Olin vielä vuosi sitten ammatiltani energia- ja vesilaitosten valvoja, ja jos rullataan aikaan ennen Australiaan muuttoa, työskentelin kaupunkisuunnittelussa rakennusperintöneuvojana sekä tietenkin heitin keikkaa siellä ja täällä museo-oppaana, kulttuurituottajana, sarjakuvapajojen vetäjänä ja milloin missäkin. Utelias kun on ja asenteella "kyllä sen äkkiä oppii jos kiinnostaa" - siunattu/kirottu, niin yhteen uraan urkeutuminen on haasteellista. Tänä vuonna minusta kuoriutui ammattimainen tapahtumatuottaja ja seuraava projekti liittyy lastensuojelun kehittämiseen, kuten mainittu.
Olen kolmenkympin rajapyykin jo aikaa sitten ylittänyt, silti minulta(kin) kysellään satunnaisesti, milloin aion hakeutua takaisin oman alan töihin. Kysyjät arvatenkin olettavat, että oman alan työt olisivat museoalalla tai liittyisivät arkkitehtuurihistoriaan, koska moisten papereiden kanssa valmistuin yliopistosta vuosikymmen sitten. Muttamutta. Mikä se on se mystinen oma ala itse kullekin ja missäkin elämän vaiheessa?
Olen tehnyt väitöskirjaa katkoinaisesti ja pätkissä pian seitsemän vuotta - tosin siitä ajasta kolme-neljä vuotta aidon aktiivisesti - ja kiinnostuksenkohteeni ja tutkimuskysymykseni ovat muuttuneet useaan otteeseen. En tiedä, tulenko tohtorinlakin saatuani työskentelemään alalla eli ympäristönsuunnittelun parissa. En tiedä, kiinnostaako se enää uraksi asti. En tiedä, kiinnostaako se ehkä joskus tulevaisuudessa niin paljon, että pyrin hyppäämään kentälle vaikkapa vuosikymmenen kuluttua. Mistä näitä tietää? Ja miten se 16v nuori, joka pohtii, hakeutuako ammattikouluun vai lukioon, voi tietää sitäkään vähää tulevaisuudestaan? Tai se parikymppinen, joka miettii yliopiston, ammattikorkean, välivuoden ja työelämän välillä, saati että valitsisi sadoista aloista sellaisen, jolla voi ja kiinnostaa paukuttaa töitä eläkkeelle saakka?
Työelämä on nimittäin aivan heekulin pitkä huikonen. Hyvä niin, koska se tarkoittaa, että elämäkin on pitkä. Mutta yritän sanoa, että ei ole normaalia minun mielestäni edes olettaa, että sama juttu voisi kiinnostaa muuttumattomana iäti. Tai, että se sama juttu edes pysyisi olemassa tässä muuttuvassa maailmassa seuraavat neljä vuosikymmentä. Meillä ei ole edes sama teknologia käytössä enää kuin nuoruudessani - lankapuhelimet, faksit ja käpylehmät - joten miten ammatit voisivat pysyä samoina?
Australia on ihannemaani siksi(kin), että mielestäni täällä on todella hyvät, avoimet mahdollisuudet olla, elää, yrittää ja tehdä töitä lähes alalla kuin alalla. Jos olet fiksu, aikaansaava, reipas ja yhtään koulutettu (sekään ei välttämättömyys), yleensä jotain löytyy, ja hyvällä tuurilla jotain todella kiinnostavaa ja uraa-avaavaa. Palkkataso on Suomea parempi ja verotus puolestaan kevyempi. Viisumit tietenkin ovat asia erikseen, mutta ne eivät liity työelämään tai työnantajiin sinällään, vaan maahanmuuttopolitiikkaan. Ja politiikkahan on tasan niin takkuista kuin poliitikot ääntentavoittelussaan siitä tekevät.
Itse olen löytänyt työelämäkolosia itselleni toisaalta uteliaan-nuuskivan työnetsintätyylin, toisaalta hyvän tuurin ansiosta, mutta ennen kaikkea olemalla joustava. En ole koskaan lukkiutunut yhteen alaan, vaan hakenut, mikä kiinnostaa ja mikä vaikuttaa edes jossain määrin realistiselta. Olen myös hionut taitoa vastata työpaikkailmoituksiin "oikein" eli muunnan kokemuksestani sellaisen version paperille, joka ko. paikkaa houkuttelee. Tähän pystyy jokainen pienellä luovuudella - en tarkoita valehtelua, vaan aussityyliä, jossa hehkutetaan häpeilemättä saavutuksia ja kuitataan mokat oppimiskokemuksina.
Australiassa on urapolulleni nimikin: career public servant. "Uravirkailija" tekee uransa julkissektorilla, vaikkei välttämättä samassa virastossa tai tehtävissä. Nimityksellä on suomalaista käännöstä parempi kaiku, koska siinä on mukana ajatus palveluksesta ja palvelemisesta: career public servant haluaa työskennellä kansan ja valtion hyväksi. Kun taas Suomessa yleensä saa kuulla olevansa tuottamaton loinen ja p****a, jos saa palkan verovaroista. Se tuppaa unohtumaan, että myös verovaroin palkattu kuluttaa rahansa, maksaa veroja, työllistää näin muita ja pitää talouden rattaat pyörimässä - kenenkään muun kuin panamarikkaiden rahat eivät makaa kaikkinensa sijoitustileillä.
Oho lipsahti sosiaalipolitiikkaan, vaikka piti puhua omasta alasta tai pikemminkin koko termin mahdottomuudesta. Mielestäni ihan liian moni eritoten Suomessa stressaa tästä oma ala - konseptista, turhaan.
Olen kuunnellut ihmisiä, jotka kokevat olevansa epäonnistuneita, koska ovat jossain muualla töissä kuin siellä, mihin koulupaperit viittaavat. Olen kuunnellut niitä, jotka ovat ihan hyvässä työssä, mutta jatkuvasti hakevat tai ainakin miettivät vaihtoa, koska on noloa tehdä rahansa jossain muualla kuin mihin koulu valmisti. Olen kuunnellut sellaisia, jotka eivät uskalla vaihtaa pois omalta alalta, vaikka joku muu houkuttaisi, koska sitten on luuseri kun ei ole enää omalla alalla. Vaihtaa saisi vain, jos ensin kouluttautuu eli virallisesti muuttaa sitä omaa alaa. Häh, miksi? Työssäkin oppii! Olen kuunnellut niitä, jotka eivät uskalla lähteä unelmien perään ulkomaille, koska oman alan uraputki Suomessa katkeaa. Sekä niitä, jotka kärsivät huonommuuden tunnetta, kun ulkomaille muuton jälkeen onkin kotirouva/-äiti/-mies eikä enää uraa tekevä oma-alailija. Ja niitä, joiden oman alan katkaisee työttömyys ja sitten on edessä kriisi, että kuka olen, mikä olen, olenko mitään, oma ala älä jätä!
Vuodatukseni pointti ei ole syyllistää ketään tai haukkua sinua, joka rakastat omaa alaasi. Pointti on yrittää muistuttaa, että kukaan ei ole ammattinimikkeensä eikä työpaikkansa, ei edes, vaikka työpaikka olisit sinä itse yksinyrittäjänä. Aina voi tehdä jotain muuta. Aina sisimmässä on muutakin kuin työ, ala, ura, koulutodistus. Aina omista reserveistä löytyy sellaisia taitoja ja kykyjä, joita ei tiennyt olevankaan, ennenkuin niitä pääsee kokeilemaan.
Jos suunnittelet ulkomaille muuttoa tai alanvaihtoa, mutta et ole tähän mennessä uskaltanut, koska se oma ala...
ps. en edes tiedä, mikä englanniksi on "oma ala". Onko sille jotain termiä? Onko tämä puhtaasti suomalaisten päähänpinttymä?
 |
| In your face, ympyränmallinen oma ala! |
Olipa todella hyvä teksti. Minustakin tuntuu vuosi vuodelta yhä oudommalta, että sama asia, joka kiinnosti 20-vuotiaana, kiinnostaisi 20-30 vuoden tai edes 15 vuoden päästä. Mikähän muuten olisi tuo "alaa" kuvaava käsite englanniksi, muu kuin facebookin kommenteissa ehdotettu "profession" joka on kyllä hyvä, mutta ehkä myös osaltaan hiukan suppea (minä ainakin yhdistän sen ammattiin, joka on kapeampi kuin ala, minusta). "Field of expertise"? Todella jos mutkia oikoen ja hiukan hypeä lisäten "passion"? Onnittelut sinulle todella mielenkiintoisesta urapolusta (sekin näitä uusia sanoja) ja ilman muuta myös ahkeruudesta. Joskus kyse on myös siitä, että pitäisi nähdä itsensä uusin silmin. Siinä, missä itse ehkä näkee vian rajoitteita, osin ympäristön ja osin omien luutuneiden asenteiden takia, joku toinen näkisi mahdollisuuksia ja avoimia ovia kulkea.
VastaaPoistaOh, osuipas ja upposi. Viimeistelen itse tässä filosofian maisteria, ja minulta kysellään jatkuvasti että mikä se minun "oma ala" sitten on. Kysyjät muuten ovat aina suomalaisia, muunmaalaiset tuppaavat kysymään yleismaailmallisemmin että "mitä teet" tai vastaavaa. En oikein itsekään tiedä mikä se kuuluisa "oma ala" on ja CV:kin on yhtä hurlumheitä, niin olen nykyään tyytynyt vastaamaan olevani maailmanpelastukselle omistautunut ituhippi (sekä viinitonkan juoneena myös loistava public speaker). Ja sataprosenttisesti samaa mieltä; jos jokin asia tapeeksi kiinnostaa, niin kyllä sen sitten oppii. Koskaan ei voi oppia liikaa ja mikään taito ei ole hyödytön, vaikka saattaakin siltä joskus tuntua.
VastaaPoistaTama on niin monitahoinen asia, etta voisi varmaan montakin bloggausta tehda. Ymmarran ajatuksen, etta jos jotain opiskelee vuosia, niin olisi hyodyllista saada se tieto kayttoonkin, eika vain unohtaa/sivuuttaa/jattaa muhimaan. Toisaalta, harvassa ovat ne alat, joiden tietoja ei voi mitenkaan kayttaa hyvaksi muualla, eli kylla kaikki kouluttautuminen vie eteenpain ja auttaa missa tahansa elamanvalinnassa ja tyopaikassa. Emme kuitenkaan ela suunnitelmataloudessa, jossa valmistetaan ennaltamaarattyihin tyopaikkoihin kuin palikoita lokeroihin.
VastaaPoistaEniten talta tekstilta toivon, etta se juurikin rohkaisisi ja vapauttaisi: ei tarvitse stressata, vaikkei sita omaa alaa loytyisi, sille ei paase tai sielta tippuu pois. Aina elamassa voi tehda muutakin eika se tarkoita, ettei olisi (vahintaan) yhta hyodyllinen ja arvokas, hyva ihminen ja yhteiskunnan jasen.
Lotta, passion on ehka enemman "oma juttu", joka voi olla harrastuskin ennemmin kuin se opiskeltu ala. Monihan paatyy opiskelemaan jotain sellaista, jonka olettaa olevan taloudellisesti hyodyllista, ei valttamatta sita, mika ihan eniten kiinnostaa (vrt. taiteet, musiikki tms).
Mitenköhän ihan tavallinen kaupan kassan täti voisi Australiassa työllistyä? Erilaisia blogeja lukiessa tuntuu, että moni maailmalle lähtenyt ja siellä työllistynyt on yliopiston tai ammattikorkeakoulun käynyt ja työskentelee ns. paremmissa töissä. En millään lailla häpeä koulutustani tai vaatimatonta työpaikkaani, mutta olemme perheemme kanssa alkaneet hiljalleen pohtimaan, olisiko meistä muuttamaan Australiaan, mutta eniten minua jännittää juurikin työllistyminen "bulkkiammatissa".
VastaaPoistaHei Nanja, sori unohdin vastata. Tyollistymista suurempi alkuongelma on viisumi. Jos pystyt yha saamaan WH-viisumin, lahde ihmeessa kokeilemaan. Kaupan kassalle tyollistyy itse asiassa aika helposti, jos vain puhut ja ymmarrat hyvin englantia. Kielitaito ja jonkinsortin taustakokemus vievat kylla eteenpain.
VastaaPoistaJos taas WH ei ole enaa vaihtoehto tai toisit perheen mukana, jota WH ei salli, asiat mutkistuvat. 'Bulkkiammattiin' on vaikeaa saada viisumia. Kannattaa kuitenkin tutkia viisumiehtoja ja pohtia esim kumppanin kanssa, jos sellainen on, etta kumman ammatti takaisi varmemmin viisumin. Yhden viisumilla paasee koko perhe, jos sen saa.