Seuraa aihe, joka on muhinut mielessäni vuoden, mutta josta on vaikea kirjoittaa tasapuolisesti/-painoisesti niin, että tulee ymmärretyksi eikä välittömästi dissatuksi (arvelen).
Kellä on oikeus sanoa mielipiteensä maan asioista, etenkin uuden asuinmaan? Pitääkö maassa elää maan tavalla?
Heti kättelyssä ensimiete on, että tottakai kaikilla on oikeus, mutta toisaalta maassa pitää elää maan tavalla. Tämän virkkeen pureskelu kuitenkin osoittaa, että se on paradoksi. Jos kaikilla on oikeus, niin silloinhan ei välttämättä eletä maassa maan tavalla vaan laeista, tavoista ja kulttuurista riippuen ollaan haastamassa uuden kotimaan sosiaalista struktuuria. Eli kummin päin asia on?
Avataan esimerkkien kautta. Olen kertonut jo moneen otteeseen, että viime vuonna jäimme koronajumiin Eurooppaan. Meidän oli määrä heinäkuussa 2020 palata kotiin ja töihin Australiaan, mutta Australian korona-rajasulkujen takia lennot onnistuivat vasta 4kk myöhemmin, marraskuussa 2020.
Olen kuvaillut asian aiheuttamaa epätietoisuutta, stressiä, turhautumista, petetyksi ja hylätyksi tulemisen tunnetta: aussipassi, josta olin suunnattoman iloinen aiemmin, ei yhtäkkiä merkinnytkään mitään ja käytännössä oma työnantajani (Länsi-Australian osavaltiohallinto) esti pääsyni takaisin kotiin, töihin, tienaamaan elantomme, maksamaan asuntolainamme, normaalielämään. Asiasta aiheutui niin paha shokki ja suorastaan trauma, että jouduin käsittelemään sitä sittemmin terapeutin avulla. Nyt jälkikäteen kerrottuna tarina ei ole läheskään yhtä dramaattinen kuin sitä läpieläessä, kun emme aidosti tienneet, milloin jos koskaan kotiportti aukeaa, ja milloin meiltä loppuvat rahat odottaessa.
Olen sanonut tämän sata kertaa, mutta mielestäni enemmistön turva ei saisi koskaan vaatia vähemmistön oikeuksien uhraamista vaan on löydettävä sellainen malli, jossa kaikki otetaan edes perusfiksusti huomioon eikä aiheuteta kohtuutonta henkistä, taloudellista tai fyysistä haittaa.
Koska olen tämän kokemuksen jälkeen ollut äänekkään kriittinen epäinhimillisesti toteutettua rajasulkua kohtaan sekä somessa että IRL, olen saanut vastaani myös aikamoisen peemyrskyn, lievässä ja rajussa muodossa. Lievä muoto on positiivisuus-kultareunatsemppaus: ajattele kaikkia hyviä puolia elämässä, älä jumitu huonoon! Raju muoto on täyslaidallinen kritiikkiä siitä, että kehtaan olla millään lailla arvosteleva Australiaa tai Länsi-Australiaa kohtaan, koska maan johto on toiminut "ainoalla mahdollisella tavalla" lukitessaan rajat sisään ja ulos, pitääkseen "kaikki turvassa".
Olen saanut tätä kritiikkiä vastaani sekä omasta lähipiiristä, ulkopuolisilta, että aivan tuntemattomilta. Sekä ausseilta että mamuilta. Sellaistakin on tullut runsaammin kohdattua, että ei ihme jos en viihdy/sopeudu/ymmärrä elää oikealla lailla Australiassa, kun näin kärkkäästi, äänekkäästi ja typerästi arvostelen maata. Eli oma vika, mitäs läksit. Muuta pois.
Miksi ihmeessä muuttaisin pois maasta, josta muuten pidän, hetkellisen politiikan vuoksi?
Oma vika, maitojuna ja ei passaa jälkikäteen valittaa ovat kultareuna-tsemppauksen kanssa yhtä yleinen vastausmuoto, kun maahan/maastamuuttaja kohtaa jotain odottamattoman ikävää ja kehtaa valittaa siitä. Ihan kuin jokainen pystyisi ennakoimaan kaikki mahdolliset hyvät ja huonot elämänkäänteet, laatimaan niistä excelin ennakkoon (jopa vuosikymmeniä ennakkoon), ja tekemään sen pohjalta päätökset robottimaisen kylmästi bonukset ja miinukset laskien.
Työni vuoksi tutkin tällä hetkellä traumaa ja yksi traumaa aiheuttava tai voimistava tekijä on, että ei saa ulkopuolista tukea tai ymmärrystä. Traumaattinen kokemus itsessään eristää muista, koska suurin osa ympärillä ei ole kokenut samaa. Eräs trauman muoto on yhteiskunnallinen trauma eli kokemus, jossa yhteiskunnan rakenteet, toiminnot tai käytännöt aiheuttavat alistetun ja eristetyn kokemusta, toivottomuuden ja voimattomuuden tunnetta. Bändi Rage against the Machine epäilemättä tarkoitti jotain tämänkaltaista, ihmisyyden murskaavaa koneistoa, joka kylmästi jyrää eteenpäin välittämättä, mitä telaketjuihin jää.
Mutta palataan asiaan: kellä on oikeus kommentoida maan politiikkaa ja käytäntöjä?
Australiassa kuten monissa muissa maissa tavallaan halutaan kaikki mukaan dialogiin, eli vähemmistöjä kunnioitetaan juhlapuheissa ja koitetaan sisällyttää esimerkiksi valtion ohjenuoriin, mutta käytännön tasolla erittäin helposti lipsutaan siihen, että kussakin asiassa enemmistö kokee, että vähemmistön on pidettävä suu supussa ja taivuttava enemmistön tahtoon.
Tämähän ei ole millään lailla fiksu tai inhimillinen linja, koska mitään uutta ei synny siitä, eikä ongelmia havaita, jos toisinajattelijat lakaistaan maton alle. Ei politiikkakaan toimi niin, että vallassaolijat ovat vallassa ikuisesti, eikä muilla ole nokankoputtamista. Päinvastoin, valtapuntari heilahtelee puolelta toiselle sen mukaan, mitä äänestäjät kulloinkin pitävät fiksuimpana arvolinjana. Ja oppositio voi aina haastaa sen ja koittaa saada valta-aseman itselleen.
Mutta. Mihin saakka tätä ajatusmallia voi viedä? Länsi-Australiassa tuli voimaan laki, jossa melkeinpä kaikille aloille määrättiin koronarokotepakko. Pakko on välillinen eli sulkutilan sattuessa rokottamattomat eivät saa tulla töihin ja joillain aloilla henkilö voidaan irtisanoa, jos ei suostu rokotukseen. Onko oikein, että enemmistö saa runtata tällaisen linjan läpi? Tai onko oikein, että vähemmistö saisi sanoutua siitä irti eli jatkaa rokottamattomana?
Henkkoht tämä on vaikea kysymys, sillä olen rokotteen kannalla ja tilastollisesti se on huikeasti turvallisempi kuin koronan (vakavan muodon) sairastaminen. Toisaalta olen sitä mieltä, että kukin päättäköön omasta terveydestään itse eli jos ei rokotetta halua, olkoon ottamatta. Taas toisaalta, onko oikein, että teho-osastot täyttyvät rokottamattomien takia? Onhan meillä muitakin pakkorokotuksia, ml. kaikki lapsuuden rokotteet (jotka eivät teknisesti ottaen ole aivan pakko Australiassa, mutta monia yhteiskunnan rahallisia tukia ei saa lasta varten, jos lapsi ei ole rokotettu). Toisaalta, maailmassa on paljon koronaa kroonisempia ja vaikeampia terveysongelmia emmekä jätä hoitamatta esimerkiksi tupakoijia siksi, että he ovat itse "sabotoineet" terveytensä.
Eli minulla ei ole tähän jokotai vastausta.
Omiin ajatuksiini kylläkin vaikuttaa se, että en tunne ketään rokotteesta vakavasti sairastunutta, mutta sukulaiseni kuoli koronatautiin.
Hyppy takaisin maahanmuuttoon. On traagisella tavalla kiinnostavaa huomata, miten moni mamu Australiassa on omaksunut ns. kiitollisuushierarkia-asenteen, eli ei saa kritisoida Australiaa, koska on saanut maan kansalaisuuden tai oleskeluluvan "lahjaksi", siis itse sitä hakien ja siitä maksaen, ei syntymän kautta. Näen tätä jatkuvasti somessa ja kohtaan ihan päivittäin esimerkiksi työkavereideni keskuudessa. Olen viime vuoden mittaan käynyt useissa työkoulutuksissa ja -seminaareissa, joissa aiheena on monikulttuurisuus tai maahanmuutto, ja niissä erottuu aika selkeä tahaton teema.
Moni (länsi-)aussi olettaa, että maahanmuuttajat ovat automaattisesti jostain "huonommasta" maasta eli ovat muuttaneet Australiaan paremman elintason vuoksi. Tottahan tämä usein onkin, mutta ei automaattinen fakta. Elintaso on kaikkialla Länsi-, Keski- ja Pohjois-Euroopassa vähintään yhtä hyvä kuin Australiassa, vaikkakin eri tavoin järjestetty ja yksityiskohdista voi aina debatoida (esim. mitä tulisi kattaa verovaroin, mitä tarkoittaa hyvä asuinrakentaminen). Näinollen aussit itse usein odottavat kiitollisuutta. Sama teema toistuu Suomessakin, eli etenkään pakolaiset eivät saisi kritisoida Suomea mitenkään vaan heidän tulisi olla ikuisesti, avoimesti ja näkyvästi kiitollisia.
Kävin seminaarissa, jossa puhujina oli pelkästään nuoria, 15-24-vuotiaita. He olivat kaikki muttaneet Australiaan lapsena. Heidän pääviestinsä oli, että lopettakaa se kiitollisuuspuhe ja kiitollisuudenvelkaan syyllistäminen. Etenkin lapsena muuttaneet eivät usein ole saaneet vaikuttaa mitenkään siihen, minne päätyvät, joten on kohtuutonta vaatia, että heidän tulisi olla kiitollisuudenvelassa uudelle kotimaalleen. Onko ylipäätään tervettä ajatella, että muualtatullut ei saisi esittää mitään rakentavaakaan kritiikkiä, koska siinä rikkoutuu kiitollisuudenvelka? Useinhan muualtatullut nimenomaan näkee yhteiskunnan, kulttuurin, tapojen jne outouksia, eroavaisuuksia ja ongelmiakin, joihin paikalliset ovat täysin sokeutuneet.
Henkkoht uskon, että ihmiskunnan jaettu tavoite on tai sen tulisi olla asioiden parantaminen. Oli kyseessä sitten yhteiskuntarakenne, vähemmistöjen asema, sairaudet, vaikeudet, ongelmat, luonnontuho jne, meidän tulisi pyrkiä sitä kohti, että tehdään aiempaa paremmin tai vahingoitetaan ja haitataan vähemmän. Jos yksi ryhmä suljetaan ulos tästä keskustelusta kokonaan, emme etene kovin tehokkaasti emmekä myöskään reilusti.
Mutta onko reilua, että maassa ei eletä maan tavalla? Entä jos vähemmistö tai jokin tulokasryhmä haluaa muuttaa asiat huonommiksi kaikille, itse kuvitellen, että tehdään paremmin? Tämä on yleensä argumentti, joka nousee esiin, kun puhutaan muslimeista, Islamista ja Sharia-laista.
Vaikka vankasti kannatan jokaisen yksilön huomioimista ja tarpeiden täyttämistä, olen myös filosofiselta kannaltani utilitaristi eli kaikkien päätösten tulisi tähdätä suurimman mahdollisen ryhmän hyvinvointiin - kuitenkaan sortamatta vähemmistöjä. Jos nyt jokin hypoteettinen Sharia-lakitulkinta vaatisi esimerkiksi naisten poistamista julkisista asemista tai muuten naisten oikeuksien vähentämistä, ei se ole utilitaristisen mallin mukaista eli ei kannatettavaa. Kenenkään asemaa ei saa, tule tai voi parantaa polkemalla muita.
Utilitarismi on kuitenkin vain yksi ajattelutapa ja arvovalinta, eihän se voi olla toista parempi? Näin väittää kulttuurirelativismi, jonka mukaan mitään arvoja ja tapoja ei voi asettaa paremmuusjärjestykseen vaan kaikki on täysin suhteellista ja subjektiivista, kokijastaan kiinni. Maailma ei kuitenkaan oikeasti toimi näin vaan kulttuurirelativismi on puhtaasti teoreettista. Jokainen ihminen (mikäli ei ole lapsena traumatisoitu esim. väkivallan kautta) haluaa olla fyysisesti terve, vapaa kaikenlaisesta sorrosta ja kiusaamisesta, vapaa tekemään omia päätöksiä, vaikuttamaan elämänsä kulkuun, toteuttamaan itseään. Ei voi väittää, että nämä tarpeet olisi vain jollain tietyllä rajatulla ryhmällä ja muut ryhmät sitten selviytyköön miten taitavat.
Mielestäni kaikissa maissa olisi hyvä päästä eroon ajattelusta, että vain kanta-maalaisilla eli maassa syntyneillä tai monen sukupolven takaa maan kansalaisilla voi olla varteenotettavia ajatuksia ja mielipiteitä, muut taipukoon tai olkoon hiljaa. Eli maassa maan tavalla on fiksu ohje vain tiettyyn rajaan asti. Tietenkään en kehota anarkiaan tai rikollisuuteen, se ei liity tähän. Mutta en henkkoht näe esimerkiksi maltillista, väkivallatonta kansalaistottelemattomutta ongelmallisena. Jälleen riippuen siitä, mitä siinä ajetaan. Oikeuksia ja etuja minulle itselleni pelkästään, vai jollekin laajemmalle ryhmälle, ja millä motiiveilla? Halutaanko purkaa sortoa, vai hankkia itselle enemmän muiden kustannuksella?
Kaikki on tapauskohtaista ja siksipä meillä on oikeussysteemi, joka tällaisia asioita punnitsee. Ja siksi myös lakeja muutetaan jatkuvasti: kun tajutaan, että jokin asia voidaan tehdä paremmin, reilummin tai haitattomammin, uudistetaan lakipykäliä. Tämä on parlamentin olemassaolon tarkoitus demokraattisissa maissa. Tietenkin tämä on idealistinen tulkinta asiasta, mutta periaatteena fakta.
 |
| ABC ivew, Total Control. Sarja aboriginaalinaisesta, joka päätyy kansanedustajaksi traagisten sattumusten kautta, ja naispääministeristä, joka kamppailee säilyttääkseen valtansa selkäänpuukottavassa parlamentissa. Kapseloi hyvin sen, kellä on oikeus sanoa ja mitäkin, ketä kuunnellaan, kuka halutaan pyyhiä pois valta-asemasta. |
