Tien päällä osa I

Palasimme toissapäivänä kuuden päivän road tripiltä (miksi ihmeeksi tuota suomeksi sanotaan? Tiereissu? Simppelisti automatka?), jolla mittariin kilahti 3310 kilometriä. Laitan tulemaan tietoa vierailluista paikoista aikajärjestyksessä ja kuvien kera, kun saan kuvia hieman järjesteltyä. Mutta ensimmäinen purkaus yleistunnelmia ja huomioita tien päältä. Näin meillä täällä WA:ssa.

Tältä siellä usein näyttää, tien päällä.

Ja välillä vetisempää. Rankkasateiden myötä välillä ajettiin tulvakohtaan, jonka syvyys oli paras mitata ennen autolla keskelle rysäyttämistä. Kuvassa matkaseura sekä uskollinen ratsu.

Viime viikko kartalla, klikkaa kuva isommaksi. Kohteiden K ja J (Esperance ja Lucky Bay) välissä ajoimme vielä pidemmälle Cape Arid'in luonnonpuistoon, joka on kartan oikeassa alakulmassa, mutta Google Maps ei tunnistanut sinne vievää tietä reitin piirtämistä varten.

1) Majoitus. Lomailu Australiassa ei ole halpaa edes ausseille. Olin ennakkoon etsinyt parhaat mahdolliset majoitustarjoukset Wotif.com - sivulta, sillä muualla maailmassa reissaamiseen käyttämäni Booking.com ei auta WA:n syrjäkylillä. Joita siis käytännössä kaikki muut kohteemme kuin Perth, Albany ja Esperance olivat. Wotif listaa hotellit, motellit, hostellit, bed & breakfast- eli aamiaismajoitukset, mökit sekä leirintäalueet, kun taas Booking.comista löytyvät pääsääntöisesti pelkästään kaupunkihotellit, joskus myös motellit ja hostellit.

Parhaat mahdolliset tarjoukset tarkoittivat huonehintaa $110-120/ kolme henkeä. Otimme siis ns. perhehuoneet motelleista, sillä yksi pariskuntahuone ja yksi yksittäishuone olisivat aina maksaneet tuplaten. Motelli - motor hotel - on halvin majailumuoto tien päällä täällä, kun taas mökit ovat lähtökohtaisesti useita satasia per yö. Parempia tarjouksia saisi majoittumalla pidempään kuin yhden yön, mutta autoreissun luonteen mukaisesti pysähdyimme vain yön yli per paikka. Hinta sisälsi parhaillaan tupakeittiö-makkari-kylppärikombon liinavaatteineen, yleisimmin pelkän makuuhuoneen ja kylppärin liinavaatteilla. Makuupussit oli mukana varuulta, jos jossain olisi joutunut maksamaan ekstraa petivaatteista. Aamupalaa ei kuulunut yhteenkään ratkaisuun, mutta vedenkeitin, leivänpaahdin ja pikakahvia sentään saatiin jokaisessa.

Kolme-neljäkymppiä per nenu ei ehkä kuulosta paljolta, mutta ottaen huomioon, että näitä tarjouksia sai todella metsästää ja normihinta olisi ollut vähintään parikymppiä lisää per henki melko perustasoisesta yöpymisestä, en menisi WA:ta mitenkään edulliseksi kehumaan. Joukkoon sattui yksi hieno löytö, siisti ja tilava tupakeittiö-makkari-kylppäri-kombo Albany Apartments. Enemmistö oli keskinkertaisia, hyvin autenttisen 70-lukuisia, nuhjaantuneita mutta kohtuuhyvin siivottuja huoneita, mutta joukkoon mahtui yksi aivan järjenvievä läävä:

Siirtymämatkalla upeasta Fitzgeraldin luonnonpuistosta kohti yhtä upeaa Esperancen luonnonpuistorannikkoa aioimme majoittua tuppukylä Ravensthorpen leirintäalueella, josta olin ennakkoon printannut mukaan tietoa netistä. Matkailuvaunuille tarkoitetulla alueella piti olla tarjolla perustasoinen donga- eli ikäänkuin työmaakonttiratkaisu, joka sisältää sängyt, tv:n, ruokailuryhmän sekä lisämaksusta liinavaatteet. Nettisivukuvassa on terhakan näköinen nelivetomaasturi parkkeerattuna kompaktin työmaakontin eteen. Sinne siis.
Ei olis pitänyt.

Ajoimme leirintäalueelle säkkipimeässä, ja ensivaikutelma oli hieman sekainen, mutta ok. Toimiston oven avauksella kasvoille pölähti sisältä kymmenittäin koiperhosia ja itikoita, jotka pörräsivät ainoan kattolampun ympärillä. Homssuinen keski-ikäinen nainen ilmaantui takaovesta - ilmeisesti kotoaan - palvelemaan. Pyysin backpacker-unit'it, eli kyseiset dongat: avaimet kouraan ja nainen näyttämään meille valoa, mistä dongat löytyvät. Kolmenkymmenen metrin päässä, paikalleen kiinnitettyjen huonokuntoisten matkailuvaunujen takaa löytyi kuin löytyikin luvattu työmaakontti. Avasimme ovet ja astuimme sisään. En tiedä miten paremmin kuvailla näkyä kuin hylätty työkaluvaja, tai ehkäpä räjähtänyt metsähöskä, jota kodittomat käyttävät lämmittelyyn.

Reikäinen linoleum peitti likaista lattiaa, tilassa rikkinäisiä eriparihuonekaluja, lattialla iänikuinen kuvaputki-matkatelkkari (joka "ei valitettavasti toimi"), seinän ja katon välissä kymmensenttinen "tuuletusrako" kauttaaltaan, koko mökki surraa itikoita ja ties mitä lentävää, ja keskellä huonetta kaksi kaatopaikalta löytynyttä sänkyä, toinen korotettu tiiliskivillä toisen kanssa samankorkuiseksi, päällä nuhjaisennukkaiset viltit ja monta kerrosta eriparilakanoita (ilmeisesti patjan reikiä peittämässä). En saanut sanaa suusta tämän hirveyden edessä, veli yritti urheasti lohduttaa että ei tästä maksaminen ole maailmanloppu - kai -, E kiersi tilaa parin askeleen verran ja julisti, että uusia makuupusseja ei taatusti uhrata bed bug - eli lutikkaisiin sänkyihin, ties vaikka saadaan vielä täitä ja kirppuja kaupan päälle.

Alkujärkytyksestä toettuani marssin takaisin toimistoon änkyttämään, että haluamme perua majoituksen ja jatkaa matkaa. Onneksi E juoksi mukaan ja vaati jämäkästi rahat takaisin, sillä nainen alkoi ensin inttää minulle, että mitä vikaa siinä muka on, ja oli syvästi loukkaantunut, ettei hänen "perustasoinen" majoituksensa kelpaa hienosteleville kaupunkilaisille! Kymmenen dollaria meni "luottokorttikuluina", mutta muuten saimme rahat takaisin ja kaasutimme aika rivakkaan ulos. Ohiajaessa tajusin, että koko alue oli selvästi tarkoitettu pysyvään asumiseen niille, joilla on varaa enintään nuhjuiseen asuntovaunuun kunnon asunnon sijasta. Härreguud, ei ikinä enää vastaavaa. Ja toisaalta, oli shokki myös tajuta, että jotkut todellakin asuvat näin, aina.

Onnistuimme siirtämään seuraavaksi yöksi tarkoitettua Esperance Bayview Motel -majoitusta ja painelimme yötä myöten puuttuvat parisataa kilometriä sinne nukkumaan. Sitä seuraavan yön vietimme teltoissa kuvankauniin Lucky Bayn rannan leirintäalueella, mikä olisi ollut muuten hieno kokemus tähtikirkkaine öineen ja rannan puolikesyine kenguruineen, mutta pikkutunneilla alkanut sade ja myrskyksi yltyvä tuuli pitivät hyvin hereillä teltanliepeiden pieksentää kuunnellen.

Reissun viimeinen yöpaikka ennen kotisänkyä piti löytää kultaryntäyskaupunki Kalgoorlie'sta, joka on tunnettu korkeasta hintatasostaan. Kultakaivoksilla työskentelevät paikalliset pystyvät sen kattamaan, meikäläiset turistit saimme kaivella kuvetta enemmälti. Keskellä ei-mitään sijaitseva WA:n vastine Alaskan Klondyke'lle on villiä länttä parhaimmillaan ja pahimmillaan. Itselle jäi Kalgoorliesta ylipäätään sellainen kuva, että ei tartte toiste mennä. Ihmisten karkeus ja ronskius olivat pikkuisen liikaa sivistystä arvostavalle sielulleni. Esimerkkejä:

Pääkadun kirjakauppa oli menossa konkurssiin, mutta aikuisviihdepuodit sen sijaan kukoistivat, useampi rinnakkain samalla kadulla. Baarit mainostivat nimeltä sen illan skimpyjä, eli puolialastomia tarjoilijatyttöjä. Automme viereen parkkeerasi joku, jonka takapuskurissa oli koukeroinen pinkki tarra isolla tekstillä Bitch. Ensimmäinen majoitus, johon yritimme (minä: kattokaa pojat, tuolla on kivan ja siistin näköinen hotelli, kysytään sieltä), osoittautui bordelliksi. Ei jääty. Yövyimme tien toisella puolen puolisiistissä backpacker-paikassa, josta saimme pulittaa saman hinnan kuin paremmista motelleista reissun muissa pisteissä. Oli Kalgoorlien halvin majapaikka netin mukaan. Kalgoorliesta, kuten muistakin pysähdyspaikoista ja nähtävyyksistä lisää ensi jaksossa!

Kalgoorlie on tunnettu Super Pit - jättikaivoksesta, avolouhoksesta jolla on pituutta pari kilometriä, leveyttä lähes toinen mokoma ja syvyyttä tällä hetkellä 300 metriä. Oli melkoinen monttu, kuvia seuraa. Muuten Kalgoorlien (vähemmän) kunnianarvoisassa kaupungissa näyttää tältä.

Suloiset rantakengurut Lucky Bayn leirintäalueella. Mussuttivat kuivunutta merilevää, ilmeisesti mineraalien vuoksi.

2) Ruoka. Koska ajoimme enimmäkseen syrjäseuduilla ja usein koko päivän luonnonpuistossa palvelujen ulottumattomissa viettäen, ruokailu hoitui lähinnä eväillä. Ostimme aina kohtaamastamme kylästä (yleensä IGAsta, joka on auki aamuseitsemästä iltaseitsemään) ruokakassin, josta tankkasimme aamu- ja välipalat, joskus myös lounaan ja päivällisen. Mukana oli kaurapuurotarpeet, reilusti nuudeleita, pähkinä- ja siemensekoituksia, mehua ja hedelmiä, kahvia ja teetä sekä myslipatukoita ja kuivalihaa (eteläafrikkalainen maukas versio on nimeltään biltong ja uusiseelantilainen imelämpi malli beef jerky). Tietenkin myös vettä juomapulloissa sekä ekstrakanisterillinen, ja myös ekstrakanisteri bensaa yllätysten varalle.

Mitä pidemmälle reissu eteni, sitä hanakampia olimme näköjään ostamaan eväiksi myös karkkia, kokista ja sipsejä. Liekö reaktio vähäkaloriseksi jääneeseen alkumatkaan. Koska olen innokas aamupala- ja brunssi-ihminen, vaadin (ja helposti sainkin) läpi idean, että syömme runsaan aamupalan jossain kivassa kahvilassa joka päivä. Tämä toimi kaksi kertaa. Ensimmäisenä aamupäivänä pysähdyimme Denmark'in kylässä etelärannikolla kasvisruokaan erikoistuneessa Ravens- nimisessä kahvilassa (kiitos Anna suosituksista!). Listalla on paljon erilaisia herkkuja ja kahvi todella vahvaa ja hyvää, hintakin on perthiläisittäin kohtuullinen. Seuraavana aamuna testasimme Urbanspoon - sivulta löytynyttä Kate's Place - kahvilaa Albanyn satamassa. Jälleen nappilöytö, ja kodikkaasta kahvilasta todella lämpimän palvelun saattelemana olikin ilo jatkaa matkaa. Tästä eteenpäin meni vaikeammaksi.

Esperancessa aioimme kokeilla Urbanspoonin suosittelemaa Ollie's Cafe - aamupalapaikkaa aivan rannassa, mutta eihän se peijakas ollut sunnuntaisin auki. Ei auttanut kuin painella parinsadan metrin päähän Dome'en, ylihintaiseen ketjukahvilaan, mutta sai sieltäkin mahansa täyteen. Seuraavan yön telttailimme ja jouduimme jättämään aamupalan väliin rajun tuulen ja sateen vuoksi - auton eväspussi osoittautui tarpeelliseksi jälleen -, ja seuraava aamupala kiskaistiin ainoassa äkkiä löytyneessä paikassa eli Mäkkärissä. Näköjään mäkkäriasiointini on ollut vähäistä, sillä olin aidosti järkyttynyt tajutessani, että "eihän täältä saa mitään terveellistä". Niinpä niin, McDonalds kun on tunnettu hedelmä- ja vihannestarjonnastaan... Olin kuvitellut, että uusi lanseeraus McCafe jotenkin tarkoittaisi esimerkiksi ruokaisia salaatteja tai jotain proteiinipitoista aamupalaa. Samat rasvaiset muffinit siellä vitriinissä möllöttivät, kuin vastineensa purilaiset normi-Mäkkärin tiskillä vastapäätä. No, tempaistiin aamupalaburgerit ja kupilliset kuravedenlaihaa kahvia vatsantäytteeksi ja eikun matkaa jatkamaan.

3) Luonto. WA on etäinen ja syrjäinen kolkka verrattuna muuhun maailmaan, mikä on luontoihmisen onni. Kiersimme ensimmäiset neljä päivää rannikkoa kummankin, Intian valtameren ja Etelämeren rannoilla; ja loput kaksi päivää ensin punaisesta maaperästään tunnetussa kuivemmassa sisämaassa ja sen jälkeen loputtomien Wheatbelt-alueen vehnäpeltojen halki ajaen. Aivan käsittämättömällä tuurilla näimme jotakuinkin kaikki mahdolliset eläimet, joita Australian luonnossa haluaa nähdä. Koalaa lukuunottamatta, sillä niitä elää luonnonvaraisina vain itärannikolla. Digifilmille tallentuivat kenguruemo poikasineen, emuemo poikasineen, useita erilaisia liskoja ja lintuja, nokkasiili, ja kaiken kruununa leikkisiä valaita peräti kahdessa eri lahdenpoukamassa (Southern Right Whale). Valaiden vaellusaika alkaa syyskuussa, joten olimme näköjään liikkeellä juuri oikeaan aikaan.

Tienvarret kukkivat nyt värikkäinä ja etenkin Fitzgeraldin luonnonpuisto Albanyn ja Esperancen välissä osoittautui mahtavaksi löydöksi. Vähän tunnettu, jättimäinen puisto (kokoa saman verran kuin Belgialla) on täysin rauhoitettu, ja sisäosiin ei pääse ollenkaan. Reunamillakin tuntuu, että on aivan yksin maailmassa, kun ympärillä levittäytyy loppumaton näky nummimaista, matalan pensaikon täyttämää kumpuilevaa maastoa. Puistossa kukkii satoja erilaisia pensaita ja kukkia, ja onnistuimme bongaamaan kaksi tunnetuinta kasvia, joita ei löydä juuri mistään muualta: royal hakea ja scarlet banksia. Biologi E oli suorastaan liekeissä puiston anneista, ja etenimme etanan tahtia tiellä, koska jokaisesta mutkasta paljastui uusi kuvaamisen arvoinen löytö. Toisaalta tällä tekniikalla oppi itsekin koko ajan uutta, ja sai maisemista enemmän irti, kun keskittyi löytämään uusia kukkia ja pensaita, joista ei ole vielä kuvaa. Oli todella helppo tehtävä Fitzgeraldissa. Tästäkin aiheesta, eli luonnon monimuotoisuudesta ja ihmeistä lisää seuraa jatkossa.

Royal Hakea, nimetty kuningatar Viktorian kunniaksi.

Scarlet Banksia.

Matkalla Albanysta kohti Esperancea, kaukana siintää Stirling Range - vuoriketju, korkein etelä-WA:ssa.

Ensimmäinen vilahdus Point Ann - lahdelta Fitzgeraldin luonnonpuistosta. Täällä tykkäävät valaat köllötellä, opimme.

Muutenkin upeat maisemat oli kevään kunniaksi kruunattu kukkaloistolla.

Näihin valkohiekkaisiin rantamaisemiin tuskin väsyy koskaan.

Talvi jatkuu

Täällä kärvistellään parhaillaan takatalvisissa tunnelmissa, ainakin minä, sillä luulin kevään jo koittaneen. Syyskuun 1. on kevään virallinen alkupäivä ja syyskuun mittaan on jo koettu ihania lämpimiä poutapäiviä useampia. Mutta ei viikkoon. Perthiin puskee kylmä ilmavirtaus suoraan Etelänavalta (eteläisen pallonpuoliskon riemuja), tuoden mukanaan luihin ja ytimiin käyviä tuulenpuuskia ja piiskaavaa sadetta. Oh joy, oi riemua. Etenkin, kun tänään Perthiin saapuu ensimmäinen sukulaisvierailijani koskaan, ja olisin niin halunnut esitellä kaiken auringonpaisteessa.

Perthissä ja enimmäkseen sisätiloissa oleillessa sade ja tuuli nyt vielä menisivät, mutta tarkoituksena on suunnata tien päälle ja kiertää viikossa hyvä pala WA:n lounaiskolkkaa ja sisämaatakin. Kun Perthistä suuntaa etelään, päätyy kohti kylmempää ja viimaisempaa rannikkoa. E:n kovasti suunnittelemat köysikiipeilyt merenrantakallioilla joudumme ehkä unohtamaan... E ajoi viime viikonloppuna Margaret Riverille etelään työkeikkaa varten, tarkoituksena oli juurikin viedä asiakasryhmä kalliokiipeilemään, mutta tuuli ja sade pistivät stopin aktiviteeteille. Kuulemma tuulta vasten saattoi nojata kaatumatta - ei todellakaan sopiva keli killua köydennokassa meren yllä.

Tarkoituksenamme oli myös tilaisuuden tullen telttailla reissun päällä, mutta buukkasin suosiolla mökkimajoitusta reissulle, koska nukkuminen +10 asteessa ja sateessa ei ole minun ideani kivasta lomasta. Ja kuin tilauksesta nyt räjähti päälle hurja rankkasade, taas, peltikattoisena tietää kyllä milloin tulee vettä.

Kylmässä selviämisestä: tuli töissä puhetta täkeistä, kun äskettäin ostin uuden. Pari kollegaa ihmetteli, että miksi enää ostan, kun kohta on kesä ja silloin täkkien alla tukehtuu kun usein lakanakin on liikaa. Itse olin sitä mieltä, että kyllä tässä vielä hyvän matkaa on täkkikelejä, koska meillä on sisällä enintään pari astetta lämpimämpää kuin ulkona. Parina aamuna on herätty rapsakassa +15 asteessa, sisälämpömittarin mukaan. Järjenvastaisesti olen alkanut tottua sisäkylmään ja tsippailen huoleti menemään +17 asteessa, vain hivenen kohmeisin sormin. Mutta +15 on minullekin liian vähän. Suomessahan kätevästi vääntäisi patterit päälle, mutta täällä vastaavaa vesikiertoista keskuslämmitystä ei näytä olevan olemassakaan.

Meilläkin on ilmastointilaite/ilmalämpöpuhallin olkkarissa, mutta vähänpä sähkökäyttöinen suursyömäri siellä auttaa, jos makkarissa palelee. Ja voi kuvitella, paljonko hiustenkuivaajan ominaisuuksilla toimiva lämmitin sitä sähköä kuluttaa. Kavereiden neuvoista huolimatta vedimme tämän talven kokonaan ilman lämmitystä - toisaalta säästömielessä, toisaalta sissihengellä (no katotaan kestänkö!) ja kolmannekseen Ranskassa vanhassa kivisessä maalaistalossa kasvanut E ei edes osaa kaivata sisälämmitystä.

Eli se olen pelkästään minä, jonka mielestä lämmitetty talo on noin niinkuin normi, ei erityisluksusta. Pian on kuitenkin TAAS muutto edessä tämänhetkisen vuokrakotimme myynnin takia, ja jospa se seuraava koti osoittautuisi a) pidempiaikaiseksi kuin tähänastiset ratkaisut ja b) helpommin lämmitettäväksi tai edes paremmin eristetyksi.

Pitääkin lähteä kaivelemaan esille tiekartta, tuntuu luotettavammalta ottaa mukaan ihan paperinen versio sähköisen lisäksi, kun suuntaa 500 kilometriä sisämaahan kohti autiomaata ja suola-aavikoita. Takakonttiin päätyvät myös jerrykannu bensaa sekä kanisteri vettä, ja toki muutakin retkeily- ja hätätarviketta. Tarkoitus on kuitenkin pysyä kohtuupaljon liikennöidyillä teillä, joten minnekään teille tietymättömille emme etsiydy. Päivitystä seuraa joko tien päältä tai kotiinpaluun jälkeen - mukana on nimittäin myös E:n viimeisin ostos, reppuun mahtuva aurinkopaneeli, jolla voi ladata kännykät ja läppärit missä vain!

valivali ja tämäkin vielä

Siis hehkutinko alle viikko sitten, miten mahtava paikka on Australian Perth? Otetaan pari hyppyä taaksepäin, sillä kyllä täältä jurppimisenkin syitä löytyy. Kuten:

1) Joka hiivatin paikkaan ulottuva turvallisuushakuisuus. Olen tietämättäni elänyt varsin riskialtista elämää tähän saakka, nimittäin työskentelemällä toimistossa. Johan sen pikku-Keith ja pikku-Sheilakin* tajuavat, että toimistossa voi milloin vain a) kompastua tietokoneen johtoihin, b) liukastua työtuolin viereen unohtuneeseen ylijäämämonistepinkkaan, c) horjahtaa pää edellä tietokoneen näytön kulmaan ja siitä tainnoksiin tai d) huljauttaa keittiössä vedenkeittimen sisällöt päälleen ja käristää kolmannen asteen palovammat joka raajaan. Pahimmillaan toimistossa vaanii kombo näitä kaikkia, jos kulman takaa kävelevän työkaverin kiehuvankuuma kahvikuppi kaatuu päällesi käytäväyhteentörmäyksessä samalla, kun käsistäsi lentää pinkka muistioita jonkun toisen onnettoman jalkoihin, ja pian on kaikilla aivotärähdys ja palovammoja ja paperihaavoja silmämunissa.

Tämän estämiseksi on suoritettava toimisto-OHS-(occupational health and safety eli työturvallisuus)-kurssi. Onneksi tämä hoituu 90%:sti nettikurssina, klikkaamalla monivalintakysymyksiin oikeat vastaukset. Kurssin lopuksi pomo pitää työpistekohtaisen tentin, jossa pitää osoittaa ja tunnistaa omalla työpisteellä vaanivat vaarat. En kai muuten olisi tuota alun riskilitaniaa ikinä hoksannut. Aika paljon sai pomo jelppiä, ei suomalaisen rationalistin päähän pälkähtänyt olla noin huolissaan nilkkoja vaanivista tietokoneenjohdoista ja kalloa magneetin lailla puoleensa vetävästä näytönkulmasta.

2) Sanoinko jo turvallisuushakuisuus? Keksimme E:n kanssa viikonloppuna lähteä lähipuistoon palloa potkimaan. Liityimme noin kuukausi sitten jalkapallojoukkueeseen: viisihenkiset tiimit pelaavat UWA:n eli yhden täkäläisen yliopiston urheilukentällä joka keskiviikkoilta aina jouluun ja finaaleihin saakka. Tähtipalloilijan statuksesta kovasti innostuneina ostimme kumpikin oikein nappulakengät (on muuten hyvät!) ja kenkiä testataksemme suuntasimme kotoa parin korttelin päähän kriketti- ym. palloilukentälle, jolta löytyy myös jalkapallomaaleja.

Noin puolen tunnin maali-intoilun (vuoroin maalivahtina ja vuoroin tähtihyökkääjänä) jälkeen paikalle lampsi ystävällisesti hymyilevä, rento mutta tiukka huoltohemmo, joka kärräsi muitta mutkitta maalimme pois. "Meillä on sääntö, että maalit pitää kerätä talteen silloin, kun kentällä ei ole valvojia. Voivat muuten lapset kaataa nämä päälleen." Siihen jäimme hölmöinä töllistelemään, kun huoltoporukka kärräsi kentän neljä maalia ruohomaton laitaan ja lukitsi maalit kiinni toisiinsa, suuaukot vastakkain pelaamisen estämiseksi. Vastaamatta jäi, että missä oli riski, kun a) lapsia (meitä henkisiä lapsia lukuunottamatta) ei näkynyt mailla halmeilla, ja b) miten monikymmenkiloinen rautahäkkyrä noin vain kaatuu kenenkään päälle?

3) Palveluinnottomuus. Wessit ovat lähtökohtaisesti sellaista "suomalaiset juhannus- tai joulunalustunnelmissa"-luokkaisia asiakaspalvelijoita, eli eivät amerikkalaisen höveleitä hymynaamoja, mutta keskivertoyrmyä iloisempia ja ystävällisempiä. Iloisen tervehdyksen jälkeistä palvelualttiutta ei sen sijaan suuresti löydy, jos pitäisi suorittaa jokin toimenkuvaan nähden ylimääräinen tehtävä. Toimenkuvan ylittäviä aktiviteetteja ovat mm. päässälasku ja kanta-asiakaskortin piippaus silloin, kun ostos on jo tehty.

Tasataksemme kotitalouden kuluja maksamme usein ostoksia puoliksi. Teoriassa tämä on helppo nakkimakkara, sillä ostokset voi aina maksaa esim. kahdella pankkikortilla, tai osin käteisellä, osin kortilla. Yhteissumman puolittaminen on se kinkkinen tehtävä, jota kassan ei mielestään tarvitse osata, edes karkeasti sinnepäin ja kymmenluvut oikein arvaten. No, koska moista ekstraa vaadimme, niin voimmehan summan itsekin laskea, reilu peli. Sen sijaan bonuspisteiden kerrytyksen vaikeus ottaa ihan aidosti pattiin. Ei ole kuulemma mahdollista perua jo kerran skannattua ostosta, jotta sekunnin myöhässä ojennetun bonuskortin saisi piipautettua mukaan. "Meni jo", on kassaneidin laiska vastaus.

3) Sanoinko jo palvelualttiuden puute? Kolmas aivan ylivoimainen työsarka asiakaspalveluhenkilöille on dokumenttien oikeaksi todistaminen. Jokainen viisumihaun kanssa täällä painiva tietää, että pelätylle Immille eli maahanmuuttovirastolle eivät kelpaa muunlaiset paperit kuin mahdollisimman monella allekirjoituksella ja leimalla varustetut. Koska Immi ei halua alkuperäisiä dokumentteja taakakseen (joku voisi haastaa syytteeseen alkuperäisten syntymätodistusten, koulutodistusten ja työtodistusten hukkaamisesta), sinne voi ja saa lähettää pelkästään oikeaksi todistettuja kopioita.

Oikeaksi todistaminen tapahtuu niin, että valtuutettu ihminen katsoo, että aha sulla on toisessa kädessä aito paperi ja toisessa kopio, lyön leiman kopioon ja allekirjoitan päälle, että olen nähnyt alkuperäisen, joka näytti samalta kuin tämä kopio. Aitoustodistuksia saavat antaa justice of peacen (rauhantuomari? eli ei-virallinen-laki-ihminen, mutta yhteisönsä arvostama henkilö, joka voi toimia välittäjänä vähäisemmissä lainopillisissa asioissa) ja notaarin lisäksi sekalainen valikoima ammatteja, kuten farmaseutti, postintäti tai -setä, julkiskoulun opettaja tietyissä tilanteissa jne.

Kikka on tietää, että justice of peace leimaa ilmaiseksi, mutta tapaamisiin on jonoa ja tapaamispäiviä on vain silloin tällöin. Aasialaiset farmaseutit leimaavat korvausta vastaan mitä tahansa ja minkäkielistä tekstiä tahansa, mutta aasialaisia farmaseutteja ei ole joka apteekissa, ikävä kyllä.

Australialaiset postityöntekijät - - -
eivät leimaa juuri mitään, vaikka tämä helkutan palvelu maksaa, jopa dollarin per leima. Immiin lähetetään lähtökohtaisesti puolen raamatun paksuinen nivaska paperia, joten aitoustodistukset eivät ole halpaa lystiä. Omissa asioissani ravasin justice of peacen luona, mutta joskus työpaikan alakerrassa oleva posti olisi se helpoin reitti.
Olisi. Jos. Leimaisivat.

Yritin saada viiteen E.n paperiin leimat viime viikolla ja koska yksi paperi oli ranskankielinen, ei virkailija omasta mielestään voinut leimata edes neljää englanninkielistä täysin erillistä paperia. "Emme tee vieraskielisiä", oli itseäni puolta nuoremman virkailijan tiukka kädetpuuskassa-vastaus, vaikka tuputin nenän alle ne hänen äidinkielellään olevat paperit. Ilmeisesti samassa nipussa säilytetty ranskankieli hieroutuu englanninkielisiin ja epäpätevöittää tai epäilyvyttää ne. Olisihan se pitänyt tietää.

Ja tämän avautumisen voimin jaksan taas positiivarina seuraavat hetket, kiitos!


*Wessien vastine Matille ja Maijalle ovat Keith ja Sheila, johonkin aikaan yleisimmät miesten- ja naistennimet.

Miksi juuri Perth?

Täällä on parhaillaan käynnissä, tai pikemminkin aivan loppumetreillä, Australian parlamenttivaalit. Näyttää 99% varmalta, että Australian seuraava pääministeri on täkäläisen kokoomuksen, Liberal-puolueen johtaja Tony Abbot. Kuusi vuotta valtaapitänyt Labor eli työväenpuolue/sosdem jäivät rannalle ruikuttamaan ja vihreillekin tuli äänestäjiltä terveisiksi potku hampaisiin, sillä he menettivät paikkoja joka osavaltiossa.

Uutena parlamenttiin, tai siis edustajainhuoneeseen, menijänä yllätti puolue nimeltään Palmer's United, kaivosmiljönääri Clive Palmerin perustama ja johtama puolue, jonka johtoajatus on louhia lisää ja maksaa vähemmän veroja.

Itse en ole Abbotin voitosta hyvilläni, sillä hänen lupauslistallaan on mm. leikkauksia koulutukseen, erityisesti humanististen ja sosiaalitieteiden rahoitukseen, vähemmän tai ei lainkaan sanktioita saastuttaville isoille firmoille, leikkauksia Australian ulkomaan tukeen (humanitääriseen työhön) ja leikkauksia luonnonsuojelualueisiin erityisesti merellä - ei hyvä koralliriutoille. Ottaen huomioon, että Australialla menee edelleen, pienestä laskusuunnasta huolimatta, todennäköisesti parhaiten maailmassa talouden saralla, mittava leikkauslista ei minua vakuuta. Etenkään, kun se kohdistuu ympäristönsuojeluun ja heikoimpien auttamiseen.

Aioin kirjoittaa täkäläisistä vaaleista ja puolueista laajemmalti, sekä vertailla tilannetta Suomeen, mutten näin sunnuntaiaamun kahvikuppi kourassa jaksakaan panostaa runsasta tiedonhankintaa vaativaan aiheeseen. Siispä takaisin helppoihin aiheisiin eli omiin mielipiteisiini! Vastauksia kysymyksiin, joita minulta usein kysytään.

Mitä kaipaan eniten Suomesta?

Rakkaat ihmiset, sauna ja salmiakki ovat kova kärkikolmikko, mutta olen huomannut alkavani kaivata sellaisia asioita kuin vuodenaikojen tunnelma. Vaikka rakastankin Australiassa sitä, ettei koskaan ole yhtä pimeä, pitkä ja kylmä talvi kuin Suomessa, järjenvastaisesti kuitenkin ikävöin hämärässä kynttilänvalossa tunnelmointia ja ikkunan takana paukkuvaa pakkasta.

Tunne on pahimmillaan jouluna, koska joulu nyt ei vaan kertakaikkiaan toimi uima-altaan reunalla joulukoristeet palmussa killuen. Haaveilen matkustavani Suomeen ensi kerran joulun aikaan - ennen joulua tai joulun jälkeenkin käy, jos itse aatoksi ei pääse - ihan vain siksi, että saisi nähdä kaikki pimeässä tuikkivat jouluvalot. Pakkaslumi leijailemaan pisteeksi iin päälle, ja hetki olisi täydellinen.

Myös syksyn kirpeät kirkkaat värikkäät ruskapäivät, ja toukokuun ujostelevanvihreät hiirenkorvat herättävät kovasti kaipuuta. Onneksi täällä on kevät aluillaan, ja jacarandapuut näyttää juuri nyt lehteen puhkeavilta tuomilta (ehdoton lempipuuni): mustia rönsyileviä oksia ja runsaasti pieniä vihreitä perhosmaisia lehtitupsuja harsona rungon ympärillä. Hiirenkorvahetki on täällä kuitenkin ohikiitävä, sillä enemmistö puista on ikivihreitä ja talvipaljaat puut puolestaan puskevat lehdet esiin lähes päivässä, kun tulee riittävän valoisaa ja lämmintä.

Lisättäköön, että jos olisin vielä opiskelija, kaipaisin täällä todella ponnekkaasti julkisin varoin kustannettua koulutusta. Täällä velkahirteen ehtii hyvissä ajoin ennen työuran aloitusta. Minulle selvisi vasta äskettäin, että osa maisterikoulutuksesta on ausseille ja pysyvän oleskeluluvan haltijoille (kuten minulle) ilmaista. Harva kuitenkaan näitä tutkintoja suorittaa, koska se kandiksi pääseminen maksaa rahaa, ja aika rutosti. Kun on kandinpaperit taskussa ja toisessa taskussa mittava opintolaina, ei ihme, että on kiire töihin jatko-opiskelun sijasta.

Milloin muutan takaisin Suomeen?

Ei ole näköpiirissä. Vaikka koti-ikävä joskus iskeekin, on sen voima vähäisempi kuin innostuksen asua täällä. Kaikki on niin hyvin nyt, että maanmuutto tuntuu turhalta onnistuneen rakennelman ravistelulta. Erityisesti Suomen edelleen heikossa taloustilanteessa. Myöskään E:llä ei ole hinkua palata Eurooppaan, samoista syistä kuin minullakin. Tosin hänellä on tapana unohtaa, mitä mieltä hän edellisen kerran samasta aiheesta oli, joten äskettäin yllätin hänet kommentoimasta, että saattaisi harkita Pariisiin muuttoa. Minun on paras alkaa sukia ruosteita irti kouluranskasta tämän käänteen varalta. Ei tule kuitenkaan tapahtumaan lähivuosina, joten sukulaiset, laittakaa rauhassa ne tervetulokyltit takaisin varastoihin!

Enemmänkin elättelemme kumpikin haavetta matkustaa lisää ja kauemmas, ja ehkäpä muuttaa jonnekin kolmanteen maahan ainakin joksikin aikaa testaamaan, millaista elämä siellä on. Kannattaa pysyä kanavalla, tästä saattaa vielä joskus sukeutua blogi elämästä Costa Ricassa.

Miksi juuri Perth?

Hyvä kysymys. Ensin sattuma, sitten sosiaalisten piirien löytymisen ja kotiutumisvaiheen jälkeen tunne siitä, että tämä on "the place to be". Ei siksi, että Perthissä on kaikki niin jännittävää, aktiivista ja ihmeellistä. Pikemminkin päinvastoin.

Perth on edelleen, puolentoista miljoonan asukkaan metropoliksi kasvaneena, yllättävän unelias ja hiljainen. Sanoisin tuppukylä, jos en pitäisi paikasta. Mutta tuntuu, että kaupunki on kehityksen portaiden alkupäässä ja täällä on montakin kiinnostavaa käännettä tapahtumassa, kuten paljon rakennusprojekteja keskustassa. Tulossa on lisää pilvenpiirtäjiä, yrityksiä, kauppoja, tapahtumia, katutaidetta, vihreämpiä arvoja ja toivon mukaan näiden mukana sielukkuutta ja luonnetta.

Jostain ristiriitaisesta syystä en ole kiinnostunut asumaan Melbournessa, maailman parhaaksi äänestetyssä kaupungissa. Siellähän ON jo kaikki parhaiten. Olen paljon mieluummin täällä altavastaajan puolella ja itsekin mukana kehitystyössä. Pioneerina näkee kehityskaaren ensimmäiset versot, jotka toivottavasti kukkivat joskus. Jos eivät, pääseehän täältä aina pois, vaikkapa sinne Melbourneen.

Olen yleensäkin kiinnostunut paikoista, jotka eivät niinkään kiinnosta muita. Usein kiinnostuksen puutteeseen on syynsä, ja olen päätynyt paikkoihin, joissa ei todellakaan ole mitään nähtävää. Mutta tulipahan kartoitettua sekin tylsä kolkka tältä pallolta. Ja yleensä tylsilläkin kolkilla on kiinnostavia ja odottamattomia piirteitä. Olemme parin viikon päästä lähdössä reissaamaan Western Australian lounais- ja etelänurkkaan ja matkalla on merimaisemien lisäksi odotettavissa paljon sisämaan punaista pölyä, autiomaata ja kuihtuneita lännenkyliä. Pakosti siellä jossain on jotain jännittävääkin! Kuvia ja tarinaa seuraa.

Tällaisia kukkasia löytyy tästä maailmankolkasta. Bottlebrush tree'n eli pulloharjapuun sekä coral tree'n eli korallipuun kukkaoksia olohuoneen pöydällä. 

I love Australia

Huomasin tässä päivänä muutamana, että minä rakastan Australiaa.

Eihän tällaista paikkaa voi olla rakastamatta. Aina on kesä – vaikka välillä sateinen, tuulinen ja kolea sellainen -, aurinko paistaa vähintään pari kertaa viikossa synkkinäkin aikoina, papukaijat riekkuvat ja säksättävät puissa,  valtameren rannalle pääsee kävelemään milloin haluaa, joesta saattaa bongata delfiinejä ja saarelta kenguruja. 

Pihapuussamme asuu kyyhkyjä, jotka kujertavat kotoisasti myös öisin. Joka paikka kukkii lähes ympäri vuoden, ja ihana E kerää kukkia puista kotiin maljakkoon aina, kun edelliset nuutuvat.

Alkuun yrmyn tai varautuneen tuntuiset perthiläisetkin ovat osoittautuneet hitaasti lämpiäviksi, mutta sitäkin mukavammiksi arkijärki paikallaan-ihmisiksi. Toki oma kuvani perthiläisistä muodostuu lähinnä työn kautta, eikä ole koko totuus tästä kaupungista. 

Mutta ainakin akateemisesti koulutetuissa piireissä arvostetaan samoja asioita, joita itsekin oman luonteeni puolesta arvostan: aikaansaavuutta, luotettavuutta, sosiaalisuutta, nokkeluutta, ideoita, reippautta heittäytyä juttusille, sekä asiantuntevuutta. Paras puoli ausseissa on kuitenkin kyynisyyden puute.

Tietenkin täälläkin tapaa kroonisesti kypsähtäneitä, kaikkeen pettyneitä ihmisiä, mutta lähtökohtaisesti aussien kulttuuri on jotenkin hilpeän ja jopa lapsellisen aurinkoista, suomalaissilmissä. Huumorin yleisin laji ei ole pessimistinen ja kettuileva sarkasmi, vaan näppärä ja nokkela brittisanailu. 

Minusta suomalaisen ja australialaisen lähestymistavan ero on, että aussi ottaa rennosti ja ilon kautta, kun suomalainen murehtii, voivottelee, pelkää pahinta ja piilottaa todelliset tunteensa ja toiveensa, ettei kukaan nauraisi niille. Ihmettelin aina – ja ihmettelen edelleen, jos kohtaan tällaisia toisten unelmien vähättelijöitä -, että mistä heitä oikein kumpuaa? Jos jokainen tukee toisiaan tavoitteissa, niin pääsee sitä ainakin puolimatkaan. Parempi kuin olla paikallaan!

Mitä ne musta/meistä ajattelee? Suomalainen tuskittelee vastauksen pelossa; aussi toteaa, että no worries! Kaikki on hyvin, mitä väliä!

Kun Iso-Britannian ja siten myös Australian kuningatar Elisabeth II tuli kylään pari vuotta sitten, mitä teki Perthin väki? No tietenkin järjesti massiiviset grillijuhlat joenrannassa, tarjolla kaikille nakkisämpylöitä ja limpparia. Voiko arkisempaa lastenkutsutarjoilua ollakaan? Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa, oikeasti. 

Päivittäisessä kanssakäymisessä ihmiset eivät marise, valita tai motkota, vaan omat kuulumiset kerrotaan se pilven kultareuna edellä. Jos jotain meni pieleen, jotain meni varmasti myös hyvin, joten keskitytään siihen hyvin menneeseen osaan.

Jos itse satunnaisesti lipsahdan suomalaistyyliseen ”ja tämäkin vielä ärsyttää”- small talkiin, vastaukseksi tulee lohduttelua tai tsemppausta: ”kyllä se siitä, varmasti ei ole kaikki menetetty, paistaa se päivä risukasaankin jne.”. Kukaan ei kerta kaikkiaan lähde mukaan marinaan.

Vietimme äskettäin E:n kolmekymppisten lisäksi erään ystävän kolmekymppisiä ja juhlakalu valitsi paikaksi teemaravintolan nimeltään Deville’s Pad. Teeman on ilmeisesti tarkoitus olla helvetti pirunsarvista ja laavaksi maskeeratuista seinistä päätellen, mutta itselleni tuli enemmän mieleen koktail Rocky Horror Picture Showta ja musiikkivideoita 80-luvulta. Paikka oli täynnä kasarityylin täysillä ottaneita juhlijoita, pääasiassa tuulipuku kahisten ja todella pörheä permis pöyhöttäen hippaavia keski-ikäisiä.


llan kohokohta oli gogo-tanssiesitys, jossa kaksi raamikkaankokoista leidiä pyörähteli kasarimusiikin tahtiin tutut eli ballerinahameet päällä lavalla. Tökeröstä camp-hengestä päättelimme, että kyseessä oli drag show eli siis miehet naisina-esitys, mutta lähempi tarkastelu paljasti, että ihan biologisia naisia lavalla oli. 

Eli tanssi nyt vain oli tökeröä camp-huumoria, mutta täysin rinnoin ja heittäytyen – kun vedetään kieli poskessa, niin vedetään sitten täysillä! Suomessa tahatonta, laskuhumalaista camp-huumoria valitettavasti näkee lähinnä Matti Nykäsen ja Tuksun ravintolakeikoilla, ja tämä huumori aiheuttaa pelkkää myötähäpeää ja surunsekaista sääliä.

En sano, että Australia hyvä, Suomi paha. Tai edes että Australia iloinen, Suomi ankea. Totean kuten aiemminkin, että Suomessa on sata hyvää asiaa, joista puolet puuttuu Australiasta ja todellakin toivoisin saatavan tännekin. Mutta se suomalainen uskomus, että vain negatiiviset tunteet ovat totta, uskottavia ja JÄRKEVIÄ, saisi jo kadota. 

Amerikanmallinen ”mitä kuuluu – (leveä hymy) no hyvää kuuluu” – jutustelu ei ole, suomalaisten vakaasta oletuksesta huolimatta, aina teeskentelyä saati tekopyhää. Hyvinkin voi mennä, erityisesti jos keskittyy niihin hyviin puoliin elämässään.

[teksti julkaistu alunperin 3.9.2013, muokattu 13.7.2014]

Syö juo Perth

Hämärä otsikko on perua Perthin ruokafestari- ja messukuukaudesta Eat Drink Perth, jota vietetään vuosittain maaliskuussa. Perth yrittää profiloitua milloin milläkin saralla (taiteet, muoti, ruoka) ja osassa onnistutaan, osassa ei. Talvikuukaudet on täällä nimetty Winter Arts Seasoniksi: kesäkuun alusta elokuun loppuun kaupungilla on erilaisia tapahtumia, ravintolatarjouksia, näyttelyitä ja esityksiä.

Vaikka olen taiteen ja kulttuurin ystävä, en ole erityisemmin osallistunut tapahtumiin, koska sesongista huolimatta - tai sen takia - tapahtumat ovat yllättävän hinnakkaita. Joskus on tarjolla ilmaista huvia, useimmiten lapsille. Ilmaisia tapahtumia olisi myös viikoittain kaupungilla lounasaikaan (konsertteja, kuoroesityksiä tai vastaavia), mutta niihin en yleensä ehdi toimistosta rientää. Luulenpa myös, että mainostuksesta ja esitteistä huolimatta loppujen lopuksi aika harva tietää talvitapahtumista.

Perth sijoittui juuri kymmenen parhaimman - tai "asuttavimman" - kaupungin joukkoon vuosittaisessa vertailussa, heti Helsingin perään. Vaikka suhtaudun kyseiseen listaukseen varauksella (tarkoitettu pääasiassa kansainvälisten firmojen käyttöön työkomennusten kustannuksia laskettaessa), kertoo se jotain. Perthissä on hyvä olla ja elää, mutta samainen listaus kertoo, että Perth on nykyään Australian kallein kaupunki. Ja se näkyy ja tuntuu. Arvelen, että nämä tapahtumakuukaudet ja sesongit vetäisivät tuplasti enemmän väkeä pienemmillä lippuhinnoilla ja pääsymaksuttomilla päivillä.

Onnellisesti kalleuden vastapainoksi meidän taloudessa nautitaan ilmaisia työn hedelmiä. Tai ei sittenkään, melko raskaalla raadannalla ne hankitaan. E on töissä seikkailufirmassa, jonka vaelluksilla ja retkillä tarjottavasta ruuasta jää aina osa yli. Kymmentuntisten päivien päätteeksi E kerää kotiin kassillinen hedelmiä ja sämpylöitä, uutuutena muffinsseja, nam. Myös luomukananmunat ja luomusitruunat tulevat työn puolesta, sillä pomolla on kanoja ja sitruunapuita. Munat saa käydä noukkimassa pihalta ja sitruunat puista. Tuhlaamista inhoava E poimiikin kaiken talteen. Nyt ongelmana on jaksaa kuoria ja pusertaa kaikki talven kasvukauden loputkin sitruunat mehuksi tehosekoittimella ennen kuin homehtuvat. Mutta onpahan C-vitamiinin saanti turvattu!

Työn hedelmät. Mansikat ja kukat kaupasta.

Olen aiemminkin kertonut, miten paljon pidän täkäläisestä ruokatarjonnasta. Puutteita toki löytyy, mutta nyt reilun kahden vuoden jälkeen täkäläiseen rytmiin ja ajatteluun tottuu. Mikroruokia ja valmiseineksiä ei juuri tunneta, mutta sesonkivihannekset ja hedelmät ovat kova juttu. Mansikat alkavat taas tulla sesonkiin, joten litra saattaa irrota 2-3 dollarilla (1,75-2,50 euroa). Aiemmin ruisleivän puutteesta kärsineenä olen älynnyt alkaa ostaa "terveysleipää", sitä saksalaismallista murenevaa tosi tummaa kokojyvä-ruisleipää. Paikkaa ihan hyvin pahimman ruispalojen puutteen. Hoksasin myös viime viikolla uuden tuotteen, Wupper-leivät, joita tuottaa paikallinen luomuun erikoistunut leipomo Fremantlessa Perthin keskustasta etelään. Wupper-ruisleipä ei muistuta suomalaista, mutta hapanta ohraleipää kylläkin. Hyvää vaihtelua!
Pahoittelut surkeasta kuvanlaadusta, kännykän kamera alkaa vedellä viimeisiään.

Wupper-hapanleipää. Hyvää.

Vaikka maidottomien jugurttien rintamalla on Perthissä hiljaista (soijajugurtteja löytyy peräti kolmea eri makua), saa täältä jos jonkinlaista "maitoa" lehmänmaidon korvikkeeksi. Tuttujen soija-, riisi-, kaura- ja mantelimaidon lisäksi kaupasta löytyy (luomu)kookosmaitoa sekä quinoamaitoa. Kookosmaito on parasta ikinä kahvin kanssa, quinoamaitotölkki odottaa vielä testivuoroa jääkaapissa.

Kahvi tekeytymässä pressossa sekä maukas kookosmaito odottamassa reittiään kuppiin.

Päivän eko-fakta: soijamaitopuolella ostan pelkästään luomua välttääkseni geenimuunneltua soijaa, sekä epäilyttävältä kuulostavaa liuotusmetodia, jossa soijapavut rikotaan "maidon" ulossaamiseksi myrkyllisissä kemikaaleissa liottamalla. Luomumetodissa soijapavut murskataan ja puserretaan mekaanisesti. En oikein tajua, miksi Perthin kahviloissa aina myydään maidonkorvikkeeksi soijamaitoa, joka saostuu ja paakkuuntuu kahvissa. Ottaisin paljon mieluummin vaikka kauramaitoa, tai sitä kookosmaitoa!

Jokainen uusi ostos ei sen sijaan mene ihan nappiin. Löysin kaupasta hämmentäviä viinietikkaan säilöttyjä yrttimaustettuja herkkusieniä, joita piti tietysti maistaa. VIRHE. En ymmärrä, mihin tarkoitukseen mokomat ovat: todella outo, vastenmielinen maku. Älkää menkö samaan lankaan.

Paha paha champpiooni. Älä osta.

Ai niin, päivän random-pala suomalaisranskalaisesta kodista. Yritin selittää E:lle, miten tunnistaa suomalaiset nimet.
Minä: "Jos sukunimi päättyy -nen, on kyseessä 99% varmasti suomalainen. Suomalaisen nimen tunnistaa helposti myös päätteestä -la."
E: "Ai niinkuin Dracula?"