Ensimmäinen kuukausi Vancouverissa

Olemme nyt asustelleet Vancouverissa viittä vaille kuukauden. Ensivaikutelmat ovat erinomaiset, sillä Vancouver sijaitsee onnekkaasti varmaan maailman kauneimpiin lukeutuvassa notkelmassa; vuoriston, merenlahden ja jokisuiston laaksossa. Täällä voi kirjaimellisesti paistatella päivää biitsillä samalla kun takana siintävät lumihuippuiset vuoret. Ainoastaan Japanissa ja Norjassa on ollut yhtä luonnonkaunista - ehkä Uusi-Seelanti yltää samaan ja nämähän ovat aina makuasioita. Ainakin minulla, pohjoisen kasvatilla, täkäläinen alkukesän huumaava vihreys verrattuna Perthin kuivaksi kärähtäneeseen luontoon vain soittelee jotain sielun kieliä syvemmin. 

Muttamutta. Vancouverissa (ehkä Kanadassa ylipäätään?) yhteiskunnallinen eriytyminen, luokkajako tai sosiaalinen eriarvoisuus ovat Suomea ja myös Perthiä pahemmassa jamassa. Asumme tällä hetkellä varsin fiinillä alueella - kategoriaa Espoon Westend tai Perthin Cottesloe -, jonne päädyimme enimmäkseen sattumalta: täältä löytyi vuokralle täysin varusteltu kellarikolmio "sopuhintaan" eli 2100e/kk. Mielestäni aivan järkky hintataso, kun maksamme Perthissä asuntolainaa ok-neliöstä 925e/kk. 

Kuitenkin kellarikolosemme oli edullisin tarjolla olevista, joista on järjellinen työmatka UBC:n kampukselle. Asunto on ollut ihan ok, vaikkakin hieman kostea ja jatkuvaa tuuletusta vaativa, koska sijaitsee kirjaimellisesti maan alla (meillä on vain yksi ikkuna, etuovessa). Kuitenkin sijainti on mahtava, sillä pystymme työpäivän jälkeen suuntaamaan joko merenrantaan, vuorille, keskustaan tai North Vancouverin hipsterialueille (mukavia rantaravintoloita, leikkipaikkoja ja eläväistä menoa) ihan kävellen tai hyppäämällä pikavuorobussiin. Lisäksi alue on kaunis, viihtyisä, leppoisa ja turvallinen.

Miten eriarvoisuus näkyy? Vancouverissa on erittäin selkeä aluejako siinä, kuka "kuuluu" minnekin: ei niinkään etnisen taustan pohjalta, vaikka sekin vaikuttaa, niin monikulttuurisen vastaanottavainen kuin kaupunki onkin. Määrittäjänä on tulotaso, koulutustaso ja raittiuden taso tai ainakin sallitut vs. kielletyt päihteet. Täällä tuoksahtelee vähän kaikkialla kannabis, laillinen päihde tupakan ja alkoholin rinnalla. Myös siis täällä meidän kultapossukerhomme kaduilla. Mutta, Vancouverissa on Kanadan pahin huumeongelma ja se keskittyy Downtown Eastside-alueelle eli keskustan itälaidalle. 

En ole itse ollenkaan perillä huumeista tai niiden välisistä eroista, mutta ilmeisesti täällä käytetyimmät aineet ovat heroiini ja fentanyyli ja aiheuttavat erittäin vaikeaa ja rappeuttavaa riippuvuutta. E ja veljeni ajoivat bussilla Eastsiden halki matkalla muualle ja palasivat kotiin kirjaimellisesti kyynelissä, niin rankkaa ihmisrauniokohtaaminen oli. Miksi juuri Eastside on moinen vyyhti? Syitä on monia ja ristiriitaisia, ja selitys asialle riippuu täysin lähteestä. Sen verran sain selkoa, että alue on vetänyt puoleensa vaikeuksissa olevia ja syrjäytyneitä ainakin 1960-luvulta saakka ja sinne on muodostunut tavallaan "kaikki käy, emme tuomitse, mutta saatat kuolla"-mentaliteetti, sekä asukkaiden, käyttäjien että viranomaisten taholta. 

Täältä meiltäpäin lukien Eastside voisi olla vaikka kuussa, niin erilaista on elämä vain kymmenen kilometrin päässä. Tavallaan tämä on hyvä ja leppoisa asia: on mahtavaa, kun voin asioida ja työskennellä lähikirjastossa ilman minkäänlaista pelkoa hankaluuksista tai vaaroista - nimittäin omalla asuinalueellamme Perthissä on myös jonkin verran levottomuuksia ja harva se viikko joku laitapuolen kulkija saa (sinänsä vaarattoman, silti säikäyttävän) raivarin kirjastossa. En kuitenkaan pysty olemaan ajattelematta, miten yhteiskunta voi pitkän päälle toimia niin, että osa eristäytyy omalle vuorelleen (Vancouverissa kirjaimellisesti) kartanoihinsa aitojen taa, kun taas osa rämpii elantoa roskiksista tai sitäkin epähumaanimmin. 

Omakin asukkuutemme hieman heijastelee luokkajakoa: kellarikolmio on mahdollisesti tehty rakennusluvatta, sillä omistaja on tiukka siitä, että emme millään lailla "paljasta" asuvamme täällä. Ovemme on ison omakotitalon takana ja asunnollemme johtava kyltti oli otettu saman tien pois kun sen löysimme. Emme ole tavanneet omistajaperhettä kertaakaan: aina kun näemme heitä ohimennen etupihalla, he eivät noteeraa meitä mitenkään, edes tervehtien. 

Toisaalta he hoitavat kaikki vuokranantajavelvollisuudet oikein, eivätkä ehkä vain halua meidän kuvittelevan, että voimme kaveerata: silloinhan voisi alkaa vaikkapa pyytää palveluksia tai alennusta. Mutta kokemus on aavistuksen absurdi  ja välillä tuntuu, että asumme piilobunkkerissa kuin mitkäkin parasiitit -- emme oikeasti "kelpaa" tälle alueelle, sillä tulotasomme ei huitele samoissa sfääreissä. Liikumme bussilla ja jalan, kun vuokranantaja parkkeeraa kaksi Teslaansa makkarimme yläpuolelle autotalliin. Arvailen, että naapurustossa ei katsottaisi hyvällä omakotitalon jakamista vuokraosuuksiksi (en tiedä, onko täällä amerikanmallista HOA:aa eli homeowners association, millä on laajasti valtaa sanella asukkaiden elämää). Kuitenkin kolmio oli tarjolla ihan Booking.comissa ja on siellä ollut vuosia, eli tuskin mistään huijauksestakaan on kyse. Outoa. 

Luokkaerot näkyvät myös ruokakaupoissa. Täällä on selkeästi kahden eri tulotason ja myös koulutustason tai ainakin terveystietoisuuden kauppoja. Löytyy fiinimpiä luomuun, terveellisyyteen ja uniikkeihin artisaanituotteisiin perustuvia kauppoja, ja toisaalta halpaa bulkkia myyviä kauppoja. No, meillähän eivät rahat riitä noihin kroisosten kauppoihin ainakaan jatkuvasti, sillä niissä tuotteiden hinnat ovat noin puolitoistakertaiset Perthiin verrattuna. Tosiaalta bulkkikaupoista löytyy lähinnä huoltoasematasoista tarjontaa, eli niistä ei voi ostaa jatkuvasti, jos terveellisyys ja tuoreus kiinnostaa. Mielestäni tämä on kiintoisa kulttuuriero verrattuna Australiaan ja myös Suomeen, joissa kummassakin on muutama monopolikauppaketju sekä "uutena tulijana" ehkä Aldi/Lidl, mutta kaikista kaupoista saa sekä terveellistä että vähemmän terveellistä, luomua ja normia, luksuksempaa ja halvempaa. Täällä taas kauppaketjut/kaupat sinällään näyttävät erikoistuvan asiakaskuntansa mukaan. 

Muistan vielä edelliseltä Kanadan-keikalta (vaihto-opiskelijajakso n. 15 vuotta sitten...), miten järkyttynyt silloin olin ihmisten keskimääräisestä terveys- tai ravitsemustietämyksen puutteesta. Silloinen tilanne preerialla ja nykyhetki rannikon metropolissa ovat varmasti erilaiset, mutta edelleen häkellyn ihmeellisistä ruoka-aineista. Esimerkiksi leivonnaiset ovat jättisuuria, jopa Australiankin mallia suurempia: jos aussipaakkelsit ovat tuplakokoa Suomeen nähden, Kanadassa linjana on triplaus. Lounaskahviloiden tarjonta on sekä Suomessa että Australiassa mielestäni laadukasta ja terveellistä noin keskimäärin, ja kasvisten ja vihannesten merkitys ymmärretään. Vancouverissa puolestaan lounaskahviloissa normisettiä vaikuttavat olevan erilaiset piiraat ja leivonnaiset, sekä tietenkin purilaiset, ranskikset ja lämpimät leivät. Esimerkiksi wrapeissa ei välttämättä ole lainkaan salaattia sisällä -- ainoastaan kinkkua tai kalkkunaa ja juustoa --, kun itse miellän wrapin salaatin vaihtoehdoksi. 

Osallistuin post doc-orientaatiopäivään UBC:llä ja sielläkin aamukahvitarjottimilla komeili vauvanpään kokoisia sokeripommeja: muffineja, croissantteja ja cheddar-skonsseja. Australiassa kaikki kokoustarjoilu on mallia hedelmälautanen, vihannes-dippi-lautanen ja ehkäpä sushia tai niitä kasvispainotteisia wrappeja. Huom, en tässä nillitä tai valita siitä, että sain ilmaista ruokaa, jonka tietenkin söin! Lähinnä havainnoin kulttuurieroja. Vielä hiilarointiakin kummempaa on lisäaineiden ja sokereiden läsnäolo ihan kaikkialla. Ostin samaa Quaker-merkkistä pikakauraa, jota Perthissäkin syömme. Täällä jäi lautaselle, koska valmiiksi maustetusta annospussista puolet on sokeria eli ällömakeaa. Samoin valmispizzan pohjat tai paahtoleivät saattavat maistua pullalta. Ihan kaikkeen lisätään maissisiirappia (USA:n malliin). Omituisin tuote on coffee mate, jauhemainen kahvinvalkaisija, joka on kirjaimellisesti valkaisijaa: kemiallisia lisä- ja väriaineita, ei halaistua sanaakaan mistään aidosta. 

Työskentelyyn täällä en ole saanut varsinaista tatsia, siis työpaikkakulttuuriin. Pakerran tällä hetkellä omaa tutkimustani etätyönä lähikirjastolla, ja osallistun orientaatioihin ja vastaaviin kampuksella paikan päällä. Kuitenkin akatemian hierarkkisuus on jo tullut vastaan, verrattuna Suomeen tai Australiaan. Yliopistolla kaikkia tohtorinarvon saaneita puhutellaan puoliväkisin tittelillä tohtori (tai professori), ja post doc- eli tutkijanuran alkuvaihe nähdään oikeastaan opiskelijuuden vaiheena, ei itsenäisenä asiantuntijuutena.

Täällä siis on ensin undergrad eli kandidaatintutkinto, jonka päälle voi suorittaa postgrad eli maisterin tai tohtorin tutkinnon. Normiopiskelijat jättävät opinnot kandiin ja lähtevät työelämään. Vain akateemisesti suuntautuneet jatkavat maisterivaiheeseen, ellei työelämä sitä erityisesti vaadi, kuten esimerkiksi lääketieteessä. UBC on luonnon- ja lääketieteellispainotteinen yliopisto ja niinpä myös post doceista suurin osa on lääketieteen tai siihen liittyvien tieteiden (farmakologia, biokemia, muut labra-aiheiset) edustajia. He myös työskentelevät hyvin suoraan projektijohtajansa alaisuudessa ja tämän tutkimusta edistäen, sen sijaan, että vetäisivät omaa tutkimusta. Olinkin orientaatiopäivässä ainut humanisti ja suorastaan kummajainen, koska minulla ei ole esihenkilöä tai valvovaa johtajaa. Minulla kyllä on täkäläinen ohjaaja, jota tosin tapaan harvakseltaan - vielä en kertaakaan. 

Ensihuumassamme ja Vancouver-ihastuneisuudessamme aloimme jo haikailla muuttoa tänne. Kuitenkin lähempi syyni hieman romutti intoa. Kanadassa ei tunneta long service leavea, pitkän palveluksen vapaata, Australian työväestön motivoijaa: 7-10 vuoden työuran jälkeen saa kolme kuukautta ekstralomaa täydellä palkalla tai puoli vuotta puolella palkalla, siis joka vuosikymmenen jälkeen yhden jakson uudestaan. Aussilassa vuosiloma on vähintään neljä viikkoa, Kanadassa lakisääteisesti kaksi (toki työnantajat voivat tarjota enemmän). Muutenkin työkulttuuri ja palkkataso vaikuttavat amerikkalaisilta eli ihannoidaan ylitöitä, siedetään matalahkoa palkkaa ja kärvistellään epävarmoissa työsuhteissa. Tietysti nämä riippuvat aina työnantajasta. 

Vancouverin näkyvin huonoin puoli meille on maailmanlaajuisesti korkea hintataso, mukaanlukien tippauskulttuuri, sekä taxes and fees-systeemi. Täällä siis kaikissa palveluammateissa osa ellei koko palkka perustuu tippeihin, joita on käytännössä pakko antaa vähintään 15%, toiveena jopa 25%. Mitkään hinnat missään, edes ruokakaupassa, vaatekaupassa tai museon ovella, eivät ole ne, jotka hintalapuissa näkyvät, vaan niihin lisätään kassalla erilaisia ALVeja ja mitä lie palvelumaksuja. Täten jokainen ostos maksaa vähintään 15% enemmän kuin mitä itse luulet menun, hintalappujen tai muiden listausten pohjalta. 

No entäs aivan perusarki? 

Ensimmäiset pari viikkoa käytimme enimmäkseen lomailuun. Veljeni vieraili täällä ja kiersimme kuumeisella innostuksella kaiken turistioppaissa mainitun sekä enemmän. Olemme ehtineet käydä Whistlerissä, lähivuorilla, monissa Vancouverin eri kaupunginosissa, tiedekeskuksessa, museoissa, akvaariossa, näköalapaikoilla, kasvitieteellisissä puistoissa, taidegallerioissa... sekä ajoimme ympäri Vancouver-saarta, joka on siis kaupungista erillinen, Pohjois-Amerikan rannikon suurin saari parin tunnin lauttamatkan päässä. Siellä suunnitelmamme menivät hieman mönkään, sillä saaren itä- ja länsirannikkoa yhdistävä ainut tie katkesi metsäpalossa juuri samana päivänä, kun olisimme matkan taittaneet (tie oli lopulta poikki kaksi viikkoa). Äkkiä Google Mapsin varassa uudet suunnitelmat, uudet majoitusvaraukset, ja nokka kohti muita maisemia. Onneksi sentään näin päin, eli emme jääneet saaren vastarannalle jumiin sammutusta ja tienraivausta odottamaan. 

Kanadaan on sikäli helppoa asettua, että olo on hyvin tervetullut. Kukaan missään ei ole millään lailla ilmaissut, että emme kuuluisi tänne (paitsi vuokraisännät mykkyydellään tavallaan...), päinvastoin. Kanadalaiset ovat maailmanlaajuisesti tunnettuja kohteliaisuudestaan ja ystävällisyydestään. Jopa vessagraffitit näyttävät olevan kiltimpää kielenkäyttöä kuin Australiassa ja Suomessa, ja eräänä päivänä bussissa todistimme bussikuskin ja kodittoman välistä konfliktia, joka kuitenkin päättyi siihen, että ilkeästi kettuillut matkustaja toivotti hyvää päivänjatkoa kuskille. Toisin kuin Perthissä, en ole kertaakaan joutunut selittämään kellekään, mistä olen ja miksi tulen, miksi minulla on aksentti -- Perthissä tätä yhä jaksetaan ihmetellä 12 vuoden jälkeen, vaikka kolmasosa asukkaista on ulkomailta kotoisin. 

Tällä hetkellä arkemme rullaa samanoloisesti kuin Perthissäkin (tosin ilman päivähoidon suomaa jelppiä = hitaammalla työskentelytahdilla): käyn töissä joka toinen päivä ja E puolestaan suorittaa diplomiopintojaan loppuun joka toinen. Vuorottelemme pikkujepen vahdintaa, sillä emme näin lyhyellä reissulla ole oikeutettuja mihinkään hoitotukiin tai -paikkoihin eikä kultahammasalueellamme edes ole juurikaan lasten palveluja, kuten lapsiparkkeja. Muutamia mukavia leikkipuistoja sentään on. Arki on toisaalta haastavampaa täällä, väliaikaismajoituksessa, kun kodin tarjonta on rajoitettua (ei ole mausteita, ruokaöljyä, raastinrautaa, monia paistinpannuja jne talon puolesta), eli ruuanlaitto ja muutenkin kotityöt sujuvat hieman takamatkalta. Lasta on hankalampaa leikittää/viihdyttää, kun leluja on nuukasti. Askartelemmekin paljon pahvipakkauksista, niitä on hauska maalata vesiväreillä eikä väripaketin kanniskelu matkalaukussa paljoa paina. 

Kuitenkin uuden maan ja kaupungin kokeminen yhdessä palkitsee niin paljon, että pikkuhankaluudet unohtuvat joka ilta, viimeistään uuden mielekkään aamun koittatessa. Suosittelen samoin tunteville!

Vancouver lähivuorelta katsoen, Cypress Lookout. 

Lähirinteen kartanot. Emme ihan tällaisessa asu.

Vancouver on kiireinen satamakaupunki niin tavarankuljetuksen kuin turisminkin saralla. Kesäkausi on täynnä risteilyaluksia, reitillään Alaskaan.

Yllä ja alla: Victorian arkkitehtuuria Vancouver-saarella.

Outoa evästä. Juustoraasteleipä, limpusta puolet. Kuulemma alkuruoka esim. pizzalle (!).

Vancouver-päiväkirja, täällä ollaan!

Terveisiä Vancouverista! Kirjoitin viimeksi toukokuun alussa, ja tässä välissä on ehtinyt tapahtua paljon. Vietimme aikaa Suomessa sukuloiden, osallistuin E:n kanssa tohtoripromootiooni Jyväskylässä, ja siirryimme koko perheenä Kanadaan kesänmittaiselle tutkijavierailujaksolle. Mistähän päästä aloittaisi? Kronologisesti varmaan helpointa. 

Jyväskylässä vietettiin suorastaan jättimäistä promootiojuhlaa toukokuun lopussa, kun 400 maisteria, tohtoria sekä näiden seuralaista juhli akateemisia saavutuksiaan. Promootioita on vain muutaman vuoden välein eikä niihin tietenkään osallistu jokainen valmistunut, toisaalta promootioon saa tulla vaikka vuosikymmenen "myöhässä". Eli jokainen vielä promotoimaton valmistunut saa osallistua halutessaan. Kynnyksenä monelle varmastikin on hinta: promootion osallistumismaksu on useita satasia, seuralaiselta samoin. Muita rahareikiä ovat ihan paikalle matkustus ja majoittuminen, sekä tietenkin juhla-asu, hattu ja miekka. Laitoin mielenkiinnosta ylös, paljonko osallistumisemme kaikkinensa maksoi, ja tällainen oli kuitti: 

Osallistumismaksut, 250€ tohtorit ja 230€ seuralaiset

Majoitus kaksi yötä, kaksi henkeä 98€ ("boutique"-hostellissa)

Bussit Jyväskylään ja sieltä pois, yht. 110€

Kaksi juhla-asua minulle (miekanhiojaisiin eli promootion aaton juhlaan, sekä itse promootioon ja illallistanssiaisiin, sis. kaikki pakolliset eli kengät, laukku, juhla-hanskat, mustat sukkahousut, miekkavyö ja musta sateenvarjo) 200€

Frakkipaketin vuokra E:lle, pakolliset kaksi versiota (musta liivi, valkoinen liivi, lakerikengät, mattakengät) 260€

Tohtorinhatun ja lyyran vuokra postikuluineen 170€

Miekka 0€, koska sain lainaan yliopistolta kyselemällä

Yhteensä 1318€

Onnistuin mielestäni puristamaan kulut minimiin, sillä kokosin juhla-asut kasaan jo omistamistani vaatteista sekä kirpparilöydyistä, vaikkakin jouduin ostamaan uutena alesta polvipituisen mustan cocktail-mekon - tein siitä siis iltapuvun lisäämällä pitkän mustan hameen. Pukukoodi juhliin on tiukka ja ehdoton, eli vaikka sävelsinkin asujen kanssa, niiden piti kuitenkin mätsätä vaadittuun. Lisäksi säästimme liikkumisessa (bussi junan sijaan) ja majoituksessa (hostelli hienomman vaihtoehdon sijaan). Myös miekan laina ostamisen tai vuokrauksen sijasta tiputti yhteissummaa useilla satasilla. 

No, nyt kun on saatu kuiva kirjanpito alta pois, kannattiko panostus? Kyllä, ehdottomasti. 

Juhlat olivat kaksipäiväiset - kolmaskin päivä olisi ollut valittavana, mutta sen jätimme pois lastenvahti- ja kulusyistä, mutta oikeastaan enimmäkseen siksi, että emme ehtineet ilmoittautua siihen ennenkuin järviristeilypäivä oli loppuunmyyty. Juhlat olivat hyvin perinteiset akateemisuudessaan ja peräti ihmettelin, miten historiallisen hieno henki niihin saatiin klassisuudella: kaikki ohjelmat ja esitykset olivat joko kuorolaulua ilman säestystä, runonlausuntaa, puheita tai instrumentaalimusiikkia. Promootiopäivän iltana tanssittiin myös vanhojentanssit, mutta me emme tanssilattialle päässeet harjoituksen puutteen vuoksi: harjoituksiin olisi pitänyt osallistua Jyväskylässä ainakin yksi kerta ennakkoon ennen h-hetkeä. Juhliin tietysti kuului myös gourmet-ruokailua viinien kera kaksien illallisten merkeissä, sekä paljon sosialiseeraamista pöytäseurueen kanssa. Tässä ratkaisevasti auttoi Australiassa opittu small talk-taito, sillä pöytäseurueet olivat suomalaiseen tapaan hieman jäässä alkuun. 

Juhlista jäi hienoja muistoja ja mielestäni varsin tyylikkäitä kuvia. Ainut "moka" oli, etten testannut hatun kanssa minkäänlaista kampausta ennakkoon ja promootioaamuna väsäämäni lettinuttura ei sitten sopinutkaan lierin alle, kun hattu painettiin päähäni juhlavassa seremoniassa. Aavistuksen liian suuri vuokrahattu lipsahteli silmilleni siihen malliin, että perässä kulkeva kysyi, annettiinko minulle väärä hattu! Tilanteen korjasi nutturan nopea purku kahdeksi letiksi, kun en muutakaan keksinyt paniikissa. Mutta aika pieni murhe tuo. 

Tämäkin juhla tosin hiukkasen jäi muun matkustuksen ja sen tuoman jännityksen/innostuksen jalkoihin, samoin kuin väitöstilaisuuteni. Väittelyni jälkeen helmikuussa 2020 lähdimme melkein suorilta Italiaan kiertelylomalle ja siitä meidän oli tarkoitus jatkaa maailman ympäri, mutta korona katkaisi siltä suunnitelmalta siivet (ja vei lentolippurahat) kuten muistamme. Nyt lähdimme Jyväskylästä samantien Espooseen odottelemaan seuraavalla viikolla lähtenyttä "muutto"lentoamme Kanadaan. Ja täällä ollaan nyt!

Saavuimme Vancouveriin reilu viikko sitten ja olemme jo nyt kierrelleet kaupunkia ja seutua siihen malliin, että aika tuntuu kuukaudelta. Vancover on ainakin vierailijan silmin mahdollisesti yksi maailman kauneimpia kaupunkeja* tai ainakin yhdellä kauneimmista paikoista. Arkkitehtuuri sinällään ei ole mitenkään pysäyttävää, vaan aika geneeristä ja elementtipohjaista teräs-lasi-betoni-pilvenpiirtäjärakentamista. Mutta kaupungin vihreys ja sijainti meren, jokilaaksojen ja vuorten helmassa ei voisi upeampaa olla. 

*Vancouverissa tosin on Kanadan kaupungeista eniten(?) sosiaalisia ongelmia, mikä näkyy käsiin räjähtäneenä kodittomuutena ja huumeidenkäyttönä tietyillä alueilla, Downtown East Side etenkin.

En oikein osaa vielä pukea sanoiksi kaikkea näkemäämme, joten palaan Vancouverin ja Kanadan kuvailuun tuonnempana. Mutta yksi asia on varma: tämä(kin) reissu vahvistaa vakaumustani siitä, että matkustaminen ja ylipäätään liikkeellä olo on ihmisen parasta aikaa. Uusissa tai tutuissa maisemissa, ympäristössä liikkuminen ja sen tutkiminen monin eri tavoin - kävellen, pyöräillen, uiden, kiipeillen, junalla - on palkitsevaa sinällään ja ruokkii kehoa ja mieltä. Vaihtelu virkistää ja vaihteleva liikkuminen virkistää vielä enemmän, siis vastakohtana tietokoneen ja ruutujen ääressä nökötykselle. Vaikka koneella tätä bloggaan ja töitäkin täällä tulee tehdä, matka antaa taas paljon uutta pontta sille, että järjestän työpäiväni toisin myös jatkossa: mahdollisuuksien mukaan liikunnan ja maailmantutkimisen ehdoilla tai ainakin niitä mukaan ujuttaen. 

5x puoli miljoonaa - Australia uutisissa

Blogini saavutti sille hiljaisesti asettamani virstanpylvään eli puoli miljoonaa lukukertaa, hip hip!

Vaikkei luku sinällään muuta mitään, on mahtava tietää, että laskennallisesti 10% suomalaisista on ollut kiinnostuneita jutuistani liittyen Australiaan, elämänmuutoksiin, maastamuuttoon, työnhakuun ulkomailla, jii än ee. Vaikka blogi lähtikin päiväkirjasta itselle ja tutuille, luonnollisesti lukijakunnan kasvu ja kävijöiden uskollisuus motivoivat kirjoittamaan yhäti, vaikka Australia/Perth alkaa olla itselleni tuttua huttua ja varsinaisia uusia avauksia aiheesta on ajoittain vaikea löytää.

Tällä kertaa ajattelin, lukijamäärää juhlistaakseni, tarttua teemaan puoli miljoonaa. Millaisia uutisia tai ilmiöitä liittyy Australiaan hakusanoilla "half a million Australia"?

1. Australiassa opiskelee yli puoli miljoonaa ulkomaista opiskelijaa, tarkemmin sanoen noin 540 000. Australia on heti USAn jälkeen suosituin englanninkielinen opiskelumaa, taakse jäävät mm. Iso-Britannia ja Kanada.

Australian suosio ei sikäli yllätä, että jos olisin itsekin opiskelupaikkaa vailla, seikkailullinen vuosi tahi muutama Australiassa kiinnostaisi kyllä. Aussilaan on vaikeahko saada työviisumia, kun taas opiskeluviisumin saa, jos saa opiskelupaikan, ja sen taas saa rahalla. Opiskeluviisumilla saa tehdä töitä max 25h/vko, oppilaitosten virallisina loma-aikoina rajoittamattomasti. Opiskeluviisumilla voi myös tuoda kumppaninsa maahan, joka saa samat työnteko-oikeudet. Eipä ihme, että opiskelu ja opiskeluviisumi ovat kuumaa valuuttaa Australiaan haikailevien nuorten aikuisten keskuudessa.

Opiskelu ei ole täällä halpaa saati ilmaista, mutta opintoihin voi anoa Suomesta opintotukea ja niitä voi rahoittaa sillä viisumin sallimalla työnteolla. Kannattaa kuitenkin olla tarkkana, millaisen kurssin ja millaisessa oppilaitoksessa valitsee - osa on mielestäni aika ala-arvoisia tutkintomyllyjä, joissa oppiminen on nimellistä. Toisaalta Australiassa on huippuyliopistoja ja maineikkaita korkeakouluja, eli valinnanvaraa on.

Suomalaisia (ja pohjoismaisia) opiskeluhalukkaita ohjeistaa ja auttaa Adelaidesta käsin tuttuni Kia Australia Study Educational Services´stä. Häneltä voi kysellä suoraan lisää, jos opiskelu ja viisumi ovat to do - listallasi.

2. Perthiläisistä puoli miljoonaa on julkisliikenteen ulottumattomissa. Tämä kuvaa Perthin kaupunkirakennetta loistavasti, sillä Perthin metropolialueella asuu 1.5 miljoonaa ihmistä, joista siis kolmannes ei ole lähelläkään bussi- tai juna-asemaa.

Perth leviää ja kasvaa jatkuvasti yhä kauempana sijaitseviin esikaupunkeihin. Osa niistä on fiksusti suunniteltu ja sisältävät kaikki keskeiset palvelut, joten ne ovat enemmän omakotitalokyliä kuin nukkumalähiöitä. Kuitenkin nukkumalähiöitäkin yhä rakennetaan aktiivisesti, ja niihin muutetaan innolla, sillä ostohinta ja asumiskulut ovat jopa puolet vähemmän kuin keskustammassa. Mutta, jokapäiväinen autoilu töihin jopa tunnin suuntaansa ei voi olla kummoista herkkua.

Julkisliikenne tuntuu täällä olevan joka vaaleissa kiistakapula, mutta mitään isoja ratahankkeita tai uudistuksia ei ole valmistunut koko tänä lähes kahdeksana asumisvuotenani. Yhtä junareittiä on jatkettu pohjoisen kauimpiin lähiöihin, mutta siinäpä se. Edes lentokentälle ei vielä/edelleenkään pääse junalla. Tosin sinne pitäisi päästä joskus vuoden 2020 kuluessa, jos uusin raideyhteys valmistuu ajoissa. Yleensähän ne eivät valmistu ajoissa, jos Länsimetroa Suomessa pohdiskelee...

3. Vuokralaiset tarvitsevat puoli miljoonaa enemmän säästöjä kuin kodinomistajat eläköityessään, laskeskeli Australian eläkerahastojen kattojärjestö.

Aussilassa eläkerahasto eli super on pakollinen, mutta kunkin itsensä hallinnoitavissa. Superia voi siis kerryttää itsenäisesti sijoittamalla, tai laittamalla rahat valmiiseen fundiin eli rahastoon. Omani on Länsi-Australian julkissektorin rahasto GESB ja olen ollut sen toimintaan ihan tyytyväinen. Suomessahan ei välttämättä edes tiedä, minne rahastoon työnantaja maksaa, saati miten hyvää tuottoa oma eläkerahasto tekee. Täällä rahastosta tulee tiliote kuten pankistakin, ja sijoituksia voi itse säätää ja muuttaa tuotto-odotusten mukaan.

Miksi vuokralaiset tarvitsevat enemmän säästöjä? Super-rahastosta ei saa rahojaan käyttöön ennen tiettyä ikää, tällä hetkellä 60v (55v jos on syntynyt ennen tiettyä vuotta). Rahat voi nostaa pois könttänä, tai kuukausierinä, tai näiden kombona. On jokaisen omalla vastuulla hallinnoida omaa superia niin, että laskee sen riittävän koko loppuelämän, kun siltä alkaa nostaa rahaa eläkeiässä. Kodinomistajilla on aina mahdollisuus myydä asunto, jos super uhkaa huveta, kun taas vuokranneilla ei tätä samaa turvaverkkoa ole.

Laskelmien mukaan superia tarvitaan ainakin puoli miljoonaa dollaria, jotta se kerryttäisi turvallisen $60 000/v tuoton, jolla pariskunnan tulisi pystyä elämään. Läheskään kaikki eivät kuitenkaan työuransa aikana ehdi haalia tuota puolta miljoonaa eläkerahastoon, ja Australiassakin on erillinen vanhuuseläke, jota voi saada, jos on pienituloinen ja superista rahat vähissä. Se on tällä hetkellä noin $400/vko - jotakuinkin sama summa kuin keskivertokolmion vuokra viikossa. Eli kukkaronnyörit on paras pitää tiukalla pelkällä vanhuuseläkkeellä.

4. Lapsen lähettäminen yksityiseen peruskouluun maksaa noin puoli miljoonaa. Aussilassa peruskoulun, kolmetoista luokkaa, voi suorittaa joko julkisella tai yksityisellä sektorilla. Koulua on esikoulusta kutosluokkaan ja sen jälkeen vuosikurssit 7-12.

Itse olen liian suomalainen eli kunnalliseen/valtiolliseen koulujärjestelmään niin tottunut, etten näe juurikaan syitä lähettää lasta yksityiskouluun. Julkissektorin koulukaan ei ole aivan ilmainen, mutta maksut jäävät kuitenkin satasiin vuodessa tonnien tai kymppitonnien sijasta. Täällä yksityiskoulut usein ovat katolisten järjestöjen ylläpitämiä eli ainakin nimellisesti uskonnollisia. Muutama tuttu vanhempi on selittänyt, että oman alueen akateemisesti tai maineellisesti paras koulu saattaa olla se yksityinen, tai yksityiskoulussa on tarjolla sellaista ekstraa, mitä julkisissa ei ole, vaikkapa jokin musiikki- tai urheilu-erikoistumisväylä.

Varmasti yksityiskouluissa on puolensa, eihän niitä muuten olisi, mutten itse näe mahdolliseksi maksaa puolta miltsiä ennenkuin lapsi on edes yliopiston tai TAFEn eli ammattikorkeakoulun porteilla. Ne kun maksavat aivan väistämättä useita tuhansia, jopa kymppitonneja, lukukaudessa.

5. Australian pääministeri osoittaa puoli miljardia sotamuseoon. Tämä on jo eri skaalassa kuin puoli miljoonaa, mutta tuli hakusanalla esiin, joten laitetaan mukaan. Aussilan kohtalaisen epäsuosittu pääministeri, oikeiston Scott Morrison, teki jälleen oudohkon investointipäätöksen osoittaessaan 500 miljoonaa dollaria Australian War Memorial- muistokohteen / museon laajentamiseen, vaikka kriitikot vaativat, että sama raha käytettäisiin veteraanien palveluihin. Australian War Memorial on Canberrassa sijaitseva kuuluisa nähtävyys.

Morrison on aiemmin ollut tapetilla mm. budjetoituaan lähes seitsemän miljoonaa dollaria kapteeni Cookin laivan näköismalliin, jonka on tarkoitus purjehtia Australian ympäri juhlistaakseen kapteeni Cookin 250 vuotta sitten tekemää löytöretkeä tänne. Huono homma vaan, että kapteeni Cook ei löytänyt Australiaa (aboriginaalit asuivat mantereella jopa 60 000 vuotta sitten ja ensimmäiset valkoisetkin visiteerasivat jo 1600-luvulla, Cook kartoitti pelkästään mantereen itärannikkoa 1770-luvulla), eikä myöskään koskaan purjehtinut Australian ympäri.

Näköislaivan rahoitusta perusteltiin mm. sillä, että näin "uudelleenluodaan Cookin purjehdus", mikä oli faktuaalisesti väärin. No, tekevälle sattuu. Edellinen pääministeri, Scott Morrisonin yllättäen syrjäyttämä Malcolm Turnbull budjetoi puoli miljardia verovaroja kavereidensa "mertensuojelusäätiölle" ilman kilpailutusta tai raporttijälkiä siitä, miksi juuri kyseinen järjestö sai rahat eikä joku tunnetumpi, läpinäkyvämmin toimiva tai aidosti rahat ansaitseva.

Kapteeni Cookin alus HMS Endeavour, maalaus Samuel Atkins, National Library of Australia.

Mihin mielipaikkaan kuulut?

Vastasitko vuosi sitten väitöstutkimuskyselyyni mielipaikasta? Mielipaikka on määritelmällisesti paikka, jota käytät lievittääksesi stressiä, kokeaksesi olosi eheämmäksi ja tasapainoisemmaksi. Tällä hetkellä mielipaikkatutkimusta tehdään paljon luontoon liittyen, koska luonnolla on tutkitusti paljon mieltä ja kehoa lataavia ominaisuuksia. Oma tutkimukseni laajentaa aihetta myös kaupunki- ja sisätiloihin, joita ei ole paljoa tutkittu siinä oletuksessa, että niissä on enemmän stressitekijöitä (melu, saasteet, väkijoukot jne) kuin luonnossa. Kohderyhmänä olivat eritoten suomalaiset ekspatit, ajatuksella, että tutkin samasta kulttuuritaustasta tulevaa joukkoa, joilla on kokemusta muistakin maantieteellisistä ja kulttuurisista seuduista.

Tutkimukseni eräs tavoite oli pohtia esteettisten kokemusten merkitystä stressinpoistoon ja siitä löytyikin paljon merkkejä. Esteettisillä kokemuksilla tarkoitin sekä positiivisia kehollisia tuntemuksia, että kauneuden kokemuksia. Lähes jokainen eli 95% vastaajista sanoi, että valitsevat sellaisia paikkoja, jotka miellyttävät esteettisesti, ja 82% vastasi, että esteettisillä elementeillä on melko tai erittäin tärkeä merkitys rentoutumiselle. Visuaalinen kauneus huomattiin varmimmin, mutta eri ihmiset näkivät sitä eri asioissa. Luonto oli todennäköisin kauneuden lähde, mutta moni koki sitä myös arkkitehtuurissa, tavaroissa, kanssaihmisissä ja eläimissä.

Seuraavaksi tärkein esteettinen elementti oli moniaistisuus eli yleisesti moninaiset positiiviset aistimukset, ja kolmanneksi tärkeintä oli miellyttävä äänimaisema eli joko hiljaisuus tai vaimeat, rauhoittavat luonnon äänet. Myös muita aistimuksia mainittiin, kuten miedot tai miellyttävät tuoksut, sekä mukava asento tai kosketustuntemus, kuten lämmin vesi tai puhtaat lakanat. Olennainen elementti mielipaikassa oli tunnelma, joka muodostuu aistimuksista, ajatuksista, muistoista ja mielleyhtymistä. Tämä voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta on melko uusi havainto ympäristömieltymystutkimuksissa, jotka usein keskittyvät biologisiin tarpeisiin ja vaistoihin.

Tulosten analysointi on ollut kokopäivätyön ohessa hidasta, mutta akateeminen artikkeli valmistuu hitaan varmasti. Aineistosta "nousi" viisi kokijaprofiilia, eli vastauksia siihen, millaisissa paikoissa latautuu parhaiten ja mikä on lataavassa/voimaannuttavassa ympäristössä tärkeää. Mihin profiiliin itse kuulut, vai kuulutko ehkä useampaan?

1. Näkyvin, yleisin profiili oli lake-loving forest dweller eli järveä rakastava metsän asukki. Tähän profiiliin kuuluva on tyypillisesti tällainen: rakastaa suomalaista järvimaisemaa, eritoten kesämökillä oloa ja kesämökin rantaa. Viihtyy metsän ympäröimänä, mutta metsän tulee olla "suomalainen", "vanha" tai jotenkin muuten aito ja oikeanlainen. Jotkut tähän profiiliin kuuluvat kommentoivat, että järvimaisema metsän rannassa on kaikkein paras, mutta jos se ei ole saatavilla, jokin muukin luontokohde käy, kuten merenranta tai trooppinen metsä. Ei siis kesämökin ja juhannussaunan voittanutta.

Mökkeilyn suosio ei yllätä, koska sillä on vahva kulttuurinen merkitys Suomessa ja suomalaisuudessa ja nostalginen tai ideaalinen kesäloma vietetään mökillä ainakin osittain. On siis mahdollista, että mökin suosioon vaikuttaa paljon siihen liitetyt muistot ja mielikuvat. Tämä on tutkimukseni kannalta tärkeää, koska tämän hetken johtavat teoriat luonnon lataavasta voimasta perustuvat aika puhtaasti evoluutiobiologiaan ja oletukseen, että luonnossa rentoutuu, koska esi-isämme kehittyivät siellä.

Kuitenkin historiantutkimus ja kulttuuriantropologia osoittavat, että luonto (etenkin menneinä vuosisatoina) on pelottanut ja stressannut ihmisiä ja ns hieman kesytetty luonto, josta pääsee helposti ihmisten ilmoille, on oman tutkimukseni perusteella aivan villiä luontoa suositumpaa. Mutta, vain 6% vastaajista ilmoitti suosikkipaikakseen puiston, eli luonnon pitää silti tuntua aidolta.

Kansioistani ei löytynyt äkkiseltään suomalaista järvimaisemaa, joten Southwest Australian eli lounais-aussilainen merenranta paikatkoon puutetta.

2. Toiseksi yleisin profiili oli horizon gazer eli taivaanrannantuijottelija. Tähän profiiliin kuuluville tärkeää oli löytää paikka, josta on kauaskantoiset ja laajat maisemat, kuten vuoristo, kukkula tai merenranta. Myös korkeat rakennukset ja niistä avautuvat maisemat kelpasivat joillekin. Taivaanrantaa rakastavat kommentoivat suorasti ja epäsuorasti, että laajoissa näkymissä miellyttivät nämä: tunne, että on osa laajempaa kokonaisuutta, kuten yhteisöä, luontoa tai universumia; mahdollisuus nähdä kauas ja haaveilla matkustamisesta kauas pois tai ainakin tuntea, että on periaatteessa vapaa; taivaan ja meren katselu ja niiden kauneuden ihailu sinällään.

Tämä profiili linkittyy aiempiin tutkimuksiin, sillä jo 80-luvun lopulla havaittiin, että ihmisiä usein miellyttää maiseman "kauaskantoisuus" eli mahdollisuus kokea, että se jatkuu ja jatkuu. Tätä on perusteltu biologialla eli ajatuksella, että meille on lajina hyödyllistä asuttaa riittävän avaraa plänttiä, jotta siinä riittää ruuankeruumahdollisuuksia. Itse ajattelen, ja pyrin artikkelissani osoittamaan, että tähän on myös muita psykologisia syitä, kuten juuri tuo laajempaan kokonaisuuteen kuulumisen tunne. Se puolestaan on onnellisuustutkimuksissa todettu tärkeäksi elementiksi tyytyväisyyden ja onnellisuuden saavuttamiseksi: emme halua olla irrallisia, yksinäisiä paloja ja saaria maailmassa, vaan kuulua joukkoon tai henkisessä/hengellisessä mielessä kuulua maailmaan ja maailmankaikkeuden järjestykseen.

Meille on myös tärkeää kokea henkireikiä ja muutoksen tai pakenemisen mahdollisuuksia, vaikka symbolisesti - kun huolet painavat, edes mieli saa liitää vapaana kuin taivaan lintu avarissa maisemissa, kohti horisonttia.

Horisontissa siintää Perth. Perthin kukkuloilla piknikillä eilen.

3. Kolmanneksi nousi profiili nimeltään reflective introvert eli pohdiskeleva introvertti. Tähän ryhmään kuuluville paikan sijaintia ja ominaisuuksia tärkeämpää oli, että siellä saa rauhassa keskittyä pohtimaan oman pään sisältöä ja syntyjä syviä. Ajatusten järjestelyyn, rauhoittumiseen ja stressinpoistoon kaivattiin tilaa, joka on rauhallinen, hiljainen ja takaa yksityisyyden ja häiriöttömyyden. Tämän ryhmän ihmisille kelpasivat sisä- ja ulkotilat yhtälailla, luonnossa tai muualla, kunhan siellä sai olla rauhassa, omaan itseen keskittyen. Kuuma kylpy kynttilöiden valossa oli yhtä hyvä kuin esimerkiksi hiljaisessa museossa kiertely tai lähiluonnossa vaeltelu.

Tämäkin profiili vahvistaa omaa hypoteesiani, että luonnon suosio ei kumpua puhtaasti evoluution ja biologian pohjalta, vaan meillä on myös vankkoja muita tarpeita, henkisistä esteettisiin, kulttuurisiin ja sosiaalisiin. Jos luonnossa voi kokea olevansa turvallisesti yksin, se on hyvä vaihtoehto tälle ryhmälle, mutta moni koki olevansa parhaiten rauhassa omassa kodissaan, useimmiten omassa makuuhuoneessaan. Muutamat mainitsivat myös saunan sopivana paikkana, jossa tietenkin rauhoittumista tukevat myös positiiviset fyysiset tuntemukset eli rentouttava hikoilu ja virkistävä suihku.

Kirjastot mainittiin yhtenä latautumispaikkana. Perthin uusi kirjasto on suomihenkinen graniitti- ja puurakenteineen.

4. Yhtä suosittu vastaustyyppi edellisen kanssa oli seeker of order eli järjestyksen kaipaaja. Järjestyksen ystävälle siisti, puhdas ja organisoitu ympäristö oli kaikkein varmin tie rentoutumiseen. Muutama vastaaja kommentoi lähes sanasta sanaan, että "tarvitsen siistin ympäristön, koska epäsiisteys ahdistaa". Siksipä moni tämän ryhmän jäsenistä joko etsi sellaisen paikan ympärilleen, tai siivosi kotona saavuttaakseen rentoutumisen tunteen. Tämä profiili on itse asiassa kiehtovimpien joukossa, koska se saattaa viitata sukupuolirooleihin - tutkimukseeni vastaajista neljä viidestä oli naisia ikäluokassa 25-44v - tai se voi liittyä kulttuuritaustaan.

Suomi on tutkitusti maailman puhtaimpia maita, eli siellä siedetään huonosti saasteita ja roskaa. Koirankakat keväisin ovat yleisöpalstojen kestoaihe, luonnonsuojelu on monelle tärkeää, ja saastutusta pidetään moraalisestikin tuomittavana (tapaus Talvivaara). Suomalainen sisä- ja sisustuskulttuuri on myös yleisellä tasolla puhtauteen ja järjestykseen nojaava, eli kengät otetaan pois sisällä, konmaritus eli turhan tavaran karsiminen on huippusuosittua juuri nyt, ja "Scandi chic" eli skandinaavisen simppeli, hillitty sisustus on sisustusohjelmien, lehtien ja Asuntomessujen antia vuodesta toiseen.

Oma teoriani artikkelissani on, että ihmiset eivät pelkästään pyri heijastamaan mielialojaan ympäristöön (esim laittavat railakasta musiikkia soimaan ollessaan hyvällä tuulella), vaan ottavat ympäristöstä vaikutteita siihen, millaisella tuulella voisi tai tulisi olla. Taidehistoriassa on hieno esimerkki tästä ajattelusta: 1800-1850-luvuilla suosittu maalaustyyli oli romantisismi, luontoa romantisoiva ja sitä symbolisesti käyttävä taidesuuntaus. Maisema- ja eläinaiheita käytettiin runsaasti kuvaamaan sisäisiä tunnetiloja, esimerkiksi myrskyävä meri kuvasi kuohuvaa mieltä ja sen oli tarkoitus myös herättää kuohuvia, voimakkaita tunteita katsojassa. Siisti, puhdas, järjestyksessä oleva ympäristö ei pelkästään tarkoita, että nyt voi rentoutua koska työt on tehty. Se heijastelee myös ajatusta, että ulkoisesta järjestyksestä voi ammentaa sisäistä ja toisinpäin - järjestelemällä tavaroita konkreettisesti myös sisäinen, henkinen maailma loksahtelee kohdilleen.

Hakusanaksi Nordic Design ja tämä tulee eteen. Kuva (C) Freshomes

5. Pienin, mutta näkyvä profiili oli energiser eli energisoija. Energisoija etsii vireyttä aktiivisen tekemisen ja eläväisyyden kautta, joko suoraan tai epäsuorasti. Suoria muotoja ovat enemmän tai vähemmän reippaat harrastukset, kuten luonnossa liikkuminen, golf, moottoripyöräily, ratsastus tai ekstremelajit. Epäsuorasti eloisuutta voi etsiä seurailemalla muiden puuhia: katukahvilassa  tai ostoskadulla oleskelu tai ikkunasta katselu luovat linkin elämän jatkumiseen ympärillä, vaikka ei itse tuntisi oloaan aktiiviseksi sillä hetkellä. Eloisuutta voi koittaa kokea myös luontoa ja eläimiä seuraamalla ja jotkut lähtivätkin koiran kanssa lenkille katsellakseen sen temmellystä ja intoa.

Luonto oli myös energisoijille tärkeä ympäristö, koska luonnossa voi kokea erilaisia "elossaoloa" vahvistavia aistimuksia aina auringosta iholla kylmään tuuleen ja veteen. Myös hiljainen energisoinnin muoto eli erilaisten kauneus- ja miellyttävyyskokemusten hankinta oli osa tätä profiilia: nokipannukahvit nuotiolla virkistävät mieltä ja kehoa. Toisaalta energisoijat viihtyvät myös kaupunkiympäristössä, koska siellä näkee varmimmin muita ihmisiä ja voi seurailla näiden edesottamuksia tai itse osallistua, vaikkapa kaveriporukan tai perheen kesken seurustellen. Tämänkin profiilin olemassaolo haastaa reduktiivisen biologisen selityksen luonnon tärkeydestä, koska ihmiset ovat sosiaalinen laji luonnostaan ja kulttuuritaustasta riippuen sosiaalisilla suhteilla ja muiden kanssa vietetyllä ajalla on pienempi tai suurempi merkitys.

Energisoija vaikka riippuu puusta karkottaakseen stressin.

Kaupungin vipinä ja muiden seura voi antaa energiaa.

Myös kaupungissa voi latautua mainiosti. Katutaidetta löytyy bongattavaksi esimerkiksi Perthin Fremantle-kaupunginosasta.

Kaikki profiilit limittyvät ja linkittyvät, eli jokainen meistä voi kuulua useampaan profiiliin tilanteesta riippuen, tai vaikka kaikkiin samana päivänä, riippuen mikä sillä hetkellä tuntuu parhaalta tavalta latautua. Tutkimukseni tärkein anti on, että kauneuden kokemuksilla on iso merkitys latautumiselle; ja jokaisella on omat syynsä etsiä erilaisia ympäristöjä. Toisin sanoen luonnosta nauttimiseen on monia syitä vaihdellen henkilökohtaisista muistoista kulttuuritaustaan ym; emme koe luontoa pelkästään biologisia organismeina, jotka yhä etsivät merkkejä juomavedestä ja ruuasta kuten esi-isämme ehkä muinoin. Toisaalta kaikki eivät edes koe luontoa erityisen lataavana, vaan viihtyvät paremmin sisätiloissa tai kaupunkiympäristössä, koska sieltä löytyvät heille tärkeät ja lataavat asiat, kuten perhe, ystävät, vipinä, tapahtumat, tai rauhallinen, pehmeä oma sänky siistissä makuuhuoneessa.

Vastaa kyselyyn - mikä on mielipaikkasi?

Vielä puuttuu 14 vastausta 300:sta, jos et ole vielä vastannut niin vastaathan, kiitos! Teen väitöskirjaa Jyväskylän yliopistoon täältä Perthistä käsin aiheesta: millaisista ympäristöistä ihmiset pitävät? Täällä moninaisten lukijoiden keskuudessa voisi saada mielenkiintoisia tuloksia, jotka voin julkistaa blogissa niiden valmistuttua. Kyselyä saa jakaa niin paljon kuin irtoaa! Valitettavasti vain englanniksi, mutta kysymykset ovat lyhyitä ja toivottavasti selkeitä. Vastaukset saa kirjoittaa myös suomeksi. Kyselystä voi voittaa hyvää mieltä ja tiedon siitä, että on edistänyt tiedettä :)

Linkki kyselyyn https://www.surveymonkey.com/r/2ZX673P

Kiitos kaunis!

Lumisokeus, raivonaapuri, iltatee ja merimetsot

Rakas päiväkirja,

Perthin helteet (+37 monta päivää putkeen) ovat pitäneet tehokkaasti sisätiloissa ilmastoinnin alla. Perinteisestihän perthiläiset vaeltavat ostoskeskuksiin tuulettumaan kesäkuumalla, koska siellä laulaa aina ilmastointi ja tiloissa oleskelu on ilmaista, ellei sorru heräteostoksiin. On toisaalta täysin päivänselvää ja toisaalta ironista, että Australiassa voi joutua samalla lailla sään saartamaksi kuin Suomessa - ei sielläkään huvita ulkoilla -30 pakkasilla.

Ei tosin passaa valittaa kuumasta, koska pian täällä taas käännytään syksyn suuntaan ja toukokuuhun mennessä säätilat muuttuvat viileänsateisiksi. Maaliskuun lopussa alkava syksy ja  syyskuun lopussa alkava kevät ovat lempiaikojani Perthissä, ja pian saakin nauttia passeleista +20-30 asteista parin kuukauden ajan.

Viikonloppuna yritimme aktivoitua moneenkin puuhaan, mutta ne tuli suoritettua nopeammin kuin oli aie, kuumuuden vuoksi. Loppuaika on mennyt em. ilmastoinnin alla löhöten.

Lauantaina kävimme pyörähtämässä Cottesloen rannalla, missä avautui vuosittainen Sculpure by the Sea - ulkotaidenäyttely. Tykkään ideasta ja käyn katsomassa veistokset joka vuosi. Tänä vuonna ei harmi kyllä oikein mikään tehnyt erityisvaikutusta, vaan tuli varman päälle pelattu olo. Oli muovipulloista tehty teos kommenttina merten roskaantumiselle - sellainen on esillä joka vuosi. Oli useampia merellisiä eli aaltojen liikettä imitoivia metalli- ja kiviveistoksia. Niitäkin on joka vuosi. Oli langalla rajattuja alueita "pohtimassa tilan, ulottuvuuden, massan ja kolmiuloitteisuuden rajoja" - sori, ei kovin uutta. Oli metallilangasta virkattuja palloja -  hienoja, muttei uutta. Oli pari humoristisempaa työtä kuten kirkkaanpunainen muovilonkerosolmu - ihan ok sekin, muttei pysäyttävä.

Olisin toivonut ainakin suurempaa kokoluokkaa, sillä isossa mittakaavassa eli monta sataa metriä pitkällä rannalla, aavan meren äärellä, toimisi todella hyvin jokin jättimäinen teos metri kertaa metri - kokoisten sijasta.

Rantsussa aika tuhlaantui a) E:n etsimiseen ja b) polttavan auringon pakoilemiseen. E lähti uimaan, kun minä hoidin asioita, ja eihän häntä rannan ihmismassasta löytynyt sitten mitenkään, vaikka rantakaistale tapaamiseen oli sovittuna. Puolen tunnin vaelluksen jälkeen sain itse soiton "missä olet?" Mies oli uinut ja odotellut minua vain muutaman kymmenen metrin päässä siitä, mistä jatkuvasti ramppasin ohi.

Palan herkästi ja olen siksi aikarajoitteinen rannalla olija, aurinkorasvapanssarista huolimatta. Ongelma ei ole pelkästään iho. Suomalaisenvaaleat silmät (vihreät) eivät meinaa kestää auringon pommitusta suojaavan pigmenttikerroksen (ruskea) puuttuessa. Minulle iskee helposti orastava lumisokeus veden tai vaalean hiekan äärellä, polaroiduista ja tummimmista mahdollisista aurinkolaseista huolimatta. Tunti keskipäivän auringossa rannalla teettää helposti pariksi tunniksi olon, että silmät vuotavat ja kirvelevät, ei meinaa nähdä, eikä pysty katsomaan mitään kirkasta. Eli jouduimme pakenemaan kotiin suljettujen verhojen taakse.

Seuraavana iltana teimme kuukauden hyvän teon, eli lähdimme jakamaan Vihreiden vaalimainoksia ensi lauantain osavaltiovaaleja silmälläpitäen. Sain suostuteltua E:n mukaan, koska 500:n lippusen jakaminen rivarialueella yksin veisi tunteja. Homma alkoi aluksi hauskasti, sillä jo pelkkä postilaatikoiden bongaaminen on oma harrastuksensa. Postiluukku voi olla piilotettu mihin vain: muuriin, aidantolppaan, aidan taakse, oveen tai koriste-esineeseen. Täällä ei yhtään_kellään ole standardimuovisia ämpärinvärisiä postilaatikoita rivissä, toistensa klooneina. Harmillisesti ei sattunut kännykkä mukaan, joten en saanut kuvia näistä salalaatikoista.

Siinä vaiheessa, kun tajusimme, että vähintään joka toisessa luukussa lukee "ei roskapostia", tunnelma lähti hieman vajenemaan. Teimme päätöksen, että vaalimainos ei ole perinteistä roskapostia, vaan valistusta, joten lippunen joka luukkuun vain. E sai tästä tuta kunniansa, koska eräällä sivukadulla äkääntynyt naapuri kävi lähes raiveliin kiinni: "ei roskapostia, etkö osaa poika prkle lukea!!"

Loppujen 250:n flaijerin jakaminen järkytyksen ja ärtymyksen sekaisessa hiljaisuudessa olikin sitten vähemmän hauskaa. E ei ole niitä ihmisiä, jotka pystyvät sulattamaan tai ohittamaan epäreiluina kokemansa haukut, ja häntä kaiveli pahasti se, että itse yrittää tehdä hyvää ja siitä saa lähes turpiinsa. En edes ehdottanut, että hakisin lisää esitteitä vaalipäälliköltä tänään jaettavaksi. Tuskin sekään Vihreitä auttaa, että roskapostiin suuttuneet kansalaiset jättävät äänestämättä heitä tämän törkeän rikkomuksen vuoksi...

Tämän päivän operaationa oli palauttaa ja lainata lisää kirjoja UWA:lta, University of Western Australia´lta. Tajusin vasta joku kuukausi sitten, että minulla on ulkomaalaisena tohtoriopiskelijana oikeus käyttää heidän kirjastoaan peräti maksutta. Olen siis tähän saakka ostanut tarvitsemani kirjat Book Depository-nettikaupasta ja printannut artikkelit netistä. Eli olen saanut luettua ehkä puolet siitä materiaalista, mitä tarvitsisin asialliseen väikkäriin. Mietinkin, että pitäisikö näin hitaalle sytytykselle edes myöntää tohtorinarvoa.

Toisaalta, mikään sprinttikisa väikkäri ei ole vaan maraton, suorastaan ultramaraton. Tavoitteenani on valmistua parin vuoden sisällä. Ohjaajani toppuuttelee - hänen mukaansa tärkeintä on hyvä tutkimus, ei kiirehtiminen. No hyvä, mutta jossain vaiheessa elämää varmaan motivaatio loppuu henkilökohtaiseen Iisakin kirkkooni, eli paras vaan vääntää jokin deadline mielessä.

Tänään mietin, että yhtä suomalaista traditiota todella kaipaan ja se on iltatee kaverin luona, tai iltakävely kaverin kanssa.

Kumpikaan ei näytä olevan erityisesti aussien suosiossa, tai sitten en vain ole tavannut iltapainotteista sosialiseeraamista harrastavia ihmisiä. Yleensä aussit tapaavat päiväsaikaan kahvien, brunssin tai lounaan merkeissä, tai sitten ravintolassa illallisella tai drinkeillä. Kotiin ei mitenkään jatkuvasti kutsuta, paitsi grillaamaan, yleensä isommalla porukalla.

Illan rupatteluhetki teen ja korvapuustin äärellä on asia, joka vuosia sitten taakse jääneenä opiskeluaikojen harrastuksena parhaiden tyttökavereiden kesken tuntuu kultaisen nostalgiselta ja jopa haikealta. Jos kukaan Perthissä kaipaa teetä ja sympatiaa, täältä löytyy seuraa :)

Kuvituksena jokapäiväisiä kohtaamisia eli läheisen lintulammen asukkaita. Merimetsoja, sorsia ja iibiksiä.

Iibis, Egyptistä tuttu viisauden ja kirjoitustaidon toteemilintu.

Wannabe-kirjoittajan arki

Ajattelin pitkästä aikaa kirjoittaa ihan arkielämästä: mitä tänne kuuluu, mitä teen, millaista on. Arjesta kirjoittaminen on uutena ulkosuomalaisena jännittävämpää, koska huomio kiinnittyy eroavaisuuksiin ja ihmettelyyn, mutta ehkä tällainen normalisoitunutkin arki voi olla kiinnostavaa - jääpähän päiväkirjamerkintä, mitä tapahtui helmikuun toisella viikolla 2017.

Aussit eivät muuten käytä viikkonumerointia kalenterissa, mikä on hämmästyttävää. Olisihan huikeasti tehokkaampaa sanoa, että viikolla 8, kuin viikolla, joka alkaa xx:s päivä sitä kuuta. Täällä ei myöskään tietääkseni ole lomakausia samassa mielessä kuin Suomessa, eli talviloman ja kesäloman voi pitää milloin lystää ja työnantajalle käy, ainakin julkissektorilla. Koulujen lomat tietenkin ovat rytmitetyt ja ne usein sanelevat perheellisten loma-ajankohtaa.

Asiaan. Heti kerrottuani arkiviikosta selviää, että tämä viikko ei ehkä ole edustava otos arjesta, koska olin vapaalla tai pikemminkin ensimmäistä kertaa elämässäni työttömänä. Irtisanoutuminen edellisestä työstä astui voimaan viime perjantaina ja uusi työ alkaa ensi maanantaina. Koska uusi vakityö on putkessa, ei työttömyys ollut ongelma vaan onnenaihe. Paitsi että. Selvisi viimeisenä työpäivänä, että tietty julkissektorin etuus, long service leave eli pitkän palveluksen vapaa (LSL) saattaa osaltani olla menetetty etu, koska kahden työsuhteen väliin jäi viikon katkos.

Osavaltion työntekijät saavat joka seitsemäs vuosi 3kk vapaata täydellä palkalla tai 6kk vapaata puolella palkalla, itselleni LSL lankeaa kahden vuoden päästä. Nyt sain siis kuulla, että laskuri alkaa ehkä alusta, koska toivoton HR ei ollut älynnyt ohjeistaa minua tuosta katkoksesta. Siinä sitten itku kurkussa sekä minä, HR, osaston esimies ja uuden työpaikan HR syynäämme julkissektorin työehtosopimusta, joka sanoo: kahden palveluksen väliin sallitaan yksi työviikko väliä. No, HR lukee sitä niin, että kun työni loppuu perjantaina klo 16.30, minun tulisi aloittaa uudessa työssä ensi perjantaina 16.30 eikä vasta maanantaina. Ai helperjes kun fiksu tulkinta!! Tästä tulkinnasta emme päässeet yli eikä ympäri, vaikka minä ja pomo olimme sitä mieltä, että no ei voi tarkoittaa, kun HR ja uuden työpaikan HR olivat vakuuttuneita, että kyllä tarkoittaa.

Lopulta asia ratkesi, kun uusi HR vei asian uuden työpaikan toimitusjohtajalle, joka totesi, että laki sallii pienen jouston ja lopettakaa se panikointi: LSL ei jää rannalle ruikuttamaan vaan seuraa mukanani uuteen työhön. Huhhuhhei. Läksiäisdrinkit jo uhkasivat mennä kuoharilasiin itkemiseksi, mutta onneksi ei!

Tällä viikolla tapahtui muitakin muutoksia. Yhtä olen miettinyt jo kauan, mutten addiktioltani ole pystynyt asiaa muuttamaan. Nimittäin kahvinjuonti. Olen jo pitkään kärvistellyt vatsavaivojen ja iho-ongelmien kanssa: käsistä kuivuu nahka sellaista tahtia, että jos en kanna käsivoideputkiloa mukana kaikkialle, olen pian kuin suomuja karistava lisko. Maitoproteiiniallergiani ei auta asiaa ihottumineen, mutta se pysyy poissa maitoa välttämällä (ei ole muuten aina helppoa piilomaidon kanssa eikä Suomessa käydessä!). Iho on silti vihoitellut, ja löysin mahdollisen selityksen: kun suolistossa on jotain sinne sopimatonta, kehoon kehittyy lievä tulehdus ja se alkaa tuottaa histamiinia, joka puolestaan vaurioittaa ihoa. Mikäs sen äkäisempi tulehduttaja kuin kahvinperulainen. Olen nyt rajoittanut kahvinjuonnin yhteen kuppiin päivässä ja tadaa, kuin taikaiskusta käsien iho on ihan kuin normaalin ihmisen eikä zombin! Jos jollakulla on sama ongelma, sama ratkaisu saattaa auttaa, vinkvink. Korvasin kahvin teellä ja soija - chai lattella eli mausteteellä soijamaidon kanssa.

Aloitin luovan kirjoittamisen kurssin. Onkin fiksu idea ensin kirjoittaa kirja, ja sitten ottaa kursseja. No, ehkä auttaa näinkin päin. Kirjani muuten kävi agentin syynissä, muttei ole kuulemma vielä riittävän hyvä. Ammatti-editoija voisi asian rustata kuntoon ja harkitsenkin nyt, kannattaisiko ostaa palvelua. Agentti ja editoija eivät siis ole samaa firmaa ja editoija on oma ideani, ei agentin myymä. Vaikeinta on päättää, mihin kannattaisi keskittyä: yksi editoija ehdotti manuscript appraisal - palvelua eli käsikirjoituksen yleissyyniä, jossa käydään läpi henkilöt, juoni, yleiskuva ja teksti yleistasolla: kun taas toinen ehdotti copy editiä eli tekstin korjaamista virheiden poistamiseksi - hänen mielestään isommat editit tekee sitten kustantaja, jos sellainen löytyy. Itse arvelisin, että toimiva ja hyvin mukaansa tempaava kirja lie tärkeämpi, joten ehkäpä kallistun ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Kirjoituskurssi on yksityisen firman järjestämä, kuten kaikki luovat kurssit täällä. Tuskailen edelleen kansalaisopiston puutetta, sillä Suomessa oli jokasyksyinen rituaalini ja ilonaiheeni lukea läpi kansalaisopiston opas ja ilmoittautua kaikille kiinnostaville kursseille pilkkahintaan. Nyt maksan $300 eli parisataa euroa viiden viikon kurssista, 2h/viikko. Ei hinta mitään, mutta tähän mennessä sisältö ei ole päätähuimannut. Ensimmäisellä kerralla harjoittelimme tunnistamaan passiivin ja aktiivisen äänen, sekä 1. persoonan ja 3. persoonan kertojana, eli: mikä ero on "on tehty" ja "olemme tehneet" ilmaisuilla ja "minä tein" ja "Pekka/Petra teki" ilmaisuilla. Ehkäpä sisältö monikerroksistuu loppua kohden ja kurssilla on tarkoitus myös puhua julkaisusta ja julkaisukanavista. Niitä silmälläpitäen ilmoittauduin.

Jokapäivätasolla kirjoitin artikkelia, jonka yritän saada julkaistuksi akateemisissa ympyröissä, jotta 1/3 väikkäristäni valmistuisi. Artikkeliväitöskirja koostuu vähintään kolmesta julkaistusta artikkelista ja niitä sitovasta johdanto- ja päätäntö-osiosta. Aiheeni on, voivatko arjen esteettiset kokemukset (esim. kauniin naapuruston ihailu kävelyllä) vaikuttaa elämänlaatuun ja jos, niin miten (hypoteesini on, että positiivisesti). Ei näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta ole helppo tutkittava, koska a) elämänlaatu on vaikeasti määrittyvä aihe, b) mistä kukin tulee onnelliseksi tai tyytyväiseksi, vaihtelee henkilöittäin, c) tutkimustulokset voi debunkata eli kumota ja vedota muihin selityksiin, esimerkki: tutkin, mitä ihmiset julkaisevat somessa, ja päättelen, että tuossa kyllä on kuva kauniista asiasta eli kauneus on koettu merkitykselliseksi. Muttamutta. Samasta kuvasta voi myös vetää johtopäätöksen, että joku leuhkii rahoillaan (esim. kuva kauniista ateriasta), taidoillaan, buustaa sosiaalista imagoaan jne.

Kirjoitustyötä haittasi fakta, että tietsikkani kuoli. Puolitoista vuotta vanha Lenovon rupu vain päätti ollä käynnistymättä yhtenä aamuna. Eikun koneostoksille. Uuteen Aceriin piti tietysti hankkia MS Office, jotta voin jatkaa kirjoittamista. Open Officella kirjoittaminen kun deletoi tekstiin integroidut kaaviot ja kuvat, koska miksipä ei. Ostin MS Officen nettikaupasta. En saanut tuotetta. Valitin. Sain kuulla, että rahat palautetaan. Rahoja ei kuulunut. Käynnistin painostuskampanjan: arvostelin firmaa joka mahdollisella nettisivulla, myös facebookissa, ja raportoin heidät Australian cyber-poliisille eli internet-huijauksia tutkivalle taholle. Viikon jälkeen rahat tulivat, kun he tajusivat, että hulluhan se on. Muutin arvostelut neutraalimmiksi ja peruin poliisiraportin.

Tässä välissä, Wordin puutteen vuoksi, yritin kirjoittaa jossain, missä kyseinen ohjelma on tarjolla. St Georges pankki Perthin keskustassa tarjoaa ilmaista toimistotilaa, joten sinne ensin. No, siellä on wifi ja pöytä, muttei tietokonetta saati Wordia. Jatkoin Perthin kirjastoon. Siellä saa käyttää tietokonetta maksimissaan puolitoista tuntia per päivä. Aivan sama, onko sinulla tutkinto roikkumassa tai ei, pidempään ei siellä opiskella, piste. Seuraavana päivänä tajusin kokeilla WA:n osavaltion kirjastoa toisella puolen keskustaa. Siellä sai kirjoittaa 660 minuuttia per päivä, eli paljon opiskelijaystävällisempää. Hiljaista kirjoitusilmapiiriä ei kirjastosta oletuksistani huolimatta löytynyt, koska kirjastoon kerääntyy täällä enemmän tai vähemmän ongelmaista porukkaa riitelemään. Kirjasto on ainoita julkisia tiloja, joihin on kaikilla pääsy ilman ostopakkoa, ja nähtävästi ainoa internetin lähde monelle varattomalle. Eräs sankari äänitti dubstep-rap-videota kirjaston koneella ja webbikameralla.

Torstaihin mennessä oli selvää, että ei tästä mitään tuu, ja kun viimein sain rahat takaisin epäonnistuneesta MS Officen ostosta, päätin ladata sen suoraan Microsoftin sivulta ja avot, nyt pystyy taas nakuttamaan.

Sanoisinko, että tämä on tyypillistä arkeani? Jotakuinkin joo. Ensi viikolla sama uudestaan, miinus kirjasto ja tietsikan metsästys, plus uusi työ ja työpaikka. Asiaa piisannee, arvelen!

Kuvitukseksi arkikuvia. Perthin katuja, kahviloita, keskustaa ja Cottesloen rantaa (parin vuoden takaisesta Sculpture by the Sea eli Veistos Rannalla - vuosinäyttelystä).

Katsaus arkeen Perthissä - tammikuu

Olen ollut hetken blogikatkolla, koska aloitin vihdoin oikein olan takaa opiskelemaan. Todellisuudessa olen sitkeästi ja hiljaa vääntänyt ensimmäistä tieteellistä artikkeliani kasaan koko viime vuoden. Nyt tammikuun kuluessa hioin sen pakettiin ja lähetin kierrokselle kansainvälisiin journaleihin eli akateemisiin julkaisuihin, joihin mokoman on päästävä raadin läpi julkaistuksi, jotta meikäläisestä joskus tulee tohtorimiekan ja -hatun onnellinen omistaja.

Ensimmäisestä journalista artikkeli tuli bumerangina takaisin "liian vaatimattoman tieteellisen panoksen" vuoksi, mutta koska osasin odottaa hylsy(j)ä, en tästä lannistunut, vaan pakersin settiä paremmaksi ja lähetin seuraavaan. Tämä seuraava journal sentään otti tuotokseni harkintaan ja kuulen kuukauden sisällä, kelpaako se heille. Sormet ja varpaat ristissä odotan! Ensimmäisen jälkeen on saatava sama tulos aikaan vielä kahden muun artikkelin kanssa, eli ei se toki näin helpolla ole sujut.

Lisäksi minun on tehtävä 30 opintopisteen verran muita opintoja, joihin onneksi saan työkokemusta jonkun verran hyväksilukuina ujutettua mukaan. Artikkelin ja muiden vaadittujen esseiden parissa askartelu vie kirjoitusideat ja -mehut, joten tämä postaus on lähinnä "elossa ollaan" huokaus vapaampia kirjoitustoveja toivoessa.

Mitä muuta olen tehnyt, kuin elvyttänyt melkein vuosikymmen sitten maisterivaiheessa viimeksi tarvittuja yliopistotaitoja? Alla todistusaineistoa.

Bongasin pulun, joka maastoutuu mahtavasti katulaatoitukseen. Todellisuudessa tämä ei ole pulu, vaan pienempi kesykyyhky, joilla on todella kaunis kujertava lauluääni. Sitä mielelläni kuuntelin entisessä asunnossa, sillä näitä kyyhkyläisiä oli aina pihapuissamme. Nykyasunnon ikkunat ovat valitettavasti kauempana puista ja kyyhkyjen rauhoittava ääni ei enää aamuyöstä kuulu.

Kävimme Leedervillen kaupunginosassa syömässä lihapullia lihapullaravintolassa, nasevasti nimeltään the Meatball Bar. Paikka ei siis tarjoile mitään muuta ruokaa kuin erilaisia lihapullia, ja hyviä ovat. Yksi versio kasvispullia on tosin listalla. Meistä on puolivahingossa kehkeytynyt enemmän tai vähemmän vegetaarisia syöjiä, sillä kotona tulee usein laitettua ruokaa, johon ei tule lihaa (sen korvaavat pavut, munat tai esim. fetajuusto). Mutta kokonaan emme ole lihanmausta päässeet/luopuneet, ja lihapullat maistuivat taivaallisilta. Suosittelen!

Kävin Perthin eläintarhassa ihmettelemässä orankien maailmaa. Tämä tosin tapahtui jo joulun alla, sillä työpaikkamme pikkujoulut olivat eläintarhassa, kuten viime vuonnakin. Perthin eläintarhassa on toki kaikki Australian eläinnähtävyydet, mutta myös ilmeisen menestyksekäs orankien suojeluohjelma. 

Tiedän, että eläintarhoista ollaan montaa mieltä eivätkä ne kaikkia viehätä eläinten vankilana, mutta omasta mielestäni eläintarhat tekevät tarpeellista ja arvokasta suojelutyötä - kunhan joskus tulevaisuudessa toivon mukaan osaamme peräti elää niin, että muiden lajien elinympäristöjä ei olla jatkuvasti uhkaamassa ja salametsästämässä. Orangit lajina ovat kotoisin Australian naapurista Indonesiasta, joka on seuraava saariryhmä suoraan Australiasta pohjoiseen. Harmillisesti kuvaan ei sattunut yhtään orankia, makoilivat noissa tähystyskoreissa laidan takana. 

Kierrätin lampun. E inhoaa tätä Ikean halvinta riisipaperivalaisinta ja on halunnut siitä eroon päivästä 1. lähtien. Minusta lamppu on ihan kiva. Yritin jo kerran aiemmin myydä sen muun tavaran mukana muuton mutkassa, mutta ylläripylläri, kukaan ei halunnut maksaa kymppiä lampusta, joka Ikeassa uutena maksaa $9.90... Tästä opin, että ilmaiseksihan se on annettava, jos eroon haluaa. 

Lamppuun liittyy parisuhdetarina, sillä E todentotta on halunnut siitä eroon jo vuosia, kun taas minä tykkään laittaa jalkalamput päälle hämärällä kattolamppujen sijaan, enkä ole suostunut luopumaan tästä lampusta, ennenkuin meillä on uusi tilalla. Tästä saatiin kerran oikein riitakin aikaan, kun E ei voinut ymmärtää pakkomiellettäni viistoon valoon, kun sitä kattolampuistakin saa. Meikäinen itkua tuhertaen (pärskien...) siihen selittämään, että olen jo elänyt yli puolet elämästäni pimeydessä; maassa, jossa valoa ei näe kunnolla kuin kesällä. Haluan, että pimeä on tunnelmallista, ei pelkästään ankeaa ja masentavaa. 

E lupasi ritarillisesti hankkia minulle lisää valoa ja hänen makuunsa paremmin sopiva lamppu ilmaantui seuraavana päivänä. Paperivalaisin sekin, mutta eri mallinen. Näin meillä ylä- ja alamäessä...

Leivoin.

Kuten kuvasta näkyy, onnistuin tekemään varsin hienostuneen banaanipannarin. Resepti: yksi banaani, yksi kananmuna, reilu ruokalusikallinen tummaa kaakaota, ripaus sokeria. Yritin paistaa pannarin pannulla, jolla se nimensä mukaisesti kuuluu paistaa, ja siihenhän se jumahti öljyn puutteessa: paloi pohjasta, jäi raa´aksi sisältä. Pannari pellille (pannusta irti kaapien) ja uuniin valmistumaan. Pelasta mitä pelastettavissa on. Yksin sain syödä, sillä E tuli paikalle, totesi sanatarkasti että "didn't go like in Strömsö` (Suomen tapakulttuurista on jäänyt jotain mieleen) ja kieltäytyi syömästä, koska kuulemma näyttää jonkun jätökseltä. Kiitos. Ylä- ja alamäessä...

Miten ympäristö vaikuttaa ihmiseen? Näkökulmana elämyksellisyys

Miten ympäristö vaikuttaa ihmiseen? Millaisesta kaupunkitilasta amerikkalaiset ja australialaiset pitävät? Miten syntyy elämys, ja voiko elämystä aktiivisesti tuottaa? Mitä merkitystä on elämyksellä, miksi sellaisia edes "tarvitsisi" kokea? Miten arkkitehdit ja muut suunnittelijat - ja itse asiassa ketkä hyvänsä palveluntarjoajat - voisivat käyttää elämyssuunnittelua hyödyksi?

Ja - miksi olin Suomessa?

Ympäristöestetiikasta, ympäristöpsykologiasta ja elämyssuunnittelusta asiaa:

http://cityscapes-australia.blogspot.fi/2015/06/miten-ymparisto-vaikuttaa-ihmiseen.html

(c) Jackie Brookner.