Naisasialla

On kestanyt lahes kaksi vuotta taalla, ennen kuin sisainen feministi on pulpahtanut pintaan ja valloilleen. WA:ssa kaytiin osavaltion parlamenttivaalit parisen viikkoa sitten ja tuloksena ennestaankin pieni naisministerien maara tipahti kahteen yksiloon. Seitsemaatoista ministerinsalkkua ’miehittamaan’ loytyi reilun kahden miljoonan asukkaan WA:sta vain kaksi riittavan patevaa naista. Nainkohan.

Suuresti ei myoskaan yllata, etta ministerinsalkut ovat ns. perinteisille naisten alueille ’mielenterveys- ja vammaispalvelut, lastensuojelu’, seka ’naisten asiat’. Tosin toinen ministereista vastaa myos poliisivoimista ja tieliikenteesta, seka pienyrityksista. Itse en pelkkana PR:na eli pysyvalla oleskeluluvalla asustelevana ei-kansalaisena saanut aanestaa, joten en erityisemmin vaaleja seurannut. Tulos kuitenkin ihmetytti nain lansimaa(pohjoismaa?)vinkkelista, silla olisin kuvitellut prosenttiosuuden liikkuvan lahempana edes suhdetta 40%-60% kuin 12%-88%.

Aihe tuntuu sikalikin ajankohtaiselta, etta olen nyt parin viikon aikana kohdannut muitakin kummallisia vanhakantaisia kasityksia. Tyopaikalla kuulin, etta eraaseen johtopestiin oli valittu organisaation ulkopuolinen supliikkimies patevan, jo vuosia talossa tyoskennelleen ahkeran naisen sijasta; supliikkimies itse asiassa paatyi eroamaan pari paivaa sitten taysin yllattaen, koska ei loppujen lopuksi parjannytkaan tehtavassaan.

Tyopaikan sekajoukkuepuulaakipeleissa kuulen jatkuvasti kommentteja muilta naisilta, miten ’emme me naiset saa mitaan aikaan tassa lajissa, antaa miesten pelata’, jne. Siis herrajjesta, nyt loppuu tuo itse itsensa lyttaaminen! Naytan varmaan kaapiopinserilta naita kommentteja kuullessani, silla usein samaiset naiset peruvat puheensa saman tien minua vilkaistuaan – tai tarkemmin sanoen muuttavat ne muotoon ’niin siis puhuin itsestani, hehheh’.

Myos miehet erehtyvat kommentoimaan samassa sarjassa, esim. ’antaa tyttojen pelata keskenaan, ettei tule liian epatasaiset matsit’. Anteeksi nyt vaan, mutta miten esimerkiksi biljardinpeluussa paadytaan auttamatta epatasaiseen tilanteeseen, jos toisella pelaajalla sattuu olemaan munasarjat niiden toisten munien sijasta? Myonnan auliisti, etta esimerkiksi squash-aloittelijana havisin kaikki pelini miehia vastaan. Mutta joukkueemme toinen nainen, piirisarjamestari K sen sijaan hakkasi palloa menemaan sen verran kovaa, etta matsit paattyivat tyypillisesti lukemiin 30-1, K:n voitoksi.

Oma pomoni sattui viela kommentoimaan tassa samoihin aikoihin, etta seuraava tavoitteeni uraportailla on varmaankin tietty tiimi, jonka paavastuulla ovat organisaation sihteeripalvelut. Vitsiksi tarkoitettu kommentti sai vastaansa tyrmistyneen tiuskaisun, etta miksi ihmeessa siirtyisin samalla portaalla vaakasuunnassa tai perati ns. alemmas (tehtavien vaativuudessa ja palkkatasossa). Pitaa ilmeisesti taman harhakuvitelman karkottamiseksi alkaa hakea jokaista johtoportaan paikkaa, joka puodissa aukeaa. Pomon puolustukseksi sanottakoon, etta organisaation muiden sektorien jasenet ovat kauttaaltaan ja tykkanaan ekonomeja, joten humanistin papereilla ja kokemuksella niihin on vaikea paasta.

Silti olen alkanut haistamaan lasikatto-oireita (olipa syyna sukupuoli, ika tai koulutustaustani), kun miehia tunnutaan suosivan ylennyksissa, riippumatta siita, millaiset johtamistaidot henkiloilla todellisuudessa on. Logiikka lienee se, etta koska moni ikaiseni nainen jaa aitiysvapaille, ei kannata ylentaa, koska ’pomo ei voi olla osa-aikainen’. Tuokaan ei tosin ole itselleni selvaa, etta miksi ei. Luulisi, etta tehtavien organisointi, patevyys ja tehokkuus painavat vaakakupissa enemman kuin lasnaolotuntien maara. No ja jaa-a, tama tuskin on Australian yksinoikeus- tai erityisongelma. Valitettavasti.

Ikava kylla vanhakantaista tyonjakoasennetta eivat auta ne tuhannet ja taas tuhannet naiset, jotka tassa maailmankolkassa nayttavat roikkuvan pelkastaan akkirikastuneiden kaivosmiesten perassa. WA elaa kaivosteollisuudesta ja kaivoksilla palkat ovat tunnetusti hyvat, vastineeksi raskaasta raadannasta seka henkisesti kuluttavasta reissutyosta. Taalla kuulee ihan liikaa tarinoita siita, millaisia eparealistisia ja epareiluja odotuksia monilla takalaisilla naisilla miehia kohtaan on. Pitaisi loytaa joku siipaksi, joka elattaa, palvelee, hoitaa, rahoittaa, syottaa, juottaa, kestitsee ja kustantaa kaiken manikyyreista lahtien, jotta naisen itsensa ei tarvitse tehda enaa toita. Anteeksi mita? Mista lahtien tallainen leikki-ikaisen tai esiteinin satumaa on ollut aikuisten ihmisten (naisten tai miesten) elamantavoite???

Monet reissutyota tekevat kaivosmiehet ova poissa kotoa viikon tai viikkoja kerrallaan, ja jattavat luottokortin siksi aikaa partnerille. Luottokorttia sitten vingutetaan ihan urakalla. Viimeisin totaalinen kuulemani ylilyonti oli, kun tutuntuttu mies oli jarjestanyt ja maksanut morsmaikun vaatimuksesta haat, joiden kokonaishinta oli $40 000, siis noin 30 000 euroa. Mies on ammatiltaan puhelinmyyja, ja joutui lainaamaan suurimman osan laskun summasta. Mutta ylihintaiset kekkerit piti jarjestaa, jotta morsian sai paivansa prinsessana – johon omasta mielestaan oli oikeutettu. Jos ei puhelinmyyjamiehen kustantamana, niin aina loytyisi jostain rikkaampi kaivossiippa. Herramunjee...

Toinen tuttu mies toivoo kovasti loytavansa elamankumppanin nettideittailun kautta, mutta tahan saakka jokainen yhteydenotto naisilta on alkanut: ”teetko FIFOa, jos niin mita rosteria”, eli teetko reissutoita kaivoksilla ja milla vuoroilla (eli paljonko voi laskeskella miehen tienaavan, koska pitkat vuorot tietavat enemman rahaa kuin lyhyet). Harmi etteivat Perthin naiset lue tata ulkomaankielista blogia, mutta tekisi kylla mieli yhta jos toistakin ravistella ja huutaa taysilla korvaan: ryhdistaydy hyva nainen, ole kunnon ihminen!

Rennolla otteella

Tänään oli ensimmäinen kerta tälle vuodelle, kun päälle sai/joutui pukemaan ihan kaulahuivin ja goretex-takin. Aamut ja illat ovat olleet viileitä jo koko maaliskuun mitan, mutta eilisen ja tämän aamun tuulinen suomisyksysade sai uskomaan, että pelkkä paksumpi paita ei riitä enää ulkoiluasuksi. Sään muutos tapahtui yllättävä äkkiä, sillä koko helmikuu ja maaliskuun ensimmäinen viikko kylvettiin helteissä, ja sen jälkeen lämpötila tipahtikin aamuiksi jonnekin kymmenen ja viidentoista asteen välimaastoon – päiviksi toki nousee edelleen mukavasti yli kahteenkymppiin. Töissä ihmiset rupattelevat iloisesti siitä, miten kivaa vaihtelua on, kun saa käyttää takkia. Itse olisin pärjännyt ilmankin tätä vaihtelua, mutta onhan tämä myös hyvää akklimatisoitumista kahden viikon päästä starttaavaa Suomen-reissua ajatellen. Enpähän tupsahda suoraan helteistä lumen keskelle.

Sateisten kelien myötä huomaa, miten elämä täällä tuntuu välillä suorastaan loputtomalta mökkeilyltä tai peräti telttailulta. Talot ovat lähinnä tuulen- ja sateensuojia, lämmittäjiksi niistä ei ole. Kun aamu on kylmä ja kostea ulkona, on se sitä myös sisällä. Lämpimän peiton alta joutuu ponnistelemaan ylös ja suihkuun ei huvita mennä ollenkaan, koska myös kylppäri on luonnollisesti kuin kivikellari, kostea ja kylmä. Tänä aamuna herätessä alkoi päässä loilottaa ihan pyytämättä (Mombasan tahtiin) ”kylmänkostean, minä tunsin Australian, ja meren taivaan sateisen”.  Näistäkin kylmänhyhmäisistä tunnelmista huolimatta ihmettelen edelleen, miten rentoa sakkia aussit ja/tai wessit ovat. Täällä elämää ei oteta turhan vakavasti, eikä mitättömistä asioista viitsi tehdä numeroa. Esimerkkejä:

Nykyasuinpaikastani kestää bussilla keskustaan töihin tulo noin parikymmentä minuuttia ja jos lataan kaksikymppisen bussikortilleni, se kestää 6 päivää. Lataan bussikortin mieluiten rautatieasemalla, koska siellä latausmasiina hyväksyy pankkikortin. Bussissa ladatessa joutuu aina maksamaan käteisellä. Olen kuitenkin nyt parin erehdyskerran jälkeen oppinut pitämään kaksikymppistä lompakossa, jotta ”yllättäen” (huomaamattani) tyhjennyt bussikortti saa täyttöä, kun aamukiireessä tajuan, että unohtui se lataus TAAS. Kuinka ollakaan, bussikuskit eivät ole turhan niuhoja tämän latailun suhteen.

On jo pari kertaa käynyt niin, että täpätessäni bussikorttia masiina hälyttää, että rahat ovat paria penniä lukuunottamatta loppu. Sen sijaan, että olisin joutunut maksamaan kertalipun, kuski on vain nyökännyt matkustamoa kohti kehottaen, että ”take a seat, Ma´am”. Istumaan istumaan, maksat sitten toiste. Toiset pari kertaa on puolestaan käynyt niin, että kuskin kortinlatauslaite ei ole toiminut enkä ole saanut rahaa kortille yrityksestä huolimatta. Tällöinkin vastaus on ollut sama, menehän kyytiin, sen sijaan että kuski olisi rahastanut kertalipun. Automaatio tämä kohtelu ei kuitenkaan ole ja on täysin kuskista riippuvaista, pitääkö maksaa vai eikö, joten ei kannata tarkoituksella yrittää pummata kyytejä.

Kun visiteerasimme E:n kanssa Caversham Wildlife Parkissa (tarkkaavainen lukija huomaa, että tämä oli jo kolmas käyntini kyseisessä eläinpuistossa puolentoista vuoden sisään), unohtui ottaa bussista mukaan public holiday – eli pyhäpäiväaikataulu. Koska Whiteman Parkiin, luonnonsuojelualueelle jossa Caversham sijaitsee, kulkee busseja Perthistä muutenkin harvoin, ei kannata luottaa tuuriin. Illan viimeinen bussi takaisin saattaa lähteä jo iltapäivästä ja ainoa muu kyytivaihtoehto autottomalle olisi taksi ja ainakin satasen verran rahaa siihen. Bussipysäkiltä on reilun parin kilometrin kävely itse eläinpuistoon.

Pyysimme eläinpuiston lippuja ostaessamme bussiaikataulua lipunmyyjältä. ”Ei meillä täällä ole, eipä ole tullut koskaan mieleen! Eikä meillä ole nettiäkään. Kappas juu, tosiaankin, voisi olla hyvä idea pitää bussiaikatauluja täällä. Mutta älkää surko, kyllä sitä aina joku kyyti järjestyy ihan varmasti, älkää antako moisen huolen pilata päiväänne täällä!” Iloinen myyjätäti vakuutteli ja huiskutti meidät eteenpäin jonoa tukkimasta. Ja todellakin. Kun iltapäivästä lähdimme paarustamaan pitkin pölyistä hiekkatietä kohti bussipysäkkiä ja kännykän netillä löytynyttä viimeistä bussivuoroa, kohdallemme pysähtyi citymaasturi ja sisältä vilkutti vanhempi pariskunta. ”Oletteko kyytiä vailla?”. He olivat menossa Perthistä poispäin, mutta mielellään tiputtivat meidät bussipysäkille sitä ennen. Ennenkuulumatonta,ainakin suomalaiselle.

Ostan yleensä lounastarpeet työpaikan lähiruokakaupasta. Kätevä ja helppo ratkaisu itselleni on ostaa tuore sämpylä (nimeltään ciabatta roll eli sellainen kovakuorinen rapsakka patonginoloinen leipä) ja täyttää se vaikkapa tonnikalalla tai kinkulla työpaikalla. Kylkeen vielä vihanneksia tai hedelmiä, ja johan lähtee nälkä. Ciabatta rollit ovat olleet tarjouksessa nyt noin viikon, normaalin yhden dollarin hinnan sijasta 70 senttiä. Satuin huomaamaan itsepalvelukassalla, että kone veloitti sämpylästä tarjouksesta huolimatta dollarin. Pyysin myyjää tarkistamaan asian, johon hän totesi, että tarjous on voimassa Everyday Rewards Cardilla eli täkäläisellä S-etukortilla.

Ennen kuin ehdin sanoa, että minulla ei ole kyseistä korttia joten maksan kiltisti normaalihinnan, myyjä näpytteli Rewards-koodin koneelle ja tarjous lätkähti kuittiin. Vaikka kyseessä on vain 30 senttiä rahaa, on tämä hyvä esimerkki siitä, miten täällä ei nipoteta korttien tai jäsenyyksien perään. Useammankin kerran on sattunut, että myyjät etsivät asiakkaalle edullisimman mahdollisen vaihtoehdon ja mm. käyttävät jonkinsorttista kaupan yleistä alennuskorttia tai kuponkia, jotta kaikki mahdolliset tarjoukset saa (jos pyytää). En osaa sanoa, onko tämä jonkinlainen kauppiaan ohjeistama yleinen asiakastyytyväisyystakuu-politiikka. Mutta taatusti samaan kauppaan palaa uudelleen!

Arjen ihmettelya

Arjen ihmettelya.

1)  Jostain kummallisesta syysta taalla yleisovessojen ovet aukeavat aina sisaanpain, siis sinne vessaan pain. Suomessa on (ainakin ollut) voimassa rakentamismaarays, etta kaikissa julkisissa tiloissa ovien taytyy avautua ulospain. Tama syysta etta jos tarvitsee evakuoida vaikkapa tulipalon takia, valtetaan riski, etta ihmiset pakkautuvat oven eteen eivatka saa sita auki ja paase ulos, kun takaa pusketaan paalle. Missaan evakuointia lahellakaan olleissa tilanteissa en ole taalla ollut, mutta kyllapa ottaa nuppiin se, etta ensin pesee kadet ja sitten joutuu rampimaan ovenkahvaa puhtailla kasilla – tietaen, etta jopa puolet vessassakavijoista ei pese kasiaan. Kiva.

 

Jos kahva on pelkka vetokahva (siis ei painettava), yritan aina tarttua siita jostain sellaisesta kohdasta, johon kosketaan vahemman, esimerkiksi ihan yla- tai alanurkasta. Joskus yritan paperitemppua eli avaan oven kasipyyhepaperin kanssa, ja nakkaan paperitollon roskiin ovesta poistuessani. Roskis on tietenkin a) kannellinen ja/tai b) kolmen metrin paassa ovesta vessan sisalla, joten osun siihen noin 10% kerroista. Siivoojien hermoja saastaakseni olenkin lopettanut taman hysteerisen hygieenisen tavan.

2) Yksityiselaman monikulttuurishokki. Privaattielamastani on ehka jo kaynyt ilmi, etta surullisesti ero koitti viime vuonna, mutta onnellisesti loytyi uusi kumppani tana vuonna. Ranskalaisen ja suomalaisen yhteiselo ei ole pelkkaa viinia ja patonginmussutusta. Kasityksemme ruuanlaitosta poikkeavat – eivat valttamatta ruuan laadun tai maaran suhteen -, vaan tarvitun huuhtomisen maaran suhteen. E:n mielesta kaikki kasvikset, vihannekset ja juureksetkin voi tempaista menemaan siltaan, kuorimatta, ilman vesihanaa. Suomalaisen keittiohygieniakultin ja kylmaketjukeskustelun (”yksikin ripuli on liikaa”) kasvattina omasta mielestani jokaikinen suuhun meneva muru on kaytava huuhtelusiivilan kautta. Herrajjesta, entas jos tulee vaikka maha kipeaksi? Tai matoja, bakteereja, loisia, kirppuja, tauti?

 

Piknikille ruokaa valitessa mina mietin ensisijaisesti sita, mita voi syoda pesematta tai helposti kuorien (esim. kuivatut hedelmat, banaanit). E miettii sita, mika on hyvaa ja mita tekee mieli. Kun yritan tata huuhtelutarvetta selittaa, mies vain tuijottaa yrittaen nayttaa kohteliaan kiinnostuneelta, mutta silmista paistaa, ettei ymmarra hossotyksen maaraa patkaakaan. ”Ostetaan vesipullo, jos haluat sitten puistossa pesta naita [totaalisen puhtaita ja hyvia] syomisia?” ”Naah, en mina nyt ala vedesta maksaa, etta voin lotrata sita valmispakattujen salaattien paalle”. ”Sina sen sanoit, en mina” *silmanisku*.

3) Hygieniateemalla jatkaen. Huolehtimiseni on turhaa, silla lahes kahden vuoden asumisen jalkeen en muista yhtaan kertaa kuulleeni tai lukeneeni, etta jossain olisi puhjennut minkaansorttinen ruokamyrkytys- tai mahatautiepidemia. En tieda Australian ruokastandardeista, mutta samalla tavalla taalla vaaditaan koulutuksia ja sertifikaatteja ruokatyontekijoilta kuin Suomessakin, eika tauteja nayta liiemmin liikkuvan.

 

Itse en ole ollut kertaakaan kipea (knok knok puu), lukuunottamatta lennoilta napattuja nuhia seka Melbournessa kokemaani taydellisen epaonnista ruokamyrkytysta. Olen siis sairastunut johonkin tartuntatautiin noin puolitoista kertaa vuodessa, pariksi paivaksi kerrallaan. Tama nyt ei ole sikali ihme, etta sama olisi kirjoittaa, etta ”on se janna miten taalla Ruotsissa ei olekaan jatkuvasti epidemioita liikkeella.” Australia on elintasoltaan pohjoismaiden luokkaa.

Syy, miksi ylipaataan tallaiseen kiinnitan huomiota on vuosien takainen vaihto-opiskelujaksoni Kanadassa. Amerikkalaisia tuotteita pursuavat marketit aiheuttivat milloin mitakin tautiaaltoja taysin odottamattomissa yhteyksissa. Viiden kuukauden oleskeluni mittaan maata ravisteli mm. suklaapatukoista lahtoisin oleva salmonella-aalto, seka appelsiinimehusta levinnyt kolibakteeriaalto.

 

Syyna moiseen oli ilmeisesti jenkkilainen ajattelu, etta ei se kasittelyhygienia mitaan, sen kun sadetetaan (ydinsateilylla) ainekset ja lykataan myyntiin, kylla silla sadetyksella kuolee mika vain elio. Ja kuoleehan silla, mutta bakteerien jalkeensa jattamat aineenvaihdutatuotteet aka kakka eivat tuotteesta poistu millaan sateilytyksen maaralla. Kanadalaiset eivat tasta logiikasta kovin innoissaan olleet, mutta minkas teet, jos maan hallitus on hyvaksynyt periaatteessa minka vain jenkkituotteiden myynnin. Australia sen sijaan on perinteisesti ja tunnetusti kovastikin omaa talouttaan suojeleva ja iso osa tuotteista on kotimaista alkuperaa. Huono jossain mielessa, mutta hyva ainakin tasta hygienianakokulmasta!

Muoti on outoa osa sadannes

Tuli tästä linkistä mieleen taas ihmetellä täkäläistäkin vaatetarjontaa. Kyllä vain, Suomeen juuri rantautuneet vermeet ovat olleet täällä perussettiä jo kohta parisen vuotta. Ymmärtänette, miksen ole paljoa shoppaillut. Itse asiassa kirkkaat perusvärit ovat hyvinkin mieleeni, mutta ongelma on ollut vaatteiden malli ja mitoitus. Tällaiselle kämmenenleveyden mitalla puolentoistametrin merkkipaalun ylittävälle nyt eivät vaan kertakaikkiaan sovi mallit, jotka katkaisevat vartalon visuaalisesti kahtia. Samaa sopimattomuuskastia ovat pillifarkut tms. pillihousut kuten legginsit, jotka entisestään kaventavat alavartaloa. Jos haluaisin välttämättä näyttää kahden tikun varaan nostetulta laatikolta, voisin saman tien leikellä kädenaukot banaanilaatikkoon ja käyskennellä se päällä.

Suurin ongelma ovat täällä hurrrjjaan suositut peplum-topit (ks. kuva alla) tai vaihtoehtoisesti kasarihenkiset tyynyliinapuserot, joissa on tasan kaksi saumaa ja malli on otettu kaavakirjasta kohdasta säkki. Ehkä jollekulle pitkälle pajumaisesti huojahtelevalle supermallille tyynyliina sopii, mutta totesinko jo, että olen lyhyempi ja myös leveämpi kuin standardi-catwalk-malli? Jostain hämärästä syystä peplum-topin lantiohörsö ei ala lantiolta, vaan suoraan mahan kohdalta. Näin saadaan kätevästi lisää visuaalisia ylikiloja normaalipainoiselle tai vähintäänkin 'laskettu aika on muutaman kuukauden päästä'-vaikutelma.

Jopa vaateleikkauksiakin enemmän ihmettelen käytettyjä materiaaleja. Esimerkiksi Cue myy kovasti kauniita, naisellisia ja siistejä toimisto- ja bisnesasuja, mutta joka ikinen mekko ja jakku on työstetty verhoilukankaan vahvuisesta pönäkästä materiaalista. Maassa, jossa lämpötila huitelee puolet vuodesta lähellä tai reilusti yli +30:ssä, kangasratkaisu ei ole ainoastaan outo, se on päätön. Edes ilmastoidut toimistot eivät tätä trendiä selitä, sillä sinne toimistoon ja sieltä pois täytyy kuitenkin hankkiutua ulkoilman kautta. En ole missään nähnyt tällaista määrää polyesteriä ja viskoosia kuin Perthin vaatekaupoissa.

Tavallista puuvillaa, mistään luomu- tai ekosertifioiduista puhumattakaan, ei käytännössä ole olemassakaan näillä leveyksillä. Eikun anteeksi, onhan toki Cotton On eli Puuvillaa Ylle-liike. Tämän Gina Tricotin laatuisen puodin antimilla ei kylläkään montaa päivää pärjää, sillä vaatteilla on ikävä taipumus mennä pilalle pesussa. Suosituista materiaaleista oudoin on kuitenkin nylon. Saanko kysyä, kenen vaateammattilaisen (tai yhtään minkään valtakunnan ihmisen) mielestä on fiksu idea tehdä kotelomekko samasta aineesta kuin sukkahousut? Täkäläisille on siis normiratkaisu pukea sadan denimin kokovartalosukkahousuputki päälle jopa helteisiin. En-vaan-tajua.

Tajusin tässä kirjoittaessani, että jos Australian muoti on juuri saapunut Suomeen, niin mitäs minä vajaan kuukauden päästä alkavalla Suomen-lomallani shoppailen? Noooouuuuuuuuuuu! Alla näytteitä, mitä täällä myydään nettikauppa ASOSilla juuri nyt.

Aloitetaan miesten tarjonnasta:

Hämmentävästi yhdistetty hiphop-roikotus muuten tiukoissa shortseissa. 

???

????!

Ei ollut mitään puhtaana joten puin päälle äidin yöpaidan.

Ja myös naisten osastolta löytyy helmiä:

Otetaan suunnittelupöydältä kaikki ylijäänyt ja lykätään samaan asuun.

Peplum-toppi kohtaa tuulipuvun.

Pitkä vai lyhyt helma, no otetaan kummatkin.

Tällä neulekoneella syntyy kahdenlaista trikoota, löysää ja tiukkaa putkea. Voilá, sehän onkin koko asu!

Tästä ei ole mitään ilkeää sanottavaa, nätti. Paitsi että oudosti pönäköittää, malli on taatusti kokoa 32.

Yllä ja alla: Olenko ainoa, jolle tulee Pretty Woman-elokuva  mieleen eikä välttämättä hyvässä mielessä?

Tämä alimmainen mekko on jo minunkin mieleeni. Mutta hämmästyn, jos materiaali on jotakin muuta kuin teryleeniä.

Hyvä viikonloppu, parempi mieli

Lauantain pyörimme E:n kanssa Kalamunda National Parkissa. Tarkoitus oli valita yksi tai useampi vaellusreitti ja kiertää ihmettelemässä ja valokuvaamassa Perth Hills'ien eli Perthin kukkuloiden maisemia. Google Mapsiin luottaminen ei tosin tuottanut täydellistä tulosta tällä(kään) kertaa, vrt. perjantaiseikkailuni autovuokraamon osoitteen kanssa. Ajoimme Kalamundan keskustan ohi - viehättävä ja idyllinen pikkukylä muuten, ja syksyisten farmarimarkkinoiden kaunis pitopaikka - Spring Roadille, jolla käynti luonnonpuistoon googlen mukaan oli. Spring Roadin päässä on pieni parkkipaikka ja kyltti National Park. Mitään ohjeita, viittoja, nuolia tai reittioppaita ei sen sijaan ole missään. Saati vessoja.

Täällä normaalisti on yleisöalueilla, kuten uimarannoilla ja luontopolkujen alkupäässä julkiset, siistit vessat. Tästä osasimme päätellä, että mikään virallinen aloituspolku tämä parkkipaikka ei ehkä ollut. Lähdimme silti urheasti etenemään joenpohjan näköistä uomaa. Valittavina olivat suunnat jyrkkää rinnettä ylös tai alas. Järkeilimme, että ylöspäin meno on kannattavampaa, sillä autolle paluu olisi ainakin alamäkeen eli helpompaa. Muutaman sadan metrin päästä edessä oli risteys, ja tästä jälleen muutaman kymmenen metrin päässä risteys. Tulimme kumpikin tulokseen, että a) meillä ei ole karttaa, b) luonnonpuisto on monta kymmentä kilometriä leveä ja pitkä, ja c) polkuja/teitä ei ollut viitoitettu, joten on parasta palata autolle ja hankkia jostain infopisteestä kunnon kartta ja ylipäätään varmistus siitä, että olemme oikean polun päässä. Kunnon retkeläisten tavoin söimme kuitenkin eväät ensin, parinkymmenen minuutin vaelluksen jälkeen.

Autolle marssiessamme E bongasi erään kuivettuneen puskan suojista liikettä. Blue-tongued bobtail (tiliqua rugosa), ei aavistustakaan mikä tämän sinikielisen pallohäntäliskon nimi on suomeksi. Biologi E rynnisti pusikkoon vaahteramäen Eemelin innokkuudella ja harhautti liskoa tikulla, napatakseen sitä toisella kädellä niskan takaa nostaakseen sen katselukorkeudelle. Biologin kanssa seurustelun huono puoli on, että koko ajan saa jännittää, mikä sitä puree, raapaisee, potkii tai pistää. (Ranskalaisella) E:llä ei ole mitään itsesuojeluvaistoa edes Australian mahdollisesti ja todennäköisesti myrkyllisten eläinten suhteen, ja olen kiskonut miestä paidanhelmasta kauemmas, kun joku jännittävä jättimäinen hämähäkki vetää intoilijaa puoleensa magneetin lailla. "Ei niin lähelle, älä koske jos et tiedä onko se myrkyllinen" on normilausumani nykyään, huomaan. Liskon sinisestä kielestä piti kuulemma saada hieno lähikuva. Lisko ei ollut yhteistyöhaluinen ollenkaan. Se kyllä lipoi ja ärisi kieltään näytellen, mutta aina sillä hetkellä, kun kamera ei laulanut. Lopulta kuva saatiin ja päästiin eteenpäin.

Kalamundan keskustasta löytyi Zigzag Cafe niminen infopiste, jossa työskenteli kaksi hidasta mutta sitäkin rakastettavampaa eläkeläisrouvaa. Kyselimme heiltä vinkkejä vaellusreiteiksi, mutta joko emme näyttäneet tarpeeksi vakavastiotettavilta trekkaajilta, tai he eivät pystyneet hillitsemään sisäistä isoäitiään, sillä saimme kartat vain helpoille reiteille. E sai erityistä paheksuntaa osakseen sandaaleista - "ensi kerralla laitat lenkkarit, poikaseni", totesi toinen rouva ojentaessaan kartan. Selittelyt siitä, että E on tämänhetkiseltä ammatiltaan retkeilyopas, eivät rouvia vakuuttaneet. Kartoista saimme selville, että aloittamamme joenpohjareitti oli itse asiassa oikea vaellusreitti, mutta vaativimmasta päästä.

Koska aikaa oli rajatusti, päätimme valita semihelpon kierroksen Jorgensen-luonnonpuistossa. Tämä retki oli muuten kiva, mutta liiankin helppo. Reitti pohjautuu 1970-luvun golfkentän väyliin ja "polku" on kuin raivaustraktorilla työstetty - 20 metriä leveä hiekkapohjainen kiitorata keskellä metsää. Valitsimme jokaisessa mahdollisessa kohdassa kapeamman jälkikäteen muodostuneen polun virallisen reitin rinnalta, mutta koska nämä epäviralliset polut eivät ole merkittyjä, oli paras pitää silmällä valtaväylää. Osa Jorgensen-puiston reitistä yhdistyy Bibbulmun Trackin pätkiin. Bibbulmun on pitkänmatkan vaellusreitti, jolla on yhteensä mittaa tuhat kilometriä. Me siis vaelsimme kyseisellä polulla ehkä muutamia satoja metrejä omalla lyhyellä visiitillämme.

Ketään muita ei metsässä kulkenut, joten hyvinkin omassa rauhassa sai olla. Olen aiemminkin ihmetellyt, miten karri- ja marrimetsät (erilaisia eukalyptuksia) ovat niin hiljaisia. Lintuja ei näe eikä kuule juurikaan. Tosin hetikohta tämän ääneen sanottuani alkoi jostain edestämme kuulua apinalauman kaltaista hohotusta ja hekotusta. Ääni tuli asteittain lähemmäs, ja suoranaiseksi remakaksi se yltyi kaikkialla ympärillämme. Voin vain kuvitella, miltä on tuntunut olla ensimmäisten uudisraivaajien joukossa ja kuulla moinen mekkala joskus illan tai yön hämärissä, uudessa tuntemattomassa maankolkassa. Ei yhtään ihmetytä, jos mielessä on käynyt, että metsän henkiä. Kookaburria, nauravia lintujahan ne tietysti. Ilmeisesti oli reviiririita päällä, sillä näimme noin 3-4 lintua lentämässä edellä ja vastaavasti kolme lintua jahtaamassa.

Kaikki linnut hiljenivät, kun edelliset lensivät 50 metrin päähän ja jäivät sinne. Jälkimmäiset pysähtyivät alle 10 metrin päähän meistä ja antoivat tulla aivan puun alle ottamaan hienoja kuvia (E:n professionaalimmalla zoomilla varustetulla kunnon kameralla, oma pokkarini ei tällaisiin suorituksiin yllä). Muut eläinnähtävyydet reissulla olivat kyyhkyset, pink and grey galah'it, harakat eli magpiet, sekä magpie lark eli harakanoloinen lintu, vähän kuin suomalainen västäräkki mutta mustavalkoinen (ei harmaata) ja suurennussäteellä 200% isonnettu. Kun takaisin parkkipaikalle päästyämme marssin itse autoon varjoon ja juomaan, E pyyhälsi vielä takaisin metsään parisataa metriä ja oli onnistunut löytämään kaksi uutta sinikieliliskoa, joita kuvasi. Eli hyvä saalis. Alla maisemia ja tunnelmia Kalamunda National Parkista sekä Jorgensen Parkista.

Grass tree'hen kasvava siemenkotavarsi. Siemenet ovat todella teräviä, varsi on kuin piikikäs kaktus. Kuulemma aboriginaalit ovat käyttäneet varsia soihtuina, ilmeisesti palaa hyvin ja pitkään. 

Yllä: kookaburrapuun alla.
Alla: kohtaaminen sinikieliliskon kanssa. Lisko tuskin tykkäsi, mutta oli kohteena/uhrina vain muutaman minuutin. 

Tällainen kieli epelillä on. 

Sunnuntain aktiviteetiksi muodostui ex tempore reissu Perthin messukeskukseen ruokamessuille. Päädyin lähtemään yleisestä uteliaisuudesta N:n (väliaikaiskämppis) seuraksi katsastamaan gluteenittomien tuotteiden tarjonnan. Pääsymaksu tällaisiin tapahtumiin ihmetyttää minua, sillä olen aikas satavarma, että jos sisäänpääsy olisi ilmainen, nämäkin kohtuuhiljaiset messut olisivat saaneet kovasti uutta potkua. Ja jos pääsystä ei tarvitsisi pulittaa $15, tämänkin viisitoistadollarisen voisi käyttää itse tuotteiden ostoon ja kuluttaa vähän hövelimmin, koska "pääsihän tänne ilmaiseksi". Saimme kumpikin messukassin, joka sisälsi ihan pätevän oloisen keittokirjan gluteenittomaan kokkailuun, kuivamuonapakkauksen (kikhernepataa) sekä joitain messutarjous- ja arvontalipukkeita.

Koska itse en tarvitse gluteenittomia tuotteita, ostelu jäi aika vähiin - hinnakkaita kun ovat. N:n kassi tosin täyttyi mukavasti mm. leivästä, joka maistui ihan oikealta kunnon moniviljaleivältä gluteenittomuudestaan huolimatta. Tähän saakka maistamani kun ovat olleet lähinnä murenevia jauhoisia läpykkäitä. Myslikojulla pyysin lisätietoa maukkaasta soijajugurtista, jota mysliin oli sekoitettu. Esittelijä kaiveli 5 litran purkin jugurttia jääkaapista, Mylanda-nimistä. Kummasti oli lehmän kuva purkissa, ja ehdinkin jo säikähtää, että onko nyt edessä rasittava maitoallergiareaktio, kun "soijajugurtti" olikin lehmänmaitoa. Onneksi sekaannus selvisi ja maistamani mysli oli kuin olikin tuttuun Soy Life-jugurttiin sekoitettu. Tässäpä sunnuntain draama-annos, "melkein söin maitopitoista tuotetta mutten sitten syönytkään, huhhuh!". Hyvä vain tällainen kriisien vähyys!

Epäonnen perjantai

Huhhuh, takana on ehkä epäonnisin perjantai hetkeen. Piti oikein kalenterista tarkistaa, ettei kyseessä ollut 13. päivä. Ihme kyllä ei. Huono onni alkoi potkia jo torstaina, kun jouduin lähtemään töistä kotiin heti ensimmäisen tunnin jälkeen eitoivotun, mutta kylläkin tutun vieraan ilmaantumisen vuoksi - migreenin. Eipä olla aikoihin tavattu. Nyt ilmeisesti yhdistelmä stressiä ja poikkeuksellisen painostavaa ukkossäätä tuotti valitettavan tuloksen ja makasin koko torstain petin pohjalla, vain peruakseni hartaudella suunnittelun illanvieton ystäväporukalla. Majoitun tällä hetkellä väliaikaisratkaisuna ystäväpariskunnan luona ja osin kiitokseksi vieraanvaraisuudesta, osin "läksiäislahjana" Suomessa pian lomailevalle N:lle olin buukannut illaksi tyttöjen puuhaa, kuten ruokailua Iittalan ja Marimekon tuotteita myyvässä galleriakahvilassa, sekä viininmaistelua ns. trendibaarissa. Onneksi muu kaveriporukka sekä N saivat nämä toteutettua, kun itse makasinkin reporankana ukkosenpaukkeessa - johon en edes herännyt migreenilääkkeiden tokkuroittamana.

Perjantaina huono tuuri lähtee ykkösvaihteelle siitä, että olin perunut työpaikan yhteislounaan mutta peruminen ei ollut mennyt perille saakka jostain syystä, joten ennakkotilaamani lounas tuodaan minulle take away-paketissa. Tässä ei olisi mitään ikävää muuten, mutta olen jo syönyt lounaan, ja nyt joudun maksamaan $15 broileriavokadovoileivästä, jota en erityisemmin halua. No, säästetään illalliseksi. Kakkoselle kierrokset nousevat, kun joudun jahtaamaan jo kolmatta päivää erästä sihteeriä, jotta saan buukattua tarvittavan bisnestapaamisen. Kyseinen sihteeri on hädintuskin parikymppinen tyttönen ja selvästikin ensimmäisessä työpaikassaan ikinä, niin vaikeaa yhden tapaamisen lätkäiseminen pomon kalenteriin tuntuu olevan. Minun piti tavata pomo jo keskiviikkona - tämän tapaamisajan olin sopinut herra isoherran kanssa puhelimessa ihan suoraan, mutta miitinki oli yllättäen peruuntunut. Painelin sovittuna päivänä keskustan toiselle laidalle toimistoon vain kuullakseni, että sihteeri oli unohtanut soittaa minulle ja ilmoittaa, että tapaaminen on peruttu/siirretty. Tyttönen mumisi käsittämättömän paksulla wessimurteella, että tuotanoinenvoinut soittaa, siis soitin mutta jonotin, no siis en päässyt läpi, en saanut sinua kiinni jii än ee - valtavan uskottavaa, koska meillä työpaikalla on puhelinvaihde, joka on aina miehitetty, eli sinne ei tarvitse jonottaa. Ja minulle asti puhelu ei todellakaan ollut tullut. No ei mahda mitään, mokia sattuu, siirretään tapaamista.

Olin yrittänyt varata uutta aikaa keskiviikon ja torstain kuluessa, ja ei vaan onnistunut niin maan millään. Milloin sihteerillä oli kone kaatunut, milloin ei auennut kalenteri, milloin ei tiennyt, milloin pomolle sopisi... Uhhuh. Vihdoin saan perjantaiaamuna ajan löytyä lukkoon perjantai-iltapäivälle. Luonnollisesti kyseinen tapaaminen menee aivan penkin alle. Kaikki kyllä sujuu kohteliaasti ja asiallisesti, mutta sopimusasioihin liittyvä tapaaminen tuottaa vain pettymyksiä tulokseksi. Huonotuurivaihteita lyödään lisää silmään, kun lähden töistä noutamaan vuokra-autoa viikonlopun aktiviteetteja varten. Perthissä ei jostain syystä saa vuokra-autoa mistään viikonloppuna, ainakaan tänä kyseisenä viikonloppuna, siis siten että auto noudetaan tai palautetaan joko la tai su. Jokaikinen toimisto kiinni, tai ei autoja vapaana. Ainoa lähde autontarpeeseen on lentokenttä. Tarkkaa nouto-osoitetta varten yritän soittaa perjantain mittaan autovuokraamoon, ei vastausta. Siispä googlaan Thrifty-autovuokraamon; jahas international airportilla.

Perthissä ei pääse kuin domestic-eli kotimaanlentojen kentälle bussilla (vie tunnin), ja sen jälkeen kotimaan- ja ulkomaanlentojen kenttien väli pitää taittaa shuttle-bussilla (vie vartin, bussin odotusaika poislukien). Hankkiudun kiltisti internationalille vain kuullakseni virkailijan toteavan, että ei heillä mitään autoa ole. International-kentän palvelut ovat ainoastaan lentäen saapuville matkustajille. Aijaa, eipä tästä lukenut mitään missään pienellä präntillä. Takaisin domesticille siis. Sitä ennen virkailija pyytää reseptin eli printatun kupongin maksusta. No eikös tämä puristamani paperi ole se? Ei kuulemma, tämä on vain varausvahvistus muttei maksukuitti. Virkailija kuitenkin neuvoo, että voin sähköpostittaa kupongin heille, koska minulla taatusti on se sähköpostissa. "Lähetä se vain kännykälläsi!" hän iloisesti ohjeistaa. Ööh, entäs jos on niin aataminaikuinen puhelin, että sähköpostin latautuminen kestää iäti? "Tuolla nurkan takana on kone ja ilmainen netti", saan ohjeiksi. Eikun meilaamaan ja domesticille.

Päästyäni domesticille vastassa on - Perthin asiakaspalveluperinteiden mukaisesti - teini-ikäinen kaikilla meikkipaletin väreillä maalattu ja tupeerattu tyttö, jolta puuttuu vain puhallettu purkkapallo suusta. Ei minulla mitään yleistä vastustusta ole teinityttöjä kohtaan, olenhan itsekin sellainen ollut, mutta nämä täkäläiset ovat jotenkin niin - öhöm - , tehottoman oloisia töissä ettei mitään järkeä. Tyttö mumisee kyllästyneenä jotain epäselvää, josta vihdoin käy ilmi, että hän ei pääse/saa käyttää firman sähköpostia printatakseen lähettämäni maksukuitin. Onneksi vieressä istuu vuoropäällikkö, terhakka ja puhelias aikuinen ihminen, joka alkaa selvittää asiaa. Meili on tullut perille, mutta he eivät saa sitä auki. No voi hyväntähen...

Nokkela täti keksii, että hän etsii maksuvahvistuksen autonvarausnettisivun kautta varaustunnuksellani, tattadaa ja siellähän se. Seuraava ongelma. Nettitarjous-buukkaukseni ei sisällä minkään valtakunnan vakuutusta. Okei, no otetaan vakuutus, koska pienikin naarmu pitää muuten kattaa omasta pussista. Nettitarjous ei olekaan enää erityisen edullinen. Ei auta itku markkinoilla, eteenpäin... Tässä ajokorttini - aiijjaaiiiijjaaaiiii! Onnistun sohlaamaan peukalon kynsivallin rikki lompakon korttireunamaan, sattuu, vuotaa verta. Alkaa ottaa päähän ihan todella. Aha että ei ole automaattivaihteista autoa jäljellä siitä huolimatta, että olen maksanut sellaisesta? En ole koskaan ajanut vasemmalla kädellä vaihdettavia vaihteita, perjantai-ilta alkaa hämärtää, illaksi suunnitellut aktiviteetit pitää perua, koska aikaa ei enää päivänvalolla olekaan, takana stressaava viikko ja olo on edelleen nuutunut ja vähemmän kirkas eilisen migreenin jäljiltä. Voihan prrrrkkrrrr..... ****.

Kuittinippu kourassa painelen kentän perukoille vuokra-autojen parkkipaikalle etsimään Thriftyn autorivejä. Perimmäisinä tietenkin. Virkailija parkkipaikalla ottaa paperini, kysyy kollegalta kyseistä autoa, etsitään hetki. "Valitettavasti tämän auton avaimet ovat tuolla autonpesupaikalla, kestää kymmenisen minuuttia, että haemme ne sinulle, pahoittelut", virkailija toteaa. Kun virkailijan auton perävalot katoavat parkkipaikan ulosmenoportista, lysähdän katukiveykselle. Itkettää. Joskus tuntuu, että olen aika kaukana kotoa. Tämä on juuri niitä hetkiä. Odotan ja odotan, aikoja sitten jäähtynyt ja varmaan mukavasti nyt bakteereja muhiva broilerileipä lojuu kassissa päällimmäisenä, rasva on tuhrinut muuta laukun sisältöä. Autonhaku on nyt kestänyt yli kaksi tuntia, auringonlasku rannalla vaihtuu auringonlaskuun lentokentän parkkipaikalla, perimmäisen auton kulmalla yksin nyhjöttäen. Viimein virkailija palaa takaisin avainnippua heiluttaen, "kovasti anteeksi tästä, oikein mukavaa loppuiltaa!" Thank you, no worries, vastaan täkäläiseen tapaan. No worries.
Niinpä.
Ala uskoa siihen, hop nyt.

Auto on vanhemmanmallinen Toyota Yaris. Ensikosketus vaihteisiin kertoo, että tätä autoa ovat ajaneet liian monet sellaiset ihmiset, jotka eivät Aussilassa epätavallista käsivaihteistoa ole eläessään nähneet saati käyttäneet. Vaihteet eivät tunnu menevän päälle ja kytkin luistaa. Ihan sama tässä vaiheessa, meikäläinenhän hankkiutuu perille vaikka väkisin. Olen printannut kartan määränpäähäni vain international-kentältä, koska sieltä luulin lähteväni liikenteeseen. Tuurilla ne laivatkin seilaa, joten tungen perjantai-illan liikenteen jatkoksi. Great Eastern Highway, täkäläisittäin Suuri Tukkotie, on tietöineenkin yllättävän väljä ja rauhallinen näin illankähmässä. Auto sammuu liikennevaloihin vain kerran, ja vasurilla pelaaminen ei yhtäkkiä olekaan yhtään vaikeampaa kuin oikealla. Jalat polkevat oikeita polkimia suoraan selkäydinkäskyillä, onneksi olen ehtinyt ajaa 95% tähänastisesta autoilu-urastani manuaalivaihteilla Suomessa ennen Aussilaan ja automaattivaihteisiin siirtymistä. Yllätän itseni: lähemmäs kahden vuoden bussiajelu-, ja ympäriinsäasumiskokemuksella navigoin sinne minne pitääkin, ihan ilman karttaa, reilussa vartissa, ajamatta kertaakaan harhaan. Hyvä minä :)

Yllä ja alla: autonvuokraamisen syy, lauantain retki Kalamunda National Park'iin eli Kalamundan (kyläkeskusta Perthistä n. 30 km. koilliseen) tuntuman luonnonpuistoon. Bibbulmun Track vie aina Perthistä Albanyyn saakka. Vaellettavaa koko polveilevalla ja merenrantaa pitkin mutkittelevalla reitillä kertyisi tuhat kilometriä. Autoillen Albanyyn on matkaa reilut 400 km.

Näkymiä Kalamunda National Parkissa.

Siellä se kotikylä siintää - näkymä Perth hills'iltä eli Perthin kukkuloilta (tuttavallinen nimi Darling Range-"vuori"ketjulle, olisikohan oikea suomenkielinen nimi vaara?)

Toissa meilla ja muualla

Tyopaivitys. Sisaltovaroitus. Seuraava sisaltaa yleistyksia ja paivittelya, joille ei ole tieteellista nayttoa tai todistuspohjaa. Pelkkia omia havaintojani, yhdistettyna muiden takalaissuomalaisten tai takalaisulkkareiden eli ei-aussien huomioihin.

Taalla on paljon enemman vakea toissa per tyopaikka tai tyotehtava kuin Suomessa. Sairaaloissa ja vanhainkodeissa kuulemma on apulaisia, joiden tehtava on pedata pedit, nostella potilaita, auttaa vessaan ja suihkuun, jne. Nama apulaiset eivat ole hoitajia, eika heidan toimenkuvaansa kuulu laakkeiden annostelu tai mitkaan muutkaan hoitotoimenpiteet, siteiden vaihtoa lukuunottamatta. Toimistossa (ainakin julkissektorilla) on ihan eri maara admin- eli sihteerihenkilokuntaa kuin Suomessa totuin. Tyomailla nayttaa ainakin ulkopuolisen silmiin olevan niin paljon vakea, etta osalla on hyvinkin aikaa nojailla lapioon tai valvoa koko paiva, laskeeko vai nouseeko betoninvalmistukseen tarvitun vesialtaan vedenpinta paivan mittaan.

Kahviloissa porraa useampia kahvityolaisia tiskin takana, ja he kaikki ovat kylla kiireaikaan tarvittuja. Joissain kampaamoissa tyotehtavat on porrastettu niin, etta harjoittelija pesee asiakkaan hiukset, ’variteknikko’ varjaa, ja ’stylisti’ leikkaa hiukset. Mahdollisesti viela neljas henkilo kuivaa ja muotoilee kampauksen. Tama vaenpaljous tyopaikoilla on hyva hommeli, koska kaupasta loytyy aina myyja ja ravintolasta tarjoilija, jonka saa jopa kiinni, kun on asiaa. Suomessa loputtomia Prisman kaytavia yksin vaellelleena, myyjaa turhaan huhuilleena olen varsin kiitollinen tasta runsaammasta tyovaestosta. Mutta.

Peruswessi eli lansiaussi ei nayta ottavan vastuuta mistaan. Tyota tehdaan minimimaara, minimivastuulla, minimikiinnostuksella, minimimaaralla liikkeita. Jos mahdollista, tyota tehdaan osa-aikaisena (eika niina parina viikon tyopaivana saada nakojaan paljoakaan aikaan), jottei tarvitse liikaa kuluttaa vaivaa, aikaa ja energiaa rahanhankitaan. Tuli kampaajalla hiustenpesua odotellessani mieleen, etta mahtaako tama olla seurausta takalaisesta harjoittelija/tyossaoppimiskoulutuskulttuurista. Suomessahan tyoelamaan tullaan useimmiten korkeakoulututkinto taskussa, vahintaan on ammattiopisto kaytyna. Taalla monien ns. suorittavan portaan ammattien koulutus perustuu lyhyimmillaan muutaman viikon tai muutaman kuukauden kouluun, jonka jalkeen suurin osa taitojen oppimisesta tapahtuu ohjatusti ja palkallisesti tyopaikalla.

Kampaajalla huomasin niska pesualtaan laitaa vasten puutuessa, etta tassa on puolensa ja puolensa. Kampaaja 1 kysyi harjoittelijalta 2, etta peseeko kukaan taman asiakkaan tukkaa. Harjoittelija 2 sanoi, etta kukaan ei kaskenyt pesemaan. Minut oli siis tuotu harjoittelijan nenan alle, taman valvoman altaan aareen istumaan, mutta mitaan ei alkanut tapahtua, ennenkuin tytto sai uudet ohjeet, etta ala vain tuijota vaan pese. Kampaaja 1 kysyi seuraavaksi harjoittelijalta 3, etta onko kukaan kaynyt tervehtimassa asiakasta y (joka odotteli ovensuussa). Harjoittelija 3 totesi, etta kukaan ei kaskenyt tervehtia.

Ymmarran, etta ehka ensimmaisessa tyopaikassaan olevat teinitytot eivat ole edustava esimerkki koko WA:n tyovoimasta, mutta tama asenne ’kukaan ei kaskenyt, en tehnyt’ ei ole yksin heidan edustamansa. Takalaisilta ystavilta kuulee kauhutarinoita naiden tai naiden tuttujen tyopaikoilta. Tavaroita siirrellaan tuotantohallin laidalta toiselle ja takaisin sen kummemmin miettimatta, missa niita oikeasti tarvittaisiin ja miten tehtavat etenisivat tehokkaimmin. Oma-aloitteisuus tuntuu olevan taysin puuttuva luonnonvara, ja reippaasti toihin tarttuminen on monelle vieras idea.

Oman tyopaikkani aussikollegat ovat ahkeria ja tunnollisia seka rehellisia tyontekijoita, mutta eivat mielellaan tee mitaan, mika haivahdyksenkaan verran saattaa ylittaa heidan valtuutensa. Jos on olemassa riski, etta joku paatos ei perustu manuaaliin, ohjekirjaan, protokollaan tai intranetin ohjeisiin, sita ei tehda, vaan mennaan kysymaan ylemmalta pomolta. Itse taidan temmeltaa kuin norsu posliinikaupassa kirjoittamalla raportit niinkuin minusta on oikein, fiksua ja tehokasta, ei niinkuin ohjesaanto sanoo. Pomot eivat tasta ole valittaneet, mutta oikolukuvaiheen suorittavilta saman portaan kollegoilta kuulen tasta joskus: ”sinulta jai sivunumerot pois tasta luonnosraportista, printtaatko uudelleen, niin oikoluen sen vasta sitten, manuaali sanoo niin”.

Ymmarran, etta kyseessa on taatusti kulttuuriero ja parhaani teen, etta noudatan ohjeita. Tassa viime viikolla kuitenkin turhauduin pariin typeraan ja aikaavievaan kaytantoon ja lahetin koko tiimille yrittamalla laimennetun, mutta edelleen tulikivenhaivahdyksisen meilin, etta voitaisko nyt pliis jo viimein paivittaa nama prosedyyrit talle vuosituhannelle oheisen ehdotukseni mukaisesti? Vastaukseksi onneksi tuli kannatusta. Nyt pari paperiatuhlaavaa tyovaihetta on poistettu pykalista ja eras perusraporttipohja paivitetty jarkevampaan taulukkomuotoon, koska seka pomo etta kollegat yhtakkia havahtuivat huomaamaan, etta paperiton sahkoinen raportointi, seka taulukon tayttaminen vuolaiden selostusten sijasta onkin itse asiassa tehokkaampaa, ohjesaannon vaatimuksista huolimatta.

Arkea Perthissä

Olen jo pitkään aikonut tehdä kuvapostauksen siitä, mitä kaikkea täällä tulee ihan tavallisessa arkielämässä vastaan esimerkiksi kaupoissa. Ohessa sekalainen liuta kännykällä napsittuja kuvia näkymistä, joissa on mielestäni ollut jotain kiinnostavaa tallennettavaa.

Tärkein ensin! Salmiakkilaari Ikeassa, muutaman lähijunapysäkin päässä Perthin keskustasta. Huomatkaa teksti Sweden ylänurkassa. Suomalaisia noitapillejä ja liitulakuja tässä on, niin! Suomenlippu välittömästi jonnekin näytille, vaadin.

Olen joskus aiemmin ihmetellyt Perthin naisten pukeutumista ja tällaista näkee kadulla ihan normiratkaisuna. Avoselkäinen mekko ja sen alta vilkkuvat virttyneet rintsikat. En jotenkin tajua yhdistelmää. Tästä kuvasta ei valitettavasti välity reaalimaailmassa ilmiselvä mauttomuus, mutta en vain tajua. Vaikka olisikin bikinikansaa niin ei tässä nyt paljoa järkeä ole.

Perthin joulunalustunnelmia. Käsintehtyä suklaata pikkupakkauksissa puuhun ripusteltuna. Puussa oli myös kauniita lasipalloja, jotka eivät harmi kyllä juuri näy. King Streetin luksusputiikkikujalta. 

Perthin ydinkeskustassa, rautatieaseman tuntumassa Murray Street Mall'illa on päivittäin katutaiteilijoita ja 'taiteilijoita' esiintymässä. Osa on oikeasti taitavia, osa kummajaisia, joiden esiintymistä taitaa innoittaa jonkinlainen mielenhäiriö todellista artistiverta enemmän. Tämä kaveri oli perin taitava robotanssija, tässä vetää nopeutettua versiota Gangnam style- tanssihitistä. Video olisi ollut paremmin kunniaatekevä formaatti tälle kuvalle, oli näkemisen arvoinen!

Keskustaan on viime vuoden mittaan pullahtanut paljon yksittäiskappaleita ja uniikkikäsitöitä myyviä pieniä puoteja. Miten nämä pärjäävät tässä ylihintaisten vuokrien kaupungissa, en tajua. Luulen, että iso osa putiikeista toimii jollain promovuokrasopimuksella, eli saavat käyttää liiketilaa puoleen hintaan ensimmäiset puoli vuotta tms. Mukavasti kuitenkin elävöittää keskustaa. Kuvan matto on huovutetuista palloista kasaan ommeltu, omasta mielestäni tosi näppärä idea, kunnes kuulin, että samanlaista myydään Ikeassa hintaan murto-osa tästä. Harmillista käsityöläisen näkökulmasta. 

Joulunalustunnelmia osa II. Keskusta-aukiolla Forrest Placella rautatieaseman ja Myer-tavaratalon edessä on ollut näin kesäperjantaisin menoa ja meininkiä Twilight Hawkers Market- toritapahtuman ansiosta. Perjantaisin muulloin tyhjä tori täyttyy kirjosta eri kulttuurien ruokakojuja, ja padoissa ja grilleissä porisee ja muhii jos jonkinlaisia herkkuja makkarakojuperiaatteella - maksa muutama raha, saat tuokkosen maukasta purtavaa. Oheinen enkeli(?) seikkaili torilla eräänä joulukuun perjantaina. 

Samaisen Forrest Place-aukion uusin vetonaula on suihkulähdelabyrintti. Näyttää, että osa Perthin perheistä parkkeeraa torille koko päiväksi lapsineen kimpsuineen päivineen, ja lapset juoksentelevat suihkulähteessä samalla kun vanhemmat syövät eväitä ja juovat kahvia läheisistä kahviloista. Aktiviteetti on varsin perheystävällistä ja kiva idea kuumuuttaan paukkuvassa kivikeskustassa, mutta kahta asiaa en tajua. Miksi a) Forrest Place-aukion uudistustöissä aukiolle ei istutettu rutkasti puita sitä reunustamaan ja varjostamaan; ja b) miksi suihkulähteen laatoitus on niin maan perhanan liukas? Hirvittää ajatella, mitä tapahtuu, kun joku onneton taapero mokeltaa kumoon suihkulähdehipassa, kallo edellä kivilaattaan. Aijai, toivon mukaan ovat varovaisia. Terveisin pienenä aina neuvottu, että "uimahallissa ei saa juosta". 

Muksut kallellaan teema jatkuu. Tällainen näyteikkuna on Myerillä, täkäläisellä Sokoksella. Kivoja vaatteita mutta vähän ovat mullin mallin päättömät lapsinuket tässä. Australialaista riehakkuutta kesän tiimellyksessä?

Ihme vehje, jota en ole vielä testannut. Tällä tehdään kallista erikoiskahvia, joka jotenkin erityisen hitaasti suodattuu putkia ja pulloja pitkin. En ole seurannut, miten käytännössä toimii. Myönnän myös, että juurikin tämä laite ei edes välttämättä ole käytössä/käyttökelpoinen, mutta ainakin samannäköisellä vehkeellä kahvia syntyy - jotenkin. Kerron lisää kun selvitän salaisuuden. 

 

Ehdoton suosikkini Perthin kauppatarjonnasta, Boffins erikoiskirjakauppa. OoOoOoOo, kaksi ja puoli kerrosta kirjallisuutta eri tieteenaloilta, mukaanlukien kuvassa esittäytyvä palanen historiahyllyä. Täältä olen kahminut viime aikoina mm. psykologiaan ja luonnontieteisiin liittyviä opuksia. Pakko palata kohta Suomen-metodiin ja uudelleenopetella asioimaan kirjastossa, muuten loppuvat rahat tykkänään. Perthin kaupunginkirjasto valitettavasti ei ole mikään kattavan tarjonnan mekka, ja WA:n osavaltion State Library on 70-luvulle jämähtäneessä ulkoasussaan ja kirjatarjonnassaan vain pölyisen masentava. Kunpa Suomessa tavallinen kirjasto-kohtaamispaikka-mediateekki-lehtienlukusali-kahvila-ajattelu jo pian breikkaisi Perthissäkin! 

Toinen ihana uusi tuttavuus, Mill Point Roadin kirjakahvila. Paikka, josta saa kirjoja ja aamiaista, lounasta sekä kahvia. Hyvää aamiaista, lounasta ja kahvia. Kakkuja. Torttuja. Leivonnaisia. Muffineja. Omnomnom. Paras bisnesidea ikinä - ei ehkä täysin ennennäkemätön, mutta itselleni todellinen lompakkoon iskijä. Pakkohan tällaisessa paikassa on asioida. 

 Yllä ja alla. Näkemäni perusteella norminainen Perthistä ei ole yhtä ihastunut kirjakahviloihin, vaan tällaisiin shoppeihin. Popoa on jos jonkinlaista, mitä enemmän kiiltoa, niittiä, paljettia ja leopardikuviota, sen suositumpaa. Nyt olen ilkeä, mutta ylähyllyn transumonoja en jalkaani saisi vaikka piikkikorolla uhattaisiin. Nilkkahan tuossa menee alta. Korkkareiden ystävä olen tosin muuten, ja alakuvan hylly miellyttää jo enemmän omaakin silmää.  Kenkiä ostelisin ilolla, jos hinta-laatusuhde olisi edes jotenkin maalaisjärkevään kallellaan. Tuntuu, että jos löytyy mukavat kengät, ne ovat niin halvat ruppanat että hajoavat kahdessa kuukaudessa - tällaista anti-ekologista ja anti-ekonomista lähestymismallia en halua enää jatkaa. Kalliit puolestaan ovat huonot ja epämukavat. Ei puhettakaan, että olisivat laadukkaat, pelkästään kovat koppurat. Varmaan mennyt enemmän muovia ja lateksia niihin kalliimpiin malleihin. Ei auta kuin odotella huhtikuun Suomen-lomaan ja painella minkä tahansa kyläpahasen Andiamoon ja K-Kenkään italialaisia nahkakenkiä katsastamaan.

Yleista polinaa ja salmiakkipaivitys

Hajatelmia Perthista osa monennes.

1) Koulupuvut. Tama on asia, jota itse teinina kovastikin vastustin (periaatteesta, eihan Suomessa missaan naita tietaakseni kayteta). Kuvittelin, etta on kovakin rangaistus joutua pitamaan "uniformua", jossa ei paase omaa grungehippimikalie-persoonallisuuttaan esilletuomaan ollenkaan (olin Nirvana-fani yla-asteella). Nain aikuisen nakokulmasta taalla Australiassa tavallinen koulupuku on jarkevyyden osoitus numero 1. Ei tarvitse pohtia, etta onko vaatekaapissa riittavasti valikoimaa jokaiselle koulupaivalle. Ipana ei paase kitisemaan, etta haluan taman x sataa maksavan vaatteen, koska kaikilla luokkalaisillakin on. Koulupuku asettaa kaikki samalle viivalle ainakin ulkoasun suhteen, eika jakoa rikkaisiin ja koyhiin, muodikkaisiin ja muotimoukkiin paase syntymaan - ainakaan niin helposti.

Koulupukukin pitaa itse ostaa, mutta kasittaakseni siihen saa jonkun pikku avustuksen valtiolta. Kuvittelisin, etta kolme-nelja settia samaa koulupukua riittaa kouluvuodeksi, koska niita joita ei pideta, voi pesta ja toisinpain. Ja kylla se vaan nayttaa siistimmalta, kun jokainen koulukas aina taysi-ikaisyyteen saakka on puhtaassa, silitetyssa asussa, usein jopa kravatti kaulassa, hiukset suittuna tai letitettyna. Sisainen 1800-luvun kotiopettajattareni on nakojaan ottanut minussa vallan taytettyani kolme vuosikymmenta. Joidenkin koulujen koulupukuihin kuuluu myos lierihattu, taalla helteissa kateva. Mutta koulupukuihin kuuluvat maiharityyppiset raskaat mustat kengat kylla nayttavat samoilla helteilla aika tukahduttavilta - voisiko paivittaa tennareihin tai mihin tahansa muihin pikkukenkiin ihan inhimillisyyden nimissa?

2) Salmiakki. Olen tietysti kuullut tarinoita, miten "ulkkarit" (eli ei-suomalaiset) eivat voi sietaa salmiakkia ja osa jopa - hui hirveaa - sylkee herkun pois suustaan, jos sellaista paasee/joutuu maistamaan. En ole itse kauheasti tarjoillut salmiakkia koska syon joka nappulan mieluiten itse, mutta joskus harvoin anteliaisuuden puuskassa tyrkytan tata kultaakin kalliimpaa aarretta esim. kollegoille. Tiimini jasenet tietavat jo, ettei noita poronpapanan nakoisia "herkkuja" kannata ottaa vastaan - useimmat saivat hyvantahtoisena tarjoamani salmiakit sentaan nieltya, mutta yksi toden totta sylkaisi omansa roskikseen karsivan ilmeen kera. No nyt minulla on uusi kollega ja uusi rasia salmiakkia (kiitos viela tuhannesti Tarja!), josta raaskin yhden karkin irrottaa tarjolle.

Pahaa-aavistamaton vanhempi herrasmies otti mustan moykyn vastaan vain aavistuksen epaluuloisena, nakkasi suuhunsa, ja silminnahden valittomasti katui paatostaan. Han hoiperteli kopiohuoneeseen ilmeisesti roskista etsimaan, muttei loytanyt, mummersi minulle ohi mennessaan etta "onpa omaperainen maku" ja karkasi vessoja kohti. Hmm. Kohtuullisen kiittamatonta. Miesparan kalju suorastaan hohti punaisena ammoniumkloridihappohyokkayksen vaikutuksesta. Pyysin jalkikateen anteeksi, etten varoittanut vahvasta mausta - mutta nama olivat siis ihan tavallisia Fazerin perussalmiakkeja, eivat edes turkinpippureita! Vastaukseksi sain alla olevan kuvan:

Moi kaikki! Mina olen salmiakki ja olen taalla, jotta alkaisit voida pahoin ja inhota karkkia!

Uutisten unhola

Koska olen lopettanut lahes tyystin uutisten lukemisen, taalla tyopaikalla tauolla ehtii naputtaa vaikka blogia. Uutisboikotti ei ole mikaan periaatekysymys, vaan huomaan lipsahtaneeni tilaan, ettei nettilehden avaaminen enaa kiinnosta. Suomessa olin suorastaan uutisnarkkari, katsoin uutiset monta kertaa paivassa ja luin seka Hesarin etta oman kaupunkini paikallislehden paivittain. Taalla luin nettihesaria seka Ylen uutisia alkuun, ja yritin ottautua myos takalaisten lehtien lukuun. West Australian on sensaatiohakuisella ja/tai turhanpaivaisella sisallollaan jotain Iltalehden ja Seuran valimaastosta, joten tietolahteena sita on turha pitaa. Saa siita kuitenkin jonkinsortin pikasilmayksen WA:n politiikan kuumiin perunoihin (huonosti).

Nettisivu Perth Now on samaa kastia, sielta tsekkaan lahinna saatiedot. The Australian on asiallisempi lehti, mutta niin talousuutisia pullollaan, etta tallainen Hesarin Oma Kaupunki-, mielipide-, ja kulttuurisivujen ystava ei pysy hereilla paria sivua pidempaan. Sita Hesaria puolestaan ei enaa noin vain lueta, koska ilmaisia artikkeleja nakee viikossa muistaakseni viisi. Siirryin valilla lukemaan Ylen englanninkielisia uutisia, mutta niita on niin niukalti tarjolla, ettei silla kummoistakaan uutisnalkaa tayta. Jos jotain nykyaan seuraan, se on ABC Australian nettisivut, erityisesti maailman uutiset, WA:n paikallisuutiset ja tiedeuutiset.

Niin etta miksiko eivat uutiset kiinnosta? Takalaiset tietenkin jonkun verran siksi, etta ne kuvaavat elamaa ja maailmaa ymparillani. Mutta uutisten lahtokonsepti, eli negatiivisen maailmankuvan lietsominen, on alkanut taalla auringon mollotuksen alla nyppia. Eiko ihan oikeasti ole tanaankaan mitaan hyvia uutisia? Pelkkia rikoksia, onnettomuuksia, uhkaavaa taantumaa, keinottelua, kieroilua, ahneutta, jii an ee. Suomen uutisia en enaa edes pysty seuraamaan, silla se jatkuva suorittamisvaatimusten lapipuskeminen (tehkaa enemman, kuluttakaa enemman, ottakaa enemman lainaa, yrittakaa enemman, jaksakaa enemman, tuottakaa lisaa, ihan sama mita) ei vain kuulosta jarkeenkaypalta eika kestavalta maailmankuvalta mistaan nurkasta katsoen.

Eihan tama Suomen yksinoikeusongelma ole missaan tapauksessa ja valitettavasti, mutta taloussysteemi, jonka olemassaolo perustuu vaatimukseen syovankaltaisesta kasvusta rajallisella planeetalla, ei nyt vaan mitenkaan mahdu minkaanlaisiin jarkevyyden raameihin. Ja luonnostani saitana en voi edes ymmartaa logiikkaa, etta kaikkea pitaisi olla koko ajan enemman ja rahan palaa kuin viimeista paivaa. Ihan kuristaa ajatella, etta eiko ihmiskunta alykkaimpia yksiloitaan myoten ole taman parempaan pystynyt. Kiitos, mutta ei kiitos. Kehittakaa nyt viimein parempi finanssisysteemi,* niin silloin otan osaa taas ilolla uutistenlukuunkin!

Ja aiheesta kukkaruukkuun. Olin aikoinut kirjoittaa taas hajatelmahuomioita ympariltani, mutta niita ei tahan postaukseen enaa mahdukaan uutisrayhaamiseni takia. Pitaa ilmeisesti kirjoittaa pian uudelleen. Mutta sita ennen kiinnostavia Balin, tuon Australian Kanarian, tunnelmia ystavan blogista: paratiisi yksille, jos ei nyt suorastaan helvetti niin ainakin varsinainen antiparatiisi toisille. Itse en ole kaynyt, viela, ja koska maailma on kiinnostavia paikkoja pullollaan niin varma en ole, lukeutuisiko Bali maksun arvoisiin. Ehka.

http://australianauringonalla.blogspot.com.au/2013/03/bali-ubud-candidasa-kuta-perth.html

http://australianauringonalla.blogspot.com.au/2013/03/balin-ensipaivat-kuta-seminiyak.html

 

* Kylla vain, minakin olen Vallankumouksellinen kannattamalla jotakin tamansuuntaista: http://fi.wikipedia.org/wiki/Talousdemokratia

"Kun rahasta ei saa puhua"

Pyoran paalla Perthissa

Ei tasta sen enempaa, mutta viime vuonna tuli lapikaytya seka viisumitaistelu, ero etta muutto. Nyt uuden asunnon suhteen elama meni taas hetkeksi myllerrykseksi ja evakoksi, joten bloggaus on ollut viimeisena mielessa. Mutta nyt on jalleen jalat maassa, turvallinen tukikohta olemassa seka katse kohti tulevaa, kiitos siita kaikille ihanille ihmisille ymparillani taalla! Ja saman tien iloisempiin/pohdituttaneisiin asioihin.

Sain lahjaksi pyoran (lahja sisalsi myos pyorailykyparan, joka on pakollinen taalla), joten sitahan on tietenkin pitanyt testailla. Ensimmainen retki suuntautui Herdsman Laken lintulammelle seka Scarborough beachin rantamaisemiin. Pyora on perusmalli marketista, mutta varsin nappara silti. Jos joskus innostun suuremmasti pyorailemaan (sanotaan kymmenia kilometreja viikossa), edessa on varmasti investointi kevyempaan ja professionaalimpaan malliin. Mutta tallaiseen sunnuntaiajeluun ja satunnaiseen kaupassakayntiin nykyinen pyorani kelpaa mainiosti.

Pyoraily on taalla sikali helpompaa kuin Suomessa, etta oletusarvoisesti aina on kuiva ja aurinkoinen keli. Sadetta on luvassa seuraavan kerran touko-kesakuussa kun talvi alkaa, vaikka toki satunnaisia kuuroja tulee muulloinkin. Muttamutta, kaantopuolena on totuttava pyorailemaan yli +30 asteessa. Ihme kylla suomalainenkin nain puolentoista vuoden orientaatiolla tahan kykenee, ja nappasin itseni sanomasta tassa eraana paivana, etta ”vain +28? Onpa viileaa!”.

Taysin odottamaton ongelma ilmeni ensimmaisen pyorailypaivan mittaan. Herdsman Laken pyoratiet ovat valkoisia kovia hiekkateita, ja naita auringonpaahteessa hohkavia reitteja aurinkolasit paassa pari tuntia tuijoteltuani huomasin, etta silmat vuotavat taukoamatta kuin melodraaman sankarittarella. Lopulta tuntuma oli niin paha, etta oli pysaytettava puun alle varjoon, nurmelle makuulle ja repusta paita paan yli silmat peittamaan. Pyorailypartneri E ei ollut paisteesta millaansakaan, paikkaili minulle silmapeiton kohdilleen ja paineli itse valokuvaamaan rantadyynin nakymia.

Sen verran tokenin vartissa, etta paasimme jatkamaan rantakahvilaan, jonka ilmastoidussa varjossa sitten kuluikin pari tuntia myohaista lounasta ja kahvikupillista nautiskellessa. Taytyy varustautua ensi kertaa varten paremmin, en tosin tieda miten. Aurinkolasini ovat asianmukaisesti uv-suojatut ja mahdollisimman tummat mallit. Ei nakojaan pohjolan vaalea silmatyyppi (vihreat silmat) kesta tallaista auringonpohotusta. Myohemmin wikipediasta kaivelin, etta karsin tilasta nimeltaan photokeratitis eli lumisokeus. Ei kiva, ei leikin asia. Muistakaa ottaa lippis ja hitsauslasit paahan pyoraretkille taalla.

Toinen pulma tupsahti eteen pyoralenkin lopussa, kun yhtakkia katosi ilma kummastakin renkaasta. Lahempi tutkimus paljasti, etta seka etu- etta takapyora olivat taynna teravia okaita, takalaisten puiden ystavallista antia. Jonkinsortin pahkinoita tai hedelmia ilmeisesti ovat, herneenkokoisia kovia ruskeita mokkuloita, joissa on niin maan teravat piikit. Maastopyoran renkaat nayttivat oikein imevan mokomia puoleensa, jokaiseen renkaan uurteeseen ja notkoon. Onneksi juna-asema oli jo lahella, joten pyora lykkimalla junaan ja sielta kotiin.

Seuraavana paivana maastopyorailya intohimoisesti harrastava kollega asiakseen haki pyorani korjattavaksi, jarjesti thorn proof – eli okaankestavat sisakumit paikalleen, ja palautti vielapa ratsuni vaihde- ja jarruhuollettuna. Ohoh ja tuhannesti kiitos tasta. Takalaista ylenystavallisyytta!

Ylenystavallisyydelle loytyy harmi kylla myos taysin vastakkainen nakokulma, pyora- ja pyorailijaviha. En tieda, lieko WA:n ongelma vai ihan maailmanlaajuinen, mutta joillekuille takalaisille pyorailija tienreunalla (maantien laidalla TAI erillisella pyoratiella, eli taysin autojen ulottumattomissa) on pahempi kuin punainen vaate. Olen innokkaammilta pyorailijoilta kuullut, etta joskus maantiepyorailijoita yritetaan jopa tonaista kumoon ohiajavista autoista, tai heitellaan kaljatolkkeja pinnojen valiin.

En ole koskaan kokenut taalla mitaan uhkaavaa tai pelottavaa kaytosta, mutta nyt onnellisina erillisella pyoratiella rantadyyninlaitaa edetessamme muutamista ohiajavista autoista naytettiin keskisormea ja huudettiin peraan alykasta viestia ”painukaa ****uun ***un turistit, ****uako siella pyorailette, hankkikaa se ***un auto niinku normaalit ihmiset!!!!” Oho, tiesin kylla, etta Perth on autokaupunki ja julkisliikennesuunnittelu laahaa vuosikymmenia Eurooppaa jaljessa, mutta jotenkin kaljatolkein ja mcdonald’s-kaarepaperein koristelluista autoista huutelu ei oikein vakuuta itseani muuttumaan huutelijoiden kaltaiseksi autonpenkkiperunaksi!