Pako Pariisista

Elämämme on yhtä draamaa näköjään, tosin tämä "vankilapako" on enemmän tragikomedian puolella.

Juuri kun olin kirjoittamassa tätä postausta aamulla, puhelimeni soi. Singapore Airlines. 

"Hei, Australian lentorajoitusten vuoksi meidän pitää siirtää lentoanne..."

"EI. EI, EI, EI, EI. Meidät on jo tsekattu sisään! Olemme jumittaneet kolme kuukautta ja meiltä on peruttu kaksi lentoa. Nyt odotamme täällä lentokenttähotellissa taaperon kanssa, kun koko Ranska on ulkonaliikkumiskellossa. MEHÄN TULEMME KYYTIIN, ONKO SELVÄ?"

"Ahaa, no, hmm, katsotaan, ai, no minä laitan tänne merkinnän, jaa..."

"Eli onko meillä lento huomiseksi vai ei? Parasta olla."

"On, hyvää jatkoa (tuut tuut tuut)"

Että näin. En normaalisti ole aggressiivinen aspoja kohtaan, työtäänhän he vain tekevät. Mutta tämä ei nyt vaan kertakaikkiaan vetele, että otetaan rahat ja vedätetään. Emme voi odottaa kotiinpaluuta enää yhtään lisää. 

Ranskassa julistettiin eilen ulkonaliikkumiskielto koronan leviämisen takia. Vain pakollisia liikkumisia sallitaan, kuten ruokakaupassa, apteekissa tai lääkärissä käynti, ja niihinkin pitää ladata PDF-lupa nettisivulta. Vaikka teoriassa lennot ja muu julkisliikenne yhä toimivat, riskinä on, että junavuoroja perutaan ja/tai myydään loppuun. Uutinen määräyksen voimaantulosta nimittäin aiheutti valtavan rynnistyksen ja liikenneruuhkat. Kaikki kynnelle kykenevät ratsasivat ruokakaupat ja bensa-asemat ja lähtivät eilen tien päälle kaupunkikodeistaan, maalle sukuloimaan kuukaudeksi. Kaupunkilaisilla on harvoin omaa pihaa ja vaikka ulkoliikuntaa saisi jatkossa harrastaa rajoitetusti, kukaan ei halua olla pienessä pariisilaisyksiössä jumissa jos ei pakko ole. 

Kerrottakoon tarkennuksena, että ulkonaliikkumiskielto, lockdown ei liity Ranskassa äskettäin tapahtuneisiin kahteen terroritekoon. Käsitin, että näin olisi Suomessa alettu uskoa tai ainakin jonkintyyppisissä medioissa levittää. Tavoite on katkaista koronan kiihtynyt kasvutahti ja saada taas hengitystilaa sekä henkilökunnalle että potilaille maan sairaaloissa.

Saimme kuin ihmeen kaupalla matkatoimiston avulla ostettua peruutuspaikat Perthiin, lentopäivä 2. marraskuuta. Lockdownin vuoksi saimme viime metreillä puserrettua itsemme aiemmalle lennolle, joka lähtee huomenna 31. lokakuuta. Tänne Charles de Gaulle-lentokentän tuntumaan hotelliin junailimme itsemme eilen, juuri ennen ulkonaliikkumiskiellon alkua. Nyt nökötämme täällä kuin kanit kolossaan, lentoa odottaen. Hotellin pihalla saa yhä liikkua, joten tänään ulkoilimme jännittävällä (not) parkkipaikalla koko tulevan kaksiviikkoisen edestä. 

Perthin hotellikaranteenissa emme saa edes avata ikkunaa tai jaloitella käytävällä tai kellarissa. Parvekkeelle saati pihalle pääsy on totaalisen poissuljettua, koska jokuhan voisi vaikka sylkäistä partsilta kadulle ja siten levittää koronaa... ylilyötyä paniikkia mielestäni, etenkin kun joissain muissa Australian osavaltioissa päivittäinen ulkoilu suljetulla alueella hotellilla on minimi-ihmisoikeus.  

Noniin, sitten siihen pakoon. JOS se onnistuu. Huomenaamulla asia ratkeaa, pääsemmekö lennolle, vai pääsemmekö uutisiin. Nimittäin hiljaa ja nöyrästi emme tule hyväksymään sitä, jos ohitsemme myydään paikat bisnesluokkaan ja meidät yritetään jättää rannalle ruikuttamaan.

Tähän saakka ranskalainen pako on ollut aika erilainen kuin suomalainen, heh.

Saimme tiedon siitä, että meillä on lentoliput, tiistaina päivällä. Tiistai-iltana kuulimme, että Ranskaan tulee tämä ulkonaliikkumiskielto torstaiyönä. Ti-ke-yönä viestittelin matkatoimiston kanssa siitä, saammeko siirrettyä lentoa aiemmaksi. Junaliput ostimme ke välittömästi, kun lentoliput oli setvitty. Sitten jäljelle jäi minun mielestäni kaksi ensisijaisesti hoidettavaa asiaa: 1) kauppareissu välttämättömän tavaran hankintaan - vaippoja, hammastahnaa, kahvia jne - jotta pääsemme hotellikaranteenin alkuun. Ja 2) kaiken omaisuutemme pakkaaminen. 

En kuitenkaan elä elämääni tyhjiössä, vaan Ranskan-kotitalouteni kaksi muuta aikuisjäsentä, mies ja anoppi, singahtivat omiin prioriteetteihinsa: E soitti ja sopi hyvästelykäynnin iäkkään mummonsa luokse, ja anoppi varasi meille ensi tilassa läksiäislounaan Michelin-ravintolaan. 

Ensin pääsin minä kauppaan. Sitten oli vuorossa lounas. Läksiäiset eivät tietenkään voi olla Mäkkärissä, vaan tosiaan menimme taapero edellä fiiniin valkolautasliinapaikkaan syömään viiden ruokalajin menun viineineen. Tämä ei sinällään ole uutta ja ihmeellistä, vaan on normiranskalaisen perheen sunnuntai, oli pieniä lapsia tai ei. Kokemus oli kaikin puolin mieleenjäävä, ruuat olivat hyviä, ravintola viihtyisä ja seura hyvää. Mutta väkisinkin nauratti-itketti ylevä menu taaperollekin, joka lähinnä maalaili lautastaan ja syöttötuoliaan gourmet-kastikkeella. E söi lapsen ruuat kotitekoista jäätelöä lukuunottamatta, joka pojallekin maistui. Toisaalta, kun meidät kutsutaan ja meille tarjotaan, en ala kieltäytymään!

Elämyksen kääntöpuoli oli, että puoliltapäivin alkanut lounas päättyi neljältä. Kello tikitti, pakkaaminen odotti.

Siitä ajoimme mummolaan jättämään jäähyväiset. Mummo on jo pitkään halunnut joka käynnillä antaa meille muistoksi omia tavaroitaan. Jotain mahdollisimman pientä ja kevyttä olemme hyväksyneet, matkalaukut kun paukkuvat jo muutenkin. No, tällä kertaa hän halusi lahjoittaa meille kokoelman - 

keraamisia teekannuja.

Kokoelmalla on paljon tunnearvoa, sillä se on E:n vanhempien aikoinaan yhteisessä keramiikkapajassaan tekemä. Muttamutta. Mannertenvälisille lennoille on helpompi pakata ihan mitä tahansa muuta kuin posliinia.

Ajoimme mummolasta kotiin illan jo pimennyttyä, keramiikan kilkattaessa takakontissa. 

Viimein iltaseitsemältä pääsin pakaasien kimppuun - E oli fiksusti pakannut jo aiemmin, ennenkuin meillä oli lentolippujakaan. Ähersin ja väänsin, tungin ja ahdoin. Kaikki saatiin kyytiin, vain joku kosteusvoidetuubi ja aurinkorasva piti hylätä. Paitsi: miten saisimme mukaan ison satsin leluja, jotta taaperolla on viihdykettä hotellikaranteenissa ja me aikuiset pysymme järjissämme? 

Käytiin neuvottelu. 

Minä: nuo teekannut on pakko ottaa matkalaukusta pois, lelut ei mahdu. Muutenkin on liian iso riski, että ne rikkoutuvat lennolla.

E: no ei niitä voi reppuunkaan laittaa, sinne ei sitten mahdu mitään muuta!

Minä: (tietäen esineiden tunnearvon, yrittäen olla diplomaattinen) mutta miten suuri ilo meille on hotellikaranteenissa teekannuista, verrattuna lapsen leluihin?

E: (miettii hetken, sitten pakkaa pannut pois sanomatta mitään). 

Sovimme, että joku vuosi vielä hommaamme merikontin ja tuomme sillä kaikkea sellaista, mikä vielä roikkuu vanhempiemme luona emmekä saa kuljetettua lentoteitse. 

Kuvan yhtiö liittyy vahvasti asiaan.

Viimein on valoa tunnelin päässä ja lento näillä näkymin lentää. Huomenna kohtaavat suomalainen sisu ja ranskalainen taistelutahto versus lentoyhtiön rahanahneus.

Nytkö se tapahtuu - kotiinpaluu?

Meillä on viimeinkin lentoliput kotiin - ensi maanantaille 2. marraskuuta!

(Tosin nyt nähtäväksi jää, perutaanko tämäkin lento viime metreillä...)

Kotiinpääsy vaati kaksi peruttua lentoa, neljä yhteydenottoa konsulaattiin, kuusi matkatoimistoa ja ainakin kaksi tusinaa vihaista meiliä eri poliitikoille, mukaanlukien Australian pääministeri, Länsi-Australian osavaltion pääministeri, eri puolueiden johtajat, Länsi-Australian senaattorit eli osavaltion edustajat kabinetissa, sekä Perthin pormestari. Yhdestäkään poliitikosta ei ollut asiassa mitään iloa tai apua. 80% ei vastannut mitään, 15% vastasi jonkun geneerisen latteuden kuten "onhan tämä vaikeaa aikaa kaikille, koittakaa kestää" ja 5% tarjosi näennäisapua, eli konsulaatin yhteystietoja. Mitä ne yhteystiedot auttavat, jos konsulaatti ei kuitenkaan pysty tekemään mitään? 

Kirjoitin aiemmin, että konsulaatti soitti meille ja tarjosi apua sanomalla, että he laittavat meidät lentoyhtiöiden standby-listalle, jotta saisimme paikat pian. Kun puolitoista viikkoa jälkikäteen kyselin asian perään, vastaus olikin, että konsulaatti ei ole luvannut mitään ja paikkojen saanti on täysin riippuvaista lentojen saatavuudesta. No sehän se ongelma nimenomaan on, jota toivoin konsulaatin jotenkin voivan ratkoa, mutta ei. 

Loppujen lopuksi meitä ei siis avita kotiin konsulaatti vaan ihan vanhanaikaisesti matkatoimisto. Luin somen tukiryhmästä, miten tietyt toimistot ovat aiemmin onnistuneet löytämään tehokkaasti peruutuspaikkoja ja viime hetkellä allokoituja cap-paikkoja eli sellaisia, joita joku toinen lentoyhtiö ei ollutkaan saanut myytyä ja ne olivat tulleet jonkun toisen yhtiön omaisuudeksi. (Systeemi on ihan järkyttävän monimutkainen. Australian valtio ja osavaltiot ovat asettaneet rajan, että esim. Perthiin saa saapua 725 matkustajaa viikossa. Kun Perthiin lentää neljä lentoyhtiötä useamman kerran viikossa, lentoyhtiöt joutuvat jatkuvasti keskenään sumplimaan paikkoja ja paikkoja palaa "pooliin" jos joku ei myy sille päivälle ja viikolle kaikkia. Sitten muut saavat myydä niitä 24-48 tunnin varoitusajalla. Tämä on oma ymmärrykseni matkatoimiston selityksestä). 

Otin yhteyttä kaikkiin niihin matka-agentteihin, joilla oli netissä hyvät suositukset, ja lopulta yhden kautta lennot napsahtivat. Hinta on "vain" kaksinkertainen kuin normaalisti, joten pääsimme melko vähällä siihen nähden, että jopa kymmenkertaista hintaa pyydetään. Kaikki säästyneet pennit olisivat tietysti kotiinpäin, mutta tässä tapauksessa nämä käytetyt rahat ovat kirjaimellisesti kotiinpäin. 

Niillä muutamilla matkatoimistoilla, jotka ovat pärjänneet koronavuoden yli, on aivan järkyttävä kiire Australiassa koittaa auttaa ihmisiä kotiin. Kaksikin matkatoimistoa kommunikoi kanssani tänään vielä klo 22.30 Perthin aikaa ja sanoivat, että ovat ihan täysillä töissä. Toivottavasti tästä ei seuraa burnoutteja niille, jotka yhä ovat leivän syrjässä kiinni alalla. 

Nyt alkaa kiivas karanteenin suunnittelu, eli mitä tarvitsemme mukaan, ja mitä voisimme pyytää Perthin-ystäviltämme. Älyvapaasti Perthin hotelleissa ei kuulemma ole tarjolla keittiöllisiä asuntoja perheillekään, joten kaksi viikkoa pitää sitkuttaa yhdessä huoneessa minibaarin ja vedenkeittimen avulla. Mikron saisimme tuoda mukana (koska mannertenväliselle lennollehan on ihan tosi kätsyä pakata mukaan mikro!) mutta hotelli ei meille sellaista toimita. Leivänpaahdin ja muut savuttavat masiinat sen sijaan ovat kiellettyjä paloturvallisuus- ja palohälytysriskeinä. Kukaan ei ole innoissaan siitä, että hotellillinen koronaeristyksessä olijoita ympäri maailman pitäisi juoksuttaa paloportaita kadulle, jos jonkun paahtoleipä kärähtää. 

Jäämme nyt ihmettelemään tapahtunutta ja etsimään kaikki tavaramme sohvien ym. alta, minne pikkutaapero on kaiken säilönyt ja piilotellut. 

Kuva ironisesti Air Asian, joka ei Perthiin saa tällä hetkellä lentää. Onkohan lie olemassakaan koko lentoyhtiö enää.

Juuret

Tämän paluumuuttovuotemme mittaan olen miettinyt paljon juuria. Toisaalta, mitä kauemmin asun poissa Suomesta, sitä vähemmän koen jonkin tietyn paikan Suomessa kodikseni. Silti, olen aina ajatellut, että olen juuriltani Oulujärven seudulta, äitini kotipaikkakunnalta. Isäni juuret ovat Pohjois-Savossa ja siellä itsekin asuin 15 vuotta elämästäni. En silti koe enkä koskaan sano olevani kuopiolainen, en edes savolainen. En oikein osaa selittää, miksi. 

Nyt vietettyämme puoli vuotta Suomessa, meillä oli enemmän aikaa tavata sukulaisia, myös heitä, joita ei lyhyemmillä lomilla tule visiteerattua. Sukulaisten vanheneminen näyttäytyi nyt ensimmäistä kertaa vääjäämättömässä valossa. Ihmiset, jotka lapsuudessani ja nuoruudessani olivat aikaansaavia, työteliäitä, reippaita, nauravaisia, ovat nyt väsyneitä, sairastelevia, kumaraisia. Vuoden mittaan osa on siirtynyt manan majoille. Näinhän elämä menee ja järjellä sen tajuaa. Mutta tunteiden tasolla kohtasin todellisuuden vasta tänä vuonna. Omastakin peilistä näkyy naururyppyjä silmien alla ja vuosirengas vyötäröllä, makkara, jota on yhä vaikeampi karistaa iän karttuessa. 

Mutta juuristahan minun piti puhua. Suomessa tänä vuonna ja muinakin olemme ahkerasti kolunneet kaikki kulmat ja kolkat, jotka jotenkin kiteyttävät suomalaisuutta, oli se kesämökki järven rannalla tai Joulupukin maa Rovaniemellä. Tänä vuonna teimme täyssukelluksen E:n historiaan. Aiemmat muutamat viikot Ranskassa ovat tietysti antaneet jonkin katsauksen hänen taustaansa - suvun ja kansallisuuden tasolla - mutta nyt neljännen Ranskan-kuukauden vierähtäessä käyntiin tunnen tajuavani entistä paremmin, miksi hän on kuka on, millainen on. Kukin meistä kun on oma persoonansa, mutta myös perhetaustansa, sukunsa, kaveripiirinsä, kasvuympäristönsä heijastuma, tavalla tai toisella. 

Viime kuussa tekemämme kiertoajelu Etelä-Ranskaan ja Etelä-Eurooppaan vei meidät myös sukupuun piirtoretkelle. Vierailimme E:n isän serkun perheen luona. Hänellä riitti tarinoita isoisästä ja omasta isästään, veljeksistä, sekä E:n mummon nuoruudesta. E:n isän puolen sukuhaara on omalla tavallaan "Karjalan evakkoja". He joutuivat pakenemaan Ranskan siirtomaasta Algeriasta maan itsenäistymissodan sytyttyä 1954. Pako oli paniikinomainen ja kauhun täyttämä, kirjaimellisesti aseidenpiippujen pakottamana. Moni sukulaisista ei ole vieläkään kokonaan toipunut traumasta. Algerian historia Ranskan alusmaana on traaginen ja verinen enkä missään tapauksessa tällä tarinalla puolustele kolonialismia. Mutta jotenkin tämä vuosi on tatuoinut meihin kodin, juurten, irrallisuuden, kodittomuuden ja pakolaisuudenkin teemaa - Algeriasta pako nimittäin yhä nousee säännöllisesti perhepäivällisillä puheenaiheeksi, niin pinnalla se vieläkin suvussa on. 

Autoreissumme vei meidät Atlantin rannikolle Baskimaahan, pieneen kylään nimeltä Ciboure. Tähän kylään suku asettui Ranskan puolelle turvaan päästyään. Koska E:n isovanhemmat olivat suvusta ainoat, jotka suuntasivat muualle asumaan - ensin Pariisiin, sitten pikkukylälle Keski-Ranskaan - E ei ollut aiemmin käynyt tässä kylässä. Vietimme hautausmaalla ei-niin-hiljaisen hetken E:n isoisän suvun jäsenten haudoilla, taaperon koittaessa vängätä ja kammeta itseään vääriin paikkoihin kuten hautakivien ja hautakammoiden päälle. No, ehkä suku ei olisi pahastunut siitä, että on lapsenlapsenlapsia, jatkuvuutta, vitaaliutta.

Ajelumme jatkui aina Sevillaan saakka, paikkaan, josta E:n isoäidin isoäiti oli kotoisin. E uppoutui täysillä Sevillan ja Valencian alueen lumoon ja intoutui niin paljon, että alkoi jo puhua Sevillaan muutosta. Ehkä joku päivä. Kiinnostavasti, ja harmittavasti, E:n isoäiti on "syy", miksi E ei osaa espanjaa. E halusi opiskella sitä jo alakoulussa, mutta isoäidin mielestä espanjaa puhuvat vain köyhät ja kouluttamattomat, vaikka - vaiko koska - hänen oma mummonsa oli espanjalainen. Isoäiti vakuutti E:n vanhemmat, että pojan pitää opiskella liiketalouden, insinööriyden ja hyvien uranäkymien kieltä saksaa. 

Itse yritän puhua parhaani mukaan vain suomea N:lle, jotta hänelle muodostuisi ainakin pohja ymmärtämiselle, vaikkei sujuvaa suomea osaisikaan ainakaan opiskelematta. Mutta väistämättä itsekin mietin, onko suomesta hänelle hyötyä elämässä. Maailmanlaajuisesti pieni kieli, kannattaisiko kuitenkin panostaa englantiin ja ranskaan, valtakieliin? Äidinkieli on kuitenkin yllättävän tunnepitoinen asia. 

Ilahdun joka kerta, kun N osaa sanoa jotain suomeksi. Toisaalta sydänalassa käy pieni särähdys aina, kun hän on oppinut tietämättäni uuden sanan, mutta englanniksi. Eilen poika käveli takan ohi ja tokaisi ohimennen, "fire". Mahtavaa, että sanavarasto kasvaa! Mutta tuntuu jo nyt karulta tajuta, että englanti tulee olemaan hänelle vahvempi kieli ympäristömme vuoksi ja pieni suomi saa sisutella taka-alalla, vain minun varassani. Tietysti soittelemme isovanhempien kanssa, katsomme lastenohjelmia suomeksi jii än ee. Mutta käytännön tasolla arkipäivän sanavarasto tulee muodostumaan minulta ja se on iso vastuu. 

Vaikka suomalaisuus on minulle tärkeää, huomaan, että vuodet ulkomailla ovat muovailleet minulle ns maailmankansalaisuus-identiteetin. Olen kotona kaikkialla ja en missään. Jos minun pitäisi joksikin itseni nimetä, niin ehkä eurooppalaiseksi, vaikka toisessa passissani lukeekin Australia. Niin moni asia, aate, näky, tapa, luonnon piirre on eurooppalaisella tasolla jaettua, että tunnen hengenheimolaisuutta niin ranskalaisten kuin portugalilaisten, kreikkalaisten ja tanskalaistenkin kanssa. 

Toisaalta, jos palataan ihan konkreettisesti teemaan koti, niin juuret eivät ole aina sama asia kuin koti. 

Tämän "diasporamme" aikana olen monta kertaa kuullut kysymyksen, miksi emme vain asetu jonnekin muualle (Eurooppaan) asumaan, jos Australiaan ei ole hetkeen paluuta? Tai miksi edes valitan asiasta, eihän kotini "oikeasti" ole Australiassa, koska en ole sieltä kotoisin? 

On yhtä aikaa kummallista ja turhauttavaa, miten osa ihmisistä ei pysähdy yhtään miettimään, mitä koti konkreettisesti tarkoittaa. Havainnollistus omasta tilanteestamme vertauskuvana:

Olet palaamassa kotiin kaupasta, mutta kotilähiösi rajalle on ilmaantunut rajasulku. Poliisi ilmoittaa, että kotiin ei nyt pääse, pandemia. Tule takaisin ensi vuonna, ehkä. Alat riidellä asiasta - tottakai kotiin pitää päästä! - vastaus on, että saatat päästä, jos maksat lunnaat. Mutta sekään ei takaa porttien aukeamista. Jotkut pääsevät läpi, jotkut eivät, olipa maksuja tehty miten monta kertaa. Tuohtuneena alat hakea tukea muilta. Enemmistön vastaus kuitenkin on, että voithan aina perustaa uuden kodin muualle. Senkun muutat, ei se ole vaikeaa. Eihän sinulla asu edes sukulaisia lähellä nykyistä kotiasi, muuta heidän seudulleen. Etsi uusi työ. Juuresi ovat muualla, hus. 

Vaikka ymmärrän hyväätarkoittavat neuvot, että palatkaa Suomeen (tai Ranskaan), on se vähän sama kuin esim. Helsinkiin muuttaneelle talousvaikeuksiin joutuneelle toteaisi, että muuta takaisin Kontiolahdelle. Ei välttämättä ollenkaan realistinen tai järkevä ratkaisu pidemmän päälle. 

Kauan ennen Australiaan muuttoani luin kaupunkitutkija Richard Floridan kirjan, jonka perusteesi on, että teemme ratkaisuja elämässä "väärinpäin". Elämänlaadun suurin mittari Floridan mukaan on, millaisessa ympäristössä eli kaupungissa/kylässä ja maassa asuu. Emme kuitenkaan yleensä tee asumispaikkaratkaisua minkään perustavanlaatuisen auditoinnin päätteeksi, jossa olisimme punninneet kaikki kunkin paikan hyvät ja huonot puolet. Sen sijaan asumisratkaisut ovat hyvin usein sattuman ja pakon sanelemia, kuten minne syntyy, tai mistä saa opiskelu- tai työpaikan. Näiden sattumien ja pienten ja isompien pakkojen päälle rakennamme sitten elämää, vaikka Floridan mukaan juuri se asuinpaikka pitäisi valita ensin ja lähteä siitä etsimään muita elämän peruspalikoita kuten työtä. Rahallisista syistä tämä ei yleensä suju näin päin. 

Ehkä ainoa aika elämässä ns. katsastaa tulevia mahdollisia asuinpaikkoja on välivuosi ja matkustelu maailmalla. Siksikin itse kannatan sitä lämpimästi enkä yhtään jaksa väitteitä, että välivuosi jotenkin häiritsee vaikkapa palkkatöihin siirtymistä. Yhden vuoden poisjäänti palkkatöistä ja verojenmaksusta ei kaada yhtäkään kansantaloutta, joten lopettakaa nillitys, EK ja poliitikot. 

Oho, tämähän lipsui kauas juurista kirjoittamisesta. Palatakseni asiaan. Omat juureni eivät koskaan voi olla Australiassa, koska muutin sinne vasta aikuisiällä. Sen sijaan lapseni juuret voivat siellä hyvinkin olla, hänen synnyinmaassaan. Minne hän ja me juurrumme, emme tiedä vielä, vieläkään. Suurlähetystön soittoa odotellen. 

Juurilla Suomessa. Taapero reilun vuoden.

Kotiinpaluu häämöttää?

 "Haloo, täällä Australian Pariisin-suurlähetystö, haluatteko kotiin?"

Tässäpä puhelu, joka tuli aika puun takaa. Tilanne ylipäätään oli melkoisen mieleenjäävä. 

Olin tänä aamuna yksin kotona muiden lähdettyä kauppareissulle. Talon päältä alkoi yllättäen kuulua kovaa moottorin säksätystä. Menin ulos terassille katsomaan, mitä tapahtuu. Talon yllä, vain noin 50 metrin korkeudessa, lensi helikopteri. Se alkoi tehdä noin 200 metriä laajaa ympyrää tai siksakkia niin, että lensi uudelleen ja uudelleen läheisen pellon/puiston suuntaan ja takaisin talomme takapihan ylle. Aivan kuin laskeutumispaikkaa hakien. Samassa puhelimeni soi, vastasin, kuulin nuo sanat. Tilanne oli kuin suoraan jostain sotakirjeenvaihtajaelokuvasta. Haloo, siellä ei ole enää turvallista, täytyy evakuoida. Hyppää kopteriin heti, kun heitämme köyden alas!

No, todellisuudessa puhelu EI jatkunut noin :D Lähetystön virkailija selitti, että koska olen rekisteröitynyt konsulaatin sivuilla ja ilmoittanut perheeni haluavan palata Perthiin, he ottavat nyt kaikkiin yhteyttä nähdäkseen, mikä kunkin tilanne on. Jos sanoisin, että haluamme kotiin välittömästi, he alkaisivat järjestää asiaa lentoyhtiöiden kanssa yhteistyössä varmistaakseen, että varaustamme ei peruta tai saamme pian paikan. Meidän pitäisi kuitenkin olla jatkuvasti hälytysvalmiudessa, sillä lento saattaisi vapautua vain 24h varoitusajalla. 

En häkellyksissäni saanut heti vastattua muuta, kuin että juttelen E:n kanssa ja otan heti yhteyttä konsulaattiin päätöksen tehtyämme. Toisaalta tämä pelastusrengas on todella tervetullut, toisaalta meillä ei ole Perthissä kotia (sielläkään... toistelen tätä kodittomuutta näköjään jatkuvasti), koska asuntomme on vuokrattu tammikuun alkuun. Vuokrasopimusta ei voi noin vain katkaista, joten täytyy äkkiä kehittää joku muu majapaikka. Eräs ihana ystävämme on jo aiemmin tarjonnut omaa kotiaan turvasatamaksi, jos tarvitaan. Nyt täytyy hänen kanssaan neuvotella, milloin ja miten pitkäksi aikaa sinne voisi mennä. En ole vielä selvillä siitä, miten esim AirBnb nyt Perthissä toimii, onko kaikki ihan normaalilla tolalla. Mutta varmastikin jotain majoitusta löytyy vaikka telttaillen, jos niikseen tulee. 

Helikopteri muuten lensi pois puhelun aikana, eivät lähettäneet alas ninjoja tai kuuluttaneet evakuointikäskyjä... Mitähän lie syynäili. Hatarana aasinsiltana, anoppi kertoi, että hänen takapihalleen hätälaskeutui kerran kuumailmapallo. Tällä linna- ja viinialueella tehdään paljon kuumailmapallolentoja turisteille. Pallo ei kuitenkaan voi lentää, jos ilmamassa ei ole selkeästi kylmempää kuin pallon kuumennettu sisus. Tuona päivänä lämpötila oli ilmeisesti noussut odottamatta ja pallo ei vain pysynyt ilmassa, hätälaskupaikan onneksi löytäen. Pöllämystyneet turistit haettiin pakettiautolla pois. 

E:n kanssa päätimme aika välittömästi, että otetaan tämä köysi vastaan. Laitoin sovitusti sähköpostia konsulaattiin, että toivomme lisätietoja ja haluamme edetä asiassa. Nyt siis odottelemme jatko-ohjeita. 

HUOM, lento on omakustanteinen kuten karanteenikin, joten mitään rahallista apua emme Australialta saa, ole pyytäneet tai odota. Haluamme vain reilun ja rehellisen mahdollisuuden päästä kotiin ilman, että lento perutaan viime metreillä tai meiltä rahastetaan jopa viisin-kymmenkertaisesti normaalilippujen hinta. 

Hälytysvalmiudessa tästä eteenpäin siis. Charles de Gaulle-lentokenttä ja sitten Perth, ehkä pian tapaamme!

Kotiinpaluu edessä pian? Lähtövalmiudessa ollaan!

Missä mennään? Vuosi kulkurina

Kolmen viikon päästä pääsemme/joudumme viettämään Perthistä lähtömme vuosipäivää. Ajattelin leipoa kakun ja tyrkätä siihen komean kynttilän, ihan huumorin, itseironian ja - onhan vuosipäivä aina vuosipäivä - vuoksi. 

On tämä kyllä kummallista aikaa. Täällä anoppilassa asuminen sinällään on ihan mukavaa. Olen aina ajatellut olevani enemmän kaupunkilainen, vaikka itse olenkin pikkukirkonkylältä lähtöisin. Kuitenkin tämä viiniviljelysten, auringonkukkapeltojen ja tammimetsien keskellä elely on yllättävän virkistävää, siis rentouttavassa mielessä. Kaipaan kuitenkin Perthiin joka päivä hieman enemmän ja ylipäätään huomattavasti enemmän kuin lähtiessämme. Olin nimittäin vuosi sitten puolittain varma, että emme edes palaisi, koska keksisimme jotain "parempaa" matkalla. Eli jonkin uuden suunnan, uuden maan, uuden kaupungin, uuden elämän. E on koko ajan ollut minua enemmän halukas palaamaan Perthiin, koska hän viihtyy siellä täydellisesti ja on rakentanut itselleen ystävä- ja työverkoston sekä aussi- outback-elämäntavan: kiinnostuksen leireilyyn, uintiin, sukeltamiseen, luonnonpuistoissa vaeltamiseen jne. 

Kun vuosi sitten lähdimme, Perthissä sinällään ei ollut vikaa. Olen vain vaihtelunhaluinen tyyppi ja kahdeksan vuotta samassa kaupungissa tuntui paljolta, etenkin, kun olen koko sen ajan ollut töissä yhdessä ja samassa rakennuksessa - vaikkakin eri virastossa. Kaipasin myös kovasti Suomen-sukulaisiani ja ystäviäni jakamaan kanssamme N:n vauvavuoden ja taaperouden kirjaimelliset ensiaskeleet. Minulla oli ihan fyysisinä oireina/ahdistuksena tuntuva olo, että menetämme jotain puolin ja toisin perheeni kanssa, jos emme palaa lähelle N:n isovanhempia. 

Nyt, kokonaisen vuoden Euroopassa koettuamme, olen alkanut kirjaimellisesti potea cold feet-syndroomaa eli jänistämistä: oliko fiksua lähteä? Ja jalkojakin palelee! Elimme läpi yhden talven ja toinen on tulossa. En ihan oikeasti ollut muistanut, miten paljon EN pidä talvesta. Hirveää kerrospukeutumisrumbaa, sisällä on liian kuuma ja ulkona liian kylmä. Koomista kyllä, Perthin +35-40-helteet eivät ahdista läheskään niin paljon kuin marraskuun muta-, räntä- ja nollakeli Suomessa tai Ranskassa. 

Olen nämä kahdeksan vuotta ajatellut, että kaipaan kovasti esimerkiksi suomalaista joulua. On harrasta, hämärää, rauhallista, pakkasta. Joulutähtiä ikkunalaudalla ja kuurankukkia ikkunoissa. Oikea, metsältä tuoksuva joulukuusi. Ja totta on, että joulu on lempijuhlani, etenkin nostalgiset lapsuuden mummolajoulut, joita yhä yritän jälleenrakentaa. Muttamutta. Nyt vuoden vierähtäessä loppupuolelleen, huomaan yhtäkkiä kaipaavani Perthin, Länsi-Australian joulua. Ilmojen lämpenemistä saunankuumaksi. Auringossa paahtuvien eukalyptusten tuoksua. Ylilyötyjä kimallekoristeita kaikkialla marraskuun alusta saakka. Pikkujoulukautta, joka huipentuu juhannus-uusivuosimaiseen jouluaattoon, jota juhlitaan niin laajalla porukalla kuin saadaan kerättyä. Juurikin kaikkea sitä, mitä en arvostanut paikan päällä!

Useinkin Perthin-vuosien aikana olen miettinyt, millaista olisi muuttaa takaisin Suomeen tai takaisin Eurooppaan. No, nyt tiedän. Toisaalta monin paikoin hienoa, mukavaa ja antoisaa, mutta toisaalta silloin koti-ikävän kohde vain siirtyy ja nyt se on Perth. 

Järjen tasolla ristiriitaiseksi olon tekee se, että en ollenkaan kaipaa tämänhetkiseen Länsi-Australian poliittiseen ilmapiiriin, "Fortress WA:aan" tai "saari saaren sisällä" osavaltioon, jonka rajat on suljettu joka suuntaan - jopa muilta ausseilta. Asiasta voi toki debatoida, mutta minun mielestäni Länsi-Australian muurimainen rajasulku ei ole enää perusteltua, vaan perustuu politikointiin ja pelotteluun, joilla nykyinen osavaltion pääministeri haluaa varmistaa vaalivoiton ja jatkokauden maaliskuussa 2021. Suorastaan pelottaa ajatus, että jos ja kun palaamme, emme pääse pois. Poistumisluvat pitäisi anoa ja niitä saa vain äärimmäiseen tarpeeseen, esimerkiksi lähisukulaisen hautajaisiin - eikä aina edes niihin. Ja Australiaan paluun jälkeen sieltä ei kannata hetkeen lähteä, koska pitäisi taas metsästää lentoja peruuntumisten uhalla ja läpikäydä ja maksaa uusi hotellikaranteeni, ainakin vuoden 2021 loppuun näillä näkymin. 

Käytännön tasolla palaaminen näyttää nyt aavistuksen helpommalta, kun flight cappeja eli koneisiin otettavien matkustajien määriä nostetaan hieman lokakuun 24. päivä. Lisäksi Pohjois-Territorioon Darwinin lähelle ollaan avaamassa uusi karanteenileiri, jonne pian lentää Qantasin lentoja Lontoosta. Toistaiseksi lennoista suurin osa on varattu vaikeimmassa tilanteessa oleville, eli Australian suurlähetystö käsipelillä valitsee ne aussit Iso-Britanniasta, joille paikkoja tarjotaan. Me muut ehkä pääsemme mukaan myöhemmin. Tämä varaventtiili kuitenkin mahdollisesti vie painetta pois muiden lentoyhtiöiden taholta, jolloin lippuja olisi helpommin saatavilla - nähtäväksi jää. 

Käytännön syistä meidän oli pakko jo aiemmin tehdä pidemmän aikavälin ratkaisu, jotta emme päädy nykyistä huonompaan taloudelliseen jamaan. Siksi jatkoimme Perthin-asuntomme vuokraamista tammikuun alkuun. Sain myös työnantajalta luvan tehdä etätöitä marraskuusta tammikuun puoliväliin. Sitä ennen ei siis kannata palata, koska meillä ei ole paikkaa, minne mennä. Jospa vuodenvaihteeseen mennessä kaikki olisi selkiytynyt. 

Minulta on useaan otteeseen kyselty, miksi puskemme vain sementtiseinää vasten - miksemme koita onneamme muualla? Tämä(kin) asia on suoraan sanoen työn alla. Pyöritämme jatkuvasti tutkaa sen suhteen, missä on minkäkinlaisia työmahdollisuuksia. Kuitenkin "mahdollisuus" ei vielä tarkoita "realistinen tilaisuus" saati "työtarjous". Muutamia paikkoja olemme kumpikin hakeneet, sekä Perthistä että kansainvälisesti, mutta myöntäviä vastauksia ei ole vielä tullut. 

Joulukuun puoliväliin mennessä meillä on oltava vastaus valmiina siihen, missä olemme ensi vuonna: Perthissä, Ranskassa, vaiko jossain ihan muualla. Tällä hetkellä Perth johtaa käytännön syistä ja myös sen koti-ikävän vuoksi, jota kumpikin podemme. Mutta minne kompassin neula kääntyy, ratkeaa parin kuukauden sisällä. Odotteluaikana ruokimme takkatulta, tuijotamme Frendejä Netflixiltä ja jatkamme kotiäitiyttä ja -isyyttä, vaikka koti onkin jonkun toisen koti, haha. Ehkä joku päivä pian meillä taas on omakin sellainen!

Syksy on täälläkin.

Syysharrastus. Kolikoiden piilotusta kissan lelupalloon. 

Syysmatkailua. Sagrada Familia Barcelonassa, ei varmaan koskaan ole ollut näin tyhjillään. 

Komiikkaa kielimuurilla

Olen muutamat viime kerrat kirjoittanut erinäisistä pulmista ja vastoinkäymisistä. Aina vastoinkäymiset eivät kuitenkaan ole kovin vaarallista lajia, vaikka niitä ulkomailla asuessa ja matkaillessa kohtaakin säännölliseen tahtiin, alkaen kulttuureroista ja kielimuurista. Tässäpä muutamia itselleni sattuneita koomisia käänteitä viime viikoilta. 

1. Espanjalainen posti

Autoreissullamme Espanjan ja Portugalin halki yövyimme varmaan tusinassa majapaikassa, joten ei ihme, että pieniä hasardeja matkaan mahtui. Yhtenä aamuna autossa huomasin, että olin ottanut edellisyön majapaikan avaimet laukkuun sen sijaan, että olisin palauttanut ne respaan. Magnetoituja avainkortteja unohtuu taskuun säännöllisesti, mutta avainten suhteen pulma on suurempi. Uuden magneettikortin voi tehdä vaikka saman tien. Uusia avaimia ei, tai ainakin niistä veloitetaan. Siksi päätimme etsiä matkalta postin ja lähettää avaimet takaisin. 

Oppitunti 1. Google ei tiedä piirun vertaa, missä espanjalaiset postit sijaitsevat. Ovatko ne järjestään muuttaneet, vai eikö osoite ollut oikein alun perinkään, kuka tietää. Mutta kolmeen kylään pysähtyessämme posti ei yhdessäkään ollut siinä koordinaattipisteessä tai edes lähimailla, missä Google sen väitti olevan. Ensimmäisessä kylässä postin paikalla oli maalaistalon takapiha.Toisessa kylässä siinä oli asuintalo. Kolmannessa suljettu kauppa. Kolmannessa kuitenkin postin löysimme kysymällä tietä sinne läheisestä apteekista. 

Saavuin jalan postin ovelle, siellä odotti monta ihmistä. Kysyin englanniksi, onko tässä jono, olihan siinä. Kun paikalle tuli uusi ihminen ja kysyi samaa asiaa, nostin aina käteni viitatakseni, että minäkin olen jonossa. Tämä aiheutti polemiikkia muissa ja kovasti pälpättivät selittäen ja viittoillen minuun. Lopulta äkkäsin, että kukaan ei kysynyt, onko tässä jono. Vaan: kuka on viimeinen? Espanjalainen jonotus toimii niin, että kukin pitää silmällä vain sitä henkilöä, jonka vuoro on juuri itseä ennen. Näin kaikki pääsevät vuorollaan eikä tarvitse muodostaa fyysistä jonoa, vaan mikä tahansa joukkomuodostelma käy. Muodostelmasta voi välillä lähteä poiskin vaikka hakemaan kahvia - muut pitävät paikkaa sinulle, ainakin se perässäsi tuleva. 

Meikäläinen väitti vahingossa ainakin viisi kertaa, että olen viimeinen, ja muut saivat sitten korjata sitä. Minut myös tuupittiin postiin oikealla vuorolla, eli rehellistä sakkia olivat!

2. Eksynyt herra

Olimme jälleen kerran yötä Ibis Budget-hotellissa. Se on Ranskassa v 1992 perustettu hotelliketju, joka nykyään toimii Australiassakin, ja oma suosikkini, mitä budjettihotelleihin tulee. Tarjolla turvallista ja siistiä peruslaatua vakiohintaan kolmen hengen huone n. 50e/yö, aamupala 6.60e/hlö, pienet lapset ilmaiseksi. Koska E tarvitsi päivänokoset ja ulkona oli kylmäntihkuista, leikimme N:n kanssa hotellin portaissa ja käytävillä. Kakkoskerroksessa vastaan tuli mutiseva vanha mies, joka kysyi minulta jotain, ranskaksi tietenkin. Koska olin aiemmin pannut merkille omassa kerroksessamme, että huoneiden numerointi ei ole johdonmukainen, ajattelin, että hän ei löydä huoneeseensa. 

Yritin kysyä häneltä englanniksi, mikä hänen huoneensa numero on. Ei onnistanut. En osannut kysyä asiaa ranskaksi eikä hän selittää englanniksi, joten Google translate esiin. Kirjoitin siihen, "mikä numero?" Hän ensin kysyi minulta, mikä minun huoneeni numero on. Jankutin mielessäni - ja sanoin aavistuksen kohteliaammin kuin näin - että eikun sinun numerosi, tietenkin, sinä se tässä eksynyt olet! Hän alkoi sitten seinällä olevia numeroita osoitellen selittää, mikä hänen numeronsa on. Kun en vieläkään ymmärtänyt, hän johdatti minut ovelle, jossa oikea numero oli, 220. Tässä vaiheessa en enää ollenkaan tiennyt, mistä keskustelemme. Jos hän oli eksynyt, miten hän kuitenkin löysi numeronsa noin vain? Minua alkoi naurattaa ja osaamatta selittää huvittumiseni syytä, kävelin vain tilanteesta pois, N:ää taluttaen/poisnykien. Palasimme portaisiin ja alakertaan. 

Kun kohta kävelimme respan ohi, sama vanhus oli respassa asioimassa: hän osoitti minua ilahtuneena, tuossa se menee! Se rouva, joka oli pikkulapsen kanssa eksyneenä kerroksessani! Argh.

3. Tulehdus missä?

Kaikista varotoimista ja käsidesistä huolimatta sain reissulta nuhan ja korvatulehduksen. Kävin eilen lääkärissä lähikaupungissa ja asia piti hoitaa yksin ilman tulkkia, koska maksimoimme hyödyn ja E kävi kauppa-asioilla taaperon kanssa samaan aikaan. Jännitin hieman tilannetta ennakkoon, koska aiemmin Ranskassa tapaamani kaksi lääkäriä (N:n vauvarokon vuoksi) eivät puhuneet lähes ollenkaan englantia. Ajattelin kuitenkin, että korvakipu on aika helppo näytellä.

Lääkäriasema osoittautui yllättävän suureksi ja moderniksi verrattuna siihen kotivastaanottoon, jossa E:n äiti käy ja jossa olemme aiemmin asioineet. Lääkärini paljastui nuoreksi mieheksi, joka puhui oikein hyvää englantia ranskalaisella mittapuulla. Sanon kaikella rakkaudella, että mielestäni ranskalaisten englanti tyypillisesti on mielenkiintoista - hellyttävääkin -, koska usein he käyttävät sanavalintoja, joilla on sama koominen sävy kuin jos suomalainen puhuisi aavistuksen väärin eestiä tai toisinpäin. Ranskan ja englannin sanasto on monin paikoin samankaltaista, mutta ranskan sanat usein ovat englanniksi sivistyssanoja tai niillä on vivahde-ero siihen, mitä sama englanniksi tarkoittaa. Esimerkiksi E seurustelumme alkuaikoina sanoi ilman huumorin häivääkään "vapauttavansa" (liberate) makaronit, kun hän avasi pussin. Eipä sillä, olen itse sanonut vaikka mitä legendaarista vahingossa, ml. aikovani mennä kahviin, kun tarkoitus oli mennä kahville. 

Lääkäri tutki minut asiaankuuluvasti ja totesi myös, että mitään koronaoireita ei ole, siitä ei ainakaan huolta. Keuhkoista hän kyseli, toimivatko "pulmonäärit". Sitten hän kertoi diagnoosinsa: "sinulla on tulehdus tamppoonissa". 

Hän selvästikin huomasi naamani nytkähtelyn kasvomaskin alla, koska kysyi huolestuneena, ymmärränkö? Ymmärsinhän minä, korvatulehdus, hieman odottamattomin termein. Tulehtuneella korvallani olin vielä kuullut asian väärin: tulehdus on tymponissa, lausuttuna timpon, tärykalvo. 

Seuraavaksi apteekin kautta antibioottikuurin ostoon. Siellä vielä pientä pyristelyä, kun yritin ostaa myös lasten panadolia, minä englantia puhuen, myyjä ranskaa puhuen. "Siis tarkoitatko itsellesi? Tämä on vauvoille". "Tiedän, haluan sitä vauvalleni, en itselleni". "Ai siis ei vauvalle vaan itsellesi?" "Eikun vauvalle. Tiedän että se ei ole aikuisille". "Aikuisten panadolia? Se on eri pakkaus, annas kun näytän...". Ja ympäri, ympäri, ympäri käydään! Pääsinhän sieltä lopulta pois ja antibioottikuurin aloitukseen, jotta tymponit paranee. 

"Haloo haloo ymmärrättekö minua?"

Hyviä ja huonoja kuulumisia - avautumista Australiasta

Tästä postauksesta eivät kaikki tule pitämään, mutta minkäs teet. 

Mitä meille kuuluu, miten menee? Irtiottokuukausi 11 - kun ajan piti alunperin olla kahdeksan kuukautta. Pähkinänkuoreen tiivistettynä, meille kuuluu hyvää ja huonoa, tai huonoa ja hyvää. Perspektiivistä riippuen ja päivästä riippuen. Eilen olisin kirjoittanut hyvin erisävyisen jutun ja ehkä huomenna taas on paremmat fiilikset. Tänään tällaista. 

Olemme palanneet asustelemaan anoppilaan Keski-Ranskaan. Syksy on koittanut. Muutos viikontakaisesta Sevillasta kolmenkympin helteistä Suomen syksyä vastaaviin viimasateisiin oloihin on raju. Ensi töiksemme teimme tyhjässä talossa takkaan tulet ja väänsimme makkarin patterin täysille. Talon omistaja, E:n äiti, on itse ainakin kuukauden Englannissa omaa äitiään katsomassa ja hoitamassa. Olemme siis karanteenissa, vaikkei Ranska sitä vaadikaan, sillä kahden Euroopan hotspot-maan, Espanjan ja Ranskan, tautiprofiili on samankaltainen. 

Mitä hyvää meille kuuluu? Olemme terveitä ja turvassa, meillä on majapaikka, viihdymme täällä. Teimme juuri kuukauden automatkan Portugaliin ja Espanjaan ja kaikki sujui hyvin, nautimme lomailusta, vaikka autoilu 5000 kilometrin jälkeen ei hetkeen kiinnosta ketään. Työnantajani on suostunut siihen, että töihinpaluuni tapahtuu etätyönä täältä Euroopasta käsin marraskuussa ja saan tätä kokeilua jatkaa tammikuulle. Eli työpaikkani ei ole vaakalaudalla eikä tulonmenetyskään uhkaa ainakaan välittömästi. Ainoa akuutti sivuhuoli on allekirjoittaneen korvatulehdus, joka alkoi toissapäivänä ja jota lähden näyttämään lääkärille tänään. 

No sittenhän kaikki on hyvin? Tavallaan. Kuitenkin niitä huonojakin kuulumisia, tai pikemminkin ikäviä fiiliksiä on. Kuten sanoin, vielä eilen olisin kirjoittanut paljon positiivisemman postauksen. Tänään tunteet ryöpsähtivät, kun selvisi, että emme voikaan mennä joulun alla Suomeen. 

Alunperin intouduin Suomeen menon mahdollisuudesta luettuani tämän: THL:n virallinen ohje siitä, että kaksiviikkoisen karanteenin voi lyhentää 3-6 päivään saamalla kaksi negatiivista korontatestiä 3-6 päivän sisällä saapumisesta. Perheeni kuitenkin kysyi lisätietoa kotikaupunkimme terveydenhuollosta ja sieltä vastaus oli, että Ranskasta saapuville 14vrk karanteeni on pakollinen. Kiitos Suomen viranomaiset, kun ette saa ohjeita yksiselitteisiksi ja kaikille päivitetyiksi, ärr. Koska karanteeni tuntuu ainoalta turvallisimmalta vaihtoehdolta ennen riskiryhmiin kuuluvien tapaamista, ei reissusta nyt tulekaan mitään käytännön syistä. 

On todella vaikea päästä yli siitä, että me emme vain kertakaikkiaan nyt pääse kotiin Australiaan. Emme myöskään pääse Suomeen. Emme pääse palaamaan normaaliin elämään. E:n väliaikaiseksi tarkoitettu työpaussi on nyt venymässä vuoteen ja reilusti ylikin. Mitä vaikutuksia sillä on uranäkymille, emme tiedä. N ei pääse aloittamaan päivähoidossa. Minä en pääse palaamaan normaaliin päivärytmiin toimistossa ja omassa tutkimustyössä. 

Meillä ei ole omaa kotia, omaa sänkyä, omia komeroita, omia tavaroita, omaa autoa, omaa rauhaa, omaa selkeää tulevaisuutta. 

Vaikka olemme joustavia tyyppejä, siedämme vastoinkäymisiä ja pystymme rakentamaan väliaikaiselämän muualle, toisen kotimaamme taholta kohtaama suoraansanoen hylkäys on vaikea pala purtavaksi. Valtion taholta tapahtunutta rajasulkua rajumpaa on tunne, että meitä ei ymmärretä eikä tulla koskaan ymmärtämäänkään, paitsi niiden kymmenientuhansien aussien taholta, jotka kokevat parhaillaan saman. Kun puhun aiheesta muille ausseille tai aussifinskeille, ystävillenikin, ehdottomasti yleisimmät vastaukset ovat: 1) varmasti asiassa on kultareuna, kuten se, että saatte olla sukulaistenne kanssa. 2) Eihän teillä asiat nyt niin huonosti ole, ette ole kadulla ettekä ruuatta. 3) Mitä valitat, itsepä päätit alunperin lähteä Australiasta tai ainakin et palannut maaliskuussa, kun käskettiin.

Tuohon viimeiseen kommentti, että Australian virallinen Smartraveller-ohje oli, että jos voit pysyä turvallisesti missä olet, pysy siellä. Mutta tätä ei haluta kuulla tai muistaa, koska omaan maailmankuvaan sopii paremmin se, että ulkomaille jumittuminen on matkustaneiden/expattien oma syy, ei mitenkään viranomaistoiminnan seurausta. 

Lentorajoituksia oli määrä asteittain purkaa, mutta juuri tänään kymmenet ihmiset ovat postanneet somen tukiryhmään, että heiltä on peruttu lento loka-tammikuulta. Kun asioiden piti alkaa rullata, tuleekin takapakkia. Lentoyhtiö Qatar ei ota enää uusia varauksia Australiaan ja Singapore Airlines on ilmeisesti perunut kaikki tulevat Singapore-Perth-lennot loppuvuodeksi. Tämä huhujen ja toisenkäden tietojen varassa eläminen on osa limbotilanteen raskautta: mitään järkevää ei saa virallisista lähteistä irti, koska virallinen koronavastaus on pääministeri Scott Morrisonin jahkailua ja puhkuilua, lupauksia vailla katetta ja suunnitelmia vailla toteuttamispäiviä tai -polkua. On puhuttu kotikaranteenin sallimisesta. On puhuttu lentorajoitusten poistosta. On puhuttu matkustusrajoitusten lieventämisestä. Mikään näistä ei kuitenkaan ole vielä astunut voimaan ja suurimmalle osalle ei ole edes tavoitteellista tai suunniteltua aloituspäivää. Tammikuussa 2021? Maaliskuussa 2021? Joulukuussa 2021? Kuka tietää!

Vaikeammaksi asian tekee se, että media on jo myllyttänyt asiasta jonkun kuukauden, joten kansa ja journalistit alkavat väsyä. Tilanne ei ole ratkennut, mutta ihmiset haluavat sen olevan ratkennut. Kukaan ei jaksa kuulla ongelmista loputtomiin ja siksihän myös koronaan on alettu suhtautua lepsummin, koska kukaan ei jaksa olla valmiudessa ikuisesti. Näköjään 3-6kk on se aika, jonka huomio voi olla kiinnittynyt yhteen asiaan ja sitten yleisö vain siirtyy muualle, keskittyy muuhun, herpaantuu.

Emme ole tunteinemme yksin. Somen tukiryhmissä näkyy paljon keskustelua siitä, miten raskasta limbossa eläminen on. Australialaisia expatteja on maailmalla tilastojen mukaan miljoona. Heistä satatuhatta pyrkii nyt palaamaan, lentoyhtiöiden ilmoituksen mukaan. Eli meitä torjutuksi, hylätyksi ja syrjityksi tulemisen tunnetta vastaan sotivia on aika hitsin monta. Puhumattakaan siitä, miltä pitkittynyt epävarmuus - taloudellisesta kaikkeen muuhun versoen - ja jatkuvat lentojen peruuntumiset eli suunnitelmien epäonnistuminen tuntuvat. Joku sanoikin osuvasti tänään, että mitenhän pitkäaikaisia mielenterveysongelmia tässä tuotetaan ja miten tämä kokemus jatkossa vaikuttaa Australiaan ja sen yhteiskuntaan ja yhteisöihin? Miten me kaikki tulemme esimerkiksi post-traumaattista stressiä käsittelemään? 

Oma tilanteemme ei lähimainkaan ole vaikein. On esimerkiksi se australialainen perhe, joiden 16-vuotias poika pääsi palaamaan Brisbaneen, mutta vanhemmat jäivät jumiin Englantiin.  Nyt poika on yksin karanteenissa, vanhempien lennoista ei ole tietoa. On niitä perheitä, joilla on viisumi loppunut, työt menneet alta, aivan kirjaimellisesti asuvat pakettiautossa tai jonkun tutuntutun sohvalla. Tai se aussiperhe Libanonissa, joka menetti kaksivuotiaan poikansa Beirutin räjähdyksessä. He olivat yrittäneet lähteä maasta jo viikkoja, lentorajoitusten vuoksi tuloksetta, ennenkuin tragedia iski. En voi edes kuvitella, miltä heistä tuntuu, miltä lentokiellot tuntuvat, miltä valtion empatian puute tuntuu nyt ja aina. 

Sananen siitä, miten omiin kuulumisiimme suhtaudutaan. Kuten sanoin, kokemaamme ei oikein ymmärretä eikä sille löydy suurta sympatiaa, etenkään suurelta yleisöltä. Vaikka tarkoitus onkin hyvä ja tsemppihenkinen, etenkin kultareuna-ajattelu alkaa pikkuhiljaa jurppia. Kyllä, on mahdollista kokea yhtä aikaa hyviä ja huonoja tapahtumia. Mutta hyvien olemassaolo ei välttämättä poista tai ratko huonoja, eikä asennemuutos aina vie eteenpäin. Kiinnostavana kulttuurierona: kun aussille kertoo huonoja kuulumisia, vastaus 90% varmuudella on tuo kultareuna: no eikö kuitenkin jotain hyvääkin jos ei huonoa? Kun taas suomalaiselle kertoo huonoja uutisia, vastaus 90% varmuudella on: no voi, mutta sisulla siitä selviää, tai olen minäkin kokenut huonoja, esim x, x, x. 

Tottakai kaikilla on etenkin koronavuonna huonoja uutisia, kukaan ei tanssi pelkillä ruusuilla aina. Ja varmaan omassa tilanteessamme hankalaa sympatisoida onkin se, että esimerkiksi Australian suomalaiset eivät pääse matkustamaan ollenkaan, osa on ollut kuukausia ankarassa lockdownissa Melbournessa. Moni voi olla meille kateellinen tai ainakaan ei käsitä, miksi jaksamme/kehtaamme valittaa. Toisessa päässä skaalaa Suomessa minusta pelätään koronaa jopa suhteettomasti siihen nähden, miten yleinen se maassa on (Suomen tartuntaluvut ovat Euroopan pienimpiä) ja moni rajoittaa elämäänsä minun mielestäni jopa tarpeettoman paljon, kun taas me surffailemme "vastuuttomasti" pitkin Etelä-Eurooppaa. 

En vain käsitä sitä kohtaa, miksi pitäisi olla oikeasti kadulla ja ilman ruokaa, ennenkuin saisi olla oman elämänsä tolasta huolissaan tai vihainen? Juuri tänään sain vastauksen omaan somekommenttiini, että "ymmärrän, että rakastat Länsi-Australiaa, mutta sinun nyt vaan pitää pysyä poissa meidän kaikkien turvallisuuden vuoksi". Häh, anteeksi? Ei tässä siitä ole kyse, miten paljon rakastan tai en rakasta tiettyä maailmankolkkaa. Vaan sitä, että minun, perheeni, puolitoistavuotiaan lapseni koti on siellä. Elantomme on siellä. Työmahdollisuutemme ovat siellä. Käytännössä koditon sohvasurffaaja Euroopassa pikkulapsen kanssa vs omassa kodissa, omalla työpaikalla, perusihmisoikeuksia noudattaen, on aika eri keskustelu kuin se, että nyt vaan härkäpäisesti haluan maahan, joka ei halua minua sinne. 

Olen valittanut matkustusrajoituksista ja pakollisesta hotellikaranteenista ilman vaihtoehtoja Australian ihmisoikeusasiamiehelle. Tänään sain infon, että he pyrkivät käsittelemään valitukseni kiireellisenä sen akuuttiuden vuoksi. Tämä on hyvä merkki, sillä itse valitustyössä tiedän, että valitusta ei oteta edes käsittelyyn, ellei sillä alustavasti nähdä olevan laki- tai hallinto-ongelman tunnusmerkkejä. Tosin en suurta läpimurtoa tässä odota. Haluan vain jättää kirjoihin ja kansiin jonkun virallisen tutkimuksen ja selvityksen siitä, onko ihan oikeasti minkään ihmisoikeuskäsityksen mukaista, että omaan kotiin estetään palaamasta. Yleensä se on sotaakäyvän diktatuurin merkki, ei länsimaisen oikeusvaltion, jonka tulisi oman perustus- ja tartuntatautilakinsa mukaisesti pyrkiä noudattamaan "vähiten rajoittavia ja haittaavia" toimia tartuntojen hillitsemisessä. 

Australian valtion virallinen matkustusohje-infokuvitus.

Taaperon - ja vanhemman - ruutuaika, tabu?

Kun matkustaa (tai ylipäätään elää) pikkulapsen kanssa, väistämättä eteen tulee kysymys, joka pohdituttaa varmaan kaikkia vanhempia. Ruutuaika. Miten paljon, milloin, millaista, ollenkaanko?

Meidän poika on vasta puolitoistavuotias eikä WHO:n suositusten mukaan "saisi" katsoa tv:tä ollenkaan. Ruutuajan ajatellaan olevan sallittavaa vasta 2-vuotiaasta eteenpäin ja silloinkin alle tunti päivässä ainakin nelivuotiaaksi asti. Muttamutta. Kun on lapsen kanssa jumissa erilaisissa liikennevälineissä, tai ihan vaikka espanjalaisen postin jonossa, millä ihmeellä pidät liikkuvaisen lapsen paikallaan, tyytyväisenä ja hiljaisena, jos omasta laukusta aina löytyvää ruutua ei saa/voi käyttää?

Olen useinkin yrittänyt kaivaa esiin tiukkaa faktaa siitä, miksi ruutuaikaa ei suositella pienille lapsille. Useimmiten ilmi tulevat syyt ovat, että se voi haitata aivojen kehitystä, unen pituutta ja laatua, ja heikentää sosiaalisia taitoja. Kuitenkin tutkijana tongin asiaa pintaa syvemmältä ja huomasin myös, että hyvin usein nämä suositukset ovat ns. lifestyle-artikkelitasoa. Media siis nostaa esiin ja jakaa tietoa palasteltuna ja tiivistettynä erilaisilta asiantuntijoilta (olipa kyseessä lastenpsykologi tai kokemusasiantuntija eli pikkulapsen vanhempi), mutta niitä varsinaisia tutkimuksia ei aina helposti löydä, ellei selaa vertaisarvioitujen artikkelien tietokantoja. 

Tällä en tarkoita, etteikö tutkimuksia ole, tai että tutkimustieto ei olisi totta. Pikemminkin tarkoitan, että haluaisin itse lukea sanasta sanaan, mitä niissä tutkimuksissa on tarkalleen havaittu, mitä liikkuvia muuttujia on otettu huomioon, ja miten muut kehitystä/sosiaalisia taitoja/unta haittaavat tekijät on tutkimushetkillä minimoitu. 

Hyvin usein, kun näitä maailmalla tehtyjä tutkimuksia sitten löydän ja luen, on vaikea saada selkoa, miten esimerkiksi perheen sosioekonominen asema tai vaikkapa vanhempien henkinen/mielenterveydellinen tilanne on otettu tutkimuksessa huomioon, eli mikä asia johtuu mistä? Johtaako ruudun tuijotus heikompiin kehitystuloksiin, vai johtaako aineellisesti tai henkisesti haastava lapsuudenkoti ruuduntuijotukseen, eikä sitä sosiaalista kanssakäymistä olisi ollut ilman tv:täkään? En missään nimessä sano, että vaikkapa köyhien lapset katsovat enemmän tv:tä. Vaan pohdin, onko esimerkiksi taloudellisesti haastavassa tilanteessa elävän vanhemman pakko turvautua enemmän telkkuun käytännön syistä, jotta saa tehtyä enemmän töitä. Puhun nyt eritoten tutkimuksista, jotka on tehty USAssa.  

Löysin taannoin sellaisenkin väitteen, että alle kaksivuotiaat eivät hyödy tai saa mitään irti ruutuajasta, koska he eivät vielä ymmärrä, että liikkuvat kuvat ruudulla esittävät jotain. Kuulemma pikkutaaperoille kuvat ovat vain väriläikkiä ja ääniä, musiikkia, jonkinlaista trippailevaa tajunnanvirtaa. En itse usko tähän väitteeseen hetkeäkään, koska omaa taaperoa seuraamalla huomaan, että häntä huvittavat tietyt juonenkäänteet (esimerkiksi koomisesti pomppiva henkilö ruudulla), ja hän myös reagoi tapahtumiin eli esimerkiksi vilkuttaa, kun ruudulla vilkutetaan. Hänellä on myös tietyt lempiohjelmat ja toisaalta ohjelmat, jotka eivät kiinnosta ollenkaan. Jos kaikki olisi vain värivirtaa ja -räiskettä, luulisi, että mikä tahansa ohjelma kiinnostaisi yhtä paljon/vähän aistiärsykkeenä. 

Erittäin usein ruutuaika-artikkeleissa ja asiantuntijahaastatteluissa korostuu, että ruutuajan haitallisuus perustuu juurikin liialliseen stimulaatioon (lapsi ei saa rauhoituttua ohjelman jälkeen, tai vaatii jatkuvasti lisää katsottavaa), tai sosiaalisen kanssakäymisen puutteeseen (jos lapsen parkkeeraa päiväksi telkun ääreen, varmasti tästä on haittaa, tulipa tv:stä mitä). Lisäksi niissä korostetaan, että ruutuajan tulisi olla jotenkin "hyödyllistä" eli opettavaista. 

Itse en ihan suoraan sanoen käsitä, miksi vaikkapa äänikirja tai sadun lukeminen lapselle on automaattisesti hyvä asia, ja lastenlaulukimara tv:stä automaattisesti huono asia. Välinettä ratkaisevampaa on määrä, ja mitä muuta lapsen kanssa tehdään. Tällä hetkellä autoilemme pojan kanssa n. joka toinen päivä pari-kolme tuntia ja tästä ajasta osan hän nukkuu, osalle pitää keksiä viihdykettä. Kyllä joudun tunnustamaan, että se tunnin ruutuaika täyttyy ajopäivinä helposti - itse asiassa minä vain päivänä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että lapsi ei tee mitään muuta kuin vahtaa videoita. Joskus katsomme vaikkapa Cocomelonia tai Kuormuri Leoa yhdessä, joskus hän katsoo niitä yksin, jotta saamme asioita tehtyä, kuten laskuja maksettua tai ajo-ohjeet kartasta. Muun ajan leikimme, hoidamme erilaisia kotitöitä ja -hommia, tapaamme ihmisiä, elämme elävää elämää. 

Entäs sitten vanhemman ruutuaika? Yksi minua suunnattomasti ärsyttäviä parent shaming- eli toisten vanhemmuuden vahtausasioita on, miten paljon pikkulapsen vanhempi käyttää kännykkää. Tottakai liika on liikaa ja puhelimeen voi olla addiktio. Mutta moni asia ei saa verenpainettani pikaisemmin nousemaan kuin yleisönosastokommentti tai pilakuva, jossa soimataan nykyvanhempien itsekkyyttä siksi, että joku on ohimennen hiekkalaatikolla nähnyt äidin tai isin räpläävän kännyään. 

Tähän sanoisin, että. 1) Kännykällä tehdään paljon muutakin kuin selataan somea. Sillä maksetaan niitä laskuja, etsitään tietoa, googlataan reseptejä, vastataan työsähköposteihin, tsekataan säätiedotus. 2) Kotiäitinä tai -isänä oleminen on helposti aika yksinäistä ja puuduttavaa. Aikuiset tarvitsevat aikuiskontakteja ihan mielenterveyden ylläpidon kannalta. Puhelimella laitetaan viestejä, keskustellaan (lapsenkin) asioista, osallistutaan maailmaan, suunnitellaan tulevaa. 3) Entäs sitten, jos vanhempikin tarvitsee lepuutustauon ja katsoo hassun kissavideon, Trump-Biden-vaaliväittelyn tai kommentoi meemiä somessa? Kaatuuko maailma? Kaatuuko, häh? 

Missään maailmanhistorian vaiheessa ei ole ollut sellaista aikaa, jolloin vanhemmilla ei ole mitään muuta tekemistä ja velvollisuuksia kuin 24/7 lapsesta huolehtiminen. Tuhat vuotta sitten vauva jätettiin oksanhaaraan kantotelineessä nukkumaan kun vanhemmat hiihtivät hirveä. Sata vuotta sitten vauva jätettiin pirtin lattialle nelivuotiaan isosiskon vahdittavaksi, kun vanhemmat hoitivat navettatöitä. Viisikymmentä vuotta sitten vauva jätettiin naapurintädille, kun vanhemmat kävivät tehtaalla töissä. Jii än ee. Ja ne entisajan kotiäidit tekivät kotitöitä, katsoivat uutisia ja saippuasarjoja, soittivat puheluita, lasten läsnäollessa. Eivät kännykällä, vaan muilla välineillä. Se siitä nykyvanhemmuuden itsekkäästä huonommuudesta. 

Tämä Aussilassa sanomalehdessä julkaistu pilakuva aiheutti somemyrskyn puolesta ja vastaan. Toisten mielestä kyseessä on täysin aito kuvaelma nykyvanhempien itsekkyydestä. Toisten mielestä pilapiirtäjä, iäkäs mies, joka ei ole tiettävästi koskaan ollut kotiäiti (tai -isä), käytti asemaansa väärin nolatakseen milleniaaliäitejä, joiden elämää ei ymmärrä.