27.8.2016

Suomi ulkosuomalaisen silmin

Vaikkei paluumuutto Suomeen ole tapetilla lähi- tai kaukotulevaisuudessa, pääsen kuitenkin aina reissuilla ällistelemään entistä/alkuperäistä kotikamaraa paluumuuttajan eli puoliksi ulkopuolisen, puoliksi sisäpiiriläisen silmin. Olen taas Suomessa, tällä hetkellä Kuopiossa freelancerina eli luennoitsijana ja kyllähän työn oheen myös yleistä ihmettelyä ja havainnointia mahtuu.

Kyllä Suomi on ihmemaa, koska...

1. Luonto on lähellä.

Kävelylenkkeily on tutkitusti suomalaisten yleisin harrastus, ja luonnonhelmassahan ne lenkit usein heitetään - puistoissa, luonnonpuistoissa, järven, meren tai lammen rannalla. Tai edes puistoisia katuja pitkin. Torilla kojut pursuilevat luonnon antimia: mansikoita, mustikoita, puolukoita, hillaa, kanttarelleja, auringonkukkia, savukalaa... kaikkea ihanaa.

Jo lentokentällä koneesta ulos astuessa tuoksuu sateen jälkeinen metsä ja kenttää ympäröi tuulessa hiljaa huojuva ikikuusikko. Kaukana liplattaa kimmeltävä järvi. Puijolle eli Kuopion kaupunkimetsään pääsen lähes suoraan majapaikan ovesta ja myös kaupungilta tullessa voi kävellä Puijon rinteen viertä, eli halki metsän, neljä kilometriä viidestä.

Myös Perthissä on puistoisaa ja Perthin kukkuloille pääsee karri- eli eukalyptusmetsiin, mutta ei se tunnelma vain ole sama. Perthin luonto on kuivaa ja karua, ja vaikka siinäkin on oma kauneutensa, ei suomalaista mäntykangasta tai tummanvihreää suojelevaa kuusikkoa, saati hennonkeväistä lehtometsää, voita varmaan koskaan mikään. Takana vielä järvi välkehtimässä ja valkeita koivunrukoja sitä reunustamaan, niin kyllä täyttyy nostalgialla ja ihailulla ulkosuomalaisen sydän.

Luonto on koko reissuni teema sikäli, että osallistuin vihersuunnittelijoiden ja -rakentajien konferenssiin, ja jotenkin kyllä tunsin löytäneeni heimoni: matkalla Vihervuoden juhlaillalliselle järjestettiin puunhalauksen ennätysyritys, eli sata ihmistä käsikkäin piirissä halaili Väinölänniemen lehtikuusia, kuvat tietenkin twitteriin ja instaan ja kaikkialle. Tätä lisää! Puita halaamaan kaikki!

Perthissä on sen verran vielä 80-luvun juppi/juntti-kulutuskulttuuria, että esim. viherpuolella työskentelevä E saa kuulla "ylilyödystä ituhippiydestään" jopa työkavereiltaan, kun erehtyy esittämään luonnonsuojelumietteitään. Myös hänen autovalinnalleen naureskellaan: mitätön, pienipäästöinen Toyota Yaris eikä kunnon bensasyöppö lava-auto tai maasturi. Ei voi käsittää. On toki Perthissäkin myös kehittyneempää ajattelua.

Poissaolo Suomen vuodenajoista ja luonnosta jotenkin vahvistaa sitä linkkiä, että luonto ja sen näyt ja tuoksut herättävät vahvoja muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Koska niihin eivät aistit turru jatkuvasti, tällaisiä "piikkejä" pulpahtaa mieleen tavan takaa. Horsma tuo mieleen sen kesän, kun olin sukulaisten maatilalla hoitamassa heidän hevostaan. Karvarousku syksylehtien alla muistuttaa lapsuuden sienijahdista kaverin mummon pataan. Kirkkaankeltaiset koivunlehdet polulla tuovat mieleen ala-asteen koulunaloitussyksyt, kun kouluunpaluu oli jännittävä yhdistelmä uuden alkua, kavereiden tapaamista ja uusia oppiaineita, koulutarvikkeita, kouluvaatteita ja harrastuksia.

Enpä muista näin vahvasti fiilistelleeni lapsuutta ja nuoruutta ihan Suomessa asuessa, työpäivän jälkeen Prismaan ostoksille kurvatessa, tihkusadetta manaillen.

En ole nähnyt suomalaista syksyä kuuteen vuoteen ja eihän näistä maisemista saa tarpeekseen. Vaikkei syksy ole vielä täysissä voimissaan, on mahtavaa olla paikalla näkemässä ruskan vähittäinen eteneminen - kolme viikkoa vielä aikaa tarkkailla jokaista lehteä ja kortta, oi onnea!

2. Suomalaiset syövät ihan tolkuttomia määriä. Tietysti tähän mielikuvaan vaikuttaa erikoistilanne, eli konferenssiin osallistuminen ja siellä hyvät tarjoilut. Mutta suomalainen lounasbuffet kaikkine vaihtoehtoineen on ihan eri juttu kuin Perthin normilounas, joka on yksi salaattilautanen, nuudelikulho tai sandwich. Toki Perthissäkin on buffetteja, mutta niissä on aina rajoitus: yksi, kaksi tai kolme curryä (tai muuta lisuketta) riisin päälle, hinta vaihtoehdon mukaan.

Suomessa sen sijaan lounaaseen kuuluu salaatti, leipä, keitto ja/tai tuhdimpi ateria lihaa tai kalaa sekä hiilarit päälle (perunat, riisit, makaronit tms.). Itse olen mennyt pelkällä lounassalaatilla, koska ei kevyempään tottunut yhtäkkiä saakaan ahdettua koko settiä, eikä etenkään kaiken pullan ja kahvileivän päälle, jota myös on tarjolla.

Lounas ei tietenkään ole päivän ainoa ateria, vaan lisäksi syödään myös aamiaista, välipalaa, päivällistä ja iltapalaa. Ilmankos E on sitä mieltä, että minä(kin) syön jatkuvasti, ja osaa sujuvasti kysyä suomea käyttäen, että taasko otat palaa - hänelle pala tarkoittaa ruokaa noista aamu-, ilta-, ja välipaloista ammentaen.

Tietenkin ulkosuomalaiselle ruoka ja sen merkitys korostuu, koska Suomessa on yhtäkkiä tarjolla kaikkea sellaista, josta normaalisti vain haaveilee. Näen joskus jopa unta salmiakin tai mokkapalojen syömisestä, ja katkera on se hetki, kun herätyskello soi ja suussa onkin vain kieli. Perthissäkin saa salmiakkia sieltä täältä - joskus tuurilla Ikeasta, joskus hollanninlakua IGAsta eli sikäläisestä Siwasta. Saksalaisketju Aldi, Perthissä juuri ovensa avannut, myy välillä suomimakuun sopivaa karkkia, ja sinne silloin! Tosin salmiakista on tapahtunut vähittäinen vieroittuminen, eli en enää syö sitä pussikaupalla, vaan muutama natu kerrallaan riittää.

3. Kesä-Suomi on vipinää täynnä. Olen suomalaisuuteni aikana asunut useissa kaupungeissa, mukaanlukien Kajaani, Lappeenranta, Kuopio, Jyväskylä sekä lähinnä painajaisia jättänyt ruma Raisio (tosin olin paljon Turussa paetakseni ankeaa Raisiota). Koska kaikki olivat kokoluokaltaan keskisuuria tahi pieniä, en ole ennen ulkomaille muuttojani elänyt isossa kaupungissa, jossa olisi runsaasti tapahtumia ja menoa.

Nyt jopa nämä pienemmät paikat ovat ihan eri tavalla eläväisiä, ja esimerkiksi täällä Kuopiossa on tänä viikonloppuna tori tupaten täynnä tapahtumaa ja porukkaa Satoa-ruokafestivaalin ansiosta. Eilen loppukesän-alkusyksyn sää helli n. +20 asteella, ja viistossa ilta-auringossa oli todella rentoa ja mukavaa makustella kuopiolaisravintoloiden tarjontaa. Idea on tismalleen sama kuin Perthinkin ruokakojumarkkinoilla, eli pikkurahalla pikkuannos, jotta jaksaisi ja raaskisi ostaa mahdollisimman monta. Tällaista fiilistä kaikkialle Suomeen ja useasti!

Sivu-urani on kaupunkisuunnittelun ja -tutkimuksen parissa, ja promoankin kaikille, joita kiinnostaa tai ei kiinnosta, että myös Suomen talveen tarvitaan vipinää ja syitä lähteä ulos.

Miksei Suomen kaupunkeja voisi koristaa ja elävöittää ympäritalvisilla havuilla, koristemarjakasveilla, valoilla, tapahtumilla (esim. lumi-, jää-, ja valotaidetapahtumat ja veistoskisat, pulkkariehat jne.) ja vaikka glögikojuilla? Missä ovat joka perinnepäivän markkinat, riehat ja muut? Runebergia ja muita liputussyitä löytyy kyllä joulun ja vapun välistäkin, miksei näistä tehtäisi isoja kansantapahtumia ja ulkoilusyitä? Runopulkkailu? Laskiaispullien kalorinpolttoluistelu? Paaston ruokarieha - eli mitkä ruuat sopisivat pääsiäispaastoon tai kevään keventämiseen? Rairuohon istutustapahtuma Guinnesin ennätystenkirjaan?

Suomessa on paljon hyvää innovatiivisuutta ja luonnon- ja maanläheistä yritteliäisyyttä, toivonkin tätä lisää, ankeuttavista poliitikoista ja leikkauslistoista huolimatta.

4. Negatiivisessä mielessä Suomi ihmetyttää teeman pakolaiset vuoksi. Montaa pakolaista en ole vielä nähnyt, mutta mielipiteitä heistä olen kuullut laidasta laitaan, sekä kadulla, kasvotusten että somessa. Sitä vihan ja epäluulon määrää on vaikea käsittää, mikä joistain huokuu.

Esimerkiksi ensimmäinen kuulemani suomenkielinen keskustelu Helsinki-Vantaalla koski asiaa: eivät voi olla oikeita pakolaisia, kun on sellaiset diskohousut ja partavettä. Tähän päälle haukkuryöppy siitä, miten pelkurinuorukaiset vain livistävät sodan alta ja tulevat tänne saamaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat edut, jotka tietenkin ovat avokätisemmät ja runsaammat kuin paikallisille, huhujen mukaan näet.

MV-lehti ja huhumylly ovat tehtävänsä tehneet ja epäreiluuden tunteen yllyttämä viha tihkuu siellä täällä. Tällä viikolla oli Forssassa joukkotappelu vastaanottokeskuksen pihalla, kun paikalliset tulivat "juttelemaan" pesismailojen kanssa. Tietenkin osapuolilla on aivan eri kuva, miksi, ja edes poliisin oikaisuyritykset eivät ole saaneet tilannetta auki tai selvyyttä siihen, kuka aloitti ja miksi aloitti.

Onneksi sentään oma lähipiiri suhtautuu hyvin inhimillisesti ja olen kuullut sekä auttamishalukkuudesta ja empatiasta, että käytännön avustustyöstä, vaikka toki heitäkin mietityttää, että miten kaikki tulee sujumaan. Apua pakolaisille on annettu sekä henkisen tuen, ystävyyden että käytännön elämänjärjestelyn muodossa (tarvikelahjoituksia, asunnon etsintää jne.). Ymmärrän pelon ja vastahakoisuudenkin, kun uusia ihmisiä vain pullahtaa maahan, mutta en jaksa missään oloissa ymmärtää tahallista väärän, valheelllisen ja ilkeämielisen/väkivaltaan lietsovien huhujen levitystä saati sitä väkivallan käyttöä hyökkäysmielessä.

Ihmettelen myös oletusta, että kun tulijoihin suhtautuu mahdollisimman vihamielisesti, nämä "oppivat olemaan." Ei. Rasismi, syrjintä, halveksunta ja eristäminen ovat nopein tie alati repeävään kuiluun ja epäluuloon, jossa toista osapuolta ei edes nähdä oikeina ihmisinä enää. Näin mamuna tiedän, koska minuakin vastaan on osoitettu mieltä, kun "vien aussien työt". Ei todellakaan tullut integroitunut olo, kun iso karju huutaa naaman edessä "meillä on täyttä, painukaa &%#¤"!!!".

Miksikö kuitenkin kotiuduin Australiaan? Niiden kaikkien upeiden ystävällisten ja rentojen ihmisten takia, jotka ymmärtävät, että ei se lähtömaa tai etninen tausta, vaan kuka olet henkilönä, mitä teet ja miten omalla panoksellasi osallistut yhteiskuntaan. Siihen pisteeseen ei pääse, jos ei anneta edes mahdollisuutta.

5. Suomi on turvallinen lintukoto. Tietenkin Suomessakin on ongelmia ja riskejä, ei vähäisimpänä alkoholi, syrjäytyminen ja niistä johtuvat välinpitämättömyyden tai väkivallan teot itseä tai muita kohtaan. Mutta Puijon rinnettä kävellessäni mietin, että ei ole montaa kaupunkia, joissa uskaltaisin yksin lähteä metsään eristyksiin tunniksi pelkäämättä, kuka tulee vastaan.

Perth on keskirauhallinen kaupunki, eikä siellä ole turvatonta sinällään, mutta. Amfetamiiniongelma (meth, ice) aiheuttaa sen, että missä vain voi tulla sekainen ja myös väkivaltainen narkkari vastaan, ja heidän reaktioistaan ei voi olla varma. Välillä Perthin sensaatiolehdistö revittelee rikoksilla, jotka ovat erityisen arvaamattomia ja väkivaltaisia (machete-hyökkäykset, väkivaltaiset kotimurrot tai autokaappaukset). Ei näitä tietenkään koko ajan tapahdu, mutta sen verran usein kuitenkin, että Suomeen verrattuna Perthissä on hyvä pitää silmät auki ja etenkin yksin pimeällä liikkuessa olla varuillaan.

Siksipä on todella surkeaa lukea sitä pelon- ja vihanlietsontaa, joita em. pakolaisten vastustajat levittävät, koska Suomi ei tilastollisesti ole muuttunut sen vaarallisemmaksi kuin ennenkään. Pelko aiheuttaa vihaa ja eristyneisyyttä, ja sitä ei tällaiseen Muumilaaksoon kuin Suomi toivoisi ollenkaan. Ollaan rohkeasti kesäsuomalaisia - mukavia ja leppoisia - ihan vuoden ympäri ja kaikkia kohtaan, se on ulkosuomalainen toiveeni.

Satoa - ruokafestareilta (c) satoa.fi

20.8.2016

Hometta ja hymyjä eli Australian erikoisuuksista

Blogin pitäminen on aallokkoista touhua sikäli, että välillä siinä on hyvässä myötätuulessa ja juttuideoita ja kirjoitusinspistä piisaa. Välillä taas on sellaisessa alhossa, jossa ei juuri mikään nappaa eikä tuulta ole purjeissa ollenkaan. Johtuen siitä, että mikään erityinen ei arjesta pistä silmään jutunjuuren arvoisena asiana. 

Oman blogini idea on alusta saakka ollut toimia kuulumisten kertomisvälineenä kotijoukoille Suomessa, sekä ihmettelyn ja kulttuurierojen vertailun lähteenä muille Perthiin tai Australiaan muuttoa suunnitteleville. Sittemmin tästä on muokkautunut yleisen ulkosuomalaisuuden pohdiskelun paikka. Mutta entäs, kun ulkosuomalaisuuskin tulee niin osaksi arkea, ettei sieltäkään oikein pilkahtele erityistä kerrottavaa? Aijai ja voivoi.

No tokihan silti arkisimmastakin arjesta vielä löytyy kummallisuuksia, kun oikein katsoo. Kuten tällaisia:

1) Tervetuloa Australian talveen - sänky homehtui. En tajua, miten tämä on päässyt tapahtumaan, koska meillä on aiempia vuosia kuivempaa ja lämpimämpää sisällä. Parin vuoden takaiseen duplex- eli paritaloasuntoon verrattuna pikkuinen kerrostalokolmiomme on suorastaan palatsi. 1970-luvun lopun duplex kun oli lähinnä tiilistä tehty teltta, eli ikkunoista ja ovien raoista veti ja nippanappa ei satanut suoraan sisään. 

Olen jo pidempään ollut havaitsevinani homeen hajua nukkumaan mennessä, ja epäilyksen kohteita ovat olleet mm. melamiininen yöpöytä, paperinippu väikkäriin liittyviä tulosteita sängyn alla (joka odottaa lukemista... ihan pian), ehkäpä itse kokolattiamatto, mikä olisi ollut todella rasittava ison remontin lähde näin alle vuoden vanhassa asunnossa, ja mitähän vielä. Vihdoin älysin nostaa patjan pois ja mäntypuinen sängyn pohjasäleikköhän se syyllinen oli. 

Jostain ihmeen syystä yksi lankku on homehtunut, mutta ei ole onneksi levinnyt patjaan tai muualle lautoihin. Nyt ihmettelemme, että mitäs seuraavaksi, koska home ei lähde harjaamalla (yritin), ei sitä uskalla pesuaineillakaan kastella lisähomehtumisen pelossa, ja aurinkoon ja tuulettumaan ei ole asiaa vielä moneen viikkoon näissä rankkasateissa. Muilla sama ongelma? Vinkkejä otetaan vastaan.

2) Suomalainen on vihdoin oppinut ottamaan vastaan kohteliaisuuksia. Jostain kumman syystä suomalaiset ylipäätään ovat todella vaivautuneita, kun heitä kehutaan. Kulttuuriin kuuluu, että kehumisen kohdetta pitää äkkiä vähätellä - kai siksi, ettei vaikuttaisi leuhkalta? 

Täällä on kohtuullisen tavallista, että tuntemattomatkin saattavat sanoa jonkun kohteliaisuuden ohikulkiessaan. Joskus juhliin tälläytyneenä, junassa matkustaessa, olen saanut kehuja useammaltakin kanssamatkustajalta, mikä häkellyttää vaikka tietysti myös ilahduttaa. Suomalaisen vakiovastaus tietenkin on luokkaan "ai tämä vanha rätti, ei en nähnyt yhtään vaivaa, kunhan heitin päälle, joo tukkakin on miten sattuu jne." 

Olen vihdoin älynnyt ja päässyt vaiheeseen, jossa onnistun sanomaan sen kaikkein vaikeimman sanan: kiitos. Ei mitään muuta. Tai enintään: kiitos, onpa kivasti sanottu. Ei selittelyjä, ei vähättelyjä, hymy päälle ja se on siinä. Aussit lähinnä häkeltyvät, jos heidän kehujaan alkaa torppaamaan. 

Päällenäkyvästä kiitoksesta huolimatta on silti edelleen vaikea tosissaan uskoa kehuja, miksi lie? Eilen työpaikan hississä tuntematon nainen kehui sukkahousujani - raidalliset puuvillapögät, että tarkenee Perthin talvessa. Hänen mielestään ne olivat todella coolit. Aloin välittömästi epäillä, että onko kehu ehkä piilotettu piikki, ja todellinen viesti oli, että "ei tuollaisissa valtion virastoon johtotehtäviin". Mutta miksi ihmeessä? Kiitin tietenkin, ja tukahdutin epäilykseni. Mitä järkeä on vaania ja nuuskia vainoharhaisena negatiivisuutta ja mollausta? No worries ja menoksi.

3) Hyvä pinnallisuus. Tässäpä sanapari, joka ei suomalaiselle avaudu ainakaan positiivisena ilmiönä. Ja silti se voi sitä olla. Aussit eivät ole samanlaisia pepsodent-hymyilijöitä kuin jenkit, mutta perusasetus useimmilla sosiaalisissa tilanteissa on ystävällinen pirteys. Kun asioit kenenkään kanssa, olipa se kassa tahi vaikka työkaveri, jota et yleensä juuri näe, asiaan kuuluu hieman rupatella, jotta kummallakin on mukavampi olla toisen läheisyydessä. Esimerkki:

Meidän parkkihalliin on ilmaantunut aavistuksen epäilyttävä auto, eli sellainen, josta on rekisterikilvet poistettu ja tuulilasissa nippu parkkisakkoja. Aikani sitä katseltuani soitin varmuuden vuoksi poliisille, jos kyseessä on vaikka varastettu omaisuus. Poliisi tuli asiaa tutkimaan eilen ja menin avaamaan ovet, että pääsee sisälle. Oli kohtuullisen koominen tilaisuus seurata vierestä, kun poliisi tutkii autoa, mutta silti vääntää jonkinsortin small talkia. Asiaan kuin asiaan nyt vain kuuluu, että ollaan kohteliaan mukavia, oli tilanne (melkeinpä) mikä hyvänsä. 

Suomalaiselle tämä ystävällinen kuori voi tuntua juurikin kuorelta, ja joitakin piirre ärsyttää: miksei voi vain olla aidosti tuppisuu tai mököttää, jos on huono päivä? Ei voi aina olla hyvällä tuulella!

Itse olen kovasti tykästynyt tähän "väännä vaikka väkisin iloista naamaa"-kulttuuriin, koska esim. töissä on sata kertaa helpompaa puurtaa, kun kukaan ei jurnuta henkilökohtaisista ongelmistaan tai huonosta päivästään. Toki meidänkin työpaikalla on klikkejä, juoruja ja pahanpuhujia, mutta päin naamaa ei olla kellekään ilkeitä tai töykeitä. Onko tämä epärehellistä, vai sosiaalisten tilanteiden fiksua voitelua kaikkien eduksi? 

Itse olen kallistunut jälkimmäiselle kannalle. Negatiivisuus herättää ja vetää puoleensa negatiivisutta, ja suomalaisessa voivottelukulttuurissa usein lähtee kierre päälle, jossa jokainen alkaa avautua omasta ketutuksestaan, mikä taas ruokkii sitä lisää. Helpompaa on kaikille, kun ei ketuta laisinkaan :D

Kuvitukseksi asiaan liittymättömästi: kortteja, joita askartelin suomalaisten käsityötuokiossa Perthin Suomi-koululla/kirkolla viikko sitten. Olipa  mukavaa ja rattoisaa!

8.8.2016

12 h autossa - roadtrip Monkey Miaan

Meno- eli matkustusjalkaa kutkuttaa meillä kummallakin, mutta ulkomaille ei ole yhdessä asiaa, koska E:n passi on enää voimassa pari kuukautta ja uutta ei järkevästi saa, ennenkuin hänelläkin on plakkarissa Australian kansalaisuus tämän vuoden loppuun mennessä. Ranskan konsulaatin kanssa asiointi oli sen verran nihkeää aviopapereita hakiessa, että passitappelu ei jaksa innostaa, kun aussipassin saa haettua minkä tahansa postin kautta, kunhan kansalaisuus on. 

Seikkailuhinkua voi toki sammuttaa kotimaanmatkoillakin. Siispä road tripille. Kävimme pitkän viikonlopun verran Monkey Mia - rannalla, joka on Perthistä reilut 850km pohjoiseen (12 h pysähdyksineen). Rantoja on toki Perthissäkin ja Perthin ympärillä vaikka muille jakaa, mutta Monkey Mian erikoisuus ovat rannassa päivittäin vierailevat delfiinit, joita yleisö saa ruokkia. Lisäksi tämä Francois Peron- kansallispuiston eräs niemennypykkä on todella luonnonkaunis ja leireilijöiden suosiossa. Emme ole siellä ennen käyneet, joten auto täyteen retkeilyyn sopivaa kamaa ja konepelti kohti kohdetta. 

Kun Perthistä lähtee ajamaan etelään Margaret Riverin viininviljelyaluetta kohti, matkalla on pari kaupunkia (Busselton, Bunbury) sekä Margsin alueella viinitiloja, olutpanimoita, oliiviöljytuotemyymälöitä ym. nähtävää ja käyntikohdetta. Kun lähtee pohjoiseen, matkalla ei ole juuri mitään, bushin eli puskan lisäksi. Ainoa kaupunki reitillä on Geraldton, 35 000 asukasta; muuten matkalla on jotakuinkin yksi kyläpahanen per sata kilometriä. 

Huomasimme reissulla, että Monkey Miaan kannattaa lähteä aivan ensi töikseen Perthiin saavuttuaan, jotta siitä saa eniten irti. Reitin erämaamaisemat ja eristyineisyys ovat oma nähtävyytensä, mutta vain silloin, kun se ei vielä ole tuttua Perthissä asumisen ja monien muiden autoreissujen vuoksi. Samoin jylhät rantakalliot, turkoosi meri, sitkeäntuuhea rantakasvillisuus ja vaaleat hiekkarannat tekevät aivan eri lailla vaikutuksen, kun ne eivät jo ole osa jokapäiväistä elämää monen vuoden ajalta. 

Ajoimme Geraldtoniin torstai-iltana, pysähdyimme yöksi AirBnb:n kautta löytyneeseen taloon, ja jatkoimme Monkey  Miaan perjantaina. Takaisin kotiin ajoimme yhtä soittoa sunnuntain mittaan: alkuperäinen idea oli jakaa tämäkin ajo kahteen osaan Geraldtonin-pysähdyksellä, mutta "vain" viiden tunnin päässä kotoa tuntui, että no ajetaan samaan syssyyn ja päästään kotisänkyyn nukkumaan.


Yllä ja alla: Monkey Mian ja Perthin välimatka, ei näytä paljolta Australian kartalla. Alakuva paljastaa, että etäisyys on suunnilleen luokkaa Helsinki-Rovaniemi. Mukava viikonloppuajo. 

Jos AirBnb ei jo ole kaikille tuttu, kyseessä on "virtuaalimajatalo", eli ihmiset tarjoavat omia kotejaan (yleisimmin yhtä huonetta) yöpaikaksi netin kautta. Sekä isäntä että vieras arvioivat toisensa jälkikäteen ja arvostelu menee julkiseksi nettiin: näin taataan, että kokemukset ovat hyviä eikä kukaan joudu sietämään epäasiallista tai siivotonta kotia tai vierasta. Testasimme palvelua ensi kertaa ja hyvin toimi!

Saavuimme Geraldtoniin klo 23 aikaan ja emäntämme oli lupauksensa mukaan jättänyt avaimen sähkökaappiin ulko-oven viereen. Sisään avaimilla vieraaseen tupaan, oikea makuuhuone löytyi merkattuna, ja asetuimme taloksi koskaan tapaamatta talon asukasta. Hän oli jo nukkumassa kun saavuimme, ja lähti töihin ennenkuin heräsimme. Keitimme puurot ja kahvit kuten kotonakin, siistimme jälkemme ja jatkoimme matkaa, ovi lukkoon perässä. $40 eli kolme eurokymppiä pulitimme tästä pit stopista ja mahdollisuudesta nähdä (jälleen yksi) ehta aussikoti.

Tällainen rent a friend eli vuokraa tuttava on luottavaisuudessaan peräti koskettavaa ja ihmisten parhaita puolia korostavaa: me uskoimme, että saamme mitä tilaamme, ja emäntämme uskoi, että olemme kunnon ihmisiä vailla yösijaa (kirvesmurhaajien sijasta). AirBnb:n bonuksena saa nähdä aitoa elämää ja koteja ympäri maailman sieluttomien hotellien sijasta.

Eritoten 12 tuntia kestäneellä paluumatkalla (pysähdyksineen) oli aikaa paitsi laulaa ääneen - E yritti pitää tunnelmaa yllä radiotaajuuksien ulottumattomissa lallattamalla the Flight of the Concords- sketsiryhmän lauluja, joista kylläkin muisti vain muutamia pätkiä sieltä täältä... Aikaa jäi myös pohtia syntyjä syviä ja mm. muistella kaikkia aiempia autoreissuja. Tälläviisiin:

Vaikka olen arkielämässä vannoutunut julkisliikenteen käyttäjä, edustaa auto minulle vapautta ja seikkailuja.

Olen ajanut halki Skandinavian heti ajokortin saatuani 18-vuotiaana. Norjan vuonoja, Ruotsin nypitynsiistejä pihoja ja Tanskan hiekkarantoja ihaillessa tajusin lopullisesti, että veri vetää muualle kuin Suomeen. Maailma on täynnä kaunista, ihmeellistä ja erilaista nähtävää ja paras elämä (itselleni) on sellainen, jossa tätä aarrearkkua saa tutkia mahdollisimman vapaasti.

Olen ajanut halki Euroopan: Baltian maiden, Puolan, Itävallan, Italian, Ranskan ja Saksan, ja varmaan muutaman muun joita en muista tai joiden kohdalla nukuin, kun muut ajoivat. Tajusin, miten iso ja monipuolinen manner Eurooppa on, mutta toisaalta yhtenäinen ja ystävällinen: rajoilla ei tarvinnut pysähtyä, ja kaikkialla ihmiset suhtautuivat avomielisesti ulkomaalaisiin - onhan useimmilla keskieurooppalaisilla sukulaisia tai ystäviä muissa maissa.

Ranskalaisten perheenjäsenet saattavat työskennellä Belgiassa tai Sveitsissä, saksalaisten Alankomaissa, ja niin päin pois. On todella harmi, jos Iso-Britannian EU-ero saa aikaan dominoefektin, jossa tämä vaivalla luotu ja verellä maksettu (monissa sodissa ennen ja aikana toista maailmansotaa) yhtenäisyys vaarantuu.

Olen ajanut halki Kanadan preerian, keskilännen Saskatchewan-osavaltiosta Kalliovuorille kristallinkirkkaita turkoosijärviä ja kuulasta vuori-ilmaa ihailemaan. Preerian tasaisuudessa, viivasuorilla teillä tulee miettineeksi intiaanien tai korrektimmin first nations (ensimmäiset kansat) kohtaloa. He elivät vuosituhansia harmoniassa luonnon kanssa, pitkin preeriaa vaeltaen, ja nyt alue on pelkkää vehnäpeltoa, teitä ja rekkoja, jotka palvelevat pääasiassa öljyteollisuutta ja kulutushuumaa. Onko kehitys aina edistystä?

Vaikka en haikaile takaisin historian hämäriin, jolloin moni asia oli huonommin (lääketiede, tiede ylipäätään, naisten ja vähemmistöjen asema jne.), useinkin mietin, että nykymeno on vähintään päätöntä tietystä näkökulmista: rahan, tavaran ja kuuluisuuden palvonnan osalta. Donald Trump on tästä hyvä esimerkki.

Olen ajanut aavikon halki Egyptissä kahteenkin otteeseen: ensin Niilin varrella ja toisen kerran Siinain niemimaan kärjen poikki. Kolmen tunnin matkan Luxorista Assuaniin saa matkustaa vain convoy´ssa eli letkassa tai kulkueessa, jota saattaa poliisi. Toisaalta siksi, ettei kukaan jää haaksirikkoon rengaspuhkiautoon aavikolle, toisaalta siksi, että turisteja halutaan varjella mahdolliselta terrorismilta ja maata maineen menetykseltä.

Siinain kärjessä sen sijaan saa ajaa aivan kuten lystää, koska poliiseja on harvaanasutulla alueella vähän, ja todennäköisyys esim. tutkaan jäämisestä on mitätön. Tämä ei ole välttämättä ilon asia, koska kuskisi posottaa kahtasataa, kun on kiire lentokentälle.

Egyptissä opin, millaista on elää leimattuna kansana. Egyptiläiset (muiden arabien lailla) eivät esimerkiksi voi saada Working Holiday-viisumia eli nuorten suosimaa pätkätyö- ja reppureissausviisumia länsimaihin 9/11 tapahtumien jälkeen. Niinpä esimerkiksi nuori kuskimme, 19v. poika, ei pysty muuttamaan isosiskonsa luo Amerikkaan englantia opiskelemaan taatakseen itselleen turistioppaan uran Egyptissä.

Oma etuoikeutettu asema huimaa päätä, kun tajuaa, miten monella ei ole läheskään samoja mahdollisuuksia elämässä kuin meillä E:n kanssa, ja me olemme länsimaalaisittain ihan keskikastia! Eli aika onnekkaita ja rikkaita me suomalaiset, aussit ja eurooppalaiset ylipäätään olemme maailman mittapuulla.

Entäs se Monkey Mia? Oliko visiitin ja maineensa veroinen?

Monkey Mia on Department of Parks and Wildlifen eli ympäristöviraston delfiinitutkimusasema, mutta samassa pisteessä on myös RAC:n eli paikallisen autoliiton luksusleirintäalue, resort. Resortissa vierailusta tulee maksaa ympäristövirastolle luonnonpuistojen pääsymaksu $10/hlö, majoitusmaksun lisäksi siis, jos resortissa yöpyy. Rahalle saa kyllä vastinetta. Alue on pieni paratiisi, jossa ihmiset ja eläimet elelevät sulassa sovussa: delfiinit vierailevat rannassa joka päivä, ja pelikaaneja ja muita lintuja on tientukkeeksi asti.

Delfiiniruokinta tapahtuu niin, että ympäristöviraston oppaat tulevat rantaan kertomaan delfiineistä pienen tietoiskun kolme kertaa aamun mittaan, ja jokaisen varttituokion päätteeksi delfiinit saavat kalan, pari per pullonokka. Kaikki ruokittavat delfiinit ovat villejä aikuisia naaraita, jotka on valittu sillä perusteella, että niiden "delfiiniystaidot" ovat riittävän kypsät: ne etsivät ja saalistavat itse ruokansa, ruokkivat myös poikasiaan, eivät luota vain näihin ympäristöviraston almuihin eivätkä ole alkaneet kerjätä ruokaa turistiveneistä. Jos ruokintaan hyväksymättömät delfiinit yrittävät paikalle, näille ei vain anneta mitään. Oppaat tunnistavat delfiinit ulkonäöstä.

Ennen vuotta 1995 delfiinejä ruokittiin paljon auliimmin ja silloin jopa 90% niiden poikasista kuoli, koska emot eivät oppineet pitämään niistä huolta eivätkä poikaset oppineet pärjäämään itse. Delfiinin päiväannos on 10 kiloa kalaa, joten kala-pari ei vielä tätä rytmiä ja ruokahalua sotke. Eli jos matkustat Monkey Miaan ja haluaisit nakella ämpärikaupalla kaloja delffareille, muista, että se ei ole niille palvelus.

Jos ei ole koskaan nähnyt delfiiniä läheltä, Monkey Mia on mahtava paikka, jossa delfiinit tulevat metrin päähän ja niitä näkee laumoittain. Jos sen sijaan on tällainen hemmoteltu perthiläinen ja näkee delfiinejä jopa korttelikahvilan terassilta joessa leikkimässä, ei se ole aivan yhtä satumainen elämys.

Alla kuvia reitin varrelta ja Monkey Miasta. Monkey- eli apina-nimen alkuperästä ei ole varmuutta, mutta epäilyksenä on, että olisiko se laivan nimestä 1700-luvulta, vaiko aussislangista 1800-luvulta: lammas - apina...



Lounastauko. Eväät esiin ja piknikille peräkonttiin. 
Tällaisia tennispallon näköisiä villejä kurpitsoja kasvaa teiden laidoilla.
Shell Beach eli simpukkaranta. Koko ranta koostuu simipukankuorista hiekan sijaan.











Majoitus. "Vain" $140 huone/yö, ei edes omaa kylppäriä vaan jaettu. Aikas hintava.. vaikka Monkey Mia hieno paikka onkin! 



Shown päätähdet saapuvat. Delfiiniemo ja delfiini-isoäiti poikasen kanssa, eli kolme sukupolvea. Ikää näillä oli muistaakseni 36 vuotta, 18 vuotta ja vuosi - opas tiesi kertoa.
Kaikilla oli  kiire delfiinejä katsomaan, kun ruokintatuokio alkoi.



Ympäristöviraston opas työssään.
Yleistöstä valittiin aina yksi henkilö antamaan yksi kala. Kukin delfiini sai max. kolme kalaa.
Katsoin, että jännästi ovat laittaneet kuivatun hämähäkin tuohon ilmoitustauluun. Kunnes hämähäkki lähti kipittämään. Urhean E:n käsi ja "ystävämme" huntsman, hyppäävä metsästäjähämähäkki.

E toivoo löytävänsä thorny devilin eli piikkiliskon. 

Muistutustaulu, että kissat ovat tuhoisia villipetoja Australian luonnolle eikä niitä saisi päästää irti.
Tyypillinen sää elokuussa Länsi-Australiassa.
Kävimme vierailulla vanhimpien esi-isien luona. Stromatoliitit ovat bakteerien muodostamia yhdyskuntia (nuo kivennäköiset möykyt), ensimmäisiä elollisia maan päällä. Ikää niillä on jopa kolme miljardia vuotta eli moninkerroin enemmän kuin dinosauruksilla. 
Huono sää, aika palata kotiin. 12 tunnin päähän.

2.8.2016

Perth, hajarakentamisen mekka

Luin aamukahvin äärellä paikallislehdestä jutun, jossa käsiteltiin Perthin kaupunkikuvaa ja -rakennetta, erityisesti siitä näkökulmasta, miten levällään koko Perth on ja näyttää olevan jatkossakin.

Pethin maantieteellistä kokoa ei ensi päivinä kaupunkiin saapuessaan edes tajua, vaikka lentokoneesta avautuukin horisonttiin ulottuva matto omakotitaloja ja moottori- ja valtateitä. Perthin metropolialueella on asukkaita vajaat pari miljoonaa eli enemmän kuin kolmiossa Espoo - Helsinki - Vantaa, mutta tämä yksi kaupunkialue kattaa matkan Helsingistä Lahteen.

Jos Perth siirrettäisiin Suomeen tälle janalle, Perthin keskusta osuisi Mäntsälään, eteläisin esikaupunki Mandurah olisi Helsingissä ja pohjoisin, metropolin viimeinen lähiö tai oikeastaan kyläpahanen Two Rocks olisi puolestaan Lahdessa. Perth sijoittuu nauhana Intian valtameren rannalle, eli parempi vertaus olisi, että Perth olisi janalla Helsinki - Hanko tai Helsinki - Kotka. Eli ihan pienestä paikasta ei ole kyse, kun maantieteellisesti mittaa.

Perthin keskusta on tämän metropolin ainut iso kauppa- ja työkeskittymä mittapuuta "oikea kaupunki", ja vaikka esikaupungeissa ja lähiöissä on omat keskustansa, eivät ne yleensä ole edes Kajaanin keskustan kokoluokkaa, vaan ehkäpä mallia Iisalmi. Tosin toiset lähiöt ovat virikerikkaampia kuin toiset, koska Perth koostuu klusterista n. 150 vuotta vanhoja kyliä, jotka ovat kasvaneet yhteen aikojen saatossa ja välit on tilkitty uusilla alueilla.

Vanhoilla alueilla, kuten Victoria Park, Subiaco, Clairmont, Applecross, South Perth ja Mount Lawley, on oma viehättävä tunnelmansa perinteisten rakennusten ja puotien myötä, ja osa uusistakin seuduista on tarkoituksella pyritty rakentamaan eläväisiksi (esim. Joondalup ja rakenteilla oleva Wellard).

Osa lähiöistä puolestaan on pelkkää omakotitaloa omakotitalon jälkeen ja välissä joku hämmentävästi kaiken keskelle tyrkätty pienteollisuussalue tai hallikauppojen meri, eli ei huikean jännittävää kaupunkielämää - puhun teistä Cannington ja Kelmscott.

Perthin keskustakin on äkkiä nähty eikä se mielestäni ole yhtä vireä, laaja ja palvelurikas kuin Helsingin keskusta, paitsi kahviloiden ja ravintoloiden tarjonnan osalta, joita aussit ilokseni rakastavat. Kulttuuria, esim. taidegallerioita ja museoita ei ole nimeksikään samaa määrää kuin Helsingissä.

Samaten kaivosbuumin laannuttua Perthin keskustasta on kadonnut paljon kauppoja ja liiketiloja on tyhjillään, koska pienyrittäjillä ei ole varaa maksaa keskustan vuokria. Tästä seuraa helposti "mädän hampaan kierre", eli kun yksi liike lopettaa, lopettavat myös liikkeet ympärillä, kun asiakkaat eivät enää hakeudu kadulle, jossa ei ole yhtä paljoa tarjontaa kuin ennen.

Perthiä on kuitenkin ratkaisevasti piristetty viime vuosina ja uutta eloa ja ilmettä on keskustaan saatu mm. taidokkailla ja jättikokoisilla graffiteilla, ruukkukasveilla ja valoilla, sekä niillä joka paikassa palvelevilla kahviloilla. Pethissä on harmikseni vallalla "massiivinen on kansainvälistä" ajattelu arkkitehtuurissa, ja mitä isompi jokin uusi ehdotettu rakennus on, sitä "kansainvälisemmäksi" sitä kehutaan (eli siis toisi Perthiin turisteja, mainetta ja mammonaa).

Itse en tajua, miten mittakaavaltaan ylisuureksi pullistettu lasi- tai teräslaatikko - yleensä vielä aakean laakean tyhjän aukion keskellä - tekee Perthistä kiinnostavamman kuin sen oman historiallisen ja uniikin luonteen vaaliminen, jota mm. Fremantlen vanhasatama-kaupunginosassa sentään tapahtuu.

Perthiläisiä kammottaa täydennysrakentaminen, koska keskimäärin ihmiset haluavat asua omalla tontilla, omakotitalossa, hieman ranch- eli maatilatyyliin (on autotallit, työkaluvajat, laaja piha, muutama koira, tilaa neljälle autolle). Syntyperäiset perthiläiset eivät tunnu pitävän kerrostaloasumista oikeana kotina ja rivitalo menee nippanappa jos aivan pakko on.

Koska Perth on suhteellisessa mielessä laaja kuin Los Angeles, tietää se paljon autoilua ja ruuhkia. Lähijuna kun kulkee vain viiteen suuntaan eikä mitenkään kierrä kaikkia yli 300:aa lähiötä. Autoilun haittavaikutusten takia Perthissä yritetään tiivistää kaupunkirakennetta, mutta se tapahtuu erittäin sattumanvaraisesti, riippuen siitä, mistä grynderi eli rakennuttaja sattuu saamaan halvan palan maata. Siksipä täällä saattaa yhtäkkiä yllättäin omakotitalomaton keskeltä pilkistää rakenteilla oleva kerrostalo, kadulla, jonka lähimaillakaan ei ole palveluja saati juna-asemaa.

Asiantuntijat jyrisevät lehtien palstoilla, että ei ei ei näin, tällä saadaan vain yhteisö kääntymään entisestään tiivistämistä vastaan, kun eräänä aamuna huvilasi aidan takana myllää kerrostalotyömaa. Tiivistäminen pitäisi keskittää jo oleviin tai muodostuviin keskuksiin, eli missä jo on kauppoja ja palveluja; ja varsinkin liikenteen solmukohta eli bussi- tai juna-asema.

Nämä seudut ovat tietenkin kalliimpia suuremman arvonsa takia, eli vähemmän kiinnostavia gryndereille. Ja jostain ihmeen syystä lautakunnat jatkavat kerrostalojen hyväksymistä esikaupunkien perukoille tai jopa pienteollisuusalueille.

Suunnittelua vaikeuttaa monikerroksinen hallinto: Perthin suunnitteluun osallistuvat osavaltiohallinto, Perthin kaupunki silloin kun kyseessä on keskustaa koskeva rakentaminen, sekä paikalliset kunnanhallitukset pormestareineen kaikkialla muualla. Kukin pormestari kilpailee parhaista kunnallisveronmaksajista muita vastaan, mikä ei ole omiaan lisäämään yhteistyötä alueiden välillä. Myös Australian valtionhallinnolla on sanansa sanottavana isoimpiin hankkeisiin (moottoritiet, junaradat, lentokenttä), joita se osarahoittaa.

Jos olet aikeissa muuttaa Perthiin tai tulla käymään, varmista, että majoituksesi lähellä on juna-asema. Tai edes bussi. Mikäli tiedossa on runsaasti asiointia keskustassa, suosittelen asumaan Free Transit Zonella (FTZ) eli City of Perthin alueella (kartan saa Transperthin nettisivulta), jossa busseissa saa matkustaa ilmaiseksi. Junatkin ovat FTZ:lla ilmaisia, mutta tällöin pitää olla hallussa Transperth-matkakortti, vaikkei sitä tarvitsekaan lipunlukijaan piipata.

Jos tutustuminen Australian kaupunkisuunnitteluun tai toimistotyöelämään ylipäätään kiinnostaa - humoristisesta näkökulmasta - suosittelen lämpimästi aussisarjaa Utopia, joka kertoo kuvitteellisen Nation Building Authorityn eli Suurhankeviraston arjesta. Sarjassa käsitellään jokseenkin jokainen aussijulkishallintoon liittyvä klisee ja ongelma, kieli poskessa. Jos pidit brittisarja Konttorista, Utopia saattaa iskeä nauruhermoon ainakin ajoittain.

Perth parhaimmillaan.
Perth vähemmän parhaimmillaan.
Nation Building Authority´n Tony (toimitusjohtaja) yrittää jälleen kerran ratkoa väistämätöntä byrokratian solmua kaavoitushankkeessa. Utopia-tv-sarjasta.