Milloin ulkomaille asumaan? Tarina Kanadasta

Näin ulkosuomalaisena tapaa karkeasti ottaen kolmenlaisia expatteja eli muita maatamuuttaneita. Yksi ryhmä ovat he, jotka ovat ulkomailla jo lähtökohtaisen väliaikaisesti - työkomennuksella, opiskelujaksolla, WH-viisumilla, irtiotolla. Toinen ryhmä ovat he, jotka ovat lähteneet jäädäkseen: on ollut alusta asti selvää, että entiseen kotimaahan ei ole hinkua takaisin, vaan elämä on nyt täällä. Ja kolmas, ehkä kaikkein suurin ryhmä, ovat lähteä vai jäädä- tyypit. Eli ne ihmiset, jotka ovat uudessa maassa enemmän tai vähemmän pysyvästi, mutta joilla kuitenkin käy mielessä ainakin satunnaisesti, että pitäisiköhän sittenkin palata sinne alkuperäiseen kotiin, vaikka tämä uusikin maa on ihan hyvä ja kodilta tuntuva koti.

Mihin ryhmään kuuluu, riippuu mielestäni ensisijaisesti elämäntilanteesta, ja ryhmästä toiseen myös liu'utaan yleisesti. Ensin kuuluin ryhmään 1, sitten 3, nyt eniten ryhmään 2 eli pysyvät. Mutta liekö sellaista ryhmä 2:n jäsentä oikeasti olemassakaan, jolla ei yhtään kertaa olisi käynyt mielessä, että on muuten aika ikävä Suomen juhannusta, joulua, kesää, talvea, perhettä, sukua ja kavereita - olisiko helpointa asua saman maan rajojen sisällä tai edes samalla mantereella? Itse en juuri tällä hetkellä ikävöi, mutta samaistun täydellisesti niihin ihmisiin, jotka ikävöivät niin että paluuliput on pakko ostaa. Olen ollut se ihminen aiemmin.

Vuosikymmen sitten (kääk!) lähdin yliopistosta vaihto-opiskelijaksi Kanadaan, Reginan pikkukaupunkiin keskelle valtavaa preeriaa, jotakuinkin mantereen maantieteelliseen puoliväliin Saskatchewanin osavaltioon. Tämä oli ensikosketukseni ei-eurooppalaisen kulttuurin kanssa ja kulttuurishokkihan siitä seurasi. Vaikka olenkin pikkukylässä kasvanut, olen henkeen ja vereen city-ihminen eli tykkään siitä, että ympärillä on vipinää, pörinää, menoa ja ihmisiä. En tarvitse ympärilleni New Yorkia, mutta mikään Helsinkiä pienempi on liian pieni.

Reginassa on 200 000 asukasta eli se on Turun ja Tampereen luokkaa, mutta se on rakenteeltaan pahimman luokan modernistista (1960-l) amerikkalaista autokaupunkia: minimikokoinen keskusta, jota ympäröi loputon omakotitalomatto katkottuna säännöllisillä ostoskeskus- ja kevytteollisuusalueilla. Ja niiden yhtä loputtomilla parkkipaikoilla. Reginaa ja monia muita keskilännen kaupunkeja kuvaa vain yksi adjektiivi. R u m a. Täällä Perthissä olen jo hieman tottunut nelikaistateihin, joiden laidoilla on kilometritolkulla sekalaisia metallihalleja: huonekalu-, auto-, puutarhatarvike-, työkalu- ym. kauppoja. Regina oli kuitenkin ensimmäinen paikka jossa tällaiseen mielestäni syövyttävän epäesteettiseen katumalliin törmäsin näin isossa mittakaavassa. Ja inhosin sitä.

Olen visuaalinen ihminen yleisestikin ja ympäristö vaikuttaa mielialaani kovasti, säätilojen ja näkymien kautta. Ruma, sotkuinen, näkymäköyhä eli tylsä - paha, lannistunut tai ahdistunut mieli. Kaunis, monipuolinen, vehreä, yksityiskohtia täynnä - hyvä, innostunut, energinen mieli. Eli Regina oli suoraan sanoen vihoviimeinen valinta meikäläisen luonteelle.

Autokaupungin ongelma minulle on se, että mitä siellä oikein on tarkoitus tehdä? Minnekään ei pääse ilman autoa (joukkoliikenne toimi juuri ja juuri sen verran, että pääsin omakotitaloalueelta yliopistolle). Yhtään kivaa kävely- ja ajanviettoaluetta ei ole, paitsi ostoskeskukset. Ja niissä taas ei ole muuta katseltavaa kuin kaupat, joissa taas ei ole paljoa järkeä palloilla jos ei halua ostaa tai ei ole varaa ostaa mitään. Edes oman kodin ympäristössä ei voi käydä kävelyllä, koska omakotitaloalueilla yleisesti ei ole kummoisia jalkakäytäviä eikä jalankulkijoille ole suunniteltu reittejä - kaikkihan ajavat autoa joka tapauksessa! Edes puistoja ei alueeltani löytynyt, ja ainoa paikka, jossa edes hieman sai käppäillä ympäriinsä puistoissa, oli Reginan yliopistokampus. Joka sekin oli parkkipaikoilla päällystetty enimmäkseen.

Meikäläisestä ei todellakaan olisi tullut hyvä amerikkalainen teini. Kanadalaiset korostavat joka käänteessä, että eivät ole kuten U.S of A, mutta peruselämä oli kyllä aivan samaa kuin mitä sen kuvittelen pahimmillaan jenkkilässä olevan: tuntikaupalla autoilua, jotta pääsee töihin, ostarille, pikaruokapaikkaan, kotiin telkkarin ääreen päättömiä sitcomeja katsomaan sipsipussia tuhoten. Olen luonteeltani ja poliittiselta suuntaukseltani kulutuskriittinen (yhteen aikaan teininä ostin kaiken kirppareilta aktivismimielessä), joten törmäys shoppailua ja yksityisautoilua ihannoivan kulttuurin ja oman viherhippiasketismini kesken oli parikymppisenä kova. Samaten arkiliikuntamahdollisuuksia oli mahdoton löytää, ja niihin kuitenkin elämässäni nojaan stressinpoistajana. Sanalla sanoen, en viihtynyt.

Kanadalaiset ovat valtavan ystävällistä sakkia ja moni teki kaikkensa, jotta minä ja silloinen poikaystäväni, joka oli reissussa mukana, olisimme viihtyneet ja pitäneet maasta. Heille siitä kaikki propsit ja ikuinen kiitollisuus. Harvassa ovat niin auttavaiset, vieraanvaraiset ihmiset kuin mitä Kanadassa jatkuvasti kohtasi. Olen varma, että jossain muualla kuin keskilännen hillbilly-alueella (kellä on isoin lava-auto on kingi) asuneena olisin peräti rakastunut Kanadaan. Tykkäsin kovasti eurooppalaishenkisestä Torontosta, jossa vietimme reilun viikon, ja eritoten pidin Kalliovuorista, missä kävimme trekkaamassa. Turkoosinkristallisina kimaltavia vuoristojärviä, sinisinä siintäviä vuorenhuippuja, korkealla humisevia ikikuusenlatvoja... Suomalaisen sielu lepää.

Olin todella innoissani ajatuksesta päästä asumaan Kanadaan puoleksi vuodeksi, mutta jostain syystä olin ahdistunut koko ajan siellä asuessani. Syynä varmaankin ovat tuo kulttuurishokki, liikunnan puute, onneton ruokavalio (yliopistolla sai lähinnä sipsejä automaatista, jos ei halunnut syödä purilaisia lounasaikaan) ja kaupungin yleinen rumuus ja kiehtomattomuus. Mikä pointti on matkustaa, jos ei pääse tutkimaan jotain uutta, jännittävää, antoisaa, mielenkiintoa kutkuttavaa, valokuvaamista inspiroivaa?

Näin jälkikäteen en myöskään suosittele vaihtariutta seurustellessa: koin syyllisyyttä, jos en tullut yliopistolta suoraan kotiin poikaystävän luo, eli missasin suurimman osan opiskelijariennoista, joihin puolestaan aiemmalla vaihtarikaudella Budapestissa osallistuin mielelläni. Koska olin liikkeellä kahdestaan enkä yksin, en nähnyt läheskään tarpeeksi vaivaa tutustuakseni uusiin ihmisiin ja hankkiakseni kavereita, ja ei minua tietenkään kukaan tullut kotoa hakemaan. Näinpä minulla ei olekaan juuri ollenkaan tuttuja Reginasta.

Yleinen viihtymättömyys yhdistettynä yksinäisyyden tai irrallisuuden tunteeseen jätti aivan liikaa tilaa koti-ikävälle ja syyllisyydelle siitä, että 'hylkäsin' perheeni itsekeskeisistä syistä nähdä maailmaa. Minulla oli kirjaimellisesti äitiä ikävä melkein koko ajan. Jännä juttu näin jälkikäteen, että Budapestissa 19-vuotiaana en harmitellut perheeni hylkäämistä: osin varmaan siksi, että se oli muutenkin 'luonnollinen' aika irtiotolle eli aikuisuuteen ja omaksi itsenäiseksi itsekseni kasvamiseen, ja osin siksi, että rakastuin Budapestiin tulisesti sen kauneuden, mystisyyden, romanttisen rapistuneisuuden ja boheemiuden takia.

Tätä samaa ei Regina tarjonnut mitenkään. Ja ollessani jo lähempänä kahtaviittä kuin kahtakymppiä, koin syyllisyyttä siitä, etten ole Suomessa, asetu aloilleni, hanki vakivirkaa, perusta perhettä, käy lenkillä ja saunassa, asu vanhempieni naapurissa ja ole kunnon suomalainen sillä mallilla, jota yhteiskunta tuputtaa. Eli ajankohta ja elämäntilanne oli aikalailla väärä Kanadan-irtiotosta nauttiakseni. Näin jopa kaipaavia unia aivan arkisista Suomen-asioista, kuten vaatekaupoilla käynnistä tietyssä KappAhlissa torin kulmalla, kun lumihiutaleet leijailevat hiljakseen joulukuun alun valossa. Häh? En ole mikään KappAhl-fani. Joulukuun valosta tykkään.

Palasin Suomeen v. 2007, väkersin graduni loppuun, erinäisen pätkätöiden ja freelanceroinnin jälkeen työllistyin oikein uraputkeen. Asetuin aloilleni. Hankin kodin poikaystävän kanssa lähestulkoon vanhempieni (ja hänen vanhempiensa) naapurista. Kävin lenkillä ja saunassa ja Namikan jumpassa ja Prismassa. Kävin jäällä kävelyllä talvisin, laitoin jouluvalot ikkunaan. Ihailin syksyn väriloistoa, mutta tuskailin marraskuun sateita, kelmeänoransseja katuvaloja harmaankuultoisten tihkupilvien alla. Lounaaksi söin lähes aina samaa valmispastaa, jota hain lähi-K-kaupasta työpaikan naapurista.
Ja olin onneton.

Kunnes muutin Australiaan ja ravistin kaikkien muiden odotukset - tai kuvittelemani odotukset - harteiltani. Pitäköön tunkkinsa, meikä elää nyt!

Tässä kotini kymmenen vuoden takaa, tarkemmin sanoen koti oli alivuokrahuone kellarissa. Kylmä kuin mikä.

Regina matkailuesitteissä. Pilvenpiirtäjäkeskusta ja keskuspuisto ovat tasan tässä kuvassa. Ympärillä ei ole mitään kaupunkikeskustaelämään liittyvää, paitsi teitä ja parkkipaikkoja ja toimistohalleja.

Regina todellisuudessa. Huomaa jalkakäytävien ja jalankulkijoiden täydellinen puute.

Peri-saskatchewanilaista maisemaa. 

Tuttu näky keskilännessä. Alavaa, moottoriteitä, isoja autoja. 

Matkalla Kalliovuorille. Elk- eli kanadanhirvilauma laitumella.

Kalliovuorista tykkäsin.

Turkoosinkirkas vuoristovesi ei ole legendaa vaan täyttä totta.

Kuin elokuvista. The Rocky Mountains. 

Kymmenen vuotta nuorempi minä torontolaisessa näköalatornissa. Voisinpa lähettää viestin menneeseen: elä ressaa ja angstaa.

Päiväretkivinkki Perthissä: Guildfordin vanha kaupunki

Mikäli keskusta, Fremantle, Cottesloe-ranta, Scarborough-ranta, Swan Riverin jokivarsi ja Kings Park on jo nähty, suuntaa ihmeessä tänne.

Tapahtumapaikka: Guildford, Perth; tarkennettuna Little Guildford-kahvila ja ravintola.

Miksi? Muuten vaan, jos on vapaapäivä, viikonloppu (etenkin pitkä viikonloppu) ja aurinkoisen lämmintä, kuten pääosan vuodesta on. Lisäksi Little Guildfordilla on hyvät arvosanat Zomatossa (ent. Urbanspoon) eli täkäläisessä ruoka-arvosteluraamatussa. Koekaniineina toimittuamme voin vahvistaa Zomaton arviot: olipa hyvää, ja kaunis paikka!

Miksi juuri Guildford? Se on yksi kolmesta historiallisesta Swan River Colonyn kaupungista eli perua niiltä päiviltä (1820-luvulta), kun Perth alunperin asutettiin valkolaisten toimesta. Perth oli siirtomaakylistä toinen ja Fremantlen satamakaupunki kolmas. Guildford on nykyään Perthin kaupunginosa n. 12 km koilliseen keskustasta.

Guildford on Perthin keskustan ja Freon ohella paikka, jossa on laajimmin ja yhtenäisimmin säilynyt vanhaa rakennuskantaa ja ilmettä 1800-luvulta, samoin puistoja ja nyt tukevarunkoisia puita siirtomaa-asuttajien ensi-istutuksista. Guildford oli perustamisaikaansa ns. paremman väen seutu, nyt se on suosittu (romanttisesti rapistuneiden) huviloiden bongailupaikka, kahvilakatu sekä antiikkiliikkeiden tyyssija. E:n mielestä antiikki ei muuten ala niin tuoreesta ajankohdasta kuin 1800-luvulta, mutta täällä se on jo vanhaa, samoin kuin Suomessakin.

Koska Perthistä ei pääse välimatkojen takia noin vain lomalle minnekään, täällä oppii harrastamaan kotiseutumatkailua ja turistiseikkailuja omassa kaupungissa. Guildford on Swan Valleyn viininviljelyalueen portti ja mukavan "eksoottinen" historiallisuudessaan - melkein tuntuu kuin kävisi päivä vanhassa Tallinnassa - reissulla.

Mitä siellä tehtiin? No syötiin! Kreikkalaista feta-oliivi-lammas-salaattia sekä brie-broileri-grillileipää salaatilla ja uuniperunalla. Kyytipojiksi juotiin lasilliset viiniä (rose oli hyvää ja raikasta, merlot-punaviini keskinkertaista), istusteltiin, juteltiin, nautittiin kesäsäästä. Kävelimme myös ympäriinsä Guildfordin maisemissa, otimme valokuvia ja tarkastelimme jokaista nähtyä puuta, koska E on niihin nyt ammattinsa puolesta perehtynyt ja opettaa allekirjoittanutta tunnistamaan ja nimeämään lajeja, kuten 170 eukalyptussorttia, jotka täällä kasvavat. Ja lajeja on toki muitakin kuin ne eukalyptukset :D

Kansalainen ja ylpeä siitä

Neljä vuotta ja kolme kuukautta Australiassa ja nyt olen virallisesti kirjoissa ja kansissa australialainen. Koska suomalaisilla on oikeus ja mahdollisuus kaksoiskansalaisuuteen, olen toki myös suomalainen edelleen. Ensi viikolla on edessä aussipassin haku, jotta pääsen matkustelemaan, suomipassista kun parhaimmoilleen loppuu veto ylihuomenna.

Kansalaisuusseremonia oli eilen ja se meni tälläviisiin:

Kun kansalaisuustestin läpäisee, saa kutsun kansalaisuusseremoniaan, jonka järjestää oma kotikunta. Me East Perthin asukkaina kuulumme City of Perthin alaisuuteen, ja juhla oli Perthin Council House'ssa, joka on iso betonimuhkula St Georges Tce:lla Supreme Court Garden'in eli Korkeimman Oikeuden Puiston reunassa. Ausseilla on vähän eri ote betonibrutalismiin kuin suomalaisilla, ja tämä betoni- ja lasineliö tuikkii iltaisin kaikissa sateenkaaren väreissä, koska muuten se olisi liian ankea.

Seremoniaa varten tuli ilmoittautua Council Housella klo 17:30 kuudelta alkavaa tilaisuutta varten. Kohelsin hieman ilmoittautuessa, sillä en ensin tajunnut, mitä tarkoitetaan kandidaatilla ("kandidaateille" ja vieraille oli eri sisäänmenosysteemi): minähän se kandidaatti olin, kansalaisuuskandidaatti. En tajunnut outoa titteliä, koska mielestäni kansalaisuustestin läpäissyt ei ole enää mikään kandidaatti eli kokelas. No anyways.

E ohjattiin suoraan saliin istumaan, kun taas minut ohjattiin eri ovesta tehokkaasti Australian vaalivirkailijoiden kynsiin. Täällä äänestäminen on pakollista, ja äänestämättä jättämisestä saa sakot. Niinpä kaikki meidät kandidaatit listattiin ennen kansalaisuuden saamista äänestysrekisteriin. Käytännössä se oli yhden lomakkeen täyttö - henkilötiedot, osoite, ajokortin nro tai muu henkkari - siinäpä se. Eikä minua olisi edes tarvinnut patistella, sillä yksi tärkeä motiivi kansalaisuuden hakemiselle on minulla ollut oikeus äänestää, sen verran poliittisesti innokas asioihintuppautuja olen.

Pääsin vessan kautta (viimeinen tsekkaus, että on tukka hyvin) myös saliin odottamaan E:n viereen tilaisuuden alkua. Paikka oli aikamoisen arvokas, Council Housen ylin eli 11. kerros, josta on mahtavat näköalat Swan River'ille ja valmistumassa olevalle Perthin uudelle ylpeydenaiheelle, Elizabeth Quay-rannalle, josta pitäisi tulla Singapore-henkinen pramea hotelli-, ravintola-, ja viihdealue. Salissa soitti pianisti oikein live-musiikkia. Saimme kuulla, että tänään kansalaisuuden saa 56 ihmistä ja paikalla olivat myös kaikkien vieraat, max. kaksi vierasta per kandidaatti; paitsi että edessämme istuneella intialaisella miehellä oli neljä vierasta... aijai, ei suomalainen uskaltaisi heti rikkoa sääntöjä. No, ihan kaikilla ei ollut yhtään vierasta, eli kaipa ilmoittautuessa kerrotaan, mahtuuko pari ekstrasukulaista mukaan vai ei.

Tilaisuuden veti Perthin Deputy Lord Mayor eli herra varapormestari, en tiedä missä itse ylin pamppu eli madame pormestari oli. Seremonian kulku oli yksinkertainen: ensin on valan vannominen Australialle, sen jälkeen kansalaisuustodistusten jako, sitten puhe, toinen melkein samanlainen vala ja lopuksi kansallishymni yhteislauluna.

Olen sen verran joukkuepelaaja, että kaikki tällaiset joukkotapahtumat koskettavat minua (oli kyseessä sitten Suomen jääkiekkokulta, itsenäisyyspäivän paraati, tai olympialaisten avajaiset), joten tässäkin seremoniassa nieleksin kyyneleitä. Ei välttämättä siksi, että se olisi ollut kovasti tunnelmallinen - varapormestari oli itse asiassa hyvin tyypillisen rempseä aussi ja letkautteli milloin mitäkin läppää puheessaan - vaan siksi, että yhteenkuuluvuuden tunnetta rakennettiin hienosti tilaisuudessa. Ja sehän sen päämäärä olikin.

Seremoniaan kiteytyivät mielestäni Australian parhaat tai sanoisinko ihannoidut ja idealisoidut puolet, jotka eivät välttämättä aivan näin puhtaina koskaan missään muussa elämässä toteudu. Mutta pitäähän sitä tavoitteita ja ihanteita olla.

Esimerkiksi valan vannominen tapahtuu kahdessa erässä: toinen vala on niille, jotka lupaavat olla uskollisia Australialle ja kunnioittaa sen arvoja "Jumalan kasvojen edessä" ja toinen on ns. maallinen vala ilman uskonnollista sävyä. Kukaan ei kysele, että onko kaikilla varmasti sama tulkinta Jumalasta, vaan jokainen vannoo sen uskon alla, johon uskoo. Uskonnottomat puolestaan vannovat ja lupaavat samaa lojaaliutta ilman uskon tuputusta. Samassa salissa sulassa sovussa, eikä kukaan vouhaa toisin ajatteleville, että nyt te teitte tämän väärin. Elä ja anna elää. Mielestäni on erittäin vahvaa symbolismia, että teksti luetaan hindujen, muslimien, kristittyjen, taoistien ja keiden vain kesken yhteen ääneen eikä se aiheuta mitään eripuraa kellekään.

Valan jälkeen jaetaan kansalaisuustodistukset yksitellen niin, että kunkin nimi ja aiempi/toinen kansalaisuus luetaan ääneen. Vaikka ensin ajattelin, että onpa kummaa yksityisyyden paljastelua (mistä on kotoisin), tulin äkkiä tulokseen, että kansalaisuuksien lukeminen itse asiassa on omiaan vahvistamaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tulemme kaikilta maailman kolkilta samaan maahan, samaksi kansaksi, samojen lakien, oikeuksien, velvollisuuksien ja vapauksien ääreen. Kukaan ei ole toista parempi, eikä yksikään kansallisuus tai etnisyys saa etusijaa (ainakaan ihannekuvissa ja juhlapuheissa). Tässä samassa seremoniassa kansalaisuuden saivat useammat tulijat mm. Egyptistä, Brasiliasta, Etelä-Koreasta, Kolumbiasta, Filippiineiltä, Malesiasta, Intiasta, Iranista, Panamasta, Italiasta, Iso-Britanniasta, Irlannista, Venäjältä sekä minä ainoana Suomesta.  Myös yksi eestiläinen löytyi listalta.

Varapormestari painotti juhlapuheessaan oikein kahteen otteeseen saman kappaleen lukien, että "vaikka nyt olette kansalaisia, kukaan ei oleta eikä odota, että luopuisitte omasta kulttuuristanne, tavoistanne, historiastanne ja identiteetistänne." Tälle aplodeerattiin. Kaikkihan lupasimme valan muodossa, että kunnioitamme ja noudatamme Australian lakeja, oikeuksia, velvollisuuksia ja vapauksia. Mutta niitä voi noudattaa omia tapoja ja traditioita vaalienkin.

Puheessa myös korostui, miten jokainen aussi on alkujaan "migrant" eli maahanmuuttaja: toiset (tai pikemminkin heidän sukunsa) vain ovat olleet maassa pidempään kuin toiset, joko 60 000 vuotta, 200 vuotta tai neljä vuotta, eli kansalaisuuden saamiseen vaaditun minimin. Monikulttuurisuuden kirouksesta ei kuulunut halaistua sanaa, päinvastoin. Sitä, että Australia maana ja kulttuurina perustuu monipuolisuuteen, monikulttuurisuuteen ja erilaisten ajattelutapojen ja kieliryhmien mukanaan tuomaan monitaitoisuuteen, ei olisi voinut tilaisuudessa enempää alleviivata.

Lopuksi laulettiin Australian kansallislaulu, jota ihan rehellisesti sanoen en ole edes koskaan ennen kuullut. Sitä ei esitetä urheilukisoissa eikä muutenkaan juuri missään; toisin kuin Maamme-laulu, jonka kuulee kaikissa jääkiekkomatseissa ja itsenäisyyspäiväjuhlissa. Laulu laulettiin kuin virret kirkossa konsanaan: perässä laahaten, puoliääneen mumisten, nuotteja kuulostellen - lähteekö melodia nyt ylös- vai alaspäin.

Lopuksi kaikille tarjoiltiin juhlamaljat ja cocktail-paloja, aussimalliin bbq-teemalla eli pikku party pie'tä (mitähän lie ovat suomeksi, sellaisia pieniä pyöreitä lihapiiraita), grillivartaita, grillikanankoipia ja erilaisia leipäsiä ja keksejä suolaisin täyttein. Me vetäisimme nälissämme pari lautasellista ruokia ja kaksin käsin juomiakin, kun juhlan aihetta kerran oli. Jämähdimme juttelemaan mukavan pariskunnan kanssa pippaloiden loppuun saakka niin, että tarjoilijan piti käydä patistamassa meidät ja parit muut mattimyöhäiset ulos hiljentyneestä juhlasalista.

Kaikenkaikkiaan tilaisuus oli erittäin onnistunut esimerkki siitä, miten rakennetaan yhteenkuuluvuuden tunnetta, isänmaallisuutta, ja ylpeyttä siitä, että saa kuulua joukkoon. Australia, tämän homman hanskaat täydellisesti.
Maanantaina aussipassin hakuun.

Sateenkaari päättyy Council Houselle kansalaisuusseremoniaan.

Tällaiset maisemat avautuivat 11. kerroksesta, tuo mutakuoppa oikealla on Perthin tuleva ylpeys Elizabeth Quay eli Ellun Satama - mikseivät tajunneet mahkua Queen's Landing?

Kansalaisiksi tullaan kaikkien keskeisten symbolien alla: kuningattaren, Australian lipun ja vaakunan.

Tilaisuuden alkua odotellessa, jännittää!

Kansalaisuustodistus tuli valmiiksi kehystettynä, aika hyvä palvelu! Poseeraus varapormestarin kanssa.

Ja poseeraus itsekseen. Se virallinen kuva varapormestarin kanssa lähetetään kotiin printattuna.

Perth Council House, juhlan paikka.

Tällainen yllätyslahja kansalaisuuden kunniaksi tuli ystävältä tänään, jee ja kiitos! Sisällä oli aussiteemainen kokoonkäärittävä vesinyssäkkä (camel bag), sekä kengurulogolla varustettu muistikirja australialaisia ajatuksia varten :) 

Kenen darling?

Australiassa suomalaista hämmentää aluksi kovastikin eräs asia. Puhuttelu nimittäin. Täällä on kohtuullisen tavallista, että täysin vieraat ihmiset kutsuvat sinua hellittelynimillä darling, love, sweetie tai honey. Yleensä lepertelijä on vanhempi naisihminen (itseäsi vanhempi siis, ja mitä vanhempi rouva on kyseessä, sen todennäköisemmin olet hänelle love tai darling). Kuitenkin myös samanikäiset naiset voivat lovetella sinua, erittäin satunnaisesti myös miehet.

En ole etiketistä satavarma, mutta näköjään kahvilan mieskassan on sopivaa kysyä "what would you like to have darling" eli mitä haluaisit, kullannuppu, mutta miespuolisen työkaverini ei ole sopivaa puhutella minua darlingiksi. Ainakaan näin ei kukaan koskaan tee. Johtuu varmaan osin siitäkin, että kerran yksi yritti ja tyrkkäsin saman tien jauhot suuhun napauttamalla, että en ole sun darling - koska häkellyin niin pahasti. Havaintojeni perusteella iäkkäämmät (60v+) miehet saattavat joskus yrittää tätä darlingittelua työympyröissäkin, mutta sillä on enemmän tai vähemmän sovinismin leima - tiedä sitten, eivätkö kyseiset herrat ole hoksanneet sovinismia, vai tekevätkö tahallaan? Darling on siis Aussilan tytöttelyä, jos se on tehty väärässä kohti.

Sen sijaan ihmisiä puhutellaan aina näiden etunimellä, kun halutaan olla kohtelias. Good morning Anu, how are you Anu, how's things Anu, have a good night Anu. Äskettäisessä koulutuksessa oikein painotettiin, että nimen hokemiseen pitää päästä äkkiä toiseen tutustumisen jälkeen, koska sillä saa mukavasti henkilökohtaisuutta mukaan peliin. Aijaa, eikö työympyröissä voi olla vaan viileän asiallinen ja jämptin kohtelias....? No ei. Pitää olla mukava, personable, eli valloittava tai helposti lähestyttävä persoona.

Perthinsuomalaisten kavereiden kesken suoritetussa minigallupissa tultiin mielestäni tulokseen, että love ja darling ovat käypäisiä puhutteluja aikuiselle, ja sweetie ja honey lapselle. Naiset tosin kavereiden kesken melko yleisesti kutsuvat toisiaan honeyksi tai lyhemmin hun. Miehet taas ovat toisilleen mate tai kiwien eli uusiseelantilaisten tapauksessa bro.

Mutta jos kuka tahansa on darling ja love, niin milläs nimellä kutsutaan sitä oikeaa elämän rakkautta ja päivien valoa? Suomikaverit näyttävät usein kutsuvan puolisoaan suomalaisella hellittelynimellä kuten kulta tai rakas. Tässä on järkeä, koska ei voi mitenkään mennä darlingit sekaisin, kun oma kulta on kulta suomeksi ja loput sitten aussikultia. Itse en jostain syystä ole oppinut tähän tapaan, kuten en siihen yleisestikään, että puhuisin E:lle suomea englannin välissä, kuten jotkut kaverini siipoilleen tekevät pitääkseen suomenkielen taitoja yllä Suomi-vierailuja varten. Jotenkin ei vaan irtoa eikä muista.

Ranskalaisista lempinimistä ei ole paljoa iloa, koska ranskiksilla on ihan käsittämättömiä hellittelysanoja kuten poulet, kana tai puce, kirppu. Jestas. Ei noita. Englanniksi voisi olla vaikka pumpkin eli kurpitsa tai cupcake eli muffini. Jooei. Meillä ollaan puolin ja toisin mielikuvituksettomasti mutta automaattisen luontevasti babe, nippanappa loppuun asti lausuttuna eli enemmän beb ja tekstarikommunikoinnissa bb. BB-Anu.

Intiiminä yksityiskohtana, opin tässä joku aika sitten uuden ranskankielisen sanonnan, "olet vetävä/seksikäs", je te trouve séduisant/sexy. Se sanatarkasti meinaa "löydän että olet seksikäs". Ranskaksi ei kuulemma voi sanoa, että ajattelee (tietoisesti, rationaalisesti) toisen olevan seksikäs tai pitää toista seksikkäänä, vaan ranskalainen tekee löydön, paljastaa, havainnoi jo olemassa olevan faktan, että kappas kun toinen on seksikäs. Hyvällä itsetunnolla varustettujen kieli :)

Tällaisissa maisemissa ranskalaiset kutsuvat toisiaan hempeästi kanoiksi ja kirpuiksi. Kuva Googlen kuvahaulla.

Suomalainen, ennakkoluulojen uhri

Kun ulkomaalainen muuttaa Suomeen, kohtaa hän väistämättä ennakkoluuloja. Lähtömaasta riippuen ennakkoluulot ovat joko harmittomia tai haitallisia, positiivisia tai negatiivisia, huvittavia tai järkyttävän vääristeltyjä. Suomalainen kohtaa samaa ulkomaille muuttaessaan: mitä muunmaalaiset ”tietävät” Suomesta ja suomalaisista?

Ulkomaalaiset eivät yleisesti ottaen tiedä, että joulupukki on Suomesta. Siihen nähden, miten paljon Suomi ratsastaa Lappi-mystiikalla ja joulupukin maalla, tämä jaksaa aina hämmästyttää minua. Viesti ei todellakaan ole kiertänyt koko palloa, ehkä Viroa, Saksaa, Brittein saaria ja Japania lukuunottamatta. Monille kanadalaisille, jenkeille ja ausseille joulupukki on Pohjoisnavalta. Etelä-Eurooppalaisille joulupukki on jostain pohjoisesta, ehkäpä Norjasta, Islannista tai Ruotsista? Tai saattaahan joulupukki olla myös Etelänavalta?

Suomessa on kylmää ja pimeää, sen tietävät kaikki. Tapaamistani ausseista käytännössä kaikki ovat matkustelleet Euroopassa ja monilla on sukua jossain päin Brittein saaria, eli kokemusta pohjoisen pallonpuoliskon vuodenajoista on. Englannissa sukuloineet ovat vakuuttuneita, että jos heidän esi-isiensä kotikonnuilla on kylmää, märkää ja kurjaa talvisin, niin vielä pohjoisemmassa täytyy olla vielä kylmempää, kurjempaa ja märempää. Osittain totta. Moni ihailee talvista ja lumista joulutunnelmaa, mutta vain yksi täällä tapaamani ihminen olisi kiinnostunut muuttamaan maahan, jossa talvi kestää pidempään kuin joulukauden eli pari-kolme viikkoa. Aurinko voittaa aina.

Jostain syystä kanadalaiset olivat hyvin kärryillä Suomen talvisotamenestyksestä, tai siis torjuntavoitosta. Suomalaisten sotilaiden hiihtotaidot, lumipuvut ja vihollisen hiljainen salamotittaminen metsiin olivat aiheita, joista minulta kyseltiin tasaisesti Kanadassa asuessani. Tosin kyselijöiden oma ikä oli aina lähempänä kahdeksaa- kuin kahtakymppiä, eli mahdollisesti oman suvun maailmansotamuistot ja sotahistoriakiinnostus olivat tähän spesifiin Suomi-tietouteen syynä. Australiassa minulta ei ole kertaakaan kysytty tästä palasta Suomen historiaa. Sen sijaan aussit tietävät, että...

Suomalaiset ryyppäävät kuin sienet. Vähintään kerran kuussa kuulen ”hauskaa läppää” siitä, miten en tietenkään tilaa baarissa viiniä tai siideriä kuten sivistyneet ihmiset, vaan tuplavodkapaukun ja vedän sillä perskännit. Huom, en juo paljoa, eli mielikuva ei perustu todellisuuteen. Koska osa ausseistakin ihailee reipasta alkoholinkäyttöä eli mittaa ”mies- tai naiskuntoa” ryyppykestävyydellä, aina vitsailu ei ole pahantahtoista. Mutta ehkäpä puolessa kommenteissa on mukana kätketty piikki siitä, miten moukkamaista on ryypätä taju kankaalle. Suomalaiset ja venäläiset yhdistetään tai sotketaan toisiinsa slaavilaisen kirkkaan viinan maina, eikä maine ole aina imarteleva.

Suomalaisista myös tiedetään, että he ovat väkivaltaisia ja itsemurha-alttiita. Jos mitään tilastoja tutkii, näinhän se näyttää ulkopuolisen silmiin. Suomessa tehdään Länsi-Euroopan maista eniten tappoja ja ampuma-aserikoksia, ja myös eniten itsemurhia väestömäärään suhteutettuna. Suomi on murhissa (intentional homicide) mitaten Euroopan vaarallisin maa Viron, Maltan, Albanian, Kosovon ja Norjan jälkeen. Suomessa myös tehdään Euroopan maista eniten itsemurhia, heti Latvian jälkeen – Suomen ollessa samassa toivottomuusloukussa köyhien tai sodan ravistelemien Afrikan, Itä-Euroopan ja Kaukasuksen maiden kanssa.

Jos näiden tilastojen pohjalta lähtisi suunnittelemaan lomaa tai vaikka sitä turvapaikan hakua, aika masokisti pitää olla, että juuri Suomeen haluaa. En tiedä, ovatko aussit tutkineet samoja tilastoja, kuulleet ja lukeneet uutisia, vai järkeilleet vain itsekseen että pitkä pimeä talvi ja vodkakulttuuri eivät ole terveellinen yhdistelmä, mutta reilusti joulupukin olemassaoloa enemmän minulta kysytään: ”niin eikös Suomessa tehdä paljon itsemurhia?”

Aussit, sen paremmin kuin kanadalaisetkaan, eivät sanottavammin tiedä Suomen menestystarinoista. Nokian tunnistaa suomalaiseksi (vai onko se enää edes suomalainen?) vain harva sen japanilaiselta kuulostavan nimen takia. Angry Birdsin suomalaisuus on tullut yllätyksenä ihan jokaiselle, jolle olen sen kertonut. Mika Häkkinen ja Jari Litmanen tunnetaan jonkin verran, kanadalaiset tunsivat myös suomalaisia NHL-pelaajia. Mutta kun esim. Euroopan suosituin urheilulaji on jalkapallo ja Australian AFL eli aussifutis, rugby ja kriketti; ralli-, F1-, mäkihyppy-, ym. edustajat eivät ole kummallakaan mantereella mitenkään tapetilla ja ihmisten huulilla. E esimerkiksi ei ollut koskaan kuullut lajista nimeltään mäkihyppy ja mäkihyppytorni oli Suomen-loman kuvatuimpia nähtävyyksiä, vaikka kyllä lajissa ranskalaisetkin kisaavat.

Viisumiviranomaisten kanssa suomalainen masentuu, koska aussivirkailijan mielestä suomalainen maisterintutkinto (5-6 vuotta opiskelua) on yhtä kuin aussikandi (2-3 vuotta opiskelua), jos suomalainen on valmistunut ennen Bolognan sopimusta eli sitä sääntöä, että kaikkien tulisi erikseen ottaa kandin tutkinto ja sen jälkeen maisterin tutkinto ulos, eikä rykäistä kumpaakin samaan todistukseen. Suomalainen koulutus ei nykyään aina kelpaa Aussilassa työnsaantiin, esimerkiksi sairaanhoitajien rekisteröintiprosessia on kiristetty naurettavuuksiin asti.

Myöskään opettajaksi ei pääse, jos ei ole erillistä opettajan pätevyyttä, joka täällä hankittuna vie kaksi vuotta yliopisto-opintoja. Mitään sijaistuksiakaan ei pääse tekemään, kuten Suomessa (jossa sijaistin ammattikoulussa ja aikuisopistossa ilman opettajan pätevyyttä tai kouluttajatutkintoa). Suomalaista tämä korpeaa, koska kaikkihan tietävät, että suomalainen koulutus on maailman parasta laatua ja down underilaisten tulisi olla kiitollisia, että saavat opetusta suomalaiselta. Mutta ei.

Itse en pysty täällä työllistymään ex-alalleni kaupunkisuunnitteluun ja kaavoitukseen, koska minulla ei ole virallista kaavoittajan tai arkkitehdin tutkintoa, vaan kaupunkitutkijan - eikä neljän vuoden työkokemus paina vaakakupissa, koska kokemus on ulkomailta. Ei ole yhtä hyvä suomalainen tutkinto tai työkokemus kuin Australian, jos ausseilta kysytään.

Vuodatuksen tarkoitus ei ole masentaa eikä entisestään negatiivistää suomalaista henkistä ilmapiiriä ”ne vaan pahaa meistä ajattelee, tai edes tiedä että ollaan olemassa” – tyyppisesti. Suomalaisilla kuitenkin keskimäärin on maine rehellisinä, joskin hiljaisina ja ehkäpä vähän tylynpuoleisina työteliäinä tapauksina. Silti tai tästä johtuen, miljoona ulkosuomalaista pärjää hienosti maailmalla suomikuvaa kiillottaen (tosin aika ajoin myös tahrien).

Pointtini on, että kun lähdetään yleistämään, kuvittelemaan, epäilemään osaamista sekä tilastoja lukemaan kuin vanha vihtahousu raamattua, niin tulokseksi saa, mitä haluaa uskoa ja mikä mätsää ennakkokäsityksiin (pimeä viinanhuuruinen maa = tappoja ja väkivaltaa, liekö niillä kunnon koulutustakaan kun ei ole kovin kummoisia käytöstapoja). Eli ehkäpä ihan jokainen juoru ja väite, joka pakolaisista kiertää netissä, ei perustu aivan puhtaaseen – tai edes puolivillaiseen – totuuteen.

Ensimmäisiä kuvia, joka Googlesta pompahtaa haulla Finland.

Vapaaehtoisena Punaisella Ristillä - miltä tuntuu lipaskeräys?

Tänään arvostelussa lipaskerääjänä kadulla toimiminen. 

Miksi? Näin Punaisen Ristin ilmoituksen netissä, jossa etsittiin vapaaehtoisia vuosittaista katukeräystä pyörittämään. Keräys on Australiassakin samaan aikaan kuin Suomessa Nälkäpäivä, mutta täällä keräyksellä ei ole teemanimeä. Koska kerääjäksi voi ilmoittautua miten pitkäksi tai lyhyeksi aikaa vain, ajattelin, että no kyllä nyt pari tuntia aidanseipäänä heiluttaa kolehtikippoa kadulla hyvää tarkoitusta varten. Otin töistä vapaata perjantaiaamuna asiaa varten (koska töissä on ollut poikkeuksellisen hiljaista muutenkin) ja eikun kadulle. 

Miten pääsee mukaan? Ilmoittauduin ennakkoon Punaisen Ristin koordinaattorille netissä ja uudelleen kasvotusten lippaiden hakupisteessä Perthin kaupungintalolla. Sain nimikyltin, lippaan ja liudan tarroja, joita voi jakaa lahjoittajille, sekä ”suunnilleen” ohjeen paikasta, jossa minun tulisi pysytellä: Perthin rautatieaseman, keskusaukion ja kävelykadun haarukassa Forrest Place'lla. 

Miten tapahtuu käytännössä? Aussikielellä katukeräys on nimeltään tin rattling eli tinan kilistystä, kolikoiden kippokilinän mukaan. Sitä keräys hyvin kirjaimellisesti on. Kun purkkia heiluttaa tai paukuttaa tamburiinin tapaan, sillä saa aikaan pientä melua olinpaikastaan ilmoittaakseen, muttei ärsyttävää möykkää. Kilinä myös viestii, mikä on homman nimi, miksi tässä seison: ihmiset älyävät kolikoiden äänestä, että jotain se kerää, ja purkin kyljestä (tai päällä olevasta liivistä, jos sellainen annetaan) voi lukea organisaation nimen. 

Aluksi kipon kilisyttely ujostuttaa, eikä kadulla tee mieli mitään huudellakaan. En myöskään tykkää lähestyä kulkijoita suoraan, koska itseäni ahdistavat feissareiden ja kerääjien täsmähyökkäykset kadulla. En usko, että takiaistaktiikalla saa aikaan hyvää mieltä, hyvää mainetta edustamalleen organisaatiolle, tahi edes kunnolla puristettua niitä lahjoituksia. Siispä valitsin metodiksi harmittomalta ja ystävälliseltä näyttämisen, eli seisoin paikallani purkkia rummuttamassa ja hymyilin ja välillä myös tervehdin joka suuntaan, mutten jahdannut ketään. 

Missä? Paikkanani oli Perthin keskusaukio, jossa oli vaihtoehtoina seistä ihan vaan siinä aukiolla, rautatieaseman pääoven edessä, kahvilan ja rullaportaiden edessä, tai kävelykadun laidalla. 
Ensin seisoin aukiolla. Ei hyvä. Ensinnäkin siinä paistaa aurinko, ja aurinkolaseja ei kannata pitää päässä kun hakee katsekontaktia. Pian alkaa kuitenkin päätä särkeä ilman suojaa. Toisekseen, kun pojottaa yksikseen keskellä aukeaa, kukaan ei mielellään kävele läheltä, kun tilaa väistää on. Pari ystävällistä sielua tuli asiakseen luokseni antamaan rahaa, mutta kovin oli hiljainen kohta se.

Seuraavaksi yritin kahvilan edustaa. Ei hyvä sekään. Opin, että kun ihmiset ovat menossa ostamaan jotain, he eivät halua, että joku kyttää heidän rahojaan (vaikka siis vain seisoin taustalla). Älä tule mun ja aamukahvini väliin, leijui käsinkosketeltavana ääneenlausumattomana pilvenä. Oletin, että vaihtorahat saatuaan ihmiset ehkä keksisivät tiputtaa pari kolikkoa purkkiini, mutta kahvilan edessä en saanut yhtään lahjoitusta.

Kolmas paikka oli rautatieaseman edessä. Virheliike jälleen. Ihmisillä on (oikea tai teeskennelty kiire) junaan tai sieltä pois, ja toisekseen rautatieasema on pahamaineinen feissariansa muutenkin, kuin Kamppi Helsingissä. Eli siellä on tavallisesti liikaa kerääjiä – vaikkei tänään lisäkseni ollutkaan muita – ja ihmiset ovat tottuneet vetämään laput silmille ja puskemaan kyntöhevosena rahanruikuttajalaumojen halki. Tälläkin kertaa vain muutama pysähtyi kolikoita tiputtamaan, mutta antotahti oli luokkaa pari dollaria per viisi minuuttia. Eli ihan ok, muttei mikään kultasuoni.

Neljäs asemapaikkani oli kävelykadun varsi. Asettauduin varjoon seisomaan ja rummutin purkkia päänisisäisten biisien tahtiin, yrittäen näyttää iloiselta. Ja mikäs siinä oikeastaan oli ollessa, Perthin aurinkoisessa aamussa, tasaista ihmisvirtaa – turisteja, eläkeläisiä, opiskelijoita, perheitä sekä Perthin muotiviikkojen näytökseen suuntaavia malleja ja vieraita pällistellen. Ja tämä taktiikkahan toimi. Koska kävelykadulla lähtökohtaisesti tallustellaan näkymiä katsellen, moni bongasi minut riittävän kaukaa, joten heillä oli aikaa muodostaa ajatus: annan muuten turhat kolikot tuohon kippoon. 

Kuka lahjoittaa? Ensimmäisten 10 minuutin ajan näytti, että ei yhtään kukaan. Tiputin lippaaseen pari omaa kolikkoa kalkattamaan. Sen jälkeen tasaisena virtana tuli paridollarisia tai pikkuhiluja. Yhdeksän kymmenestä lahjoittajasta oli yli viisikymppisiä tai jo eläkeikäisiä miehiä, jotka kävelivät yksin (siis ilman vaimoa). Yksikään vanhempi naishenkilö ei luopunut rahoistaan, kuten eivät myöskään pariskuntina kävelleet. Antavatko rouvaihmiset rahat mieluummin mieskerääjille, ehkä, en tiedä. Puolen tusinaa ikäistäni tai nuorempaa naista ja miestä antoi myös rahaa. 

Mielenkiintoisena demografisena yksityiskohtana: kaikki nuoret lahjoittajat, yhtä lukuunottamatta, olivat aasialaisia. Iäkkäämmät puolestaan olivat ihan perusausseja. Toisena demografisena yksityiskohtana: yksikään lahjoittaja ei ollut liikkeellä lasten kanssa. Jotenkin ajattelin, että perheelliset haluaisivat opettaa myötätuntoarvoja lapsille, mutta toisaalta, ehkä lasten kanssa on niin kädet täynnä työtä, ettei siinä jouda lompakkoa penkomaan. 

Paljonko keräsin? Onnistuin parissa tunnissa saamaan ehkäpä $60-70, joista suurin osa tuli alle kahden dollarin summissa, mutta pari avokätistä nuorta aikuista antoi toinen kympin, toinen kolme kymppiä. Mieletön kertasumma mielestäni. Laskeskelin, että jos jokainen kerääjä saa vaikkapa tuon $30/tunti kasaan (tai Suomessa vastaavasti 20e/h), se on jo ihan tuntuva potti yhteensä, kun kerääjiä kuitenkin on kymmeniä ellei satoja per kaupunki. Eikä kukaan lahjoittaja tunne, että nyt mua riistettiin, kun kukin pääsääntöisesti antaa niitä taskun pohjalla pyöriviä pikkuhiluja, joita ei muista käyttää muihin ostoksiin kuitenkaan. 

Kannattaako ryhtyä kerääjäksi? Kyllä ja ei. Kyllä siinä mielessä, että monille on helpompi lahjoittaa aikaa kuin rahaa, ja tuottaakseni saman vaikutuksen rahana minun olisi itse pitänyt lahjoittaa tuo kuusi-seitsemänkymppiä, mikä ei ehkä ole kovin realistista. Kerääjät kadulla saavat aikaan spontaaneja lahjoituksia, joita ei netitse tapahtuisi, koska eivät ihmiset lahjoita $1,55 lahjoituslomakkeella. 

Etenkin Punaista Ristiä uskallan suositella vaikuttavuutensa takia: ainakin täällä Australiassa vain n. 5% keräysvaroista menee keräämiskuluihin, loput menevät itse avustustoimintaan. Jotkut järjestöt (yleensä pienet ja aloittelevat) käyttävät jopa puolet kerätystä rahasta keräyskuluihin.

Kerääminen oli alku-ujostelun jälkeen ihan mukavaa vaihtelua tavan työpäivään, koska vaikka enemmistö ihmisistä ignooraa kerääjän, muutama pysähtyy oikein juttelemaan ja saa hyvälle mielelle. Auttamisesta ja muiden hyväksi työskentelystä saa tutkitustikin hyvän mielen ja uutta merkityksellisyyttä elämään. Toisaalta, purkin kilistely sai miettimään, että maailman kököin homma on olla kerjäläinen. En tiedä (kuten ei moni muukaan), ovatko kerjäläiset enimmäkseen aitoja vai huijareita vai ihmiskaupan uhreja, mutta on todella surkea nököttää kadulla laajan enemmistön halveksittavana. 

Kerääjänä toimiminen ei sovi niille, jotka eivät tykkää virnistellä teko-aito-hymyyn juuttuneina paria tuntia kadulla, potentiaalista ”vitsit näytän pöljälle”-tunnetta vastaan taistellen. Tunteeseen kyllä tottuu pian ja siitä pääsee yli ensimmäisen vartin-puolen tunnin mittaan. Sen jälkeen kadulla seisoskelu purkkitamburiinia taputellen on ihan normisettiä. 

Kas näin heiluu purkki, ja purkki heiluu näin.

Elämän alkuun Australiassa - usein kysytyt kysymykset

Saan aika ajoin blogin kautta kysymyksiä elämän perusasioista - viisumi, kännykkä, vakuutukset, vuokra jne. ja vastailen niihin sekä sähköpostilla että facebookissa. Koska samasta infosta voi olla monelle Australiaan tuloa suunnittelevalle hyötyä, tässä lista perusasioita, joilla pääsee elämän alkuun, kun uuden mantereen kamara on jalkojen alla:

Viisumi mukaan lentokoneeseen?

Viisumeista löytyy erillinen postaus täältä. Viisumi-info ja etenkin niiden hinnat muuttuvat säännöllisin välein, ja ajankohtaisin tieto on tarjolla Immin eli Australian maahanmuuttoviraston sivuilla. 

Kun viisumi on myönnetty ja vahvistus on sähköpostin liitteenä saapunut, kannattaa vahvistus printata mukaan: sitä kysytään jo Suomen päässä lentokentällä ennen kuin koneeseen päästetään. Viisumi rekisteröidään passisi numeroa vastaan eli mitään viisumitarraa tai erillistä virallista viisumidokumenttia ei Australia anna. 

Passin on oltava voimassa vähintään 6kk siitä, kun Australian rajan ylittää. Working holiday- eli WH-viisumin ehtona on tietty minimimäärä rahaa pankkitilillä, mutta en ole koskaan kuullut tiliotetta keneltäkään kysytyn. Mitään haittaa tiliotteen printtauksesta ei ole, ja itse sen aikoinani tulostin ja pakkasin mukaan. Parempi varautua kuin järkyttyä rajalla, jos asiasta tuleekin sanomista. 

Henkilöllisyystodistus ja muut tarpeelliset paperit

Ota Suomesta mukaan henkkarit (passi, ajokortti jos on) ja pankki- ja luottokortti. Suomalaista henkilöllisyyskorttia tai Kela-korttia ei kukaan ymmärrä, ja rokotustodistusta ei ole kyselty missään - eivät vissiin tiedä, mikä se on. 

Jokainen tänne pidemmäksi aikaa tulija joutuu aika pian hommaamaan paikallisen identity document'in, ID:n eli henkkarit (ajokortti tai vaikkapa Proof of Age-kortti, kumpiakin myöntää Drivers and Vehicles Centre, googlesta löytyy sijainti joka kaupungissa). Ilman paikallista henkkaria ei oikein mitään asioita saa hoidettua jouhevasti. 

Suomalainen passi ei välttämättä yksin riitä vaikkapa asunnon vuokraamiseen, ja paikallista ID-pistebingoa eli henkilöllisyyden todistamista ei pysty läpäisemään ilman riittävää määrää käypäisiä henkilöllisyyspapereita, joita ovat mm. passi, aussiajokortti (huom., ulkomaalainen ei käy), Medicare-kortti eli täkäläinen kela-kortti (taas, suomalainen ei käy) sekä pankkikortti ja sähkölasku tai muu viranomaisen lähettämä kirje kotiin, jossa näkyy aussiosoite (vaikka olisi hotellin).

Jos on jo tullessa työpaikka valmiina (esim. 457-viisumilaisilla), työtodistuksia tuskin tarvitaan. Ei niitä oikein muutenkaan tarvitse, koska täkäläiset eivät niitä yleensä haastatteluissa kysele. Toki niiden englanniksi käännetyt versiot voi mukaan ottaa varuulta. Kannattaa jo koti-Suomessa laatia itselle talteen sähköinen paketti eli skannata kaikki paperit, joita voi kuvitella tarvitsevansa, ja tallentaa ne omaan sähköpostiin tai pilveen (esim. Google Drive). Ovat sitten tulostettavissa, jos äkkiä tarvitaan.

Kännykkä ja liittymä

Kännykkäliittymän saa vaikka saman tien kentältä tultua miltä tahansa operaattorilta, prepaidin nimittäin. Postpaidiin eli kuukausilaskulliseen liittymään tarvitaan täkäläinen osoite ja ID-pistebingon läpäisy. Prepaidilla pääsee helposti alkuun, ja sen voi vaihtaa sittemmin postpaidiksi, jos haluaa. Minulla ja E:lla on itse asiassa edelleen kummallakin prepaid, koska ei vain ole tullut muutettua postpaidiksi ja on kätevää tietää ennakkoon, paljonko on kuukauden lasku. 

Operaattoreita on mm. Telstra, Optus, Virgin, Vodafone ja googlesta löytyy liuta lisää. Paras plan eli paketti löytyy netissä vertailemalla tai liikkeistä kyselemällä. itselläni on Optuksen $30/kk paketti, sisältää runsaasti puheaikaa ja tekstareita sekä 1,5GB nettidataa. Tosin äsken huomasin, että Boostmobilella olisi lähes sama paketti tarjolla hintaan $20/kk, eli pitänee vaihtaa siihen (ellei jollakulla ole asiasta parempaa tietoa ja syy, miksei kannata?). 

Pankkitili

Pankkitilin saa auki useimmissa pankeissa ihan passia näyttämällä ja antamalla australialaisen osoitteen (olipa se vaikka hotellin). NAB-pankki esim. ei vaadi mitään säännöllisiä tuloja, kun taas esim. Westpac laskuttaa tilin hallinnasta, jos tilille tulee alle $1000/kk tuloja. Eri pankeilla on eri säännöt.

Esim. $5/kk tilinhallintamaksua ei ehkä kuulosta paljolle, mutta itse en halua maksaa edes sitä, jos ei pakko ole, eli valitsin pankin sen mukaan, joka tarjosi ilmaisen tilin. Kannattaa myös huomata, että jos tiliehdoissa on tilinhoitomaksu, sitä veloitetaan niin kauan kuin tili on auki, vaikket käyttäisi tiliä ja vaikkei siellä ole yhtään rahaa: eli tili voi mennä miinukselle ja jäät pankille velkaa, jos tällainen tilanne käy. 

Suomalainen pankki- ja luottokortti toimii Australiassa aivan hyvin,* mutta joka ostosta veloitetaan provikka (tarkista oman pankkisi säännöt), yleensä 2% ostoksen hinnasta. Ostos tapahtuu päivän valuuttakurssin mukaan. Ensimmäiset pankkiautomaatit löytää jo lentokentältä, eli Australian dollareita saa ATM:stä eli automaatista saman tien, jos ei niitä ole vaihtanut jo Suomessa. ATM veloittaa $2/nosto jos se ole oman pankkisi ATM, lisäksi tuon em. provikan jos nostat suomalaisella kortilla. Myös taksit veloittavat pienen ekstrasumman kortilla maksamisesta, eli on fiksua varata käteistä taksimatkoihin, jos niitä aikoo käyttää. 

*Perthissä kaikki kahvilat, lounaspuodit, baarit ja pienet myymälät eivät hyväksy korttia maksuvälineenä - eli heillä ei ole kortinlukijaa -, tai korttimaksulle on alaraja, yleensä $10. Eli täällä joutuu kanniskelemaan käteistä mukana saadakseen kahvikupillisen tms. pienen ostoksen hoidettua.

Verokortti

Verokortin korvaa Australiassa veronumero eli TFN (tax file number), se pitää hankkia verotoimistoon sähköisesti ilmoittautumalla (googlaa Australian Taxation Office sekä TFN). Ilman sitä ei saa palkkaa (paitsi ehkä pimeänä). Työnantaja, kunhan sellainen löytyy, pyytää TFN:n ennen ensimmäisen palkan maksua. TFN kannattaa tilata ensi töiksi, koska TFN-myöntökirje toimii myös yhtenä ID-pistebingon osana, jos se on postitettu australialaiseen osoitteeseen. 

Jotkut aussityönantajat saattavat pyytää TNF:n sijasta ABN-numeron, joka vastaa suomalaista toiminimeä ja se pitää myös verotoimistosta tilata sinne rekisteröitymällä, jos toiminimiyrittäjäksi haluaa. ABN:ää pyydetään/vaaditaan silloin, kun työnantaja ei halua suoraan palkata sinua, vaan olettaa sinun tekevän työt aliurakoitsijana omalla toiminimellä. Ei välttämättä paha asia tai väärin, mutta kannattaa olla tietoinen työsuhteen eroista: ABN-työläinen ei esim. saa palkallista sairaslomaa eikä palkallista lomaa, koska tekee töitä yrittäjästatuksella. ABN-työläisen on myös itse huolehdittava, että maksaa verot oikein, kun TFN-työläisen verot maksaa työnantaja suoraan palkasta pidättämällä. 

Working holiday-viisumin haltija saa tehdä töitä ABN-numerolla, mutta itse on vahdittava, että tekee töitä useammalle kuin yhdelle työnantajalle sen jälkeen, kun ensimmäiset 6kk viisumista on tullut täyteen saman työnantajan leivissä (WH-viisumissa on ehto, että saa työskennellä samalle työnantajalle max. 6kk).

Huom: kummankaan TFN:n tai ABN:n hausta ei pidä maksaa mitään, ne ovat ilmaisia palveluja. Eli jos olet erehtynyt nettisivulle, joka laskuttaa näiden myönnöstä, älä mene lankaan, vaan hae suoraan ATO:n nettisivulta. 

Netti 

Älypuhelimella voi alkuun hoidella nettiasiat myös. Kannattaa Suomessa varmistaa, että omistaa lukitsemattoman puhelimen, eli kännyn, johon saa vaihtaa ulkomaisen SIM-kortin. Perthin keskustassa on ilmainen wifi, samoin kuin muiden suurkaupunkien keskustassa. Nettiä pääsee käyttämään myös kirjastoissa sekä nettikahviloissa ympäri keskustan, jos omaa ei jostain syystä vielä ole. Käsittääkseni myös McDonaldsien sekä Applen liikkeiden sisällä ja tuntumassa on ilmainen wifi, jos netintarve iskee eikä omassa kännyssä ole dataa jäljellä.

Laajakaistaa tarjoavat samat operaattorit kuin puhelinliittymiäkin, lisäksi on muita kilpailijoita, kuten Iinet, Dodo ja Vivid Wireless. Googlesta jälleen löytää lisää. Meillä on kohtuullisen luotettavaksi osoittautuneen Iinet-operaattorin paketti, joka maksaa $59/kk ja olisiko 100GB dataa, käytännössä rajattomasti, koska emme ehdi sitä kuukaudessa käyttää. 

Australiassa ei juurikaan ole tarjolla halpoja rajattomia nettipaketteja, eli yli viidenkympin kuukausimaksuun kannattaa varautua. Etenkin täällä Perthissä on vähemmän kilpailua kuin itärannikolla, koska kaikki operaattorit eivät toimi täällä. Operaattorilta pitää ensin ostaa reititin, ja sen jälkeen maksetaan kk-maksua.

Kannattaa huomata sekä netin että kännyn kanssa, että kaikki postpaid- eli kk-laskutussopimukset yleensä joutuu tekemään vähintään 12 kuukaudeksi ja niistä ei todellakaan pääse irti ilman 'sakkomaksua' kesken kauden. Eli kannattaa vertailla liittymät tarkkaan. Täällä on myös yleistä, että operaattorit tarjoavat lankapuhelin- ja nettikomboa, koska niin monilla vielä on lankapuhelin - eli tarkkana, ettei vahingossa maksa turhasta lankapuhelinyhteydestä. Pelkkä laajakaista on naked asdl tai broadband.

Vuokrasopimukset

Asuntoja löytää kahta reittiä: epävirallista ja virallista. Epävirallinen on puskaradio, tutuntutut ja Gumtree-nettisivu, jossa yksityiset ilmoittelevat asunnoista tai huoneista kimppakämpässä. Virallinen on vuokravälitystoimistot, jotka mainostavat netissä real estate - nettisivustoilla.

Vuokranvälittäjille kannattaa ehdottomasti soittaa kun haluaa asuntoa katsomaan, mitään esirekisteröintejä hakijaksi ei tarvita. Sähköpostikyselyihin ja nettilomakeyhteydenottoihin ei välttämättä vastata ollenkaan, vaikka yhteydenottolomake välittäjällä olisi (en tiedä miksi niitä ylläpitävät, jos eivät vastaa...). Asuntoa ei yleensä onnistu vuokraamaan etänä eli ilman että hakija itse käy paikan päällä sitä katsomassa, tai ainakin lähetä edustajaa sitä katsomaan. 

Hakijaa pyydetään vasta siinä vaiheessa tekemään paperitöitä, kun hakee tiettyä asuntoa eli ilmaisee halunsa vuokrata se. Kun hakupaperit täyttää, jo sekin on sitovaa, eli jos asuntoa ei sitten otakaan, menettää hakemusmaksun (hakemuksen täytöstä pitää usein maksaa joku kymppi tai peräti satanen). 

Kun netistä selailee asuntoja, sivusto itsessään saattaa ehdottaa/vaatia rekisteröintiä, mutta tämä ei siis ole rekisteröinti vuokranvälittäjille eikä yleensä edes heille asti päädy! Eli ei kannata erehtyä luulemaan, että on rekisteröitynyt asunnonhakijaksi, kun on vain rekisteröitynyt nettisivun käyttäjäksi. 

Vuokrasopimukset ovat erittäin sitovia ja niistä on todella vaikea päästä kesken sopimuskauden eroon, jos vuokranantaja ei suostu. Ne usein tehdään 12kk:ksi kerrallaan. Irtisanomisaika on 21 päivää asunnoissa, joissa on jatkuva vuokrasopimus (ongoing tai periodic). Sen sijaan fixed term- eli määräaikaisen vuokrasopimuksen asunnoissa, joita enemmistö on, irtisanomisaika on aika venyvä. Nimittäin: fixed term- tapauksessa vuokralainen on vastuussa vuokranmaksusta siihen päivään saakka, kunnes uusi vuokralainen alkaa maksaa vuokraa. Jos uutta ei löydy, voi joutua maksamaan alkuperäisen määräajan päättymiseen saakka. 

Itse voi jelppiä ja etsiä uuden vuokralaisen, ennenkuin irtisanoo. Aina uusi vuokralaisehdokas ei kuitenkaan kelpaa tai ei ole aikaa/mahdollisuutta etsiä uutta, jolloin voi joutua maksamaan useita ekstraviikkoja/jopa kuukausia (vaikkakin näin pitkä aika on todella harvinaista ja huonoa tuuria). Toisin sanoen kannattaa olla aika varma asunnosta ennenkuin sopimuksen allekirjoittaa. 

Kannattaa myös huomata, että vuokra yleensä ilmoitetaan viikkovuokrana, ei kk, eli summa pitää kertoa neljällä, että saa kuvan kk-kuluista. Vuokravakuuden olen saanut joka kerta mukisematta takaisin.

Asumiskulut

Joissain asunnoissa vuokra sisältää veden, sähkön ja kaasun: jos ne kuuluvat vuokraan, tämä on selkeästi ilmoitettu. Useimmiten sähkö ja kaasu pitää itse maksaa ja tehdä ko. laitosten kanssa sopimus, vesi tavanomaisimmin kuuluu vuokraan, jos joku osa on kuuluakseen.

Meillä sähkölasku on n. $20-30/kk kahdelta hengeltä (mutta olemme sähköä säästävää sorttia), kaasu max. $10/kk kahdelta hengeltä ja vesi on aina kuulunut vuokraan, eli en tiedä, paljonko se on. Samaa luokkaa oletettavasti. Netti on sen $59/kk ja se on halvimmasta päästä. Lisäksi kännykkä $30/hlö/kk. 

Sähköön etenkin voi mennä vahingossa paljon enemmän rahaa, jos on vanha tehoton jääkaappi, käyttää paljon lämmitystä/ilmastointia, pesee usein pyykkiä, suihkuvesi lämpiää sähköllä jne. Siinä voi kyllä myös hyvin säästää, kun vahtii käyttöä.

Perthin hintataso vuokramarkkinoilla

Hinnat ovat Perthissä laskeneet rajusti sitten piikkiaikojen eli v. 2011. Yleissääntönä sanoisin, että vuokrat ovat nyt hieman tai reilustikin alle Helsingin hintatason, alueesta riippuen. Mitä uudempi, siistimpi ja halutumpi kämppä ja alue, sitä hinnakkaampi, kuten kaikkialla maailmassa. Huone kimppakämpästä irtoaa hintaan $100-250/vko riippuen, onko yhdelle vai kahdelle hengelle; ja oman kaksion tai kolmion saa hintaan $300-500/vko sijainnista riippuen. Vuokravakuus normaalisti on kuukauden vuokra. 

Vuokratessa kannattaa kiinnittää huomiota, onko asunto lähellä julkista liikennettä ja mieluiten juna-asemaa, jos siis omaa autoa ei ole heti käyttää. Perthin liikennesuunnittelu on pari vuosikymmentä edistyksellisiä kaupunkeja jäljessä ja keskustaa ympäröivät moottoritiet tukkeutuvat joka päivä ruuhka-aikaan, eli jos niitä vain voi välttää, se kannattaa. 

Vakuutukset

Jotkut suomalaiset vakuutusyhtiöt tarjoavat 6kk+3kk tai 6kk+6kk matkavakuutusta (ainakin näin oli v. 2011), eli ensin otetaan normaali matkavakuutus, jota pystyy jatkamaan, kun ensimmäinen pätkä täyttyy. Kannattaa soitella firmoja läpi, keillä tällainen olisi, jos haluaa suomalaisen vakuutuksen. Itselläni oli Suomesta aikoinaan tällainen vakuutus, mitä en onneksi kertaakaan tarvinnut. Australia on erittäin turvallinen maa, mutta vahinkojahan voi sattua vaikka missä turvalinnoituksessa olisi.

Jos tänne jää pidemmäksi aikaa ja ottaa täkäläisen sairausvakuutuksen, on oltava tarkkana, kuuluuko tarjoukseen sekä hospital cover (sairaalakulut) että ancillary cover (ancillarya ovat mm. optikko, hammashoito). Suomalaiset saavat ensiapua sairaalassa kyllä ilman mitään vakuutustakin, koska Australialla ja Suomella on keskinäinen hoitosopimus. Ehkä yllättävin kulu voi syntyä ambulanssista, jota ei lasketa ensiavuksi (!) vaan se pitää itse maksaa ja kulut voivat olla tonneja. Eli kannattaa tarkistaa, että vakuutuksessa on ambulance cover. Täältä otetut vakuutukset eivät korvaa repatriation'ia eli hätäkotiinpalautusta Suomeen, koskapa ne eivät ole matkavakuutuksia.

Jos on tulossa 457-viisumilla, sen ehtona on, että työntekijällä on oltava sairausvakuutus. Yleensä työnantaja järjestää sen.

Työterveyshuoltoa täällä ei tunneta juuri ollenkaan, ja yleislääkärin vastaanottoa ei myöskään korvata vakuutuksesta vaan paikalliselta Kelalta eli Medicaresta. Suomalaiset ovat oikeutettuja Medicareen WH-viisumillakin eli myös lyhyen oleskelun aikana. Tosin jotkut toimistot saattavat kuulemma änkyröidä vastaan ja väittää, että emme ole, mutta tässä pitää yrittää vain sitkeästi pitää oikeuksistaan kiinni. Medicaren toimistojen sijainnit kortin anomista varten löytyvät jälleen googlesta. Yleislääkäri maksaa $50-80/käynti ilman Medicare-korvausta; Medicare puolestaan kattaa noin 40% hinnasta.

Näillä eväillä alkuun, lykkyä tykö!

Alla lisää Perthin kevättä ja yleisnäkymiä.

Kengurutassumetsä Kings Parkissa. Kangaroo Paws ovat suosittuja koristekasveja kukkapenkeissä, mutta niitä näkee luonnossa myös.

Lisää Kings Park'ia.

Yksi ärsyttävästi tukkeutuvista moottoritienpätkistä Kwinana Freeway'lla, etelään vievä silta keskustasta.

Kevätkukkasia.

Olisikohan jonkun sortin banksia tämä? En vielä tunnista kaikkia lajeja.

Merileijona saarellaan aurinkokylvyssä. Näitä kavereita tapaa Perthistä n. 50km etelään Rockinghamin edustan saarilla.