Ulkona juhliminen on kuitenkin turvallisempaa kuin vaikkapa Suomen uutenavuotena (sikäli kuin hiostavan säätilan huomioi ja varautuu), koska täällä on laitonta myydä ja ampua ilotulitteita, ja myös alkoholinjuontia ulkona säännellään tänään. Erillisillä piknik- ja juhla-alueilla saa juoda vain välillä 18:30-20:30, ja määräksi on rajattu yksi viinipullo tai yksi sixpack per aikuinen. Raketit poksuttelee taivaalle ammattifirma, ja muut vain katselevat. Eipähän tarvitse pelätä, että jostain väkijoukosta ampautuu yhtäkkiä roomalainen kynttilä jonkun takaraivoon tai silmään. Tulenteko on myös tänään kielletty julkisilla paikoilla, eli edes tähtisadetikkuja ei saa polttaa, eikä puistoissa grillailla. Meillä oli toiveissa katsastaa tänään Kings Parkin piknik ja epäilemättä upeasti joen ylle levittäytyvät ilotulitukset, mutta helle pistää uudelleenarvioimaan ideaa. Eli vielä on mietinnän alla, mitä teemme ja missä. Asumme kivenheiton päässä joenrannasta, mutta harmillisesti ikkunat ja parveke ovat joelta poispäin. Muuten kotiparvekkeella vietetty ilta olisi ihan ykkösvaihtoehto.
Mutta pitipä kirjoittamani täkäläisestä juttelu- ja keskustelukulttuurista. Olen ollut hivenen allapäin tässä jokusen päivän ja tunnistin nyt vihdoin syyksi jälleen yhden kulttuurishokin oireen. Alustuksena kertaus edelliseen postaukseen: joudun ehkä vaihtamaan työpaikkaa seuraavan kuukauden sisällä. Toisaalta haluaisin pysyä nykyisessä työssäni, koska pidän paikan hyvää yhteishenkeä ja tiimiäni arvossa. Toisaalta olisi kivaa vaihtelua lähteä eteenpäin (työni on enimmäkseen rutiinien toistoa, eli joku luovempi homma tuskin olisi haitaksi). Tunnistin tunteen syyksi äsken, että kun viimeksi lähdin työpaikasta Suomessa, työkaverit olivat aidosti pahoillaan ja harmittelivat menettämistäni. Toki olivat myös iloisia ja kannustavia mahdollisuudestamme muuttaa Australiaan asti. Nyt kun edessä on ehkä lähtö työpaikasta, nykytyökavereista kukaan ei ole reagoinut juuri mitenkään, ei ainakaan surkutellen. Tästähän kehittyy äkkiä pinnan alle ajatus, että aijaa, eikö teistä kukaan välitä, olenko täällä vai enkö ole, vaikka olemme käsittääkseni ihan hyviä kavereita? Olen muutaman kollegan kanssa tekemisissä myös vapaa-ajalla siis. Nyttemmin olen hoksannut, että kyseessä on vain erilainen tapa ajatella ja ilmaista ajatuksia.
Täkäläiset suhtautuvat yleisesti ottaen positiivisemmin ja optimistisemmin asioihin, myös muutoksiin. Kaikki, joille olen työpaikkavaihdoksen mahdollisuudesta kertonut, ottavat sen niin päin, että eihän se ole vielä varmaa ja jospa onnistun sittenkin jäämään. No totta näin. Toisekseen täällä välit eivät katkea työpaikanvaihtoon, vaan yhteyttä pidetään silti, eikä vain luvata. Olen itse tutustunut pariin virastoni ex-työntekijään juuri yhteisissä työkavereiden järjestämissä illanvietoissa, joihin heidätkin on ilman muuta kutsuttu. Kolmannekseen, tapa puhua ja jutella on täällä aika erilainen verrattuna Suomeen - äkkiseltään paljon pinnallisemman oloinen, ennen kuin siihen tottuu. Täkäläiset rupattelevat enemmän lämpimikseen näin suomalaisen näkökulmasta, kun itse taas keskityn, painan muiden sanomisia mieleen ja punnitsen omaa puhettani, kun osallistun keskusteluun. Useammin kuin kerran olen huomannut, että eilisen sanomiseni ovat muilta jo unohtuneet, vaikka itse muistan kohtuutäsmällisesti, mitä kukin kertoi eilen. Juttelutapa on myös välillä jokseenkin hajamielisen oloinen, eli vastapuolesta näkee heti, ettei tämä erityisesti keskity. Suomalaisesta tällainen ignooraus on luonnollisesti loukkaavaa, vaikkei toinen sillä mitään pahaa tarkoitakaan. Toki myös ihan keskittyneesti ja tosissaan puhutaan, hieman aiheesta ja tilanteesta riippuen.
Onneksi Riston tietovarastosta/mielen tietokannasta löytyi kulttuurien välinen viestintä osat ABC, olen itsekin opiskeluaikoina käynyt jonkun "näin kommunikoit muiden kulttuurien kanssa"-johdatuskurssin. Kulttuuriset ajattelutavat jaetaan karkeasti kolmeen pääluokkaan, joita ovat yksiulotteinen, moniulotteinen ja reaktiivinen eli kuunteleva tapa. Suomalainen tapa on minusta yhdistelmä yksiulotteista ja reaktiivista. Yksiulotteinen (anglosaksinen kulttuuri, USA, myös Australia) on siis se suoraviivainen, luterilaisen työmoraalin mukainen meininki, että asiat tehdään aikataulussa ja puhetta seuraa teko. Keskustelussa tärkeää on osallistua ja saada oma mielipide esille, vaikkei se olisi erityisen punnittu tai kyseistä asiaa ei olisi edes koskaan ennen ajateltu. Moniulotteinen (esim. Afrikan, Lähi-Idän, Latinalaisen Amerikan ja Etelä-Euroopan maat) keskittyy enemmän ihmisiin, tapahtumiin ja tuntemuksiin, kuin sovittuihin aikatauluihin. Keskustelussa tärkeää on ihmissuhteiden ylläpito ja yhteyden muodostaminen. Reaktiivisessa kulttuurissa (monet Aasian maat, Suomi) kuunnellaan ja keskitytään, pannaan painoarvoa mielipiteille ja sanoille, ja puheeseen kuuluu taukoja, jotka osoittavat toisen puheen arvostamista ja oman vastauksen pohdintaa.
Itselleni käy varsin usein niin, että kun muotoilen vastaustani suomalaisittain äkkipikaa eli sekunnin-parin ajan, joku muu jyrää keskustelussa ja sanomiseni on jo 'vanhentunut' siinä vaiheessa, kun tulee seuraava sopiva rako se sanoa. Suomalainen kun odottaa sopivaa taukoa osallistuakseen, ja muut vaan painavat menemään vaikka toistensa puheiden päälle. Itse myös harkitsen, miten reagoida toisten puheeseen, jotta otan riittävästi huomioon toisen sanoman ja tunnetilan, kun taas muut saattavat käyttää perus-mmh-joojoo-sävyä vähän kaikkiin aiheisiin,olipa se neutraali tai surullinen. Iloisiin uutisiin sen sijaan reagoidaan paljon tunteikkaammin ja näyttävämmin kuin Suomessa, eli reippaasti ja aidosti iloiten ja huudahdellen, ei vain 'aijaa, no hieno homma'-hymähdyksellä. Että puolensa ja puolensa!
Tällaista hienoa nähtävää olisi illalla luvassa, mikäli ulos helteeseen uskaltaudumme ilmastoidun kodin ihanuudesta. Kuva (c) Tourism Council WA. |
Aina eivät tavat kohtaa, t. väkisin kättelin häkeltyneet japanilaisturistit muinoin museo-oppaana ollessani. |