18.7.2022

Erinäisiä loppuja

Ohoi, tämän blogin 11-vuotispäivä tuli ja meni kesäkuussa ilman fanfaareja. Tuskin tarvitsee erikseen osoittaa, että blogi on elänyt hiljaiseloa jo parisen kuukautta, eivätköhän aktiivilukijat ole huomanneet sen. Miksi näin? En oikein itsekään tiedä. Ilmeisesti tässä kohtaa bloggausuraa alkaa tulla ideavaraston pohja vastaan. Olen myös huomannut, että tultuani vanhemmaksi en enää koe olevani asioissa kovinkaan kummoinen tietäjä tai uranuurtaja, vaan ihan yhtä hukassa monella tavalla kuin kaikki muutkin. Eli bloggausmoottorinani aiemmin toiminut self-help-toitotus on hieman kärsinyt. 

Mutta oli tässä "oikeitakin" syitä. Kävin Suomessa herra 3veen kanssa, viivyimme siellä puolitoista kuukautta. Osin töissä (yliopiston), osin lomalla. Olen yleensä inspiroitunut kirjoittamaan lomilla kaikenlaisia Suomi-Aussi-eroavaisuus-havaintoja, mutta tällä kertaa matka meni niin arjen pyörityksessä, etten päässyt tekstivirran matkaan. Koronakin kävi vieraana, sillä ensin sen sairastivat vanhempani, sitten minä. Kolmevuotiaan tilanteesta emme päässeet varmuuteen, koska testit näyttivät epäonnistunutta (kiemurtelevan muksun sieraimesta on aika vaikea saada kunnon näytettä). Minulle henkkoht korona ei ollut nuhaa kummempi, mutta siitä jäi todella sitkas jälkitauti. Poskiontelontulehdus, joka on roikkunut enemmän tai vähemmän vihoittelevana jo kuukauden. Tätäkin kirjoitan päänsäryssä, odotellen, että antibioottikuuri nro 2 auttaa. 

Suomessa käynti oli ensimmäistä kertaa minulle henkisesti hieman vaikea, koska niin moni asia on tullut tai tulossa tiensä päähän. En yleensä ole kovin sentimentaalista tyyppiä muutosten suhteen, päinvastoin, suhtaudun niihin innostuksella. Mutta monta lopullista muutosta kerralla kuitenkin kolahtaa. 

Vanhempani muuttivat uuteen asuntoon vuonna 2020 sen jälkeen, kun Suomesta lähdimme edellisen kerran. Pääsin nyt ensimmäistä kertaa käymään heillä ja vaikka kerrostaloasunto itsessään ja sijainteineen oli ihan mukava - eikä heidän aiempi asuntonsa ollut lapsuudenkotini - kuitenkin muutoksen lopullisuus kalahti. En ollut ajatellut, että olisin kummemmin kiintynyt entiseen rivariin, mutta näköjään lähes 20 vuoden jakso ei pyyhkiydy muistista noin vain. Asuimmehan siellä itsekin puoli vuotta ja rivari vehreine takapihoineen oli näköjään alitajuntaani leimautunut mummolaksi. 

Enemmän kuitenkin harmittaa, että oma mummolani, minulle tärkeä ja rakas "aina se on ollut olemassa" paikka, ei ole enää mummola. Mummoni ei ole enää aikoihin pystynyt asumaan yksin omakotitalossa, ei oikeastaan sen jälkeen, kun ukki nukkui pois loppuvuodesta 2019. Mummolan rakennus on tällä hetkellä käyttämättä ja kokonaan keittiötön vesivahingon vuoksi. Kävin sielläkin nyt ensimmäistä kertaa sitten talon tyhjäksi jäännin ja itkuhan siitä melkein tuli. Tuli outo olo, että kun talon rakentaja - ukki - siirtyi ajasta ikuisuuteen, talo itsessään päätti, että nyt riittää. 

Myös E:n äiti on nyt eläköidyttyään muuttanut uuteen pieneen taloon, vieraalle pikkukylälle Ranskassa, eli meillä ei ole enää lainkaan ns. tuttuja mummoloita käyntikohteina. Olen pohtinut paljon, miksi tämä järkyttää minua, koska talo on vain talo ja esineet esineitä, en yleensä niihin kiinny ja olen itsekin muuttanut ainakin parikymmentä kertaa elämässäni. Kunnes tajusin, että eivät tässä talot ja asumiskuviot niinkään harmita, vaan ajan marssi kohti vääjäämätöntä. Sukulaiset, jotka vielä tänne muuttaessani v. 2011 olivat loistokunnossa tai vähintäänkin keskivertojamassa, potevat kuka mitäkin kroonistunutta. Fakta on, että suvussani on lähiaikoina tulossa enemmän hautajaisia kuin esim. ristiäisiä.

On ulkosuomalaisten loputon pohdinnan ja murehdinnan aihe, kuinka ratkaista tällainen elämäntilanne. Omat isovanhemmat ja vanhemmat vanhenevat, tarvitsevat ehkä apua, fyysistä ja taloudellista. Toisaalta minulta ei kukaan odota mitään enkä ole koskaan kokenut pienintäkään painostusta tai syyllistämistä siitä, että asun kaukana. Toisaalta tuntuu, että onko oikein vain seilata menemään omalla paatillaan oman pienen perheensä kanssa, kun laajempi suku saattaisi hyötyä siitä, että olisin paikan päällä auttamassa enemmän? Tällaisia ei voi kukaan ratkoa toiselle valmiiksi, vaan kunkin pitää itse tehdä omat päätöksensä. 

Australiassa sentään kukaan ei kritisoi lentämistä suvun/perheen takia (nyt kun pandemia-rajasuluista ja niiden "uhmaamisen" aiheuttamasta moraalipaniikista päästiin). Suomessa puolestaan kuulen enemmän sitä, onko oikein, että yksilöt yhä lentävät palloa ympäri, kun koko yhteiskunnan tulevaisuus on uhattuna ilmastokriisissä. Onko se oikein? En tiedä. Mielestäni ei sekään ole oikein, että katkaisee välit kauas tai kommunikoi vain videopuheluin. 

Vaikka olemme toisaalta asettuneet Australiaan pysyväisluonteisesti, en pysty olemaan pohtimatta, voimmeko asua näin kaukana iäti. Toisaalta meille ei ole Suomessa uramielessä tulevaisuutta - minulle ehkä, E:lle oikein ei - eikä Suomen vuodenkierto räntäkausineen ja masennuskaamoksineen meitä kumpaakaan houkuttele. No, ensi vuonna kokeilemme uutta maata Kanadaa. Neljän kuukauden kesäpätkä Vancouverissa toivottavasti valaisee meille kummallekin, mitä tulevalta haluamme eli olemmeko pysyvästi perthiläisiä vai kuulummeko jonnekin muualle. 

Kesäkuvia Suomesta kuvitukseksi.