Koulun aloitus Australiassa

Perheessämme on takana puolikas kouluviikko, siis kokonaista kolme päivää koulumaailmaa eskarin aloituksen muodossa. Ja tämähän riittää kokemusasiantuntijuuteen, hehe! Tällä hetkellä todellinen faktatietämys Suomen ja Australian koulujen eroista on vielä alkutekijöissään, mutta joitain tuntemuksia ja tunnelmia siis mutua voinen vapaasti kirjoittaa. Perustuu näkemääni ja kuulemaani, sekä kevyeen googlaukseen. Alkuun huomio, että koulukäytännöt vaihtelevat jonkin verran osavaltiosta toiseen. Länsi-Australiassa pakollinen esikoulu alkaa sen kalenterivuoden tammikuussa, jona lapsi täyttää 5v vuoden ensimmäisen puoliskon aikana. Näinpä omassa tapauksessamme lapsi aloitti eskarin nelivuotiaana, viisivuotissynttäreihin on vielä pari kuukautta. Joissain osavaltioissa aloitus on vuotta myöhemmin. 

Kakkoshuomiona todettakoon, että tarttumapintani suomalaisiin kouluihin on todella ohutta. Omasta peruskoulutaipaleestani on jo yli kaksi vuosikymmentä, enkä nuorimman serkkuni lisäksi tunne ketään, joka olisi peruskoulua käynyt lähivuosina. Eli tässä vertaan hataraa käsitystäni aussikouluista vielä hatarampaan käsitykseeni suomikoulujen nykytilanteesta... älkää käyttäkö tätä minkäänlaisena päätöksenteon pohjana.

Hyppään kuitenkin tapani mukaan rohkeisiin väitteisiin, eli mitkä asiat tällä hetkellä koen miinuksina ja plussina muksumme kouluelämässä. Aloitetaan miinuksista, niin voi päättää positiivisiin. 

MIINUKSET

Kouluruokailu

Enpä olisi yläasteella uskonut, että joskus kirjoitan tekstin hehkuttaakseni suomalaista kouluruokailua. Toki silloinkin jollain tasolla tajusin, että maksuton kouluruokailu on etu. Läheskään kaikki ruoka ei minulle maistunut enkä vieläkään pysty syömään näkkileipää, koska söin sitä usein sellaisina päivinä, kun ruokalan valikoima ei vain mennyt alas (inhoan näkkileipää, vaikkakin rakastan hapankorppuja). En myöskään juuri koskaan kotona tarjoile porkkanaraastetta, koska koulun perussalaatti porkkana-appelsiini-rusina-setti oli mielestäni aika karmeaa. Mutta. Kahdentoista vuoden peruskoulu- ja lukioputkeen mahtui paljon myös niitä päiviä, kun ruoka oli vähintään ok ellei peräti hyvää. Ja nyt tajutessani kouluruokailun pointin vanhempien näkökulmasta, en voisi sitä enempää ylistää. 

Australiassa ei ole maksutonta kouluruokailua. Monilla kouluilla on kantiinit, joista voi ostaa syötävää, mutta ne eivät pääsääntöisesti tarjoa monipuolista, terveellistä buffettia kuten Suomessa, vaan jenkkimalliin pizzaa, nugettia, ehkä lihapiirakkaa. Suurin osa vanhemmista pakkaa lapsille eväät koko päiväksi (jos pakkaa). Meilläkin ensiostos kouluun oli lounas-kylmälaukku, jonka saa kylmäkallella säilymään viileänä luokassa. Koulussa ei siis ole jääkaappia lounaille, vaan ne pannaan lokerikkoon repun ja hatun kanssa. Tuskailin lounaan valmistusta ennakkoon enemmän kuin oli tarpeen, koska ajattelin, että lounaiden tulisi olla monipuolisia, maistuvia, terveellisiä jne. Jo nyt olen hyväksynyt, että jos kouluun lähtee täytetty voileipä ja hedemä- ja vihannesvalikoima vaikka useamman kerran viikossa, se riittää vaihteluksi. Syödään sitten illalla yhdessä monipuolisemmin. 

Mitä en sen sijaan käsitä/hyväksy, on lasten eriarvoisuus. Australiassa ajatellaan, että on vanhempien oikeus ja velvollisuus ruokkia lapsensa ja pitäytyä haluamassaan ruokavaliossa. Mielestäni taas Suomessa on oivallettu erinomaisesti, että on lapsille hyväksi oppia uusia ruokia koulussa, sekä ruokailu- ja käytöstapoja. Täällä välipala syödään luokassa, usein matolla istuen kuin piknikillä, eli mitään ruokailuvälinetaitoja siinä ei hanki. Vanhempien oikeus ruokkia lapsensa ei valitettavasti käänny automaattisesti velvollisuudeksi, eli jo tässä kohti koulupolkua olen huomannut, miten joillain lapsilla ei ole juuri lainkaan ruokaa mukana tai on esim kuiva nuudelipaketti: niitä sitten napostellaan kun ei muutakaan ole. Meidän koulumme yrittää tähän sikäli puuttua, että koulussa on kerran viikossa "aamupalaklubi" eli koulu tarjoilee papu-paahtoleipä-aamiaisen osallistujille, ja aamu- ja iltapäiväkerhossa saa jonkun pienen välipalan eli usein juuri paahtoleipää, ehkä hedelmiä. Nämä ovat kuitenkin maksullisia eli vain niille lapsille, joiden vanhemmat haluavat palvelun ostaa. 

Välitunnit

Käsittämättömästi koulussamme ei ole varsinaisia välitunteja. Suomessa ainakin ennen muinoin oli 45 minuutin opetustunnit ja välissä vartin tauko, toki tuplatunteja oli olemassa. Koulussamme täällä on kaksi leikkitaukoa koko päivän aikana, tosin ruokataukoja on lisäksi kolme: aamun välipala, lounas, ja iltapäivän välipala. Leikkitauot kestävät 20 minuuttia eikä minulle ole vielä selvää, ovatko ne tosiaan vapaata aikaa pihalla, vai onko se leikkiä, silti jollain tasolla ohjattua toimintaa luokassa. 

Kuvittelisin, että välitunteja ei ole, koska ison lapsilauman saaminen takaisin sisään ja oppimaan olisi hankalaa. Lapsemme eskariluokassa on 30 oppilasta, tosin siellä on myös kaksi opettajaa tai pikemminkin ope ja avustaja. Silti, muistelen kaiholla omaa vapaan leikin täyttämää lapsuuttani, jonka lähes kirjaimellisesti vietin metsässä. Metsää oli kotipihalla, metsää oli koulun pihalla, metsää oli kaikkialla. Täällä koulun piha on vielä tällä hetkellä lähes tyhjä, avara, kuuma ja polttava nurmikenttä, siitä lisää seuraavaksi. 

Koulukiinteistö

Koulumme on upouusi, se avautui viime vuonna. Eli kuvittelisi olevan hyvä ja hieno. Tavallaan se onkin sikäli, että kaikki tilat ovat siistejä, hyvässä kunnossa ja varmaan tarkoitukseen sopivia. Itse koulukompeksin suunnittelu on kuitenkin täysin oman järkeni vastaista eli viidensadan oppilaan koulua varten raivattiin noin neljän jalkapallokentän verran tilaa eukalyptusmetsään, siis kaadettiin alta aivan kaikki. Koulurakennuksia on ripoteltu sinne tänne, pääasiassa yhteen tasoon. Jokainen luokka-aste on erillisessä rakennuksessa, lisäksi toimisto, kirjasto, liikuntasali ja kaikki muukin ovat erillisinä rakennuksinaan. Samat toiminnot olisi voinut  mahduttaa jalanjäljeltään puoleen tai jopa kolmasosaan nyt vaaditusta tilasta. Arvelen yhteen tasoon rakentamisen johtuvan pääasiassa säästösyistä: on valitettavasti halvempaa raivata tieltä metsää kuin rakentaa kerroksia. Tosin se on oletettavasti perusteltu turvallisuudella: vähemmän kaatumisia portaissa ja evakuointitilanteissa on helpompaa päästä ulos. 

Itseäni tämä tuhlaileva tyyli ahdistaa, koska nyt koulun piha on paahtavaa kenttää sen sijaan, että se olisi mukavan intiimi ja ihmislapsen mittasuhteissa. Kompaktimpi ja varjoisampi rakentaminen ei ole mitenkään mahdotonta, sillä vanhemmat koulut seudullamme on mitoitettu aivan toisin ja rakennukset ovat yleensä puiden katveessa. Perthissä on valitettavasti yltiöturvallisuusajattelu viety aivan äärilaitaan ja esimerkiksi korkeita puita ei nykyään haluta yleisöalueille, koska niistä voi teoriassa tippua oksia. Niinpä meidänkin koulumme pihalla on puita, mutta ne ovat pensaskoossa pysyviä koristepäärynöitä harvassa kuin kanan hampaat, eli eivät tarjoa lainkaan varjoa, viihtyisyyttä saati -- hui -- kiipeily- tai leikkimahdollisuuksia. Tosin, koululle ollaan tänä vuonna rakentamassa uutta "luontoleikkipaikkaa", mitä se sitten tuleekaan tarkoittamaan. Eli ehkä tämä miinus ainakin hieman lientyy. 

PLUSSAT

Koulupäivän pituus

Koulussamme koulupäivä alkaa ja päättyy aina samaan aikaan. Kauttaaltaan aidatun koulunpihan portit avataan 8.30, jolloin lapset pääsevät luokkiin, tunti alkaa 8.40. Iltapäivällä portit avataan klo 14.45 ja lasten on oltava koulusta ulkona klo 15, jolloin portit suljetaan. Oma muksumme menee iltapäiviksi koulun kerhoon, jonne hoitaja käy hakemassa luokasta. Aivan paras palvelu, ja napero viihtyy siellä erinomaisesti, koska pääsee leikkimään ihailemiensa isompien lasten kanssa. 

Alkuun ajatellen koulupäivä tuntui lyhyeltä, koska eihän se kenenkään työpäivän pituutta vastaa. Täällä onkin tavallista, että äidit tekevät osa-aikatyötä tai lyhennettyä työpäivää, jotta ehtivät hoitaa koulumatkat eli school runs. Täkäläiset lapset eivät yleensä kulje yksin kouluun ennenkuin isompina, näkemäni mukaan ehkä 9-10-vuotiaina. Pienemmät viedään ja haetaan, usein autolla, lähiörakenteen laajuuden vuoksi. Koulun iltapäiväkerho on meille pelastava tekijä, koska se on kohtuuedullinen ja turvallinen ratkaisu pidentää lapsen päivä aikuisten työpäivän mittaiseksi. Kerhomaksu riippuu vanhempien tuloista, meille se on noin kympin päivä eli viitisen euroa.

Kun vertaan suomalaisiin alakouluihin, joissa päivien pituus vaihtelee viikon mittaan neljästä kuuteen tuntiin, on aussisysteemi vanhemmille helpompi järjestää. 

Koulupuku

Tässä toinen aihe, josta en olisi itse yläasteikäisenä uskonut kirjoittavani positiiviseen sävyyn. En teininä ymmärtänyt ollenkaan muiden maiden koulupukukäytäntöjä tai ulkonäön sääntelyä ylipäätään. Rajoittavaa! Sananvapautta loukkaavaa! Oman tyylin kehittämisen kieltämistä! No, nyt vanhempana olen täysin päinvastaista mieltä ja on loogista, että saman koulun kaikki oppilaat ovat kouluaikana ns samasta muotista tyylin, muodin tai asuvalintojen suhteen. Tavoitteena on rakentaa ryhmähenkeä ja se tapahtuu psykologisessa mielessä kaikkein nopeimmin samanlaisen ulkoasun kautta. Tätä tärkeämpää kuitenkin on kiusaamisen sekä mankumisen minimointi. Toki lapset voivat kiusata tai marista mistä vain, mutta ainakin nuorempia lapsia todennäköisesti hillitsee se, ettei jatkuvasti näe mitä muilla on tai ei ole. Kun koulussa ei voi erottua tai leuhkia merkkifarkuilla, tai käänteisesti ei joudu piilottelemaan kirpparivaatteitaan, on ainakin yksi lasten välinen känä ehkä aavistuksen minimoitu. 

Koulupuku on koulussamme kauluksellinen t-paita ja shortsit, talvella voi laittaa college-housut sekä takin. Pitkähihaista koulupaitaa ei ole olemassa, näköjään kylmällä säällä muut vanhemmat laitattavat t-paidan alle poolon tai päälle siistin neuletakin koulun väreissä. Meillä koulun t-paidat, takki ja pakollinen lierihattu piti ostaa koulun sopimustoimittajalta logolla varustettuna, housut ja kengät voivat olla mistä vain, kunhan ovat oikeaa väriä. Joissain kouluissa puku on sukupuolitettu sikäli, että tytöille on hame tai mekko, meillä vaihtoehtoina ovat tytöille shortsit, housut, hame tai housuhame. Housuhameen tarkoitus on mahdollistaa kiipeilevätkin leikit, mitä itse pidän hyvänä. Hintaa asuvalikoimalle tuli noin satanen dollareissa (60€), mutta samoja vaatteita voinee käyttää parisen vuotta. 

Muksumme on julkisessa koulussa, jossa kaikki kouluun liittyvät kulut on minimoitu. Yksityiskouluissa koulupuvut voivat olla paljon virallisempia ja kalliimpia, lisäksi pitäisi tietenkin maksaa lukukausimaksut sekä erinäisiä harrastus- ja vapaavalinnaisainemaksuja. Olen periaatteesta julkiskoulujen kannattaja, mutta ymmärrän myös niitä perheitä, joissa mieluummin valitaan yksityiskoulu joko lisätuen tarpeesta tai lahjakkuuksien vaalintaan. Toki on vanhempia, jotka valitsevat yksityiskoulun lähinnä statussymbolina. Jos on rahaa polttaa asti niin mikäs siinä, kai. 

Yhteisöllisyys

Tämä aihe saattaa tulevina vuosina lipsua miinuksenkin puolelle, riippuen siitä, paljonko osallistumista meiltä vanhemmilta odotetaan. Mutta näin alkuvaiheessa koulussamme vaikuttaa olevan hyvä henki, reilu meininki ja oppilaat ovat yleisesti ystävällisiä ja hyväkäytöksisiä. Nappula on sopeutunut hienosti isompien lasten ryhmään iltapäiväkerhossa ja onnessaan kertoo joka iltapäivä, miten tänäänkin sai Pokemon-kortteja tai oli muuten huomioitu 9-10-vuotiaiden piirissä. Yhteistyökykyä, sosiaalisuutta ja kaverillista menoa kannustetaan aikuisten taholta, olipa kyseessä opettaja tai kerhon ohjaaja. 

Koulussamme on amerikan-elokuva-meiningillä vanhempainneuvosto (parents' council), jonka toiminnasta en juuri muuta tiedä kuin tiedotustehtäviä somessa, sekä varainkeruuta erilaisiin tarpeisiin. Koululla on ainakin kerran lukukaudessa eli neljästi vuodessa teemapäivä, johon vanhempien odotetaan osallistuvan jollain tasolla, esim. hankkimalla lapselle naamiaisasun. Omasta lapsuudestani en muista yhtään tällaista tapahtumaa. Vanhempien odotettiin osallistuvan enintään kerran vuodessa vanhempainiltaan sekä luokkaretkirahaston varainkeruuleivontaan. Äitini paistoi aina mokkapaloja, muistan. Niillä olikin paras menekki. Kaipa neljä kertaa vuodessa johonkin taipuu, mutten itse ole yhtään innokas yleishäärijä koulun tapahtumiin ja tarpeisiin. Toisaalta, toki on mukava tutustua edes hieman saman naapuruston koululaisten perheisiin. Ensimmäinen koulun vuosikokous on jo ensi viikolla, eli siellä saanen vihiä, millaista sitoutumista pääsemme välttelemään.

Ensimmäisen kouluaamun iloa ja jännitystä.

Eräs arkipäivä Australiassa

Hyvää uutta vuotta, vaikka vuosi onkin jo "pitkällä". Kirjoittelin joululomalla jouluaiheista postausta, mutta nyt se tuntuu auttamattomasti myöhästyneeltä, joten jatketaanpa suoraan ihan muuhun. Kuluneen viikon torstai oli poikkeuksellisen takkuinen päivä. Näin jälkikäteen pohtien päivään tiivistyy kiinnostavaa vertailua (taas/edelleen), miten arki rullaa tahi pätkii Australiassa vrt Suomessa. Eikun tarinoimaan.

Aloitimme aamun puuhat muksun kanssa klo 7:30. E lähtee töihin jo seitsemän aikaan, sillä hänellä on pitkä ajomatka työpaikalle, ruuhkista riippuen 30-45 minuuttia. Itse yleensä herään puoli seitsemältä, jotta ehdin rauhassa havahtua, juoda aamuteen ja laittaa lapselle kouluun eväät valmiiksi. Meillä on tämä suuri muutos aivan edessä, eli nelivuotias aloittaa peruskoulun, tarkalleen sanoen esikoulun, ensi viikolla. Itse en ollenkaan allekirjoita aikaista aloitusikää, mutta minkäs teet. Lapsen täyttäessä 5v saman kalenterivuoden heinäkuuhun mennessä on kouluun lähdettävä. Hän on ollut jo koko tammikuun koulun kesälomakerhossa (vacation care): vien hänet aamulla 8.30 ja E noutaa illalla klo 17.30. Pitkiä päiviä, mutta onneksi lapsi viihtyy hyvin. 

Lomakerhoon on pitänyt pakata lounaslaatikko mukaan kuten kouluunkin, eli tämä käytäntö tulee sekä äidille että lapselle tutuksi ennen varsinaisen koulun alkua. Nimenomaan äidille, koska meillä kuten useimmilla muillakin äiti hoitaa evästyksen. Meillä käytännön syistä siksi, että isällä on suurempi kiire kellokorttitoimistoon kuin minulla joustavaan etätyöhöni, ja haluan laittaa tuoreet eväät aamulla laukkuun, en illalla jääkaappiin. Monissa muissa perheissä syy on sama, mutta on myös rutkasti niitä kotitalouksia, joissa ei edes neuvotella, koska Länsi-Australia laahaa ainakin pohjoismaita jäljessä sukupuoliroolien vanhanaikaisuudessa ja tottakai äiti hoitaa lapsiin liittyvät asiat, huoh. 

Yhtäkkiä lapsi sanoi, että jalkoja kutittaa kovasti. Hän raapi nilkkoja ja sääriä ja toiseen nilkkaan pullahti paukama. Ajattelin, että kyseessä on ärhäkkä itikanpisto ja laitoin pattiin aloe veraa liennytykseksi. Pian paukama kuitenkin paisui entisestään, n. euron kolikon kokoiseksi, jolloin ajattelin kyseessä olevan hämähäkinpurema. Niitä ei voi täällä täysin välttää. Pääasia on koittaa eliminoida myrkkyhämähäkit omasta pihapiiristä, mutta myrkyttömämpiä kömpii kuitenkin sisään vaikka mistä tuuletuskanavista. Ajattelin, että tarkkailen tilannetta; jo parin minuutin sisällä lapsen oikea jalka oli nilkasta nivusiin paukamien peittämä. Juuri viime viikolla hyvä ystävämme joutui kiidättämään koiranpentunsa eläinsairaalaan mehiläisenpiston aiheuttaman anafylaktisen shokin vuoksi, ja koiraparka selvisi pelkästään adrenaliinipiikin ansiosta. Tämän muistaen aloin hieman säikähtää, pakkasin lapsen autoon ja kaahasin vartin lähimpään urgent care centreen eli yleislääkärin päivystykseen. 

Urgent care, "pikalääkäri", on täällä uusi konsepti. Australiassa ei tunneta terveyskeskuksia, vaan terveysasioissa mennään joko yksityislääkärille, tai julkiseen (tai yksityiseen) sairaalaan. Yksityislääkärille varataan aina aika, tosin jotkut suostuvat ottamaan myös walk-in eli paikalla jonottavia asiakkaita. Sairaalan päivystys on, kuten Suomessakin, hätätapauksia varten ja jonotusajat voivat venyä puoleen vuorokauteen. Urgent caren on tarkoitus paikata väliin jäävää aukkoa, eli kun tarvitaan pikaista hoitoa, muttei kuitenkaan hengenhätään. Sen pitäisi myös olla bulk billed eli paikallisen Kela-systeemin Medicaren korvaama. 

Saavuimme pikalääkäriin ja ensimmäiseksi tietysti jonottamaan. Jonotettuani tovin huomasin, että minun jononi johti luukulle, jossa lukee check in, kun taas toisella puolen odotusaulaa oli urgent care-luukku. Jonotin siis väärään paikkaan. Vaihdoin nopeasti jonoa ja pääsinkin virkailijan puheille. Hän sanoi, että pikalääkäriin pääsisi aikaisintaan kymmeneltä (kello oli kahdeksan), mutta voisin varata normisti ajan lääkärille sieltä check in-luukulta puolen tunnin päähän. Virkailijaa ei kiinnostanut ollenkaan, että lapsellani on ehkä vakava allerginen reaktio -- tosin tässä kohti lapsi ei näyttänyt lainkaan hätätapaukselta vaan pelasi kännykällä... Pienen säädön jälkeen pääsin toisen virkailijan puheille, joka varasi ajan täytettyämme uuden potilaan lomakkeen. Tämä lääkäri ei tietenkään ollut bulk billing vaan jouduimme maksamaan omavastuuosuuden, joka tällä hetkellä on n. $40 eli 24€. Ei kynnyskysymys. 

Lääkäriin päästyämme lapsen oireet olivat kokonaan hävinneet, koska tajusin jo kotona antaa hänelle antihistamiinia. Lääkäri selitti, että nokkosrokkoa nyt vaan menee ja tulee eikä se ole syy paniikkiin. Lapsella ei ole (tiedossa olevia) vakavia allergioita eikä nokkosrokon syytä voi tietää, eli ehkä puri jokin, ehkä ei. Jahas. Ajoimme takaisin kotiin, pakkasin ne eväät loppuun ja suuntasimme lomakerhoon, jonne lapsen tiputin, selittäen hoitajalle aamun selkkauksesta. Hoitaja ei asiasta hätkähtänyt eikä onneksi kieltänyt kerhoon tuloa allergiareaktion vuoksi. 

Palasin kotiin ja ajattelin, että ennen työpäivän aloittamista käyn hoitamassa lapsen passin kuntoon. Naperolla on ollut passi kolmikuukautisesta asti, mutta se on voimassa viisi vuotta ja tulee umpeutumaan juuri pahimmoillaan seuraavan Suomen-matkamme aikana. Kun viimeksi anoin itselleni Suomen-käynnillä passin, sen saanti oli erinomaisen helppoa. Täytetään lomake poliisin nettisivulla ja varataan aika noutoa varten, voila. Täällä askeleet lapsen passin uusimiseen ovat:

- tulosta Postin nettisivulta paperinen lomake

- täytä lomake

- otata passikuvat Postissa

- etsi "virallinen tunnistaja" eli kuka tahansa Australian aikuinen kansalainen, joka on tuntenut lapsen joko syntymästä tai ainakin vuoden, muttei ole sukulainen. 

- pyydä virallista tunnistajaa allekirjoittamaan lapsen kuvat sanoin "tämä kuva on todellinen kuva N:stä, päiväys, allekirjoitus"

- pyydä virallista tunnistajaa todistamaan myös oma ja toisen vanhemman allekirjoitus lomakkeessa. Toisin sanoen lomakkeen saa allekirjoittaa vain tämän tunnistajan nähden. 

- vie lomake Postiin kuvien kera ja jätä passihakemus. 

Paitsi että. En lukenut lomaketta riittävän tarkasti, sillä saavuin postiin ilman olennaista dokumenttia. Virkailija kysyi, missä on lapsen syntymätodistus. Ällistyin, koska lapsella on jo Australian passi (joka oli minulla mukana oman passini lisäksi), eli hän on todistettavasti Australian kansalainen. Ei riitä, pitää olla myös syntymätodistus. Ajoin kolme kilometriä takaisin kotiin, pengoin tärkeät paperit, löysin syntymätodistuksen sekä kopion sen toisesta versiosta ja ajoin takaisin. Postin jonossa tajusin, että passini unohtui autoon. Hain sen ja palasin tuhannen pitkään jonoon kolmatta kertaa. 

Seuraava virkailija sanoi, että minulla on väärä versio syntymätodistuksesta, ei kelpaa. Taas ällistyin, sillä meillä tosiaan on kaksi versiota, koristeellinen ja virallinen, mutta niissä on täysin samat tiedot. Sillä koristeellisella ei toisin sanoen tee mitään. Tässä vaiheessa lähdin itku kurkussa uudestaan kotiin, koska en ole koskaan saanut hoidettua mitään virastoasiaa postissa sujuvasti ja taas kerran tämä "ennustus" toteutui. Esim kerran posti ei hyväksynyt allekirjoitustani, koska millin verran mustetta oli mennyt laatikon ulkopuolelle.

Kotona etsin virallista versiota apinan raivolla ja eihän sitä meinannut mistään löytyä. Lopulta E:n dokumenttien joukosta löytyi oikea paperi ja suuntasin jälleen lähiöostarille postiin. (Tässä vaiheessa olin ajanut esikaupunkeja ympäri yhteensä yli tunnin kun ottaa huomioon sen lääkärireissunkin). Jonotin. Pääsin vuoroon. Taas eri virkailija -- joka sanoi, että nämä passikuvat (samassa toimipaikassa otetut) eivät kelpaa, koska niistä on reunat taittuneet. Olisin voinut räjäyttää koko helkutin postin. Aloin inttää vastaan (kohteliaalla äänellä kuitenkin), että eihän se reunojen lievä taittuminen kuljetuksessa haittaa, koska taite on valkoisella reunaosalla, ei itse kuvassa. Täti syynäsi kuvia tarkkaan joka kulmasta ja eri valoissa, kunnes lopulta suostui hyväksymään kahdeksasta kuvasta kaksi. Tässä vaiheessa oli olo, että minut on teleportattu Neuvostoliittoon, Asterixin ja Obelixin byrokratialinnaan tai peräti Kafkan romaaniin. Hän kävi läpi koko lomakkeen kuin hidastetussa filmissä, ja lopulta tuskanhien noustua otsalleni leimasi paperin ja otti maksun. $175 eli 105€ viiden vuoden passista. Suomessa näköjään passin hinta on sähköisesti haettuna 44€. 

Työpäivästäni oli jo koko aamu kulunut kaikkeen turhaan säätöön ja iltapäivästä olisi kahden tunnin zoom-kokous, joten päätin tuhlata loputkin hyötyajat ja käydä ruokakaupassa. Käyn lähes pelkästään Aldissa, joka on Lidlin kaltainen säästöruokakauppa. Länsi-Australiassa 70% ruokakauppabisneksestä on keskittynyt kahdelle ketjulle, Coles ja Woolworths, ja loppu on jaettu mukana roikkuvien pienempien ketjujen Aldi ja IGA kesken (kuin Sale), joitain prosentteja myynnistä menee paikallishaastaja Spudshedille sekä muutamille yksityisille ruokatoreille (yleensä aasialaisia). Aldissa käy vain yksi kymmenestä täällä, koska monille sen tuotemerkit tuntuvat vierailta ja valikoima liian pieneltä. Aldeissa on tyypillisesti 1600:n tuotteen valikoima, kun isommissa marketeissa liikutaan kymmenessä tuhannessa. Mielestäni Aldien kompakti koko ja valikoiman suhteellinen pienuus ovat pelkästään etu, koska en halua haahuilla hehtaarimarketissa puolta päivää, kun yritän saada viikko-ostokset tehtyä. Aldissa menee yleensä puoli tuntia, nappaan lähes samat ainekset, ja heräteostosten vaara on pieni, koska tutkittavaa ei ole niin paljoa. Kauppalaskumme on tilastollisesti noin viidenneksen pienempi kuin muiden samankokoisten talouksien tämän taktiikan ansiosta.

Minua yleisesti ottaen ahdistaa Länsi-Australiassa tyypillinen tuhlaileva elämäntapa ja kulutuskulttuuri. Australiassa talot ovat maailman suurimpia USA:n rinnalla, osavaltiossamme on viidesosa kaikista Australian teistä vaikka WA:n väkiluku on alle kymmenys koko maan väestöstä, ja asenne täällä on aika huithapeli kierrätyksen ja kestävän kehityksen suhteen (toisin sanoen näitä ei oikeasti tunneta, vaikka jotain kierrätysyritystä jokainen kunta yrittääkin järjestää). Länsi-Australiassa ei esimerkiksi ole yhtään isompaa kierrätyslaitosta, vaan täältä lähetetään lähes kaikki kierrätykseen kelpaava (jos se siis saadaan talteen ylipäätään eikä mene suoraan kaatopaikalle) joko itärannikolle tai suoraan ulkomaille (yleensä kehittyviin/kehitysmaihin). 

Minulle Aldin kompaktius tuo jonkinlaista lohdun tunnetta, että ihan kaikki tässä kolkassa ei perustu suuruuden, mässäilyn ja ylikulutuksen logiikalle. Aldit käyttävät pelkästään uusiutuvaa sähköä (osa tuotettu omilla aurinkopaneeleilla) ja hävikin määrä on minimoitu, koska koko kaupan kannattavuus perustuu äärimmäisiin säästötoimiin eli omien merkkien myyntiin, hyllytyksen nopeuttamiseen (tavarat nostellaan sinne laatikoissaan, ei irrallisina) ja henkilökunnan vähyyteen. Aldissa pitää - gulp ja kauhistus - itse viedä oma ostoskärry paikalleen saadakseen pantin takaisin, kun muissa kaupoissa kärryt vain jätetään minne sattuu, yleensä keskelle parkkipaikkaa, tietä, tienpiennarta tai puskaa. Sieltä saa sitten "kärrypoika" niitä etsiä ja keräillä, päivästä toiseen. 

Päivä jatkui zoomiin ja siitä pulkkaan, töiden osalta siis. Illaksi ajoimme anopin luo syömään ja siellä onneksi murheet unohtuivat. E:n äiti on taas perinteiseen tapaan käymässä Perthissä, Ranskan talvella/Australian kesällä, ja heti ensi töikseen kokkasi ison padallisen Thai-curryä. Maistui ja mieli keveni. 

Satsi herkkuja. Ostin nämä eräältä australiansuomalaiselta, ja vien arpajaispalkinnoiksi Suomi-kirkon laskiaislounaalle. 

Etätyöpiste. Hommasin jäsenyyden coworking-tilaan ja siellä saakin ihmeesti enemmän aikaan, kuin lähimmässä (meluisassa) kunnankirjastossa. 

Täysikuu anopin Airbnbn:n parvekkeelta. Ei kylläkään kuvassa näytä yhtään samalta kuin silmin. 

Pullaa. Leivoimme nelivuotiaan kanssa. Raesokeria ei ollut (sitä ei edes myydä kaikissa kaupoissa), joten pilkoin päälle rusinoita.