin.

Enemmistö kavereistani on sitä mieltä, että tapaavat minua useammin kuin monia muita samassa maassa tai peräti kaupungissa asuvia juuri sen "ehtiihän tuota, en just tänään jaksa kun oli töissä kiire/lapsilla nuhaa"- ajattelun takia.

Toki eri ihmiset kokevat maastamuuton eri tavalla, ja monella välimatka ja poissaolo lietsovat pelkästään ikävää, sydänsuruja, menetyksen tunnetta ja harmitusta. Riippuu taatusti elämänvaiheesta, luonteenlaadusta sekä etenkin siitä, miten usein on mahdollisuus ja varaa emämaassa rampata. Perheellisillä on aivan eri ongelmat ratkottavinaan kuin minulla, joka voin huoleti jättää E:n keskenään kotiin ja hypätä koneeseen, jos löydän tarjouslennot. Tajuan kyllä, että oma tilanteeni on peräti poikkeuksellinen, ja tällainen kahden maan aktiivikansalaisuus ei ole kaikille miltään elämänkohdalta mahdollista.

Reissujeni tuottama "ja kaikilla oli niin mukavaa"-meininki on saanut ensimmäistä kertaa sitten poismuuton ajattelemaan, että ehkäpä Suomeen paluu ei olisikaan aivan poissuljettua. Tai entäs jos viettäisi kesät Suomessa? Ehkei tämä sellainen epäsosiaalinen mörköjen pesä ja mielensäpahoittajien luvattu ikuisten taantumien maa olekaan kuin muistelin. Ensimmäistä kertaa ihan omakohtaisesti ymmärrän, miksi lähes jokainen ulkosuomalainen elättää koko elämänsä ehkä joskus ajatusta, eli pitää ovea ainakin raollaan ajatukselle, että entäs jos joskus tulevaisuudessa palaisikin alkuperäisille kotitanhuvilleen.

Mutta. Järki muistuttaa, että lomat - etenkin kesäloma - ovat todella harhaanjohtavia indikaattoreita sille, millaista arki todellisuudessa olisi. Tämä kaikilla on aikaa, intoa, iloa ja mielenkiintoa viettää aikaa juuri minun kanssani ei taas siellä marraskuun räntäsateessa pitkään kestä, ja todennäköisesti myös taloudellinen epävarmuus, työnsaannin vaikeus ja yleinen ketutus alkaisivat ennemmin pikemmin kuin myöhemmin ahdistaa, kuten ennen Australiaan muuttoanikin. Varma virka, juuri ostettu asunto ja parhaimmoilleen Perthiin perustettu elämä vievät sittenkin voiton.

Nyt pullakahvin keittoon - taas ;) !

Voikukka! Voikukkaniitty! [kyllä näitä Perthissäkin on, mutta ehkei tismalleen samaa lajiketta, sillä suomalaiset voikukat kukkivat isoin rehevin kukinnoin, kun taas näkemäni aussiversiot ovat pieniä ja aneemisia].