mokalogi

Vuosi 2020 ei mennyt meillä putkeen. Välillä tuntuu, että pitäisikö käydä purkamassa tuntemuksia ihan terapeutilla, toisaalta olipahan yllättävää vuoristorataa. Tarinoita kiikkutuoliin ja lapsenlapsille. Mikään ei ole mielestäni ankeampaa kuin toisto, ennakointi, rutiini. Siksikin suunnitelmien muuttuminen lennosta on omalla tavallaan hauska juttu, vaikkei jokainen käänne hauska ollutkaan. 

Vuoteen ja reissailuumme on mahtunut noloja mokia ja huvittavia tilanteita, tässäpä jonkinlainen top 3 monologi-moka-logi sen mukaan, mitä muistan.

3. Huijaripariskunta

Muutimme Suomeen joulun alla 2019. Helmikuun alussa tajusimme, että voisimme rekisteröityä asukkaiksi, jos vaikka jäämmekin suunniteltua pidemmäksi aikaa ja tarvitsisimme esimerkiksi terveyskeskuspalveluja. Ihmeellinen etiäinen oli tuo ajatus, koska helmi-maaliskuun taitteessa rysähti koronakriisi ja siitähän sitten poiki, että Suomi ei jäänyt taakse suunnitellusti pääsiäisenä, vaan vasta juhannuksena. 

Kirjoillepano ulkomaalaisen tapauksessa tapahtuu niin, että mennään fyysisesti Maistraattiin (nykyään Digi- ja Väestötietovirasto) esittäytymään passin kanssa ja täytetään lomake. 

Menimme paikalle yhdessä, ajatellen, että virkailija ottaa passin kopion ja E allekirjoittaa lomakkeen, se on siinä. Jostain syystä - kuuluuko protokollaan vai oliko virkailijan uteliaisuutta - hän alkoi kysellä, miksi olemme Suomessa ja miten kauan. 

Menimme ihan hämillemme tästä ja aloimme sopertaa jotain sekavaa välivuodesta, vanhempainvapaasta, maailmanympäri matkustelusta, eikun Suomessahan me aiotaankin olla... Minä aloin epäillä, että E ei saisi rekisteröityä, jos emme ole maassa jotain minimiaikaa. E puolestaan luuli, että oli kirjoittanut jotain väärin lippulappuihin ja alkoi kysellä minulta, miten toinen nimeni tavataan ja mikä onkaan syntymäpäiväni. 

Olemme olleet yhdessä joululta 2012, naimisissa helmikuusta 2015 ja yhteinen lapsikin on vuosimallia 2019. Silti käyttäydyimme kuin kaksi vastatavannutta, suoraan jostain jenkkielokuvasta, jossa ameriikkalainen yrittää valheellisesti hankkia oleskelulupaa meksikolaiselle. 

Ihmeeksemme tästä kohelluksesta ei tullut mitään seuraamuksia, vaan rekisteröinti meni läpi ja Kela-kortitkin saatiin aikanaan. 

2. Luolasukeltaja

Syyskuisella Ranska-Espanja-Portugali-sitikalla-kiertäen-reissullamme ajoimme myös kuuluisalle nähtävyydelle Benagil-luolalle Portugalin etelärannikolla. Se on kupolimallinen rantaluola, jonka sisällä on pieni hiekkaranta, eli aikamoinen erikoisuus. 

Vasta nähtävyyden parkkipaikalla selvisi, että sinne ei noin vain mennä, eli luolaan ei ole kävelyreittiä maitse. Sinne joko varataan venekyyti, tai melotaan kanootilla tai suppilaudalla muutaman sadan metrin matka toiselta uimarannalta. 

Meille oli jo aiemmalla reissulla Kreikassa käynyt niin, että E halusi välttämättä jonnekin megahienolle spesiaali-hiekkarannalle, mutta saavuttuamme selvisi, että sinne on parkkipaikalta vielä kahden kilometrin kävely porottavassa auringossa, hiekkapolkua ja kiviportaita vuorenrinnettä alas. Taaperoa ja tavaroita käsivarsilla kantaen. Mahtavaa. 

Karmean hikipatikan hyvin muistaen, tässä vaiheessa minä irtisanouduin. Emme saisi taaperoa paikalle turvallisesti keikkuvassa kanootissa saati suppilaudalla. Luksusvenekyytiä meillä ei ollut ennakkoon varattuna, eli lippuja emme saisi. 

Seurasi pientä kinastelua parkkipaikalla muksun uinuessa autonistuimessa. E:lle kannoilla kääntyminen ei ollut vastaus. Hän päätti uida luolaan sillä aikaa, kun minä odotan autossa lapsen kanssa. 300 metriä meriaallokossa, no big deal. 

Seuraava probleemi oli, että matkanteon tohelluksessa hän ei ollut muistanut pakata uikkareita, eikä matkassa tietenkään ollut mitään vesitiivistä, mihin laittaa kännykkä (kamera). 

Ei hätä ole tämännäköinen. Mies bokserisilleen, on sitä ennenkin aluspöksyissä uitu. Eväskassista löytyi minigrip-mallinen folioinen pähkinäpussi, sushi-rasia ja kaupan muovipussi. Kännykkä minigrippiin, sushilootaan ja muovipussiin, pussi ranteeseen. Ja sinne läks. 

Kolmen vartin päästä mies tuli onnesta uhkuen takaisin, oli päässyt perille ja vieläpä todistanut, miten luolaan suuntaavat pikaveneet eivät olleet päässeet sisälle aallokon takia. Miten hän sinne ui aalloissa, en tajua. Siellä hän oli poseerannut ison kiven päällä keskellä luolaa kuin mikäkin Tarzan, kun venematkan ostaneet olivat räpsineet hänestä kuvia luolan suuaukolta, itse sisään pääsemättä. 

1. Liikaa ruokaa

Paluu Perthiin marraskuussa, hotellikaranteenin päivä 11. 

Hotellioleilu onnistui pelättyä paremmin eikä mahdottomia meltdown´eja eli päänräjähdyksiä onneksi koettu kenenkään taholta, edes satunnaisesti kiukuttelevan mukelon. Yksi asia kuitenkin hiersi päivittäin. Ruokatoimitukset. Aamupala, lounas ja illallinen tulivat joka päivä eri aikaan. Ei tämäkään ylipääsemätöntä ollut, mutta lapsen kanssa on hankalaa, kun nälkä kurnii, eikä tietoa, onko ruoka vartin vai kahden tunnin päästä.  

Viimeisimmäksi ongelmaksi muodostui, että hotelli meni tykkänään sekaisin, montako meitä on huoneistossa (väliovella yhdistetyt kaksi huonetta) ja mitä ruokia meille pitäisi tuoda. Aluksi saimme yhden lastenannoksen ja kaksi aikuisten normiruokaa. Sitten aloimme saada kolme aikuisten ateriaa. Pyysin respasta useaan otteeseen - sekä meilitse hotellin ateriapäälliköltä - voisimmeko jatkossa saada kaksi aikuisten kasvisruokaa ja yhden lastenruuan per ruokailukerta. No...

Aloimme saada kolme aikuisten kasvisateriaa, toimitettuna niin, että kaksi annosta tuotiin yhdelle ovelle ja yksi  annos toiselle. Ei tämäkään mitään. Seuraavana aamuna kummankin ulko-oven edestä löytyi kaksi aikuisten annosta. Ja sitä seuraavana E nosti sisään kolme paperipussia, joihin oli kaikkiin kirjoitettu 2x kasvisateria. Ei ole todellista.

Soitin heti respaan ja selitin, että meitä on edelleenkin vain kolme näissä kahdessa huoneessa ja koittakaa nyt hyväntähen saada joku järki asiaan. Emme tarvitse kuutta annosta ruokaa! Respa valitteli, pahoitteli, anteeksipyyteli, lupasi korjata tilanteen asap. 

Puhelun jälkeen avasimme paperipussit ja aloimme latoa sisältöä pöydälle. Ja mitä onkaan yhdessä? N:n kakkavaippoja.

E oli nostanut sisään roskapussin, jonka olin juuri aiemmin laittanut käytävälle siivoojan noudettavaksi.

Benagilin harvinainen luolatarzan.

Kiitollinen siunattu onnellinen?

Olen tänä vuonna, etenkin viime kuukausina, miettinyt paljon aihetta kiitollisuus. Jouluna ja uutenavuotena kiitollisuus varmaan muillakin nousee teemaksi, kun muistellaan kulunutta vuotta ja vietetään aikaa läheisten kanssa. Tämä postaus ei kuitenkaan ole kiitollisuudenaiheiden luettelo, vaan pikemminkin purkaus siitä, miksi kiitollisuus on yllättävän monimutkainen asia ja miten sitä käytetään myös väärin. 

Ensin muutaman polveilevan ja näennäisen erillisen tarinanmutkan kautta alustus aiheeseen. Kuten kaikki blogia seuranneet tietävät, tämä vuosi ei meillä mennyt ns. putkeen vaan hyvinkin putken viereen. Toisaalta loppu hyvin, kaikki hyvin - meillä on nyt tilava talo kauniilla alueella, jossa näillä näkymin tulemme viihtymään mainiosti. Karanteeni on takana, töihin ja tienesteihin on palattu, arki rullailee. Toisaalta tuntuu, että en voi vain kylläisenä pullasorsana uida pois tilanteesta, joka kuitenkin edelleen jatkuu: jopa 40,000 kanssa-aussia yhä yrittää löytää reittiä kotiin eikä matkustus ole helpottunut yhtään. Näillä näkymin matkustusrajoitukset jatkuvat ainakin vuoden 2021 puoliväliin, ellei loppuun. 

Ristiriitaiset tunteet, rasittavan elämäntilanteen purkautuminen, silti koronalukituksen jatkuminen (täältä ei lähdetä ilman valtion lupaa minnekään), saivat lopulta minut pillahtamaan itkuun jouluaterian kynnyksellä. Tunteenpurkauksen tönäisivät liikkeelle kolme pientä asiaa, jotka tapahtuivat eilen. 

Olemme N.n kanssa taas kipeänä ja arkiviikon jatkunut, yöunet pilannut nuhaköhä alusti sopivasti ankean olon. Jouduimme viime hetkellä perumaan menon suomalaisiin joulujuhliin, joissa olisimme pitkästä aikaa voineet tavata paljon täkäläisiä tuttujamme. Jouluaatosta tuli noutoruuan syöntiä keittiösaarekkeen ääressä seisten, ruokapöydän tuolit kun yhä puuttuvat. 

Huomasin facebookista, että eräs hotellikaranteenissa auttamani perhe ei ollutkaan ihan niin avun tarpeessa saati rehellisiä kuin olin kuvitellut. Ostin tämän perheen lapsille kasan lahjoja karanteeniin, koska perheen äiti antoi ymmärtää, että heillä ei ole hankintoihin itse mahdollisuutta (ei vielä paikallista pankkikorttia jne). No, jouluaaton kuvavirrasta tuli vastaan upouusi tulipunainen urheiluauto oikein lahjarusetin kera, perheen isän joululahja perheen äidille. Rahaa oli sitten kuitenkin löytynyt karanteenin jälkeen, huomaan, vaikkei oman lapsen synttärilahjoihin liiennyt satasta (tai ainakin mielellään otettiin vastaan naiivin tuntemattoman lompakon sisältö).

Liityin täällä uudella asuinalueellamme Älä Osta Mitään-ryhmään ja olen viestitellyt erään avuliaanoloisen naapurin naisen kanssa muutamien tavaroiden vaihtamisesta, pieneksi jääneet joogavaatteeni vaihtuvat säilytyskoreihin. Huomasin eilen hänen profiilikuvastaan jotain vähemmän inspiroivaa: RAJAT KIINNI! Täällä on viime kuukausina ja viikkoina vain kiihtynyt kampanjointi, että Australian tulisi lukita maa kokonaan koronariskin takia ja mitään liikennettä sisään tai ulos ei sallittaisi, mistään syystä. Jo nyt maahan palaaminen on lähes mahdotonta ja naapurini polleana julistaa, että hän kannattaa vielä tiukempaa linjaa - siten myös sitä, että me emme olisi päässeet kotiin.

Vaikka nämä kaikki sinällään ovat pieniä juttuja, pikkukuumeessa ja väsyneenä en vaan enää jaksanut. 

Olen kiitollinen, että minulla on perhe, oma lapsi. Mutta olen väsynyt ja pettynyt siihen, että äitiys on välillä todella raskasta henkisesti ja fyysisesti, etenkin sairaan lapsen kanssa. Olen kiitollinen, että olen asemassa, jossa voin auttaa toisia. Olen vihainen, että joku itsekäs hyväksikäytti haluani ilahduttaa lapsia ja näin tappoi inspiksen auttaa muita perheitä samassa tilanteessa. Olen kiitollinen, että pääsimme takaisin ja saimme elämämme uomiinsa. Olen vihainen, että kansan syvät rivit, jopa muutamat omat tuttuni Australiassa ovat yhä sitä mieltä, että kansalaisuutemme ja oikeutemme mitätöityivät sillä hetkellä, kun rajat suljettiin maaliskuussa 2020. 

Some ei tietenkään ole koko maailma ja elämä, mutta monissa asioissa se on tärkeä vaikutuskanava mielipiteisiin. Luen joka päivä kommentteja, joissa maahanpaluuta yrittäviä ausseja suomitaan ja raastetaan surutta: olisit kiitollinen, että. Kehtaatkin valittaa. Päänsilitystäkö odotat? Elämässä pärjää missä vain, jos vain ottaa oikean asenteen. Pysy siellä kaukana missä olet, spitaalinen. Vaikka tämä ei ole meille suunnattua nimien kera, se on meille suunnattua sisällöltään, olemmehan noita "spitaalisia" palaajia.

Odottaessamme intialaista noutoruokaamme, koko vuoden tapahtumat risteilivät päässäni. Meillä on niin monia syitä olla kiitollinen: saimme matkustella, viettää aikaa perheidemme kanssa, antaa taaperon tutustua sukuunsa ja toisinpäin, kasvaa ja vahvistua henkisesti perheenä ja yksilöinä. Mutta monen kuukauden epävarmuus tulevasta, onko meillä kotia ja missä, ei kuitenkaan pyyhkiydy tunnemuistista hetkessä. En voi olla ajattelematta "kiitollisuusvaatimuksia", joita saimme tutuilta ja tuntemattomilta (mitä tuntemattomampi tyyppi ja vähemmän tietoa tilanteestamme, sitä julmemmat sanankäänteet). "Eihän teillä asiat ole oikeasti huonosti, koska olitte perheidenne kanssa/ette ole kadulla/ette ole oikeita pakolaisia". 

Kiitollisuus on elintärkeää ihan oman mielenterveyden kannalta: on keskeistä osata tunnistaa positiiviset asiat elämässä ja arvostaa niitä. Kun olin univajeesta ja synnytyksenjälkeisestä masennuksesta oireileva rätti-äiti, pidin kiitollisuuspäiväkirjaa, koska en muuten nähnyt kaikkea hyvää elämässäni. 

Ymmärrän sen, että huonoja puolia tuskailevaa ystävää tai vierasta haluaa tukea, muistuttaa tai joskus jopa näpäyttää muistuttamalla kiitollisuudesta. Kiitollisuus ei kuitenkaan koskaan saisi olla mitätöintikeino. 

On mahdollista olla yhtä aikaa kiitollinen joistain asioista, ja pettynyt/surullinen/huolissaan toisista. On peräti naiivia kuvitella, että elämän isot ongelmat (kuten nyt omaan kotiin pääsemättömyys) ratkeavat pelkällä asennemuutoksella ja kiitollisuudella, tai että ketään voisi vaatia unohtamaan ongelmansa kiitollisuuden varjoon. Siellä ne muhivat kuitenkin kuin peitetyssä kompostissa ja pahimmillaan ponnahtavat uudella voimalla esiin myöhemmin, kun niitä ei käsitellyt tai ratkonut ajoissa. 

Mielestäni koko kiitollisuusteema kiteytyy siihen, että milloin tulisi tyytyä ja arvostaa, milloin kerätä voimansa ja vastustaa/koittaa muuttaa asioita? Negatiivisia tunteita kuten pettymystä, surua ja vihaa voi ja mielestäni tulee käyttää moottorina positiivisiin muutoksiin. Mikään yhteiskunnassa tai yksilön elämässä ei edisty tai muutu, jos aina vain tyytyy ja sietää, ollakseen moraalisesti oikeanlainen, vaatimaton ja kiitollinen ihminen. Joskus on moraalisesti enemmän oikein olla hankala valittava tyytymätön ihminen, joka puskee muutosta parempaan. 

Näin maahan palaajat kuvataan sanomalehdissä. Pelkkä viruslasti, ei ihminen. Auttaa asiaa, not.

Muutto kuin Strömsössä - juuei

Muutto. Tuo ihmiselämän stressitekijöiden ikuinen top vitos - kärkitaistelija. Joidenkin tutkimusten/väitteiden mukaan muuttoa rasittavampia kokemuksia ovat vain läheisen kuolema, avioero, työn menettäminen, sekä äkillinen iso menoerä. Toisaalta voi ajatella niin päin, että elämässä menee aika hyvin, jos välttää nuo top neljä vastoinkäymistä.

Mutta Strömöstä piti puhua. Nimittäin siitä, miten homma menisi, jos menisi kuin Strömsössä. Meillä ei mene.

1) Strömsössä suunnitellaan muutto huolella, mukaanlukien miten järjestetään pakkaaminen, kantaminen ja kuljetus, sekä tilataan kaikki tarvittavat huonekalut, palvelut ja tuotteet ajoissa. 

Olemme olleet takaisin Australiassa nyt kuusi viikkoa, joista ensimmäiset kaksi hotellihuoneessa. Sen jälkeisiin neljään viikkoon on mahtunut E:n uuden työn aloitus, oma paluuni töihin melkein kahden vuoden tauon jälkeen, taaperon päiväkodin aloitus, sekä painajaismainen vatsatauti-migreeniviikko. No, päälle muutto, sitähän tässä juuri kaivattiin!

Uusi koti löytyi lopulta onneksi aika helposti, vain neljän näytön ja tusinan puhelinsoiton jälkeen. 

Kävimme viime viikonloppuna Ikeassa valitsemassa uudet perushuonekalut, eli sohvan, kaksi sänkyä (makkari ja vierashuone), ruokailuryhmän ja pari mattoa. Kaikki omistamamme huonekalut ovat kerrostaloasunnossamme, jossa majailee vuokralainen. Tavarat valittiin yllättävän sopuisasti ja paljon pienemmällä riitel neuvottelulla kuin edellisellä kerralla. Ehkä makumme ovat lähentyneet vuosien mittaan, tai kumpikin on hionut kompromissitaitojaan. 

Ikeasta kompromisseja ei sen sijaan saa. Saimme kuulla, että tilaamalla tuotteet lauantaina ne toimitettaisiin meille sunnuntaina, halusimme tai emme. Eli emme voisi viivästyttää tilausta viikolla, tälle viikonlopulle. 

Pienen turhan väännön jälkeen päätimme, että tilaamme tavarat netistä lähempänä tätä viikonloppua. 

Tein nettiostokset torstaina, ajatellen, että kotiinkuljetuksen saa siten lauantaille, muuttopäivällemme. Hmm... Ainoat mahdollisuudet olivat nouto sunnuntaina, tai kotiinkuljetus joskus tulevalla viikolla. Koska kumpikin käymme töissä, emme mielellään uhraa arkipäiviä kotona päivystykseen siinä toivossa, että Ikean rekka kaartaa joskus mutkasta, monta tuntia sovittua myöhemmin. Valitsimme noudon. Ja siitä alkoikin ihan oma ongelmaryppäänsä.

Perthissä ei ollut tälle viikonlopulle vapaana YHTÄÄN pakettiautoa autonvuokrausliikkeissä. Samoin man and van- eli mies ja paku-tyyppiset muuttopalvelut oli KAIKKI loppuunmyyty. En käsitä, onko kahdella miljoonalla perthiläisellä muutto, remppa tai joululahjojen kyytiminen tänä viikonloppuna agendalla. Mutta pakun pakua ei soittelukierroksista huolimatta löytynyt.

Soitin takaisin Ikeaan, voimmeko sittenkin tilata kotiinkuljetuksen. Ei voi. Kun klikkiä on klikannut, on valinnut. Ainoa mahdollisuus olisi perua tämä parin tonnin ostos, odottaa rahojenpalautusta noin viikko ja tehdä uusi tilaus. Aivan hurrrrjan kätevää. 

Vihdoin ja viimein löytyi yhdestä kaupungin Bunningsista (kuin K-Rauta) vapaa vuokrapaku. Tähän mennessä oli kuitenkin selvinnyt, että Ikeasta puolestaan emme saisi toista tilaamaamme sängynrunkoa, sekä kuutta ruokapöydän tuolia. Loppuunmyyty/toimitusvaikeuksia. Ollaan ilman sitten toistaiseksi.

Ajatuksemme oli, että pakkaisimme ja siivoaisimme majapaikassamme sunnuntaiaamuna, jonka jälkeen hakisimme kahdella autolla tuotteet Ikeasta, nyssäkkävuoremme varastohuoneesta ja ajaisimme uuteen osoitteeseen 45min päähän. Mutta ei.

Meille tuli lauantai-iltana viesti, että Good Guys´ilta tilaamamme white goodsit eli pyykkikone ja jääkaappi toimitettaisiin heti aamusta klo 9 sunnuntaina. Olimme moneen kertaan painottaneet, että toivomme iltapäivätoimitusta. Tietokone sanoo ei. Suunnitelma uusiksi.

Minä ajoin taaperon kanssa sunnuntaiaamuna uuteen osoitteeseen sen tavaramäärän kanssa, mitä henkilöautoon mahtui. E puolestaan ajoi Ikeaan ja varastohuoneeseen ja tunki Toyota Hiacen niin täyteen tavaraa, että osa tippui autotallin lattialle, kun perillä avasimme takaluukun. En ymmärrä vieläkään, miten keskikokoinen tyyppi on yksin tapellut pakun sisään mm. kulmasohvan. Mitään loppusiivousta emme saaneet aikaan, joten täytyy vielä mennä takaisin imuroimaan, pesemään lakanapyykit ja muuten putsimaan ennenkuin talonomistaja-ystävämme palaa joululomaltaan. 

Sunnuntai ja maanantai ovat menneet tavaroita paikalleen sijoittaen. En muistanutkaan, miten työlästä on tavaroiden purku, ja miksi niin monilla on avaamattomia muuttolaatikoita joistain menneistä muutoista. Miksi, miksi, pitikin pakata sekalaista sälää keskenään ja nyt pitää miettiä, minne kuuluu laastarilaatikko, taskulamppu, kieppi köyttä, jalkapallo, kokoelma tyhjiä muovirasioita sekä satsi Iittalan tuikkulyhtyjä. Kaiken päälle päiväkodista tuli tuliaisina nuha ja tänään olen litkinyt kuumaa teetä kipeän kurkun peitoksi samalla kun olen navigoinut huomionkipeän ja joka paikkaan ehtivän taaperon ja tavaroiden purun välillä. 

2) Strömsössä asiat etenevät jouhevasti oikealla radallaan ja painollaan, yllättäviä vastoinkäymisiä ei kohdata.

Viime maanantai-iltana saimme tekstiviestin vuokravälittäjältä, että uudessa kodissamme on sattunut vesivahinko (!). Että haluammeko odottaa korjausten valmistumista, vai silti muuttaa suunnitellussa aikataulussa? Seurasi vimmaista setvimistä, millainen vesivahinko, mikä on ongelman laajuus ja vaikuttaako se talossa asumiseen. 

Onneksi ongelma ei ollut mahdoton: pesukoneliitäntä oli vuotanut kodinhoitohuoneen laattalattialle ja siitä hieman eteisen laminaattien alle. Laminaatit oli jo purettu ja lattia kuivatettu puhaltimella. Samanlainen vihulainen on käynyt meille ennenkin, kun erään aiemman vuokra-asunnon astianpesukone falskasi ja vuosi vedet tupakeittiön parkettilattian alle. 

Päätimme, että emme voi näin joulun alla jäädä jahkailemaan, kun korjausten eteneminen saattaa pyhien vuoksi viivästyä hyvän matkaa tammikuulle.* Lattia on kuiva ja vahinko rajattu, joten nyt meiltä vain puuttuu eteisestä pätkä laminaattilattiaa. 

* Myöhempi päivitys: lattia korjattiin toukokuussa (!). Ei ehtinyt yksikään remppahenkilö paikalle aiemmin.

3) Strömsössä sisustaminen on mukava harrastus ja rentouttavaa esteettistä ajankulua.

Meillä ei ole  yhtään huonekalua. Kaikkia ei ole ehditty vielä ostaa, ostettuja ei ole ehditty koota ja ostetuistakin puuttuu osa, ne edellämainitut tuolit ja yksi sänky. Mutta on sitä ennenkin selvitty patjalla lattialla. Jos Euroopan-vuotemme vaihtuvine majoituksineen jotain opetti, niin sieto- ja selviytymiskykyä. Myös taaperolle. Ilalla hän kömpi viereeni patjalle kuten kaikissa aiemmissakin kodeissa/kortteereissa ja lopulta nukahti pää tyynyllä ilman sen suurempaa kummastelua uudesta paikasta saati sängyn puutteesta. 

Sisustaminen on Perthissä vuokrakodissa jo valmiiksi rajattua, sillä mitään muutoksia, mukaanlukien naulaamisia ja ruuvailua seiniin, ei saa tehdä ilman omistajan kirjallista lupaa. Kunhan nyt saataisiin huonekalut, ja hieman siivottua. Siivous ja taapero eivät vain mahdu samaan lauseeseen. Aina, kun avaan uuden laatikon purkaakseni sisällön, myös taapero on löytänyt jostain laatikon ja myllää sen sisukset pellolle. Pelkästään lelujen raivaaminen edestä vie hyvän lohkon kaikesta järjestelystä, jotta päästään turvallisesti yli/ohi raskaita paketteja kantaen ilman legoihin loukkaantumista. Toisaalta olisi ollut fiksuinta pitää leikkivälineet pakattuina, mutta sitten vaahtosammutin roikkuu lahkeessa koko ajan tekemistä ruinaten. 

Tänä iltana saimme sentään koottua ruokapyödän ja sen alle uuden maton, joten yksi pieni soppi näyttää ihmisasumukselta. Samoin kahvipannu, kahvinporot ja kahvimukit on kaivettu ensimmäisinä ulos paketeista, jotta päivät ylipäätään saadaan käyntiin.

Kyllä tämä tästä. 

Taapero tarkistaa kaihtimet. Ennen tavarantuomista, nyt näky on kuin trombin jäljiltä. 

Rymähdys arkeen

Paluu arkeen kaiken epävarmuuden ja karanteeniankeuden jälkeen on ollut suorastaan rysähdys. 

Pikku-N harjoittelee päiväkotiarkea, ja siitä seurasi peräti parodiamaisesti meille kaikille vatsatauti. Olen tottakai kuullut muilta, että päiväkodissa taudit jylläävät ja alkuaika voi mennä paljonkin sairastellessa. No, ensikäden tietona: täyttä faktaa. Päiväkodista tuli jo ensimmäisellä viikolla tiedote, että Perthissä kiertää erityisen ärhäkkä gastroentritis eli vatsatauti. Ajattelin kuin mikäkin idiootti, että ei kai meillä niin huono tuuri ole, että se saadaan. Just. Tällaiset asiat eivät ole tuurista kiinni, kun lapset imeskelevät samoja leluja päivät pitkät. 

Ensin sairasti taapero viime viikolla, sitten E ja viimeisenä minä. Lapsi oli jo palannut päiväkotiin, kun hoitajat soittivat, että hänet pitää hakea pois oireiden vuoksi - niitä ei siis ollut ollut kolmeen päivään. Muksu ei ollutkaan kunnolla parantunut viikonlopusta, tai sai pöpön uudelleen. Samana iltapäivänä aloin itse voida huonosti ja seuraavat 24h olivat täysimääräistä tuskaa. Ihan kuin vatsatauti ei olisi ollut riittävästi, päälle pukkasi varmaan huonosti nukutun yön vuoksi migreeni ja kamppailin kahta vihulaista vastaan samalla, kun koitin pitää mukelosta huolta. Ei. Kivaa. 

Jatkossa E saa hoitaa näitä enemmän, mutta hän vasta aloitti uuden työn eli sairaslomia ei uskalla heti alkuun luukuttaa. Itse olen ollut työpaikassani sentään kolme vuotta eli olen siellä vanha naama. Kukaan ei onneksi kritisoi ainakaan välittömästi, jos en joku päivä ole paikalla. 

Lapsen sairastelu, saati itse kipeänä olo, ei ole koskaan hauskaa. Huonoa oloa ja marinaa ankeuttaa entisestään tekemisen puute. Koska viime viikko meni petipotilaina vuorotellen, emme tehneet juuri mitään. Päivät naperon kanssa kaksin sisällä - tai enintään hieman pihalla - tuntuivat loputtoman pitkiltä ja yksinäisiltä. Lapsi ei sinällään osaa kaivata seuraa, mutta tekemistä ja maisemanvaihtoa kyllä. Samat pesuvadit ja kippokupit vesileikkeihin eivät jaksa loputtomiin kiinnostaa eikä jättilegoillakaan enää juuri rakennella, kun ne "kulutettiin" karanteenissa ihan loppuun. Normaalioloissa kävisimme leikkikentillä, kirjastossa, puistoissa, rannalla, kavereiden luona leikkitreffeillä. Nyt tätä kirjoittaessa viikko ei kuulosta pitkältä ajalta ollenkaan, mutta tuntui kolminkertaiselta sitä läpi eläessä.

Toisaalta, suurempia teemoja ajatellen, olen oppinut jotain itsestäni tai pikemminkin huomannut, mitä olen oppinut vuoden mittaan. Stressittömyyttä, joustavuutta, rentoutta. Asiat hoituvat aina, tavalla tai toisella. Olo on zen, vaikka edessä on jälleen muutoksia.

Olemme muuttamassa - taas - sillä E sai vakituisen työpaikan tunnin matkan päästä nykyisestä kodistamme. Kahden työviikon kokemuksella tunnin matka suuntaansa on ihan liikaa kelle vain, puhumattakaan pienen lapsen isästä, jota odottaa lapsenvahtivuoro kotiin saapuessa. Omaan osa-aikatyöhöni paluu on tarkoittanut nimittäin sitä, että lapsivastuu on minulla n. 80%:sti arkena enkä valitettavasti ole sellainen pullantuoksuinen äiti, joka tällaista rytmiä pystyy vetämään aina. Jos ei ole lainkaan omaa aikaa ja hengitystilaa, apatia, ärtymys ja väsymys alkavat ryömiä elämään ikävällä tavalla. 

Asunnonmetsästys oli oma operaationsa. Käynnistimme sen saman tien karanteenista päästyämme ja ehdimme katsastaa neljä asuntoa ennenkuin saimme tämän talon, johon muutamme joulun alla. Neljä taloa ei suinkaan ole lukumäärä, jota yritimme. Soitin ainakin tusinaan paikkaan, mutta kaikki muut olivat jo menneet ennenkuin ehdimme nähdä niitä ollenkaan. Perthin vuokramarkkinat ovat tällä hetkellä aivan ylikuumenneet ja vapaita asuntoja kaikista vuokra-asunnoista on noin yksi prosentti. YKSI. Tähän syynä ovat mm. vuokra-moratorium eli jäädytys: tällä hetkellä ei ole laillista irtisanoa vuokralaisia tai nostaa vuokraa, covid-rajoitusten takia, vaikkei täällä koko koronaa olekaan. Niinpä liikkuvuuskin on pienentynyt dramaattisesti. Lisäksi huikea enemmistö ulkomailla asuneista tai oleskelleista perthiläisistä, me mukaanlukien, on palannut kotiin ja siten vapaita asuntoja on normaalia vähemmän tarjolla ylipäätään. 

Olimme siis onnekkaita, kun saimme talon näinkin pian. Kohteemme tosin on kompromissi eli halusimme ensisijaisesti toisen, uudemman talon, mutta emme saaneet sitä - kuulemma viimeaikaisten vuokranantajasuositusten puutteen vuoksi. Meillä ei ole antaa viimeaikaisia suosituksia siitä, millaisia olemme vuokralaisina, koska olemme asuneet omistamassamme asunnossa vuodesta 2015. Voisi kuvitella, että tämä on etu ja kertoo taloudellisesta stabiiliudesta, mutta näköjään ei. 

Koska oma asuntomme on yhä vuokrattuna, edessä on myös operaatio hommaa huonekalut. Perthiläiset vuokra-asunnot eivät normisti sisällä juuri mitään seinien lisäksi, eli joudumme hankkimaan uuteen taloon kaiken jääkaapista ja pesukoneesta lähtien. Uuni siellä sentään on talon puolesta. Omat huonekalumme ja tavaramme ovat vuokralaisellamme emmekä voi niitä kesken sopparin hakea poiskaan. Lisäksi keskusta-alueella kalustettuna vuokrattavan asunnon menekki ja vuokrahinta ovat paremmat kuin kalustamattoman, joten päädyimme jatkamaan kalustettuna vuokraamista.

Lisäjännitystä elämään tuo, että en ole itse vielä nähnyt uutta kotiamme - enkä näe ennen muuttopäivää, koska sinne ei pääse sitä ennen. 

E kävi asuntonäytössä työpäivän jälkeen itsekseen, koska en itse päässyt töistä lähtemään ennakkoon emmekä voineet myöskään jättää taaperoa päivähoitoon yliaikaa. Jos lasta ei täällä nouda ajallaan päivän päättyessä, vastassa saattavat odottaa poliisit ja lastensuojeluviranomaiset. 

Eli nyt punnitaan, miten samalla sivulla olemme E:n kanssa seitsemän yhdessäolovuoden jälkeen. Tykkäämmekö kumpikin talosta, vai onko edessä järkytys minulle, päivitystä seuraa :D

Tänne olemme muuttamassa. Lähiöön, vaikka olen keskustakaupunkilainen sielultani. Saapa nähdä, mitä tästä tulee! Kuva (c) IBuildNew

Aikakoneesta ulos

Ihmettelyni uuden vanhan normaalin parissa jatkuu. Viimeksi kirjoitin siitä, miten oudolta tuntuu olla paikassa, jossa korona ei näy käytännössä mitenkään eikä sitä vastaan tehdä mitään aktiivisia varotoimia väestötasolla - lukuunottamatta uber-tiukkaa maahanpääsy- ja karanteeniprotokollaa. Täälläkin toki on korona-valistusjulisteita julkisissa tiloissa ja käsidesiä tarjolla kauppojen ovilla, mutta en ole itseäni lukuunottamatta nähnyt kenenkään niitä käyttävän. Menen lihasmuistista putsauspisteen kautta, koska Ranskassa yleensä oli vartija valvomassa, että käsidesiä käytetään. No spray no play eli jos ei ruiskauta putsia käsiin niin ei ole kauppaankaan asiaa. Vain yhdessä kaupassa Perthin keskustassa vaaditaan maskit ja se on Apple-kauppa, varmaankin ketjun kansainvälisten sääntöjen vuoksi. 

Meillä oli tänä perjantaina työpaikan pikkujoulut ja vaikka ne olivat kyseiselle toimistolle ominaiseen tapaan hyvin maltilliset - ei skandaaleja, kännäystä, diskopallossa roikkumista - sain silti tuijottaa silmät ymmyrkäisinä, että näinkö tämä menikin. Nimittäin ruokailu oli cocktail-paloja kiertävillä tarjottimilla ja dippikastikekulhot yhteisiä. Minäkin kaapaisin lihapullaan chilisoossia ja tajusin vasta sitten, että jos täällä jollain on joku pöpö, niin kohta se on kaikilla. Meni monta hetkeä miettiessä, että tämäkö ihan oikeasti oli se vanha normaali, yhteiset lautaset, kulhot, pöperöt, ei huolenhäivää? 

Tunne on melkeinpä kuin aikakoneen matkustajalla. Minut on teleportattu takaisin jonnekin vuosiin 2018-19, kun kukaan ei ollut vielä kuullutkaan vihulaisesta nimeltä SARS-cov-2.

Täällä teoriassa rajoitetaan asiakasmääriä ja esimerkiksi ostoskeskusten ruokakorttelien pöytiä on hieman hajasijoitettu väljyyden takaamiseksi. Baarit ovat kuitenkin pikkujoulukaudella täynnä, lähijunissa on sama määrä populaa kuin aina ennekin ja hisseihinkin mennään ihan sekasakilla, herrajjesta. Ranskassa oli hissien ovissa lappu, että sisään vain saman seurueen jäseniä kerrallaan. 

Olemme itse jatkaneet sinnikästä käsienpesua ja "käsidesi ennen ruokailua"-politiikkaa, jos pesupaikkaa ei ole saatavilla. Tai siis minä olen jatkanut ja vahdin haukkana taaperoa, E on jo alkanut lipsua, koska ei käsipesukenraali ollut alkujaankaan. Suomalainen "kädet pestään aina sisään tullessa" on ollut meillä jo vuosia kiistakapula ja sain omiin vaatimuspurjeisiini kätevästi tuulta koronarajoitusten puhureista. Nyt kun yhteiskunta ympärillä ei hygieniaa enää jatkuvasti tuputa, alkavat opit murentua, ikävä kyllä. En osaa sanoa, kauanko vielä itse olen jatkuvasti tietoinen vaikkapa siitä, etten kosketa kasvoja tai pureskele kynsiä. Ehkä nämä mietteet hälventyvät, ehkä eivät. En tykkää kyllä sairastelusta yleisestikään - kukapa tykkäisi - ja perusnuhat ja flussat torjutaan samoilla metodeilla. 

Länsi-Australia alkaa elvyttää koronarajoituksia jossain määrin, kun kontaktijäljitys tulee reilun viikon päästä pakolliseksi. Sisätiloissa tapahtuviin palveluihin, kuten ravintoloihin, kuntosaleille, kauppoihin jne menijät joutuvat käsittääkseni skannaamaan QR-koodin puhelimellaan ja jättämään näin tunnistetietonsa liikkeeseen. Siltä varalta, että täälläkin korona pelmahtaa levitä ja tartunnan saaneiden liikkumista joudutaan setvimään. Naapuriosavaltiossa nimittäin oli pieni tartuntaketju ja siitä seurasi siellä välitön rajasulku ja viikon kestänyt lockdown. Nyt tilanne on taas ilmeisesti hallinnassa, mutta se pakotti Länsi-Australiankin reagoimaan nostamalla valmiutta. 

En oikein jaksaisi enää kirjoittaa koronasta tai edes ajatella koko asiaa, mutta toisaalta koronavapaa elämä on täälläkin ajatustasolla vaikeaa. Jostain se puskee tajuntaan kuitenkin, viimeistään uutisista, joissa jatkuvasti hoetaan jotain koronahuolia/lukuja/kriisiä/päivityksiä/rokoteuutisia, oli Australiassa tartuntoja tai ei. Ihan kuin koko maailma, eritoten mediamaailma, olisi menettänyt kykynsä keskittyä muuhun. 

Hotellikaranteenista seurasi sellaista, että käynnistin yhden naisen hyväntekeväisyysohjelman ja olen avittanut muutamaa lapsiperhettä apupaketeilla eli toimittanut heille hotelliin leluja, puuhapaketteja, syötävää ja muuta tarpeellista. Kaikki hotelleissa olevat eivät ole perthiläisiä, vaan ovat joutuneet pysähtymään karanteeniin ensimmäisessä välilaskupaikassaan Australiassa. Jos koti on muualla, vaikkapa itärannikolla, ei täällä ole ketään, joka voisi tavaratoimituksissa auttaa ja siinä päätin minä astua kuvaan. Tottakai nykyään pystyy tilaamaan hyvin paljon kotiinkuljetuksena, mutta esimerkiksi kaikenlaista puuhakrääsää myyvä Reject Shop (täkäläinen Tiimari) ei toimita kotiin. Ruokakaupoista taas ei saa lasten leikkivälineitä ja oikeat lelukaupat yleensä toimittavat viikon-kahden viiveellä, eli liian hitaasti karanteenitarpeisiin. 

Omaa karanteenihotellia ei saa tietää kuin vasta lentokentällä laskeutumisen jälkeen, eli mitään etukäteisvalmisteluja ja ennakkotilauksia ei pysty tekemään. Tämä ei ole kätevää kellekään, kaikkein vähiten lapsiperheille. Näillä kun usein on pakottavia perushankintoja tiedossa, kuten vaippoja ja maitoa lapselle. Yksi auttamani perhe oli ikikiitollinen muutamasta hassusta leikkivälineestä, koska he olivat karanteenissa ollessaan saaneet kuulla erään perheenjäsenen menehtymisestä ja tilanne oli entistäkin karmeampi heille. Toinen perhe puolestaan viettää lapsen synttäreitä karanteenissa, uudessa maassa muutettuaan tänne ulkomailta, joten pieni synttärimuistaminen oli mielestäni enemmän kuin paikallaan. 

En edelleenkään tajua, miksei karanteenia voi toteuttaa edes paria pykälää inhimillisemmin. En aio taas aloittaa epäkohdista, mutta en itse koe olevani yhtään enempää koronalta turvassa siksi, että nytkin perheet on pakattu yhteen huoneeseen sen sijaan, että heillä olisi käytössään asunto erillisellä makuuhuoneella ja keittiöllä. Etenkin kun olen nähnyt, miten muut täkäläiset elävät, täysin vailla varotoimia, niitä ymmärtämättä, muistamatta, tai tarpeelliseksi kokematta. Elämme kummallisia aikoja, ystävä hyvä. 

Aasinsillasta toiseen, olen varmaan ainut ihminen työpaikallani, joka on ihan fiiliksissä työstään. Muilla alkaa jo vuodenloppu painaa ja haiku olla kova joululomalle. Vaikka olen paljonkin miettinyt työpaikan vaihtoa, nyt paluu tuntuu kuitenkin kivalta tuttuun ja turvalliseen. Lisäksi sain entistä mielekkäämpiä työtehtäviä, joita teen nyt ilolla. Saa nähdä, kauanko tämä onni kestää ja näversinkö vihdoin nurkkauksen itselleni asettua ammatillisesti, vai pitääkö  jatkaa etsintää ja kampeamista jonnekin toisaalle. Aika näyttää.

Alla Perthin jouluhuumaa. Kuva (c) Fremantle Stories.

Uusi vanha normaali

Hurraa, normaalielämään on palattu ja sellaista jo viikko eletty. "Tällä puolen" olon voi tiivistää pariin sanaan: surrealistista, epätodellista, monin tavoin tuttua ja silti outoa. 

Perth on kuin rinnakkaistodellisuus, oma universuminsa Eurooppaan verrattuna. Täällä ei ole ollut koronatartuntoja sitten huhtikuun ollenkaan. Tai siis muutamia raportoidaan joka viikko, mutta ne ovat kaikki karanteenissa olijoita, joko meriliikenteen miehistöä tai maahan palaavia kansalaisia. Karanteenista pääsee pois vasta kahden viikon ja kahden negatiivisen testin jälkeen. 

Viimeinen päivä hotellikaranteenissa oli vaikein. Kello raksutti järkyttävän hitaasti kohti vapautumisaikaa. Olimme siivonneet ja pakanneet kaiken jo aamupäivästä, joten kello kolmen vapautumishetken odottelu oli yhtä peukaloiden pyörittelyä. Taapero hyöri ja hieman kiukutteli kummissaan, koska aisti, että tänään on erilaista. Pääsimme ulos 40 minuuttia luvattua myöhemmin, koska hotelli päästi vain yhden kerroksellisen väkeä ulos kerrallaan ja siinähän kestää. Ehdin vetää asiasta hepulin, koska ystävät tulivat meitä hakemaan ja stressasin, että nyt he joutuvat odottamaan meitä jopa tuntikausia. Mitään päivityksiä kun ei välillä kuulunut, monesko kerros on menossa. 

Päästyämme viimein aulaan, siellä odotti ensimmäinen yllätys. Nimittäin hotellinjohtaja sanoi meille, että ottakaa hyvät ihmiset nuo maskit pois, ei niitä täällä käytetä! Vanhasta muistista kun lähdimme maskit naamalla ihmisten ilmoille. Tästä eteenpäin koko viikko on ollut yhtä lihasmuistin nykimistä: joka kerta mennessäni kauppaan, tai nähdessäni poliisin, olen ollut kaivamassa olematonta maskia laukusta. Neljä kuukautta maskipakkoa on iskostanut sakkopelon ja asenteen, että näin kuuluu olla. Nyt viikon jälkeen maskittomuutta, kättelyitä ja halaamisia, olo alkaa olla kuin ennen covidia eli vanhan normaalin aikaan. Ranskassahan emme kätelleet, halanneet tai poskisuukottaneet yhtään ketään - ne oli karsittu tapakulttuurista aivan kokonaan koronan takia.

Meille on tapahtunut  niin paljon ja elämämme on ollut niin käänteikästä viimeisen vuoden, että poissaolo tuntuu ainakin kolminkertaiselta. Kun kävelin ensimmäisenä työpäivänäni toimistolle, ohitin rautatieaseman Subwayn. Siellä oli töissä samat ihmiset kuin ennen lähtöänikin. Tuijotin heitä ällistyneenä - miten te voitte yhä olla siellä? Kunnes tajusin, että vuosi samassa työpaikassa ei ole pitkään, ja olinhan itsekin palaamassa samaan työhön kuin vuotta aiemmin...

Toimistotyöhön paluu on toisaalta mukavaa, toisaalta sekin kummallista. Ihan kuin näkisin samaa unta uudelleen ja uudelleen. Työnkuvani nimittäin jälleen muuttui ja palasin tekemään hyvin samanlaisia asioita - vesi- ja energialainsäädäntöön liittyen - kuin tein vuodet 2011-2017 toisessa valtion virastossa. Throwback, paluu entiseen, ei ole vain vuosi, vaan vuosia. Tällä hetkellä olen asiaintilaan tyytyväinen, koska turbulenssivuoden jälkeen on hyvä tehdä jotakin tuttua, selkäytimestä tulevaa. Ei tarvitse juuri nyt oppia uutta, tsempata, kurottaa ja ylittää itseään. 

Muutaman kuukauden päästä todennäköisesti fiilis on eri, kyllästymistä tuskin voi välttää. Toisaalta, olen työpaikallani liikkuva osanen ja jokerikortti, minut lähetetään sinne, missä työsuma on kiireisin. Eli työnkuva voi muuttua ja elää paljonkin. Katsellaan. Lounastauot ja kahvitauot on kuitenkin ihana saada takaisin - on rentouttavaa saada syödä ja juoda rauhassa, ilman, että lapsi kiipeää lahjetta pitkin. 

Taapero aloitti päivähoidon ja olemme jo kolmessa päivässä nähneet kirjon lapsosen reaktioita, miten hoito tulee sujumaan. Hän on tästä lähtien hoidossa ke-pe. Ensimmäisellä viikolla hän sai ilmaiseksi testata hoidossa oloa puoli päivää kerrallaan. Ensimmäinen päivä meni niin hyvin, että hoitajat ehtivät jo leimata N:n ihmelapseksi. No, seuraava hieman heikommin ja kolmas päivä olikin itkeskelyn ja kiukuttelun täyttämä, kun taapero älysi, että tämä ei ole vain yhden päivän hauska kokeilu. Sentään ne kaksi asiaa, joista olin eniten huolissani - ruokailu ja päiväunet - sujuivat kokeilupäivinä ihan omalla painollaan ja selkeästi helpommin kuin kotona. Muiden pikkuisten vertaisesimerkki todella auttaa.

Hoidossa paljastui toinen yllättävä seikka. Taaperomme ei halunnut mennä ulos ollenkaan. Häntä vaikutti pelottavan avara ulkotila ja ainut selitys, jonka tälle keksin, on karanteeni. Hän ehti kahdessa viikossa ehdollistua siihen, että ollaan aina vaan neljän seinän sisällä. Hoitopaikassa hän oli mieluiten leikkihuoneessa ja ulkona seinän vieressä. Aluksi säikähdin tätä tietoa hieman, mutta eilen tavatessamme suominaisia lapsineen ei peloista ollut enää tietoakaan. Kyläpaikassa N juosta viipotti pitkin pihaa ja mylläsi hiekkalaatikkoa onnessaan, agorafobia tuuleen lentäneenä. Karanteenikokemus toivottavasti haihtuu ja unohtuu häneltä kokonaan. 

Elämämme ei kuitenkaan asetu uomiinsa vielä, vieläkään. 

Kuin ihmeen kaupalla ja mielettömällä ajoitusmäihällä E sai uuden työn, karanteenista suoritetun videohaastattelun perusteella. Hänestä tulee naapurikaupungin arboristi eli urbaanipuustosta vastaava asiantuntija. Koska työmatka pitenee aiemmasta 20 minuutista tuntiin suuntaansa, on järkevin seuraava askel meille muutto. Muuten E joutuu käyttämään viikossa yhden työpäivän verran aikaa pelkästään ajamiseen. 

Yritin eilen metsästää vuokra-asuntonäyttöjä, mutta Perthissä kiinteistönvälitystoimistot eivät ole auki viikonloppuisin, daa. Täällä ei koskaan ole mikään tehokkuuteen liittyvä loogista, joten miksipä pitää silloin toimistoja auki, kun ihmisillä on aikaa tutkia asuntoilmoituksia ja käydä näytöissä? Muutamaan laitoin yhteydenottopyynnön, mutten odota suuria. Sitten vuoden 2011 minulle on yhteydenottopyynnön perusteella soitettu ehkä puolen tusinaa kertaa, vaikka pyyntöjä eri asioissa on mennyt varmaan sata. Itse pitää jahdata, jos palvelua haluaa. No, toisaalta tämä on tiedossa, joten maanantaina aloitan puhelinratsian. 

Toinen pikaisesti ratkottava asia on Centrelinkin eli paikallisen Kelan päivähoitotuki. Laitoin hakemuksen sisään karanteenissa ollessa, mutta jotain mystistä tapahtui ja koko hakemusta ei nyt löydy järjestelmästä, vain ilmoitus, ettemme ole oikeutettuja tukeen. Tämä ei voi pitää paikkaansa, sillä tuki lasketaan vanhempien "aktiivisuustuntien" eli mm. työ- ja opiskeluajan perusteella, sekä tuloihin pohjautuen. Tässä välissä Centrelinkiltä tuli toinen päätös ja olemme oikeutettuja erääseen toiseen tukeen, minkä kuvittelin tarkoittavan, että myös päivähoidon tuki tulee. JUUEI. Eilen illalla yritin tehdä hakemuksen uudestaan, mutta nettisysteemi on tietenkin juuri nyt käyttökatkolla huollon vuoksi. 

Centrelink on maanlaajuisesti tunnettu monimutkaisuudestaan ja palvelun huteruudesta: jonotusajat ovat pitkiä, eri virkailijat antavat eri neuvot ja joskus toiminta menee laittoman puolelle, kuten tällä hetkellä täällä suurta kohua aiheuttanut Robodebt-keissi. Siinä Centrelinkin systeemi soitti automaatiopuheluita tukiasiakkaille väittäen, että näille on maksettu liikaa ja velat tullaan perimään vaikka oikeusteitse. Nyt on selvinnyt, että iso osa näistä puheluista meni väärin ja mitään velkoja ei ollut. Asiasta nousi ryhmäkanne, jonka kantajat juuri voittivat. 

Sen peremmälle byrokratiaan uppoamatta, kohti uutta päivää upeassa aurinkoisessa säässä, Perthille niin tyypillisessä. On ihanaa olla kotona, vaikka "koti" yhä on abstrakti asia. Tänään vietämme virallisia kotiinpaluujuhlia ystävien kotona. Juppiduu ja juhlimaan!

Välipalalla.

Sää ja ilmasto täällä ovat kaikista kokemistamme parhaat, sorry Suomi!

Koti seuraavat 1-2 kuukautta.

Karanteenipäiväkirjat, viimeinen päivä

Huomenna hän tulee! Kuka, kysyt. No se sairaanhoitaja, joka tekee meille jonkinlaisen kysely-lopputarkastuksen, ja antaa kirjeen, jossa sanotaan, että "emme ole covid-riski". Kirjettä näyttämällä pääsee vapauteen: hotellikäytävän vartijan ohi ja respaan, siitä ulos ja poispoikkeen. 

Pelkillä kyselyillä eivät ovet aukea, vaan meidät on kahdesti koronatestattu ja negatiivisiksi todettu. 

Viimeinen kokonainen päivä karanteenissa, huomenna iltapäivällä tämä jää taakse. Eikä yhtään liian aikaisin. 

Olen itse asiassa meidän aikuisten jaksamisesta ollut positiivisesti yllättynyt, sillä olemme vuoropallotellen sitkuttaneet menemään, toinen pitää seuraa taaperolle, toinen latautuu. Pelkäämiäni räjähdyksiä ja riitoja (lähinnä minun aiheuttaminani) ei ole tullut. Jostakin kinastelimme pari päivää sitten, mutten enää edes muista, mistä. Luojanlykky, että karanteeni on nyt eikä aiemmin. Olin nimittäin vauvavuonna ja taaperouden alkuaikaan niin univajeen pieksemä, että muutama poikkipuolinen sana tai ikävä yllätys sai itkun tai raivon partaalle. Nyt perusolo on kuin normaali-ihmisellä, eli vaikkapa lattialle tippuva voiveitsi ei ole kriisin aihe. Hyvä niin, sillä lattialle ja kokolattiamatolle on tippunut jos vaikka mitä tämän karanteeni-kaksiviikkoisen aikana. Ei vähiten tahmaista muovailuvahaa, jonka taapero vielä oikein jalkaterällä hieroi mattoon. 

Taaperon jaksaminen alkaa olla hieman kortilla tässä vaiheessa. Ensimmäiset 11 päivää kuluivat yllättävänkin hyvin, sillä uutta leikkiä ja puuhaa löytyi jostain kaivamalla. Sen jälkeen lapsi tajusi, että hei täähän on kaikki jo nähty, samaa vanhaa ja levy juuttunut. Hän alkoi hakea omia kumppareitaan eteisen kaapista ja osoittaa meille ulko-ovea: miksi ei mennä? Itkupotkuraivareita ovella ei onneksi ole koettu, mutta kylläkin pikkupojan sitkeydellä ovea kohti vetämistä ja vankkumatonta halua lähteä ulkoilemaan. 

Toisaalta, ovi on aiheuttanut myös pientä pelkoa. Nythän saamme avata sen vain, kun saamme ruokaa tai laitamme roskapussin ulos. Ja niinä kahtena kertana, kun koronatestaajat tulivat. Taaperon on vaikea käsittää, miksi ainoat ihmiset, joita olemme nähneet näinä kahtena viikkona, halusivat törkkiä tikulla sieraimeen. He olivat pukeutuneetkin hassusti, sinisiin paperikaapuihin, suihkumyssyihin, visiiriin ja maskiin. 

Aina testaajien käytyä taapero on juossut olohuoneen nojatuolin taa piiloon, kun seuraava koputus ovelta on kuulunut ruuan merkiksi. Fiksu poika.

Onneksi huomenna pääsemme taas kiinni normaaliin elämään! Tosin tässäkin tulee pieni lisämutka, sillä omaan kotiimme emme pääse ennen tammikuun alkua. Vuokralaisemme vuokrasopimusta on jatkettu jo useaan kertaan lentojemme peruuntumisten takia ja viimeisin soppari tehtiin loppiaiseen saakka. Muutamme erään ystävämme kotiin, hän puolestaan muuttaa väliaikaisesti äitinsä luokse. Uskomatonta vieraavaraisuutta ja avuliaisuutta, jota emme odottaneet saati pyytäneet. Mutta kun tarjotaan, niin vastaan otetaan. 

Toiset ystävät tulevat meitä autolla hakemaan huomenna ja uudessa väliaikaiskodissamme on pienimuotoinen jälleennäkeminen odottamassa muutaman muun kanssa. Tsuppiduu, kivaa, ja tarpeellista sekä meille että lapselle! Emme ihan mökkiydy, eristäydy ja erakoidu. 

Karanteeni on hyvä esimerkki asiasta, joka on itselleni ollut paljon suurempi mörkö ajatuksissa kuin käytännössä. Minuutti kerrallaan, tunti kerrallaan, päivä kerrallaan. Kyllä se siitä. Tosin tajusin, että tämä vuosi on ollut oiva boot camp karanteeniolojen sietämiseen. Olemme reissanneet niin paljon, asuneet ties millaisissa kolosissa tien päällä, mukaanlukien E:n serkun luona täysrempan keskellä. Eli pinnaa on jo harjoitettu ja sisua venytetty muiden sattumusten ja olosuhteiden toimesta. Ruokaakin on ollut laidasta laitaan, aina espanjalaisen huoltoaseman rekkakuski-nakkimukista ranskalaiseen Michelin-ravintolaan. Eli hotellikaranteenin haalea pasta menee siinä missä aiemmatkin eväät. 

Jahas, nyt tuli lounas ja lisää haaleaa pastaa, joten pitää lopetella! Huominen, tule pian!

Maisema hotellistamme. Alakuva meidän omaan kotiin päin, se siintää tuolla jossain korkeampien kerrostalojen takana. Matkaa linnuntietä ehkä kilometri.

Lounas tänään. Ei sittenkään pastaa, vaan munakaspiiras.

Karanteeniharrastus - geenisukututkimus

Olen jo monta vuotta pohtinut, että olisi hauska tehdä geenitesti. Siis se sellainen, josta näkee oman etnisyytensä tai tarkemmin sanoen alueet, joilta esivanhemmat ovat kotoisin. E.n synttäripäivänä elokuussa tartuin tuumasta toimeen ja tilasin hänelle synttärilahjaksi (hehe ja itselleni tietysti) testipaketin. Testi tuli todella nopeasti ja oli helppo tehdä, vanupuikon pyörittelyä posken sisäpinnalla ja puikonpää testituubiin, koko höskä kirjekuoreen ja postiin. Sen jälkeen odoteltiin. Viikko, kaksi, kuukausi, kaksi. 

Nyt tulokset vihdoin tulivat!

En ole suuresti yllättynyt, että olen 97.9% suomalainen. Suomalaisista varmasti hyvin suuri osa on aika monotonista geneettisesti, tuskin Savon, Kainuun ja Lapin erämaissa on kauhean kauas vaellettu morsianta tai sulhasta etsimään. Kuitenkin pieni yllätys joukkoon mahtui, sillä ne loput 2.1% ovat...

Keski-Aasiasta, tarkemmin sanoen Kazakstanista.

Ei nyt ihan ensimmäisenä tullut mieleen sitä seutua epäillä, kun omia juuriani pohdin. Vienankarjala, Karjalan tasavalta yleisesti ihan sen pohjalta, mitä oman sukuni liikkeistä tiedän suku- ja historiantutkimuksen pohjalta. Vaan ei. Jossain vaiheessa historiaa Kaspianmeren ja Mongolian välissä joku keksi, että lähdenpä Suomeen. 

Nyt alkoi tietysti kiinnostaa, että miten tarkkoja nämä testit ovat ja onko reilu 2% luotettava osuus/paikannin? Kazakstanista löytyy viisi pikku-pikku-serkkua ja toisen käden tietona Venäjän ja Kazakstanin rajalla on kaupuki Ufa, jossa kuulemma isäni sukunimi on tavallinen. Eli ihan tuulesta temmattu ei tuo suunta ehkä ole. 

E:kin sai synttärilahjatuloksensa, tosin joutui odottamaan muutaman päivän minua pidempään. 

Hän on oikea malliesimerkki eurooppalaisesta. Vajaat 70% keski- ja pohjoiseurooppalainen, mikä tässä testissä tarkoitti akselia Ranska-Saksa-Benelux-maat, ja pieniä hipaisuja mm. Tanskaa, Sveitsiä, Itävaltaa. Vajaa kolmannes Iberian niemimaalta, eli Espanja, Portugali, kosketus Marokkoon ja Algeriaan. Ja viimeiset 2% italialainen. 

Kaikki muu paitsi Italia oli hänen osaltaan jo tiedossa, eli tulos oli enemmänkin vahvistus kuin yllätys. Suurin shokki E:lle oli, että suvussa ei näytä olevan skandiverta, vaikka tarinoiden mukaan joku isoisoisovanhempi oli Ruotsista tai Norjasta. Jostain syystä skandinaavisuus olisi E:n mielestä siisti juttu. Yksi yllätys on myös, että E.n äidin suku on Keski-Englannista, mutta geenikartassa englantilaisuus ei näy ollenkaan. Äidin äitiyttä ei ole syytä epäillä, joten joko tulokset eivät ole aina luotettavia tai geenisetti näyttäytyy erilaisena eri testeissä. Tiettävästi eri yritykset kartoittavat eri sekvenssejä eli tosiaan tulokset voivat vaihdella sen mukaan, millainen geenikirjasto yrityksellä on vertailtavanaan. 

Olen lukenut artikkeleita, joissa toimittaja on tehnyt monta eri testiä ja saanut eriäviä tuloksia. Tosin eriävät tulokset eivät tarkoita ihan täysin eri etnisyyksiä, vaan eri rajauksia niistä, tai eri prosenttiosuuksia: yksi testi saattaa näyttää 1% iberialainen, toinen 2% samaa. 

Eli mitä tästä opimme? Ainakin sen, että itselleni syttyi suuri kiinnostus tätä asiaa kohtaan ja olisi hirmu hauska tietää enemmän, saada varmuutta asiaan. 

Ymmärrän, että DNA-testeihin liittyy kysymyksiä ja ongelmia, kuten se, mihin tietoja käytetään tai kellä on dataan pääsy. Uhkakuvissa on väläytelty, että esimerkiksi vakutuutusyhtiöt voisivat tulevaisuudessa kieltäytyä vakuuttamasta ihmisiä, jos näiden DNA-testit (tai niiden vuodetut tulokset) paljastavat perinnöllisiä sairauksia. Toinen ongelma on populaatioiden määrittely. Kuka oikeastaan on suomalainen, tai kazakstanilainen, tai italialainen? Etnisyys näissä testeissä tarkoittaa, että henkilön esivanhempia on asunut kyseisellä seudulla ainakin muutaman sukupolven ajan. Valtioiden rajathan ovat historiassa muuttuneet jatkuvasti ja muutenkin kansat ja perheet ovat sekoittuneet, eli mitään puhdasrajaista tietynmaalaisuutta ei edes ole, eikä tarvitse olla. 

Käytännön elämäänhän tällaiset testit eivät vaikuta mitenkään, mutta jotain kiehtovaa on siinä, että saa enemmän palasia oman identiteettinsä palapeliin. Ainakin itselleni tuli heti innostus tutustua Kazakstaniin tarkemmin ja ehkä jopa joskus käydä siellä, vaikken tätä ennen ollut sitä pitänyt minään matkailun kärkimaana. E:n esivanhempien maisemiin teimmekin jo kierroksen tänä vuonna käymällä Italiassa, Espanjassa ja Portugalissa sekä ajaen Ranskaa ristiin rastiin. 

Tämän testin perusteella minulla on kuuden sukupolven takaa esi-isä tältä seudulta.

98% suomalainen. Yllärii! Not.

Karanteenipäiväkirjat, päivä 10

Hurraa, loppusuora! Neljä yötä ja puristus on pulkassa!

Ensimmäinen viikko meni yllättävänkin nopeasti, jet lagin aiheuttaman aikamyllerryksen ja sekavan olon takia. Yö vai päivä, pikkutunnit vai illankähmä, tuntui olevan ihan yksi ja sama. Jouduimme lopulta pyytämään hotellin sairaanhoitajatiimin kautta apua asiaan ja saimme melatoniinia lääkärin määräyksellä, jolla jet lag selättyikin ansiokkaasti. Australiassa melatoniinia ei myydä itsehoitolääkkeenä ja alle 3-v lapsille sitä ei näköjään suositella, joten taapero jäi ilman. Onneksi hänkin nyt lopulta pääsi rytmiin ja viime yön nukkui klo 22-09 heräämättä välillä, hallelujaa. 

Mitä me täällä käytännössä teemme? Kymmenessä päivässä rutiini on muovautunut ja menee jotakuinkin näin. 

08-09 heräämme. Aamupala on sillä aikaa toimitettu oven taakse joten haemme sen, taapero kiikuttaa innoissaan pahvirasioita olohuoneen sohvapöydälle, jonka ääressä syömme lattialla. Ruokapöytää ja tuoleja ei ole. Aamupala on yleensä jotain munakasvoittoista, tänä aamuna muna-pinaatti-piirakkaa perunaröstien ja grillattujen tomaattien kanssa. Jälkiruuaksi päärynä. Päätimme vaihtelun vuoksi pyytää kasvisruuat tällä viikolla, edellisellä meillä oli normiateriat. Onneksi saamme keitettyä omat kahvit vedenkeittimen avulla. Eilen pröystäilin ja tilasin kahvin hotellin aulasta. Justjoo. Kesti puolitoista tuntia saapua ja vaati neljä puhelua minulta kahvilaan ja kaksi puhelua kahvilasta minulle saada yksi kupillinen cappuccinoa kerrokseen 18. 

10-12 taaperon leikitystä vuorotellen. Yleensä jompi kumpi meistä puuhailee tietokoneellaan, minä bloggaan tai E piirtää digitaalisella piirto-ohjelmalla. Välillä katsellaan telkkaria jos ideat loppuvat. 

12-13 lounas. Ensimmäisellä viikolla tämä oli yleensä jotain hiilaripainotteista kuten paistettua riisiä (kuin suomalaista risottoa) tai nuudeleita, tällä viikolla pääasiassa herkullisia salaatteja, koska niin moni valitti/toivoi muutosta. Saamme joka ruualla myös paakkelsseja jälkiruuaksi, joten hiilareita ei jaksa määräänsä enempää syödä. 

13-15 päikkärit. Taapero nukkuu, joskus myös E, minä yleensä pakerran tietokoneella jotain. Päivistä jää parempi mieli, kun tuntuu, että saa jotain aikaan. Olen mm. kilpailuttanut sairausvakuutuksemme, hoitanut monta muuta lasku- ja byrokratia-asiaa, tarkistanut veroilmoituksen jii än ee. Ei kuulosta huippuhauskalta, mutta on toisaalta pakollista tehtävää, toisaalta aivojumppaa. Ei mene elämä ihan pelkäksi tv-ruudun tuijotukseksi ja saippuakuplien puhalteluksi. 

15-18 lisää taaperon leikitystä, vuorottelemme. Ykkösleikit ovat piiloshippa, saippuakuplien jahtaus, ilmapallojen pomputus ja potkiminen, kumipallon heittely ja kaikenlaiset pikkuautopuuhailut. Pikkupoika ei vielä osaa/jaksa leikkiä kauaa itsekseen joten seurana on oltava. Kun toinen meistä pitää taukoa, se kuluu kirjojen tai uutisten lukemiseen tai ihan puhtaasti somehömppään. Leikittäjällä yleensä on telkkari auki uutiskanavalla, olemme seuranneet USA:n presidentinvaaleja. Nyt on vähemmän seurattavaa, kun ne ilmeisesti saatiin selvyyteen. Neljän paikkeilla syödään jotain välipalaa ruokakaupasta tilaamistani varastoista. 

18-20 jossain välissä saapuu illallinen, joka päivä hieman eri aikaan. Hotellissa on 400 ihmistä karanteenissa, lisäksi 100 ihmistä ihan tavallisina hotellivieraina, joten paikka on varmaan täydempi kuin koskaan historiassaan. Tänne meidän "red zonelle" eli karanteenikerroksiin saa tulla vain viisi hotellin henkilökunnan jäsentä, joilla on asiaan perehdytys/oikeutus. Tämän takia joskus toimitukset viivästyvät ja tulee sekaannuksia. Me esimerkiksi olemme luovuttaneet pyytämästä lastenaterioita. Taapero ei suostu paljoa syömään pussi-smoothieita lukuunottamatta, joten otamme vain vastaan kolme aikuisten annosta, jotka meille toimitetaan. Jotenkin pyyntömme ei kulje loppuun saakka tai matkalla tulee joku tohellus päivittäin. Ateriat sinällään ovat olleet ihan ok tasoa, tosin ne saapuvat aina viileinä. Hotellin some-ryhmän perusteella yleisin toive poispääsyn jälkeen onkin nauttia maistuva kuuma ateria.

20-22 tuijotetaan Netflixiä, taapero touhuilee omiaan, kiipeilee päällämme tai katsoo toiselta ruudulta välillä piirrettyjä. Nukkuma-ajan rutiinit aloitellaan 21.30 ja muksu nukahtaa tuurilla kymmenen aikaan, huonolla tuurilla klo 01. Onneksi tuo aikaeron aiheuttama kukkuminen on tosiaan nyt loppumassa. 

Välillä "urheillaan" eli tehdään muutamia vatsalihaksia kunnes tuntuu, että onhan tässä jo jumpattu, käydään suihkussa tai kylvyssä, tuijotellaan ikkunoista haikeina ulos, kytätään ovisilmästä, joko ruoka tulee, pakataan pois roskia ja siivoillaan taaperon kaaosta, odotetaan paketteja ja iloitaan kaikesta meille toimitetusta ja lahjoitetusta. Joka toinen päivä meille soittaa sairaanhoitaja. Meiltä ensisijaisesti kysellään onko koronaoireita, toissijaisesti muita terveysasioita kuten miten jaksamme henkisesti. Joskus hoitaja on oikein empaattinen ja mukava, joskus elämäänsäkyllästynyt ruudunrastittaja, jolle soitto kuulostaa olevan pahinta pakkopullaa päivässä. Eli jos meillä oikeasti olisi mielenterveyden ja jaksamisen kanssa ongelmaa, en ole ihan varma, miten tosissaan se otettaisiin tai miten helppoa olisi avautua ihmiselle, joka kuulostaa siltä, ettei voisi vähempää kiinnostaa. 

Karanteenissa vaikeinta ei ole ollut sisällä olo sinällään, vaikkei se hauskaa ole. Vaan itsemääräämisoikeuden poisto. Olin eilen ihan kohtuuttoman tuohduksissani kahvini viipymisestä, vaikka se todellisuudessa on malliesimerkki first world problem´ista eli asiasta, joka on isomassa mittakaavassa aivan mitätön. Mutta. Todellisuudessa tuohtumus oli oire siitä, että emme päätä täällä hotellissa ollessamme juuri mistään. Meille tuodaan hotellin päättämät ja tekemät ruuat hotellin aikataulussa. Voimme harrastaa, mitä huoneessa on tarjolla, ei mitään muuta. Kaikki, mitä huoneeseen tilaamme, tutkitaan. Emme saa edes vessapaperia tai pyyhkeitä vaihdettua silloin kun haluamme, vaan silloin, kun hotelli ehtii/muistaa ne toimittaa. 

Tämä kaikki kuulostaa paperilla pieneltä, mutta on yllättävän hiertävää henkisesti, kun asiaa elää läpi.

Voin kyllä sanoa, että en käsitä, miten ihmiset kestävät pakolaisten vastaanottokeskuksissa, vankiloissa tai vanhainkodeissa. Moni ei kestäkään. Rutiini kantaa pitkälle, mutta pisimmälle kantaa se tieto, että tämä päättyy joskus, pian.

Aina kun kirjoitan näitä "valituspostauksia" eli ihan tavallista asiaa omasta elämästämme juuri nyt, saan somessa sekä kannustusta että kritiikkiä. Niitäkin kommentteja tulee, että miksi urputan, onhan moni maa ja kaupunki ollut jopa kuukausia lockdownissa eli jopa sadoilla tuhansilla ihmisillä on ollut vaikeaa tänä vuonna. Näin on, täysin totta. 

En kuitenkaan käsitä, miksi minun kuvaukseni meidän elämästämme jotenkin mitätöi toisten kokemuksia. Kyllä, koronavuosi on ollut monin eri tavoin haastava. Mitä me käymme läpi, on yksi kuvaus ja näkökulma lisää, ei missään tapauksessa ainoa. Lockdowneja en vähättele ollenkaan. Kannattaa kuitenkin miettiä, miten itse jaksaisi lockdownia, jos se pitäisi suorittaa oman kodin yhdessä makuuhuoneessa pelkän vedenkeittimen ja kylmälaukun varassa, ilman mahdollisuutta edes avata ikkunaa saati mennä parvekkeelle tai omalle pihalle. Karanteeni on aikamoinen oma kuplansa. 

Enihuu, ei tämän ole tarkoitus olla mikään kilpailu, kellä on rankinta. Vaan ihan omakohtaista kertomusta siitä, millaista täällä on. 

Parhaiten meistä on yllättäen pärjännyt taapero. Hän saa leikkiä päivät pitkät, saa jatkuvasti huomiota, emme koskaan lähde minnekään hänen luotaan pois. Välillä tuodaan lahjoja ovelle. Pikkulapsen onnenpäivät. 

Tervetuloa pyykkitupaamme. Kaikki pestävä käsin ammeessa, koska osavaltiomme pelkää tartuntoja hotellin pyykinpesupalvelun kautta eli se ei ole sallittua.

Ystävämme valmistautuu tanssiesitykseen kadulla ikkunamme alla. Hienot muuvit veti iloksemme, vaikka häntä hieman tuijotettiinkin :D

Jokailtainen junaleikki.

Karanteeniunelmia

Vastikään eräs aussifinski-ystäväni kertoi somessa, millainen olisi hänen unelmiensa Suomi-päivä. Siihen sisältyisi muunmuassa mökillä oleilua, saunomista ja munkkipossujen syöntiä. Täällä karanteenissa on aikaa haaveilla, joten ajattelin kirjata, millainen olisi minun unelmien päiväni, kun ulos pääsemme. 

Tämä ei ole niinkään ns paras päivä ikinä, koska siihen sisältyisi kaikkien mahdollisten tärkeiden ihmisten tapaamista Suomessa, Australiassa ja muissa maissa, sekä matkustamista ja seikkailua, uuden ja ihmeellisen kokemista. Vaan pikemminkin hauska peruspäivä Perthissä, jollaisia olen reissumme aikana hiljaisesti kaivannut. 

Söisin aamupalan Kings Parkissa tai kotikulmillamme Swan-joen lahdenpoukaman hipsterikahvilassa. 

Kävisin shoppailemassa Myerillä (kuin Sokos) tai lentokentän lähellä uudessa jättimäisessä tehtaanmyymäläkompleksissa. Huom, en yleensä ole innokas shoppailija, mutta tarvitsen kipeästi uusia työvaatteita - ja vaatteita ylipäätään - elettyämme matkalaukkuelämää vuoden. Kulahtaneissa college-leggareissa tuskin voin ilmestyä pukukoodein varustetulle työpisteelleni. 

Kävisin meren rannalla kävelemässä, hiekkarannalla paljain jaloin. Söisin rantakahvilassa lounaan ja joisin päälle hyvää vastajauhettua kahvia ja ehkäpä oikein lasillisen kuohuviiniä, kilistäen kotiinpaluullemme, katsellen turkoosinsinistä Intian Valtamerta. 

Tapaisin ystäviä, mukaanlukien vanhimpia Suomi-kavereitani täällä, joihin tutustuin Perthiin-asettumisvuonna 2011. Sekä kirjoituspiiriäni, joiden kuulumisia, tekstejä, kritiikkejä ja läpänheittoa olen kaivannut kovasti.

Veisin pikkutaaperon puistoon leikkimään, yhteen niistä vihreistä ja varjoisista leikkikentistä, joita veden äärellä aina on, sekä Swan-joella että merenrannassa. 

Uppoutuisin kirjoittamaan jotain oikein flown siivillä, fiktiosta faktaan, bloggauksesta akateemiseen raskassarjaan.

Alkaisin puuhaamaan gettogetheria, oli se sitten joulukorttiaskartelu, käsityöpiiri, Suomi-koulun tapahtuma tai tyttöjen retriitti Perthin kukkuloilla. Minusta on hirmu hauskaa järjestellä tapahtumia, oli kyseessä sitten pieni piknik tai iso juhla kuten Suomi100-cocktailtilaisuus vuonna 2017. 

Kokkaisimme yhdessä jotain hyvää ja terveellistä ruokaa, kuten vuohenjuusto-päärynä-kidneypapu-salaattia ja myös taapero söisi oman annoksensa karkaamatta sata kertaa touhuamaan muuta. 

Viettäisin rauhallisen illan puolisoni kanssa jotain koukuttavaa Netflix-sarjaa töllöttäen ilman, että taapero kiipeilee päällämme koko ajan vaan olisi jo nukkuma-aikaan nukkumassa! :D

Tältä listalta voi toteuttaa varmasti kaiken muun paitsi kaksi viimeistä kohtaa... t. muksu.

Usein Perthin parhaaksi nimetty rantabaari, Clancy's Fish Pub.

Vuosi sitten olimme Lyonissa eri lämpötiloissa ja tunnelmissa. Tänä vuonna odottaa taas hellejoulu!

Karanteenipäiväkirjat, puolimatka

Wuppiduu, karanteeni on puolivälissä tänään! Jaksaa, jaksaa...

Luulisi, että täällä omassa rauhassa - sen mitä taapero sallii - olisi paljon aikaa ajatella bloggausta ja järjestellä ajatuksia. Paradoksaalisesti kuitenkin sisällä jumittaminen saa ajatuksetkin solmuun. Samojen seinien tuijotus ihmeellisesti pistää kaikki huoletkin kiertämään kehää ja siksipä kumpikin kärsimme täällä unettomuudesta, koska joka ikinen juttu maan ja taivaan välillä tuppaa mietityttämään öisin. Jet lagin pitkittyminen ei asiaa auta.

Minulla on paljon sanottavaa, muttei järkevää järjestystä asioille. Eli seuraa dumppaus. 

Kerran aiemmin olemme olleet omaehtoisesti erityksissä. Palattuamme epäonnisesti ajoitetulta Italian-lomalta helmi-maaliskuun taitteessa, vietimme 10 päivää veljeni tyhjässä asunnossa Espoossa. Emme tosin olleet täysin lukkojen takana. Silloisten THL:n ohjeiden mukaan kävimme ulkona lenkillä ja ruokakaupassakin, pitäen turvavälejä ja käyttäen käsidesiä. Nyt ihan järkyttää, että Suomessa ei tiukemmin rajoitettu matkustajien paluuta pahimpaan epidemiankiihtymisaikaan. Mekin otimme lähijunan lentokentältä Espooseen kuin mitkäkin tollot. 

Omaehtoinen eristys lenkilläkäynti- ja ulkoleikkimahdollisuuksineen oli kuitenkin kevyttä kauraa nykyhetkeen verrattuna. Toisaalta, veljeni Kolumbiassa oli maan sääntöjen takia karanteenissa asuinkompleksissaan kolme kuukautta. Kukkuluuruu, en tajua miten kestää. Kestettävä, jos pakko on.

Kuten aiemmassa postauksessa mainitsin, tuntuu jo nyt, että tämä keskiväli on vaikeampi kuin ensimmäiset viisi päivää. Koska emme pääse ulos ja sitä kautta rytmittämään päivää ja haalimaan auringonsäteitä - ikkunan läpi katselu nyt ei vaan ole sama asia - on ollut hankalaa saada pikkupoikamme tolalleen. Viisi ensimmäistä  yötä menivät joko tykkänään valvoessa tai heräillen, valvoen. Onneksi meitä on sentään kaksi aikuista ja kaksi huonetta, joten voimme vuorotella ja ottaa taukoja. Kuka ikinä keksi, että pannaan perheet kahdeksi viikoksi samaan huoneeseen, ei ajatellut tätä hommaa läpi ollenkaan. 

Muistutetaan tähän vielä, jos kaikki eivät ole lukeneet kaikkia viimeaikaisia postauksiani. Australiaan on tällä hetkellä todella vaikeaa päästä, koska maa sallii vain 50-70 matkustajaa per lentokone. Tämän rajoittamisen seurauksena lentojen kannattavuus on romahtanut ja niitä perutaan päivittäin. Alkaa olla normaalia, että kukin maahan saapuva matkustaja on odottanut paluuta kuukausia ja on kokenut 2-8 lentojen peruuntumista. Yli 34 000 aussia yrittää yhä palata. Australiaan saapuvat eivät ole enää kuukausiin olleet ns. lomailijoita, vaan ulkomailla töissä olleita tai muuten pakottavista syistä matkustaneita, esim. perheenjäsenen vakavan sairastumisen takia. 

Nyt kun olen seuraillut tuhansien ihmisten epätoivoista lentojahtaus- ja karanteenikeskustelua somessa viimeiset neljä kuukautta, tuntuu, että olen nähnyt kaikki mahdolliset lähestymistavat ja asenteet tilanteen kestämiseen. Kas näin:

Positiivari. Kyllä kaikki menee parhain päin, kun vaan muistetaan hymyillä ja etsitään kultareunaa. Ei jumituta pieniin ongelmiin kuten kylmänä toimitettuun hotelliruokaan. Kaksi viikkoa lentää siivillä, kun tsemppaa, meditoi ja joogaa!

Kettuuntuja. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun tänäänkin lampaankyljys oli kylmää eikä hotelli edes pullovettä anna saati Coca Colaa, pitää hanavettä juoda tai tilata ja maksaa juomat! Tämä lysti maksaa muutenkin jo tonneja, eikö siihen hintaan nyt yhtä Cokista saa, saati rommikolaa? Missä on hotellinjohtaja?

Oikeuteen haastaja. Tämä kaikki on laitonta tai ainakin väärin valmisteltua ja toteutettua. Kansalaisia ei saa sulkea oman maansa ulkopuolelle eikä lukita tahdonvastaisesti. Minä en anna suostumustani ja julistan sen kaikille kaikkialla, ennen lentoa, lennolla, lentokentällä, hotellin aulassa, hotellihuoneessa.

Ulkopuolinen. En ole itse kokenut näitä juttuja, mutta tehän kaikki liioittelette. Ei se ole noin vaikeaa eikä mikään sanomanne ole totta. Telkkarista kuulin että kaikki on hyvin, joten lopettakaa se turhasta urputus ja huomionhaku, ihme itsekästä sakkia.

Preppaaja. Mitä kaikkea pitää tuoda karanteeniin? Luin somesta, että ainakin pyykkinaru, leikkuulauta, lautassetti, hedelmäveitsi, ilmankostutin, tuhannen palan palapeli, mikro, pyykkilauta, kuntopyörä, jumppapallo, oma tyyny ja valikoima kylpytakkeja. Mitä muuta? Miten saan ostettua lisäkiloja matkatavaroilleni?

"Olisit kiitollinen" (yleensä Ulkopuolinen). Koittakaa nyt muistaa, että teillä on kuitenkin isossa mittakaavassa kaikki hyvin, ettehän ole esimerkiksi sodan jaloissa. On se kumma kun viiden tähden hotellissa jaksetaan nurista, vaikka siellä on katto pään päällä ja ruokaa kolmesti päivässä. Minä asuin lapsena pahvilaatikossa ja hiihdin kouluun ylämäkeen kumpaankin suuntaan pimeässä/minun isoisäni taisteli sodassa.... 

Selviytyjä. Kun minä olin karanteenissa x kertaa työreissuilla, niin keskityin tiukasti työntekoon 12h päivässä ja tein kuntosaliohjelmaa tunnin aamulla, tunnin illalla. Kyllä sen kestää, kaikki on vain henkisestä vahvuudesta kiinni, jota sinulla ei selvästi ole, luuseri. Ai mikä perhe, lapset? Hehän ovat kotona tietenkin puolison kanssa, en kai minä heitä työmatkoille mukaan ota? 

Humoristi. Tänään menin naimisiin paperipussin kanssa ja tein häämatkan kylppärin kautta eteisen komeroon ja siitä makuuhuoneen ikkunalaudalle. Sitten leikimme piilosta lusikoiden kanssa, montako  löydät tästä kuvasta? (Kaikki kerrottu valokuvatarinoin suoraan karanteenista).

Ennen karanteeniin saapumista päällimmäinen kokemukseni oli epäreiluuden ja epäoikeudenmukaisuuden tunne ja siksi olin myös ihan valmis Oikeuteen Haastaja. Nyt karanteenissa ollessa minusta tuntuu epäreilulta se, että päätöksistään eivät koskaan joudu suoraan vastuuseen ne pamput, jotka ne tekevät - kuten maan tai osavaltion pääministeri - vaan etulinjan asiakaspalvelijat kuten hotellin respa tai covid-testaavat sairaanhoitajat. Yksikään poliitikko ei itse joudu karanteeniin, koska matkustusrajoitukset eivät - tadaa - koske virka-asioissa matkustavia poliitikkoja. Eli ne ihmiset, jotka muiden elämästä päättävät, eivät itse koe edes pientä maistiaista siitä, mitä muille tuottavat.

On vaan kertakaikkiaan väärin, että pettyneet, vihaiset ja katkerat palaajat syyttävät etulinjaa eli hotellityöntekijöitä ja sairaanhoitajia kaikesta maan ja taivaan välillä (miksi kotiinpääsy on niin vaikeaa, miksi hotellikaranteeni on niin kallis, miksi testit eivät riitä vaan pakotetaan eristykseen, miksi ruoka oli tänäänkin kylmää). Tämä aika on varmasti kummallista ja raskasta hotellityöntekijöille, jotka ovat muuttuneet asiakaspalvelijoista "vanginvartijoiksi". Ennen tehtävänä oli taata hauska loma tai onnistunut työmatka. Nyt tehtävänä on istua 24/7 käytävällä radiopuhelimen kanssa varmistamassa, että kukaan ei astu kynnyksen yli avatessaan oven ruokatoimituksille ja kovistella heille, jotka eivät enää kestä huoneessaan. 

En sano, että karanteeni on väärin. Kyllä se tarvitaan. Mutta toistan taas kerran, että tämän voisi hoitaa sata kertaa inhimillisemmin. Esimerkiksi Uudessa Seelannissa karanteenaajat viedään hotellista päivittäin busseilla puistoon ulkoilemaan. Jos tämä olisi terveysriski, Uusi Seelanti painisi monen uuden aallon kanssa. Maa on kuitenkin ollut covid-vapaa jo lähes puoli vuotta. Nyt sentään Aussilassakin on alkanut pientä liikehdintää tapahtua siihen suuntaan, että karanteeni muuttuu joko 7pvää hotellissa, 7pvää kotona-malliksi, tai 14 pvää kotona valvontalaittein vahdittuna. 

Epäloogisinta tässä karanteenihommassa on, että jos perusaussi sairastuu koronaan, tämän tulee eristäytyä kotiinsa. Mutta jokainen ulkomailta tuleva viedään hotelliin siksi, että "emme voi luottaa siihen, että kaikki tekevät oikein". Luotamme heihin, joilla jo on testatusti korona. Mutta emme heihin, joilla testatusti ei ole koronaa. Ei tässä pysy älli mukana. 

Tässä tuli nyt paljon politiikan sivuamista ja faktaryöppyä. Miten meillä täällä menee? Aiemmin mainittua unettomuutta lukuunottamatta ihan ok. Saamme edelleen noin joka toinen päivä jonkinlaisia paketteja eri ystäviltä ja ne auttavat jaksamaan. On kiva saada yllätyksiä ja niistä on suuri ilo pikkupojallemme. Onneksi tämän päivän jälkeen edessä on vähemmän eristystunteja kuin niitä on jo takana. Elämä voittaa.

Tänään tilaamme huonepalvelusta kuohuviinipullon ja kilistämme puolimatkan krouvissa.

Ai mikä nukkuma-aika? Vastahan se on 02...

Suomalaisessa metsässä reippailusta unelmoiden.

Karanteenipäiväkirjat, päivät 1-5

Hurraa, ensimmäinen kolmannes karanteenia on tänä iltana takana!

Karanteeni  lasketaan niin, että saapumispäivä on 0. Näin eristyksen pituudeksi tulee 14 yötä ja 15 päivää. Pois pääsee samaan kellonaikaan kuin mitä kone laskeutui Perthin kentälle, ainakin teoriassa. Realiteettitasolla kuulemma viivästyksiä tulee, koska kaikki samaan aikaan saapuneet pitää tsekata ulos ja muutenkin poislähtöön liittyy byrokratiaa jota en vielä tunne. 

Koska kaksiviikkoinen neljän seinän sisällä tuntuu ajatuksena aika puuduttavan pitkältä, olen jakanut sen kolmeen viisipäiväiseen pätkään. Enää kaksi sellaista jäljellä - huhhei.

Miten täällä on mennyt? Toistaiseksi odotettua paremmin. Pyysimme ja saimme väliovella yhdistetyt kaksi huonetta. Normisti meille olisi ollut tiedossa vain yksi, kahdesta pitää maksaa tuplahinta. Kuitenkin laskusta on mahdollista pyytää alennusta ja laitoin juuri äsken virallisen alennushakemuksen menemään, koska syymme lisätilaan on lääkärintodistuksella vahvistettu krooninen migreenini. Nukkumisesta ei tule mitään - ja päänsärky- ja lääkekierre on valmis - jos en pysty ottamaan lepotaukoja aikaerokukkuvasta taaperosta erillään. 

Millaista täällä on? Tila itsessään on ihan ok, vaikkakin hieman pölyinen kokolattiamaton takia. Toinen huoneista on olohuone-makkari isolla kylppärillä, toinen selkeämmin pelkkä makuuhuone. Meillä on kaksi tilavaa kylpyhuonetta muttei yhtään keittiötä. Pikkuinen ruokanurkkaus on, sisältäen astioita, teetä ja kahvia, sekä vedenkeittimen. Näillä mentävä. 

Ruuasta meille ei tule pula. Ruokaa tarjoillaan kolmesti päivässä ja saamme kolme annosta kerrallaan, joista taapero syö ehkä 1/4. Loput jaetaan aikuisten kesken. Olin ennakkoon kuullut paljon valitusta karanteenihotellien ruuan laadusta. Omasta mielestäni ruoka on kuitenkin ihan hyvää ja vaikka se ei koskaan tulekaan kuumana eikä meillä ole lämmitysmahdollisuutta - mikroa tai hellaa - ei se ole suuresti haitannut. Henkilö- ja makukohtaista. Liekö suomalaiseen koulu- ja työpaikkaruokalatarjontaan tottuminen alustanut siihen, että en edes odota gourmeta joka päivä, kunhan ravintoa ja vatsantäytettä saa. Lisäksi olemme jo nyt saaneet viisi paketillista tavaraa ystäviltämme ja kaikissa on ollut ruokaa. Meillä tulee olemaan kuivakaappi täynnä hyvän tovin vielä poispäästyämmekin!

Hotellin ruuat ovat meille sikäli helppo nakki, että meillä ei ole vakavia allergioita tai erityisruokavalioita. Välttelen maitoa iho-oire-syistä, mutta sekin on aika pientä. Mitä hotelli ei tarjoa, voimme tilata kotiinkuljetuksena ruokakaupoista, kuten ensi tilassa teinkin. Tuoreita hedelmiä ja kasviksia ei muuten saa, eikä lapsen tarvitsemaa kauramaitoa. 

Hupaisa yksityiskohta on, että melkeinpä joka care packagessa eli ystävien apukassissa on ollut siivoustarvikkeita. Niitä oli kuitenkin tarjolla hotellinkin puolesta, joten nyt meillä on kokoelma tiskiaineita, saippuoita, luuttuja ja kumihanskoja vaikka karanteerata jouluun asti :D 

E oli sitä mieltä, että suomalaiseen kansanluonteeseen ilmeisesti kuuluu ensin varmistaa puhtaus ja hygienia, ovathan kaikki pakaasit tulleet suomikavereiltamme. 

Miten pärjäämme taaperon kanssa? Yllättävän hyvin, vielä. Alkupäivät ovat menneet aikaerosta toipumiseen ja olemme nukkuneet miten sattuu. Yöllä on kukuttu klo 03-06 ja päivällä nukuttu vastaavasti iltapäiväkolmeen. Emme ole kauheasti yrittäneet pakottaa uutta rytmiä, koska sen oppimiseen ei nyt ole kiire. Kunhan kahdessa viikossa sopeudumme! Lapsi on ainakin vielä innoissaan uudesta paikasta ja sen kaikkien nurkkien, kolosten ja laatikostojen tutkimisesta. Saimme muuttolaatikollisen tenavalle suunnattua viihdykettä ja pärjäämme sen ja omien lelujemme kanssa oikein hyvin toistaiseksi. Kuvakirjoja löytyy liuta ja Netflixistä saa näkyviin lastenohjelmaa, kun tiukka paikka tulee. 

Tänään tosiaan tuli ensimmäinen kolmannes oleskelua täyteen ja myös ensimmäistä kertaa sellainen hetkellinen fiilis, että voivee, pakkoko täällä on jumittaa. Olo on kuitenkin enemmän positiivinen kuin turhautunut ja ainakin toistaiseksi porrasjumppa sohvalle, kämppää ympäri kävely ja taaperon kanniskelu ja leikitys ovat riittäneet liikunnaksi. Joogaa ja muuta oli tarkoitus tehdä mutta emmepä ole saaneet aikaiseksi. 

Mikäli kellään on sama karanteenikokemus perheellisenä edessä, suosittelen vahvasti tätä kahden huoneen mallia, vaikka siitä koituukin lisälasku WA:ssa. Joissain muissa osavaltioissa perheelliset saattavat saada asunnon/huoneiston samaan hintaan kuin muut saavat huoneen. Olisimme varmasti jo nyt aivan käkikelloina jos joutuisimme nukkumaan, syömään, leikkimään, lepäämään ja tekemään töitä kerrostettuina päällekkäin. Rahaa karanteeniin palaa joka tapauksessa tonneja, mutta onneksi siihen on  mahdollista saada puolen vuoden osamaksusuunnitelma. 

Olen muilta lukenut, että yleensä päivien 5-10 aikana seuraa jonkinasteinen notkahdus, peräti romahdus, mielialassa. Muutaman päivänhän kikkailee vaikka seipään nokassa ja loppupuolella ulospääsyn häämöttäminen tsemppaa. Mutta keskellä rutistusta saattaa iskeä fiilis, että tämä ei pääty koskaan ja seinät kaatuvat päälle. Osa karanteenissa olijoista on kokenut jopa sairaalahoitoa vaativia ahdistus- ja paniikkikohtauksia esimerkiksi ennakoimattoman klaustrofobian vuoksi. Osalle on tullut paha allergiakohtaus kokolattiamatosta tai hotellin ruuista, toiset eivät odottamatta kestäkään joko yksinäisyyttä tai pikkulastensa käninöitä vuorokausia yhteen soittoon. Toivottavasti tällaisiin episodeihin asti emme itse päädy.

Hotelliin kirjautuessamme saimme infopaketin, jossa annetaan mm. mielenterveys-apuluurin numero. Suoraan sanoen itse odotin, että minulle henkkoht tämä karanteeni olisi tosi ahdistava. E:llä on yleisesti pidempi pinna ja suurempi sietokyky hankalien olosuhteiden kanssa, kun taas itse mieluiten ratkon ongelmat saman tien tai kävelen pois paikalta, jos ratkominen ei ole mahdollista. Nyt täältä ei kävellä minnekään kylppäriä pidemmälle. Nämä ensimäiset päivät ovat kuitenkin menneet jopa euforisissa tunnelmissa, koska viimeinkin epävarmuuden tuoma stressi on haihtunut. Nyt on näin, asiat ovat edenneet, ei enää odotusta, junnausta, limboa. Sentään jotain varmuutta ja selkeyttä, vaikka ne ovatkin nämä ympäröivät neljä seinää!

Hyvää mieltä on todella paljon buustannut se, että meitä on niin paljon tuettu ja muistettu ystävien ja tuttujen toimesta. Sadat ihmiset ovat tykänneet ja kommentoineet näitä Pako Pariisista Perthiin - juttujani, ja olemme tosiaan saaneet jo paljon lahjoja ja tuenosoituksia. Sairaanhoitajat kentällä ja hotellilla toivottivat tervetulleiksi kotiin ja monet muut yhä ulkomailla jumissa olevat ovat virtuaalisesti tsempanneet ja riemuinneet kanssani somen tukiryhmissä. Eräs tuttava jopa leipoi ja toimitti meille karjalanpiirakoita ja munavoita! Tänään tuli ylläripaketti hyviltä ystäviltä ja siihen oli pakattu kotitekoisten herkkujen lisäksi käsinkirjoitetut kirjeet heiltä kaikilta. Aivan uskomattoman huomaavaista ja ihanaa. Useampiakin kotiinpaluujuhlia on jo suunnitteilla ja jälleennäkeminen hyvien ystävien kanssa innostaa laskemaan päiviä. 

Enää olo ei ole torjuttu ja ei-toivottu, millaiseksi se helposti muuntuu, jos yleistä raivokasta ja rajasulkuja vaativaa aussi-nettikeskustelua seuraa.

Miten tilanne täällä neljän seinän sisällä kehittyy, raportteja seuraa... alla raportointia kuvina.

Montako kertaa voi lajitella teepussit? Se nähdään pian.

E unohtui värittämään vaikka muksu juoksi pois paikalta.

Karanteenia varten ostettu junarata, hitti!

"Keittiömme".

Yhdessä kuvassa koko elämä.

Näkymä ikkunastamme Adelaide Terracelle, kadulle, jossa Perthin alkuaikoina asuin - kotiinpaluufiilis.