Turistina Suomessa

Ja vielä ehdin tyrkätä yhden suomiteemaisen postauksen ulos ennen Perthin-koneeseen astumista...
miltä näyttää Suomi matkailijan silmin?

Koko lomani ajan sää on ollut sumuisenharmaa ja tihkuinen. Lumettomuus paljastaa, miten äärettömän harmaita ja tylsiä suomalaiset kaupungit ovat. Kesäisin sentään on kukkaistutuksia, mutta miksei katukuvassa hyödynnetä käytännössä ollenkaan ikivihreitä kasveja, kuten havupuita? Missä ovat iloiset (energiapihit led-)valot paljaista puista ja pensaista?

Omasta takaa on mäntyjä ja kuusia. Kaikenlaista sembramäntyä, tuijaa, sypressiä ja vaikka mitä saisi kadunvarteen helposti myös. Uusia käyttökelpoisia, kauniita ikivihreitä pensaita ja puita löytyisi varmasti lisääkin, kun oikein pohtii. Miten olisi kaupunkimetsä, keskelle kaupunkia pystytetty ikivihreä palanen korpea vaikka ruukuissa, puissa kauniita valoköynnöksiä ja tunnelma Narniasta?

En usko, että vihreyden puute rakentamisessa on älystä kiinni: tottahan ammattisuunnittelijat ymmärtävät, että helppoja keinoja viihtyisyyden lisäämiseen vuoden ympäri olisi. Vihreä luonto tutkitusti rauhoittaa ja mitatusti poistaa stressiä. Raha tässäkin varmasti puhuu. Jostain syystä Suomessa leikataan aina ensimmäisenä viihtyisyydestä ja elämänlaadusta: kauniista ja iloisista asioista, kuten kulttuuritapahtumista ja kukkaistutuksista. "Turhaa haihattelua". No, sitten saadaan juuri tämä jama, jossa Suomi tässä kuussa on. Ankeaa, harmaata, vihmaista, TYLSÄÄ.

Moni kaupunki- ja kyläseutu Suomessa näyttää loppumattomalta pienteollisuusalueelta, sillä kadulta katsoen kaupat ovat peltihalleja, toimistot ovat elementtiparakkeja, ja uudetkin asuinkerrostalot kuin suoraan Neuvostoliitosta: valtavan kookkaita, yksitotisia, pitkäseinäisiä, monotonisia kasarmeja. Onko tämäkin rahakysymys? Miksi mittakaava ja tunnelma tehdään väkisin kasvottomaksi: olet vain muurahainen tässä koneistossa?

On ristiriitaista, että sen sijaan suomalainen luonto on ainutlaatuista Euroopassa. Tällaisia asumattomia, hiljaisia metsävaaroja ja erämaita ei missään muualla pääse kokemaan. Miksei tätä reippaasti markkinoida ja myydä Suomea viimeisenä koskemattomana Euroopan erämaana? Vaikkei aivan koskematonta olekaan, kyllä keskivertohollantilainen on pökerryksissään tällaisesta määrästä metsää ja vettä. Romaniassa olisi samanlaista eräkorpea, mutta Suomi hyötyisi sata-nolla singaporelaistehokkaasta, turvallisesta, siististä maineestaan kilpaillessaan Romanian kanssa erämetsänvartijan tittelistä.

Suomen Matkailun Edistämiskeskuksen budjetti vuosittain on nyt 10 miljoonaa euroa, kun se vielä vuosikymmen sitten oli miltei kaksinkertainen. Raskaaseen teollisuuteen ja vientiin yritetään kyllä panostaa, muttei matkailuyrittäjyyteen. Mitä Suomi sitten markkinoi, jos ei luontoaan? No ostoskeskuksia.

Suomessa uskotaan, että turistit tulevat Suomeen shoppailemaan. Lappeenrantaan on juuri valmistunut uusi kimalteleva ostosparatiisi, pääkaupunkiseutu on ostoskeskuksia pullollaan, ja mm. Jyväskylässä ja Kuopiossa kohtasin uutuuttaan kiilteleviä (mutta melko tyhjinä kumisevia) ostoshalleja- ja -käytäviä. Varmasti moni venäläisturisti tuleekin ostosmahdollisuuksien takia. Mutta otetaan nyt silmä käteen ja mietitään, onko tämä kannattava linja jatkossa. Erityisesti, kun museoista ym. kulttuuritoiminnasta - eli turistien houkuttimista - leikataan sen minkä ehditään.

Euroopan isot kaupungit tarjoavat aivan eri mittakaavan kaupankäyntiä, ja normisaksalainen tai -englantilainen löytää Berliinistä ja Lontoosta ihan kaiken, mitä haluta voi. Japanilaiset turistit voivat ostaa mitä vain halvalla Aasiasta ja nettikaupoista. Varakkaat venäläisetkin pääsevät minne tahansa pallolla aina New Yorkin shoppailuparatiiseja myöten; tai vaikkapa Borneolle, joka kuulemma on uusin itänaapureidemme suosima vetonaula ja luontomatkailukohde.

Nyt sitä matkailuyrittäjyyttä äkkiä peliin! Missä ovat Uuden-Seelannin mallin extremelajit, kuten vaikkapa base jump, abseiling tai riippuliito Puijon tornista/Näsinneulasta? Missä tarjotaan tuotteistettuja pilkkimatkoja meren jäälle - merijää kun on aivan ennennäkemätön asia jokaiselle, joka asuu Tanskaa etelämpänä? Missä ovat lähimetsän lyhytvaelluksia tarjoavat oppaat? Entä poro- ja koiravaljakkoyrittäjät Etelä-Suomesta? Ei jokainen turisti ehdi/pääse Lappiin asti. Miksei Kampin torilla päivystä halki talven poroyrittäjä?

Pohjois-amerikkalaisille suunnattu siilien ruokintapiha voisi olla kovaakin kamaa - siilejä kun ei sillä mantereella ole. Suomalaisia tanhuja ei voi nähdä missään, eikä mitään muutakaan kansanperinnettä. Miksei Suomi hyödynnä esimerkiksi rikasta tonttu-, haltija-, etiäinen-, ynnä muuta kansantarustoaan? Irlannissa joka kyläpahanen ratsastaa menninkäis- ja keijutarinoilla, missä ovat Suomen vastineet?

Suomalaiset eivät kirjaimellisesti näe metsää puilta. Erämetsiin yhdistettynä kansanperinteestä saisi sellaisen taikamaan, että oksat pois. Tai siis oksat nimenomaan paikalleen, sillä niitä tänne halutaan tulla katsomaan. Eikä tarvitsisi olla edes mikään oikea Lapin erämetsä, mikä tahansa metsäpläntti kelpaa, kun oikein miettii ja tuotteistaa.

Metsänhaltian mailla. Missä turistit?

Yhä Suomessa ja talvessa

Nythän tästä uhkaa tulla arkea Suomessa - blogi. Siitäkin huolimatta: viimeinen lomaviikko pyörähtää käyntiin ja tällaisia huomioita on taas tarttunut haaviin.

1) Talven rasvakerros. Lyhyen päivän tuloksena unirytmi on sekaisin ja nälättää koko ajan. Alkuun alkoi nukuttaa kellontarkasti iltakymmeneltä ja heräsin valoisan tullen 8-8:30 välillä. Nyt ei meinaa nukkumatti muistaa tulla edes keskiyön jälkeen. Olen päätellyt, että pitkä pimeä ilta jotenkin sekoittaa pollan, eikä kroppa ymmärrä, milloin se uniaika olikaan.

Olen Perthissä paljon aktiivisempi eli liikun ja ulkoilen enemmän, saan enemmän aikaan sekä työ- että harrastusmielessä, ja ylipäätään on sosiaalinen, pirtsakka, energinen fiilis epäilemättä auringon ansiosta. Viime viikko maalla tuli lähinnä nyssytettyä sisällä telkun, olympialaisten ja mässyjen ääressä. Ja niitä mässyjähän tekee koko ajan mieli.

Liekö syynä juuri sisällä olo ja hämärästä seuraava yleinen vetämättömyys, vai ihan vain se, että Suomessa ylipäätään karkkilaarien ja sipsihyllyjen tarjonta on Perthiä paljon houkuttelevampaa. Tai sitten se, että talven harmautta (olen nähnyt kahden viikon aikana auringon kerran paksujen pilvivaippojen raosta - ja otin tietty heti kuvan) haluaa paeta tai piristää sokerilla. Aijai.

2) Joukkoliikenne. Perthissä on bussipysäkillä erittäin kätevästi esillä pelkästään ne ajat, jolloin bussin on tarkoitus ko. pysäkin kohdalla olla. Eli jos bussi lähtee asemalta vaikka 10:15 ja odottelupysäkilläni se on 10:58, on pysäkin tolppaan kirjoitettu pelkästään bussinnumero ja 10:58. Suomessa pk-seudulla sen sijaan on esillä vuoron aikataulu eli bussin lähtö- ja saapumisajat asemalta päätepysäkille. Missään ei ole merkitty, mihin kellonaikaan bussin on tarkoitus pysähtyä juuri tällä katoksella, jolla minä seison.

Niinpä viikko sitten odottelin bussia 20min, ennen kuin tajusin, että kyseinen K-vuoro ei edes kulje oman pysäkkini kautta. Pelkästään kirjaimettomat vuorot kulkevat tästä. Katokseen oli liimattu lista kaikista Espoon vuoroista, vaikka oman pysäkkini kautta näytti kulkevan vain kaksi bussia. Ei tällainen perthiläiseen kädestäpitelyyn tottunut ymmärrä, mikä kulkee ja mistä kulkee, ja moneltako. Kiva oli nollakelissä ja jäätävässä tihkussa odotella - turhaan. Kehittämisterveisiä HKL:lle.

Toisaalta, Helsingin keskustassa on metropysäkeillä reaaliaikainen digikello näyttämässä, milloin seuraava vuoro kulkee. Sama metodihan on käytössä (tosin ei 100% luotettavana) Perthin keskustan ilmaisten CAT-bussien pysäkeillä. CATteja kulkee päiväsaikaan 5-10 minuutin välein ajasta ja reitistä riippuen, mutta pysäkkien kellot eivät ole aina oikeassa ajassa. Kello saattaa näyttää 0 minuuttia seuraavan vuoron odotteluajan merkiksi, mutta räpsähtää kohta takaisin 2 minuuttiin, eikä bussia näy.

Tiedä häntä, onko bussi myöhässä, vai onko kello ajastettu toistamaan 2-1-0-lukuja, kunnes bussi viimein tulee. Olen aika varma, että olen tuijotellut lukua 2 vähintään viisi minuuttia joinakin aamuina. No, lyhyitä tovejahan nuo keskustabussin venttailut ovat olleet - etenkin verrattuna niihin puolen vuoden takaisiin aamuihin, kun odotin perthiläisessä lähiössä vesisateessa pysäkillä bussia, joka ei välttämättä koskaan tule aamuruuhkassa.

3) Myyjät. Suomessa asiakaspalvelu on sikäli ristiriitaista, että silloin harvoin kun sitä saa, on se yleensä reipasta, aurinkoista ja tehokasta. Vaateliikkeissä myyjät tervehtivät pirteästi ja kahvilassakin kassa kailottaa iloiset huomenet siihen malliin, että asiakaskunnasta iso osa lie iäkkäämpiä kuulo-ongelmaisia. Isosta marketista sen sijaan myyjiä ei löydy, koska heitä ei juuri ole.

Työpaikka- tai pikaruokalan tapaan myös hienommissa kahviloissa pitää usein itse siivota pöytä omilta jäljiltään. Vaateliikkeissä olen asiaa ennakkoon muistamattomana ihmetellyt, että ihanko tosissaan itse pitäisi viedä nämä kymmenkunta vaatetta sovituksen jälkeen takaisin telineisiin?

Perthissä on aina rekki koppien ulkopuolella, johon sovitetut vaatteet jätetään. En usko, että perthiläiset paljoakaan asioisivat itsepalvelumyymälöissä, joissa pelataan muistipeliä, mistä mitäkin otti. Enintään rytkyt nakattaisiin lähimpään rekkiin, oli siinä samannäköistä tavaraa tai ei. Myyjiä on myös sen verran enemmän, että heiltä käy tekeminen vähiin, jos asiakkaat itse järjestelevät myymälän.

Perthissä myyjät usein kysyvät jo soviteltavankeruuvaiheessa, että vienkö sun saaliin tonne sovituskoppiin odottamaan - koppi siis varataan vaatteilla jo ennakkoon, eikä tarvitse kantaa alati painavammaksi muuttuvaa vaatepinkkaa käsivarrella. Kätevää.

4) Täällä olen nähnyt montakin asiaa, joita Perthissä ei ole nähty kuunaan. No lumi tietysti. Talvirenkaat. (Ei siis lumiketjut, joita monet aussit ovat nähneet amerikkalaisissa leffoissa). Aurauskepit. Potkukelkka. Pulkka. Aura-auto. Viikkoja kestävä pilvipeite, joka ei rakoile sitten kirveelläkään. Maito ruokajuomana joka paikassa. Kahvinkeitin kahvilassa, josta itse kaadetaan kuppiin sen sijaan, että barista tekee kullekin tilauksesta kupillisen kahvikoneellaan.

Feissariarmeija Kampin edessä niin, ettei sekaan mahdu. (Tämä nyt ei ole ennenkuulumatonta ja on Perthissäkin feissareita, mutta en ole siellä nähnyt vastaavaa ihmismuuria ja sitkeää peräänjuoksemista. Hankala ammattihan se on). Edelliseen liittyen, markettien sisällä kojujaan pitävät puhelinliittymämyyjät, joista on yhtä vaikea päästä eroon kuin feissareista. Perthissä eivät operaattorit hyöki asiakkaiden päälle, en tiedä miksi.

Pullonpalautusautomaatit ja muutenkin innokas kierrättäminen. (Tämä tapa saisi tulla Perthiin asap).

Suomitarina jatkuu vielä viikon. Onneksi tuli jo laskettua pulkalla ja herkuteltua laskiaisantimet eli hernarit ja laskiaispullat ennakkoon, sillä lähden takaisin kotiin Perthiin ennen laskiaisviikonloppua. Muut kohokohdat ovatkin sitten olleet Suomen pelien ja hiihtojen seuraaminen sydän kurkussa - miten käy?

Tottakai kohokohdista päällimmäiseksi nousee perheen, sukulaisten ja ystävien kanssa vietetty aika. Kiitos kaikille seurasta!

Toteuta unelma

Mietiskelen silloin tällöin, että onkohan näistä kirjoituksistani hyötyä, eli onko teksteistä saanut vähintään alkuinfoa ja -intoa tiedonetsintään - tai sen parhaan toivomani tuloksen: onko joku uskaltanut toteuttaa (minkä tahansa) unelmansa siksi, että sai omasta esimerkistäni inspiraation. Toivon todellakin näin käyneen, tai käyvän jatkossa!

Tällä kertaa kännykän netin varassa vain lyhyt, Sarasvuohenkinen päivitys ihanasta mummolastani maalta. Mene ja toteuta unelma. Pieni tai suuri. Sellainen, jonka tekemättä jättäminen mietityttää öisin, ja tulee kaduttamaan kiikkutuolissa. Tämän blogin ja australialaistumistarinani voisi tiivistää yhteen kuvaan ja ohjeeseen:

Jätä työsi,
osta menolippu,
nauti auringosta,
rakastu päättömästi,

älä koskaan palaa entiseen.

Minä ja Suomi

Itseni ihmettelyä vaihteeksi. Eli mitä olen huomannut omasta itsestäni tällä Suomikeikalla. Jostain syystä tässä itsetilityksessä on kaupassakäyntiteema:

- Tungen Australian mallin mukaan väkisin vasempaan laitaan rullaportaissa, käytävillä ja kaduilla, ja pusken siis vahingossa vastavirtaan.

- Suomalaisessa marketissa vaikutuin kaupan muovikassien kestävyydestä. Kauppaseurani latoi kassiin viisi maitotölkkiä ja pari vissypulloa sekä muut ostokset, ja yhdellä kassilla saatiin kaikki autoon saakka. Aussilassa (ilmaiseen) hedelmäpussin vahvuiseen kassiin voi laittaa max. yhden painavan ostoksen. Kauppakassien kestävyys on sikäli kaksipiippuinen juttu, että täällä ei ole pakko tuoda omia kangaskasseja (kuten Perthissä), kun muovipussiinkin voi luottaa.

Toisaalta minä ja E olemme näköhavaintojen perusteella ainoita perthiläisiä, joilla oma kangaskassi on, ja ne muut sitten ottavat puolen tusinaa pussia puolelle tusinalle ostokselle. Muovipussit päätyvät pahimmassa tapauksessa mereen lintuja ja merinisäkkäitä hukuttamaan, joten pusseille olisi hyvä saada stoppi ensi tilassa.

- Opin jo edellisiltä ulkomaankeikoilta palattuani muistamaan, että Suomessa kaupassa punnitaan itse vihannekset ja hedelmät, ja myös pakataan ostokset. Tämä kun on maailman mittakaavassa erikoista, koska muualla myyjä punnitsee ja pakkaa. Perthissä tosin yleensä käytän/käytämme itsepalvelukassaa, jossa itse punnitaan ja skannataan ostokset, ja maksetaan automaattiin.

Automaatista voi lisäksi nostaa käteistä ja muutenkin ne ovat käteviä, nopeita vaihtoehtoja myyjäkassoihin verrattuna. Automaattien liepeillä partioi aina kaupan henkilökuntaa valmiina auttamaan, kun automaatti väistämättä skannaa jotain väärin tai muuten vaan ämpyilee/herjaa ostotapahtuman mittaan.

- Lähes kolme vuotta ulkomailla tuntuu minulle tuplasti pidemmältä ajalta, kuin kolme vuotta peruselämää Suomessa. Tämä toisaalta siksi, että elämäni on muuttunut totaalisesti siitä, mistä tilanteesta Perthiin lähdin. Vaihtui elämänkumppani, työpaikka, ala, kaveripiiri, ympäristö, kieli - ihan joka asia. Toisaalta uudessa elämässä jokainen päivä on (etenkin alkuvaiheessa) erilainen kuin edellinen, aina oppii jotain uutta, aina edessä on jotain odottamatonta.

Tällainen uutuuksien kokeminen hidastaa ajankulua ihan samalla tavalla, kuin aika lapsena kului hitaammin. Kesälomat kestivät ikuisuuksia ja samoin myös kouluvuosi. Näin vanhemmiten aika ja vuodet helposti punoutuvat toisiinsa ja toteamukset "vastahan se pari vuotta sitten oli" tarkoittavat, että kymmenen vuotta sitten.

Tämän aikapoimun ja "johan minä kauan sitten muutin pois"-tunteen takia tämänkertainen Suomen-visiittini on tuntunut matkalta menneisyyteen. Edelliset reissut tein jouluna, juhannuksena ja vapun alla, joten juhlien fiilistely lie vienyt aivokapasiteettia yleiseltä Suomen ja ympäristön havainnoinnilta. Nyt kaupan hedelmä- ja vihannespuolella pyöriminen tuo mieleen elävät muistot opiskeluajan kesätöistä. Erilaisesta valikoimasta johtuen suomalaisen kaupan hevi-osasto tuoksuu erilaiselta kuin aussikaupan. Nämä tuoksut porautuvat aivojen syövereihin ja herättävät kesätyömuistot kymmenen vuoden takaa.

Samaten tämänhetkinen ankea harmaa suojasää tuo mieleen lähinnä muistoja turhautuneena teini-ikäisenä, kun kaikki sosiaalinen tekeminen rajoittui kouluun ja perjantai-illan paleluun kaupungilla. Olen näin jälkikäteen tajunnut, että olisi pitänyt urheilun lisäksi harrastaa vaikka partiota, järjestötoimintaa tai jotain muuta rakentavaa sen sijaan, että tuskailin tekemisen puutteessa pikkukaupungissa, jossa teinien viikon kohokohta oli hengailla perjantain puuhapussin kera kylmillä kaduilla vailla päämäärää.

Toisaalta nyt on sikäli hyvä ajoitus oleilla Suomessa, että suomitiimin menestystä olympialaisissa voi vahdata muiden suomalaisten kanssa. Tämäkin herättää lapsuusmuistoja, sillä ainakin meillä alakouluaikaan katsottiin hiihdon arvokisat ynnä muut tunnilla koulussa - varmaankin siksi, että opettaja oli talviurheilufani. Jos vaikka Suomi jossain pärjää, niin pääsen näkemään sen niiden muiden kanssa, joille asialla on merkitystä!

Täällä ei näytä tältä, valitettavasti. Toivon mukaan ehdin ennen helmikuun loppua ja koti-Perthiin lähtöä nähdä pakkastakin! Kuva (c) Henrik Kettunen.

Suomen ihmettelyä, osa 3 - media

Hehhee, olipa hyvä että tuli urputettua täällä Suomen hintatasosta - nyt minua viedään lounaalle/kahville paikkoihin, joissa saa annoksen alle kympillä! Että julkituokaa rohkeasti hyvät ihmiset toiveenne, kyllä niihin maailmassa näköjään kiinnitetään huomiota!

Suomen ja suomalaisuuden tarkkailu on tunnollisesti jatkunut, seuraavin - tällä kertaa kriittisin - tuloksin:

1) Suomea(* riivaa puolueellinen uutisointi ja etenkin nuorten dissaus. Esimerkkejä:
Eilen uutisissa kerrottiin, millaisia puutteita ja parannustarpeita suomalaisilla kaivoksilla on. Oletin kuulevani asiaa esimerkiksi auditoijan eli toiminnantarkastajan raportista, tai vaikkapa jonkinlaisesta kansainvälisestä vertailusta. Ehei. Puutteet oli paikannettu lähettämällä kyselylomake kaivoksille, johon nämä itse vastasivat. Että jotta mitä? Sitten kyselyn tulokset esitettiin uutisissa faktana ja luotettavana tietona.

Itse auditoinnissa työskentelevänä väitän sataprosenttisena totuutena, että yritys kuin yritys pyrkii jättämään vähemmälle mokansa ja esittämään parhaat puolensa julkisuuteen, vaikkei kieroketkuilija olisikaan. Kuka nyt oman bisneksensä pilaa pesemällä likapyykit julkisesti? Ainoa keino kuulla koko totuus on nimenomaan tarkastaa toiminta jonkun puolueettoman kolmannen osapuolen toimesta!

Seuraava uutisaihe oli, millaisia tulevaisuudennäkymiä suomalaisyrityksillä on ensi vuodelle. Oliko tehty analyysi, oliko seulottu tietoa ja vertailtu kansainvälisesti? No ei. Toimittaja oli lukenut yritysten toimintakertomuksia ja raportoi yritysten omat visiot siitä, millaista vuotta nämä odottavat. Palaa edelliseen kohtaan kritiikkiä varten...

Kolmas uutisaihe tänä aamuna oli, että viidesosa nuorista ei pysty nimeämään yhtään syytä, miksi he haluaisivat vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Eli mikään ei hetkauta, mikään ei tunnu miltään, ei kiinnosta. Maikkarin yhden lauseen uutinen oli pohjustettu pidemmälle YLEllä, jossa kyseistä nuorisobarometritulosta avattiin enemmän. YLEn mukaan nuoret yrittävät vaikuttaa mm. ostopäätöksin sekä aloitteita allekirjoittamalla,  mutta äänestäminen on vaikeaa, koska sopivaa ehdokasta ei tunnu poliitikoista löytyvän.

Missään ei vertailtu (taaskaan) mihinkään laajempaan otantaan, esim. mitä muut ikäluokat samoihin kysymyksiin olisivat vastanneet. Maikkarilla saatiin hienosti ja skandaalinkäryisesti jatkettua jo pitkää jatkumoa, jossa nuoret esitetään laiskoina loisina, jotka roikkuvat oppilaitosten kirjoilla, kun eivät vaan viitsi töihinkään mennä eivätkä edes äänestää. Tätähän mediassa on toitotettu jo viimeiset 15 vuotta.

Samaa tuubaa tulee muiltakin kanavilta ja lehdistä, joissa talousasiantuntijat mussuttavat tosissaan, että kyllä niitä töitä löytyy heti kun työvoimaa on markkinoilla riittävästi (eli jokin kriittinen massa työttömiä muuttuu kuin taikaiskusta uusiksi yrityksiksi ja talouskasvuksi).

Jos maailmassa on koko rahajärjestelmä rikki (raha syntyy talouteen ainoastaan yksityispankkien liiketoimintana ja pula on siis rahasta, ei työstä tai työvoimasta), ei mikään työttömien määrä itsekseen pullauta ulos uusia kasvuyrityksiä. Opiskelijoiden hätäinen valmistuminen kouluistaan ja kirjautuminen työttömäksi ei tule nostamaan Suomea suosta yhtään nopeammin, kuin samojen nuorten opiskelujen jatkaminen ja osa-aikatyö, jota tilastojen mukaan puolet korkeakouluopiskelijoista tekee opintojen ohella.

Aiheeseen puoliksi liittyen: olen jo vuosia hämmästellyt ja tuskaillut sitä, miten paljon Suomessa morkataan välivuotta. Ei saisi olla yhtään rakoa peruskoulusta lukioon/amiskaan ja siitä korkeakouluun (tai suoraan töihin) - jatkumossa, eikä etenkään jo aloitetussa työurassa: vielä välivuottakin enemmän julkisuudessa kritisoidaan vuorottelu- tms. sapattivapaita. Itsekkäämpää vastuunpakoilijaa ei olekaan (edes Nalle Wahlroos tai muu optiomiljonääri ja köyhien kyykyttäjä), kuin elämänmittaisesta suorittamisesta hetken hengähdystauon ottaja.

Henkinen kasvu, uudet kokemukset, välivuoden mahdollisesti tuoma työ- tai ulkomaankokemus ja kielitaito eivät paina missään, kun toisessa vaakakupissa ovat yhteiset verovarat: saattaa joku nyt saada enemmän kuin minä, koska otti väli/vuorotteluvuoden ja minä en, töissä raadan tunnollisesti kuten kuuluu. Pipoa löysemmälle hyvät suomalaiset, ei kokonainen maa siihen kaadu jos joku joskus huilaa tai haluaa elämäänsä muutakin sisältöä kuin tauotonta työntekoa ja verojenmaksua. Ja jos kaatuu, on koko maa suunniteltu väärin.

Kirjoitin aiemmin siitä, miten hieno juttu on omankielinen mediasisältö. Haittapuoli onkin sitten se, että kaikki tieto maailmalta tulee suodattimen läpi, ja sitä kuulee, mitä katsotaan tarpeelliseksi kertoa. Oma ymmärrykseni maailmasta on aika lailla laajentunut alettuani seurata englanninkielistä uutisointia. Toki Suomessakin nykyään vastavirtauutisointia on, mutta ei se telkusta tule - onneksi netti on aina auki.

*) Lisäys: ei koske pelkästään Suomea. Aussilassa yksi henkilö, mediamoguli Rupert Murdoch omistaa laajalevikkiset sanomalehdet ja täten noin puolet kaikista ostetuista lehdistä on Murdochin firmasta lähtöisin. 

2) Media-aiheilla jatkaen. Suomalaiset tykkäävät jatkuvuudesta ja pysyvyydestä, ainakin telkkarin perusteella. Putous tulee jo viidettä tuotantokautta ja sen katsojaluvut huitelevat puolessatoista miljoonassa (eli joka kolmas suomalainen katsoo Putousta joka lauantai).

Putous kumartaa uskollisesti Pulttibois-huumorin ja Pirkka-Pekka Peteliuksen suuntaan kolmen vuosikymmenen taakse. Putouksen Aku Hirviniemen koheltava sketsihahmo Slaikka Gustafsson pyllähteli kerrastoisillaan lavalla siihen malliin, että Pirkka-Pekka saa olla suomiviihteelle antamastaan panoksesta, Apuva-miehen esimerkistä ja perinteestä ylpeä (?).

Samaten bussipysäkillä huomasin, että Kummelista väännetään jo viidettä elokuva-jatko-osaa. YLEllä ovat samat aamu-tv-juontajat, jotka siellä olivat jo silloin, kun 2000-luku alkoi. Sen sijaan Maikkarin aamu-tv on kokenut jonkinlaisen (säästökuuri?)muodonmuutoksen, ja ainakin eilen telkussa oli vain yksi tuntematon henkilö halvoissa kulisseissa entisen Karhuvaara ja daami - juontajakombon sijasta.

Tajusin vasta nyt, miksi telkkari yhdistää suomalaisia niin vahvasti. Tällaisessa ilmastossa telkkarinkatselu sisällä on oikein varteenotettava illanviete, koska eihän täällä minnekään piknikille lähdetä. Perthissä vapaa-aikani kuluu netissä, kirjoja lukien, ulkona urheillen tai sosialiseeraten, tai elokuvia E:n kanssa katsellen. Telkussa on toki se etu, että vaikka sitä kansan tyhmentäjäksi haukutaankin, kokoaa se kotiväen eri tavalla yhteen kuin vaikkapa netti, jota kukin yleensä käyttää itsekseen.

Ehkä lauantai-illan hupailut ovatkin siksi niin tyypillisiä ja suosittuja Suomessa, että ne tarjoavat koko perheelle yhteenkokoontumismahdollisuuden ja kaikille sopivan harrastuksen.

Suomen ihmettelyä, osa 2

Lisää huomioita Suomesta:

1) YLE. Ensimmäistä kertaa minulle todella valkeni, miten mieletön palvelu YLE on. Siis siksi, että se on taho, joka tuottaa tai osatuottaa (-rahoittaa) laajimman kirjon suomenkielistä telkkarisisältöä. Näin pienelle maailmankolkalle se on lähes sama asia, kuin jos joku tuottaisi omankielistä sisältöä yksittäiselle osavaltiolle Australiassa; jota muissa osavaltioissa ei pystyttäisi kielimuurin takia seuraamaan; ja jota muualla ei tehtäisi liian pienen yleisömäärän takia.

Ilman YLEä telkusta tulisi rutkasti enemmän vieraskielistä ohjelmaa, ja uskon, että suomenkielen asema olisi tässä globaalissa ajassa nykyistä hatarampi - tiedä vaikka Suomessa puhuttaisiin jo laajasti sujuvaa finglishiä, eli suomen ja englannin sekamelskaa. Viiden miljoonan ihmisen kansakunta on vaarassa hukkua suurkielten puristukseen, jos ei omaa kieltä joka päivä kuule ja käytä aamusta iltaan. Tiedän, että YLEn rahoitus puhuttaa jatkuvasti ja sitä pidetään kalliina organisaationa (ja ehkä leikkausvaraa onkin), mutta toisaalta: sisältö on ainutlaatuista, koska suomenkielistä ohjelmaa ei mistään muusta maailman maasta voi ostaa.

2) Rahasta puheenollen: taju lähtee, miten kallista Suomessa on! Pulitin juuri 48€ yhden viikon seutumatkakortista (Hki-Espoo-Vantaa). Yksi viikko bussin, metron ja ratikan käyttöä, melkein viisikybää! Vaikka ajelisin Perthissä paikallisjunalla viikon kaukaisimmista lähiöistä keskustaan ja takaisin, menisi tähän rahaa $50 eli noin 35€. Ja kaukaisimmat lähiöt ovat 60km päässä keskustasta, ei 20km.

Uutisista selvisi, että vuokra-asumisen hinta on Suomessa kallistunut taas 3,5% viime vuoden mittaan, ja epäilenpä, että palkat eivät ole nousseet samaan tahtiin. Bensan hinta hiihtelee jo 1,70€/l pinnassa, kun se Perthissä on $1,43/l eli reilun euron - ja sielläkin valitetaan bensan kalleutta. Tosin Perth on Helsinkiä reilusti laajempi, joten bensaa kuluu helposti työmatkoihin tuplamäärä Helsinkiin verrattuna. Lounas Helsingissä maksaa n. 10-18€, jossa jo haarukan alareuna on liian kallis perthiläiselle ($15). Ulkona syömiset taitavatkin rajoittua minulla pelkkään keittolounaaseen, joka sentään vielä irtoaa alle kympillä.

Silloin kun Perthiin muutin, laskeskelin, että Suomessa ja Perthissä oli suunnilleen sama hintataso. Nyt Suomi on painellut edelle, ja etenkin vahva euro/heikko aussidollari - suhde leikkasi omasta matkabudjetistani turhan ison siipaleen. Vaihtokurssi oli v. 2011 lähempänä $1 = 0.80€, kun se nyt on $1 = 0.60€. Perthissä on paremmat palkat, mutta myös eteläisen pallonpuoliskon kalleimman kaupungin maine. Suomessa lomailu, saati eläminen, alkaa tuntua yhdeltä kipurajalta hintojen suhteen!

3) Kaduilla on juuri nyt pelkkää sohjoa, kuraa ja hiekoitushiekkaa, mikä ikävästi karistaa omat idylliset talviodotukseni kimmeltävistä hangista. Kaduilla on muutakin kummallista - nimittäin uniikkeja univormuporukoita:
- opiskelijat
- asevelvollisuutta suorittavat.
Jos olisin turisti, ihmettelisin kovasti haalarivillitystä kaikkine tussiteksteineen, sekä kaikkialla liikkuvia maastopukuisia nuoria miehiä. Keitä he ovat, mihin matkalla ja miksi noissa puvuissa?

4) Suomalaisilla on hämmentävä tapa pysähtyä niille sijoilleen, kun jotain pitää tehdä (esim. etsiä soiva kännykkä laukusta). Kadulla kävelijät, ostarilla pyörijät tai ruokakaupan edustalta ostoskärryjä ottavat jäävät tasan paikalleen, jos esim. kassi pitää asetella sinne ostoskärryyn. Jos satut olemaan pysähtyjän takana matkalla samoja ostoskärryjä kohti, siinähän törötät kassinasettelijan blokkaamana ja odotat, että kassi on halutulla tavalla paikallaan. Tehtävän suorittamista varten ei siis mennä esim. seinän viereen parkkiin, jotta muut pääsevät helposti ohi - ilmeisesti muita ei omassa maailmassa ja laukunasettelun tiimellyksessä ole olemassakaan.

5) Suomen parasta antia gourmet-puolella ovat tähän asti olleet kaksi erittäin simppeliä tuotetta: ruisleipä ja hanavesi. Täältä saa käsittämättömän hyvää, jääkylmää hanavettä! Perthissä hanavesi maistuu usein kloorilta ja miltälie aineilta, ja se ei ainakaan meillä ole kesällä kylmää, koska putket kuumuvat helteissä väkisin. Viileimmillään vesi on huoneenlämpöistä, vaikka miten juoksuttaa (mitä ei oikein edes raaski vesipulan maassa tehdä).

Kylmää vettä saisi pitämällä vesikannua tai -pulloa jääkaapissa, ja paremmanmakuista tulisi britakannulla tai jollain muulla suodatussysteemillä, mitä emme ole saaneet aikaiseksi hankkia. Pitäisi kyllä, en usko että on erityisen terveellistä pitkän päälle juoda kaikki ne kemikaalit, joilla hanavettä on Perthissä tohtoroitu.

Ruisleivän tuomaa onnea en voi tarpeeksi korostaa. Ruispalat ja Reissumies, kunpa saisin teidät ikiajoiksi mukaan Perthiin!

Rakkaustarina Suomesta. Kuva (c) Vaasan.

Suomen ihmettelyä, osa 1

Terveisiä sumuisesta Suomesta! Lämpötila on ainakin täällä pk-seudulla aavistuksen plussalla, ja lumi sulaa suoraan sumuksi ilmaan. Pari ensimmäistä päivää on nyt mennyt maidonharmaita maisemia (joita hädin tuskin näkyy) katsellen. Lennot sujuivat muuten hyvin - Perthistä Dubaihin-pätkälle sain haltuuni oman kokonaisen penkkirivin! - mutta joko Emirates tai Finnair hukkasi laukkuni ensimmäiseksi vuorokaudeksi. Eilen laukku+tuliaiset+talvivaatteeni löysivät perille ja nyt sopii lomailla ilman huolen häivää.

Ja mitä olen tähän mennessä ihmeissäni huomannut? Lista alla:

1) Suomalaisilla ei ole juurikaan kiroilu-koulutustaso-korrelaatiota. Eli kiroillaan siellä missä huvittaa, kovaan ääneen ja silloin kun tuntuu siitä riippumatta, onko insinööri vai duunari. Ensimmäisen täyslaidallisen suomalaista small talkia sain jo Frankfurt-Helsinki-koneessa, joka täyttyi suomalaisista bisnesmiehistä (ja muutamista -naisista) matkalla kotiin. "Kato perkele!" "No just saatana!", jne, sekä iloisilla että turhautuneilla äänenpainoilla puuskaistuina. Saman kuuleminen jatkui eilen ostoskeskuksessa ruokakauppareissulla.

Ausseilla vaikuttaa olevan paljon vahvempi suodatin siihen, missä kiroillaan ja kuka kiroilee. Omalla valkokaulustyöpaikallani olen ikinä koskaan kuullut ainoastaan brittipomoni kiroilevan, mutta tämä onkin alkujaan Manchesterin liepeiltä, kaivoskylän poikia. Edes keskimääräiset aussiteinit eivät kiljahtele/karjahtele julkisesti "fuck", ainakaan keskustassa päivällä - tiedä sitten miten kukakin puhuu suljetuissa ympyröissä.

Perthissä (erityisesti toistuva) kiroilu on paljon enemmän käytöstapojen puutteen/matalan koulutustason merkki, jota valkokaulusihmiset välttelevät ja ehkäpä häpeävätkin. E:n keskimmäinen veli, metallityöpajatyöntekijä, kiroilee räväkästi sekä ranskaksi että englanniksi joka lauseessa, jota me muut saamme toppuutella seurassa, koska kukaan muu ei puhu niin muualla kuin hänen työpaikallaan.

2) Todennäköisesti tästä kiroiluvoittoisuudesta johtuen suomalaiset miehet vaikuttavat aika aggressiivisilta. Kun odottelin lentokentällä sitä hukkunutta laukkuani, ympärillä käytiin mm. seuraavia puhelinkeskusteluja: "no vastaa nyt saatana!". "missä vitussa sä oot?" "No tule nyt perkele tänne laukkuaulaan!", jne.

Ja useamman miehen suusta, ei siis pelkkä yksi yksinäinen vaimoonsa pettynyt ollut kyseessä. Ruokakaupassa helposti sama juttu jälleen, kummankin sukupuolen suusta. Hyvät ihmiset suomalaiset, voisiko sille oman elämän tärkeimmälle (?) henkilölle ja elämän rakkaudelle (?) puhua kuten ihmiselle? Saattaisi tehdä ihmeitä omallekin mielentilalle, kun ei koko ajan ketuta.

3) Suomessa ollaan todella joustavia siitä, millaista ulkoasua ihmisiltä odotetaan. Kaikki kukat kukkivat sekä hyvässä että pahassa. Eilen telkussa sattui olemaan peräkkäisissä ohjelmissa JP Siili ja Ville Haapasalo, molemmat oikein kunnostautuneita telkkariesiintyjiä ja arvostettuja suomalaisia. Ausseissa ollaan sen verran vanhanaikaisia/muodollisia, että joku telkkariavustaja olisi taatusti kammannut kummankin tukan ja puunannut muutenkin edustuskuntoon. Eli aivan au naturel ei heitä olisi ruutuun päästetty, toisin kuin Suomessa.

Suomessa myös työelämässä voi näyttää miltä tykkää, ainakin tiettyyn rajaan saakka. Eilen sattui vastaan miespuolinen myyjä, ikä noin 28v, polkkapituinen tukka "bedhead" eli sutaistu hiuslakan avulla joka suuntaan takkuun ja pörhölleen. Seuraava myyjä oli naispuolinen, samanikäinen, sama look. En muista Perthistä yhtään kertaa, jossa (kaupan tai minkään muunkaan) työntekijä näyttää näin huolettomalta ulkoasun suhteen. Suittu, siisti ja muodollinen on Perthin malli, mikä kannattaa muistaa, jos sieltä etsii töitä.

Pitkät tai edes pitkähköt hiukset miehillä eivät ylipäätään ole Perthissä tapana, en nyt äkkiseltään muista nähneeni yhtään ponnaripäätä (paitsi suomalaisia). Leukaan ulottuva hiusmalli saattaa just ja just tulla vastaan. Perthissä usein tuntuu, että olen itsekin nippanappa muodollisen rajan oikealla puolella, koska tykkään testailla erilaisia kampauksia, kuten näyttävänpunaisia raitoja, ja tykkään myös käyttää melko rentoja vaatteita napsakoiden jakkupukujen sijasta. Oma toimistoasuni - siisti paita ja puolihame - menee enemmän smart casual- kuin muodolliseen kategoriaan ja yhtään rennommaksi ei ole vara muuttaa olematta toimiston juntti.

Kumma juttu sikäli, että Perthissä puolestaan massiiviset tatuoinnit ovat ihan normikauraa, ja montakin joka raajasta sekä niskasta tatuoitua miestä ja naista kävelee vastaan päivittäin. Hiukset kuosiin, mutta ruusuja, timantteja ynnä muita koukeroita nahkaan vaikka nilkkaan ja ranteeseen saakka, eikä kukaan hätkähdä (kunhan peität ne toimistossa vaatteilla).

Ihmetysaiheiden bongailu jatkuu tänään Helsingissä, seuraava raportti seuraa pian!

Suomalainen, miksi niin vihainen? Etenkin sinä, suomalainen mies? Ota rennommin, elämä on! Kuva (c) Scandi Travels.

Yllä ja alla: JP Siili (elokuvaohjaaja) ja Ville Haapasalo (näyttelijä). 

Lumille lompsis

Viimeinen aurinkoinen kesäpäivä kolmeen viikkoon Perthissä ennen lumiseen (?) Suomeen lentoa. Kävellessäni aamulla junalle ilmassa tuntui vihreän tuoksu, ruohon ja lehtien. Varmaankin siksi, että kaupungin puistotyöntekijät olivat kastelemassa ja leikkaamassa pensasaitoja lähistöllä.

WA:n luonto tuoksuu yleisesti ottaen paljon vähemmän kuin Suomen, koska Suomessa on kesällä paljon kosteampaa ja sateen jälkeenhän luonnon raikkaus pääsee hyvin esiin. Täkäläinen luonto on lähtökohtaisesti kuivaa, eivätkä esimerkiksi eukalyptukset tuoksu, ellei niiden lehtiä rusentele rikki.

Maanantaina pizzaa noutaessa nenään leijui kodikas puusaunan tuoksu. Puolen sekunnin ajan nuuskin tyytyväisenä, kunnes tajusin, että täällä savu tarkoittaa huonoja uutisia. Ja todentotta, meiltä etelään eräällä Perthin omakotitaloalueella riehui metsä/puskapalo, ja uutisista selvisi, että useampi talo oli jo palanut. Todella surkeaa. Tänä kesänä Perthissä on palanut enemmän kuin kahtena edellisenä, ja palot ovat tulleet lähemmäs asutusta ja keskustaa kuin minun aikanani aiemmin.

Lehdissä jaetaankin ohjeita, miten itse kunkin pitäisi riskiin varustautua: mm. karsia kasvustoa talojen ympäriltä, etenkin natiivikasveja kuten eukalyptuksia ja ruohopuita (grass trees), koska nämä ovat erityisten syttymisherkkiä ja hyötyvät säännöllisistä tulipaloista. Eukalyptuksenlehtien sisältämä öljy on kuulemma lähes sama asia kuin bensa, eli puut todellakin humahtavat liekkiin tilaisuuden saadessaan.

Täällä auringon alla asuttuani on entisestään vahvistunut käsitys, että puolen vuoden pimeä ei ole ihmiselle terveellistä eikä luonnollista. Saati se, että luonto ympäriltä on jäätynyt saman ajan. Koko ihmislajihan on alunperin Keski-Afrikasta, joten tämä Australian meno lienee lähellä sitä ”alkuperäistä” elinympäristöä.

Sillehän eivät suomalaiset mitään voi, että ovat sattuneet päätymään kolkkaan, joka on auringosta väärään suuntaan kallellaan puolet ajasta. Mutta on ymmärrettävää, miksi sinne on jääty. Suomessa ei tarvitse pelätä suuren maailman mullistuksia kuten maanjäristyksiä, tulvia tai näitä metsäpaloja. Ja kesällä luonnonläheisyyttä, järvien liplatusta ja vihreyttä piisaa.

Itselleni on usein käynyt niin, että inhoan jotain asiaa ensin, mutta tykästyn siihen vähitellen niin, että asiasta tulee lempparini. Olkoon se sitten väri, ruoka, musiikkia, muotia tai mitä nyt ikinä. Lumen kanssa on käynyt päinvastoin. Lapsena tykkäsin kovasti lumesta – kukapa lapsi ei -, koska onhan se ilmaista ja loputonta ainetta, josta mielikuvitus muovaillaan fyysiseen muotoon. Lumiukkoja, -akkoja, -kakkuja, -hevosia-, linnoja-, käytäviä... ei parempaa huvia olekaan, paitsi ehkä legopalikat.

Aikuistuttuani lumesta tuli kuitenkin pelkkä vaiva ja haitta. Ei voi pyöräillä eikä juuri kävelläkään, kun reitit ovat tukossa, liukkaita, täynnä hankalaa lumipöperöä tai sohjoa. Oikoteitä ei voi käyttää, kun jokainen puisto, piha ja tyhjä pläntti on puolen metrin hangen alla. Auto pitää kaivaa lumen alta ja sitten ei näe ajaa, kun pyry häivyttää tienreunat. Kävellessä tuiskuttaa naamaan, märät hiutaleet tuhrivat ripsivärin  ja muuten vaan ottaa pannuun. Keväämmällä vasta rasittaakin, kun hiekoitushiekka likaa hanget teiden varsilla ja joka paikka on yhtä Neuvostoliittoa.

En ole koskaan ollut talviurheilun ylin  ystävä ja etenkin hiihto sai koulun liikuntatuntien myötä tappotuomion. Hikistä latua lipsuvilla tai kitkaisilla suksilla väkisin ympäri, kunnes pilli viheltää, sen jälkeen suksisetin raahaaminen takaisin kouluun ja päivän jälkeen kotiin. Laskettelemaan en koskaan oppinut, koska olen sen verran pieneltä kylältä alkujaan, että meilläpäin vain eliitillä oli rahaa, aikaa ja intoa lasketteluun.

Kun perheeni sittemmin muutti ihan kaupunkiin, olin jäänyt lasketteluinnossa jälkeen, enkä oikein ottautunut siihen, vaikka kaverini laskettelivat ja lautailivat. Pariin kertaan yritin mukaan muiden rohkaisemana, mutta kun toista kertaa rinteessä lainasuksilla nitkuttaessani lumilautailija rysäytti vahingossa nyppylän takaa voimalla päälle ja lauta poikittain suoraan selkärankaani, kipu ja nöyryytys savustivat minut tehokkaasti rinteestä ulos.

Perthissä kaikki hihkuvat innosta, miten mahtavaa on, että pääsen talvisiin maisemiin, näen lunta,  pääsen hiihtämään ja laskettelemaan!! Näin sitä on kiittämätön, ettei osaa lunta yhtä kiihkeästi arvostaa.

Ehkä etäisyys on kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja lumen näkeminen itse asiassa on kiva juttu, onhan se valtavan kaunista parhaimmillaan: huurteiset oksat, kaiken yllä valkoinen harso, kimmeltävät hanget, sininen hetki, kuutamoyö ja lumiset puut. Ja silloin vasta synkkää olisikin, jos lunta ei talveksi tulisi. Pimeälle tarvitaan vastavoima.

Kaikesta tästä avautumisesta huolimatta olen varma, että nautin Suomen talvitunnelmista ja odotan talven valokuvaamista innolla. Loma, täältä tullaan!

Kulttuurien sulatusuuni

Käytiin joku aika sitten katsastamassa scifi-leffa Elysium (Matt Damon, Jodie Foster). Käy sinäkin, oli näkemisen arvoinen! Nuoren eteläafrikkalaisohjaaja Neill Blomkampin elokuva sijoittuu vuoteen 2154: maapallo on pahoin ylikansoitettu, saastunut ja slummiutunut, ja rikkaat ovat paenneet Elysium-keinomaailmaan/avaruushärpättimeen maapallon kiertoradalle elämään Hollywood-elämäänsä.

Blomkamp on alkujaan animaattori ja lainailee hienosti videopelimaailmasta. Elysium, samoin kuin miehen edellinen leffa District 9 ovat pohjimmiltaan apartheid- eli rotuerottelu-vertauskuvia. District 9:ssä Johannesburgin yltä löytyy avaruusolioita täynnä oleva lentävä lautanen. Alienit ovatkin pahoin nälkiintyneitä raukkoja, jotka joburgilaiset joutuvat ottamaan pakolaisiksi kaupunkiinsa tietämättä, mistä nämä tulivat ja miksi. Kielimuurin yli ei pääse. Tapojen ja kulttuurien yhteentörmäys on väistämätön, ovathan kyseessä sentään eri planeetan asukkaat.

Elysium-elokuvassa ainoa terveydenhuolto on tarjolla Elysium- keinomaailmassa, eikä eliitille tarkoitettuun Elysiumiin ole maan pulliaisilla asiaa. Hoitoa saa vain, jos on Elysiumin kansalainen - tämä tarkistetaan ranteeseen poltetusta dna-tunnisteesta. Hyväsydäminen mutta kovaonninen slummilainen Matt Damon päätyy tilanteeseen, jossa hänen on pakko päästä Elysiumiin hoitoa saamaan hinnalla millä hyvänsä. Tie vie people smugglerin eli pakolaissalakuljettajan luo ja epätoivoisiin tekoihin.

Itselläni elokuvassa pisti silmään etninen stereotyypittely (jopa liiallisuuksiin asti). Tapahtumaslummi on tulevaisuuden rähjäinen Los Angeles, joka on täysin meksikolaistunut ja kaikki puhuvat espanjaa. Elysiumissa puolestaan asuvat valkoiset, rikkaat amerikkalaiset sekä eurooppalaiset, kaikki puhuvat keskenään fiiniä ranskaa. Elysiumin tiedemiehet ovat aasialaisia, kun taas Elysiumiin yrittävät pakolaiset sekä ihmissalakuljettajat ovat mustia ja latinoja.

Kai vertauskuva täytyy vääntää rautalangasta, jotta jokainen älyää, että nykyhetkestähän tässä puhutaan tulevaisuuden sijaan, ja länsimaiden pelosta laittomia siirtolaisia kohtaan. Kiinnostava kommentti eteläafrikkalaiselta valkoiselta ohjaajalta on, että tarinan julmin konna, raaka ihmispeto, on maanmies, valkoinen eteläaafrikkalainen nimeltään C.M. Kruger. Kruger on täysi psyko mutta myös ylivoimainen soturi, mitä alleviivataan miehen samuraitaidoilla ja japanilaisestetiikalla (tuulessa leijuivat kirsikankukat jne.).

No juu, nythän tästä uhkaa tulla leffa-arvostelu, vaikka piti puhua toisaalta monikulttuurisuudesta (toim.huom: inhoan kyseistä tökeröä kapulakielisanaa) ja toisaalta pakolaisista.

Australiakin on omanlaisensa Elysium. Hyväosaisten maa, jonne epätoivoiset yrittävät veneillä meren yli. Nämä ovat pääsääntöisesti pakistanilaisia, afganistanilaisia, iranilaisia ja srilankalaisia. Australian pääministeri Tony Abbott on ottanut suorastaan johtotähdekseen, että tänne ei ole kutsumattomilla asiaa, piste. Abbott onkin onnistunut kiristämään Australian välit naapurimaa Indonesian kanssa, lähetettyään laivaston seilaamaan maiden väliselle rajalle kääntämään pakolaisveneitä pois. Indonesia väittää, että Australia koukkii heidän puolellaan luvatta.

Siihen nähden, paljonko pakolaisia tulee veneillä vs. paljonko pakolaisia tulee ihan reittilennoilla, veneistä on politiikassa ja mediassa tehty aikamoinen mörkö. Tilastojen mukaan 96% pakolaisstatusta hakevista tulee reittilennoilla turistiviisumilla. Etenkin Abbottin hallituksen aikana venepakolaiset on alettu esittää "maahan tulvivina tunkeutujina" turvapaikanhakijoiden tai epätoivoisten ihmisten sijaan. Toki ymmärrän, että Australia - kuten mikään muukaan maa - ei voi vain romuttaa rajojaan ja päästää sisään koko maailmaa.

Itseäni lähinnä vaivaa uuden hallituksen salamyhkäisyys aiheesta. Lehdistötiedotteita saapuvista veneistä, sekä siitä, mitä niille tehdään, on järjestelmällisesti harvennettu. Kaikkia tilastoja ei enää julkaista. Toisin sanoen hallitus voi väittää/propagandoida mitä lystää, koska faktoja ei jaeta eikä numeroita paljasteta. Ei hyvä, eikä lähimainkaan länsimaisen demokratian mukaista.

Täällä on viime aikoina mediassa myös puhuttanut huoli, että Australialla ei ole selkeää kansallista identiteettiä ja yhtenäisyydentunnetta, ja jotain pitäisi asialle tehdä. Onpa yhdeksi parannuskeinoksi ehdotettu yleistä asevelvollisuutta, jota perusteltiin Suomen ja muiden Pohjoismaiden esimerkillä.

Itse en tätä huolta tajua, koska Australiasta tulee äkkiä mieleen montakin lähes kaikkia yhdistävää asiaa: yksityiskohtatasolla Vegemite, grillaus, meri ja maailman kauneimmat rannat, lipokkaat, shortsit, aurinko, koalat, kengurut, palmut, surffaus tai uiminen, vesilläolo ylipäätään, telttailu ja muu ulkoharrastaminen, no worries-asenne eli optimistinen ote elämään, vapaa-ajan ja matkustelun arvostaminen älyttömän puurtamisen sijasta, jne.

Yhteiskunnan tasolla Australia on länsimainen demokratia ja hyvinvointivaltio, vaikkakaan ei suomalaisessa merkityksessä eli valtion järjestämänä/verovaroin kustannettuna, vaan (lähes-)täystyöllisyyden ja hyvien palkkojen ansiosta; sekulääri eli valtionuskonnoton; sekä ilmapiiriltään erittäin suvaitsevainen maa maailman mittakaavassa.

Täällä on jopa yllättävän vähän etniseen taustaan, seksuaaliseen suuntautumiseen tai uskontoon perustuvia kahnauksia tai edes asiasta purnausta, vaikka satunnaisia muslimi- tai homopelkoisia yleisöosastoille kirjoitteleekin.

Toki tajuan, että moni saattaa elätellä kaunoja ja fobioita omassa päässään tai omissa piireissään, mutta julkisesti niitä ei huudella hyvien tapojen ja poliittisen korrektiuden nimissä. Huutelemattomuus luo turvallisemman ja myös kunnioittavamman ilmapiirin mielestäni, kun ei tarvitse kuunnella jonkun tollon möläytyksiä viattomille kanssaihmisille bussissa, tai pelätä, missä roihahtaa rasistinen yhteenotto.

Australiassa asuminen - ja sitä ennen Kanadassa asuminen - saavat itseni lähinnä hymähtelemään muutamien suomipersujen jankutuksille, että monikulttuurinen yhteiskunta nyt ei vaan voi toimia. Toimii näköjään täällä ja samoin Kanadassa - ja mitä muuta USA on kuin monikulttuurinen? Jenkkilän nykyiset talousongelmat johtuvat ihan muusta kuin kulttuurien sekoittumisesta, ja Kanada ja Australia puolestaan painelevat vihellellen menemään talouden saralla, kun muualla kituutetaan finanssihirressä.

Toisaalta E:ltä kuulen kauhutarinoita Pariisin mamu-ghettoutumisesta sekä siitä, miten Perthissä ei kuulemma ole yhtään oikeasti vaarallista asuinaluetta, kun Pariisiin tai joihinkin muihin Ranskan kaupunkeihin vertaa. Pelottava on tämäkin skenaario, joten tietenkään en väitä, että monikulttuurisuus toimii aina ja automaattisesti. Mutta ei se myöskään ole toimimatta aina ja automaattisesti.

Reilu viikko sitten juhlittu Australia Day on perinteisesti tärkeä Australian kansalaiseksi tulo-päivä, eli päivä, jolloin järjestetään vuoden juhallisin kansalaisuusseremonia. Vaikken kansalainen vielä olekaan, pääsin Australia Dayn huumassa oudolla tavalla patrioottiseen "samassa veneessä"- tunnelmaan ihan vain katselemalla kaikenlaisia ja kaikenvärisiä kanssajuhlijoita aussiväreissään, liput poskiin maalattuina: juuret ovat kellä missäkin, mutta nykyinen kotimaa on tämä.

Tunnelmaa voisi lähinnä verrata suomalaisten fiiliksiin, kun Suomi pärjää urheilukisoissa. Ollaan optimistisia, ollaan yhtä kansaa, ollaan ylpeitä omasta maasta. Alla Australia Dayn 2014 tunnelmia. Aussie aussie aussie, oi oi oi!

Selviytymisopas Perth, osa 4 - Työnhaku

On tehtävä heti alkuun selväksi, että en pysty kenellekään järjestämään töitä tai antamaan tyhjentävää neuvolistaa, jonka avulla työpaikan varmasti saa. Kun itse etsin täällä töitä v. 2011 kesäkuussa, elettiin kaivosbuumin piikkiä ja työnsaanti oli kuulemma naurettavan helppoa, ainakin joillain aloilla.

Olen siitä asti pysytellyt samassa hommassa ja alkanut vasta viime aikoina tiirailla uusia tuulia, mutta varsinaista massiivista hakua en ole aloittanut. Mutta uskoisin, että tietopankkini aiheesta on kuitenkin tyhjää parempi, ja antaa suuntimaa, miten lähteä liikkeelle.

Työnhakua aloittaessa kannattaa karaista mieli ja varautua pettymyksiin. Vastaan tulee ihan varmasti byrokratiaa, kielimuuria, aussien ennakkoluuloja tai suoranaista rasismia, sekä epäilyksiä siitä, että tutkintosi ja taitosi eivät ole yhtä hyviä kuin täkäläisten. Itsellä kesti aikaa niellä katkeruus siitä, että aksentillisen englannin puhuja ilman paikallista työkokemusta ei ole kaikille työnantajille samanarvoinen kuin true blue aussie eli ehta täkäläinen, ellei ihan valtavasta työvoimapulasta ole kyse. 

Yritin kuitenkin muistaa, että (ikävä kyllä) a) pääsen helpommalla kuin moni muunvärinen, menenhän sentään ulkonäköni puolesta (valkoihoisesta) aussista ja b) Suomeen töihin hakeva mamu tuskin saisi tämän lämpimämpää vastaanottoa. Mitä matalammin koulutetusta alasta on kyse, sitä todennäköisempää on, että kuulet erinäisten aussien urputusta, miten "kaiken maailman kinukit ja intialaiset vievät meidän työt", ja pahimmillaan sinut niputetaan samaan työvaras-kategoriaan. Toisaalta, jos hyvä tuuri käy, löytyy työpaikka, jonne soljahtaa mukavasti rentoon ilmapiiriin ja kaverustuu uusien työkavereiden kanssa muitta mutkitta. Eli ihmisiä ja työpaikkoja on moneen junaan!

Monella alalla täällä tarvitaan rekisteröinti eli täkäläinen "toimilupa", jonka saa alan ammattijärjestöstä maksua ja paperitöitä tai jatkokurssin suorittamista vastaan. Jos haluat tehdä töitä omalla 'suomalaisella' alallasi - sen sijaan, että teet mitä vaan vastaantulevia hanttihommia -, kannattaa ottaa selvää jo hyvissä ajoin Suomesta käsin, tarvitsetko rekisteröintiä, miten sen saa, paljonko maksaa ja kauanko sen saaminen kestää. Hyvä ensiapu on Dundernewsin keskustelupalsta, jossa on moneen kertaan jauhettu esim. sairaanhoitajien rekisteröinti. 

On jälleen kerran täysin ok kysellä täkäläissuomalaisten apua esim. Suomalaiset Perthissä - facebook-ryhmän kautta. Kannattaa kuitenkin muistaa, että iso osa meistä on jo moneen kertaan antanut samat neuvot Dunderissa, facebookissa ja yksityisviesteinä, joten ihan peruskysymyksiin vastailu alkaa välillä väsyttää. Tiedän, että esimerkiksi Immin eli maahanmuuttoviraston sivujen lukeminen on hankalaa ja aikaavievää, samoin kuin rekisteröintisivujen, mutta kannattaa jaksaa vääntää ihan eng.kielisen termistön oppimisen nimissä. 

Ja suoraan sanoen ei anna hirveän hyvää kuvaa työnhakijasta, jos viestit esim. fb-ryhmässä ovat tällaisia: "moikka, etsin töitä! oon sairaanhoitaja, mitä mun pitää tehdä!". Vastaus: "moi, käy tutkimassa APHRAn (Australian Health Practitioner Regulation Agency) sivulta rekisteröintiprosessi". Aloittaja: "joo mut voisko joku kertoo mitä mun pitää tehdä?"

Valitettavasti rekisteröinti vie usein paljon aikaa ja vaatii paksuja paperinippuja, ja jos kärsivällisyys/viitseliäisyys ei tahdo riittää alkutiedon hankintaan, on rekisteröinti todennäköisesti vähän liian iso kakunpala - saati sitten se varsinainen työnhaku loputtomine hakukirjeiden kirjoituksineen ja perään soitteluineen, puhumattakaan itse työn tekemisestä vieraalla kielellä, vieraassa kulttuurissa. Yritteliäisyyttä ja sinnikkyyttä peliin.

Töitä mainostetaan täällä sanomalehdissä, Gumtree-nettisivulla ja työpaikkojen ovessa, jos työpaikka on kahvila/ravintola/pubi/lounaspuoti. Gumtreessä ja ovissa mainostettaviin paikkoihin riittää usein pelkkä ansioluettelo tai peräti sisällä juttelemassa piipahtaminen tai puhelinsoitto. "Virallisempiin" ilmoituksiin sen sijaan vastataan hakukirjeellä ja ansioluettelolla. Gumtree elää yhden päivän tahdilla eli usein paikat, joita on mainostettu eilen, ovat tänään menneet. Mutta toisaalta liikehdintä sivulla on reipasta, eli uusia mainoksia tulee päivittäin. 

Perthissä ja varmasti muissakin kaupungeissa toimii myös reppureissaajiin erikoistuneita työnvälitystoimistoja. Nämä löytää netistä haulla backpacker jobs, tai ihan tsekkaamalla hostellin ilmoitustaulun, kun tänne on jo saapunut. Yksi tällainen putiikki, jota itse kokeilin, toimi huutokauppasysteemillä. Paikalle tullaan aamulla, ja mitä hanttihommia sille päivälle on ilmoitettu, jaetaan odottajien kesken sen mukaan, miten kauas he ovat valmiita lähtemään, miten pitkäksi aikaa, onko aiempaa kokemusta esim. farmityöstä, ja onko oma kulkupeli alla.

Yhden aamun kokemuksella en ko. paikkaa Barrack Streetillä suosittele. Kaoottinen systeemi ei vakuuttanut, sillä työpaikat kirjaimellisesti huudettiin sitä mukaa, kun joku soitti toimistoon hanttihommantekijää etsien. Parhaat työt jaettiin tyypeille, jotka olivat jo aiemmin tehneet töitä välitysfirman kautta, eli me ulkopuoliset pysyimme sellaisina - ulkopuolisina. Itse olisin saanut tunnin odotuksen jälkeen töitä jostain outbackista iäkkään miehen kotihoitajana tai pikemminkin jonkinlaisena sisäkkö-kokki-siivoojana. 

Tämä duuni vaikutti kuitenkin kyseenalaiselta, tai ainakin dramatiikkaan taipuvaiset aivoni syöttivät minulle mielikuvia, joissa päädyn jonkun Australian-psykon uhriksi sadan asukkaan kyläpahasessa heppoisen "tule kotiavustajakseni"-juonen tuloksena. En lähtenyt, eikä kaduta. 

Moniin töihin, etenkin raksalle, edellytyksenä on ajokortti ja yleensä myös oma auto, koska työmaat sijaitsevat ympäri Perthin ja työntekijän odotetaan hankkiutuvan oma-aloitteisesti paikalle työkaluineen. Bussiin tai junaan luottaminen ei kerta kaikkiaan toimi. Raksalle tarvitaan myös ns. white card eli työturvallisuuskurssin todistus. White card suoritetaan nettikoulutuksena ja viimeksi kun tarkistin, hintaa sillä oli $39 eli noin 25 euroa. Usein vaaditaan muunkinlaisia koulutuksia, kuten elevated work platform ticket eli saksinosturissa työskentelylupa, tai trukkiajokortti. 

Oma ansioluetteloni (resume) meni tänne tullessa täysin uuteen uskoon, sillä aussit tykkäävät paljon yksityiskohtaisemmasta ansioluettelosta kuin suomalaiset. Suomessa rutistin koulutuksen, kielitaidon, työkokemuksen ja harrastukset yhdelle sivulle. Täällä ansioluetteloni on neljä sivua, koska työkokemus pitää avata tarkemmin (mitkä olivat vastuualueeni ja tehtäväni), eikä koulutukseksi riitä pelkkä maininta Master of Arts (filosofian maisteri), vaan tärkeimmät opiskellut aineet on oltava myös. 

Lisäksi ansioluettelossani on IT-osaaminen omana palasenaan, Saavutukset-osio, ja ekstrakoulutus eli kaikki käymäni kurssit, seminaarit ym. tutkinnon ulkopuolinen oppiminen. Kielitaidon tiputin vähin äänin pois, kun älysin, että ausseja ei suuremmin kiinnosta, mitä muita kieliä kuin (sujuvaa tai ainakin ymmärrettävää) englantia hakija puhuu. 

Kuvaa ei ole tapana laittaa, eikä myöskään henkilökohtaisia tietoja, kuten syntymäaikaa ja siviilisäätyä. Nimi, puhelinnumero, sähköposti ja osoite riittävät henkilötiedoiksi. Itse löysin netitse australialaisen ilmaisen ansioluettelon tsekkauspalvelun, johon paperini lähetin jo Suomesta käsin. Rouva palvelusta vastasi pian, hyvin ylimalkaisesti, mutta kuitenkin pari hyvää vinkkiä antaen. Mm. sain tietää, että suomesta englanniksi kääntämilleni työtehtäville oli paremmin sopivat englanninkieliset nimet. 

Tarkempaa syyniä olisi saanut maksua vastaan, mutta itselleni riitti tuo ilmainen pikatsekkaus. Lisäksi luetutin ansioluetteloni kanadalaisella tutulla, ennen kuin lähdin sitä jakelemaan joka ikiseen rekry- ja vuokratyöfirmaan, jonka googlesta löysin. Näin varmistui järkevä kieliasu ja typerien kirjoitusvirheiden eliminointi. 

Ansioluettelo tehdään tietenkin haetun työtehtävän mukaan, eli jos hakisin Subway'hin myyjäksi, karsisin ansioluettelon takaisin yhteen sivuun ja kertoisin pelkät opiskeluaikaiset sesonkihommat ym., turha selostaa tässä yhteydessä olleensa neljä vuotta suunnittelijana kaupunkisuunnittelutoimistossa.

Suosittelijat ovat lähestulkoon ansioluettelon tärkein osio. Laita mukaan ainakin kahden ihmiset yhteystiedot, joilla on sinusta pelkkää hyvää sanottavaa. Suosittelijoille todellakin soitetaan kokemusteni mukaan aina, eli englannintaitojen on oltava heillä kohdillaan. Kannattaa yrittää hankkia niin pian kuin mahdollista täkäläisiä suosittelijoita, joille aussityönantajan on helpompaa soittaa kuin ulkomaalaisille.

 Jos virallista suosittelijaa eli ystävällistä ex-esimiestä ei ole, personal reference eli henkilökohtainen suosittelijakin käy. Joukkuekaveri, entinen työkaveri, asiakas tai kuka tahansa järkevistä ympyröistä tuttu ihminen menee paremman puutteessa, kunhan ei ole perheenjäsen - tai ei ainakaan tunnusta olevansa. 

Onnea työnhakuun!

Reppureissaajille töitä välittää mm. Job Shop. En ole kokeillut, eli tämä ei ole mainos, pelkästään havainnollistus.

Australian ruma puoli

"We don't want your bloody bait!" - Emme halua h**vetin syöttiäsi! Tultiin juuri takaisin Cottesloen rannalta, haintappo-ohjelman vastaisesta mielenosoituksesta. Paikalle oli facebookissa ilmoittautunut noin 7000 ihmistä ja rannalla näytti, että yhtä moni oli myös livenä paikalla.

WA:n rannikko on maailman suurimman hain, great white shark'n eli valkohain, elinaluetta. Aina silloin tällöin (20 tapausta 100 vuoden aikana, eli 2 per vuosikymmen) joku onneton kalastaja, surffaaja tai uimari on päätynyt hain saaliiksi. Itse uin mieluiten mahdollisimman matalilla rannoilla hainpelossa, sillä matala vesi tuntuu lämpimän lisäksi turvallisemmilta - siitäkin huolimatta, että haiden tiedetään pystyvän pyydystämään saaliinsa vain polvensyvyisessä vedessä. Ainakin matalassa vedessä hain näkee aikaisemmin, näin kuvittelen...

Siihen nähden, että WA:ssa asuu 2,5 miljoonaa ihmistä ja lisäksi rannoilla vierailee vuosittain kymmeniätuhansia turisteja, ovat haiden aiheuttamat surmat kuitenkin pieni riski. Pienempi, kuin kuolla salamaniskuun, ja taatusti pienempi, kuin kuolla auto-onnettomuudessa matkalla rannalle. Biologit sanovat, että hait hyökkäävät ihmisten kimppuun, koska altapäin katsoen surffaaja näyttää hylkeeltä. Hailla ei siis ole mitään veristä agendaa tyyliin "Tappajahai"-leffa (Jaws), jossa ne punovat juonia syödäkseen kaikki kaksijalkaiset.

Jonkinlaisessa moraalisessa paniikissa WA:n pääministeri Colin Barnett kuitenkin lanseerasi muutama viikko sitten "rantojensuojeluohjelman", joka toteutetaan niin, että suosittujen rantojen edustalle vedetään pitkä koukkulinja syötteineen, joilla valkohait - teoriassa - napataan. Tällä syöttilinjalla napataan jos jonkinlaisia muitakin mereneläviä vahinkosaaliina, kuten delfiinejä, merikilpikonnia sekä pienempiä (alle 3m) ihmiselle vaarattomia haita. Syöttilinjoja on ollut nyt ensimmäisten rantojen edustalla reilun viikon, ja niillä on saatu saaliiksi pelkästään rauskuja ja alamittaisia tiikeri- ja härkähaita (tiger shar, bull shark).

Itse en tajua sitten pätkääkään, miten rannat muuttuvat turvallisemmiksi tappamalla sekalainen valikoima mereneläviä tai edes niitä valkohaita. Hait vaeltavat jopa tuhansia kilometrejä, ja jotta vedessä olisi 100%:n turvassa valkohailta, on sieltä tapettava kaikki yksilöt. Hait eivät metsästä laumassa, eli ne eivät ala arastella jotain aluetta vain siksi, että siellä on tapettu lajitovereita. Etenkin, kun seuraavat hait saattavat olla ensimmäisen tappohetkellä satojen kilometrien päässä ja tietämättömiä koko verilöylystä.

Vielä lokakuussa 2013 WA:n pääministeri lupaili vedenalaisia suoja-aitoja rannoille haita vastaan, mutta tämä aloite ei ole edennyt. Perthin Cockburnissa, Coogee-rannalle, viriteltiin suoja-aita joulun alla, mutta jostain syystä tämä tekniikka ei yhtäkkiä pääministeriä kiinnostakaan eikä aidasta ole hiiskuttu sanaakaan. Sen sijaan herra pääministeri poseerasi lehdessä jättimäinen haikoukku kädessä virnuillen kuin urheilukalastaja, samana päivänä kun hyväksyi haintappo-ohjelman. Tyylikästä.

Kaiken huippu on, että Australian federal- eli valtiollinen ympäristöministeri myönsi WA:lle määräaikaisen poikkeusluvan pyydystää suojeltua lajia eli valkohaita, mahdollistaen Barnettin virnuilut. Valkohaita on tutkimusten mukaan luonnossa jäljellä 3500 yksilöä, joista noin 700 elää osan ajasta WA:n rannikoilla. Ympäristöministeri Greg Hunt saikin saman tien täällä osuvan lempinimen, Greg "Let's" Hunt eli Greg Mennään Pojat Metsälle.

Australian valtion pääministeri Tony Abbott ei ole yhtään parempi ympäristörikoksissaan, sillä herra hyväksyi juuri kaivosjätteen dumppaamisen Suuren Valliriutan päälle, saaden Unescon takajaloilleen ja mahdollisesti käynnistäen Australian ikonisen koralliriutan tuhon ikiajoiksi. Abbott päätti myös vääntää Tasmanian saaren ikimetsien suojelustatuksen kumoon 74 000 hehtaarin mittaisella alueella, jotta siellä voidaan alkaa tehdä Kunnon Bisnestä eli hakata puut ja tehdä niistä parkettia. Abbott päätti myös perua edellisen hallituksen suunnitelmat uusista merensuojelualueista, kun onhan noita haita ja vaikka mitä siellä ihan yli oman tarpeen, herran mutu-tuntuman perusteella.

Abbottin oikeistohallitus on ollut vallassa alle puoli vuotta, ja hyvin ovat tehneet selväksi, että luonto ja ympäristö eivät merkitse heille mitään, kun merten pilaamisesta, tukkipuista ja koralliriutoista voi kääriä hynää. Anna mun kaikki kestää. Vielä 2,5 vuotta vaalikautta jäljellä.

Itse olen sitä mieltä, että vaikka haita pelkäänkin, jokainen WA:n asukas tietää riskit veteen mennessään. Emme voi pyyhkiä kokonaista eläinlajia sukupuuttoon vain siksi, että joitakuita pelottaa uiminen. On myös aikamoisen loukkaavaa lukea täkäläisiä uutisia ja poliitikkojen kommentteja, joiden mukaan me tappamisen vastustajat olemme pelkästään "lapsellisen tunteikkaita" tai peräti "pahoja ihmisiä", koska emme arvosta ihmiselämää eläintä korkeammalle.

Paksun mielipidemuurin läpi ei mene se fakta, että Cottesloen protestoijat vaativat enemmän merentutkimusta ja tieteellistä näyttöä siitä, paljonko haita on ja missä ne liikkuvat; sekä haiden täggäys- eli seurantaohjelmaa ja haiaitoja rannoille, eli ei-kuolettavia suojakeinoja. On se nyt perhana, että yhtäkkiä iso osa potentiaalisista äänestäjistä ei olekaan enää muuta kuin pelkkä vaiva ja haitta, jotka pitäisi kaikki lukita vankilaan tai heittää hainruuaksi - näitäkin kommentteja kuulee, että "söisivät hait sinut niin oppisit". Mitä tämä kommentti kertoo vastapuolen taholta ihmiselämän arvostuksesta?

En myöskään tajua, miten syöttikoukkujen roikottaminen kilometrin päässä suositusta rannasta tekee alueesta turvallisemman. Pikemminkin se houkuttelee lisää haita alueelle ja opettaa ne syömään helppoja saaliita, syöttien lisäksi koukkuihin kuolleita muita mereneläviä, joita ei tarvitse jahdata - taitoa on helppo soveltaa vedessä hitaisiin ihmisuimareihin.

Mielenosoittajilla Cottesloessa olikin osuvia kylttejä, kuten "meri on ekosysteemi, ei uima-allas". Ja tältä siellä näytti:

Colin Barnett - vaarallisempi kuin yksikään hai.

Meri on ekosysteemi, ei uima-allas.

Colin Viikatemies, ja Jaws-leffan parodia Flaws, Mokat.

Sano ei haiden harventamiselle!

Mereen meno omalla vastuulla. 

Ottaa niin paljon päähän että tein tämän kyltin. 

Lopeta teurastus - älä jää koukkuun (poliitikkojen puheisiin). 

Hai 1: EEiiii! Hai 2: Älä tapa mua, kamu.

Mielenosoittaja tarjoaa vesimeloniviipaleita poliiseille, helpotusta helteeseen. Että näin aggressiivista sakkia me luonnonystävät ollaan.