Miksi välivuosi kannattaa - oodi irtiotoille

Olen viikonlopun mittaan miettinyt paljonkin aihetta, johon etenkin Australiassa törmää jatkuvan backpacker-virran muodossa, ja joka omassakin elämässä on ollut ja toivottavasti jatkossakin on käänteentekevänä voimana mukana. Nimittäin välivuosi, sapattivapaa tahi irtiotto.

Suomivieraamme ovat Australiassa reissaamassa jonkin näistä termeistä tai kaikkien alla, kuten 90% prosenttia maahan WH-viisumilla tulijoista. Itsekin tulin tänne v. 2011 WH- eli väliaikaisella Working Holiday-viisumilla, vaikka tavoitteena oli jo silloin jäädä pidempään kuin vain vuodeksi, pariksi. En kuitenkaan saapuessani tiennyt, että onko tämä repäisy nyt irtiotto, sapattivapaa vai ihan pysyvä elämänmuutos. Tuoksi jälkimmäiseksi se sitten paljastui.

En ennen tänne muuttoa ollut koskaan pitänyt ns. välivuotta, mutta olin kuitenkin kahdesti vaihto-opiskelijana, eli elelin opiskeluksi naamioidun irtiotto-lukukauden kahdesti - vaihtarikausi kun yleensä pitää sisällään minimimäärän opintoja ja maksimimäärän elämänkokemuksen hankkimista. Mitä enemmän ikää kertyy, sitä vankemmaksi välivuoden tai sapattivapaan kannattajaksi muutun. En kestä montaakaan sekuntia kuunnella Etlan, EK:n, poliitikkojen ja milloin minkäkin koneisto-orja-järjestön huolestuneisuutta siitä, miten välivuosi pilaa nuoren (tai vanhemman) uramahdollisuudet, henkilökohtaisen talouden, Suomen talouden ja oikeastaan koko maailman.

Itse olen sitä mieltä, että putken suulta toiselle - elämä, jota Suomessa kovasti ihaillaan, rajoittaa ja jarruttaa sekä ihmisten, yhteiskunnan että talouden kehitystä: kekseliäisyys, jaksaminen ja elämänilo jäätyvät, kun koskaan ei saa löytää itseään eikä oppia uutta vapaamuotoisesti; vaihtelun ja uutuuksien kautta; koulun ja työelämän kehikkojen ulottumattomissa.

Klassinen irtiotto, eli arjen jättäminen taakse ja jonnekin muualla matkustaminen tahi jonkin uuden taidon opiskelu (oli se sitten omien lahjojen hiomista vaikka lemmikkimuotokuvamaalarina, tai ns. virallista opiskelua), on ihmisenä kasvamista parhaimmillaan. Etenkin reppureissaus opettaa kaikkialla tarvittavia taitoja koko elämän mitaksi. Näitä samoja taitoja ei läheskään yhtä tehokkaasti opi putkesta putkeen - elämässä, enkä ymmärrä, miksi poliitikot ja talouspamput sellaista niin kovasti ihannoivat tuottavuuden nimissä.

Sapattivapaa-matkustavaisena kohtaat jatkuvasti uusia ihmisiä, joiden kanssa on tultava toimeen, oli fiilis, kulttuuri tai rahatilanne puolin ja toisin mikä vain. Rahan on riitettävä viikoiksi tai kuukausiksi eteenpäin ja sitä saa lisää vain omalla kekseliäisyydellä ja sisukkuudella (esim. tekemällä kausitöitä hedelmänpakkaajana). On fiksumpaa jakaa kuin omistaa (esim. kirjat kannattaa jättää matkan varren hostelleihin ja poimia niistä uusia mukaan, tai lainata polkupyörät ostamisen sijaan). Omat jalat ja julkisliikenne, sekä car pooling eli kimppakyyti muuttuvat järkevimmiksi ja usein ainoiksi mahdollisiksi liikkumisvälineiksi, joten joustavuus muita kohtaan ja hidas mutta varma eteneminen nousevat uuteen arvoon. Eritoten omalla autolla yksin tai kaksin kruisailu alkaa tuntua luksukselta.

Ongelmia on ratkottava sitä mukaa kun niitä ilmenee, yleensä päivittäin tai ainakin viikoittain: sää voi muuttua yllättäen, joten suunnitelma x täytyy vaihtaa suunnitelmaksi y lennosta. Tai kyyti paikasta A paikkaan B ei toteudukaan, joten on hankittava uusi kyyti tai vaihdettava kohdetta. Tällaista ilmavaa innovoimista ja sopeutumiskykyharjoitusta ei monenkaan jokapäiväinen leipätyö tarjoa.

Huom., en missään tapauksessa ihannoi köyhyyttä enkä kurjuutta. Tiedän miten lamauttavaa on, kun ensi kuun vuokrarahoista ei ole takuuta eikä mihinkään voi keskittyä kunnolla, kun raha ja sen puute stressaa yötä päivää. Mutta niin kauan kuin tällainen downshiftaus tai elämänarvojen uudelleenjärjestely on oma valinta ja väliaikainen vaihe, sen opettavaisuutta on vaikea kiistää.

En varmaan koskaan opi ymmärtämään, miksi Suomessa hyökätään niin vahvasti vuorotteluvapaata vastaan. Siinähän henkilö jättäytyy vapaaehtoisesti pois töistä ja tienaa vähemmän kuin työtön, ja työtön puolestaan työllistyy samalla (tai pienemmällä) palkalla kuin alkuperäinen työntekijä. Missä kohti ja millä mekanismilla tarkalleen tämän systeemin kieltäminen tuottaa miljoonasäästöjä?

Mielestäni työpaikoilla pitäisi ylipäätään rohkaista ja tukea kaikkea työkiertoa ja työtehtävien vaihtelua, koska se on väylä, josta ne uudet paljonpuhutut ja -kaivatut innovaatiot tulevat. Kun töihin tulee uusi tekijä vaikka vain vuodeksi, vanhoja käytäntöjä väkisinkin kyseenalaistuu ja uusia voi syntyä. Ja kun stressinpoistossa käynyt vuorotteluvapaalainen palaa töihin, on hän todennäköisemmin täynnä virtaa ja uusia ideoita kuin vapaatta puurtanut kyntöhärkä.

En varmasti koskaan opi ymmärtämään myöskään, miksi sapattivapaan pitäminen eli oman ajattelun, luovuuden, kekseliäisyyden ja ihmisyyden vaaliminen ja ylläpitäminen nähdään jotenkin "laiskana ja vastuuttomana" asiana. Sen sijaan loppuunpalaminen tai sen partaalla sätkiminen on jotenkin kunniakasta - kaikkine stressin mukanaan tuomine kuluineen kuten masennus, sydänsairaudet, epäterveelliset elämäntavat, alkoholismi, lääkärilaskut, yksinäisyys, syrjäytyminen... Nyt järki käteen Suomi.

Suomen työelämä tällä hetkellä näyttää täältä pallon toiselta puolen muulien ajamiselta, jossa samaa uraa lieassa kiertävä juhta patistetaan tallomaan lisää samaa rinkiä, syvemmälle vain. Australia vaikuttaa joustavammalta jo siitä syystä, että täällä yrittäjäksi ryhtyminen on helppoa ja useimmiten jopa kannattavaa, ja esim. julkissektorilla on todella hyvät työedut eli mahdollisuus vaihtaa palkkaa vapaaksi, ja porkkanana puolen vuoden loma puolella palkalla 7 palvelusvuoden jälkeen. Todellakin hakkaa suomalaisen vuorotteluvapaan, jossa tauolle pääsee 10 vuoden, tai ehdotettujen muutosten jälkeen 16 vuoden työuran jälkeen.

Hämmästelen EK:n ja hallituksen välivuosipanikointia, koska putkeen pääsee taatusti aina takaisin, se imaisee kyllä sisäänsä sellaisella voimalla, ettei tiedä mikä iski. Mutta putkesta ei välttämättä pääse enää jatkossa ulos ennen sen eläkepäätä. Jos talous ei pärjää sitä aikaa, kun ehkä 5% kansasta kerrallaan lataa akkuja, on talousjärjestelmässä pahasti vikaa, ja sen korjaaminen vaikka kivijalasta lähtien on juurikin näiden poliittisten päättäjien ja talousherrojen tehtävä. Luulisi, että niillä tuloilla vaadittaisiin kykyä innovoida oikeasti ja raikkaasti. Jos poliittinen propagointi sallitaan, niin perustulo mahdollistaisi vaikkapa "harrastuksesta yritykseksi"-kokeilut ilman, että tällaiset irtiotot ja työelämärepäisyt syöksisivät ketään taloudelliseen epätoivoon. Tätä ihmettä odotellessa.

Sinä alle 31-v suomalainen, jos olet yhtään haaveillut välivuodesta tai irtiotosta, tee se.
Nyt.
Kanadaan, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin kaikkiin saa WH-väliaikaistyöviisumin alle 31-vuotiaana, joten älä odota ja tuhlaa tätä mahdollisuutta. Jos taas olet tätä vanhempi ja saisit vuorotteluvapaata, hae sitä nyt kun vielä ehdit. Kiität itseäsi vuosien päästä ollessasi miljoona kokemusta rikkaampi.

Tällaisiin maisemiin voi päätyä, jos pystyy hetkeksi irtautumaan oravanpyörästä. Albany, WA:n etelärannikko.

Bluff Knoll, WA:n eteläosien korkein vuori, 1099 m sateessa ja tuulessa, silti hymy ei hyydy - ainakaan kuvassa. 60 metriä korkeammalle kapuamista kuin Saana-tunturille (1029 m)

Irtiottoon sopivia maisemia. Albanyn tienoita.

Tienvarsinäkymiä. Kengut hevoslaitumella tutustumassa ruohon laatuun.

Iltakahvit ja muita outoja suomitapoja

Meillä on ollut suomalaisia vieraita nyt viikon ja sehän muistuttaa kaikista erikoisista suomitavoista, joita aussit (tahi suomalaisen kanssa asuva ranskalainen) eivät tunnista tai edes ymmärrä. Kuten.

Suomalaiset juovat iltapäivä- tai iltakahvit. Tämä on tapa, jota itsekin jääräpääsuomalaisena noudatan ja keitän kahvit kotona töistä tultuani, tai saatan käydä kahvilassa istuksimassa kolme varttia töiden jälkeen ennen kotiin menoa. 

Tämä on helpommin sanottu kuin tehty, koska useimmat kahvilat Perthissä menevät kiinni viideltä (jolloin pääsen töistä), koska kahvia juodaan vain alkuiltapäivään saakka. Kello kolme tuntuu olevan myöhäisin aika, kun paikalliset vielä pistäytyvät kahvilla, ja meillä töissä kahvimasiina (Nespresso-automaatti) laitetaan pois päältä ja osat pestään päivän päätteeksi klo 16. Eli kahvit pitää muistaa tirauttaa sitä ennen, jos vielä loppuiltapäiväksi tarvitsee buustia.

E ei ymmärrä iltapäivä- saati iltakahveja, koska miksi kukaan tarvitsisi kofeiinia iltaa tahi yötä kohden? Nokun, se nyt on vaan tapa ja kahvi maistuu hyvältä, suomalainen mumisee.

Suomalaiset syövät paljon leipää, koska leipä on hyvää. Sain tuliaisiksi kolme pussia ruisleipää ja ne on nyt melkein syöty, viikossa. Yksin. E sai yhden palan, loput piilotin pakastimen perukoille ja syön sieltä salaa kuin addikti. Täkäläisellä paahtoleipäkuurilla syön normaalisti pari palaa leipää aamukahvin kanssa, siinä se. 

Aussit syövät useinkin täytettyjä leipiä (sandwicheja tai patonkeja) lounaaksi, mutta eivät samalla tavalla näytä syövän leipää muun ruuan päälle tai rinnalla, kuten suomalainen lautasmalli opettaa. Minä sen sijaan Ruispalojen ja Reissumiehen äärellä kiskon leipää joka aterialla tai ateriaksi. Ihanaa. Mumsmumsmussunmussun. Ei oikeasti ole parempaa tuoksua maailmassa kuin paahtimesta pomppaava ruisleipäpala. Saati makua.

Suomalaisten kanssa ei tarvitse jutella. Siis toki vieraiden kanssa ollaan vietetty aikaa ja juteltu pitkästikin, mutta puolin ja toisin on myös vetäydytty omiin oloihin ihan ilman selityksiä tai kohteliaita pahoitteluja siitä, että pitää nyt hoitaa asia x tietokoneella; tai anteeksikauhiastipaljon, väsyttää joten vetäydyn yöpuulle. 

Kun suomalainen ei enää halua jutella (ei ole asiaa jäljellä, väsyttää, kiire tehdä muuta tai muu syy), poistuu hän sen kummemmin asiaa julistamatta takavasemmalle ja alkaa puuhailla omiaan. Tämä on aivan äärimmäisen vapauttavaa toiselle suomalaiselle, joka on viime vuosina saanut vain ranskalaisvieraita, jotka puolestaan odottavat kellon ympäri sosialiseeraamista ja joka hiton ilta on syötävä neljän ruokalajin ja neljän tunnin illallinen, yhdessä tottakai.

Suomalaiset häkeltyvät liiasta kohteliaisuudesta ja sosiaalisuudesta. En näin neljän vuoden jälkeenkään mene mielelläni pikkuputiikkeihin, joissa myyjä hyökkää heti iholle ja tahtoo jutella, palvella ja avustaa jotenkin. Kiertelen mieluiten hyllyvälejä itsekseni, vertailen, tutkin, mietiskelen, sovitan sitä mitä haluan. En todellakaan kaipaa myyjää kertomaan, että minulle sopisi parhaiten tuote x, z ja y. Haluan hankkia tasan sen tavaran, minkä itse haluan, enkä jutustella siinä rinnalla. En etenkään halua myyjän mielipidettä tuotteesta (esim. vaatteesta), joka ei ole tekninen vempain ja siten vaadi asiantuntija-apua. Minä ite, minä mykkänä, minä tehokkaana, sisään+tavara+maksu+kiitos+ulos. Sivistyneimmässä tapauksessa yksisanainen tervehdys alussa ja lopussa.

Täällä kassa usein kysyy ”miten päiväsi on mennyt?” enkä vieläkään tiedä, mitä siihen vastaisi. ”Ihan hyvin” kuulostaa liian lyhyeltä, mutta avoin, aito vuodatus ei tule kysymykseenkään. Miksi kysyt jos et halua tietää, julistaa suomalainen sarjishahmokin, Matti. 

Matti, tunnen tuskasi. I feel your pain. 

Karoliina Korhonen: Finnish Nightmares - sarjakuva.

Yöni cheerleaderina eli Oxfam Trailwalker 2015

Terveisiä radiohiljaisuudesta! Vierähti pari viikkoa kirjoittamatta, sillä nyt on elämässä niin paljon vipinää ettei jouda edes yhtä blogipostausta tuutata ulos.

Sijaistan taas pomoani ja se meinaa paitsi mielenkiintoisempia tehtäviä ja haastavampaa meininkiä, myös pidempiä päiviä, koska en ehdi tehdä kaikkea normaalien tuntien mittaan. Normityön ohella olen värväytynyt myös vapaaehtoiseksi järjestämään Tulevaisuuden Energia-expoa eri järjestöjen kanssa (uusiutuvien energianlähteiden messut ensi vuonna Perthissä) ja keksin tälläytyä mukaan järjestäjäporukkaan myös yhteen Perthin isoista vuosittaisista endurance- eli kestävyyskuntotempauksista nimeltään Oxfam Trailwalker. 

Trailwalker on nimensä mukaisesti "polkukävelyä", trekkausta vaihtelevassa maastossa Perthin kukkuloilla reilun puolen tunnin ajomatkan päässä keskustasta puskan suuntaan. Mikään sunnuntairetki se ei kuitenkaan ole, sillä matka on 100km ja aikaa sen suorittamiseen 48h. Nelihenkiset joukkueet keräävät tempauksella rahaa, sillä osallistumismaksun ohella kunkin tiimin täytyy kasata Oxfamin hyväntekeväisyyspottiin vähintään puolitoista tonnia. 

Parhaimmat rahahaavit keräävät jopa kymppitonneja ennen tapahtumaa mm. myymällä Oxfamin tuotteita (reilun kaupan suklaata, kahvia, teetä jne.). Oxfam on järjestö, jonka tavoite on köyhyyden ja eriarvoisuuden poistaminen maailmasta ja se onkin aktiivisesti mukana mm. reilun kaupan kehittämisessä. Jokainen Trailwalker-tapahtuma tuottaa rahaa miljoonasta pariin miljoonaan lahjoitusvaroina, eli ovat Oxfamin tunnetuin ja tuottoisin varainhankintakeino.

Aussilassa kaikenlaiset hyväntekeväisyyskisat ja seikkailu-varainhankinnat ovat todella suosittuja ja yleisiä. Joka kaupungissa on vähintään hyväntekeväisyysjuoksuja, pyöräilyjä ja uinteja, joissa osallistujat keräävät lahjoituksina rahaa päästäkseen mukaan. Lisäksi löytyisi astetta rankempia seikkailuja, kuten sademetsävaelluksia tai vuorikiipeilyä Aasiassa tai Afrikassa; tai enimmäkseen hauskanpitoon keskittyviä 'kaupunkiseikkailuja', kuten parin vuoden takainen kokemukseni Perth Ramble, kaupunkisuunnistus ja tehtäväratkontakisa. 

Trailwalker-tapahtuma järjestetään vuosittain neljässä kaupungissa Australiassa sekä joissain päin Eurooppaa, Pohjois-Amerikkaa ja Aasiaa. Matka on käytännössä tuplamaraton maastossa, eli aika helkutin vaativa, jos sen haluaa hölkäten vetää. Tänä vuonna Perthissä matkalle ilmoittautui vajaat 300 tiimiä, joista itse ehdin vapaaehtois-yövuoroni aikana nähdä top 20 eli nopeimmat. 

Päivystin viime yön maalilinjan pomona, eli hääräsin määräämässä muita vapaaehtoisia, jotta kaikki matkan suorittaneet saatiin kirjattua koneelle, todistukset ja valokuvat plakkariin ja ennenkaikkea pidettyä kaikki osallistujat hyvällä tuulella. Erittäin kirjaimellisesti cheerleadasin eli hypin maalilinjalla valosoihtuja pyörittäen, huutamassa "jaksaa jaksaa! Tsemppiä! Enää muutama metri! Mahtava suoritus!!" aina, kun uusi tiimi ilmestyi loppusuoralle näkyviin. 

Työvuoro alkoi klo 23 ja päättyi klo 06, ja yllätin itseni jaksamalla vetää hyperenergistä settiä läpi yön. En ole tunnettu kyvystäni olla ilman unta (migreeni kolkuttaa heti ovella), mutta liekö suuren urheilujuhlan tuntu vai mikä lie uusikuu tsemppihengen taustalla, en meinannut ensin kotisängyssä edes nukahtaa klo 07 kun virtaa vielä piisasi. Aivan törkeän hyvä idea olla mukana. 

Nopein joukkue veti sata kilometriä maastojuoksua aikaan 18 tuntia - ei voi ymmärtää. Nelihenkisistä joukkueista erittäin moni koki kohtalon, jossa kaikki neljä eivät jaksaneet maaliin asti, vaan yksi tai useampi jäsen irtisanoutui jossain matkan varren check pointilla. Voittajajoukkueessa kisasi pariskunta, joista mies joutui jättämään leikin kesken uhkaavan lämpöhalvauksen takia, ja vaimo piiskasi kaksi tiimikaveria mukanaan voittoon. Lämpöhalvausriski on ollut todellinen koko viikonlopun, koska täällä on hiihdelty +35 asteessa. Juokse siinä sitten sata kilsaa eräpolkuja pitkin vauhdilla 7km/h. 

Olen itse elätellyt toivetta osallistua matkalle kisaajana, mutta E ei ole asiasta innostunut, koska on itse kävellyt yli 50km vaelluksia, minä en. Hänen mukaansa matka on ihan liian rankka ja pitkä kahdessa vuorokaudessa suoritettavaksi. En ensin uskonut, nyt uskon. Kun näin, missä kunnossa joukkueet hoippuivat maaliin, ei voi kuin hattua nostaa australialaiselle sisukkuudelle. Hyvä että jalka nousi, ja silti väänsivät menemään loppuun asti jalat rakoilla ja turvoksissa, reidet hapoilla, joka paikka kolottaen, ilman unta, lepoa ja kunnon ruokaa. 

Silmät avautuivat etenkin sille, että moista matkaa ei suoriteta ilman uskollisia tukijoukkoja: joka tiimillä oli perheenjäsenistä ja kavereista koottu apusakki, jotka pitivät huolen ruokkimisesta, juomista, vaihtovaatteista jne. matkan check pointeilla. Jos mukana pitäisi kantaa kahden päivän ruuat, juomat, varakengät ynnä muut, ei sitä hullukaan juosten kamppailisi. Jos edes kävellen. 

Silmät avautuivat myös sille, että vaikka tämä yksittäinen tempaus oli yöunien menetyksen arvoinen, meikäläisestä ei olisi vuorotyöhön. Koko päivä on mennyt unennpuutekrapulassa. Asiaa ei auttanut, että päästyäni kotiin ja sänkyyn onnistuin nukkumaan vain puoli kymmeneen asti (2,5h) ennenkuin yläkerrasta alkoi raikaa poran sulosointu. Rakennus on vielä(kin) osittain kesken ja tradiet eli työmiehet painavat hommia myös viikonloppuna. H%¤#¤%*:n hyvä juttu. Onnistuin myöhemmin nukahtamaan pariksi lisätunniksi, mutta tokkurapäissäni sekä E:n nuhaköhän takia jouduimme jättämään kaveripariskunnan isot synttärijuhlat tänään väliin.
No, ei voi kaikkea saada eikä joka paikassa olla... vaikka yritänkin :)

Oxfam Trailwalker 2015, kuvakaappaus Instagramista.

Yövuoron alusta, kun vielä odottelimme voittajaa ja muita tiimejä saapuviksi.

Työpisteeni eli final check point. Vuoron alusta eli paikalla vasta pari apulaista eikä yhtään joukkuetta.

Tämän kuvan otosta meni vielä pari tuntia, ennenkuin paikalle saatiin ensimmäinen joukkue ja voittojuhlat pystyyn. Tosin voittajat olivat niin väsyneitä, että me volunteer'it kekkeröimme keskenämme heidän ympärillään juhlatunnelmaa tuomassa.

Valmiina pomottamaan tätä pistettä johtajaliivi ja johtaja-keijusiivet päällä (tulivat talon puolesta). Ja neljä kerrosta liikaa vaatteita, yölämpötila ei tippunut alle +18 vaikka oletin lähemmäs +10 astetta.