Suomijulkkiksia Perthissä? Haastattelussa Sanna Peden

Paljonko Perthissä asuu suomalaisia? Tätä kysytään minulta täkäläisten toimesta silloin tällöin, ilmeisesti ajatuksella, että kaikki suomalaiset varmaan tuntevat toisensa. Australian väestönlaskennassa suomalaisuus ei erotu pienestä promillesta johtuen. Mutulla arvioisin, että Perthissä oleilee ehkä 200-1000 suomalaista, riippuen kuka identifioituu suomalaiseksi - osa kun on saapunut jo vuosikymmeniä sitten, tai on suomalaista sukujuurta, vaikkei ole Suomessa syntynyt tai siellä ahkerasti käynyt.

Entä onko Perthissä kuuluisia suomalaisia? Ei ehkä maailmanluokan kuuluisia, mutta kuuluisuuden kynnyksellä tai ainakin kuuluisuutta ansaitsevia löytyy.

Tänään haastattelussa on yksi Perthin suomi-aussi-tähti Sanna Peden. Sanna muunmuassa opettaa Euroviisu-aiheista kurssia yliopistossa, johtaa marsseja työväen puolesta ja lavaesittää runoja Australiassa, Suomessa ja Iso-Britanniassa. Hänen esikoisrunoteoksensa straight lines ilmestyy elokuussa Mulla Mulla Press-kustantamolta.

Hei Sanna, miten päädyit Australiaan ja kauanko olet asunut Perthissä? 

Tulin alunperin isän töiden takia koko perheellä (vanhemmat Airi ja Asko, sisarukset Maria ja Antti) vuonna 1999. Asuimme kaikki täällä neljä vuotta ja jäin tänne opiskelemaan ja elämään, kun muut palasivat Suomeen. Olen siis ollut täällä nyt 19 vuotta.

Mitä teet työksesi ja millainen urapolkusi on ollut Perthissä?   

Virallinen tittelini on Senior English Language and Study Skills Advisor Länsi-Australian yliopistossa (University of Western Australia). Opetan erilaisia akateemisia taitoja kuten kirjoittamista, tutkimista, esitelmöintiä sekä englantia. Valmistuin filosofian tohtoriksi vuonna 2012, ja parin vuoden ajan toimin luennoitsijana, tutkimusapulaisena ja yliopiston markkinoinnin puolella ennen nykyistä rooliani.

Olen asunut Perthissä koko aikuisikäni, eli 'urapolkuuni' kuuluu myos fish&chips- tiskillä oloa ja erilaisia tutorointihommia, sekä kandin tutkinnon jälkeen pysyvää oleskelulupaa ja tohtorikoulutettavan paikkaa odotellessa muutama enemmän tai vähemmän sielua ruokkiva toimistotyö.

Nyt uran vakiintumisen myötä olen ryhtynyt aktiivisemmaksi ammattiliittolaiseksi, ja tämän vuoden lokakuussa aloitan kaksivuotisen kauden oman yliopiston liittojaoston puheenjohtajana. Perthissä ammattiliitoilla ei ole yhtä vakiintunut asema kuin Suomessa. Noin joka viides työntekijä on liiton jäsen. Kun hallitus pyrkii rajoittamaan työntekijöiden oikeuksia ja yliopistoja johdetaan enenevässä määrin liike-elämän ehdoilla eikä yhteiskunnan etujen mukaisesti, tekemistä riittää!

Luennoit mm. Aki Kaurismäestä ja Euroviisuista. Miten australialaiset opiskelijat ottavat nämä aiheet: mikä heitä kiinnostaa, mikä ei? 

On mielenkiintoista nähdä, minkälainen perspektiivi australialaisilla on esimerkiksi eurooppalaiseen identiteettiin, tai ylipäätään siihen, mitä "Eurooppa" tarkoittaa. Alusta asti minulla pisti silmään matkatoimistojen ikkuinoissa mainostetut lennot "Isoon Britanniaan ja Eurooppaan" - ikäänkuin ensimmäinen olisi vain Euroopan lähellä, eikä osa sitä (eivätkä näemmä olleet ihan väärässä.).

Euroviisuilla on Australiassa pitkä historia, ja kisoja on täällä näytetty televisiossa jo yli kolmekymmentä vuotta - aikaeron takia viiveellä, tosin viime vuosina on ollut mahdollista seurata lähetystä myös suorana, jos aamukahden herätys viehättää. Viisujen suosio yllätti aluksi, mutta kun ottaa huomioon miten monesta maasta Australiaan on väkeä muuttanut, niin ei se lopulta niin outoa olekaan. Aussien viisusuhteeseen kuuluu kaikenlainen piikittely ja hämmennys, etta kuinka vakavissaan osallistujamaat oikeasti ovat. Vastaushan on vähän, paljon ja kaikkea siltä väliltä, mikä on alkanut täkaläisillekin aueta paremmin nyt kun Australia on päässyt osallistumaan. Vuoden 2014 railakkaan hirvittävä aussistereotypioiden kavalkadi teki tässä arvokasta työtä!

Joillekin opiskelijoille Kaurismäki uppoaa heti: virnistävät ironian häivähdyksille ja ovat innoissaan, että ovat löytäneet jotain oikeasti erilaista. Toisilla kestää kauemmin, ja näiden eri opiskelijoiden välisiä keskusteluja on hienoa seurata, kun molemmat tietävät katsoneensa saman elokuvan, mutta *nähneensä* sen aivan eri tavoin. Mistä tahansa elokuvasta keskustellessa täytyy myös päästä yli oletuksesta, että elokuvassa kuvattaisiin "oikeaa" todellisuutta ilman minkäänlaisia filttereitä. Elokuvalla on aina oma kielensä ja kaikella kuvattavalla - repliikeillä, puvustuksella, lavastuksella jne - on kerronnalle jokin merkitys.

Elokuva ei ole koskaan ajasta ja paikasta irrallaan, vaan vastaa ja osallistuu aikansa yhteiskuntaan ja mediakenttään. Kaurismäkeläisen yhteiskuntakriittisen tyylitellyn nostalgian ymmärtäminen vaatii aikamoista tulkintakykyä keneltä tahansa. Kahdeksantoistavuotias aussi, joka on ehkä joskus kuullut Suomesta, saa tehdä aikalailla toitä päästäkseen elokuviin kiinni. Muutama kuukausi sitten uuden opiskelijaryhmän kanssa tuli väitöskirjani aihe puheeksi, ja Kaurismäen nimen kuullessaan koko ryhmä innostui - olivat nimittäin vastikaan käyneet koko porukalla katsomassa Toivon tuolla puolen. Eli joskus näinkin päin.

Olet jo pitkään kirjoittanut ja live-esittänyt runoja. Kertoisitko tästä hieman?

Aloitin kolmisen vuotta sitten, ja alusta asti kirjoitin lavarunoja, eli esitettäväksi tarkoitettuja. Perthissä on paljon hyviä lavarunokeikkoja ja mahdollisuuksia esittää ja muuten vain kokea runoja. Muihin runoilijoihin tutustuminen on johtanut kaikenlaisiin projekteihin ja kokemuksiin.  Kohokohtia ovat olleet esimerkiksi Scott-Patrick Mitchellin ja Matthew Jamiesonin kanssa kirjoitettu Informalities, jossa kukin tyyleillämme tulkitsemme eri runomuotoja; Denmark Festival of Voice- esiintymiset ja Kate Wilsonin kanssa toteutettu puutarhashow.

Viime vuonna osallistuin myös slameihin eli lavarunokisoihin Lontoossa ja Helsingissä. Kaikkein erikoisin kokemus oli muutama kuukausi sitten Mojo's-baarissa kokeellisen poikkitaiteellisen anarkistipunk-bandin lämppärina olo. Torstai-iltana.

Hyödynnätkö suomalaisuutta työssäsi mitenkään ja jos, miten?

Aloitin kokeellisen kalevalankäännösprojektin - Team Louhi - viime vuonna, mutta en saanut sitä mitenkään pitkälle vietyä. Olen kirjoittanut pari varsinaisesti suomalaisuutta, tai nimenomaan australiansuomalaisuutta, käsittelevää runoa; mutten muuten tietoisesti kirjoita suomalaisuudesta.

Ensimmäinen runokirjasi julkaistaan elokuussa. Mikä sinua inspiroi runoilijana ja onko mielestäsi kaksikielisyys vaikuttanut runoihisi?

Aika moni runoistani käsittelee tavalla tai toisella eri kielien tai muuten vain kulttuurien ja perspektiivien välistä kommunikaatiota. Elokuvien jälkimainingit ovat myos hyvää kirjoitusaikaa - kokoelmassani on mm. A Single Man-elokuvan ja The Trip- trilogian innoittamia runoja. (Perthin "vanhassakaupungissa") Fremantlessa on vaikea käydä ilman, että mukaan tarttuu runollisia ajatuksia. Yleensä runo alkaa hahmottua kävellessä: liike ja rytmi auttavat kirjoittamista, ja näitä runoja on helpompi myos esittää ulkomuistista, kun ne ovat alunperinkin syntyneet yksikseen höpisten eikä paperille raapustaen.

Kiinnostavia mietteitä, kiitos Sanna!

Sannan ajatuksia elämästä ja työelämästä, työn ja elämän tasapainosta ja ammattiliittojen arvosta haastateltiin hiljattain UWA:n eli Länsi-Australian yliopiston toimesta: podcast-haastattelu Peacocks and Poetry - are you where you need to be? löytyy linkistä.

Sanna esittämässä lavarunoja Suomi100-juhlissa Perthissä 2.12.17.

Komealla UWA:n kampusalueella kelpaa työskennellä.

Oletko urapolveilija? Uskalla repäistä!

Liekö iästäni vai yleisestä yhteiskuntakehityksestä johtuvaa, mutta viime aikoina olen bongaillut paljon juttuja aiheesta "miten vaihtaa alaa aikuisempana" - kun on jo hyvän huikosen tehnyt yhtä hommaa, miten päästä johonkin aivan muuhun kiinni? Tutkitusti työelämä alkaa jurppia monia ikävuoden 35 paikkeilla, koska todennäköisesti siihen mennessä idealistiset ajatukset oman työn tärkeydestä/mielekkyydestä/sopivuudesta sekä silkka ilo palkansaannista alkavat menettää kultaustaan.

Oletko sinä pohtinut alanvaihtoa?

Jos opintojen loppuvaiheesta lasketaan, takanani on noin tusinan vuoden työura, tai pikemminkin neljä eri uraa. Olen siis laskennallisesti vaihtanut ammattia joka kolmas vuosi, tosin osittain ammatit ovat olleet päällekkäisiä ja rinnakkaisia. Tässä oma tarinani, miten alanvaihto on onnistunut/miten siihen päädyin, ja millaisia ongelmia tai onnistumisia mahtuu matkaan.

1. Museon portteja kolkuttamaan

Ensimmäinen ammattini oli museo-, taide- ja kulttuurialalla, jota myös opiskelin. Yliopistossa luennoijat kertoivat, että museoista eläköityy pian paljon porukkaa ja työpaikkoja olisi auki pilvin pimein. Työllistymismahdollisuudet eivät tosin olleet syy, miksi alaa opiskelin - hyvä niin, koska luennoitsijoiden arviot eivät osuneet napakymppiin, eivät koko tauluun. Porukkaa eläköityy kyllä, mutta tilalle ei vain palkata enää.

Tein pätkä-, projekti-, ja sesonkitöitä kulttuuriorganisaatioissa ja freelancerina. Opintojen loppuvaiheessa sain vielä opintotukea ja siksi tällainen elämänmuoto onnistui, mutta valmistuttuani ja tuen loputtua tuli myös todellisuus vastaan. Ei vakihommia. Päädyin koruliikkeeseen myyjäksi ja sivussa jatkoin mm. museo-opastuksia ja lapsille suunnatun sisällön tuottamista. Parissa vuodessa tulin tulokseen, että homma ei tule toimimaan, sillä vaikka freelancerin elämä oli yhtä vapautta, oli se myös yhtä rahahuolen tuskaa. Kyllästyin myös kulttuurialalla valitettavan yleiseen keskinäiseen nahisteluun - kun sekä piirit että tulovirrat ovat pieniä ja epävakaita, reilun yhteistyön sijaan jotkut sortuvat riitelyyn ja kuppikuntaisuuksiin.

2. Arkkitehtuuri- ja historiakonsultiksi

Koska olin erikoistunut arkkitehtuurihistoriaan, keksin väsätä tästä itselleni konsulttitittelin. Vimmaisen verkostoitumisen seurauksena löytyi kohtuuvakaa paikka ympäristö- ja arkkitehtuurikonsulttiyrityksestä, jossa pakersinkin hommia useamman vuoden. Tein myös taide- ja arkkitehtuurihistorian opettajan sijaisuuksia käsi- ja taideteollisissa oppilaitoksissa. Tämä oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti, mutta jälleen ongelmana olivat epävarmat työsuhteet ja pätkitykset. Konsultti on kirjaimellisesti asiakkaan armoilla ja jos tilauksia ei tule tai tarjouskilpailuja ei voita, ei ole myöskään leivän päälle voita.

Vuosien nollatuntisoppareiden jälkeen kyllästyin tähänkin polkuun, vaikka rahallisesti olin keskituloinen. Tulojen epävakaus, jatkuva itsensämarkkinointi ja YT-neuvottelujen uhka saivat kypsähtämään työelämään ja koko Suomeen niin pahasti, että muutin maasta, kuten blogihistoriani kertoo. Toki nämä eivät olleet ainoa syy ja tietenkin muuallakin on työelämässä epävakautta; alle kolmekymppisen silmissä asiat kuitenkin olivat vielä melko mustavalkoisia ja "täällä huono-muualla paremmin"-mentaliteetti vei voiton. Toisaalta, onneksi vei!

3. Vesi - ja energiavirastoon

Pääsin/jämähdin vuosiksi vesi- ja energiavirastoon, ensin tarkastajaksi, sitten ylemmäksi tarkastajaksi, sitten osastopäällikön sijaiseksi. Mitä taidehistorian maisteri tietää vesi- ja energia-asioista, kysyt? No tätä ei rekrytoitaessa ihme kyllä kysytty, vaan minut alunperin lähetettiin puotiin vuokratyöfirman toimesta ja ilmeisesti työmoraali ja nopea oppivaisuus vakuuttivat isokenkäiset sen verran, että hain ja sain elämäni ensimmäisen Vakituisen Viran. Ylipäätään Aussilan julkisektorin työstä iso osa on lakipykälien syynäystä, joten melkeinpä mikä tahansa korkeakoulututkinto takaa sen verran tutkimus/analyysi/sovellustaitoja, että pärjää kyllä, jos vain kielitaitoa on.

Miksen hakeutunut arkkitehtuurin pariin? Olin tuolloina sen verran kypsähtänyt aiemman urani lieveilmiöihin (tarjouskilpailut, YT:t, jatkuva itsensämarkkinointi), että halusin hieman hajurakoa. Ajelehdin aikalailla vahingossa eri suuntaan. Olin aluksi innoissani, koska Vakituisen Viran tuoma taloudellinen ja henkinen turva tuntui niin upealta vuosien friikkauksen jälkeen. Vuosien vieriessä työn monotonisuus, toisto ja silkka tylsyys saivat tajuamaan, että olen päätynyt kultaiseen häkkiin: paikkaan, josta en uskalla lähteä etujen/tulojen menettämisen pelossa.

4. Pseudo-lakiasiantuntijaksi

Puolitoista vuotta sitten, normi-hakuprosessin seurauksena, sain viran Oikeusasiamiehen toimistosta ajatuksenani, että pääsen tekemään jotain astetta merkityksellisempää. No, totta ja ei. Oikeusasiamies on olemassa ratkoakseen valituksia muiden viranomaisten toiminnasta ja sinällään tehtävä on aivan elintärkeä demokratian ja anti-korruption suhteen. Toisaalta, itse työtehtävät ovat vaihdelleet mielekkäistä niin rankkoihin, että hakeuduin elämäni ensimmäisen kerran psykologin juttusille saadakseni paremmat eväät kestää sitä jatkuvaa konfliktia, mitä valitusten käsittely on.

Eteninkö urapolulla hyvään vai huonoon suuntaan? Mielestäni tällaiset asiat näkee vasta paljon jälkikäteen, koska jokaisesta työstä oppii ja jokaisessa on hyvät ja huonot puolensa. Millaiseksi kokonaisuus hahmottuu, todennäköisesti paljastuu vasta eläkkeellä.

Eihän tätä voi verrata vaikka sairaanhoitajan tai poliisin tilanteeseen, koska ne ovat koulutusspesifejä ammatteja?

Ymmärrän, että oma polkuni on ollut sikäli helppo, ettei se ole vaatinut massiivista ja kallista uudelleenkouluttautumista. Miten itse olen onnistunut haalimaan tarvittavia taitoja muihin hommiin on:

• käytän kaikki mahdollisuudet työnantajan tarjoamaan koulutukseen ja yritän valita sellaisia kursseja, jotka auttavat siihen suuntaan/sillä alalla, jolle tähtään.
• yritän tutustua  ihmisiin monilta eri aloilta - vaikka teenkin tämän yleisestä mielenkiinnosta ja sosiaalisuudesta, se auttaa mm. saamaan "sisäpiirin tietoa", millainen jokin ala tai työpaikka on.
• opiskelen omatoimisesti ja olen jatkanut opintoja tutkinnon hankkimisen jälkeenkin. Suomessa ja Suomen ulkopuolella on mahdollista opiskella avoimessa yliopistossa tai avoimessa AMKissa, ja jopa ei-avointa tutkintoa voi olla mahdollista tehdä etänä.
• käytän edulliset ja ilmaiset koulutustilaisuudet hyväkseni: niitä järjestävät esimerkiksi kansalaisopistot, kirjastot, ammattiliitot ja joskus jopa yritykset - tästä lisää pian.
• luen artikkeleja ja katson videoita oppiakseni: vaikkei YouTube ole sama kuin yliopisto, sieltä oppii paljon ekstrataitoja. Itse olen esimerkiksi opetellut (hyvin alkeellista) koodausta sekä tilastomatematiikkaa YouTubesta. 
• kaikkia koulutuksia ei välttämättä voi käyttää "virallisesti" hyväksi eli laittaa ansioluetteloon, mutta kaikista saa lisää tietoa ja uutta itseluottamusta siitä, ettei ole ummikko.
• lisään relevantit koulutukset ansioluettelooni ja karsin pois sellaiset, jotka eivät liity haettavaan ammattiin. Lisäksi minulla on eri ansioluettelo eri aloille, eli en esimerkiksi yritä tyrkyttää akateemisia julkaisuja asiakaspalveluun enkä konferenssinjärjestämiskokemusta lakipykälätehtävään.

Miten työnantajat ovat ottaneet uravaihdokset - eikö niitä joudu selittelemään?

Ihme kyllä ei. Ensimmäiset kaksi uraani liittyivät melko suoraan opintoihini ja olivat toisiaan liippaavilta aloilta, joten niiden välillä vaihto ei aiheuttanut minkäänlaisia kyselyjä. Olin vielä melko "tuore" työmarkkinoilla, eli ansioluettelo ei ollut ehtinyt täyttyä töistä, jotka eivät näytä mätsäävän johonkin loogisenviileästi laadittuun urasuunnitelmaan.

Energiavirastoon pääsin osin siksi, että Perthissä oli valtava työvoimapula, toisaalta siksi, että kokemukseni kaavoituksen ja kaupunkisuunnittelun parissa liittyi riittävällä tavalla energia- ja vesi-infraan. Oikeusasiamiehellä työpaikka aukesi, koska olin energiavirastossa tottunut syynäämään lakipykäliä ja valvomaan, että asiat tehdään ohjeiden ja sääntöjen mukaan.

Jokainen työ on osaltaan rakentunut edellisen päälle sikäli, että jokin taito, jonka aiemmassa pestissä opin, on ollut keskeinen seuraavassa. Nämä taidot tosin pitää itse tunnistaa ja pukea sanoiksi, koska työnantaja ei työhakemuksesta osaa sitä tietää titteleiden perusteella. Luonnollisestikaan en työhakemuksissa sano, että päädyin minnekään vahingossa, vaan maalaan kuvan niin, että tarinassani on ollut joku juoni koko ajan: olen esim. halunnut oppia lisää jostain alasta ja hakeutunut siksi sinne.

Entä jos alanvaihto ei vain onnistu, kukaan ei ota hakemuksia vakavasti, tai vaaditaan jokin pitkällinen/kallis uudelleenkouluttautuminen?

Maailmalla ja Perthissä vaikuttaa olevan yleistymässä ns. side hustle eli sivutyö. Se voi olla yksinkertaisimmillaan jokin lisätienesti kuten Uberin ajaminen, tai sen verran vakava oman harrastukseen panostaminen, että pyrkii tekemään siitä työn/yrityksen. Pelkkä kahden työn tekeminen taloudellisesta pakosta ei niinkään ole side hustle, SH tyypillisesti liittyy johonkin unelman toteuttamiseen tai itsensäkehittämiseen: hustlaaja vaikkapa kerää rahaa matkailuun tai pyrkii tekemään taiteestaan tai innovatiivisesta ideastaan myyvää.

Kävin eilen Googlen järjestämässä ilmaisessa koulutuksessa, jossa kerrottiin nettityökaluista pienyrittäjille. Ajatuksenani oli oppia sisällöntuotannosta ja nettimarkkinoinnista. En väitä, että jokin puolen päivän työpaja muuntaa ketään sairaanhoitajasta poliisiksi tai toisinpäin, mutta työpajoista ja infoista saa uutta virtaa, ideoita ja kontakteja. Jos päivätyön vaihtaminen toiseen ei ole mahdollista, olisiko mahdollista nävertää päivätyöstä muutama tunti pois ja siirtää se johonkin itseään oikeasti kiinnostavaan tekemiseen?

Googlen työpajassa oli mm. luomulannoitteen kehittäjä, mehiläistarhuri, kynsiteknikko, pizzaleipuri, koulujen turva-applikaation kehittäjä, digitaalinen markkinoija ja ristipistopohjien kehittäjä. Heistä kukaan ei tällä hetkellä/vielä/ehkä koskaan tienaa kaikkia tulojaan tuosta lähteestä, mutta pääasia onkin saada lisää mielekkyyttä, inspiraatiota ja uusia mahdollisuuksia elämään.

Minne urapolveilijan työura vie jatkossa?

Kuka tietää? On totta, että liian palapelimäisen uran teko uskottavasti voi olla vaikeaa, koska jossain kohti alkavat kysymykset/vihjaukset, ettet osaa keskittyä mihinkään tai et ole pitkäjänteisesti sitoutuva työntekijä. Sain tästä hieman esimakua viime viikolla, kun kävin työhaastattelussa... tadaa, museossa! Eli palaanko alkujuurille? Nähtäväksi jää. Haastattelussa nimittäin tuli hieman tuntu, että heitä epäilytti fakta, että olen ollut lähes vuosikymmenen poissa museoalalta.

Itse näen asian näin: ennen muinoin, kun suurin osa ihmisistä oli maanviljelijöitä tai metsästäjä-keräilijöitä, joka työlle oli oma sesonkinsa. Varmasti elämä oli raskasta ja epävarmaa, mutta toisaalta, tehtävät ja tavoitteet muuttuivat sesongin myötä ja mukana oli aina myös lepokausi, talvi. Nykyään pakerramme 24/7, aina tavoitettavissa, aina samaa perushommaa puskien, oli alku- tai loppuviikko, kesä tai talvi. Eli jos olet sitä mieltä, että saman asian vääntö kehdosta hautaan ei ole sinun juttusi - - - vika ei ole sinussa, se on systeemissä ;)

Yllä ja alla: side hustlet. Minulle kirjoittaminen ja maukkaiden aamupalojen syönti kahviloissa (syönnistä ei saa palkkaa, kirjoittamisesta joskus), E:lle sukellus ja snorklaus.

Suomi 101 - pakollista tiedettävää Suomesta

Kävin pikaisella Suomen-reissulla ja siellähän taas tarttui mietittävää matkaan.

Koomisia ja kääntämismahdottomia sanontoja on varmasti joka kielessä, suomesta tulevat ensimmäisinä mieleen kauhistuksen kanahäkki ja jokisen eväät. E:llä on pitkä liuta ranskalaisia sanontoja, jotka eivät aukene minulle, yleensä mallia "hässäkkää kuin bordellissa" tai "laskee kuin koira kirppujaan". En kuitenkaan tässä pohdi varsinaisesti sanontoja, vaan erilaisia konsepteja, jotka ovat Suomessa tärkeitä ja kaikille tuttuja, suorastaan Suomen ja suomalaisuuden peruskurssikamaa. Varoitus, sisältää huumoria.

1. Jemma

Jos jemma täytyisi selittää jollekin asiaa ymmärtämättömälle, olisi sanakirjateksti ehkäpä jotain tällaista:

Jemma on kätkö tai säilytyspaikka asioille, jotka niiden haltija kokee tärkeiksi joko nyt tai mahdollisesti tulevaisuudessa. Jemma on kooltaan mitä tahansa kahvikupin kokoisesta komeroon. Asiantuntijat väittelevät siitä, voiko varsinainen varastotila, ml autotalli, olla jemma, vaikka sinnekin jemmataan. Keskeistä jemmalle on, että sinne säilöttävät asiat eivät ole päältäpäin arvokkaita eikä niiden arvoa tiedä edes niiden haltija, ennenkuin kyseisiä asioita - ehkä - tarvitaan. Jemmassa voi olla esimerkiksi kierrätettyjä lasipurkin kansia, viinipullonkorkkeja, pestyjä jugurttipurkkeja, puolitoimiva sytkäri, klemmareita, käytettyä lahjapaperia, kolhiintuneita tai osin rikkinäisiä astioita, ja kaikki kolikot kaikilta ulkomaan matkoilta vuodesta 1989.

Suomalaiset jakautuvat jemmaajiin ja jemmojen tyhjentäjiin. Jemmaajat kokevat varautuvansa pahan päivän varalle, koska ikinä ei voi tietää, mitä tulevaisuudessa tarvitsee. Jemmojen tyhjentäjät ovat hurahtaneet konmaritukseen ja pyrkivät sisäiseeen rauhaan vapauttamalla kaappinsa jemmoista eli konmarin kielellä energia- ja tunnelukoista. Jemmaajat pääsevät ilakoimaan jemmojen tyhjentäjien kustannuksella joka kerta, kun tarvitsevat vähänkäytettyä lahjanarua ja ostamisen sijasta löytävät sen kolmannen jemmansa pohjalta päivän etsimisen jälkeen.

2. Pahan päivän vara

Jemma liittyy läheisesti toiseen keskeiseen suomi-ilmiöön, pahan päivän varaan. Suomi - muu maailma - sanakirjasta:

Pahan päivän varalle säilötään tärkeitä asioita, mukaanlukien rahaa, mutta ensisijaisesti tavaraa: eritoten tavaraa, joka on aavistuksen muttei kokonaan käyttökelvotonta, kuten takki, josta on rikkoutunut vetoketju. Suomalaistenkin keskuudessa on epäselvyyttä siitä, onko pahan päivän vara aina rahallisesti arvokasta, esimerkiksi säästötilin sisältö tai kaappiin säilötyt tölkkiruuat, vai enemmänkin henkistä turvaa tuova ajatus, että talosta löytyy mitä tarvitaan, kun tarvitaan. PPV-tavaran keskeinen piirre on, että niin pahaa päivää ei käytännössä koskaan tule, että PPV otettaisiin käyttöön.

3. Vaikka aidan seipäänä ja ennemmin kuin turpiinsa ottaa

Tunnetaan myös nimillä "läpi harmaan kiven" ja "hetken kestää elämä, sekin synkkää ja ikävää". Nämä suomalaisten keskuudessa hyvin tunnetut ja toistellut konseptit kuvaavat ajatusta, että ihmisen tulee ponnistella päästäkseen tavoitteeseensa. Rohkaisuna lisätään, että ponnistelu on kuitenkin väliaikaista. Sen jälkeen realistisesti todetaan, että ponnistelu on tuskin koskaan mukavaa. Itse asiassa ponnistelu on aina kamalaa, ja oikeastaan elämä kaikkineen on pelkkää ponnistusta yhdestä ongelmasta toiseen, mutta ennemmin sitä kuitenkin elossa on kuin turpiinsa ottaa.

4. Lapinkävijä ja ruska-aika

Ponnistelun lomassa on kuitenkin suomalaisellakin loma-aika ja monilla sen ajankohdaksi valikoituu syksyn ruska ja paikaksi Lappi. Sanakirja selvittää:

Lappi on suomalaisten mekka, jossa kaikkien on käytävä vähintään kerran elämässään. Lappi on tuhansien laulujen ja itsensälöytämisien tyyssija, Lapin Jenkasta Dannyn Kuusamoon. Lappi on lapimmillaan talvella tykkylumiaikaan, tai ruska-aikaan, jota etelästä tullut lapinkävijä voi kuvata iPhonellaan ja kuratoida itselleen täydellisen Instagram-feedin. Lapinkävijä ei ole mikä tahansa retkeilijä, vaan tuohon myyttiseen erämaahan perehtynyt ja vihkiytynyt Lapin-tuntija, lappofiili. Missä vaiheessa turisti kasvaa lapinkävijäksi, on debatin alla. Tärkeintä kuitenkin on käydä Lapissa kokemassa sen taika, kerran tai sata. Mieluiten sata.

[Ylelle aplodit siitä, että nykyään koko maassa näytetään saamenkieliset uutiset, tehden Lapin alkuperäisten asukkaiden elämää ja nykyhetken vaiheita ja ongelmia kaikille tunnetuksi.]

5. Retki, eväät ja laavu

Englannin kielessä ei ole olemassa sanoja retki ja eväät (saati laavu), vaan lähinnä ovat ehkä trek ja snack: trek kuitenkin on yleensä pitkähkö vaellus ja snack on mikä tahansa välipala tai pikkupurtava, ei nimenomaan retkelle tai reissuun otettava ravinto. Myöskään englannista (ja ranskasta) tuttu picnic ei kuvaa retkeä, koska retki usein suuntautuu esim. metsään tai saareen, kun taas picnic vietetään tyypillisesti puistossa tai vaikka omalla parvekkeella. Kiintoisasti luin äskettäin tutkimuksen, jossa britit arvostavat metsiä kaukaa katsomalla, mutteivat tykkää olla metsän sisällä. Suomalaiset mörököllit taas viettävät mielellään aikaa korpikuusen kannon nokassa ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Retki on sikäli myyttinen suomalainen asia, että monilla meistä on lämpimiä muistoja lapsuuden retkistä vanhempien tai kavereiden kanssa; tai jos ei ole, toivomme omien lastemme tai lasten ylipäätään saavan tällaisia muistoja. Retkiä tehdään päiväkodeista ja kouluista ja retkipäivä tavallisesti on kovasti odotettu ja iloinen poikkeama arjesta. Myös ulkomaalaiset viedään mielellään retkelle Nuuksioon tai minne tahansa metsään, rantaan tai saareen, laavulla tai ilman. Syystä viedäänkin, koska retkeilymaastot ja retkeilykulttuuri ovat ehdottomasti Suomen vahvuus ja ylpeydenaihe.

Australia vastaa

Vertailun vuoksi, muutamia keskeisiä aussikonsepteja eli asioita, jotka ovat täällä tuttuja ja yleisiä, mutteivät ehkä tuttuja muualla (ainakaan Suomessa).

1. Sunday session ja sundowners

Sunnuntaisessio tarkoittaa sunnuntai-iltapäivää, joka vietetään pubissa. Tarkoituksena ei ole kännäys vaan drinkki, pari; eikä pubi ole mikä tahansa lähiöräkälä, vaan perheille ja kaveriporukoille suunnattu brittiperinne public house, aussilaisittain usein nimeltään hotel. Tarjolla on grilliruokaa, pizzaa, paahtopaistia ja salaatteja sekä tietenkin juomia. Sessio vietetään syöden, juoden ja turinoiden. Sundowners puolestaan on drinkki tai pari minä tahansa päivänä auringonlaskun aikaan eli työpäivän jälkeen, tyypillisesti niitä järjestetään viikonloppuisin esim. kollegaporukalle.

(Oikeasta) sanakirjasta löysin, että aussiperinteessä sundowner on tarkoittanut myös kiertelevää työmiestä, joka saapuu farmille alkuillasta niin, että ehtisi saada majapaikan ja ruokaa, mutta tulee liian myöhään tehdäkseen mitään varsinaisia töitä. Kuulostaa australialaiselta :D

2. BYO

Jatkuu alkoholiteemalla. BYO tai BYOB, bring your own (beverages), tuo omat juomasi. Kirjainyhdistelmää saattaa nähdä ravintoloiden ikkunoissa, menuissa tai nettisivuilla ja tarkoitus on kertoa, että paikkaan saa tuoda omat pullot haluaamansa ainetta, alkoholilla tai ilman. Aussit ovat sen verran viinifiiniä kansaa, että usein haluavat valita itse omasta mielestään ruokaan sopivimman ruokaviinin - tai vain säästää rahaa ostamalla pullot bottleo:sta, alkoholikaupasta, ennen ravintolaan saapumista. Mitä ravinteli tästä hyötyy? Mainetta ja kunniaa, suosiota ja corkage feen eli pullonavausmaksun, tyypillisesti esim pari dollaria per juoja tai vitosen per pullo.

3. Cappuccino strip eli cappuccino-kuja

Cappuccino lifestyle eli cappuccino-elämäntapa on asia, jota jokainen asiansa osaava kiinteistönvälittäjä hehkuttaa asuntomainoksissa Perthissä. Perth koostuu useista pienemmistä historiallisista kylistä, jotka on kasvatettu lähiöillä yhteen puolentoista vuosisadan mittaan. Kaikilla kylillä on yhä oma personaansa ja elävimmissä näistä on historiallinen (tai uusi) keskusta, jossa tyypillisesti on persoonallisia pikkuputiikkeja sekä Australian elinvoiman kultasuoni, kahvilakatu. Aussit eivät liikahdakaan kodeistaan, ellei tarjolla ole yhtä seuraavista: upea uimaranta, eksoottinen erämaa, paras pubi tai kakkuisa kahvila. Koska kaupungeista ei aina löydy kahta ensimmäistä, täytyy kodin lähistöllä olla kaksi jälkimmäistä.

Keskeisten konseptien määrässä Suomi voittaa 5-3! Hurraa!

[tai kirjoittajalta vaaditaan lisää asumista Australiassa tasapeliin pääsemiseen]

Muita keskeisiä suomikonsepteja: salmiakkisuklaa, tai kuten muu maailma tuntee asian - suklaan myrkyttäminen. Kurssilta Suomi 101

Kesän marjat ja itse kudottu poppana. Kurssilta Suomi 101

Juhannuksen normisää. Kurssilta Suomi 101