Aaveita Venetsiassa

Matkustelu on tuskin kellään nyt päällimmäisenä mielessä, paitsi enintään tietona, että pääsiäisloma jossain pitää perua. Kirjoitan silti muistiin Venetsian "valloituksemme", oli sen verran koomisen karmiva reissu koronan varjossa.

Päivää ennen lentoamme Venetsiaan, helmikuun 24. päivä, alkoi Suomen media tiedottaa, että Pohjois-Italiassa on koronapiikki. Yritin välittömästi perua tai edes siirtää matkamme, mutta lentoyhtön edustaja ei ollut edes kuullut koronatilanteesta ja suunnilleen nauroi huolelleni puhelimessa. Kuulemma niin kauan, kun rajoja ei ole suljettu, lennot lennetään ja matkustajat maksavat, olivatpa kyydissä tai eivät. Tässä vaiheessa Italian hurjaksi äityvä tilanne ei ollut tiedossa, joten rahojenmenetyksen pelossa lähdimme matkaan, käsidesipulloin ja desinfiointiliinoin varustautuneina.

Saavuimme Venetsiaan auringonlaskun aikaan, piiiiitkän matkustuspäivän jälkeen. Todellisuudessa lennot välilaskuineen veivät ehkä viisi tuntia, mutta kaikki taaperon kanssa matkustaneet tietävät, että jokainen tunti kertautuu eksponentiaalisesti kulkuneuvossa. Otimme lentokentältä vesibussin, joka oli hieman hitaampi kuin normibussi, mutta huikeasti mielenkiintoisempi kokemus. Paitsi minulle, koska nukutin taaperoa iltatorkuille, jotta kerubista ei kuoriutuisi kirkuva demoni pimeän tultua. E pongahteli tyhjähkön matkustajalautan puolelta toiselle, räpsien kuvia kuin eläköitymistä pelkäävä paparazzi. Juuri kun taapero oli nukahtamassa, lautan ainoat toiset matkustajat, keski-ikäiset britit, soittivat kiekuvankailottavan videopuhelun kotiinsa: pitäähän kaikkien sukulaisten nähdä ja kuulla, millaista on saapua Venetsiaan. Se niistä torkuista.

Saavuimme Grand Canalin pohjoismutkaan. Tarkoitus oli navigoida majoitukseen noin puoli kilometriä. Tutkiessamme karttaa taapero nukahti vaunuihin, vaikka tässä vaiheessa iltaunet olivat jo auttamattoman myöhässä ja tulisivat pilaamaan yöunet. Vesibussipysäkin vieressä oli pieni ruokakauppa/kulmakioski, josta E lähti ostamaan iltaruokaa. Huikkasin perään, että ota pullovettä ja banaaneja, koska emme tienneet, voiko Venetsiassa juoda hanavettä. E katosi yllättävän täyteen putiikkiin ja vartin odottelun jälkeen putkahti takaisin, heilutellen innoissaan punaviiniä ja pussillista pizzasämpylöitä. "Missä banaanit ja vesi?" "Häh, mitkä banaanit ja vesi?" Mies ei ollut kuullut halaistua sanaa toiveestani eikä ollut hoksannut, että suolapaakkelsit ja viini eivät juuri taaperomme iltapalaa auttaisi. Naamapalmu, mies uudelleen kioskiin, minä peittelemään väsymyskiukkua kanaalin ääreen. Upeat iltanäkymät helpottivat oloa hieman.

Suunnistimme navigaattorin avulla majoituksen osoitteeseen. Nuoli osoitti kapealle, säkkipimeälle kujalle kanaalinreunalta kääntyen. Ei hotellin hotellia, motellia, hostellia tai reppureissausrastia missään. Varauksemme oli booking.comista ja paikan piti olla ihan vastaanottotiskillä varustettu hotelli. Palloilimme samaa korttelia ympäri, yksin Venetsian varjoissa, ohikulkijoita, edes kulkukissaa näkemättä. Lopulta soitin hotellin numeroon, sillä ihme ja ylistys, DNA:n liittymä toimi Italiassakin, vaikka Ranskassa se ei vingahtanutkaan. Puhelimeen vastattiin paksulla murteella ja hetken pohdinnan jälkeen respa lupasi tulla meitä vastaan kadulle. Hotelli löytyi viimein siltä ensimmäiseltä murhakujalta, neljännestä kerroksesta, ei hissiä, ei kylttiä, ei infoa kadulla.

Raahattuamme maallisen omaisuutemme plus vauvan ylimpään kerrokseen, respan leidi infosi, että olemme ainoat vieraat koronaperumisten takia. Hotellissa ei siksi tulisi olemaan luvattua aamupalatarjoilua, saati ketään töissä. Hän kuitenkin toi meille valtavan tarjottimellisen aamiaistarpeita, mukaanlukien puoli kiloa keksejä sekä vedenkeittimen, johon oli laittanut aamun kahvin valmiiksi - meidän tulisi vain lämmittää se. Leidi lähti, ovet lukittiin, jäimme kolmistaan kaikuvaan laattakäytävään. E alkoi raivata pienestä huoneesta tilaa tavaroillemme ja vauvan matkasängylle, joka oli hotellin toimesta avuliaasti laitettu valmiiksi, mutta aivan keskelle lattiaa.

Ollaksemme pois jaloista, vein N:n tutkimaan hotellia. Pimeät aulatilat oli lattiasta kattoon sisustettu paikallisella taiteella, höyhenkoristeisilla naamioilla ja käsinpuhalletulla lasilla. Hämärät kivikäytävät huokuivat samaa tunnelmaa, jota tapaa renessanssiajan Medicit-tv-sarjassa. Piileksiikö mutkan takana joku? Mitä kuiskaillaan ovikongeissa? Jos puiset ikkunaluukut avaa, livahtaako sieltä yöllä sisään assassiini? Koko rakennus oli kuitenkin hiljainen, ihan kuin olisimme ainoat ihmiset tässä kaupungin kolkassa.

Huoneeseen palattuamme tajusimme, että lämmitys paahtoi aivan liian kovalla. E alkoi säätää ilmastointilaitteen nappuloita ja tilanne levisi samantien käsiin. Digitaalinen näyttö jumittui ja vilkutti lukuja +246, siis ei 24 pilkku 6, vaan yli kahtasataa astetta. Eiper.... Taoimme kumpikin vuorollamme näyttöä samalla kun katonrajan ritiläsuutin puhalsi uuninkuumaa ilmaa huoneeseen. Vauva parkui taustalla, epätoivomme aistien. E yritti soittaa lankapuhelimen vieressä oleviin henkilökunnan numeroihin, saamatta vastausta mistään. Puolen tunnin taiston jälkeen oli pakko myöntää tappio, mukaanlukien hotellin järkyttävä lämmityslasku, ja avata ikkuna. Nukkumaan kävimme ristivedossa, hiustenkuivaaja vastaan jääkaappi. Vauva piti ottaa suosiolla viereen, koska maanrajassa matkasängyssä ei lämpötila tulisi olemaan koskaan oikea minkäänsortin yöunille.

Yö sujui ihme kyllä jotenkin, ehkä vain puolella tusinalla heräilyllä, ja aamu alkoi toiveikkaana. E alkoi asetella aamupalaa esille - lämmittimen yhä tohottaessa - samalla kun minä vaihdoin vaatteet ja vaipat taaperolle. Siitäpä se sitten lähtikin alamäkeen. Jokainen lapsiperheen tavannut on varmasti kuullut kuuluisista niskakakoista, eli eeppisesti kaikkialle valuvasta "siitä itestään". Tällainen löytyi pyjamasta. Koko poika ammeeseen suihkutettavaksi, pyjama jälkikäteen perään. Samalla, kun painin liukkaan muikun eli pyyhekuivattavan pikkulapsen kanssa kylppärissä, huoneesta kuului karjaistu kiroussarja. Kahvit kiehuivat yli vedenkeittimen suuaukosta, suoraan rapatuille seinille ampuen. Italialainen Lavazza ei muuten lähde pyyhkimällä seinän huokosista, voin kertoa. "Onko tämä peevelin hotelli kirottu?", E manaili hiki otsallaan.

Kun olimme hinkanneet puhtaaksi jälkikasvumme, itsemme, seinät ja elektroniikan, joka kahvisuihkun alle jäi, pääsimme aamupalalle. Eilisiltaiseen puheluummekin peräti vastattiin, ja hotellin leidi lupasi tulla korjaamaan lämmityksen. Pääsimme liikkeelle. Kunnianhimoiseen suunnitelmaamme kuului kävellä koko vanhan Venetsian ympäri, jotta näemme mahdollisimman paljon sen yhden päivän aikana, jonka uskalsimme kaupungissa viettää koronauhan alla. Tässä vaiheessa emme tajunneet, miten paljon niitä kuuluisia kanaaleja, siltoja, portaita ja nousuja vanhassakaupungissa on, ja miten epäkiitolliset nosteltavat ovat lava-autoluokan vaunumme. Optimisti ei opi vai miten se meni.

Pitkän urheilusuorituspäivän ja toinen toistaan upeampien nähtävyyksien jälkeen palasimme yhä tyhjään hotelliimme, jatkaaksemme matkaa aamujunalla Firenzeen. Lämmitys oli säädetty inhimilliseksi ja uusi aamiaistarjotin odotti meitä. Jokin huoneessa (edellisillan traumat?) sai kuitenkin N:n tolaltaan. Hän kieltäytyi syömästä iltaruokaa, parkui vain, äitiäiti-moodissa eli isi ei kelpaa. Hotkin oman annokseni supermarketin valkosipuliperunakanaa ja tyrkkäsin E:n osuuden pahvipaketissa tämän kouraan. Mies "pois tieltä" jonnekin hotellin käytäville ja minä rauhoittelemaan äksyväsynyttä lasta. Vaippa, pyjama, maitopullo, viereen sänkyyn, iltalaulut.

Makasimme pimeässä, minä sadannetta kertaa pientä nokipoikaa hyräillen, kun huoneessa alkoi kuulua outo narina. Vilkaisin ovea. Ei liikettä. Kylppärinkin ovi näytti olevan paikallaan. Jatkoin laulua. Narina palasi. Kuin askeleita ikivanhalla lankkulattialla. "Oletko siellä?" huikkasin E:lle. Ei vastausta. Hän oli todenäköisesti mennyt aamiaishuoneeseen syödäkseen rauhassa. Aivan hotellikerroksen toiseen päähän. Vauva aisti epävarmuuteni ja alkoi itkeä uudelleen. Hyssyttelin, hyräilin, pidin lähellä. Taustalla, hiljaa, jatkui askeltenomainen, keinahteleva narahtelu.

Nousin ylös, suljin kylppärin oven, samoin huoneen oven, vaikka tiesin, että E:llä ei ole avainta. Toivottavasti koputtaa hiljaa, ajattelin. Äkkiä takaisin vauvan viereen, ennenkuin tämä aloittaisi parkurallinsa uudelleen. Asetuin makuulle, huone oli hiljainen, viimeinkin.
Kunnes narina palasi. Kohottauduin nähdäkseni, liikkuiko lattialla mitään. Tajusin tuijottavani kivilaatoitusta. Missä täällä oli nitisevää puuta? Oliko katolla joku? En voinut mitään sille, että sydän alkoi pamppailla nopeammin. Lapsen vuoksi, sisulla, jatkoin tuutulaulua. Minua et pelottele.

Kun E palasi, narina oli loppunut. Yö sujui taas jollain lailla, enemmän tai vähemmän epämukavasti kolmen hengen perhepedissä. Aamulla, ollessani suihkussa, kuulin taas - en narinaa, vaan - kirousryöpyn. E oli kiehuttanut uudestaan kahvit seinille. Rynnistin hakemaan N:n makuuhuoneesta, ettei tämä kahlaisi kuumaan kahviin. Päästyämme viimein aamiaiselle pikkupöydän ääreen ikkunan alle, tajusin, että ikkuna oli yhä raollaan. Kun työnsin ruutua, kuului tuttu narahtelu.

Muutama yö myöhemmin, olimme jälleen hylätyn hotellin ainoat vieraat vuosisatoja vanhan rakennuksen ylimmässä kerroksessa, tällä kertaa Napolissa. Olen käynyt Napolissa ennenkin, vieraillessani Pompeijissa. Sieltä päällimmäisiksi muistoiksi jäivät kaksi vuosituhatta sitten tulivuorenpurkauksessa hautautuneiden kipsivalokset. Miehet, naiset, lapset, kyyryssä, lyhistyineinä, kokonaiset perheet toisiaan suojaten.

Taapero levitteli tavaroita innoissaan hujan hajan ja E nappasi kuvan muistoksi/todistusaineistoksi, millaista pikkulapsen kanssa matkustaminen on. Laitoin kuvan someen, huumorimielessä. Ensimmäiset kommentit kuitenkin pysäyttivät.
"Miten tässä kuvassa on toinenkin lapsi?" "Minäkin katsoin, että huoneessa on kaksi lasta!"

Katsoin kuvaa ja tosiaan, taustalla näkyy jotain aavemaista. Entä sinusta?

Unelman kuolema

Jahas, nyt se sitten tapahtui. Lentoketjumme ensimmäinen lento Euroopasta eteenpäin on peruttu. Tietenkin tapahtumasarja käynnistyi jo aiemmin, kiinalaiselta villieläintorilta, pahamaineisesta virusmutaatiosta. Emme ole enää hetkeen kuvitelleet, että pääsisimme jatkamaan matkaamme aikataulussa huhtikuun puolivälissä.

Mutta nyt alkaa tulla jännät paikat siitä, pääsemmekö jatkamaan ollenkaan. Meidän oli tarkoitus olla kiertomatkallamme aina heinäkuun puoliväliin. Jos poikkeusolot, lentokiellot ja saapumiskaranteenit jatkuvat vaikka kesäkuullekin, on aika epävarmaa, onnistuuko mikään matkasuunnitelmamme etapeista ja onko meidän vain palattava Perthiin töihin, irtiotto lässähtäneenä.

Lentojen peruuntuminen kaikkialla tuntuu monellakin tavalla unelman kuolemalta. Ei vain henkilökohtaisen, vaan ihmiskunnan. Tietenkin ymmärrän täysin, että lentämisen ja muun toiminnan saasteita tulee leikata ja nyt tupruttaminen monestakin lähteestä on radikaalisti tipahtanut. Jos koronasta seuraa jotain hyvää, niin jonkinlainen hengähdystauko luonnolle, ihmisillekin. Globaalisti on uutisoitu ilmanlaadun paranemisesta ja jokien, jopa Venetsian kanaalien kirkastumisesta, sekä villieläinten paluusta ihmisten aiemmin valtaamille asuinsijoille.

Maailmanympärimatkamme oli tarkoitus olla jonkinlainen "viimeinen hurraa" englanninkielistä termiä mukaillen. Arvelemme kumpikin, että lentojen hinnat tulevaisuudessa tulevat rajusti nousemaan ilmastonmuutoksen vaatiman sääntelyn ja lentoverojen myötä. Lentämisestä on tulossa ja jo tullut sosiaalisesti paheksuttua, ainakin omissa piireissämme. Ja vaikkei suuria hinnankorotuksia äkkiä tapahtuisi, lentämisestä tulee meille henkilökohtaisesti kalliimpaa nyt kolmen perheenjäsenen tiiminä aiemman kahden sijaan. Eli näin pitkää ja kokonaisvaltaista reissua emme usko voivamme tehdä ainakaan lähitulevaisuudessa, jos koskaan uudelleen.
Ja nyt matka räpiköi stoppiin kuin kana orreltaan.

Yllättävää kyllä, en ole itse asiasta pahemmin shokissa. Meillä on kuitenkin perusasiat hyvin ja koska asumme nyt vanhempieni luona, toinen unelmani elää kultakauttaan - että voimme jakaa taaperomme kehityksen ilot ja surut sellaisten ihmisten kanssa, jotka kaikkein eniten pikku-N:stä välittävät.

Tietenkin yhä toivon, että edes jonkin pätkän suunnitellusta matkastamme voisimme kokea. Ja kyllä se huolettaa, että jos kaikki tai osa lennoista perutaan, saammeko varmasti rahat takaisin. Ensimmäinen peruttu lento Iberialta antaa osviittaa, että lentoyhtiöt eivät tule luovuttamaan tappelutta. Iberia tarjoaa (EU-lakien vastaisesti?) vain etukuponkia uutta lentoa varten, ei rahojen palautusta, vaikka emme tule tekemään Espanja-Costa Rica-lennolla yhtään mitään Australiaan palattuamme.

Selvästi kovempi isku tämä unelman kuolema on E:lle. Hän on uhrannut paljon enemmän kuin minä, jotta pääsemme matkaan. Hän irtisanoutui työpaikastaan, käyttää prosentuaalisesti isomman osan säästöistään reissuun kuin minä, ja on nyt suostunut sopuisasti asumaan kuukausikaupalla minun perheeni luona, minulle tutuissa ja tärkeissä ympyröissä, minun kavereitani tavaten. Kun tieto tuli, että saatamme joutua jumittamaan Suomessa vielä parikin kuukautta lisää, ei vastaanotto ollut suunnattoman ilahtunut ja ymmärrän sen.

Isommalla tasolla tilanteen tekee kiinnostavaksi se, onko korona kuolinisku ihmiskunnan kuvitelmalle, että voimme, saamme ja meidän tulisi voida liikkua rajoittamatta, missä, milloin ja millä pelillä vain? Itse olen tähän visioon uskonut ja pitänyt sitä ei vain luontevana jatkona lajimme nomadihistorialle, myös henkilökohtaisesti palkitsevana, kiehtovana elämäntapana. Vaikka rajat aukeavatkin aikanaan, ennuisteiden mukaan jopa yli puolet maailman lentoyhtiöistä tulee menemään konkurssiin. Tämähän todennäköisesti tarkoittaa vähemmän kilpailua, kovempia lippuhintoja ja vähemmän matkailua jatkossa, ainakin joksikin aikaa.

Tätä ja muitakin pidemmän ajan ennusteita pohtivana olen alkanut väkisinkin miettiä, onko Australia meille enää sopiva asuinpaikka tulevaisuudessa. Urasuuntautumiseni vuoksi (kaupunkitutkija) parempi olisi ns keskeisempi sijainti, eli Eurooppa tai mahdollisesti jokin maa Aasiassa. Tärkeää olisi kotitanner, josta pääsee liikkumaan laajalti lentämättä - junayhteyksillä mieluiten. Meren ja autiomaan eristämä Perth alkaa vaikuttaa yhä hankalammalta jatkoelämän kannalta, ellei sitten keskity ihan puhtaasti Perthiin ja sen ongelmiin ammatikseen.

Australian jättäminen olisi toinen unelman kuolema E:lle, sillä hän on haaveillut Australiassa asumisesta ihan nuoresta saakka. Toki Down Underissakin on isoja ja kiinnostavia kaupunkeja; kun puhun liikkumisen laajuudesta, tarkoitan mahdollisuuttani esim. osallistua konferensseihin ja kehittämispäiviin eri maissa.

Edessämme on isoja ratkottavia asioita riippumatta siitä, jatkuuko tämänkertainen reissumme ja miten.

Venetsia ennen tilanteen riistäytymistä käsistä.

Italia iloisempina aikoina.

Matkakuvien joukosta löytynyt roomalaisen kirkon veistos lie paras kuvitus tähän juttuun.

Irtiotosta tynkä?

Jaahas ja voihan korona. Irtiotostamme uhkaa tulla aika tynkä verrattuna siihen, mikä oli alkuperäinen ideamme. Tämän postauksen tarkoitus ei ole olla koronasta sinällään, mutta tuskin juuri mitään voi tällä hetkellä kirjoittaa sivuamatta pandemiaa. Sen verran isot vaikutukset viruksella on kaikkiin ja kaikkialle, tuntuu.

Olemme edelleen Suomessa ja alkuperäinen tarkoituksemme oli jatkaa huhtikuun alussa Portugaliin ja Espanjaan, sieltä Costa Ricaan ja Meksikoon, sitten Kanadan kierroksen ja Etelä-Korean kautta kotiin Australiaan. No.

Jokainen uutisia seuraava tietää, että a) Suomi ei suosittele mitään ulkomaanmatkustusta ainakaan kuukauteen, b) Espanja on tautitilastoissa seuraava Italia, c) Espanjan rajat ovat kiinni ja d) niin ovat jotakuinkin kaikkien muidenkin matkakohteidemme. Osa rajoitustoimista on julistettu huhtikuun puoliväliin, jotkut maat ovat suoraan hyppänneet toukokuuhun. Esimerkiksi veljeni on nyt jumissa Kolumbiassa, jonka rajat on suljettu 30. toukokuuta saakka. Suomen viranomaiset puhuvat, että tautipiikki saattaa täällä meilläpäin kestää kolme kuukautta, eli ehkä kesä-heinäkuulla tilanne voisi palata normaaliin. Meidän paluupäivämme Perthiin on heinäkuussa ja töihinpaluu elokuussa.

Ymmärrän, että reissumme peruuntuminen tai raju muuttuminen on #firstworldproblem. En missään tapauksessa täällä ruikuta, että voijuuriminua. Mutta eipä ihan tunteettomastikaan voi sitä ottaa, että vuosikymmenen säästöt ja monta kuukautta kestänyt suunnittelu lorisevat, jos ei kaivosta alas, niin ainakin tipoittain ja osittain menemään.

Urheasti ja sinnikkäästi jatkan kuitenkin matkustusteemalla. Ehdimme kierrellä Ranskaa, Suomea ja (nyt pahamaineiseksi muuttunutta) Italiaa. Näillä ja aiemmilla reissuilla olen havainnoinut seuraavaa matkustuksesta ylipäätään:

Kengät. Kenkiin tiivistyy kaikki matkailu, sekä symbolisesti että käytännössä. Oma suosikkitekemiseni ihan arjessakin on vaellus, oli se kaupunkivaellusta eli urbaanissa ympäristössä kiertelyä, tai luonnon helmassa seikkailua. Mikään ei vaeltaessa ole yhtä tärkeää kuin hiertämättömät kengät. Kenkien merkitys korostuu jo ennen matkaa. Montako paria tarvitaan, montako mahtuu mukaan? Onko oltava siistimmät kengät, ehkä peräti korkkarit? Entä sandaalit? Talvikengät? Lenkkarit? Vaelluskengät? Lyhyemmät matkat teen yleensä yksillä, max. kaksilla kengillä.

Tälle yli puolen vuoden reissulle mukaan otin kolme paria, joista kahdet ovat jo osoittautuneet aivan fiaskoksi. Siistit korolliset kaupunkikävelykenkäni ovat käytöstä niin kuluneet, että pohjien läpi/saumoista vuotaa vettä. Matkatessani kohti väitöstilaisuuttani Jyväskylän yliopistolle en juuri voinut keskittyä väittelyyn valmistautumiseen, koska tuntemukseni pyörivät kenkien sopimattomuudessa. Liian ohuet talvikeliin, vuotavat räntäsäällä, soran pistellessä jalkapohjia. Vedin kuitenkin väitöksen kunnialla läpi märissä sukissa. Kengät saivat potkut palveluksesta välittömästi jälkikäteen. Mukaan pakkaamani lenkkarit osoittautuivat nekin huonoksi hankinnaksi, sillä ne tuntuivat isoilta ja paksuilta kompuroilta. Nyt matkaan kevyesti tekonahkatennareissa.

Suihku. Ehkä kenkiäkin tärkeämpää reissun päällä on mahdollisuus suihkuun. Koska olemme budjettimatkaajia, ihan jokaisen majoituspaikan suihku ei ole ollut priimaa laatua - vaikka todellisia helmihostellejakin olemme bonganneet pikkurahalla. Joskus vettä tulee loropaineella (paineetta), joskus koppi on muuten epäkäytännöllinen tai kuumaa vettä tulee vain hetkonen. Olen nyt kuitenkin oppinut, että suihku kannattaa aina hyödyntää, koska seuraavan majoituksen suihkuratkaisu voi olla vieläkin huonompi.

Itsensähän pesaisee vaikka bideesuihkulla ja vauvan voi pakon edessä putsata lavuaarissa, mutta tukanpesuun oikea suihku on minulle tärkeä. Toki suomalainen kesämökkeilevä vatipesijä pärjää suihkuttakin, jos vaihtoehdot uupuvat. Mutta. Etenkin pitkien lentojen tai muuten raskaiden päivien jälkeen kuuma suihku on minulle henkireikä ja latautumispaikka, jossa fyysisen lian ja hien lisäksi peseytyvät pois henkiset kuonat ja paha mieli. Siksi ihmettelenkin, miksi niin harvat lentokentät tarjoavat mahdollisuutta suihkuun. Suihkuista voisi melkein kirjoittaa oman postauksensa, niin ihmeellisiä virityksiä on välillä näkynyt, vaihdellen suoraan wc-pöntön päälle asennetusta suihkusta aina kökötyskokoiseen istuma-ammeeseen ilman suihkua.

Lahjat ja hankinnat. Pidempään reissatessa pakostikin huomaa, että jotain on jäänyt ottamatta matkaan, ja se täytyy ostaa. Tai, tavaroita unohtuu eri majapaikkoihin, etenkin jos a) mukana on salakätköilyä rakastava piilottajataapero ja b) majoitus on usein toisten kotona, missä omat kamat sekoittuvat iloisesti muiden kamoihin ja katoavat kaaokseen. Ongelma kuitenkin on, että jokainen uusi ostos vie tilaa laukuista ja oikeastaan mitään ei voi hankkia, jos ei samalla jätä pois jotain muuta pakaaseista. Emme yhdeksään kuukauteen voi ostaa mitään vain siksi, että huvittaa tai jokin tavara olisi kiva, ei välttämätön. Se saa kyllä miettimään yhteiskuntaamme, kapitalismia ja kulutusta. Olisikin enemmän tarjolla kaikkea lainauspalvelua - kun et enää tarvitse, palauta tai anna eteenpäin!

Nyt vuoden täyttävä pikku-N on saanut reissun mittaan runsaasti lahjoja, ja vaikka jokainen antaja on selvästi miettinyt tavaran kannettavuutta, tusina pientä pakettia vie matkalaukusta yhtä paljon tilaa kuin pari isoa lahjaa. Osan leluista päädyimme jättämään Ranskan-mummolaan, osa jäänee Suomen-isovanhemmille, osan ehkä yritämme postittaa itsellemme Australiaan tai tuoda mukana seuraavalla käyntikerralla. Vinkkinä muille pitkän matkan suunnittelijoille - älä missään nimessä pakkaa laukkua liian täyteen jo kotona, koska takaisin et pääse ihan samoilla spekseillä kuin lähditkin. Meillä pakkauspuserrus jo aiheutti sen, että E:n käsimatkavararepun vetoketju paukahti ja täytyy korjauttaa.

Kotivara. Kotivaran, säilykkeiden ja mausteiden merkitys on yhtäkkiä näynomaisesti avautunut minulle. En itse tykkää kauheasti säilöä ruokia kotona ja meillä onkin vain pieni pakastin ja melko pikkuinen pantry, kuivaruokakaappi. Kotivara on nyt korona-aikaan arvossa arvaamattomassa kaikilla, enkä edes aloita siitä, että Perthissä on kuulemma jouduttu ottamaamaan käyttöön erilliset ostostunnit vanhuksille ja vammaisille, jotta nämä saisivat kaiken tarvitsemansa muiden tönimättä ja tappelematta, mukaanlukien vessapaperit.

Kotivara on ilman epidemiaakin yllättävän tärkeä arjen hiljainen kannattelija. Nyt, kun majoitumme 2-7 päivää paikassaan (mummoloissa toki reilusti pidempään), ruoka on suurin "ongelmamme". Vaikka mielelläni varaan aamupalallisia majoituksia ja syömme normaalia enemmän ulkona, väli- ja iltapalaa tarvitaan kotiin. Kokkaamme aina mahdollisuuksien mukaan, mutta tässä kotivara juuri osoittaa merkityksensä.

Airbnb-asunnoissa erittäin harvoin on kovin kattavaa kokkausarsenaalia. Ruokaöljy, suola, pippuri, sokeri, kattila ja paistinpannu saattavat löytyä, siinäpä se - ja aika harvoin nämä kaikki yhdestä ja samasta asunnosta! Joskus puuttuu kauha, joskus kuorimaveitsi, joskus tölkinavaaja, lähes aina uupuvat sakset. Jotakuinkin joka kerta ostaessamme viinipullon tajuamme majoituksessa, että korkinavaajaa ei ole. Tärkeimpänä, on melkeinpä mahdotonta mitoittaa kaupassakäynnit niin, että aina siirtymän koittaessa meillä ei olisi paljoa mukanaraahattavaa ruokaa, viinietikasta, oliiviöljystä, banaaneista ja kauramaidoista lähtien.

Näillä (kirjaimellisilla) eväillä tänään. Mitä ensi bloggauskerralla, saa nähdä tilanteen kehittyessä.

Ai miksi meillä katoaa hiusharja sinne, bussikortti tänne, aurinkolasit jonnekin toisaalle?

Töttöröö, reissussa tärähtää.

Pariskuntana pidempään reissuun - miten ongelmien yli?

Kirjoitin aiemmin samankaltaisesta aiheesta, vauvan kanssa pidempään reissuun - eli oletteko hulluja..? Tuli kuitenkin mieleen, että myös pariskuntana reissaamisessa on omat haasteensa, olipa muuta perhettä mukana tai ei.

Moni pohtii pidempää matkustamista tai peräti muuttoa ulkomaille kumppanin kanssa, joten ehkä tästä kokemusasiantuntijuudestani on jollekulle hyötyä. Vajaa vuosikymmen sitten muutin Australiaan silloisen suomalaisen siippani kanssa - se liitto päättyi eroon alle vuoden Aussilassa asumisen jälkeen. Sittemmin olen reissannut sinne ja tänne E:n rinnalla, tällä hetkellä olemme pisimmällä yhteisellä ulkomaanmatkalla yhdeksän kuukautta.

Australiaan muuttaa paljon nuoria suomalaispareja working holiday-vuodelle, ja kaikenikäisiä erilaisille työkomennuksille. Ei ole lainkaan tavatonta, että parisuhde ikävä kyllä karahtaa ulkomailla. Näin kävi itsellenikin, tosin ei missään tapauksessa vain Australian vuoksi; tuskin niin yksinkertaista on kenenkään parisuhteessa tai sen ongelmapuolissa. Mutta mitkä kaikki tekijät saattavat suhdetta kiristää, tässäpä itse huomioimaani listaa omasta ja muiden elämästä.

Tyystin erilaiset odotukset

Vaikka reissusta puhuisi päivät pääksytysten ennen sille lähtöä, voi kuitenkin matkalla ollessa huomata, että odotukset eivät kohtaakaan. Toinen saattaa kaivata paljon hitaampaa ja rauhallisempaa tahtia, kun taas toinen buukkaisi kaikki ekstremelajit ja -kokemukset. Tai toinen haluaakin lisätä tai poistaa matkakohteita ja nähtävyyksiä, kun toinen tahtoo pitäytyä laaditussa listassa ja suunnitelmassa.

Ylipäätään tien päällä odottaa monenmonta päätöstä, joita ei kotioloissa samalla lailla vyöry eteen. Mitä tehdään tänään? Minne mennään, millä, milloin, miten paljon se saa maksaa, missä syödään, mitä, minkä hintaista, jne. Normiarjessahan pariskunnatkin yleensä elävät myös erillistä elämää, eli kummallakin on omat työt ja/tai harrastukset, järjestötoiminta, kaverit ja mielenkiinnon kohteet. Suomalaisparien osapuolilla on hyvin usein myös omat tulot ja omat rahat.

Pidemmällä matkalla, oli kyseessä maailman ympäri reissaus tai uuteen maahan asettuminen, kaikesta tulee puoliväkisin yhteistä ainakin väliaikaisesti. Asutaan ahtaammin, mahdollisesti hostellihuoneessa tai kimppakämpässä. Joudutaan ehkä ensimmäistä kertaa sellaisen tilanteen eteen, että ollaan yhdessä 24/7 ja kaikki pitäisi tehdä, päättää, neuvotella ja toteuttaa yhteistyössä. Tämähän on peräti luonnoton tilanne normiarkeen verrattuna eikä ihme, että painetta voi puskea kummankin pääkoppaan. Jos luonteet, tavoitteet ja tavat ovat kovasti erilaisia, päädytään väkisinkin konfliktiin.

Etenkin Aussilaan muuttavien osalta olen pannut merkille, että usein matka on enemmän toisen puolison haave kuin toisen. Tottakai yleensä kumpikin on asiasta innoissaan, mutta muutto on huomattavasti tärkeämpi yhdelle ja/tai yksi rakastuu Australiaan palavammin, kun taas toinen potee koti-ikävää tai ei ainakaan näe Australiaa yhtä ihanassa valossa kuin se aussifani. Tällöin päädytään vaikeiden neuvottelujen eteen: lähdetäänkö koti-Suomeen milloin, jos ollenkaan. Working holiday-vuodelle tulevien alkumotiivi usein on pysyä maassa vuosi-kaksi, jonka jälkeen "asetutaan aloilleen" Suomeen. Kun toinen ei enää haluakaan palata, tai innostuu useammasta vuodesta pallon toisella puolen, voi suunnitelmien muutos tuntua epäreilulta koti-ikävöivästä osapuolesta - ja toisinpäin.

Prioriteetit eivät kohtaa

Tämä aiheuttaa ehkä eniten kitkaa omassa arjessani nyt, vaikka elämän suurten linjojen osalta prioriteettimme ovatkin samat.

Päivätasolla meillä on jokseenkin erilainen tapa hahmottaa asioiden tärkeysjärjestys. Englanniksi on olemassa termi triage, asioiden (erityisesti potilaiden) kiireellisyyden arviointi ja kiireellisyysjärjestyksen luominen. E:llä ja minulla on erilainen arki-triage, ja pikkulapsen vanhemmille tämä on omiaan lyömään löylyjä stressikiukaalle. Esimerkki: jos vauva itkee, minun ensimmäinen reaktioni on koittaa saada lapsi rauhoittumaan keinolla millä hyvänsä. Jos se ei onnistu nopeahkosti, ikävä kyllä turhaudun ja pahimmillaan saatan itsekin alkaa äksyillä ja/tai itkeä. E puolestaan ajattelee, että vauva itkee jo, turha ottaa siitä enää stressiä, paras tehdä se homma loppuun jota oli tekemässäkin ja sitten rauhoitella lapsi. Minulle tämä näyttäytyy hitautena toimia, kun taas E:lle minun tapani on tarpeetonta nollasta sataan-kiihdyttelyä.

Pienten tekojen osalta voi aina joustaa ja koittaa nähdä toisenkin näkökulma, mutta jos toiselle tärkeät asiat ovat aivan muita kuin itselle, ollaan helposti suossa. Reissun päällä tällaisia ovat erityisesti rahan- ja ajankäyttö. Meillä on onneksi hyvin samanlainen käsitys kohtuullisesta hintatasosta, joten raha-asioista ei suuresti tarvitse vääntää. Mutta olen tavannut niitäkin pariskuntia, joilla on joko täysin erilliset rahat aina erillisiin jääkaapin hyllyihin saakka, tai liiankin yhteiset, eli toinen vinguttaa toisen korttia ilman huolta huomisesta. Jos nämä saa toimimaan, kaikki propsit siitä. Mutta matkaillessa, matkan lisäämän stressin ja rahankulutuksen takia, voivat raha ja aika olla murheenkryynilauman pääpukarit.

Kulttuurishokki

Reagoimme kaikki eri tavoin uusiin tilanteisiin ja kulttuurishokki on hyvin tunnettu ja ymmärretty ilmiö - paitsi silloin, kun sen kourissa painii itse. Kulttuurishokkiin määritelmällisesti kuuluvat kuherruskuukausi, kriisivaihe, toipuminen ja sopeutumisvaihe. Oman huomioni mukaan tuohon kriisiaikaan usein kuuluu uuden maan tapojen ja systeemien jatkuva arvostelu ja niistä turhautuminen.

Jos uutta voi ihmetellä, pähkäillä ja manaillakin yhdessä, mieluiten huumorin kautta, hyvä. Mutta tilanteen on helppo lipsahtaa siihen, että vain toista ärsyttää (tai ärsyttää huomattavasti enemmän kuin toista), jolloin siippaa alkaa ärsyttää toisen ärtyminen. Etenkin, jos jommallekummalle tai kummallekaan ei ole selvää, miksi ärsyttää, on riitelyn kierre hienosti pamautettu lähtölaukalle.

Vaikka kulttuurishokista tokenisi, matkustaminen tuo esiin uusia puolia ihmisistä. Aina ei itsekään voi ennustaa, miten uusiin käänteisiin ja etenkin odottamattomiin vastoinkäymisiin tulee reagoimaan. Vielä vähemmän voi tietää, miten toinen niistä selviää. Joskus puoliso yllättää resursseillaan, joskus tähän pettyy, kun toiminta onkin jollain lailla negatiivista, vaikkapa saamatonta. Silloin joudutaan pohtimaan, onko käsillä yksittäistapaus, vai niin suuresti suhdetta haittaava luonteenpiirre/olemisen tapa, että eihän tästä mitään tulekaan.

Pelisääntöjen puute

Seurailen mielenkiinnosta erilaisia matkailupalstoja somessa ja joskus niissä esitetään jopa huolestuttavia kysymyksiä, kuten "sovitteko ennakkoon matkabudjetista matkakumppanin kanssa, vai onko epäkohteliasta ottaa raha puheeksi?" Häh? Tottakai rahasta on puhuttava ja nimenomaan sovittava. Ei varmaan ole yhtään niin riitaherkkää asiaa matkustaessa kuin raha. Jos toisen käsitys päiväbudjetista on vaikkapa kaksinkertainen toisen maksukykyyn nähden, ei tarvitse olla liikkeellä edes kolmea päivää, kun tilanne tulee kiehumaan yli.

Tässä kertautuvat odotukset ja prioriteetit, mutta luonnollisesti suuntaviivoista on sovittava ennakkoon, edes suunnilleen-tarkkuudella. Minne mennään, miten, milloin, paljonko saa maksaa. Erityisen fiksua olisi miettiä ennakkoon myös erilaisia poikkeustilanteita, kuten toisen sairastuminen, budjetin ylittyminen tai yllättävät isot muut muutokset matkaan. Esimerkiksi meillä on parhaillaan keskustelun alla, mitä teemme, jos koronatilanne pahenee maailmalla. Perutaanko - saammeko edes peruttua? Muutetaanko kohteita? Jatketaanko vain? Päätökset ovat vielä auki, koska tilanne elää päivä päivältä. Kiinassa sairastumiset ovat jo laskussa, joten hyvällä tuurilla pandemia laantuu piakkoin maailmallakin. Huonolla tuurilla ei. Kaikkia skenaarioita ei tietenkään voi ennakkoon harjoitella, mutta jotain yhteistä hajua niistä olisi hyvä olla.

Mikä avuksi?

Omakohtaisesti olen huomannut, että paras keino välttää isompia riitoja ja räjähdyksiä on - neuvottelutaidon lisäksi tietenkin - ettei kanna kaunaa. Mitä enemmän toisen mokia ja vikoja hautoo, sitä vaikeampaa niistä on päästä yli. Joskus luin, että tärkein ennusmerkki parisuhteen kestävyyttä ajatellen on, pelataanko siinä "pistepeliä": montako mokaa toinen tekee vs montako hyvää tekoa minä teen (tähän kuuluu, että taktisesti ohittaa toisen hyvät teot itsestäänselvyyksinä ja omat mokat pikkuvahinkoina). Kun suhdettaan pisteyttää näin, tien kiveäminen eroa kohti on reippaassa vauhdissa.

Toisen hyviin puoliin keskittyminen on kuitenkin yllättävän vaikeaa, kun puolison kännykänhukkaamisen takia myöhästyy jatkoyhteydeltä, joutuu maksamaan konnarin tarkastusmaksun junassa siipan ostaman vääränlaisen lipun takia, tai ei saa nukuttua öitään, koska partneri ei raaski käyttää enempää rahaa laadukkaampiin ho(s)telleihin. Huom, näistä kaikki paitsi yksi ovat keksittyjä esimerkkejä :D

Kypsä ihminen luonnollisesti myös itsereflektoi, eli miettii, mitä minä voisin tehdä toisin, jotta elo olisi sopusointuisempaa. Esimerkiksi meidän tapauksessamme minä jouduin myöntämään, että minun italiantaidoillani ei voikaan olla satavarma, pääseekö keskustan metrolipulla lentokentälle. Ei pääse. Sakot tulee.

Jokainen eurooppalaiskaupunki karttana. Alla jokainen amerikkalaiskaupunki. (c) Itchy Feet Comic

Mitä meille kuuluu? Irtiottokuukausi viisi

Monet ovat kyselleet, mitä meille kuuluu. Laitetaanpa tänne kootusti tiedot kaikille kiinnostuneille :)

Viimeksi kirjoitin kuulumisistamme vajaa kuukausi sitten, ja toisaalta tässä ajassa on tapahtunut paljon, toisaalta asiat pysyneet ennallaan. Olemme yhä ja jälleen Suomessa, epäonnisesti ajoitetun Italian-loman jälkeen. Matkasta nyt vain sen verran, että itse loma osui koronan alkurynnistykseen maassa, emme saaneet sitä peruttua, joten lähdimme kuitenkin: kyseessä oli "palkkio" itselleni, kun vihdoin ja viimein sain tohtorinväitökseni tehtyä ja tutkinto odottaa postissa, hurraah! Oloa olemme kuulostelleet jatkuvasti, käsidesiä ja saippuaa meni lotraten, terveen kirjoissa olemme ja tahdomme pysyäkin (puunkoputus).

Maaliskuu on viides kuukautemme irtiottoa. Tällä hetkellä vietämme hiljaiseloa veljeni tyhjässä asunnossa, kun hän on itse pidempään ulkomailla. Nähtävyyksientäyteisten kymmenen päivän jälkeen viikko rauhoittumista on paikallaan. Reissussa kävelimme päivittäin jopa viisitoista kilometriä, nyt olla möllötämme. Parhaillaan päivät täyttyvät hyvinkin normaaleista lapsiperheen rutiineista. Aamupala, leikkiä, puuhailua, aamupäikkärit, lounas, lisää leikkiä ja arjen askareita, iltapäiväunet (vauvalle, joskus vanhemmillekin), normioleilua, illallinen ja iltapuuhat. Välissä juodaan kahvia, selataan puhelinta, napostellaan, hoidetaan asioita. Peräti tapahtumaköyhää, mutta erittäin tarpeellista vastapainoa irtiottokuukaudelle neljä, jolloin tuntui, että koko ajan tapahtui tai oli saatava aikaan.

Helmikuu meni suurimmaksi osaksi väitöstilaisuuttani valmistellen. Valmisteluihin kuuluivat yleisölle tarkoitetun luennon laatiminen, henkinen valmistautuminen vastaväittäjän mahdollisiin kysymyksiin, sekä karonkan eli juhlaillallistilaisuuden järjestäminen vastaväittäjälle, ohjaajilleni ja parille läheiselle. Helmikuussa lähdin lähes joka aamu läppäri kainalossa puoleksi päiväksi kaupungille, lapsesta huolehtivat E ja isovanhemmat. Näin sain keskityttyä rauhassa sekä intellektuelliin puoleen että käytännön järjestelyihin, kuten tarjoilujen tilaamiseen. Yhdentoista kuukauden kotiäitiyden jälkeen - vaikka kotiäitiyttä onkin tullut vietettyä monien muiden kuin omassa kodissani! - "töihin" lähtö arkisin tuntui aivan mahtavalta ja stimuloi aivoja kuin pari pönikkää energiajuomaa. Toisaalta kotiinpaluu ilahtuvan lapsen luo on jotain vaikeastikuvailtavan onnellista.

Näin paperille pantuna elämämme kuulostaa oikein menestyksekkäältä ja onnelliselta, mitä se enimmäkseen onkin. Riidoitta ei kuitenkaan arjesta selviä ja kyllä on myönnettävä, että mitä enemmän reissaamme, sitä enemmän myös ärräpäitä ärähdellään. Etenkin Italiassa koronavaara lietsoi lisästressiä ja vaikka toisaalta matka oli mahtava kohteineen - Venetsia, Firenze, Rooma, Napoli - toisaalta on hienoa olla rauhallisesti takaisin kotona, stressin "ulottumattomissa".

Matkustaessa ja vauvasta huolta pidettäessä toisen vanhemman toimet, tavat, prioriteetit, olemus ja naamataulu alkavat välillä ärsyttää, etenkin kököttäessämme pienessä hotellihuoneessa ja vauvan parkuessa väsymystä/nälkää/pitkästymistä/päivän liikoja virikkeitä. En missään nimessä itse ole puhdas pulmunen ja oma meininkini varmasti ärsyttää yhtä lailla, kun niikseen tulee. Minulla on itsekin tunnistamani raivostuttava tapa olla liian ripeä ja suora, eli en odottele, että toinen ehtii itse älytä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Alan marttyyrinä vääntää jokaista hommaa, joka vastaan tulee, ja tasan minun tavallani tietenkin. Ja hyväähän siitä ei seuraa noin niinkuin yleiselle leppoisalle ilmapiirille...

Suomen-aikamme lähenee loppuaan, sillä meillä on ennakkoon ostetut maailmanympäriliput huhtikuun puolivälistä eteenpäin. Seuraavien kohteidemme pitäisi olla Espanja, Costa Rica, Meksiko, Kanada ja Etelä-Korea. Mutta nyt, maailmankirjojen ollessa mullin mallin pandemian vuoksi, ei vielä ole tietoa, mitä voimme ja mitä emme voi tehdä. Lisäksi aussidollarin arvo on alimmillaan sitten meidän Australiaan-muuttomme, eli matkabudjettimme on ottanut pienoisen kolauksen. Kirjoitan raha-asioista, budjetista ja yllättävistä menoista erillisen postauksen tuonnempana.

Saa nähdä, millaiseksi irtiotto tästä muokkautuu, missä käymme, mitä on jätettävä väliin - jos siis matkoja voi edes muuttaa. Italian-matkaamme ei voinut perua "vain" huolen vuoksi, nythän kaikkialle maahan ei enää saa matkustaa ja ainakin Finnair on perunut liudan lentoja. Minne reissumme vie seuraavaksi ja milloin, ei ole itsellemmekään juuri nyt selvää.
Siispä keskitymme nauttimaan Netflixin antimista ja perusarjesta.

Rooma <3

Rooman parhaita muistoja: kun puoliso ottaa vauvan mukaansa nähtävyyskierrokselle - itsehoitosetti äidille.