Tervetuloa seuraamaan vuoden 2020 irtiottomme jatko-osaa (tulevaisuus näyttää, onko kyseessä draama, jännäri vai tragikomedia). Tuli tilaisuus muuttaa väliaikaisesti Kanadaan, joten tuumasta toimeen.
Muutto-sana on ehkä liian mahtipontinen kuvaamaan kolmen kuukauden tutkijavaihtojaksoa, jolle lähden University of British Columbiaan Vancouveriin. Toisaalta, jos lähtö edellyttää koko kodin pakkaamista pois ja perheen heivaamista reissuun mukaan, niin ainakin muuton ulkoiset tunnusmerkit täyttyvät.
Lähtö ei tosin tullut salamana poutataivaalta, vaan on ollut tiedossa jo puolitoista vuotta, kun tutkimusryhmäni apurahansa sai. Tutkijavaihto on osa hankesuunnitelmaa ja taisipa olla rahoituksen reunaehto. Kuitenkin asia on tuntunut kaukaiselta aina tänne asti ja nyt yhtäkkiä ei tunnukaan kaukaiselta vaan hyvin iholletulevalta: pikkujeppe ja minä lähdemme matkaan tämän viikon sunnuntaina, tosin Suomen kautta kuukauden lenkin koukaten, ja E liittyy seuraamme Suomessa toukokuun puolivälissä. Toukokuun lopusta elokuun alkuun asutamme jonkun kanadalaisperheen kellarikaksiota Pohjois-Vancouverin puolella.
Tapani mukaan olen haalinut samaan syssyyn valtavasti tehtävää, tai jotenkin tehtävät vain löytävät minut. Kun muutamme, jätämme kotimme vuokralle kalustettuna, eli kaikki muu irtaimisto pitää varastoida. Olen kuitenkin matkaamassa Suomeen myös työasioissa, eli siihen liittyvät askelmerkit ja tehtävät pitää saada ennen lähtöä valmiiksi, vaikka pakkausteippi huuteleekin laatikosta. Lisäksi Suomessa odottaa tohtoripromootio omine kommervenkkeineen, joihin lukeutuvat mm. kahdet eri iltajuhlat kaksine eri pukukoodeineen. Miekan ja hatun hankinnasta puhumattakaan. Sitä ennen pitäisi jelppiä myös E:n pikkuveljelle kansalaisuus, paperibyrokratian sain valmiiksi tänään (olen luvannut tässä asiassa auttaa jo vuosia ja erinäisistä syistä haun pitää tapahtua ennen lähtöämme). Ja tietysti pitäisi myös pystyä pakkaamaan helposti liikuteltava matkalaukullinen tavaraa kahteen eri ilmastoon, koska Suomen ja Kanadan lisäksi olemme päätyneet varaamaan paluumatkan Meksikon kautta: E täyttää elokuussa 40 vuotta ja eihän noin mahtavaa juhlistus(teko?)syytä voi jättää käyttämättä nähdä vielä yksi maa lisää.
En edes aloita siitä, että Suomen verovirasto on muistanut minua omilla vaatimuksillaan ja Suomessa viettämämme aika v. 2020 onkin poikinut verovastuita, joista en tiennyt... niiden setviminen jääköön Suomen päähän.
No, postauksen pointti ei kuitenkaan ole valitella kiirettä, siitä itse asiassa yritän aktiivisesti opetella eroon. Olen tämän vuoden mittaan lukenut kasan kirjoja, joiden yhteinen teema on "suorita vähemmän, elä enemmän" eli kuinka ihmiskunnan olisi terveellistä kokonaisuudessaan pyrkiä ulos työsuoritusten, kulutuksen, tuottavuuspalvonnan ja voitontavoittelun kehikosta. Postauksen ajatus oli pohdiskella aloilleen asettumista ja hieman myös bloggaamista. Aloitan jälkimmäisestä.
Olen tänä vuonna kirjoittanut minimimäärän postauksia aiempiin vuosiin verrattuna ja osittain kyseessä lienee luonnollinen kehitys: olen pitänyt tätä blogia miltei 12 vuotta eli olen peräisin varmaan liitukaudelta nettiajanlaskussa. Tusinassa vuodessa ehtii sanoa monta asiaa moneen kertaan, aika lailla samaa jankatenkin. Toisaalta ainahan elämässä tapahtuu uutta ja löytyy myös uusia näkökulmia, eli aiheet sinällään eivät lopu. Motivaatio sen sijaan välillä putputtaa huuruilla.
Osasyynä ovat välillä saamani negakommentit, vaikka niitä kyllä tulee jopa yllättävänkin vähän. Kuitenkin aika ajoin joku ilmaantuu kommenttikenttään tai someen luettelemaan, miten elän väärin, ajattelen väärin tai sanoitan asioita väärin. No, ei pitäisi antaa hetkauttaa, mahtuuhan maailmaan mekastusta. Ehkä negailu vaikuttaa enimmäkseen/vain siksi, että itsekin välillä mietin bloggaamisen mielekkyyttä ja anonyymit "inhoan tekstejäsi, silti luen ne aina" huutelut horjuttavat jatkamisen mielenkiintoa.
Toisaalta tiedostan, että vanhemmaksi tultuani olen muuttunut paljon varovaisemmaksi tavassani ilmaista asioita. Pienen ihmisen kasvattaminen ja rinnalla kasvaminen ovat opettaneet, että jokaisella sanalla ja teolla on seuraus ja mielestäni on sivistyksen minimimitta pystyä muotoilemaan sanottavansa niin, ettei ainakaan tahallaan loukkaa, nälvi tai alista. Vaikkei ole kaikkien kanssa samaa mieltä, pitäisi pystyä tulemaan toimeen tässä samassa maailmassa ja yhteiskunnassa.
Mutta asiaan, eli aloilleenasettumiseen. Olen miettinyt jo vuosia ellei vuosikymmeniä, miksi aloilleen asettumista pidetään jonkinlaisena menestyksen tai aikuistumisen standardina? Toki on minunkin mielestäni sikäli fiksua "edetä" elämässä, ettei jatka kaikkien vuosikymmentensä läpi 10-vuotiaan tai edes parikymppisen meiningillä, mitä se kullekin tarkoittaakin. Tuntuu, että mitä enemmän itselleni tulee vuosia matkamittariin, sitä vähemmän minua kiinnostaa kaikkinainen urautuminen: tiettyyn työpaikkaan, mielenkiinnon kohteisiin tai sijaintipaikkaan. Tämä taas ei tarkoita, että elämä pitäisi elää ikuisena kiertolaisena hanttihommia siellä täällä tehden tai sinkkubileitä kiertäen. Ehkä ennemminkin sitä, että pohdin paljon erilaisia vaihtoehtoisia tapoja asua ja elää: kuten nyt vaikka tämä tutkijavaihto ja perheen kanssa matkustaminen, kun tilaisuus on. Nelivuotiaamme ei vielä jää mistään paitsi, jos ei ole koko lukuvuotta samassa päiväkodissa tai eskarissa, eli ei tarvitse edes järjestellä mitään kotikoulu/kiertokoulusysteemejä, hihhei!
Jos voisin täysin vapaasti päättää, minusta olisi mahtavaa viettää yksi vuosi kierrellen Australiaa (tai jotain muuta mannerta) matkailuautolla, ja yksi vuosi risteillen maailman meriä, perhe matkassa tietenkin. Minne sitten, Antarktikselle, kuuhun, Marsiin...?! Kovin realistisiahan nämä visiot eivät ole, kuten yleensä/muuten seikkailullinen E jaksaa minua muistuttaa (fiksu mies). Eräs unelmani olisi ostaa pala maata, rakentaa sinne minitalo ja päästä eroon asuntolainasta käden käänteessä - tähän ehkä joskus tulevaisuudessa palaamme oikeastikin, koska E puolestaan intoilee mahdollisuudesta harjoittaa pienimuotoista maanviljelyä tai pikemminkin hyötypuutarhanhoitoa: nykyinen pikkuinen terassipihamme ei avokadopuiden istutukseen taivu.
Palataanpa maanpinnalle. Miten mannertenvälinen väliaikainen muutto hoidetaan? Minimivarustein, taas kerran. Kumpikin meistä, E ja minä, pakkaamme yhden isohkon matkalaukun per henki. Rattaita ym. ei enää tarvita, yksi raijattava tavara vähemmän. Vancouverista oli erittäin tuskallista löytää majoitusta, koska vajaan kolmen kuukauden majapaikkaa ei ole missään järkihintaan tarjolla. Liian pitkä aika hotelli/hostelli/AirBNB-hinnoilla, liian lyhyt aika hankkia ns. oikeaa kotia. Jokainen vuokranantaja kun priorisoi pidemmät, pysyvämmät vuokralaiset. Syynäsin myös kimppakämppiä, mutta yhtään kukaan ei halua pikkulapsiperhettä kämppiksikseen - ymmärrän. Yliopistolta ei apua heru, koska en ole menossa heille pysyvämpään työsuhteeseen vaan oman tutkimusryhmäni rahoituksella lyhytaikaisesti. Hetken jo tuskailin tammikuussa, pitääkö koko vierailu peräti perua, koska kolmen kuukauden vuokrasuhteille alkoi kertyä hintaa kolmekymmentä tuhatta aussidollareissa. Vancouver on varmasti maailman inflaatiopiikkien huipulla asumiskustannuksissaan.
Lopulta onnistuimme löytämään ihan Booking.comista jonkun alakerrastaan vuokraaman asunnon "vain" tuplasti sillä hinnalla, mitä täällä kotonakin maksamme asumisesta. Eli hammasta purren Mastercard moikumaan.
Tämä onkin hyvä rako muistuttaa, että jos olet haaveillut irtiottomahdollisuuksista, niin tsekkaa hyvä ihminen kaikki mahdolliset väylät. Vuorotteluvapaa, opiskelijavaihto, tutkijavaihto, valtion virkailijavaihto (tämä on oikea mahdollisuus sekä Suomessa että Australiassa, täällä nimeltään secondment), sapattivapaa, oman kodin vuokraus talveksi ja lähtö lämpimään, mitä näitä on. SUOSITTELEN.
Journalisti-kirjailija Celeste Headleen sanoin, vapaasti suomennettuna:
Kun aivot saavat levätä ja latautua, ne palautuvat niinsanottuun valmiustilaan. Tuolloin aivot järjestelevät uutta, vasta hankittua tietoa ja sovittelevat sitä jo olemassaolevaan kokemukseemme. Valmiustila on ehdoton edellytys oppimiselle, mielikuvitukselle ja viisaudelle. Jos mielemme ei saa koskaan levätä, ei se myöskään koskaan saa tilaisuutta vaellella uusiin hedelmällisiin suuntiin.
Pohdiskelu on ehkäpä ainutlaatuisin ihmisen toimista; kyky, joka erottaa meidät kädellisserkuistamme. Ei liene liikaa väittää, että kykymme pohtia tekee meistä ihmisiä. Neurotieteilijä Jonathan Smallwoodin mukaan juurikin haaveilu, mietiskely ja pohdinta erottavat meidät muista eläimistä. Ehkä nyt ymmärrät, miten vaarallista on tavoitella jatkuvaa suorittamista ja tuottavuutta, kaikki valveillaolotunnit.
(Celeste Headlee: Do Nothing, 2020, p. 127)
 |
| Pääsiäisen tivolista, hurjaa menoa! Mutta mitäpä elämä olisi pelkällä mukavuusalueella tai samassa karusellissa pyörien. Hyvä välillä hypätä uusin suuntiin (tosin ei noin korkealta..!). E ja N kyydissä. |
 |
| Vietimme ystävän kanssa yhteissynttäreitä high tealla: se on erityisen fiini brunssi- tai iltapäiväteekattaus, Perthissä menestyvä brittikulttuuritaustainen bisnesidea :) |
 |
| Njom! |
 |
| Tarjoiluista oli pakko pakata kolmasosa kotiin, emme jaksaneet kaikkea edes kolmestaan! |
