Tasmaniasta takaisin arkeen ja juhlaan

Mitä meille kuuluu? Kiitoksia hyvää. Tänään syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina Australiassa vietetään isänpäivää. Äitienpäivä on sama kuin Suomessa eli toukokuun toinen sunnuntai. Mekin juhlistimme isänpäivää asiaankuuluvasti kakkukahvein ja lahjoin. 

Pikkujeppe N oli päiväkodissa askarrellut paketin, tai oikeastaan päiväkodin hoitajat sen tekivät. Paketista paljastui N:n piirustus, joka oli kuulemma isin työmaanosturi. Muuten hyvä, mutta isillä ei moista nosturia kyllä töissä ole, työmaasturi kylläkin. Taisi olla herra 3-veen unelmaa, että isi olisi töissä rakennustyömaalla, joita pikkujeppe ihailee. 

Paketissa oli erittäin aussilaisesti myös purkillinen itse tehtyä grillausmaustetta, jota aiommekin tänään kokeilla pihvien ryydittäjänä. Lisäksi lahjaan kuului itse tehty avaimenperä, mutta sitä N ei raaskinutkaan antaa isille, koska se oli liian hieno, eli sen hän piti itse :D 

Muutenkin päivä on sujunut erityisen aussiperinnemerkeissä, sillä olemme puuhailleet takapihan kasvilavojen parissa. Täällä alkoi kevät virallisesti 1. syyskuuta (en varmaan koskaan pääse yli siitä, että vuodenaika alkaa kalenterista eikä siitä, millainen sää on). Siispä raikkosimme vihannespenkeistä pois kuihtuvat kasvit ja rikkaruohot, ja istutamme uutta. 

Tähän saakka kasvilavaharrastus ei ole päässyt jääkaappia täyttämään. Kurkkuja penkistä sikisi sellainen satsi, että emme edes ehtineet kaikkia syödä. Mutta muut yrityksemme ovat olleet enemmän tai vähemmän kituliaita. Vihreitä paprikoita saimme sen verran, että niistä tehtiin yksi salaatti ja yksi fetapiirakka. Kirsikkatomaatteja tuli ehkä kolme, ellei peräti neljä. Porkkanoitakin saimme puolisen tusinaa, mutta niiden koko oli mallia tulitikku. No basilika kasvoi niin valtoimenaan, että aloin jo olettaa sen yrittävän karkuun autotallin katon yli. 

Nyt aiomme kuitenkin uudistaa tarjonnan. Oman kompostitynnyrin anti on levitelty multaan. E lähti pojan kanssa taimi- ja kanankakkaostoksille Bunningsiin eli täkäläiseen K-Rautaan. Siellä on todnäk miljoona muutakin isää lapsineen, kuten joka viikonloppu, ja etenkin tällaisena isä-lapsi-laatuaika-päivänä. 

Loppupäiväksi otan naperon haltuuni ja E saa tehdä mitä mielii - tosin päällimmäisenä taitaa painaa diploman eli lisätutkinnon pakerrus. E suorittaa parhaillaan työpaikan rahoittamana/luvalla lisäkoulutusta, paperia, joka on suomalaisen silmiin jonkinlainen puolikas kandi; avoimessa yliopistossa suoritettava pätevöityminen. Hänhän vaihtoi alaa meribiologiasta puubiologiaan eli kaupunkipuuston hoitamiseen. 

Elämä on sitten Suomen-reissun asettunut taas arkisiin uomiinsa, tosin arkea on ollut melkein vähemmän kuin lomaa ja juhlaa. Kävimme elokuun puolivälissä viikon kiertelyn Tasmaniassa E:n synttäreiden nimissä. Olemme omaksuneet aussi-ihanteen, että syntymäpäivä otetaan vapaapäiväksi, joskus kokonainen viikko (etenkin, jos täyttää pyöreitä). Seuraava tasavuosikymmen täyttyy E:llä vasta ensi vuonna, mutta juhlistusta ja lomaa tarvittiin silti - hän ei ollut Suomen-matkalla mukana työkiireiden vuoksi ja ne kiireet piti mielestämme selättää lomaillen. 

Näimme Tasmanian ensimmäistä kertaa ja siitä lisää kohta. Tässä välissä ehti tapahtua muutakin: ensimmäinen "sukujuhlamme" Australiassa, E:n veljen häät. Meillähän ei ole täällä muuta sukua kuin E:n nuorin veli. Häät olivat pieni seremonia maistraatissa ja vapaamuotoinen kymmenen hengen juhla erään keskustahotellin kattoravintolassa. Tuore pari vaikutti tyytyväiseltä ja juhlat olivat jatkuneet aamuyölle, tosin N ja minä evakuoiduimme iltakuudelta. 

Juhlinta ei lopu tähän, vaan matkustamme lokakuun lopussa Japaniin toiseen seremoniaan. Morsian - nyt vaimo -  on japanilainen, eikä hänen perheestään kukaan päässyt maistraattitapahtumaan. Myöskään E:n ja veljen äiti ei ollut Perthissä, mutta tulee Osakan juhliin. Eli se todellinen perhejuhla vietetään Japanissa, Perthin "kenraaliharjoituksen" jälkeen. Tällaiset moniportaiset juhlat ovat täällä maahanmuuttajien keskuudessa kohtuuyleisiä, koska eri maista tulevien puolisoiden suvut ja ystävät eivät yleensä mitenkään kaikki pääse kerralla paikalle, joten joudutaan sompimaan sitä, mitä vietetään, missä, milloin, ja millä rahalla/budjetilla. 

Odotamme innolla Japanin matkaa, koska Japani on kummankin meistä lempimaita ja on mielestäni kiinnostavaa ja etuoikeus päästä mukaan perinteisiin japanilaisiin häihin. Tosin en tässä kohtaa tiedä, miten perinteisestä puhutaan, kun en ole koskaan japanilaishäissä ollut. Kimonot tulee ylle, myös minulle, morsiamen toiveesta ja järjestämänä. Häät vietetään ranskalaisessa ravintolassa, joten on kiinnostavaa tarkkailla myös sitä, mikä on japanilaisten käsitys tai versio ranskalaisesta kulttuurista ja ruuasta (tietty voihan ravintola olla myös ranskalaisomistuksessa). Monikulttuurinen mix siis tiedossa. 

Japanista lisää aikanaan - mm sinne pääsyn vaikeudesta, koska tällä hetkellä maahan ei pääse koronarajoitussyistä ilman viisumia. Nyt Tasmaniaan. 

Tasmania teki lähtemättömän vaikutuksen, vaikka näin pliisua kliseetä käytänkin. En tajua, miten jokainen aussi ei vielä ole Tasmaniassa käynyt, koska se on minusta kiehtovimpia paikkoja koko maassa. Yhdellä saarella voi kokea niin monta erilaista aussiasiaa (luontoa, eläimiä, maisemia, ilmastoa, kulttuuria), että suosittelen kyllä kelle tahansa ja kaikille. Mutta. Tasmania on myös seutu, jolta aboriginaalit on järjestelmällisimmin pyyhitty pois ja heillä on käsittääkseni vähiten oikeuksia verrattuna muihin osavaltioihin/territorioihin, eli tämä puoli saaren historiasta synkistää sen kokemista. 

Jos kuitenkin puhutaan pelkästään luonnosta, minua Tasmania puhuttelee huikeasti enemmän kuin Perth maisemien ja kasvillisuutensa puolesta. Varmaankin siksi, että Etelä- ja Länsi-Tasmania ovat kuin yhdistelmä Uutta-Seelantia (kuvista arvioiden), Norjaa, Skotlantia, Englannin ja Ranskan maaseutuja sekä Italian viinialueita. Ja tietysti Australian surffirantoja. Viljavia peltomaita, jättieukalyptusmetsiä, esihistoriallisia sademetsiä, valkohiekkaisia rantaviivoja, jylhiä vuorenrinteitä, myrskynpiiskaamia rantakallioita. Ja viihtyisiä pikkukyliä sekä sopivasti käveltävän kokoinen, historiallisen arkkitehtuurin elävöittämä pääkaupunki Hobart. Toimii minulle. 

Olimme saarella vain viikon emmekä nähneet maisemista kuin ehkä kymmenesosan jos sitäkään. Mutta suorastaan havahduin horroksesta siihen, että Perthin tuulenpieksemä, tasamaastoinen aavikonreuna-merenrantadyyni-nahkeapensasluonto on minulle aikuisena opittu ympäristö, kun taas tiheiden metsien tummanvihreä laaksoinen syli on lapsuudestani tuttu, vaistomaisesti "oikea".

Minua myös vuosi vuodelta jurppii enemmän Perthin kestämätön kaupunkisuunnittelu, joka pohjautuu täysin gryndereiden voitontahkoamiseen eli maata myydään kauempaa ja kauempaa keskustasta ja kaukolähiöitä (kaukioita?) yhdistämään on pakko rakentaa lisää ja lisää nelikaistamoottoritietä ja amerikanmalli-liittymäympyröitä ja apiloita. Kun osavaltiohallinto johonkin investoi, se investoi asfalttiin. Ja tämä on niin 1960-lukuista kuin olla ja voi, etenkin kun Länsi-Australian terveydenhuolto natisee liitoksissaan ja vuotaa hoitajia ja lääkäreitä kuin seula, nämä kun eivät rahoituspuutteista tulipalokiirettä ja tauotonta potilastulvaa kestä vuosi- saati vuosikymmentolkulla. 

No, miksemme muuta Tasmaniaan? Jos olisi vain minusta kiinni, voisimme hyvin muuttaakin, ainakin pariksi vuodeksi testaamaan. Todennäköisestihän sieltä palattaisiin häntä koipien välissä maitolennolla, koska kypsähtäisin samaan mihin Suomessakin: kylmään, märkään, talveen, räntään. 

E suhtautuu tulevaisuuden päätöksiin vähemmän mutulla ja vaistolla, ja robottimaisen rationaalisesti kykenee laskemaan hyvät ja huonot puolet. Hobartissa on (lähes kaikkien Australian kaupunkien tavoin) valtava asuntokupla ja omistusmarkkinoille pääsy on lähes mahdotonta ilman miljoonaluokan lainaa. Urakehitys ei ilmeisesti ole ainakaan Perthiä parempaa ja hänkään ei kylmästä ja märästä talvesta suuresti innostu. 

Se omista pähkäilyistämme. Mitä Tasmaniassa näimme? Valtavasti koskematonta tai ainakin senoloista luontoa, suuremman määrän erilaisia villieläimiä kuin missään muualla (valitettavasti myös muodossa tienvierusraato, koska wallabeja ja muita minikenguruita ja pussieläimiä kirjaimellisesti hyppi puolen tusinaa joka tienmutkassa hämärän tultua). Koimme luonnonvoimia veneajelulla Tasmaniamerellä, kun sade ja tuuli pieksivät toppatakkien ja sadekaapujen pintaa. Toisaalta oli mahtavaa olla "kunnolla elossa" eli elementtien äärellä, liikkeellä luonnossa, tämän normiarkeen kuuluvan näytöntuijotuksen ja näppiksennaputuksen sijasta. Myös N pärjäsi loistavasti kerrospukeutumisen ja matkapahoivointilääkkeen ansiosta - en itsekään pysty olemaan missään keikkuvassa ilman tablettia. 

Osan suunnitelmistamme jouduimme perumaan, koska näin lopputalvesta Cradle Mountain-vuoristoon ennustettiin lumisadetta ja äkisti vaihtelevia kelejä. Vuokrafirman kesärenkailla ei suuresti innostanut lähteä testaamaan vuoristoreittien kallistuskulmia ja mutkaisuutta. Sovimme, että joku kesä teemme uuden Tasmanian-reissun, pidemmän, kattavamman. 

Pakollinen turistipose Wineglass Bayssa. Tähän pisteeseen pitää vaeltaa noin 45 minuuttia vuorenrinnettä ylös, infoksi kaikille, jotka eivät tätä ennakkoon hoksaa (kuten minä). Luulin Google mapsin perusteella, että nousua on ehkä vartti. Just. Suoraan linnuntietä kivikkoon ehkä.

Matkalla Tasman-saarelle sateessa ja tuulessa. Tasman on Tasmanian eteläkärjestä etelään sijaitseva erillinen, jyrkkä ja korkea pikkusaari, joka oli asuttajien/kolonialistien ensimmäinen maihinnousukohta. Menomatka oli jännittävä, paluumatkalla alkoi hieman kypsyttää märkä, kylmä ja aallokko. Onneksi päästiin suoraan lämmitettyyn bussiin ja kohtapuoliin currylounaan ääreen. 

Perthissä fiinimpänä, lankomiehen häissä.