Arkea ja juhlaa

Viime viikkoina on yleinen elämän järjestely vienyt kohtuuttomasti aikaa, joten blogi on jäänyt hieman sivuraiteelle. Mutta on tässä onneksi ehtinyt myös tehdä kaikenlaista kivaakin. Muistin taas myös, että olen jo kuukausia pohdiskellut tekeväni "arkipäivä"postauksen eli kuvia siitä, miltä täällä tavallisena päivänä näyttää. Alla yhden työpäivän ajalta kuljeskelua kaupungilla. 

Työmatka kulkee keskustan halki. Joko kävelen tai otan bussin. Näin kauniilla säällä (joka on siis normitapaus) on kiva kävellä. Keskustan pilvenpiirtäjät vanhempien rakennusten taustalla.

 Kohti toimistoa mars, tossua toisen eteen. 

Aamulla töihin lähtiessä (8:30 maissa) on lämpötila tähän aikaan vuodesta yleensä kahdenkypin tuntumassa, mutta tuulisina aamuina voi tuntua kolealta. Toisaalta aurinkoisina aamuina hikoiluttaa, jos erehtyy kävelemään kadun paahteista puolta.

Kylläpä tuntuu jouluiselta, aurinko mollottaa kirkkaansiniseltä taivaalta! Joulukoristeet keskustassa ovat kyllä nättejä, etenkin valot, joita on kodikasta tuijotella pimeän aikaan (iltaseitsemän jälkeen).

Nappasin kuvan kun oli komea julkisivu vuodelta 1914 matkan varrella. Pankkien pilvenpiirtäjät taustalla.

Bongaa kuvasta joulukoristeet! Tolppien nokassa on hopeisia tähtiä, mutta toinen tähtisarja hukkuu juhannuksenvihreään lehtituuheuteen ja toinen puolestaan näyttää olevan maalattu rakennuksen seinään.

Keskustan uusin mall eli ostari, Raine Square sattuu työmatkan varrelle. Lasitalon uumenista löytyy Coles-ruokakauppa, josta saa kätevästi ruokatarpeet ennen kotiin kävelyä. Colesista haen nykyään myös usein lounasta, sillä salaatit ja vastaavat saa sieltä tiskistä edullisemmin kuin food courtin kojuista. Erityissuosittelussa herkkutiskin portobello(sieni+jauheliha)lasagne, lounaskokoinen annos hintaan $4,90 (3,50-4€) mikä on suorastaan ilmaiseksi tyrkyttämistä Perthissä!

Kohti toimistoa. Työpaikkani on tuossa lasikuutiossa vanhan tiilitalon takana/sisässä. Kivasti remonteerattu, mutta mikään ei toimi ja kaikki repsottaa sisällä. Työnlaadussa parantamisen varaa... mutta sijainti on mahtava, ihan keskustan rautatieaseman naapurissa. Rakennuksen etualan torilla avattiin viime viikolla hauska suihkulähde, jonka sisällä voi juoksennella - kyseessä on siis laatoitukseen upotettu ritiläruudukko, ja ritilöistä puskee vesiseinämä-suihku. Tässä labyrintissä voi yrittää seikkailla kastumatta, jos osaa arvata, mistä aukoista vesi seuraavalla kerralla suihkuaa. Jostain hämärän peittoon jääneestä syystä suihkulähde ei ole ollut päällä sitten avajaispäivän, jolloin seurasimme toimiston ikkunoista, miten Perthin silmäätekevät kirmasivat puvut ja cocktailmekot päällä vesiseinämien keskellä. Vissiin käyttivät kaiken veden tässä vesipulan kaupungissa, ja nyt säästetään... Ehkä se avataan taas kesäkuumimmilla säillä.

Työpaikan ala-aulan ikkunan jouluhimmeli. Oikeasti kyseessä on arvokas moderni taideteos, lasiputkia ja neonvaloa.

Lounaalle suuntasin perjantaina Northbridgen kaupunginosaan, joka on junaradan pohjoispuolella keskustasta käsin. Rautatieaseman sillalta tupsahtaa taide- ja museokorttelin Community Gardeniin eli yhteispuutarhaan. Ihana paikka, mutta vielä aika vähällä käytöllä. Keskustan toisella laidalla sijaitseva Central Parkin puisto (Central Park eli Keskuspuisto on todellisuudessa rakennuksen nimi, ison kaivosyhtiön pääkonttori, jonka edustalla on varjoisa pieni puisto) on paljon suositumpi lounastajien keskuudessa ja moni ottaa eväät tai take away-ruoka-annoksen mukaan ulkoilmaan. Central Parkissa oli viikko sitten perjantaina myös livemusaa, sillä kaksi kitarataituria soitteli jazz-tyyppistä luritusta lounastajien iloksi. Community Garden on hiljainen ja vähemmän varjoisa, mikä on Perthissä miinus - saisi olla lehvästöä enemmän suojaksi tukalalta auringolta!

Community Gardenin kukkapenkkejä ja taustalla graffitiseinä. 

Yllä puutarhan reunalla kurkkiva modernin taiteen näyttelyhalli ja alla taidemuseo (kamala kellertävälaattainen seitkytluvun hirvitys). Samassa korttelissa on myös Perthin luonnontieteellinen ja historiallinen museo, joka on näin ison kaupungin museoksi käsittämättömässä alennustilassa - näyttelyitä ei ole päivitetty aikoihin ja pölyttyneempää tunnelmaa saa hakemalla hakea. Oppia äkkiä Singaporen Exposta (näyttelyhalli) tai jostain muusta menomestasta kiitos!

Lounasreissun lopputulema tai pikemminkin päämäärä: maukasta japanilaista ruokaa edullisesti, Chicken Katsu eli leivitetty broilerinleike soija-hedelmäkastikkeella, riisillä ja misokeitolla hintaan $7,90 (6€). Jälleen Perthin hinnoiksi oivallisen edullinen ja ruoka on erittäin maistuvaa. Löytyy vaatimattomasta kuppilasta nimeltään Arigataya Northbrigessä.

Parin viime viikonlopun tunnelmat voi tiivistää allaoleviin kuviin. Kävin kuuntelemassa klassisen musiikin konserttia Perthin Government Housen puutarhassa, joka on yleensä yleisöltä suljettu. Puolet yleisöstä sai paikat retkituoleilta mutta suurin osa istui tai makasi nurmikolla vilteillä. Ihana tunnelma tähtitaivaan alla, mutta poikkeuksellisesti paleli niin paljon, että jouduin lähtemään ennen konsertin loppumista pois! Sattui niin tuulinen päivä, että hame ja t-paita-kombolla ei pärjännytkään enää auringon laskiessa, edes hupparin ja retkihuovan kanssa. Lämminkin vuodenaika voi yllättää ikävästi näköjään.

Government Housen kauniissa puutarhassa iltahämärässä. Valitettavasti puut, pensaat ja kukat eivät oikein iltakuvissa pääse oikeuksiinsa. Paikka oli aivan täynnä, osasyynä taatusti tapahtuman ilmaisuus. Perthissä on yllättävän paljon erilaista menoa tarjolla ilmaiseksi tai pienellä lahjoitussummalla (gold coin eli esim. muutama dollarin kolikko riittää pääsymaksuksi), kun vain aktiivisesti seuraa, kyselee ja etsiskelee.

Tälle viikonlopulle intouduin "kuokkimaan" itselleni tuntemattoman parin häihin. Ystävä oli saanut kutsun, ja pyysi mukaan seurakseen. Suomesta poiketen täällä näköjään kutsutaan runsaasti väkeä (eikä ole niin justiinsa, tunteeko pari kaikki) seuraamaan vihkiseremoniaa, ja itse reception eli häävastaanotto on sitten rajatummalle, läheisimmälle seurueelle. Ihanahan se minulle amerikkalaistyylinen seremonia oli, vihkivaloineen kaikkineen. Kun sulhanen luki särkyvällä äänellä morsiamelleen, että tämä on miehen ensimmäinen ajatus herätessä ja viimeinen ajatus nukahtaessa, nyyhkin ääneen kaikkien muiden mukana, vaikken ollut kaunista hääparia edes nähnyt koskaan ennen. Seremonia oli ulkona, UWA:n eli Western Australian yliopiston alueella Swan-joen rannassa.

Yllä: morsian saapuu isänsä käsipuolessa. Seremonian alku oli puoli tuntia ilmoitetusta myöhässä, liekö jännityksenlisäys-tehokeino vain puhdas vahinko, ei koskaan selvinnyt. Alla hääpari seremoniamestarin edessä (ei ollut pappi, ei kai ole täällä niin tavallista kuin Suomessa), morsiusneitojen ja sulhasseurueen (best maneja? Tuskin sulhaspoikia suomeksi) keskellä. Hääpari vihittiin "osavaltion suomin oikeuksin" eli siviilivihkimisenä, ymmärtäisin. Seremoniaan kuitenkin kuului runon luku, joka minusta erehdyttävästi muistutti ensimmäistä Korinttilasikirjettä raamatusta.* Koska en ole ennen kuullut sitä englanniksi, en mene vannomaan.

Emme osallistuneet häävastaanotolle eli ruuat, juomat, laulut ja tanssit jäivät väliin, mutta suuntasimme omin nokkinemme ravintolaan, kun oli ykköset päällä - ja tärkeämpänä syynä muriseva nälkä. Melbourne Hotel'in ystävällinen ja poikkeuksellisen yritteliäs tarjoilija pelasti päivän erikoisjärjestelemällä meille risottoa, vaikkei sitä olisi haluamamme laisena listalta löytynyt. Pisteet siitä! 

Lauantai-ilta oli poikkeuksellisen hiljainen fiinissä Melbourne Hotel'issa. Johtui varmaan osittain kellonajasta, sillä täällä dinner syödään usein vasta kahdeksan jälkeen, ei kuudelta, kuten me sudennälkäiset suomalaiset!

*Siis se häistä tuttu, jonka yksi säe kuuluu: "Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii."

Laukkakisat Ascotissa

Perehdyin tänään ensimmäistä kertaa Perthin yhteen erikoisuuteen, laukkakisoihin. Täällä on ainakin minun käsittääkseni paljon laukkatalleja ja mm. ne vetävät tänne suomalaisiakin töihin, osaa lyhyt- ja osaa pidempiaikaisesti. Laukkakisat ovat ausseille isonpuoleinen juttu. Koska suureellinen Melbourne Cup-päivä vietettiin ihan äskettäin, saivat täkäläiset ystävät hyvän idean kokeilla tänä viikonloppuna Perthin laukkakisoja - kaikille meille ensimmäinen kerta. Laukkakisat on täällä nimeltään races ja ravit (vähemmän suosittua, mutta olemassa) trots.

Ascot Racecourse on toinen Perthin kahdesta laukkaradasta, toinen on kuulemma Belmontissa. Seuraamme laukkaradalla liittynyt, asiaa paremmin tunteva tuttu ohjeisti, että Ascotissa kisataan näin kesällä ja Belmontissa talvella. Puiden varjostama ja nurmikenttäinen Ascot sopii kesäkisoihin, koska vehreähkö alue on viileämpi ja viihtyisämpi kuin asfalttikenttäinen Belmont. Talvella puolestaan kisayleisön piikkikorot uppoaisivat sateista muhjuiseen nurmikkoon, joten siksi talvikisat ovat Belmontissa. En tiedä, millainen itse laukkarata on kummassakin - minusta se näytti kovapintaiselta hiekkaradalta. Ascot on peräti sata vuotta vanha kisapaikka ja osa alkuperäisrakennuksista on yhä tallella - mukaanlukien katsomo eli Grandstand. Mikäli katsomo oli todella vuosisadan ikäinen, eipä sitä mistään ulkoapäin huomaa, sen verran uusiksi on vedetty ja remonteerattu.

Laukkakisoihin ei mennä verkkareissa, vaan koko kisapäivän idea on tälläytyä parhaimpiinsa. Tänään teemana oli vieläpä Ladies Day eli erityisesti naisten odotettiin pistävän parastaan näyttäytymisessä. Itsekin kiskoin ystävältä lainatun kesäisen juhlamekon päälle ja piikkikorot jalkaan. Perinteidentuntemuksen puute näkyi kuitenkin pääkoristeen eli fascinator'in uupumisena. Yritin sellaista metsästää perjantaina töiden jälkeen, mutta niukka shoppailuaikataulu jätti kädet tyhjiksi. Stockmannia vastaavasta Davy Jones-tavaratalosta olisi sulkaharsohärpäke irronnut hintaan satanen, no way! Pihin penninvartijan täkäläis-Anttilasta eli Targetista puolestaan ei löytynyt niin kivoja malleja enää näin Melbourne Cupin jälkeen, että olisi kannattanut ostaa.

Fascinator eli tukkakoriste, yhdensorttinen malli.

Täkäläistä minimuotia ja esimerkki laukkakisojen pukukoodista. Kuva (c) Perth Races.

Seuralaisillani oli asiaankuuluvat hiuskoristeet, samoin kuin kaikilla muillakin yleisön naisilla - myös leveälierisiä juhlahattuja näki näin kesähelteillä. Suurin osa miehistä oli paikalla puvunhousuissa ja kauluspaidassa, mutta muutamia yksilöitä oli sisään livahtanut ihan t-paidassa. Itsekseni kyllä mietiskelin, että suomalaisten raviratojen katsomot kaikuisivat tyhjyyttään, jos vastaavia pukukoodeja alettaisiin siellä soveltaa. En muista koskaan nähneeni raviradan varressa miehiä puku päällä tai naisia cocktail-mekoissa. Täkäläisten naisten cocktail-mekot sopivatkin hyvin nyt alkaneisiin helteisiin. Kun asteita on +33, päälle halutaan näköjään laittaa vain minimimäärä vaatetta ja näin paljon paljastavia asuja ei Suomessa näe edes uimahallissa.

Itse laukkakisat kuluvat seuraavasti: mennään vedonlyöntikopille täyttämään kuponki joko paperilla tai tietokoneella. Jätin ensimmäisen lähdön veikkaamatta ja kadutti katkerasti, sillä olisin veikannut Belle O'Haraa nimen perusteella (Tuulen viemää-ikifanina) ja sehän meni ja voitti! Erilaisia vedonlyöntitapoja oli ainakin kymmenen, itse käytin vain perinteistä 'arvaa voittajahevonen'-mallia. Edellä mainittu asiantuntijatuttu sen sijaan löi vetoa kombomenetelmällä (mitkä hevoset tulevat olemaan top kolmosessa ja missäkin järjestyksessä) ja onnistui voittamaan $45, kun itse voitin enimmillään $4 yhden dollarin panoksella. Ihmettelin panosten pienuutta ja vastaavasti voittojen pienuutta, mutta ilmeisesti oma porukkani nyt vain sattui pelaamaan pennosilla, kun kukaan meistä ei ole uhkapelien perään. Varmasti isompiakin summia saa laukkaradoille hummattua ja myös isompia voittopotteja on jaossa. Lähtöjä oli päivän aikana seitsemän joista katsoimme kuusi, eli tapahtumaan matkustusaikoineen hurahti koko lauantai puolestapäivästä iltakuuteen. Lähtöjen välillä on kolme varttia aikaa ja väliaikoina kuljeskelimme alueella, söimme ja joimme (vettä ja pepsiä, muu yleisö näytti vetävän kaksin käsin olutta ja kuoharia), juttelimme ja kävimme ihailemassa hevosia.

Ennen kutakin lähtöä hevosia kävelytetään esittelykehässä, jossa vedonlyöjät voivat katsastaa suosikkejaan. Lähtö on ohi hetkessä, sillä priimalaukkahevoset ovat n_o_p_e_i_t_a. Ällikällä löi se vauhdin määrä. Matka on lähdöstä riippuen 1600-2000 metriä ja siihen kuluva aika oli muutama minuutti. Maaliintulon jälkeen hevoset laukkaavat vielä puolikkaan radan verran jäähdytelläkseen, kunnes ne ohjastetaan katsomon eteen ja siitä jockey satuloineen punnitukseen (minimiyhteispaino 54 kg) ja hevonen talutetaan suihkuun talleille. Raveista poiketen voittajaa ei palkita heti lähdön jälkeen eli mitään seppeleitä, ruusukkeita, pokaaleja tai voittoloimia ei hevosille pueta. En tiedä missä vaiheessa palkintojenjako suoritetaan. Lähdöistä voittaa mukavasti rahaa, sillä voittajahevonen tienaa vähintään muutaman kymmenen tuhatta. Ensi viikonlopun Railway Stakes-kisoissa (kuulemma tärkein kisa sitten Melbourne Cupin) voittopotti on miljoona dollaria.
Alla tunnelmia, suppeasti tosin, sillä kännykästä loppui muisti kesken kisojen.

Raketit radalla, loppusuoralla. 

Yllä ja alla: kilpurit esittelykehässä ennen koitosta.

Yleisömäärä kasvoi päivän mittaan lähes täysiksi katsomoiksi, kun aamun lähdöissä katsomo kumahteli tyhjyyttään.

Kenen on vastuu?

Luin tätä juttua hyväntekeväisyyteen osallistumisesta yleensä Australiassa sekä varainkeruu-makkaranpaistosta Melbournen päässä, tuli mieleen, että on muuten totta. Siis se, että täällä jostain syystä pidetään parempi huoli yhteisestä omaisuudesta kuin Suomessa. Perthissä ei ole juurikaan graffiteja, paitsi enintään junaradan varsilla. Rakennusten seinissä niitä näkee harvakseltaan ja niitä rasittavia tussi-tageja, eli tyyliteltyjä nimmareita tms. töhryjä, joita Suomen bussikatokset ja sähkökaapit ovat täynnänsä, ei täällä ole tavallisesti missään. Vanhemmat bussit ovat tosin usein kärsineet ikkunaraapijoista eli ketkä lie keskenkasvuiset ääliöt ovat raaputelleet ikkunat avaimilla täyteen nimikirjaimia ja muuta tarpeellista. Junissa ja busseissa on julisteita, joissa kehotetaan käräyttämään kaikki mahdolliset töhrijät ja vandaalit - muistaakseni käräytyksestä saa tonnin palkkion. Olen täällä käynyt vain kohtuu-uusissa ja siisteissä kerrostaloissa, joten en osaa sanoa rähjäisempien alueiden tai vanhempien rakennusten tilanteesta. Mutta kaikki tähän asti näkemäni ovat olleet ihan ok-kunnossa, siivottuja ja siistejä. Täällä minusta myös puututaan herkemmin toisten toilailuihin, esimerkkejä:

Olin ostamassa postikortteja kioskissa, kun kaksi ikäistäni naista sattui huomaamaan, kun joku yritti näpistää lehden. Naiset nostivat asiasta ison haloon, hälyttivät kioskinpitäjän paikalle ja uhmakkaasti pysäyttivät näpistelijän (ei-ihan-selvä mieshenkilö). Tällaista touhua ei todellakaan katsottu läpi sormien tai varovasti syrjempää asenteella "antaa muiden hoitaa", vaan jämäkästi heti tilanteeseen puuttuen. Toisen kerran bussissa intialaistaustainen mies alkoi yhtäkkiä valittaa bussikuskille, että tämä oli ajanut hänen pysäkkinsä ohi pysäytyspyynnöstä huolimatta. Kuski oli pysäyttänyt edellisellä pysäkillä, mutta valittajaukko ei ollut jäänyt pois. Nainen matkustamosta puolusti bussikuskia sanomalla, että pysähdytty oli kyllä. Valittaja alkoi raivota naiselle törkeyksiä syytäen, mm. haukkui tätä "you stupid white cow, shut up you bitch" eli erittäin raakaa tekstiä. Tätä eivät muut matkustajat nielleet vaan bisnespukuinen herrahenkilö napakasti ilmoitti valittajalle, että nyt on syytä siistiä suu ja lopettaa rasistinen ääliömökä välittömästi. Lopettihan se, säikähti varmaan. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olen täällä kuullut kenenkään julkisesti räyhäävän törkeyksiä tai haukkuvan ketään (ei vissiin ollut ihan kaikki kotona tässä tapauksessa). Mutta toisin kuin Suomessa, muut eivät vain katselleet ikkunoista ulos vaan puuttuivat epäsosiaaliseen käytökseen heti. Busseissa ja junissa on myös julisteita, joissa tätä alleviivataan ja annetaan hätänumero, johon voi soittaa uhkaavissa tilanteissa.

En tiedä miksi, mutta täällä pidetään parempaa huolta yhteisistä tiloista myös pitämällä ne siistimpinä. Puistot on yleensä aina puunattu ja haravoitu, ei roskan roskaa missään. Keskustan tiet ja jalkakäytävät pestään harja-autoilla ilmeisesti joka yö. Kaduilla partioi myös (liikerakennusten tai taloyhtiöiden omia, en tiedä?) katuimurikuskeja, eli työntelevät ostoskärryn kokoista katuimuria pitäen kadut roskattomina. Purkat ynnä muut raavitaan lastalla irti kadusta eikä jätetä siihen kerryttämään lisää purkkia. Täällä ei yleensä ole juurikaan tupakantumppeja, karkkipapereita ym. ympäriinsä lojumassa. Viime Suomen-lomalla juhannuksena  iski pienoinen kulttuurishokki kaikesta siitä katuroskan ja sylkylänttien määrästä, joiden yli keskustassa saa loikkia. Täällä on mielestäni sama määrä yleisiä roskiksia kuin Suomessakin, mutta selvästikin iso liuta enemmän puisto-osaston ynnä muiden puhtaanapitolaitosten työntekijöitä. Myös asenne on eri. On alkanut epäilyttää, että koska Suomessa on yleensä viranomainen tai virasto joka asiaan, tavalliselle mattimeikäläiselle tulee helposti tunne että "maksan selkä vääränä veroja, hoitakaa niillä, siitähän minä joka kuukausi pulitan". Ironisesti täällä "oikeistolaisemmaksi"* mielletyssä maassa yhteisten asioiden ja omaisuuden hoito näyttää kiinnostavan enemmän.

*Ihan kun Amerikka-mielipiteeseen törmää silloin tällöin etenkin tänne vasta muuttaneiden suomalaisten keskuudessa. Itse en oikein näe argumentille katetta, sillä kaikki muu pyörii aika samalla lailla täällä kuin Suomessakin paitsi että koulutuksesta ja lääkärikäynneistä pitää maksaa, ja omasta sosiaaliturvasta vastataan pidemmälle itse mm. ottamalla sairaus- ja työttömyysvakuutus ja hoitamalla eläkesäästöjen sijoittaminen. Suomessa vain ollaan piilotetummin amerikkalaisia "hyvinvointivaltio ja verovarat"-argumentin varjoissa. Kummasti niilä verovaroilla saa jatkuvasti vähemmän ja niiden käyttöä ollaan joka vaalikausi vaatimassa alas, mm. lukukausimaksujen käyttöönottoa tyrkyttämällä.

Täällähän me kaikki. Kuva (c) Spaceinfo.com.au

Pieleen menee - ja sitten ei taas menekään

On hetkiä, jolloin täällä on tuntunut että ei elämänkevät ja helkutin kuustoista sentään, tästä ei tuu sitten yhtään mitään, ei millään tempulla, kaikki on pielessä ja valoa ei ole missään tunnelissa. Mitäs läksin. Ja mitä sitten tapahtuu. Mahtavat täkäläiset tyypit astuvat esiin ja saavat elämän taas rullaamaan. Perthinsuomalaisten piiri - ainakin se, johon itse satun kuulumaan - on pieni ja tiivis, mutta sitäkin avuliaampi ja vieraanvaraisempi. Aussit puolestaan ovat kaikessa avussaan avokätisiä ja helposti lähestyttäviä. Kaikki, joille mistään ongelmistani olen koskaan kertonut, tarjoavat välittömästi ja avosydämisesti apua. "Tule meille vaikka yöksikin, jos tarvitset! Tule meille syömään, tule meidän juhliin, tule meille jouluksi, tule mukaan meidän viikonloppureissuun, tehdään yhdessä jotain kivaa, että elämä helpottaa ja olosta tulee iloisempi!" Uskomatonta lämminhenkisyyttä, johon ei ole Suomessa tottunut. Täkäläisittäin, thanks heaps for that eli kiitos kukkuroittain ja kasoittain!

Ausseille koti ei ole sellainen pyhättö kuin suomalaisille, johon ei helposti vieraita kutsuta tai jos kutsutaan, vasta sitten kun on päivän verran siivottu, tuuletettu ja leivottu pullaa, ja mieluiten viikon varoitusajalla. Ainakin täällä Perthissä koti myös jaetaan ihan eri tavalla kuin Suomessa, sillä asuminen kämppisten kanssa on aika tavallista myös aikuisiällä. Jopa pariskunnat asuvat kämppisten kanssa - Suomessa kun on aikuistumisen ja vakavasti otettavuuden merkki, että saa hommattua oman omistusasunnon, jossa asuu yksinään tai enintään siippansa kanssa. Osasyy ja draiveri tässä on taatusti järjettömät asumiskustannukset, joita on lähes mahdotonta yksin kantaakaan (normihinta uudesta keskustayksiöstä $450-500/viikko, anyone?). Iso tekijä kuitenkin on erilainen elämänasenne. Miksi ihmeessä kyhjöttää yksin yksiössä kun voi olla isommalla porukalla ja jakaa laskujen lisäksi muutakin elämäänsä.

Asuminen vieraassa maassa ja kulttuurissa tietää väistämättä yksinäisyyden ja irrallisuuden hetkiä. Kaikki muut tietävät kaikesta kaiken, ja itse et tiedä mistään mitään kuin hitaasti oppien. Kerryttämänsä piilotiedon määrän tajuaa vasta täällä totutuista kuvioista irrallaan. Suomessa tietää, milloin mennään Kelalle, milloin poliisille, milloin terveyskeskukseen (jos sinne joskus pääsee), milloin mihinkin virastoon ja miten siellä asioidaan. Täällä pitäisi yhtäkkiä päättää omista eläkesijoituksistaan (mitä periaatteessa kannatan), mutta onpa äkkiseltään hankalaa kun ei ole ennen koskaan seurannut minkäänsortin osakemarkkinoita tai rahastomenestyksiä. Kun vuokralaisena kohtaa ongelmia, on edessä tuhannenvimmainen tiedonhaku. Soittaako Vuokralaisnevuontaan, Kuluttajasuojaan, taloyhtiöön, kiinteistönvälittäjälle jolta asunnon vuokrasi, kerrostalon aulavahdille/vartijalle vai kenelle? Eipä sillä, eivät yllättävät pulmat Suomessakaan noin vain ratkea ja täällä sentään sitkeästi vaatimalla saa lopulta asiansa hoidettua, kun Suomessa taas useammin törmää kylmään virastobyrokratiaan: "ei voi mitään, ylempänä on päätetty, lautakunta on puhunut, minulla ei ole tähän asiaan valtaa vaikuttaa, valita lomakkeella XZY ja odota puoli vuotta."

Täysin yllättäen huomaan, että ainakin minulle vieraassa maassa verkostoituminen on jopa helpompaa kuin Suomessa. Omasta mielestäni tämä johtuu siitä, että Suomessa on aikuisiällä käytännössä mahdotonta tutustua uusiin ihmisiin, saati löytää ystäviä. Jos et hiekkalaatikolla, koulussa tai opiskeluaikaan raapinut kasaan riittävästi kavereita, jotka ovat vielä mukana näin kolmenkympin taitteessakin, se on voivoi. Harrastuksissa käydään harrastamassa, ja ei siinä jumpan jälkeen sukkahousuja jalkaan kiskoessa aleta juttelemaan henkilökohtaisia. Töistä mennään suoraan kotiin, koska pitää ehtiä käydä kaupassa ja saunoa ennen uutisia. Työkavereista saattaa hyvällä tuurilla löytää helmiä, mutta kumman usein työpaikkaan suhtaudutaan työpaikkana ja "ylimääräinen" vapaa-ajan kaveeraaminen on vähissä. Pikkujoulukin on puolipakko, jossa joko kiskaistaan änkyräkännit tai lähdetään etuajassa, kun ei jakseta niiden änkyräkännisten ääliömölläilyä.

Täällä puolestaan kohtaa jatkuvasti ihmisiä, jotka ovat samassa elämäntilanteessa eli expatteja, muualta muuttaneita. Sama kohtalo ja kokemukset yhdistävät. Myös työpaikkaa vaihdetaan täällä tiiviimpään tahtiin kuin Suomessa, eli sosiaalinen piiri laajenee työpaikkojen vaihtojen sekä työhön muuten kuuluvan sosialiseeraamisen myötä. Työkavereista muodostuu Ihan Oikeita Ystäviä jostain syystä helpommin kuin Suomessa yleensä. Johtuneeko siitä, että ikähaarukkakin täsmää paremmin, eli en ole enää aina ja ikuisesti se toimiston nuorin, vaan samanikäistä porukkaa istuu viereisten tietokoneiden ääressä. Se on ainakin selvä, että elämä on reippaasti värikkäämpää näin toisessa maassa tasapainoillessa, sillä arkeen tulee ihan uudenlainen kerros jatkuvaa oppimista, ihmettelyä, tunnemyrskyjä suuntaan jos toiseen; sekä uusia tapahtumia, paikkoja, kokemuksia ja ihmisiä. Kaikista pieleenmenoista huolimatta:
olipa hyvä että läksin.

Perthin keskustaa.