Mitä siitä kertoisin - Perthistä siis

Kolmen viikon takaiselta Melbournen reissulta vielä hajamietteitä. Olen kuullut moniaisia mielipiteitä täällä Perthissä, että Sydneyssä on äkäisempää tai tylympää kuin täällä, kun taas Melbournessa on ystävällisempää ja avoimempaa. Sydneystä en pysty vielä sanomaan mitään, mutta Melbournessa ihmisten avoimuus todellakin yllätti. Kaupunki on kaunis ja viihtyisä, ja ihan kuin sikäläisille olisi sydämenasia, että "hei ollaan kaikki kivoja toisillemme"'. Juttelin käytännössä kaikkien tapaamieni ihmisten kanssa ja esimerkiksi kampaaja, baarimikko, tarjoilija ja kahvilan kassa jututtivat kaikki minua ihan pidemmän kaavan mukaan. Kampaaja ei välttämättä ole yllätys, mutta muut olivat ainakin vähän. Ei Perthissäkään ihan tuppisuita olla, mutta erityisesti asiakaspalvelussa työskentelevien asenne tulee ihan bingosta. Vastassa voi olla tosi kiva ja ystävällinen tyyppi, tai sitten sitruunakilon niellyt kynsienviilaajateini.

Melbournelaisten aksentti on ainakin omaan korvaani lähempänä (hienosto)brittiaksenttia kuin perthiläisten, jotka puolestaan puhuvat maalaisemmalla tavalla - ainakin minusta. Tietenkin vieraan kielen murteita ja aksentteja ei tunnista ja osaa luokitella yhtä hyvin kuin oman äidinkielensä. Omalla Australia Suomenmaana-kartallani Sydney on Helsinki, Melbourne on Tampere (joka mielestäni on Suomen viihtyisin kaupunki) ja Perth on --- ei välttämättä Rovaniemi, jolla on rempseä maine, eikä oikein Oulukaan, joka on sentään tunnettu yliopisto- ja teknologiakeskus, mutta ehkäpä Kuopio? Kohtuullisen iso koko maan mittakaavassa, mutta etelästä päin katsoen täysin tuntematon ja ylenkatsottu. "Mitä Kuopiossa on - villahousuja torikojuissa", kuten Hesari niin nasevasti kiteytti taannoisen lääkevalvontaviraston alueellistamiskiistan yhteydessä (kyseinen virasto tyrkättiin siis Helsingistä Kuopioon väkisin). Mitä Perthissä on - eipä juuri mitään, ympärillä aavikkoa ja aavikoilla valtavia avokaivosmonttuja, näyttää olevan itärannikon aussien käsitys.

Mitä täällä Perthissä on? Ainakin paljon manikyyriputiikkeja ja hierontapaikkoja. Nyt en tarkoita mitään epäilyttäviä vyön alle keskittyviä hierontapaikkoja, vaan ihan tavallisia niskahartia-, selkä-, ja kokovartalohierontapuoteja. Kumpaakin bisnestä pyörittävät aasialaiset, vähäisen aasialaisuustuntemukseni perusteella kiinalaiset. Manikyyria en oikein tajua. Miksi maksaisin monta kymppiä siitä, että joku muu viilaa ja lakkaa kynteni, saanhan ne itsekin lakattua jos pakottava tarve on? Tarkoitus ei ole arvostella kaikkia manikyyria rakastavia lukijoita, mutta väistämätön ensimmäinen ajatus joka kerta manikyyriliikkeen ohittaessani on, että noilla naisilla on muuten ylimääräistä rahaa ja vähän ideoita, mihin sitä käyttää. Mutta kukin tyylillään. Ja eräälläkin kollegallani on käsittämättömän hienot tekokynnet, joiden koristekuviot vaihtuva t joka viikko. Miten näppistä käytetään parisenttisillä kynsillä, en tiedä, mutta varmaankin harjoittelu tekee mestarin siinäkin. Hieronnoissa sen sijaan käyn vakioasiakkaana. Paras tähän saakka löytämäni paikka on edullinen Chi keskustan Carillon Arcade'lla, vinkkivinkki perthiläiset. Kiinalaisten pyörittämät paikat toimivat periaatteella, että sisään marssitaan ilman ajavarausta ja asiakas ohjataan sille hierojalle, joka sattuu olemaan vapaana. Enemmistö hierojista on 20-30-vuotiaita tyttöjä (tiedä vaikka olisivat nelikymppisiäkin, aasialaiset eivät näytä ikääntyvän ollenkaan!), pienempiä kuin minä, eli täysin mitättömän kokoisia. Mutta mitkä näppivoimat. En voi ymmärtää. Treenaavat varmaan hevosenkenkiä puristelemalla.

Pian täällä on vaikka mitä, ainakin Perthin kaupungin edustajien mielestä. Joenrantaan kaavaillaan uututtaan kiiltävää hotelli-, toimisto-, ravintola- ja asuinkorttelikompleksia Elizabeth Quay'ta, ja toinen jättiprojekti aivan ydinkeskustassa on upottaa Perthin rautatieasema sinne johtavine raiteineen maan alle. Keskustaan tulee siis monen korttelin ja kilometrin verran uutta rakennusmaata, ja sitä myöten tietenkin uusia tornitaloja,  kauppoja ja ravintoloita. Työtä itsekin vapaaehtoisena valvon - meidän toimisto on nimittäin ihan työmaan reunalla ja neljännestä kerroksesta on toimistotyöntekijöiden hyvä kyttäillä (ja neuvoa, tietenkin), mitä raksalla tapahtuu kulloinkin. Hyvin näyttää projekti etenevän ja kaivurit ovat haukanneet jo pitkät pätkät raiteenmentäviä kuiluja, joista siis valmistuessaan tulee tunneleita junille. Täkäläisiä kavereitani kovasti puhuttavat pian avautuva Jamie Oliverin italialaisravintola, mutkattomasti nimetty Jamie's Italian. Tänään aukaisi ovensa uusi meksikolaispikaruokapaikka Guzman y Gomez, joka on ainakin Melbournesta tuttu, mutta Perthille uutuus. G y G veti tänään tuhansittain asiakkaita lupaamalla ilmaisen burriton per nenu avajaispäivän kunniaksi. Perthissä riittää siis kiinnostavaa seurattavaa tuleviksi kuukausiksi ja vuosiksikin!

Burritojono Guzman y Gomezin edustalla Northbridgessä iltakuudelta. Mittaa jonolla noin 250 metriä.  En jäänyt odottelemaan.

Australia Day 2013 kuvina

Ja viime kerralta uupumaan jäänyt kuvapläjäys, Australia Day 2013 Perthissä Swan-joen rannalla. 

Tästä ihmismerestä tulisi löytää sopiva rako. Kello 17.30 oli selvästikin hiukan myöhäinen ajankohta suunnistaa joenrantaan. 

Liput show'n parhaille paikoille, kirjaimellisesti.

Yllä ja alla: saman seurueen ukki ja mummo olivat tälläytyneet juhlaparhaimpiinsa. Aikas näyttävää!

Taivaalla nähty viesti eli lentokoneen hinaama lakana. Turvallisuus ja siisteys pääasiana tänäänkin!

Ilta alkoi näyttävällä air show'lla. Oli kaksitasoa, oli hävittäjää, oli vaikka minkälaista kieputinta ja kieputtajaa.

Perthin Australia Day'n perinne (ainakin kahtena vuotena peräkkäin näkemäni siis!), jättilippu taivaalla. Kokoa lipulla lie puolikkaan jalkapallokentän verran?
Alla ilotulitukset. Tutkailen vielä mahdollisuutta lisätä videota tänne, pääsisivät paukut oikeuksiinsa.

Tapoihin kuuluu, että jos Australia Dayna jostain - siis mistä tahansa ympäriltäsi ihmisjoukosta - kajahtaa huuto Aussie, Aussie, Aussie (lausutaan Ozii Ozii Ozii), siihen kuuluu vastata yhtä ponnekkaasti

 Oi Oi Oi!! Helppoa kun sen osaa. Australia Day 2014, täältä tullaan :)

Australia Day 2013

Tuli jo toinen plakkariin täällä, Australia Day nimittäin, eli Australian virallinen kansallispäivä. Australialla ei ole teknisesti ottaen itsenäisyyspäivää, sillä Englannin kuningatar on Australiankin kuningatar. Maa on silti hallinnollisesti itsenäinen - ainakin wikipedian tietojen mukaan. Päivää vietetään ensimmäisten eurooppalaisasuttajien saapumisen kunniaksi Sydneyn seudulle v. 1788.* Tänä vuonna suuntasimme ystäväporukalla Swan-joen pohjoisrannalle Langley Parkin tuntumaan, joka oli yksi virallisia juhlintapisteitä Kings Parkin ja South Perthin rantapuiston lisäksi. Omia juhliaan olisi ollut myös Perthin kaukaisemmissa osissa Fremantlessa ja Mandurahissa, ja varmaan muuallakin. Perthin kaupungin ilotulitus järjestetään kuitenkin vuosittain Swan-joen yllä ja kaupungilla liikkuvien huhujen mukaan tämä nähtävyys vetää vertoja Sydneyn uudenvuodenraketeille - kuulemma Sydney on the place to be  uutenavuotena ja Perth puolestaan Straya Day'na (täkäläisten lausuntamalli). Joenranta oli pakaten täynnä, ja kun pikku seurueemme hankkiutui paikalle puoli kuuden aikaan, oli viidelle hengelle riittävän piknikpläntin löytäminen jopa hankalaa. Onneksi erään palmun nurkalta löytyi sen verran vapaata nurtsia, että saimme korimme, kuoharipullomme ja itsemme asemoitua. Ilotulitus alkoi jo iltakahdeksalta, eli saman tien kun ilta pimeni. Sanat eivät riitä kuvailemaan näyttävyyttä joten liitän myöhemmin kuvakokoelman, kun saan ne toisesta kamerasta.

Jälleen kerran hämmästelin ja ihastelin aussien siisteyttä ja järjestelmällisyyttä. Joenranta pursuili väkeä, mutta missään ei ollut minkäänsorttista häiriökäyttäytymistä, portaloo'ta eli bajamajoja oli riittävästi, poliiseja ja vartijoita käyskenteli alueella muistuttamassa olemassaolollaan että eipäs riehuta, ja kaikki viettivät rattoisaa iltaa sulassa sovussa. Tämä siitäkin huolimatta, että todennäköisesti kaikilla seurueilla, myös lapsiperheellisillä, kului viinipullo jos toinenkin illan mittaan. Tämä on epäilemättä sitä sivistynyttä alkoholinkäyttöä, josta Suomessa vain haaveillaan kaikissa joukkotapahtumissa. Vieressämme iltaa vietti perhe, jossa näkyi olevan isovanhemmat, vanhemmat sekä lapsia ikähaarukassa 2-6v. Isovanhemmilla oli mitä cooleimmat juhla-asut, ukki istuksi aussipunkkariperuukki päässään koko illan ja mummollakin oli aussilippu-kasvomaalit ja lippis, kaikilla tietenkin päällään kansallisvärejä eli sinistä, punaista tai ja/tai valkoista. Ranta tyhjeni äkkiä ilotulitusten jälkeen, ja mekin lähdimme vaeltamaan kotikontuja kohti jo yhdeksän jälkeen. Keräsimme tunnollisesti kaikki roskamme mukaan, niinkuin lähes kaikki muutkin. Hiukan ihmetytti, että monet muut piknik-porukat olivat kaapineet roskansa kyllä pusseihin saakka ja pussin suut solmuun, mutta jättivät pussit niille sijoilleen, vapaaehtoistyöntekijöiden kerättäviksi. Ei nyt olisi ollut liian iso vaiva kantaa roska-astiaan asti...? Etenkin, kun isoja roskapönttöjä oli alueella ihan kiitettävä määrä. Mutta nurmikot sinänsä jäivät jopa yllättävän siistiin kuntoon.

Mitä parhaimpana puolena tänään maanantaina on vapaapäivä Australia Day'n takia. Jos pyhäpäivä sattuu täällä viikonlopulle, se 'hyvitetään' viikolla vapaapäivänä joten public holiday onkin tänään, vaikka juhlat juhlittiin lauantaina. Huippujuttu! Viikonloppu oli kaikkiaan mitä mukavin ja rentouttavin, joten tästähän ponnistaa uuteen työviikkoon taas iloisesti. Etenkin, kun ensi viikonloppuna lähdemme tyttöjen reissuun down South'iin eli WA:n viininviljelyalueelle. Kaiken kivan keskelle sattui kuitenkin pienimuotoinen shokki torakan muodossa. Kotonamme on aiemmin käynyt myrkyttäjä, sillä jostain kerrostalon rakosista oli tännekin tupannut ei-toivottu vieras. Yhtään ei ole näkynyt moneen kuukauteen, mutta eilen illalla näin yhtäkkiä silmänurkassa liikettä ja eikös vain tiskipöydällä möngi ISOIN koskaan sisällä näkemäni yksilö. Salamannopea reaktio - juoksujalkaa kylppärin kaapille, sieltä mikä tahansa siivoussuihke, ja sitä ällön mönkijän niskaan täyslaidallinen. Hennommat ja pienemmät ötökät ovat tällä keinolla kuukahtaneet, mutta tämä panssaroitu roikale jatkoi vain mönkimistä. Käteen ensimmäinen osunut astia, mikrokupu, ja epeli sen alle vangiksi. Toinen kierros kaapille ja käteen hiuslakka ja muotoiluvaahto, joita truuttaan mikrokuvun rei'istä  hyönteisten kaasukammioon. Ei vaikutusta. Kaiken yllä raikuu kämppiksen paniikkikiljunta asunnon kauimmaisesta nurkasta. Selvä, ei aio heittää henkeään, joten viimeisenä keinona leikkuulauta mikrokuvun alle, koko rakennelma parvekkeelle ja tuntosarvihirviö alas kahdeksannesta kerroksesta - pidin sentään astioista kiinni, eli en heittänyt koko settiä jonkun pahaa-aavistamattoman niskaan. Tajusimme vasta päivää myöhemmin, että eliö päätyi pakosti jonkun toisen parvekkeelle. Anteeksi.


*Australia Day'lla on myös ristiriitainen kaiku, sillä siirtomaamenneisyyttä juhlistava päivä ei välttämättä ole - etenkään aina ollut - juhlimisen paikka aboriginaaleille, kuten kerroin tässä postauksessa.

Varpaat esiin

Täällä huomaa huomaavansa kummallisia asioita, kuten nyt vaikkapa jalat. Ja kengät. Perthin ja ehkä koko Australian kansalliskengät ovat varvassandaalit eli flipflops tai thongs täkäläisittäin. Muualla maailmassa thongs tarkoittaa (ainakin minun tietääkseni) pikkupikkuista bikinialaosaa tai stringejä, mutta täällä se tarkoittaakin kenkiä. Thongseilla vedetään menemään vähintään kaksi kolmasosaa vuodesta, kun lämpötila on yli +20 (ja kolmasosan vuodesta yli +35, vähintään). Moni kyllä temmeltää varvassandaaleillaan halki vuoden, mitäs siitä, jos aamulla elohopea tippuu lähemmäs nollaa. Kyllä ne varpaat sulaa, kun lämpötila taas kipuaa kohti kahtakymppiä päivällä. Itseäni ihmetyttää syvästi 1) miten ihmisten pottuvarpaanväli oikein kestää tätä jatkuvaa sandaalin niherrystä ja 2) miten paljon kyseiset lipokkaat voivat maksaa! En voi tajuta, että jos kenkään on mennyt materiaalia a) pohjan verran & b) pari muovinarua sitomaan se pohja jalkaan, miten hinnaksi pystyy kertymaan viisikin kymppiä tai enemmän??

Täällä on tosi vaikea löytää oikeita nahkakenkiä, sillä kaikki on tekonahkaa tai muovia, joten hinnasta ei voi edes syyttää kalliita luonnonmateriaaleja. Kohtaan 1) olen päätynyt vastaamaan, että näköjään varvassandaalien käyttöä pitää opetella siitä asti, kun oppii kävelemään, muuten on liian myöhäistä – ainakin minulle. Olen yrittänyt paria paria käyttää, tuloksetta. Viisi minuuttia jalassa ja saan teipata varpaidenväliä kuin – kuin – minkä ammatin tai urheilulajin edustaja nyt aktiivisesti teippaisi varpaitaan? Olen päätynyt kompromissiin ja ostin sandaalintyyliset ballerinat, eli matalat pikkukengät, jotka on puhkottu reikiä täyteen. On hyvin ilmastoitu, muttei ole hiertäviä remmejä ja solkia. Tavallisissa ballerinoissa/kengissä näköjään jalat hikoavat niin paljon, että sama olisi tunkea jalat muovipussiin päiväksi. En voi tajuta näin jälkikäteen, että miten oikein pärjäsin viime kesän, kun kävelin joka päivä toimistoon korkkareissa, joissa käytin vieläpä pikkusukkia?

Toinen ihmetyksen aihe ihmisten jaloissa on vääränkokoiset kengät. Jostain kumman syystä täkäläiset ostavat yleisesti liian isoja korkkareita. Miksi? En tiedä, johtuuko se kenkien laadusta (venyvät kovasti käytössä?), vai onko tarkoituksena, että jos jalat turpoavat helteessä, mahtuvat silti jalkaan? On ihan tavallista nähdä, miten kengän kantapää lonksuu vaivalloisesti edelläkulkijan jalassa. Perthin naiset rakastavat tolppakorkoja ja platform-kenkiä eli sellaisia, jotka saavat jo ennestään pitkät naiset näyttämään vielä 15 senttiä pidemmiltä. Pituusvaikutelmaa tosin hillitsee se, että jostain kumman syystä samat naiset eivät ole treenailleet korkkareilla kävelyä, ja hiihtävät ne jalassa polvet koukussa. Askeleita lyhentää vielä ekstrapiukka minihame, joka useimmilla on päällä, kun tällaiset kengät ovat alla (eli aina iltamenoissa ja monilla päivällä toimistossakin). Ultrakorkeisiin korkoihin alkaa näköjään silmä tottua, ja nykyään en enää järkyty kenkäkaupassa, kun tarjolla on vain näitä viiden tuuman korkoja päkiäkorokkeilla. En ole silti yksiäkään ostanut, vielä... Tuntuu jotenkin luonnottomalta kytkeä moiset kaviot omiin jalkoihin. Olen edelleen niin käytännöllisen suomalainen, että ostan mieluiten kenkiä, joilla pääsee ihmisten vauhtia eteenpäin.

Korkkareitakin ihmeellisempi ilmiö on ranskalainen manikyyri varpaankynsissä. Sori nyt, jos joku siellä ruudun takana rakastaa tätä tyyliä, mutta itselleni ei valkene, miksi varpaankynsien pituutta pitää korostaa? Ranskalainen manikyyrihan on se, jossa kynsien päät lakataan valkoisella ja koko kynsi sitten läpinäkyvällä lakalla. Oikein tyylikäs hyvintehtynä sormien päissä, mutta että varpaissa...? Minusta näyttää lähinnä siltä, että kynsileikkuri on mennyt hukkaan eikä raaskita ostaa uutta. Varpaankynsien lakkailu värilakoilla sen sijaan itseänikin kiinnostaa uudella innolla, kun varpaat ovat koko ajan esillä (niitä sukkia en todellakaan jalkaan laita ennen huhti-toukokuuta eli syksyn viileitä). Täältä käsin huvittaa, miten paljon suomalaiset naiset huolehtivat ruskettumattomista sääristään ja kovettuneista kantapäistään, ”en voi käyttää hametta/sandaaleja, kun kaikki näkevät nämä epäkohdat!”. Täällä ei ketään kiinnosta. Se määrä suonikohjuja, mustelmia, luomia, kesakoita ja kuivettuneita kantapäitä ja varpaita on esillä, kuin kelläkin sattuu olemaan. Tärkeämpää on, että olo on viileä, tai edes sen verran siedettävä, kuin +40:ssä pystyy olemaan.
 

Mitä Suomesta saa sanoa?

Olen nyt blogannut täältä Aussilasta reilut puolitoista vuotta ja silloin tällöin kuulen puskaradion kautta - ja nyt ensimmäisen kommenttiboksin kommentinkin sanoin -, että asenteeni Suomea kohtaan vaikuttaa negatiiviselta. Tällaista havaintoa on hyvä hieman pureskella.

Aloitin blogin matkapäiväkirjana itselleni ja sukulaisille, niinkuin varmaan kaikki ulkomailla asumisesta bloggaajat. Tein jo alussa tietoisen valinnan, että haluan blogini olevan tietolähde, mutta se on sitä hauskalla tai ainakin omien kokemusteni värittämällä tavalla, ei wikipedian mallinen faktaloota. Tarkistan tiedot, joita täällä välitän, joten uskallan sanoa, että 90% varmuudella blogistani saa kohtuullisen luotettavan alkuaskeleen tiedonetsinnän jatkamiselle - mikään viisuminhakuautomaatti tämä ei tietenkään ole, eli blogipostausteni pohjalta ei vielä omaa hakemustaan valmiiksi saa. Toinen valinta oli, että kerron omista tuntemuksistani kohtuullisen avoimesti (en tietenkään kaikkea, mutta sen verran, että elämää täällä on helpompi ulkopuolisenkin seurata ja ymmärtää), mutta läheisistä kertomisen rajaan pois. Koska pistän itseäni tässä aika lailla likoon, otan itselleni myös oikeuden muodostaa ja kertoa mielipiteitäni - tämä ei ole toimittajan artikkelikokoelma eikä uutisnippu, vaan palanen minun subjektiivisesta elämästäni.

Kolmas valintani oli, että blogini idea on vertailla Suomea ja Australiaa niistä näkökulmista, jotka tässä matkan varrella esille nousevat. Tämän yritän toteuttaa mahdollisimman avoimin silmin, ilman alkuasetelmia, ilman oletusta siitä, että Suomi on Australiaa parempi maa TAI Australia on Suomea parempi maa. Miten voisi edes sanoa parempi, kun kumpikin maa on ihan omanlaisensa? Erilaisia ovat monessa suhteessa, mutta kumpi olisi se parempi - mikä otetaan mittariksi? Toki ymmärrän, että paikoin sarkastinen huumori ja lyhyen blogipostauksen vaatima tiivistäminen ja asioiden mustavalkoistaminen kuulostavat joskus asenteellisilta - puoleen tai toiseen. Mutta kuka meistä pystyy olemaan aivan tieteellisen neutraali oman elämänsä kuvailussa, ja onko tällainen koneellisen kylmä neutraali lähestyminen sitten kiinnostavaa luettavaa? Itse rakastan tarinoita ja tarinoissa on aina sankari ja pahis. Oman elämäni tarinoissa Suomi on välillä sankari ja välillä pahis, näkökulmasta riippuen! Itseäni myös kiinnostaa kovasti muiden ulkosuomalaisbloggaajien kuva Suomesta ja harmikseni useimmat seuraamani bloggaajat eivät tästä paljoa kirjoita, kuin enintään Suomessa käyntien aikana/jälkeen. Minulle Suomi ja suomalaisuus avautuvat ihan uudella tavalla (niin hyvässä kuin huonossakin) matkan päästä tarkasteltuna ja nyt kun on viimein tilaisuus vähän kauempaa omaa kotimaataan tutkia, sehän on vain mahtavaa.

Suomalaisten yleisasenteessa itseäni vaivaa erityisesti se, että kaiken pitäisi mennä kuin Sininen ja Valkoinen-laulussa. Jukka Kuoppamäen laulu on kirjoitettu Rostockin laulukilpailuun v. 1972 ja siinähän lauletaan, miten kertoja ei halua tuoda esille köyhyyttä ja kurjuutta vaan kaiken kauniin. Minusta on harmillinen ja jopa vaarallinen asenne, että suomalaiset aidosti uskovat Suomen olevan maailman paras maa. Epäkohtia ei suostuta näkemään, koska johan meillä on kaikki maailman parhaiten. Entäs jos ei olekaan? Entäs jos voisi vielä parantaa? Entäs jos voisimme olla maailman paras maa, jos uskaltaisimme tunnustaa, että vikojakin on? Luulen, että maan pienuus ja väestön homogeenisyys vaikuttaa siihen, että rakentava kritiikki otetaan kauhean henkilökohtaisesti - jos arvostelet meitä, arvostelet minua, et joitakuita tuntemattomia. Suomessa on paljon potentiaalia ja tukahduttavaksi joskus kääntyvä yhteishenki voisi olla se valtava etu, joka kannattelisi kaikkia pinnalla. Samassa veneessä-asenne. Ikävä kyllä se samassa veneessä-asenne tuntuu vääntyvän joskus niin päin, että samaan veneeseen mahtuvat vain samanlaiset ja ne loput (ulkkarit, erilaiset, työttömät, muuten vain pirtaan sopimattomat) voivat sitten uida perässä, mieluiten poispäin.

Huomasin jo kahdella aiemmalla 'ulkomaan keikallani', että suomalaisia yleisesti kiinnostavat ulkomaiden asiat ja elämä ulkomailla, mutta useimmiten vain, jos se korostaa Suomen paremmuutta. Toisten maiden ja kulttuurien tapoja ihmetellään ja ihastellaankin, mutta enimmäkseen päivitellään. On nekin italialaiset... entäs Kreikka, siellä vasta kaikki onkin poskellaan? Mutta Meksiko, sinne en lähtisi. Amerikkalaiset ne vasta hulluja ovat jne. Voi ollakin ja osittain, mutta onko nyt ihan varmasti niin, että mistään muualta ja kenenkään muiden tavoista ja asenteista emme voi oppia mitään, vaan me jo tiedämme kaiken, osaamme kaiken, olemme parhaita ja kaikkien yläpuolella? Ei pahalla, mutta minusta tämä on tilastollisesti yhtä todennäköistä kuin ajatus, että kaikki universumin elämä on keskittynyt maapallolle. Universumi on pikkuisen iso paikka nimittäin.

Minä viihdyn täällä Perthissä erinomaisesti ja se varmaan välittyy tästä blogistakin. Mutta toden totta arvostan MONIA asioita Suomessa ja kaipaan niitä, kuten nyt vaikkapa kierrätys, ekologisuuden arvostaminen ja ylipäätään säästeliäämpi asenne elämässä. Perthissä eletään 80-lukua edelleen sikäli, että kuluttaminen on siistein asia maan päällä ja mitä enemmän tienaat ja kulutat rahaa, sitä 'onnistuneempi' tai menestyvämpi tyyppi olet. Pitää olla hieno auto, iso talo, uudet vaatteet ja uusia laitteita ja pelejä ja vehkeitä. Olen tässä viime aikoina pohdiskellut oman asunnon ostoa ja voin heti kärkeen todeta, että vaikka saisinkin miljoonan dollarin lainan, jättäisin ottamatta. Miltsi kuluisi kuitenkin helposti täkäläiseen omakotitaloon tontteineen. Mutta kuluisi sitten loppuelämäkin sen maksamiseen ja varmaan jälkeläistenkin elämästä hyvä pala. Monia täkäläisiä koko elämän mittainen velkaantuminen ei huoleta yhtä paljon kuin minua, ja tunnen itsekin useampia, joilla luottokorttivelka paukkuu lähempänä kymppitonnia ihan vaan vaateshoppailun tuloksena. Eihyväntähen. Suomalaista maalaisjärkeä tähän hieman mukaan, kiitos.

Suomalaisuuden kiemuroissa

Olemme kämppis N:n kanssa saaneet vinon pinon suomalaisia naistenlehtiä luettavaksi useammaltakin täkäläissuomalaiselta ystävältä. Ihanaa, tässähän viikonloppu alkaa rattoisasti, mikä tahansa kesäkuuta 2011 myöhäisempi lehti on täysin tuore ja lukematon tapaus. Lehtipinon kimppuun. Hetkinen, tässä ensimmäisessä on kyllä aika paljon tällaisia "näin selviät arjen paineista"-juttuja. Oliskohan mitään rennompaa, ei minun arkeni ole mitenkään paineenalaista? Seuraavassa on rutkasti "näin selätät kiireen"-otsikoita. Ei minulla ole kiirekään. "Irti suorittamisen kierteestä!" julistavat kolmannen lehden otsikot. Neljännessä on paljon lauseita, joihin sisältyvät sanat syyllisyys tai häpeä. "Uskalla laiskotella tuntematta syyllisyyttä!". "Kotiäiti vai uraäiti - syyllisyyttä kummastakin!" ÖöÖöÖö? Eikö missään ole jotain rentoa kesänumeroa tai fiilistelevää joululehteä, miten elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa? "Joulustressi on todellista". No tämä ei ollut ihan se jouluartikkeli, jota toivoin. 

Nyt kädessä on jostain pinon keskivaiheilta nykäisty lehti, rohkeasti pääkirjoituksen kimppuun. Teksti alkaa: "Tunnustan, että olen mökkimaanikko. Mökillä on aina keskeneräisiä töitä. On halkoja hakattavana, on vettä kannettavana, mökillä ei laiskotella vaan luodaan kesäparatiisi omin käsin!" Ai-jaa-aa... Jotenkin tulisi mieleen, että eikös se mökki sinällään ole kesäparatiisi, jonne mennään nautiskelemaan lintujenlaulusta ja aaltojen liplatuksesta? Tällaistako se Suomessa eläminen olikin, jatkuvaa stressiä, suorittamista, paineidensietämistä, häpeän ja syyllisyyden tunnetta siitä, ettei tee riittävästi, ei ole riittävästi, ei onnistu riittävästi, on jotenkin liian pieni ja vähän ja tehoton ja tarpeeton ja huonompi kuin muut?  Parempikaan ei saa tietysti olla, koska muut voivat tulla kateellisiksi. Jos näin on, niin A-p-u-a kaikkien suomalaisten puolesta. 

Mutta tunnistan tunteen kyllä. Itselläni on mennyt yli vuosi tajuta, että ei ole pakko olla koko ajan joku projekti menossa tai aloitteilla. Kotiin voi töistä tulla ihan vain olemaan, iltaisin ja viikonloppuisin saa rentoutua ja nimenomaan laiskotella, aurinkoisena vapaapäivänä (aurinkoisia ne yleensä aina ovat, koska aurinko paistaa keskimäärin 200 päivää vuodessa) voi pyöriä koko päivän ulkosalla piknikillä, rannalla kävelyllä, istuskella ja olla vaan. En tiedä, onko helpon ja rennon olon syy tässä yleisessä no worries-asenteessa, auringonpaisteessa, omassa asennemuutoksessani vai kenties suomalaisen "jossain on taatusti tekemättömiä töitä, joista minä olen vastuussa"-ylisuorittajaympäristön puuttumisessa. Ehkäpä yhdistelmä kaikkia. 

Toinen mietityttänyt asia on Umayya Abu-Hannan artikkelista noussut kohu Suomessa - luin artikkelin kyllä, mutta kohusta kuulin vasta eilen, kun N näytti aihetta puineen A-Talk ohjelman netissä. Samanlainen artikkeli julkaistiin jo pari vuotta sitten Vihreä Lanka-lehdessä, josta sen silloin luin, ja tuli itselleni ihan yllätyksenä, että Umayyan kokemukset ovat vasta nyt lyöneet läpi sen suuren yleisön tietoisuuteen. Fakta on, että Suomessa on rasismia, kuten kaikkialla muuallakin. Suomalaiset eivät välttämättä ole sen rasistisempia kuin muutkaan, mutta miksi tämä on jotenkin se useimpien alleviivaama 'pelastusrengas' - ei täällä ole sen pahemmin kuin muuallakaan? Jos muualla on joku asia huonosti, onko se joku ylpeydenaihe, että meillä on sama asia huonosti? Ei kyllä mene minulle jakeluun. Erityisesti on hätkähdyttänyt aiheen mitätöinti ja selittely "ei haukku haavaa tee", "ne olivat vain muutamien kommentteja", jne. Samaa Suomessa kuulee minkä tahansa syrjinnän tai kiusaamisen uhri. 

En toki väitä, että asiat hoidetaan muualla fiksummin tai on olemassa joku pomminvarma järjestelmä, mutta Suomessa on aina ihmetyttänyt uhrin eristäminen tekijän eristämisen sijasta. Koulukiusatun pitää vaihtaa koulua ja työpaikkakiusatun työpaikkaa. Miksei kiusaajaa potkaistu ulos? Rasismikeskustelussakin ollaan uhrilta vaatimassa jaksamista ja ymmärtämistä. Omat silmäni ovat näin maahanmuuttajana avautuneet, kun olen itsekin kohdannut - en välttämättä rasismia, mutta ylimielistä asennetta. Jaa, englanti ei ole äidinkielesi, takeltelet sanoissasi, sinulla on aksentti, olet selvästi vähän tyhmä. T Y H M Ä. Tekisi mieli huutaa, että minulla oli aina ysin keskiarvo, minulla on kolme korkeakoulututkintoa, olen saanut ja saavuttanut elämässäni aika lailla (mm. opetellut toisen kielen, jota puhun 90%:sti yhtä hyvin kuin äidinkieltäni), minulla on täällä hyvä työpaikka ja entäs sinä - pääsit hädin tuskin peruskoulun läpi mutta satuit syntymään tänne ja oppimaan tämän kielen jo äidinmaidossa, joten olet mielestäsi yläpuolellani? 

Vuodatukseni pointti ei ole, että ihmisten arvo mitataan suorituksilla. Mutta ei sitä voida syntymäpaikan, ihonvärin tai äidinkielen perusteellakaan mitata. Joko kaikilla on sama ihmisarvo, tai kellään ei ole arvoa. Minusta väliin ei jää mitään harmaita alueita, että no sinulla on arvoa, koska olet samaa kulttuuria tai uskontoa kuin minä. Suomessa ollaan sitä mieltä, että puheet ja huutelut eivät vielä ole rasismia, koska rasismia ovat vasta väkivalta ja rikokset tiettyjä ihmisiä/ryhmiä kohtaan. Itse olen sitä mieltä, että rasismia on jo se, että jotakuta ei tarvitse kohdella yhtä hyvin kuin itseäni etnisen taustan takia. Miksi minä olisin toista kansallisuutta parempi? En ole huonompikaan, mutten myöskään parempi.

Samalla viivalla. 

Melbourne, päivät 4-6

No näinhän tässä kävi, että innokas päivittäinen päivittäminen jäi, kun a) vietin ensin päivän Great Ocean Roadia pitkin matkaillen, jolloin aikaa ei jäänytkään bloggaamiselle ja b) iski kipeys, tarkalleen ottaen kaksi erilaista tautia. Kiva. Eli viimeiset pari päivää Melbournessa menivät osittain penkin alle käsittämättömän ruokamyrkytyksen, sekä kunnolla vauhtiin päässeen nuhan takia. Jos jollakulla on loistovinkkejä, miten välttää nuhaan sairastuminen lentomatkoilla, otetaan vastaan än yy tee nyt. Tajusin tässä, että olen viime vuosina ollut kipeä pelkästään lennoilla olon jälkeen, eli joululomalla Suomessa, ja jälleen juhannuslomalla Suomessa, sekä nyt lomalla Melbournessa. Krääks, raivostuttavaa. Mutta Suurelle Merenrantatielle!

Great Ocean Road polveilee Victorian osavaltion rannikkoa pitkin ja on kuuluisa upeista merinäköaloistaan. Reitille pääsee joko omalla tai vuokra-autolla, tahi bussiretkellä. Itse valitsin sekä säästö-, ympäristö-, että vähäisistä aussiajokokemussyistä bussikierroksen. Koko päivän (12 h) kestävän bussiretken hinnaksi tuli $99, ja varmaan aika lailla saman summan olisin pulittanut autonvuokrasta, bensasta, navigaattorista ja vakuutuksesta - ellen enemmän. Ja tuntui jotenkin päättömälle idealle ajaa sama reitti yksin omalla autolla bussiretkueen perässä, ja tuprutella omat bensat taivaalle... Ehkä suurin syy bussiretkelle osallistumisessa oli kuitenkin mahdollisuus torkahdella silloin tällöin ja luottaa siihen, että kokenut bussikuski vie ja tuo juuri sinne, minne pitääkin. Tokihan tällä reitillä ei kannata torkahdella, sillä näkymiä tänne ollaan tultu katsomaan ja niitä riittää.

Melbournesta merenrannalle ajo kestää noin tunnin, ja paluu merenrantareitiltä sisämaan halki kesti 2,5 tuntia. Näillä pätkillä ei ole erityisen kiinnostavaa nähtävää, jos jo asuu Australiassa ja on nähnyt täkäläisiä maisemia. Jos sen sijaan on vain käymässä, nämäkin viljelys- ja laidunmaat on syytä tuijotella läpi, idyllisiä ovat. Parasta antia bussimatkalla olivat maisemien lisäksi bussikuski-oppaan selostukset, siinäpä vasta savolainen tarinaniskijä. Leppoisa aussiukkeli jutteli ummet ja lammet lähestulkoon läpi puolen vuorokauden mittaisen reissun. Kertoili maisemista, Australiasta yleensä, seutujen historiasta, nähtävistä kohteista, koaloista, nokkaeläimistä ja mistähän vielä. Kaksikerroksinen bussi oli ilmastoitu ja tilava, joten ei syytä valittaa. Pikkuisen kirpaisi kuitenkin kaiken turisteisuus. Kun bussi kaartaa näköalapaikalle, ulos purkautuu lauma kamerahyeenoja, jotka napsivat rivakassa tahdissa pakolliset edustuskuvat sekä itsestään että maisemista, ja syöksähtävä takaisin bussiin odottamaan seuraavaa maisemasaalista. Ja minä lauman mukana. Itse pidän siitä, että kauniilla luonnonpaikoilla voi käveleskellä ympäriinsä, istuksia ja ihastella, ajatella mitä mieleen juolahtaa, meditoida vaikkapa, käydä pienen lenkin ympäristössä ja lähteä etenemään omassa tahdissaan. Tähän tarkoitukseen se oma tai vuokra-auto sopii kuin nappi jakkuun.

Bussimatka oli kylläkin hyvin suunniteltu ja siihen oli sisällytetty riittävä määrä pysähdyksiä kiinnostavilla paikoilla. Reissu alkoi "australialaisella aamuteellä", jota bussikuski mainosti bush tea'n nimellä, mitä ikinä tässä yhteydessä tarkoittikaan - mikään metsäretkeläisten aamupala tai aussien perinne tämä ei taatusti ole. Bussikuski kattoi pysähdyspaikalla retkipöydälle mustaa teetä, voileipäkeksin/suolakeksin kaltaisia crackereita vegemite-päällysteellä sekä lamingtoneja, suklaakuorrutettuja kookoshippupyöriteltyjä sokerikakkupalasia - Australian erikoisuus. Vegemite tietenkin on myös Aussilan erikoisuus, hiivajämistä vatkattu ruskea notkea leivänpäällinen, jolle ulkkarit irvistelevät, koska syövät sitä ihan liian ison annoksen kerralla. Sitä kuuluu vain sipaista leivän tai suolakeksin päälle läpikuultava kerros. Mukavahan tämä "perinteinen" päivän aloitus oli, ja sai kiinnittämään huomiota siihen, miten tätä maata markkinoidaan. Ja miten Suomea markkinoidaan. Saman asian ajaisi, jos Saimaan risteilyllä tarjottaisiin muikkukukkosiivuja ja korvapuusteja perinteisenä suomalaisena aamupalana. Perinteisiä ja suosittuja ruokiahan ne ovat, mutta eivät välttämättä joka perusjampan aamupala.

Great Ocean Roadin tärkeimpiä nähtävyyksiä on 12 Apostolia, alkujaan 12 hiekkakivipaatta, jotka törröttävät majesteettisina merenrannassa. Näistä neljä on viime vuosina romahtanut eroosion selättäminä, ja jäljellä on enää kahdeksan. Mutta näyttäviä olivat, samoin kuin muutkin merenrannan maisemat. Great Ocean Roadin taika lienee siinä, että reitti tosiaan kulkee aivan merenrannassa, ja näkymät ovat jatkuvasti kiinnostavia. Täällä WA:ssa näkee ihan yhtä hienoja - ja tyhjempiä eli vähemmän turistien kansoittamia - rantoja ja kalliomuodostelmia kuin Victorian reitillä, mutta niille päästäkseen on ajettava vähemmän idyllisiä teitä pitkin. Esimerkiksi tie Perthistä Albanyyn (jossa siis iso osa näistä upeista maisemista on) suuri osa reitistä kulkee liian sisämaassa merinäköalojen katsastukseen, vaikka kartalla tie näyttääkin menevän merenrantaa pitkin. WA:laisen näkökulmasta sanoisin, että ehkä - ihan vain ehkä - lentolippua Victoriaan ei kannata ostaa pelkästään Great Ocean Roadia varten, kun omillakin kulmilla on yhtä upeita näkymiä. Mutta jos sinne Victoriaan asti on hankkiutunut, on Great Ocean Road mielestäni pakollinen nähtävyys.

Loppureissusta ei olekaan mitään painonkestävää kerrottavaa, ruokamyrkytys tuntuu juuri siltä miltä kuulostaa (en tiedä mistä nappasin sen) ja nuha on kaikilla varmasti yhtä tuskaisen turha kokemus. Mutta Melbourne jätti hyvän vaikutelman ja ehdottomasti tulen visiteeraamaan uudelleen. Muuttaisinko sinne, kuulen uteliaiden kysyvän ruudun takana, kuten täällä live-elämässäkin. Hmm... [uskallanko tunnustaa, että joo] - - - tuntuu, että tänne Perthiin kotiutumiseksi minun on ollut nähtävä vaivaa, on ollut tietoisesti etsittävä syitä, miksi pitäisin Perthistä. Ja nyt kun olen sitä vaivaa nähnyt, ja matkalla onnistuneesti tutustunut mahtaviin ihmisiin täällä ja saanut ihanan ystäväpiirin ympärilleni, en raaski tätä maalaiskaupungin meininkiä heittää poiskaan. Ihan kuin Perth olisi juntti maalaisserkku, ei kauhean suosittu, mutta jossa on rakastettavia piirteitä, kun aikansa tutustuu ja hellyydellä katselee. Nyt paikalle ilmaantui se kaikkien suosima kaupunkilaisserkku Melbourne, Mr Maailma-kisojen (Most Livable City eli maailman asuttavin kaupunki-listauksen) voittaja vuodelta 2012, ja vaatii rennolla ja mutkattomalla tavalla huomiota osakseen. "Kaikkihan minua rakastavat, mikset sinäkin?" On kierolla tavalla parempi asua siinä "huonommassa" vaihtoehdossa, koska silloin jäljelle jää paikka, jossa on kiinnostava ja hauska käydä lomailemassa. On jotain, mitä odottaa :)

Ja koska en näin illankähmässä jaksa sommitella näitä kuvia niihin postauksiin, joihin ne kuuluvat, Melbournen-keikka yhdessä ja samassa läjässä olkaapa hyvät.

Yllä ja alla: katunäkymä maailman parhaaksi äänestetyn kaupungin kaduilta.

Tulossa China Towniin. Jotenkin seinän haalistunut teksti kiinnitti huomion, samoin itähenkiset katulamput.

Melbournen kaupungintalo kukkaistutuksineen. 

Varjoisilta kujilta. Varjoisilla kujilla ei ollut viileää kylläkään, reissuni aikana Melbournea koetteli tukahduttava lämpöaalto, kolme päivää yli neljässäkympissä.

Hyvä idea Melbourne Central - metroasemalla. Tuo kirja, vie kirja. Kansalaiskirjasto.

Arkkitehtuuri Melbournessa on leikkisää ja innovatiivista. Kuka niitä suoria viivoja jaksaa piirrellä Autocadilla.

Melbourne Central, aseman kellotorni ja kupoli.

Melbourne Exhibition Hall, museoitu näyttelyhalli (ei kylläkään yleisölle auki kuin pyynnöstä) puutarhoineen.

Queen Victoria Market - kauppahalleilla oli pakko käydä pyörimässä. On siellä vipinää ja tavaraa. 

Ainoa säästynyt esine eräistä Victorian metsäpaloista Melbourne Museumissa. Tulisija, josta koko palo sai alkunsa. (Liekö autenttinen vai kopio, taulu ei kerro).

Museon sisälle on tuotu pieni pala Victorian metsiä. Tyhjät rungot markkeeraavat palaneita runkoja, metsäpalot ovat alueella yleisiä.

Yllä ja alla: Melbourne Museum.

Hienoja moderneja kosketusnäyttöjä oli museossa, muinaishistorialliset elukat sai pyörimään miten päin vain.

Yllä ja alla: Carlton Gardens museon ja Exhibition Hall'in ympärillä, Melbournen keskustan koillislaidalla.

Yllä ja alla: South Bank, Melbournea halkovan Yarra-joen etelärannalta. Suosittua kävely-, ravintola-, ja kahvila-aluetta.

Melbournen yliopiston kampusaluetta. Arkkitehtuuri yllättää täälläkin. Mix'n'match.

Pällistelyä 320 metriä korkeasta Eureka-näköalatornista.

Eureka-tornin lasilattiainen parveke, alla tyhjää ja 320 metriä pudotusta. Hämmentävästi jokainen mies, joka koppiin astui, alkoi välittömästi talloa ja polkea lattiaa kokeillakseen, kestääkö se. Entäs jos pettäisikin hyppyjen voimasta?

Sattui pilvinen sää Great Ocean Roadille. Ihana viileys Perthin lämpöaallon (yli +40 viikon) ja Melbournen lämpöaallon (yli +40 kolme ensimmäistä lomapäivääni) jälkeen!

Populaa riittää matkalla kuvaamaan 12 Apostolia.

Ne kuuluisat 12 - nykyään 8 - Apostolia.

Hyville kuvauspaikoille sai jonottaa.

Ja tällaisia kuvia terassilta saa.

Kuin meren vahtitorni.

Joillain näköalapaikoilla pääsi rannalle asti ihastelemaan.

Matkalla rannalle, 88 askelmaa. Tämä oli eri paikka kuin 12 Apostolia, siellä ei rannalle ole reittiä.

Kaunista.

Tervehdys, aurinko! Eipä olla nähtykään kuin vain joka päivä!

Yksi rantapoluista.

Tyrskyjä auringossa.

Salainen rantapoukama. Ei tosin niin salainen, taustan valkeat tasot ovat bussien kattoja ja pisteet rannalla turisteja.