12.9.2022

Kuningattaren kuolema

Aihe, joka on ollut joka tiedotusvälineessä jatkuvalla syötöllä nyt kolme päivää. Mitä sanottavaa tästä voi enää olla? 

Mitä kuningattaren kuolema tarkoittaa Australialle ja miten uutinen on täällä otettu vastaan? Riippuu täysin kuulijasta. Ehkä karkeasti jakaen reaktioita on kolme: suru ja järkytys aikakauden päätöksestä; katkeruus siitä, kuinka kuningatar ja kolonialistinen Iso-Britannia eivät ole tehneet riittävästi alkuperäiskansojen hyväksi; ja neutraalihko välinpitämättömyys, "ei koske minua". 

Suomalaisille brittikuninkaalliset ovat tuttuja lähinnä iltalehtien otsikoista, The Crown-sarjasta (ja tusinoista muista elokuvista ja sarjoista), sekä satunnaisista valtiovierailuista Suomessa noin kerran vuosikymmenessä - tosin 2010-luvulla brittihovin jäseniä nähtiin Suomessa peräti kolme eri kertaa. Itse kuningatar kävi Suomessa viimeksi vuonna 1994, kun taas uunituore kunigas Charles ei ole maassa käynyt kertaakaan. 

Australiassa Elizabeth vieraili 16 kertaa eli kohtalaisen ahkerasti. Hänhän otti ilmeisen tosissaan Brittiläisen Kansainyhteisön jatkuvuuden, vaikka siitä onkin hänen aikanaan eronnut useita maita (tosin moni on myös liittynyt takaisin.) 

Milloin Australia itsenäistyi Iso-Britanniasta, jonka siirtokuntana (oikeammin: aboriginaaleilta vallattuna alueena) se sai alkunsa? Yllättävän myöhään mielestäni. Australian Kansainyhteisö (Australian Commonwealth) perustettiin 1901, kun siihen saakka irralliset siirtokunnat/osavaltiot yhdistyivät yhdeksi kansakunnaksi. Australian asema itsenäisenä valtiona vahvistui kuitenkin vasta 1931 ja viimeiset lakisiteet Iso-Britannian alaisuuteen katkaistiin 1986. 

Muuten, kotikulmamme Länsi-Australia on koko Australian historian ajan ollut jonkinlainen vastarannankiiski ja täällä on aika ajoin noussut irtautumisvaatimuksia (secession). Australian Commonwealthiin liittyminen vuonna 1901 oli ilmeisesti työn ja tuskan takana, koska Länsi-Australia oli muihin osavaltioihin nähden myöhässä kansanäänestyksen järjestämisessä. Tämä aiheutti kansanliikehdintää, jossa erinäiset Länsi-Australian pikkuyhteisöt olisivat halunneet liittyä Australiaan omina itsellisinä alueinaan. Lopulta kuitenkin koko osavaltio liittyi.

Vuonna 1933 puolestaan länkkärit olivat jo saaneet tarpeekseen yhtenäis-Australiasta ja halusivat siitä eroon. Referendum´in eli sitovan kansanäänestyksen tulos oli 68% itsenäistymisen puolesta. Omaksi valtiokseen Länsi-Australia ei kuitenkaan päässyt, koska Commonwealthin perustusasiakirja ei laillisesti mahdollista siitä irtautumista. Eli kerran jäsen, aina jäsen, sori siitä. 

Irtautumisajattelu oli täällä taas vahvasti voimissaan koronan aikana, ja osavaltion pääministeri Mark McGowan veti "valtio valtiossa" tai "saari saaressa"-linjaa, joka ainakin allekirjoittaneelle vaikuttaa jopa laillisen rajatapaukselta. Tänne oli voimassa erillinen kulkulupa eli Australian passilla ei päässyt Länsi-Australiaan puoleentoista vuoteen ilman lisälupaa. No, tämä aihe on jo puitu eli se siitä. 

Takaisin siihen, miten monarkin vaihtuminen vaikuttaa Australiaan. Aivan suoraan ja välittömästi tuskin mitenkään. Monarkilla ei ole enää muuta suoraa valtaa Australiassa kuin maan kenraalikuvernöörin sekä osavaltioiden kuvernöörien nimittäminen hallituksen suosituksesta. Kenraalikuvernööri puolestaan nimittää ministerit tehtäväänsä ja hallituskauden päättyessä hajottaa hallituksen uuden tieltä (jos olen ymmärtänyt oikein). Kuitenkin monarkki on virallisesti Australian ylin hallitsija eli tällä hetkellä Australian kuningas on Charles III. 

Käytännön näkyvin ero lie se, että pikkuhiljaa Elizabethin kuvalla varustetut Australian rahat eli viiden dollarin setelit sekä kaikki kolikot poistuvat kierrosta ja ne korvataan Charlesin kuvalla. Uuden hallitsijan profiilin tulee olla eri suuntaan kolikoissa kuin edellisen, vallanvaihdon merkiksi. 

Täällä kuitenkin povataan itsenäistymisajattelun vahvaa nousua, koska Charles ei ole kovinkaan suosittu kuningas verrattuna Elizabethin henkilökohtaiseen suosioon. Moni anglo-aussi, samoin kuin britti, koki Elizabethin jatkuvuuden ja turvallisuuden edustajana, aikakauden symbolina sekä työmoraalin, omistautumisen ja velvollisuudentunnon perikuvana. Charlesia ei nähdä samalla lailla ollenkaan, ja kerkeimmät ovat jo alkaneet julkisuudessakin vaatia kansanäänestystä tasavaltaistumisesta. 

Aboriginaalien puolesta en tietenkään voi puhua, mutta lukemani perusteella moni suhtautuu erittäin katkerasti britti-imperiumiin yleisesti, ymmärrettävästi. Onko Elizabeth parempi kuin Charles vai toisinpäin, lienee toissijaista. 

Täkäläisaktivistien mukaan tasavaltalaisuus antaisi aboriginaaleille paremman neuvotteluaseman, enemmän oikeuksia ja tunnustusta, sekä vahvempaa poliittista näkvyyttä ja vaikutusvaltaa. Tällä hetkellä Australian eduskunnassa on viisi aboriginaaliedustajaa, kun kaikkiaan parlamentin koko on 151 jäsentä (3.3%). Tavallaan tämä kuulostaa realistiselta ratiolta, ajatellen, että aboriginaaleja on tilastollisesti 2-3% Australian väestöstä. Mutta. Koko Australian historian aikana eduskunnassa on tätä ennen ollut yhteensä viisi aboriginaaliedustajaa eli hiekanjyvänen Nullarborin autiomaassa. 

Henkkoht tuntuu kyllä hassulta, että Australia on virallisesti Charlesin kuningaskuntaa - pampun, jota kukaan ei oikeastaan halua johtajakseen eikä todennäköisesti tule koskaan missään yhteydessä kohtaamaan. Mielestäni tästä historian jäänteestä, henkisestä kahleesta, voitaisiin jo päästää irti. Mutta jos enemmistö ausseista yhä kannattaa monarkiaa, olkoon sitten niin. Tosin tuo aboriginaalien vahvempi poliittinen edustus ja olojen parantaminen on syytä tapahtua täysin riippumatta siitä, kumpaa tulevaisuuden polkua maa lähtee seuraamaan.

Kuningattaren muodonmuutos. Tuo ensimmäisen kuparikolikon kuva voitti kuvituskilpailun, koska siinä nuorella kuningattarella on laakerinlehtiseppele perinteisen kruunun sijasta. Kilpailun raati koki näkemyksen raikkaaksi, vaikka se onkin suora viittaus/lainaus antiikista. Kuva Sydney Morning Herald.

4.9.2022

Tasmaniasta takaisin arkeen ja juhlaan

Mitä meille kuuluu? Kiitoksia hyvää. Tänään syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina Australiassa vietetään isänpäivää. Äitienpäivä on sama kuin Suomessa eli toukokuun toinen sunnuntai. Mekin juhlistimme isänpäivää asiaankuuluvasti kakkukahvein ja lahjoin. 

Pikkujeppe N oli päiväkodissa askarrellut paketin, tai oikeastaan päiväkodin hoitajat sen tekivät. Paketista paljastui N:n piirustus, joka oli kuulemma isin työmaanosturi. Muuten hyvä, mutta isillä ei moista nosturia kyllä töissä ole, työmaasturi kylläkin. Taisi olla herra 3-veen unelmaa, että isi olisi töissä rakennustyömaalla, joita pikkujeppe ihailee. 

Paketissa oli erittäin aussilaisesti myös purkillinen itse tehtyä grillausmaustetta, jota aiommekin tänään kokeilla pihvien ryydittäjänä. Lisäksi lahjaan kuului itse tehty avaimenperä, mutta sitä N ei raaskinutkaan antaa isille, koska se oli liian hieno, eli sen hän piti itse :D 

Muutenkin päivä on sujunut erityisen aussiperinnemerkeissä, sillä olemme puuhailleet takapihan kasvilavojen parissa. Täällä alkoi kevät virallisesti 1. syyskuuta (en varmaan koskaan pääse yli siitä, että vuodenaika alkaa kalenterista eikä siitä, millainen sää on). Siispä raikkosimme vihannespenkeistä pois kuihtuvat kasvit ja rikkaruohot, ja istutamme uutta. 

Tähän saakka kasvilavaharrastus ei ole päässyt jääkaappia täyttämään. Kurkkuja penkistä sikisi sellainen satsi, että emme edes ehtineet kaikkia syödä. Mutta muut yrityksemme ovat olleet enemmän tai vähemmän kituliaita. Vihreitä paprikoita saimme sen verran, että niistä tehtiin yksi salaatti ja yksi fetapiirakka. Kirsikkatomaatteja tuli ehkä kolme, ellei peräti neljä. Porkkanoitakin saimme puolisen tusinaa, mutta niiden koko oli mallia tulitikku. No basilika kasvoi niin valtoimenaan, että aloin jo olettaa sen yrittävän karkuun autotallin katon yli. 

Nyt aiomme kuitenkin uudistaa tarjonnan. Oman kompostitynnyrin anti on levitelty multaan. E lähti pojan kanssa taimi- ja kanankakkaostoksille Bunningsiin eli täkäläiseen K-Rautaan. Siellä on todnäk miljoona muutakin isää lapsineen, kuten joka viikonloppu, ja etenkin tällaisena isä-lapsi-laatuaika-päivänä. 

Loppupäiväksi otan naperon haltuuni ja E saa tehdä mitä mielii - tosin päällimmäisenä taitaa painaa diploman eli lisätutkinnon pakerrus. E suorittaa parhaillaan työpaikan rahoittamana/luvalla lisäkoulutusta, paperia, joka on suomalaisen silmiin jonkinlainen puolikas kandi; avoimessa yliopistossa suoritettava pätevöityminen. Hänhän vaihtoi alaa meribiologiasta puubiologiaan eli kaupunkipuuston hoitamiseen. 

Elämä on sitten Suomen-reissun asettunut taas arkisiin uomiinsa, tosin arkea on ollut melkein vähemmän kuin lomaa ja juhlaa. Kävimme elokuun puolivälissä viikon kiertelyn Tasmaniassa E:n synttäreiden nimissä. Olemme omaksuneet aussi-ihanteen, että syntymäpäivä otetaan vapaapäiväksi, joskus kokonainen viikko (etenkin, jos täyttää pyöreitä). Seuraava tasavuosikymmen täyttyy E:llä vasta ensi vuonna, mutta juhlistusta ja lomaa tarvittiin silti - hän ei ollut Suomen-matkalla mukana työkiireiden vuoksi ja ne kiireet piti mielestämme selättää lomaillen. 

Näimme Tasmanian ensimmäistä kertaa ja siitä lisää kohta. Tässä välissä ehti tapahtua muutakin: ensimmäinen "sukujuhlamme" Australiassa, E:n veljen häät. Meillähän ei ole täällä muuta sukua kuin E:n nuorin veli. Häät olivat pieni seremonia maistraatissa ja vapaamuotoinen kymmenen hengen juhla erään keskustahotellin kattoravintolassa. Tuore pari vaikutti tyytyväiseltä ja juhlat olivat jatkuneet aamuyölle, tosin N ja minä evakuoiduimme iltakuudelta. 

Juhlinta ei lopu tähän, vaan matkustamme lokakuun lopussa Japaniin toiseen seremoniaan. Morsian - nyt vaimo -  on japanilainen, eikä hänen perheestään kukaan päässyt maistraattitapahtumaan. Myöskään E:n ja veljen äiti ei ollut Perthissä, mutta tulee Osakan juhliin. Eli se todellinen perhejuhla vietetään Japanissa, Perthin "kenraaliharjoituksen" jälkeen. Tällaiset moniportaiset juhlat ovat täällä maahanmuuttajien keskuudessa kohtuuyleisiä, koska eri maista tulevien puolisoiden suvut ja ystävät eivät yleensä mitenkään kaikki pääse kerralla paikalle, joten joudutaan sompimaan sitä, mitä vietetään, missä, milloin, ja millä rahalla/budjetilla. 

Odotamme innolla Japanin matkaa, koska Japani on kummankin meistä lempimaita ja on mielestäni kiinnostavaa ja etuoikeus päästä mukaan perinteisiin japanilaisiin häihin. Tosin en tässä kohtaa tiedä, miten perinteisestä puhutaan, kun en ole koskaan japanilaishäissä ollut. Kimonot tulee ylle, myös minulle, morsiamen toiveesta ja järjestämänä. Häät vietetään ranskalaisessa ravintolassa, joten on kiinnostavaa tarkkailla myös sitä, mikä on japanilaisten käsitys tai versio ranskalaisesta kulttuurista ja ruuasta (tietty voihan ravintola olla myös ranskalaisomistuksessa). Monikulttuurinen mix siis tiedossa. 

Japanista lisää aikanaan - mm sinne pääsyn vaikeudesta, koska tällä hetkellä maahan ei pääse koronarajoitussyistä ilman viisumia. Nyt Tasmaniaan. 

Tasmania teki lähtemättömän vaikutuksen, vaikka näin pliisua kliseetä käytänkin. En tajua, miten jokainen aussi ei vielä ole Tasmaniassa käynyt, koska se on minusta kiehtovimpia paikkoja koko maassa. Yhdellä saarella voi kokea niin monta erilaista aussiasiaa (luontoa, eläimiä, maisemia, ilmastoa, kulttuuria), että suosittelen kyllä kelle tahansa ja kaikille. Mutta. Tasmania on myös seutu, jolta aboriginaalit on järjestelmällisimmin pyyhitty pois ja heillä on käsittääkseni vähiten oikeuksia verrattuna muihin osavaltioihin/territorioihin, eli tämä puoli saaren historiasta synkistää sen kokemista. 

Jos kuitenkin puhutaan pelkästään luonnosta, minua Tasmania puhuttelee huikeasti enemmän kuin Perth maisemien ja kasvillisuutensa puolesta. Varmaankin siksi, että Etelä- ja Länsi-Tasmania ovat kuin yhdistelmä Uutta-Seelantia (kuvista arvioiden), Norjaa, Skotlantia, Englannin ja Ranskan maaseutuja sekä Italian viinialueita. Ja tietysti Australian surffirantoja. Viljavia peltomaita, jättieukalyptusmetsiä, esihistoriallisia sademetsiä, valkohiekkaisia rantaviivoja, jylhiä vuorenrinteitä, myrskynpiiskaamia rantakallioita. Ja viihtyisiä pikkukyliä sekä sopivasti käveltävän kokoinen, historiallisen arkkitehtuurin elävöittämä pääkaupunki Hobart. Toimii minulle. 

Olimme saarella vain viikon emmekä nähneet maisemista kuin ehkä kymmenesosan jos sitäkään. Mutta suorastaan havahduin horroksesta siihen, että Perthin tuulenpieksemä, tasamaastoinen aavikonreuna-merenrantadyyni-nahkeapensasluonto on minulle aikuisena opittu ympäristö, kun taas tiheiden metsien tummanvihreä laaksoinen syli on lapsuudestani tuttu, vaistomaisesti "oikea".

Minua myös vuosi vuodelta jurppii enemmän Perthin kestämätön kaupunkisuunnittelu, joka pohjautuu täysin gryndereiden voitontahkoamiseen eli maata myydään kauempaa ja kauempaa keskustasta ja kaukolähiöitä (kaukioita?) yhdistämään on pakko rakentaa lisää ja lisää nelikaistamoottoritietä ja amerikanmalli-liittymäympyröitä ja apiloita. Kun osavaltiohallinto johonkin investoi, se investoi asfalttiin. Ja tämä on niin 1960-lukuista kuin olla ja voi, etenkin kun Länsi-Australian terveydenhuolto natisee liitoksissaan ja vuotaa hoitajia ja lääkäreitä kuin seula, nämä kun eivät rahoituspuutteista tulipalokiirettä ja tauotonta potilastulvaa kestä vuosi- saati vuosikymmentolkulla. 

No, miksemme muuta Tasmaniaan? Jos olisi vain minusta kiinni, voisimme hyvin muuttaakin, ainakin pariksi vuodeksi testaamaan. Todennäköisestihän sieltä palattaisiin häntä koipien välissä maitolennolla, koska kypsähtäisin samaan mihin Suomessakin: kylmään, märkään, talveen, räntään. 

E suhtautuu tulevaisuuden päätöksiin vähemmän mutulla ja vaistolla, ja robottimaisen rationaalisesti kykenee laskemaan hyvät ja huonot puolet. Hobartissa on (lähes kaikkien Australian kaupunkien tavoin) valtava asuntokupla ja omistusmarkkinoille pääsy on lähes mahdotonta ilman miljoonaluokan lainaa. Urakehitys ei ilmeisesti ole ainakaan Perthiä parempaa ja hänkään ei kylmästä ja märästä talvesta suuresti innostu. 

Se omista pähkäilyistämme. Mitä Tasmaniassa näimme? Valtavasti koskematonta tai ainakin senoloista luontoa, suuremman määrän erilaisia villieläimiä kuin missään muualla (valitettavasti myös muodossa tienvierusraato, koska wallabeja ja muita minikenguruita ja pussieläimiä kirjaimellisesti hyppi puolen tusinaa joka tienmutkassa hämärän tultua). Koimme luonnonvoimia veneajelulla Tasmaniamerellä, kun sade ja tuuli pieksivät toppatakkien ja sadekaapujen pintaa. Toisaalta oli mahtavaa olla "kunnolla elossa" eli elementtien äärellä, liikkeellä luonnossa, tämän normiarkeen kuuluvan näytöntuijotuksen ja näppiksennaputuksen sijasta. Myös N pärjäsi loistavasti kerrospukeutumisen ja matkapahoivointilääkkeen ansiosta - en itsekään pysty olemaan missään keikkuvassa ilman tablettia. 

Osan suunnitelmistamme jouduimme perumaan, koska näin lopputalvesta Cradle Mountain-vuoristoon ennustettiin lumisadetta ja äkisti vaihtelevia kelejä. Vuokrafirman kesärenkailla ei suuresti innostanut lähteä testaamaan vuoristoreittien kallistuskulmia ja mutkaisuutta. Sovimme, että joku kesä teemme uuden Tasmanian-reissun, pidemmän, kattavamman. 

Pakollinen turistipose Wineglass Bayssa. Tähän pisteeseen pitää vaeltaa noin 45 minuuttia vuorenrinnettä ylös, infoksi kaikille, jotka eivät tätä ennakkoon hoksaa (kuten minä). Luulin Google mapsin perusteella, että nousua on ehkä vartti. Just. Suoraan linnuntietä kivikkoon ehkä.




Matkalla Tasman-saarelle sateessa ja tuulessa. Tasman on Tasmanian eteläkärjestä etelään sijaitseva erillinen, jyrkkä ja korkea pikkusaari, joka oli asuttajien/kolonialistien ensimmäinen maihinnousukohta. Menomatka oli jännittävä, paluumatkalla alkoi hieman kypsyttää märkä, kylmä ja aallokko. Onneksi päästiin suoraan lämmitettyyn bussiin ja kohtapuoliin currylounaan ääreen. 

Perthissä fiinimpänä, lankomiehen häissä. 

18.7.2022

Erinäisiä loppuja

Ohoi, tämän blogin 11-vuotispäivä tuli ja meni kesäkuussa ilman fanfaareja. Tuskin tarvitsee erikseen osoittaa, että blogi on elänyt hiljaiseloa jo parisen kuukautta, eivätköhän aktiivilukijat ole huomanneet sen. Miksi näin? En oikein itsekään tiedä. Ilmeisesti tässä kohtaa bloggausuraa alkaa tulla ideavaraston pohja vastaan. Olen myös huomannut, että tultuani vanhemmaksi en enää koe olevani asioissa kovinkaan kummoinen tietäjä tai uranuurtaja, vaan ihan yhtä hukassa monella tavalla kuin kaikki muutkin. Eli bloggausmoottorinani aiemmin toiminut self-help-toitotus on hieman kärsinyt. 

Mutta oli tässä "oikeitakin" syitä. Kävin Suomessa herra 3veen kanssa, viivyimme siellä puolitoista kuukautta. Osin töissä (yliopiston), osin lomalla. Olen yleensä inspiroitunut kirjoittamaan lomilla kaikenlaisia Suomi-Aussi-eroavaisuus-havaintoja, mutta tällä kertaa matka meni niin arjen pyörityksessä, etten päässyt tekstivirran matkaan. Koronakin kävi vieraana, sillä ensin sen sairastivat vanhempani, sitten minä. Kolmevuotiaan tilanteesta emme päässeet varmuuteen, koska testit näyttivät epäonnistunutta (kiemurtelevan muksun sieraimesta on aika vaikea saada kunnon näytettä). Minulle henkkoht korona ei ollut nuhaa kummempi, mutta siitä jäi todella sitkas jälkitauti. Poskiontelontulehdus, joka on roikkunut enemmän tai vähemmän vihoittelevana jo kuukauden. Tätäkin kirjoitan päänsäryssä, odotellen, että antibioottikuuri nro 2 auttaa. 

Suomessa käynti oli ensimmäistä kertaa minulle henkisesti hieman vaikea, koska niin moni asia on tullut tai tulossa tiensä päähän. En yleensä ole kovin sentimentaalista tyyppiä muutosten suhteen, päinvastoin, suhtaudun niihin innostuksella. Mutta monta lopullista muutosta kerralla kuitenkin kolahtaa. 

Vanhempani muuttivat uuteen asuntoon vuonna 2020 sen jälkeen, kun Suomesta lähdimme edellisen kerran. Pääsin nyt ensimmäistä kertaa käymään heillä ja vaikka kerrostaloasunto itsessään ja sijainteineen oli ihan mukava - eikä heidän aiempi asuntonsa ollut lapsuudenkotini - kuitenkin muutoksen lopullisuus kalahti. En ollut ajatellut, että olisin kummemmin kiintynyt entiseen rivariin, mutta näköjään lähes 20 vuoden jakso ei pyyhkiydy muistista noin vain. Asuimmehan siellä itsekin puoli vuotta ja rivari vehreine takapihoineen oli näköjään alitajuntaani leimautunut mummolaksi. 

Enemmän kuitenkin harmittaa, että oma mummolani, minulle tärkeä ja rakas "aina se on ollut olemassa" paikka, ei ole enää mummola. Mummoni ei ole enää aikoihin pystynyt asumaan yksin omakotitalossa, ei oikeastaan sen jälkeen, kun ukki nukkui pois loppuvuodesta 2019. Mummolan rakennus on tällä hetkellä käyttämättä ja kokonaan keittiötön vesivahingon vuoksi. Kävin sielläkin nyt ensimmäistä kertaa sitten talon tyhjäksi jäännin ja itkuhan siitä melkein tuli. Tuli outo olo, että kun talon rakentaja - ukki - siirtyi ajasta ikuisuuteen, talo itsessään päätti, että nyt riittää. 

Myös E:n äiti on nyt eläköidyttyään muuttanut uuteen pieneen taloon, vieraalle pikkukylälle Ranskassa, eli meillä ei ole enää lainkaan ns. tuttuja mummoloita käyntikohteina. Olen pohtinut paljon, miksi tämä järkyttää minua, koska talo on vain talo ja esineet esineitä, en yleensä niihin kiinny ja olen itsekin muuttanut ainakin parikymmentä kertaa elämässäni. Kunnes tajusin, että eivät tässä talot ja asumiskuviot niinkään harmita, vaan ajan marssi kohti vääjäämätöntä. Sukulaiset, jotka vielä tänne muuttaessani v. 2011 olivat loistokunnossa tai vähintäänkin keskivertojamassa, potevat kuka mitäkin kroonistunutta. Fakta on, että suvussani on lähiaikoina tulossa enemmän hautajaisia kuin esim. ristiäisiä.

On ulkosuomalaisten loputon pohdinnan ja murehdinnan aihe, kuinka ratkaista tällainen elämäntilanne. Omat isovanhemmat ja vanhemmat vanhenevat, tarvitsevat ehkä apua, fyysistä ja taloudellista. Toisaalta minulta ei kukaan odota mitään enkä ole koskaan kokenut pienintäkään painostusta tai syyllistämistä siitä, että asun kaukana. Toisaalta tuntuu, että onko oikein vain seilata menemään omalla paatillaan oman pienen perheensä kanssa, kun laajempi suku saattaisi hyötyä siitä, että olisin paikan päällä auttamassa enemmän? Tällaisia ei voi kukaan ratkoa toiselle valmiiksi, vaan kunkin pitää itse tehdä omat päätöksensä. 

Australiassa sentään kukaan ei kritisoi lentämistä suvun/perheen takia (nyt kun pandemia-rajasuluista ja niiden "uhmaamisen" aiheuttamasta moraalipaniikista päästiin). Suomessa puolestaan kuulen enemmän sitä, onko oikein, että yksilöt yhä lentävät palloa ympäri, kun koko yhteiskunnan tulevaisuus on uhattuna ilmastokriisissä. Onko se oikein? En tiedä. Mielestäni ei sekään ole oikein, että katkaisee välit kauas tai kommunikoi vain videopuheluin. 

Vaikka olemme toisaalta asettuneet Australiaan pysyväisluonteisesti, en pysty olemaan pohtimatta, voimmeko asua näin kaukana iäti. Toisaalta meille ei ole Suomessa uramielessä tulevaisuutta - minulle ehkä, E:lle oikein ei - eikä Suomen vuodenkierto räntäkausineen ja masennuskaamoksineen meitä kumpaakaan houkuttele. No, ensi vuonna kokeilemme uutta maata Kanadaa. Neljän kuukauden kesäpätkä Vancouverissa toivottavasti valaisee meille kummallekin, mitä tulevalta haluamme eli olemmeko pysyvästi perthiläisiä vai kuulummeko jonnekin muualle. 

Kesäkuvia Suomesta kuvitukseksi. 






4.5.2022

Voihan asuntokupla ja ulkoistamisen juhla

Asuntoteemalla jatketaan. Australiassa asuntorakentaminen on hyvin erilaista kuin Suomessa - en tarkoita niinkään materiaali- tai tyylipuolella, vaikka näissäkin on eroja Suomeen verrattuna. Vaan siinä, mitä rakennetaan ja minne, ja miten asioista päätetään. Huom, en ole perusteellisesti tutkinut asiaa, vaan teksti perustuu uutisiin ja omiin havaintoihini.

Australiassa on tällä hetkellä vakava vuokra-asuntopula. Miksi, ei ole oikein kellekään kunnolla selvää. Vapaita vuokra-asuntoja on koko maan tasolla niukasti ja etenkin täällä Länsi-Australiassa ja Perthissä vapaana on alle 1% kaikesta vuokra-asuntokannasta. Siitä huolimatta, että osa asunnoista on pakosti sellaisia, jotka a) eivät kelpaa oikein kellekään, tai b) ovat ylihinnoiteltuja. Omakin vuokra-asuntomme meni TUNNISSA mainostuksen aloituksesta, kun siis olimme ensin vaihtaneet välittäjää ja siivonneet kämpän edustuskuntoon edellisen vuokravälittäjän tunaroinnin jäljiltä

Joitain syitä tarjonnan vähyyteen ovat korona-aika, asuntokupla ja julkisen asuntotuotannon olemattomuus. Korona-ajan rajasulku aiheutti sen, että moni ulkomailla oleskelevista noin miljoonasta aussista palasi kotiin, jolloin heille tarvittiin asuntoja, tai ottivat haltuunsa vuokralla olleet omistusasuntonsa. Asuntokupla eli asuntojen arvon kohtuuton nousu puolestaan on aiheuttanut sen, että asunnot nähdään erinomaisina sijoituskohteina, ja kynnelle kykenevät ostavat niitä pois esim. lyhytaikaiseen Airbnb-vuokraukseen, jolloin pitkäaikaisvuokralaiset jäävät nuolemaan näppejään. Australian asuntokannasta vain noin 4% on julkissektorin omistuksessa (kunnat, kaupungit, osavaltio, valtio), kun Suomessa osuus on muistaakseni 15% ja kaikesta asuntokannasta jopa kolmasosaa on jotenkin tuettu julkisesti rakennusaikana, esim. valtion ARAVA-lainoin. EU:n keskiarvo julkissektorin omistuksessa on välillä 10-30% maasta ja laskukaavasta riippuen (onko esim. hyväntekeväisyysjärjestön omistama kerrostalo julkisomisteinen, jos sitä pitkälti rahoittaa valtio?). 

Enihou. Australiassa on 80-luvulta ollut voimissaan uusliberaali ajatusmalli, että asunto on palkinto, jonka onnistunut elämänhallinta eli palkkatöissä loistaminen ihmiselle tuottaa. Kun tienaa, on varaa, ja kaikkien tulisi omistaa oma kotinsa, mieluiten omakotitalo isolla tontilla ja uima-altaalla, the Australian dream. Suomessa puolestaan 80-luvulta lähtien nousi ajatusmalli, että asunto on perusihmisoikeus, ja kodittomuus on yhteiskunnallisesti niin iso ongelma, että sen ratkaisemiseksi on tehtävä kaikki voitava. 

Tämä ei tarkoita, ettei Suomessa ole lainkaan kodittomia (kyllä on, etenkin piilokodittomia, eli toisten nurkissa/sohvilla asujia). Eikä myöskään tarkoita, että kaikki aussit omistavat omakotitalon, tai kotinsa ylipäätään asuntotyypistä riippumatta. Kyllä täälläkin asutaan kerrostaloissa ja vuokralla. Mutta. Auslandiassa - etenkin Länsi-Australiassa - on Suomeen verrattuna yllättävän nuiva suhtautuminen minkäänlaiseen kommuuniomistukseen, jollaiseksi myös kerrostaloasuminen tai asunto-osakeyhtiöt ylipäätään luetaan. 

Kun Suomessa tarvitaan lisää asuntoja, tyypillinen tapa on, että kunta kaavoittaa uuden alueen jonkin olemassaolevan asuinalueen kupeeseen tai sisälle - joskus harvemmin myös kauas pelloille tai metsiin - ja käynnistetään aluesuunnittelukilpailu. Kilpailun voiton yksi ehto on, että alue on hyvin kytketty julkisliikenteeseen, eli alueelle tulee vähintään bussipysäkkejä, pääkaupunkiseudulla mahdollisesti myös metro- tai lähijuna-asema. Pyörätiet keskustaan/aluekeskukseen ovat myös keskeisiä ehtoja. 

Kilpailun pohjalta valitaan yksi tai muutama rakennusyhtiö toteuttamaan kerrostalo- ja/tai rivarialue, ja rakennusyhtiöt usein myös jäävät kerrostalojen omistajiksi tai ne myydään kokonaisuuksina isoille firmoille kuten eläkeyhtiölle. Toki myös yksittäisiä asuntoja myydään, mutta Suomessa on erittäin tavallista, että kokonaisen kerrostalon omistaa ja sitä hallinnoi jokin yksittäinen taho, vaikkapa Helsingin kaupunki, tai yleishyödyllinen yhteisö. Länsi-Australiassa tätä ei tapahdu käytännössä lainkaan, ja jos tapahtuu, kerrostalon omistaa osavaltio, asunnot on suunnattu vähävaraisille ja sinne vuokralle pääsyyn on jopa kymmenen vuoden jonot. 

Miten meilläpäin ratkaistaan asuntopulaa? Kunta kaavoittaa uuden alueen keskelle ei-mitään, koska siellä maa on halpaa. Alue myydään rakennusliikkeelle, joka puolestaan alkaa myydä yksittäisiä tontteja yksityisostajille. Osa ostajista on toisia rakennusliikkeitä, suurin osa tavallisia ihmisiä/perheitä. Jokainen ostaja on vastuussa oman talonsa rakennuksesta eli jokaisella työmaalla ahertaa eri firma. Julkisliikenteen tavoittavuus ei ole minkäänlaisessa asemassa suunnitteluvaiheissa eikä se ole myöskään myyntivaltti, sillä oletusarvoisesti jokaisella perheellä on kaksi autoa. Tätä mallia täällä myös ihannoidaan eli aina kun asuntopula nostaa päätään, vaaditaan lisää rakennusmaata ja lisää verohelpotuksia tai rakennusbonuksia/insentiivejä/ponsia ensikodin rakentajille. 

Jälkimmäisen mallin ongelma on, että kaikki kilpailevat samaan aikaan samoista resursseista. Rakennusliikkeitä on rajallinen määrä, kuin myös niihin osaavia työntekijöitä. Tällä hetkellä omakotitalotyömaat Perthissä ovat kauttaaltaan viivästyneet jopa pari vuotta, räjähtäneen kysynnän takia, sekä koronarajasulunkin jälkioireena (Länsi-Australiaan ei ole päässyt töihin pariin vuoteen, ellei ole täältä kotoisin). Kun niitä vuokra-asuntoja ei saa, moni koittaa ostaa omaa talopakettia ja siitä seuraa sumppu. Pullonkaula aiheuttaa ongelmia kaikkialle, sillä nyt kun osavaltio yrittää epätoivoisesti paikata vuokra-asuntopulaa muutamilla hassuilla social housing- eli vähävaraisille tarkoitetuilla kerrostaloprojekteilla, niillekään ei löydy tekijöitä, koska kaikilla on jo tilauskirjat täynnä. 

Kerrostalotyömaat Länsi-Australiassa toimivat samalla yksityistämis- ja granulaatioperiaatteella. Suomessa grynderi eli perustajaurakoitsija yleensä palkkaa kaikki tarvitsemansa ammattilaiset: betonivalajat, raudoittajat, laatoittajat, muurarit, kirvesmiehet, putkiasentajat, sähköasentajat jne. Täällä jokainen noista on alihankkija eli yksityinen yrittäjä, joka työskentelee sopimussuhteessa pääurakoitsijaan. Hankkeen aikataulutus ja valvonta on vaikeaa, koska alihankkijoilla on yhtä aikaa muitakin työmaita meneillään. Eli esim putkiasentaja saattaa olla viivästynyt muualla, jolloin työ viivästyy myös seuraavalla työmaalla, jne jne. Ja kun putkien veto viivästyy, ei voi valaa lattioita, viimeistellä seiniä jne jne. Loputon lumipalloefekti. 

Kun ostimme off-the-plan-kerrostaloasuntomme, se valmistui melkein aikataulussa v. 2015, vain muutaman kuukauden myöhässä. Meidän asuntomme oli valmiina ensimmäisenä, ehkä siksi, että juputin asiasta viikoittain kiinteistönvälittäjälle, kun valmistumisen määräpäivä alunperin tuli ja meni. Olimme siis ensimmäiset asukkaat kerrostalossamme ja asuimme siellä yksin pari viikkoa. Kuitenkin meidänkin asuntomme viivästyi juuri siksi, että sähköasentaja ja keittiön välitilan taustalasin asentaja olivat kiireisiä muilla työmaillaan, ja taisipa siellä olla myös lattiapinnoittaja ja seinämaalarikin myöhässä. Lähes kaiken ulkoistaminen varmaan tuottaa palkkakulusäästöjä urakoitsijalle, mutta en oikein käsitä, miten nämä isot viivästymiset - nykyään tosiaan se pari vuotta per rakennusprojekti - voi olla hyvää säästöä oikein kellekään. Ei ainakaan omakotitalon ostaja-omistajalle. 

Täällä on nyt alkanut näkyä enemmän äänenpainoja siitä, että jottain tarttis tehrä. Australian eduskuntavaalit ovat kolmen viikon päästä ja toinen isoista puolueista, haastaja Labor eli Työväenpuolue (kuin SDP), meni lupaamaan 40% equity schemen eli yhteisomistuskuvion, jossa valtio maksaa ja omistaa 40% asunnosta jos (vähävarainen) omistaja-asukas maksaa ja omistaa 60%. Yksityiskohtia en ole vielä nähnyt, mutta huonoimmillaan tilanne vain pahenee. Rakennusliikkeet todennäköisesti koittavat alkaa vedättää vielä rajumpaa hintaa, jos tietävät, että ostajalla on 40% ekstraa valtiolta (ellei sitten malliin sisäänrakenneta maksimihintoja ostoille). Eli edelleenkään ei suosita tai siirrytä vuokrakerrostalojen rakennusmalliin (täällä nimeltään build to rent), vaan koitetaan pumpata lisää puhtia jo valmiiksi ylikuumenneille omakotitalomarkkinoille. 

Itärannikolla kaupunkirakenteen tiivistäminen on edennyt pidemmälle kuin täällä Perthissä, ihan tilanpuutteen ja varmaan moniäänisemmän ostajakunnan vuoksi. Perthissä sen sijaan tapellaan yhä jokaikisestä kerrostalosta, joka tulisi esim. lähiön rautatieaseman läheisyyteen eli suomalaisittain loogiseen paikkaan. Naapurustolla on tapana nousta takajaloilleen kaikesta kaksikerroksisen ylittävästä, koska perinteisesti kerrostalot on koettu moniongelmaisten vähävaraisten "sijoituspaikoiksi". Nykyään Perthin keskustassa ja muutamilla paraatipaikoilla kerrostalot usein ovat jopa luksus-retriittejä kattoterasseineen sekä kuntosali-, sauna-, uima-allas-, ja konferenssi/juhlatiloineen. Kuitenkin keskustan ulkopuolella kerrostaloja yleisesti kavahdetaan ja omakotitalon ja pihan omistamisen eetos on vahva. 

Kestävyysnäkökulmasta Perthin malli ei voi enää kauaa elää ja hengittää, koska urban sprawl eli uusien lähiöiden hajauttaminen yhä kauemmas työssäkäyntialueista ja keskuksista ei voi jatkua loputtomiin. Ukrainan sodan vuoksi bensan hinta nousi täälläkin ennätyslukemiin ja valtion oli jo pakko leikata bensaveroa, koska monilta uhkasi lähteä työpaikka alta, kun töihin ei ole enää varaa ajaa. Nimenomaan ajaa, koska perthiläisistä kaksi kolmasosaa asuu julkisliikenteen saavuttamattomissa (!). Puhumattakaan siitä, miten paljon luontoa ja viilentävää puulatvustoa pitää jyrätä jokaisen uuden asuinalueen ja sinne johtavan monikaistatien alta. Naamapalmu.

No, mikään maa ei ole täydellinen ja kehittymisen varaa on kaikkialla. Haaveilen edelleen jonkinlaisesta hybridimaasta, jossa moni yhteiskunnan rakenteellinen kehitysaskel on Suomesta; ilmasto, palkkataso, ruokakulttuurikombo ja lapsiystävällisyys Australiasta; ja sosiaalinen elämä perheellisten illanviettoineen Espanjasta. Minne saarelle lähden sen perustamaan ja kuka tulee mukaan? :D 

Perthin seudun Venetsia, Mandurah. Kanavanrantarakentamista ja omat venelaiturit.

6.4.2022

Montako kulttuurishokkia voi tulla?

Minulta kysyttiin somen puolella, millaiseksi koen asettumisemme Perthiin, nyt kun paluustamme on kulunut lähemmäs puolitoista vuotta. Olen tänä aikana postaillut niin monta Australiaan kriittisesti suhtautuvaa tekstiä, että niistä varmaan välittyy mielikuva, etten suuresti viihdy täällä tai paluu saattaa jopa kaduttaa. Näin ei kuitenkaan ole. 

Minulla aivan selvästi oli paluu-kulttuurishokki, kun takaisin pääsimme marraskuussa 2020. Siihen vaikutti eniten senhetkinen politiikka eli rajut koronasulut, sekä "nostosillat kiinni-vallihaudat syviksi"-lietsonnan aiheuttama keskustelukulttuuri. Minulla oli ajoittain erittäin epätoivottu olo, koska Perthissä kohtasi koko vuoden 2021 ajatusta, että matkustaminen pandemia-aikaan on moraalisesti väärin ja kaikki kohtaamamme vastoinkäymiset olivat itse aiheuttamiamme. Olen kertonut aiemminkin, että kävin peräti terapiassa asian vuoksi, koska torjutuksi/väheksytyksi tulemisen tunne on omiaan aiheuttamaan ei pelkkää mielipahaa, vaan mielenterveysongelmia. 

Edelleenkin ajattelen, että poliittisessa mielessä rajasulku oli hoidettu huonosti: sillä aiheutettiin paljon henkistä ja tunnepuolen kärsimystä, joka ei olisi ollut pakollista, jos Australialla olisi ollut astetta paremmin suunniteltu karanteeniohjelma (eli reilusti enemmän paikkoja vaikkapa leirintäalueilla tai kaivosleireissä, joissa leviämisen riski on minimoitu keskustahotellien sijaan). Rajasulku myös lietsoi ehkä pitkäaikaistakin juopaa heihin ja meihin: paljasjalka-aussit hurrasivat asialle, muualta muuttaneet sitkuttivat vaikeissakin oloissa ilman perheen ja suvun tukea, koska perhe ja suku eivät päässeet maahan. 

Kuitenkin vuoteen 2021 mahtui paljon hyvää. Ostimme uuden kodin, aloitimme uusissa tehtävissä, N on löytänyt paikkansa päiväkodissa, elämä asettui uomiinsa. 

Tapasimme taas monet hyvät ystävämme, ja on ollut tosi onnellista huomata, miten monien ihmisten kanssa välit ovat syventyneet ja ystävyys jatkuu vahvana, vuoden poissaolostamme huolimatta. Jännitin nimittäin palattuamme sitäkin, kuivahtavako kaveruudet, kun muutimme aika kauas (50km tai puolen tunnin ajo) aiemmasta kodistamme ja sosiaaliset verkostomme jäivät ihan eri paikkaan. Ehkä voisi verrata asiaa Helsingistä Hyvinkäälle muuttoon, jos kaikki päivittäiset/viikottaiset piirimme jäisivät välille Helsinki/Espoo. Kuitenkin tätä pelkäämääni kaveruussuhteiden menetystä ei tapahtunut, eli välimatka ei onneksi katkaissut siteitä. Tähän tosin itse aktiivisesti vaikutan eli liikun mukisematta tuota väliä junalla tai autolla, odottamatta, että minua tullaan kotoa hakemaan. 

Kaveruussuhteissa on tapahtunut muutosta ja mullistuksia muista syistä, eli muutamien pitkäaikaisten tuttujen kanssa en enää pidä yhteyttä, koska Perthin rokotuspakkoon ja koronarajoitteisiin suhtautumisemme on niin eri ja sitä myötä myös monet muut elämänarvot, valinnat ja tulkinnat asioista. Itse en olisi mitään välirikkoa toivonut, mutta joskus näköjään menee näin. Kaipa elämässä yleisesti ihmissuhteet elävät ja kehittyvät, eli joskus löytyy uusia tuttavuuksia, joskus vanhoja tippuu pois, kun suuntaudumme kaikki eri tavoin, mielenkiinnonkohteet muuttuvat jne. 

Nyt siihen kulttuurishokkiin. Kulttuurishokki usein johtuu uuden maan tapojen koetusta outoudesta ja niihin turhautumisesta. Tällä kertaa tavat eivät olleet se syy, vaan todennäköisesti kombo kolmea eri asiaa. Ensinnäkin, palasimme Australiaan töihin, arkeen, peruselämään, vietettyämme vuoden sapattivapaata (jos nyt pikkulapsen vanhemmuutta voi sapattivapaaksi kutsua...). Kulttuurishokki 1 syntyi ihan siitä, että "piti" palata työelämään, kahdeksasta neljään rytmiin, arjen pakerrukseen, nyt höystettynä päiväkotirumballa ja taaperonuhilla.

Toisaalta olin töihinpaluusta iloinen, koska ihmiselle, ainakin minulle, on hyvästä elämän rytmitys ja annettuihin tavoitteisiin pyrkiminen. Toisaalta välillä työelämän byrokratia ja toimistopolitiikka ottavat ihan satasella aivoon. Huomaan entistä tarkemmin kaikenlaista tehottomuutta ja teatteria, jotka aiemmassa elämässä eivät niin rassanneet. Varmaan korona-aika sinällään on herkistänyt tutkimaan, mikä elämässä on oikeasti tärkeää ja mikä vain näennäistärkeää. Esimerkiksi tittelit ovat aika lailla menettäneet kiiltonsa, samoin kaikenlainen turhantärkeä patsastelu, jota Länsi-Australian julkissektorilla (ja varmaan työelämässä yleisesti) näkee. Työelämässä tai politiikassa eivät asiat läheskään aina mene niin, että lopputulos olisi tehokkain, moraalisesti eniten oikein tai rahallisesti edullisin, vaan niin, miten jokin paperi sanelee tai pamppu kokee omaa asemaansa edistäväksi. 

Kulttuurishokki 2 kumpusi juurikin tuosta, että Länsi-Australian politiikka oli totaalisesti mullistunut poissaolomme aikana ja keskittyi aivan täysillä koronasta pelotteluun ja me vs te pullisteluun. Jälkikäteen on kiinnostavaa huomata, että pikkujutut jotka alkuperäinen tännemuutto sai näkemään rasittavina - vaikkapa sekoittajahanojen puute, asuntojen kylmyys talvella, henkilötunnuksen puute, jne - eivät nyt paina missään, mutta autoritäärinen politiikka sen sijaan sai minut mielenosoituksiin asti. Ja tästä taas kumpusi elämään railo, koska paikalliset tuttuni kuten kollegani eivät voineet ymmärtää, miksi vastustaisin "hyvin toimivaa ja parasta mahdollista" saari saaressa-sulkutilaa. Eli en vuoteen voinut juuri puhua aidoista tuntemuksistani töissä, vaan jouduin välttelemään korona-aiheista, väistämättä konflikteihin johtavaa väittelyä. 

Kummallisesti, kun on olemassa aihe, josta ei voi puhua, se pukkaa esiin vähän kaikkialta. Esimerkki. Olin työkonferenssissa ennen joulua ja kahvitauolla istuin ulkopenkillä syömässä välipalaa. Viereeni istui mukavan ja leppoisan oloinen nainen, ehkä 60v. Hän aloitti jutustelun ja jotain kautta aihe piankin kiertyi koronarajoituksiin. Mainitsin, että minulle on vaikeaa, etten pääse matkustamaan perhettäni ja sukuani tapaamaan. Hän samantien ripitti minua itsekkyydestä: miten saatan ajatella vain omaa välimatkaani, kun koronalta turvassa olo kuitenkin on tärkeintä elämässä? Onhan hänkin ollut erossa omasta aikuisesta tyttärestään ja lapsenlapsestaan jo viisi vuotta, he asuvat Melbournessa, joten mitä minä ruikutan vuoden erosta? Eipä siihen sitten juuri ollut kommentoitavaa, kun empatian ja ymmärryshalukkuuden taso oli tuossa. Ironisesti, konferenssin aihe oli kodittomuuden hoito, eli empatiakyvyltään tämä henkilö oli ehkä väärässä paikassa... 

Kulttuurishokki 3 johtuu nimenomaan työstäni. Palattuani töihin minut siirrettin (taas) uuteen tiimiin, mikä oli sinällään hyvä, sillä tutkimus on minulle parhaiten sopiva työnkuva. Tutkin tiimini kanssa yhteiskunnallisia ongelmia, joihin osavaltiohallinnon tulisi voida paremmin puuttua lain, käytäntöjen ja budjetin puitteissa. No, työ on mielestäni tärkeää ja tärkeyden vuoksi mielekästä. Mutta. Se on aivan ÄÄRETTÖMÄN raskasta henkisesti. Kun kahdeksan tuntia päivässä lukee raportteja kaikesta siitä, mikä ihmiselämässä voi mennä pieleen - kodittomuus, kotiväkivalta, lastensuojelu, köyhyys, sairaudet, Aboriginaalien kohtelu, vankiloiden huonot olot jne jne - ei maailmaa näe kovin ruusuisten lasien läpi. Eli kulttuurishokit 1 ja 2 kiertyvät nekin yhteen kolmosen kanssa. Olen joutunut tilanteeseen, jossa olen jatkuvasti exposed eli altistettu, en vain Länsi-Australian hallinnollisille ongelmille, vaan maailman pahuudelle. Ja tämä ei ole hyvä asia kenenkään mielenterveydelle. 

Nyt kuitenkin sikäli iloisia uutisia, että aloitan ensi kuun alussa uudessa pestissä, vaikken vanhaa jätä kokonaan. Pääsin töihin Jyväskylän yliopiston vetämään kolmevuotiseen tutkimusprojektiin, jossa tutkin ulkosuomalaisia, tarkemmin ottaen Australian ja Kanadan suomalaisia, ja heidän sopeutumistaan uusiin maihin ns. esteettisten käytäntöjen eli kaikenlaisen luovan, taiteellisen, kauniin ja aisteille tärkeän tekemisen keinoin (esim. puutarhanhoito, käsityöt, sisustus). Tämä ei tarkoita, että kaikki sopeutuvat juuri näiden keinojen kautta, vaan tämä linssi on kyseisen projektin valittu näkökulma. Monia muita tulokulmia on jo paljonkin tutkittu (esim sopeutuminen kielenoppimisen, ammatin tai muunlaisten harrastusten kautta). 

Olen huomannut, että kulttuurishokkien 1-3 kautta tai takia koen itseni tällä hetkellä vahvemmin suomalaiseksi tai ulkosuomalaiseksi kuin australialaiseksi. Olen ylpeä ja tyytyväinen monista asioista Suomessa, ja tuon sen aiempaa enemmän esille somessa ja muissa keskusteluissa. Haluaisin myös, että Australia olisi joissain asioissa enemmän Suomen kaltainen, esimerkiksi juuri kodittomuuden hoidossa. Tottakai silti tajuan, että en voi yhtenä ihmisenä muuttaa kokonaista mannerta eikä missään maassa voi asua siltä pohjalta, että toivoo sen olevan muuta kuin on. Arvelen, että heiluri taas jossain kohti heilahtaa ja australialaisuus noussee vahvemmin minuuteni osaksi. 

Tutkimusprojektini osana tulemme viettämään jonkin aikaa Kanadassa vuonna 2023 (jos korona tms ei heitä kapuloita rattaisiin), eli tämän blogin teema life in English jatkuu toisessa englanninkielisessä maassa väliaikaisesti. Kiinnostavaa päästä sinne puimaan Kanadan epäilemättä aiheuttamaa kulttuurishokkia, tai ehkä Australiaanpaluu-shokkia taas jälkikäteen! :D 

Keskeinen shokki Perthissä on, että suurin osa kahviloista menee kiinni klo 15. Järjetöntä! Iltapäivä- saati iltakahvia ei meinaa saada mistään, vaan töiden jälkeen pitää keitellä omat sumpit kotona.

30.3.2022

Asunnonosto Australiassa - lainanhaku, tarjousprosessi, kaupanvahvistus

Asuntoteema jatkuu. Hyvät ystävämme miettivät ensiasunnon ostoa ja tuli siitä mieleen koota pientä käsikirjaa, mitä kaikkea pitää tietää ja tehdä, kun asuntokaupoille ryhtyy Australiassa. Täällä on jonkin verran osavaltiokohtaisia eroja, eli tämä paketti tarkalleen ottaen koskee vain Länsi-Australiaa, sivuten muita osavaltioita. Ihan kaikkea faktaa en muista tarkalleen, joten kannattaa tarkistaa asiat googlaamalla, jos asuntokauppa polttelee mielessä. 

Suomalaisen yllätti ihan ensinnä se, miten monta välikättä asuntokauppaan tarvitaan. "Tarvitaan" lainausmerkeissä. Täällä ei riitä, että kohtaajina ovat myyjä, ostaja ja välittäjä. Vaan normikauppaan on otettava mukaan myös settlement agent tai conveyancer eli kaupanvahvistaja, sekä building inspector eli kuntotarkastaja. Hyvin monilla on lisänä mortgage broker eli lainaneuvottelija, ja pankilla saattaa olla omia alihankkijoitaan vähän kaikkeen, siitä kohta lisää. Jokainen ekstrahenkilö veloittaa ekstraa, mikä pitää laskea mukaan lainakuluihin (tai omista säästöistä otettavaan pottiin).

Asuntokaupoille voi alkaa, jos on säästänyt vaadittavan depositin eli käsirahan, tällä hetkellä useimmat pankit vaativat 20% myyntihinnasta. Perthissä asuntojen keskihinta on n. $400 000 ja talojen $500 000, mutta huomattavasti kalliimpaakin on, alueen haluttavuudesta riippuen. Omasta kolmen makkarin talostamme maksoimme reilusti keskihintaa vähemmän $330 000, koska alue on Perthin edullisimpia working class- työläis/teollisuusaluestatuksestaan johtuen. Itse tykkään lähiöstämme, merenrantaan on 10min ajo, lähikauppaan ja juna-asemalle 5min kävely, suosikkipaikkaani kirjastoon kahviloineen 5min ajo, kaikkialla paljon puistoja ja vihreää. Se pelätty teollisuusalue (öljyn- ja metallienjalostamo) on useamman kilometrin päässä eli ei mitenkään näy arjessamme negatiivisesti. 

Koska meillä oli jo ennestään asuntolaina ja lisäksi olimme juuri viettäneet sapattivuoden poissa töistä, meillä ei ollut vaadittua 20% käsirahaa säästössä vaan saimmekohan kokoon ehkä 14%. Löysimme kuitenkin pankin, joka tällä summalla suostui lainaamaan, kunhan maksamme LMI:n eli lender´s mortgage insurancen, lainanantajan vakuutuksen. Siitä jouduimme pulittamaan $3500. Moni mieluiten säästää kunnes pääsee vaadittuun käsirahasummaan välttääkseen turhan kulun LMI:n. Se on siis puhtaasti lainanantajan turva, jos jättäisimme lainoja maksamatta. Emme itse siitä hyödy mitenkään - pankki pakkolunastaisi asuntomme, jos emme maksa oikein ja ajallaan. 

Kuitenkin laskimme, että meidän pitäisi säästää noin vuosi päästäksemme 20%:n summaan ja tänä aikana pitäisi kuitenkin maksaa vuokraa, eli jonkun toisen lainaa. Maksamalla $3500 säästimme noin $16 000 vuokrissa, eli parempi näinpäin. LMI riippuu kauppahinnasta ja lainaavasta pankista, ja se voi olla paljon enemmän tai hieman vähemmän kuin meidän maksamamme. Tarkista aina ennakkoon!

Muita lainan päälle tulevia kuluja ovat kaupanvahvistaja (mitä vain välillä $500-2000 kilpailutukseni perusteella), rakennustarkastaja ($200-500), asunnon hinta-arviointi ($220), lainan perustamiskulut ($250), pankin laki- ja hallintokulut ($900) eli parisen tonnia vähintään, pankista ja kilpailutuksista riippuen. Hinta-arvioinnin tekee lainaava pankki eli sitä ei voi pyytää mistään itsenäiseltä osapuolelta tai tehdä itse. Käytännössä he vertailevat pyyntihintaa toteutuneisiin kauppoihin alueella eli varmistavat, että pyytämäsi laina on linjassa asunnon todellisen arvon kanssa. 

Kun vetää ostohousuja jalkaan, kannattaa olla jo valmiiksi mietittynä, paljonko pystyy maksamaan - ja hankkia pankilta preapproval eli lainan esihyväksyntä. Kuulemma kaupat saattavat usein tyssähtää siihen, jos ostajalla ei ole esihyväksyntää, koska lainaprosessi saattaa viedä parikin kuukautta. Ja myyjä usein mieluummin valitsee ostajan, jolla on jo pankki puolellaan ja lupaus paperilla, että riittävä summa rahaa on tulossa. Esihyväksyntä vaatii paperitöitä myös, mutta yhtä paljon kuin luottokortin hakeminen eli sen pystyy tekemään netitse tunteroisessa (jos siis on esim. omat palkkatulot/tilinauhat valmiina, ja kotitalouden kuukausibudjetti toteutuneisiin kuluihin perustuen laadittuna). 

No mistä löytää oikean pankin? Aussit keskimäärin eivät halua/jaksa/uskalla itse etsiä ja kilpailuttaa, vaan luottavat asiantuntijaan eli lainaneuvottelijaan (mortgage broker). Neuvottelija on itsenäinen osapuoli, jonka tulisi teoriassa esitellä sinulle parhaat lainat, tilanteeseesi sopivimmin. Itselläni on pelkästään huonoja kokemuksia brokereista pari sellaista tavattuani, enkä luota heidän itsenäisyyteensä tai puolueettomuuteensa ollenkaan. Broker saa palkkion siltä pankilta, jonka tuotteen myy, eli käytännössä heillä on tietty valikoima tuotteita tietystä sopimuspankeista. Esittelemättä saattavat jäädä paljon parempia diilejä tarjoavat second tier - eli "toisen kerroksen" pankit/lainalaitokset, kuten luotto-osuuskunnat (credit union) ja nettipankit (online only banks).

Meillä on seitsemän vuoden aikana ollut laina neljästä eri pankista ja vaikka kilpailutus vie aikaa ja lainanantajan vaihto maksaa, kilpailuttamalla olemme säästäneet korkomenoissa ja lainanhoitokuluissa. Näistä kaksi on ollut luotto-osuuskuntia, yksi nettipankki, ja yksi ihan normipankki (tämänhetkinen lainaajamme). Oman kokemukseni perusteella olen huomannut, että isoilla tunnetuimmilla pankeilla ei koskaan ole parhaat tarjoukset, koska he luottavat tunnettuuteensa ja siihen, että ihmiset eivät uskalla kokeilla pienempiä tarjoajia. Tottakai pitää olla järki mukana sellaisen kelkkaan hypätessään, mutta esim. nettipankit ovat aina jonkun ison tunnetun pankin alajaostoja tai siipitoimintaa. Jos eivät ole, älä lainaa sieltä. 

Kun esihyväksyntä on, voi alkaa shoppailla uutta kotia. Miten se tapahtuu? Ihan samoin kuin Suomessakin (oletan), eli käymällä näytöissä. Australiassa on kohtuuyleistä myydä asunto huutokaupalla, mutta tämä metodi on suosituin itärannikolla, enkä ole koskaan käynyt huutokaupassa täällä Perthissä. Tarjous asunnosta tulee tehdä paperilla ja yleensä välittäjällä on siihen nettilomake. Huom, Länsi-Australiassa tarjousta tehdessä pitää tietää, että se on sitova. Eli jos allekirjoitat paperin sanoen, että tarjoat $500 000 ja omistaja hyväksyy sen, puolimillinen pitää sitten kaivaa jostain ja maksaa, oikeuden uhalla. Tarjousta ei kannata tehdä huvikseen kokeilumielessä, eikä missään nimessä isommalla summalla kuin mihin laina ja käsiraha yhdessä riittävät. 

Useimmissa muissa osavaltioissa on cooling off period eli voit perua kaupan ilman syytä tietyn ajanjakson kuluessa, vaikka olisit allekirjoittanut tarjouspaperin. Tarkista aina oman osavaltiosi säännöt!

Tarjoukseen voi laittaa erilaisia ehtoja, esimerkiksi subject to finance eli ehtona on pankkilainan saanti, tai subject to sale eli ehtona on oman asunnon myynti. Tiivistäen, mitä vähemmän ehtoja tarjoukseen laitat, sitä todennäköisemmin tarjous hyväksytään (koska kauppa on mahdollisimman nopea ja suorasukainen). Toisaalta, ei ehtoja tai vähin ehdoin kauppa saattaa olla itsellesi haitallinen, jos jokin meneekin pieleen (esim kuntotarkastuksessa paljastuu jotain yllättävää). Eli vähimmäisehdoiksi tulisi / kannattaisi laittaa ainakin subject to finance and subject to satisfactory building inspection. Huom, älä ota tätä minään lakineuvona eli tutki asiaa tarkkaan itse ja/tai pyydä kaupanvahvistajaasi lukemaan tarjouspaperi läpi ennen sen lähettämistä.

Mistä tietää, mitä kannattaa tarjota? Tähän on yhtä monta mielipidettä kuin ostajaakin. Usein kiinteistövälityssivuilla on ohjehinta tai haarukka, eli esim. minimipyyntö $500 000 tai paras tarjous välillä $500 000 - 600 000. Järkevän haarukan pystyy arvioimaan tutkimalla myytyjen asuntojen tilastoja haluamaltasi alueelta. Tottakai ammattilaisostajat seuraavat hintakehitystä ylipäätään ja tietävät talouden merkeistä, milloin on hyvä tai huono aika ostaa. Itse ostimme ensimmäisen asuntomme hintapiikissä ja nykyisen kotimme kohtuustabiilina aikana (sillä alueella). Yleensähän koti on vähän pakko ostaa silloin kun se on pakko, eli harva meistä pystyy odottamaan vaikkapa 5-10 vuotta jotain parempaa hetkeä.

Minimipyyntöhinnan tarjoaminen ei tarkoita, että se tullaan hyväksymään, ja on vain pakko sävelkorvalla arvioida, onko paras ratkaisu tarjota hieman alle vai ylle vai tasan. Suositut kohteet menevät Perthissä erittäin nopeasti eli jopa ennen virallista markkinoille tuloa tai ensimmäisestä näytöstä. Välittäjän kanssa on ok neuvotella, kunhan muistaa, että tämän tavoite on maksimoida voitto. Eli ei kannata missään nimessä paljastaa, että ensimmäinen tarjouksesi on vaikkapa $20 000 vähemmän kuin mihin oikeasti pystyt. Kiinteistöostoista on miljoonia kirjoja, nettisivuja ja YouTube-videoita, joissa minua pätevämmät ihmiset jakavat vinkkejä, eli niitä kannattaa hieman opiskella ennen neuvottelutuokioita. 

Kun tarjouksesi on hyväksytty, alkaa hektinen paperityö pankin kanssa. Heille pitää toimittaa suunnilleen kaikki tieto kaikesta rahaliikenteestäsi, eli tulot, menot, lainat, luottokortit, huolto/elatusvastuut jne. Tällaiset paperit kannattaa tutkailla valmiiksi ennakkoon. Yleensä pankki haluaa nähdä ne kolmen viime kuukauden ajalta. Monet noista on pitänyt toimittaa jo esihyväksyntää hakiessa, mutta lainan kohdalla kaikki pitää todnäk päivittää. Koska Australiassa ei tunneta sotua tai henkilönumeroa, pelataan myös pistebingo eli sinun tulee eri dokumentein todistaa olevasi kuka väität olevasi. Joskus voi mennä pankkiin paikan päälle näyttämään esimerkiksi passin, ajokortin ja Medicare- eli Kelakortin. Joskus pitää järjestää tunnistautuminen muuten. Esim meidän tapauksessamme meidän piti tilata kotiin "Uber"-tunnistus eli olikohan Fedexin heppu, joka tutki korttimme, otti meistä kuvat ja pyysi allekirjoituksen tietokantaan. Tämä oli mielestäni päätöntä, koska olisimme voineet ajaa pankkiin 5min tunnistautumaan. Mutta heillä oli tällainen välikäsisopimus, maan tavan mukaan. 

Pankki, välittäjä ja kaupanvahvistaja sopivat keskenään settlement daten eli kaupanvahvistus/kiinteistönsiirtopäivän. Se on yleensä 1-2kk tarjouksen hyväksymisestä, ellei ole erikseen sovittu pidempää aikaa vaikkapa oman talosi myyntiä odottaen. Tuona päivänä raha liikkuu ostajalta myyjälle ja kauppakirjat siirretään nimiisi. Vahvistuspäivän takaaminen on nyt kaikkein tärkein prioriteettisi, koska jos se viivästyy jonkun paperibyrokratialeiman puuttumisen takia, joudut maksamaan sakkoja ja kauppa saatetaan jopa purkaa. 

Täällä on uutisissa ollut tapauksia, joissa ostajat ovat menettäneet koko käsirahan, kun kauppa ei ollutkaan vahvistuspäivänä mahdollinen esimerkiksi pankin virheen tai oman tahattoman viivyttelyn takia. Eri osavaltioissa on eri säännöt, eli joissain tulee "vain" sakkoa (pankin lakiteknisiä maksuja), joissain voi tosiaan koko käsiraha vuotaa ostajalta myyjälle rangaistuksena kaupanviivytyksestä, ja kauppa voi raueta. Eli on ERITTÄIN tärkeää tietää, mikä seuraamus vahvistuspäivän viivästymisestä on ja miten voit taata vahvistuksen onnistumisen. 

Kun vahvistuspäivä onnistuneesti koittaa ja kauppa viimeistellään, kiinteistö siirtyy virallisesti nimiisi kiinteistörekisterissä (Länsi-Australiassa nimeltään Landgate). Huom, jos ostat kiinteistön yhdessä toisen kanssa (esim puoliso), teidän on pitänyt jo aiemmin päättää, onko järkevää liittää kumpikin titleen eli kiinteistönomistuskirjaan, vai onko se vain toisen nimissä. Puolison lisääminen jälkikäteen papereihin on kallista, kun taas lainanhakuaikaan se ei lisää kuluja. 

Edut ja haitat kummastakin päätöksestä kannattaa tutkia tarkkaan. Joissain osavaltioissa voi olla mahdollista saada first home owner´s grant eli ensiasunnon ostajan avustussumma kummallekin, jos esim yksi omistaa 70% yhdestä kiinteistöstä, toinen 30%, ja seuraavassa ostoksessa omistajuus on toisinpäin. Näistä kannattaa puhua jälleen yhden välikäden eli accountantin, kirjanpitäjän kanssa, jollainen lähes kaikilla ausseilla on, jos heillä on yhtään omistuksia. Toisaalta, joissain osavaltioissa voi eron sattuessa olla todella vaikeaa saada omaa puolikastaan kiinteistöstä, jos oma nimi ei ole titlessä eli jättäytymällä pois omistuskirjasta saattaa pahimmassa tapauksessa jäädä puille paljaille, jos suhde ajautuu karikolle (teoriassa kaikki omaisuus jaetaan avioerossa puoliksi, kuitenkin käytännössä omistava osapuoli pystyy piilottamaan omaisuutta exältä). Näistä en tässä ryhdy neuvomaan, kunhan mainitsen tiedottamisen nimissä. 

Kaupanvahvistuspäivä on normaalisti myös se päivä, jolloin saat asunnon avaimet ja usein myös lahjan (klassisesti suklaata ja skumppapullon) välittäjältä, ja saat muuttaa sisään. Onnea kaupoista! 

Perthin keskustaa.

Hauska sammakkoperhe muuten vaan. Loma-Airbnb:n seinässä.

Lomaselfie, melkein onnistui!

21.3.2022

Vuokranantajan verenpaineet

Ohhoijaa, maanantai ja olo aivan puhki. Mennyt viikonloppu oli varsinainen comedy of errors eli itkun ja naurun sekaista touhotusta, verenpaineet tapissa, pääasiassa muiden ihmisten osaamattomuuden/viitsimättömyyden takia.

Kaikki alkoi viattomasti ja ihan muulla aiheella. Pikku-N täytti kolme vuotta. Meillä oli juhlat buukattuna lauantaille, tapahtumapaikkana leikkikenttä/puisto, koska koronarajoitteiden takia kotiin ei tällä hetkellä saa kutsua kuin muutaman vieraan. Olimme ottaneet E:n kanssa oikein vapaapäivän perjantaille, jotta voisimme a) levätä, b) käydä ostoksilla juhlia varten, c) käydä Ikeassa 40min ajomatkan päässä hakemassa muutamia säilytyskaappeja, joita autotalli (siis E) kaipaa. Yhtenä ideana oli myös pieni vaellus, mikä on yhteinen harrastuksemme. No, aika pian selvisi, että lepo, rauha ja vaellus eivät mahtuisi samaan päivään kaiken muun lisäksi, koska:

Vuokraamme entistä kotiamme, kerrostalokolmiota. Täkäläiseen tapaan meillä on property manager eli vuokravälittäjä-isännöitsijä, joka hallinnoi asuntoa ja vuokrasuhdetta. Reilun kahden vuoden vuokraisännyysuramme aikana olemme vaihtaneet manageria kerran, koska edellinen ei vastaillut viesteihin/kysymyksiin ajallaan ja heillä oli myös valtava henkilöstövaihtuvuus, eli vuoden aikana asuntoamme hallinnoi neljä eri ihmistä. Tämä uusi manageri on tähän saakka vain kerännyt vuokraa, maksanut laskuja ja tilittänyt ylijäämää meille, eli vuokralainen hänen aikanaan vaihtui ensimmäistä kertaa nyt. Edelliset siis muuttivat pois helmikuun lopussa. Managerin tehtävä on ohjata poismuuttavat vuokralaiset siivoamaan asunto esittelykuntoon, mainostaa ja esitellä, ja hankkia uudet vuokralaiset. Mutta.

Perthissä on tällä hetkellä erittäin kuumat asunto/vuokramarkkinat, ja vapaita vuokra-asuntoja on alle prosentti. Meidänkin asuntoamme on käynyt katsomassa yli 50 ihmistä, mutta yhtään kukaan ei ole ollut kiinnostunut vuokramaan. Mielenkiinnon puutteesta yllättyneinä päätimme käydä Ikean-reissulla katsomassa, missä kunnossa asunto on - managerin mukaan kuulemma hyvässä ja vuoraakin voisimme pyytää $40 enemmän per viikko kuin aiemmin. 

Luulimme, että suurin pulma olisi alaovesta sisään pääsy, koska emme olleet varmoja, onko tiedossamme oleva ovikoodi oikea. Voi tätä naiiviutta. Pääsimme helposti sisään, mutta asunnon ovella vastaamme löyhähti ensimmäisenä inha katku. Kuin sekoitus mädäntynyttä katkarapua ja kissanpissaa. Kävelimme järkyttyneinä sisälle ja kalustetussa asunnossa ensimmäiset näköhavaintomme olivat tahrainen sohva, ja sennäköinen parisängyn petaustpatja, että joku oli hikoillut aikamoiset koronakuumeläntit siihen. Kokolattiamatto oli pölyinen ja tunkkainen, ja kun hieman siirsimme huonekaluja, sängyn alta pullahti pölykoiria ja sohvan alta popkorneja sekä popkornipussin revennyt muovikulma. 

Epäuskon ja pettymyksen vallassa otin kaikesta kuvat, kirjoitin valitussähköpostin managerille ja aloimme raivaamaan tilannetta: sohvanpäällinen kaikkineen pois, petauspatja roskiin, roskat roskiin. Yksi sohvatyynyistä paljastui revenneeksi alapuolelta. Haju ilmeisesti tuli pesemättömästä kokolattiamatosta, joten vaadin sen välitöntä pesetystä: managerin siis tulisi järjestää se ja laskuttaa vuokralaisilta, kuten vuokrasopimus sanelee. 

Ajoimme Ikeaan etsimään uutta patjaa sekä sohvanpäällistä, sekä omaan kotiimme tarvittuja hyllyjä. No, eihän niistä mitään tietenkään ollut saatavilla, koska korona. Länsi-Australiassa on nyt kaksi vuotta ollut kaikenlaisia toimitusvaikeuksia, kuulemma koronan takia, vaikkei se ole osavaltiossamme näkynyt juuri lainkaan ennenkuin viime kuussa. Lennot ja rekkarahdit itä-Australiasta ja ulkomailta ovat olleet karsittuna minimiin Länsi-Australian koronamuurin eli rajasulun vuoksi. Kun kuljetuksia olisi voinut lisätä tämän kuun alusta lähtien, mantereen ainoa maankattava rautatie idästä länteen katkesi tulvan alle. Eli meillepäin ei tule oikein mitään tuotteita, joita ei kasvateta/tehdä paikallisesti. Ikean sohvanpäälliset eivät kasva Perthin puissa. Myös ruokakaupoissa on paikoin typötyhjät hyllyrivit ja vessapaperia meillä ei välillä ollut ollenkaan (onneksi edes nenäliinoja), koska ne olivat kaikista lähikaupoista loppu viikkoja putkeen.

Juuri kun saimme eteemme Ikean lihapullat, manageri soitti. Ja sen sijaan, että olisi pyydellyt anteeksi leväperäisyyttään, aloitti oikein mielenkiintoisen gaslighting-eli syyllisyyden siirron operaation. Kuulemma meidän odotuksemme ovat epärealistiset, vuokralaiselta ei voi vaatia parempaa standardia, koska asunto "oli tuossa kunnossa heidän muuttaessaan"(!), kokolattiamatto on "jo pesty" ja siitä on todisteena kuitti, jne jne. En ollut uskoa korviani, kun ihminen, jolle me maksamme omaisuutemme huollosta, alkaa syyttää meitä siitä, että odotamme häneltä tavallisenasteista työntekoa, sitoutumista ja ammattiylpeyttä. 

Vaadin nähdä matonpesukuitin. Vaadin nähdä edellisen managerin tekemän kuntotarkastuksen vuokralaisten muuttaessa sisään. Kysyin, onko tämä tosiaan managerin mielestä ok taso ja onko hän itse käynyt asunnossa sisällä. Kuittia eikä raporttia "ei juuri nyt löydy arkistosta" ja kuulemma on itse käynyt, matto on pesty, kaikkihan on kunnossa juujuu. Vaati kaiken itsehillintäni, että en karjunut jannulle, että eikö sinulla aistit toimi, kun et silmillä näe ja nenällä haista, että asunto on kaikkea muuta kuin esittelykunnossa. Seuraavat väistely-yritykset managerin puolelta olivat: asuntoamme hallinnoi ihminen, joka ei ole enää heillä töissä, siivouksesta vastasi firma, jota he eivät enää käytä, ja kaikki vuokralaiseen liittyvät ongelmat ovat edellisen managerifirman syytä, jonka irtisanoimme vuosi sitten. 

Vartin jankutuksen jälkeen lopetin puhelun, vaadittuani, että manageri lähettää siivousfirman paikalle uudestaan - siihen hän pitkin hampain suostui. Mutta kallein operaatio, matonpesu, ei siihen kuuluisi, koska kuitti on jo toimitettu, vaikkei sitä siis arkistosta löydy. Just joo. 

Koska emme saaneet ostettua oikeita tarpeita, ajoimme kotiin pesemään sohvanpäälliset ja hankkimaan petarin muualta. Tähän mennessä olikin jo iltapäivä ja jumitimme ruuhkassa siihen saakka, kunnes oli aika hakea hektinen N hoidosta ja menettää kaikki tsänssit saada jotain muuta aikaan kuin muovailuvahaleikkejä naperon kanssa. 

Meillä ei ollut tarkoitus tehdä mitään jättikekkeritä N:lle, mutta kuitenkin muutaman ystäväperheen kutsuminen tiesi noin 20 vierasta ja samalle määrälle tarjoiltavia. Lauantaiaamun työnjako eteni niin, että E piti muksun kiireisenä muualla (joka oli lähestyvästä synttärijuhlasta aivan hepakassa) ja itse shoppasin ruokatarpeet ja valmistelin tarjoiltavat. Innostuin värkkäämään cocktail-paloja ruisleivästä ja sehän oli vähemmän fiksu idea, koska 60 cocktail-palaa tuorejuustolla, kurkulla ja savulohella vei enemmän valmisteluaikaa kuin olin laskelmoinut. Synttärikakuksi keksin tehdä bostonkakun eli pullat ja kakku samalla vaivalla, mutta sekään ei ihan hetkessä syntynyt. Eli tähänkin päivään toivottu lepohetki meni kankkulan kaivoon oman kunnianhimon takia ja lähdimme suunnilleen suorilta jaloilta juhlapaikalle, kun pullakakku saatiin uunista ulos. 

Koska Perthissä on pitkä matka kaikkialle (normiajo on puoli tuntia yhteen suuntaan yhtään minnekään), juhlat ajomatkoineen ja valmisteluaikoineen veivät jotakuinkin koko päivän. Kotiin palasimme iltakahdeksalta, ihan puhki, paitsi tietty N, jolla vain virta lisääntyi iltaa kohti jokaisen uuden avatun paketin myötä. Lopulta piilotimme paketeista muutaman "pahan päivän varalle", eli kunhan into hieman laantuu uusista jutuista, availlaan loput pikkuhiljaa. 

Sunnuntai valkeni vähemmän virkeänä, silti eikun taas hommiin. En yhtään luota manageriimme, joten päätimme itse lähteä siivoamaan asunnon ja hoitamaan kuntoon sen, mitä voimme. Puunasimme pinnat ja päällystimme sohvan uudelleen, N:n tietenkin pyöriessä jatkuvasti väärässä paikassa eli aivan kulkureitillä/edessä/jaloissa, kuten kolmevuotiaiden käytössäännöt vaativat. Nuuskin kirjaimellisesti nokka maassa maton läpi paikantaakseni, mistä se karmea pissalemu leijuu. Matto haisi tunkkaiselta, mutta ei löyhkänlähteeltä. Kunnes tajusin siirtää jääkaappia ajatellen, että ehkä sen alle on tippunut ruokaa. Ja mitä löytyy: kahdeksan (!) ison tulitikkuaskin kokoista torakka-ansaa, joissa on sisällä haisevaa tuholaismyrkkyä. Heittelimme nämä roskiin ja tuuletimme asunnon kauttaaltaan, ja hajujälki parani huomattavasti jo sillä. Buukkasin myös matonpesun tälle viikolle, jotta päästään myrkkykatkuista eroon. Yhtään kuollutta torakkaa ei missään näkynyt, joten ansat olivat ilmeisen tarpeettomia, onneksi. Imuroimme asunnon kauttaaltaan ja kaikin puolin varmistimme, että se on vuokrauskunnossa. Laitoin sekä meiliä että tekstaria managerille, että tässäpä kuvia pölykasasta, joka matosta lähti. Ja velvoita vuokralaiset maksamaan pesetys kuten vuokrasoppari vaatii.

Maanantaiaamuna puhelin soi. Siellä on managerimme. Hän soittaa innoissaan, että asunnossa ei ole mitään hajua, ja se varmaankin vain johtui "pestystä matosta". 

Meikällä kilahti. Aloin jotakuinkin huutaa, että mattoa ei ole pesty, sen näkee silmillä ja haistaa nenällä, ja että se vain nyt näyttää astetta puhtaammalta, koska imuroimme sitä eilen tunnin kuten kerroin. Ja haju tuli torakka-ansoista, joita hän ei ollut tupatarkastuksessaan (jota ei ilmeisesti siis koskaan tehty) edes huomannut saatu älynnyt poistaa. Managerin vastaus on: "Anu, en ala riitelemään tästä kanssasi. Matto on pesty ja emme voi veloittaa sitä uudestaan vuokralaiselta. Jos haluat sen pestä toistamiseen, oma on laskusi." Tässä vaiheessa tokaisin jannulle, että kuule etsin tänään uuden managerin, kiitos ja hei. Hän yritti tolkuttaa, että eiei, meillä on sopimus, sinun pitää maksaa sopimuskausi loppuun. Sanoin jäätä tihkuvalla äänellä, että luen tänään sopimuksen läpi tiheän kamman kanssa ja tutkin joka raon, miten saan sen päättymään asap. Kiitos hyvästi. Ja luuri korvaan. 

Viiden minuutin päästä sähköposti kilahtaa. Siellä on manageri. Hän ehdottaa, että voimme katkaista sopimuksen tähän päivään, jos maksan tähän saakka kertyneet mainostuskulut $110. 

Tässä vaiheessa laadin seikkaperäisen valitusmeilin jannun pomolle, managerifirman omistajalle, valokuvineen. 

Taas viiden minuutin päästä postiluukku pimpahtaa. Omistaja laittaa viestin: olen pahoillani tapahtuneesta, tutkin perinpohjin, missä meni vikaan. Et ole meille mitään velkaa ja päätetään sopimus tähän päivään, normaalin kuukauden irtisanomisajan sijasta. Vastaan, että erittäin hyvä idea. 

Tähän väliin selonteko, miten kannattaisi oikeasti menetellä, jos ei olisi näin kuohahtelevaa tyyppiä kuin meikäläinen. Älä missään nimessä mene väliin ja ala itse säätää ja siivota, kun lopputarkastus on yhä tekemättä. Nyt emme pysty veloittamaan vuokralaiselta mitään, koska emme enää voi todistaa, että jama oli mikä oli. Valokuvathan voisivat olla milloin vain otettuja, jos tästä siis päädyttäisiin oikeuteen tappelemaan. Eli malta mielesi ja vaadi, vaadi, vaadi oikeutta. 

Itse kuitenkin sen verran sain mielenkuohuissa laskelmoitua, että menetämme vähemmän ottamalla tämän tappion takkiin (matonpesetys $135) kuin venyttämällä tilannetta epäpätevän ja valehtevan managerin kanssa - jokainen viikko ilman vuokralaista kun tarkoittaa tulonmenetystä meille. Eli parempi katkaista siteet ajoissa ja etsiä parempi, luotettavampi asianhoitaja kuin piiskata myllynkiveä eteenpäin.

Loppuun kevennys, mistä tuo comedy of errors- aloitus eli Ohukais- ja Paksukais-meno tuli mieleen, managerin toilailun lisäksi. Lauantaina olimme juuri saaneet pestyä sohvanpäälliset ja ripustettua narulle. Pikku-N opettelee parhaillaan vessassakäyntiä ja olen saanut hänet narrattua innostumaan asiasta niin, että hän saa pissata kuppiin vessanpöntöllä istumisen sijasta. Opin kikan serkultani ja jostain syystä tämä on pikkupojasta hirmu hauska juttu. E on opettanut N:lle, että hän saa kaataa kupin sisällön kukkapenkkiin, koska kasvit hyötyvät urea-lannoitteesta. No, alkoi sataa. N tipsuttaa menemään takapihalle kukkapenkkiä kohti kuppinsa kanssa. E tajuaa, että sataa - ja juuri pesemämme sohvanpäälliset kastuvat! Hän rynnistää ulos niitä pelastamaan, vahingossa tönäisee matkalla N:ää, joka hulauttaa pissat kupista - E:n upouuden teltan päälle, jonka tämä on pystyttänyt takapihalle sitä testatakseen. 

Huoh. Yksi oikein, kaksi nurin, ja yksi askel eteenpäin, kaksi taaksepäin, vai miten se menee :D Huomenna tapaan uusia managereja, aloin oikein kilpailuttaa. Eteenpäin puuta koputtaen. 

En halua laittaa kuvia likaisesta kämpästä, joten kuvitukseksi juhlateemaa. Synttärisankarin bostonkakku sekä juhlien jälkeen leluja nukkumassa, N:n laittamina. Paitsi lopussa kylläkin on ruutukaappaus valituskirjeestäni managerin pomolle. Saa hieman kuvaa, mikä kaikki meni vikaan.





17.3.2022

Voihan He-Man

Suomenkielessä ei ole erillisiä persoonapronomineja miehille ja naisille, vaan kaikki ovat hän (tai puhekielessä se). Tämä on aakkosten* ohella asia, joka edelleen on minulle englanniksi vaikeaa, koska se ei kasvuympäristössä uponnut selkärankaani tahi muuallekaan aivokurkiaiseen. Eli edelleen käytännön puheessa ja nopeassa tempossa sekoilen sen kanssa, kuka on he tai she, vaikka teoriassa tiedän täydellisesti, mitä tulisi sanoa. Saatan siis pokalla selittää vaikkapa mieskollegasta, että he needed to leave to pick up her daughter, eli hänen (miehen) piti lähteä hakeakseen hänen (naisen) tyttärensä. Jotenkin tuo tytär-sanan naispuolisuus muuntaa mielessäni persoonapronominin his (hänen, miehen) muotoon her (hänen, naisen). 

Osasyy oppimisvaikeuteeni on, että en ihan oikeasti käsitä, miksi sillä on väliä, viitataanko mieheen vai naiseen, koska ensimmäiset 30 vuotta elämästäni kaikkiin viitattiin samalla sanalla. Mutta nyt olemme tulleet uudelle askelmalle pikku-N:n puheenoppimisessa, hänen juuri täytettyään kolme vuotta. Jo pidemmän aikaa hän on osannut viitata muihin ihmisiin sanalla he henkilönnimen sijasta. Pikkulapsethan helposti puhuvat kolmannessa persoonassa kaikista, myös itsestään, eli Anu tekee, Anu menee, äiti piirtää, äiti kokkaa. N:lle on valjennut, että nimen voi korvata yleissanalla, mutta hänelle se todentotta on yleissana he

En tiedä, miksi juuri miespuolinen he, naispuolisen she:n sijasta. Ehkä osasyynä ovat lastenohjelmat, joissa usein miespuoliset autot, mopot ja työkoneet seikkailevat. Yksi tekijä saattaa olla E:n puhetapa, joka ranskasta suoraan ammentaen usein viittaa esim. eläimiin sanalla he, sanan it (se) sijasta. Hänelle melkeinpä kaikki eläimet ovat englanniksi he, vaikka puhuisi uuhesta tai lehmästä, jotka ihan selkeästi ovat she. Tätä kohtaa tosin en tajua, että miksi se he on niin luonteva, koska ranskassa on maskuliineja ja feminiinejä muotoja. Ilmeisesti maskuliinimuodot kuitenkin ovat yleisempiä, esimerkiksi ministeri-sana on ranskaksi aina maskuliini, vaikka itse ministeri olisikin nainen. 

Olen nyt itse yrittänyt alkaa opettaa she-sanaa N:lle, toisaalta kieliopillisuuden vuoksi, toisaalta siksi, että se on tässä kulttuurissa tärkeää, vaikkei minulle henkkoht olekaan tärkeää. Mutta olen huomannut itsessäni kummallista vastustusta asiaa kohtaan. Siis ei siksi, etten haluaisi hyväksyä/tunnistaa/korostaa naispuolisten ihmisten naiseutta, vaan ehkä siksi, että en henkkoht ymmärrä, miksi sukupuoli on niin isosti keskustelua määrittävä tekijä. Tosin tämä todennäköisesti johtuu omasta urautumisestani, koska en ole itse ikinä kokenut sukupuoli(rooli)kriisejä, enkä ole joutunut pohtimaan saati fyysisesti/kehollisesti kohtaamaan, millaista olisi elää väärää sukupuolta tai olla tungettu sosiaaliseen lokeroon, johon ei halua. 

Rinnakkaisasiana: Australiassa on tällä hetkellä käynnissä jonkinasteinen seksuaalivähemmistöjen voimautuminen, eli täällä(kin) hyväksyttiin samansukupuolinen avioliitto joulukuussa 2017. Myös trans-ihmisten näkyvyydestä tai ihmisoikeuksien toteutumisesta puhutaan nyt aiempaa enemmän. Meillä töissä asia näkyy niin, että meille perustettiin Equality and Diversity Council eli neuvoa-antava tasa-arvo- ja monimuotoisuus-”komitea”, johon itsekin kuulun, tosin vähemmistökielen ja maahanmuuttajuuden edustajana. Jo muutaman vuoden Australiassa on puhuttanut juurikin tämä sukupuolittunut persoonapronominien olemassaolo ja täällä on hitusen yleistynyt muoto they, he, käytettynä suomalaisen hän-sanan tavoin eli kenestä tahansa yksilöstä. 

They on sikäli kieliopillisesti oikein, että sitä voi käyttää ihan kaikessa tekstissä epämuodollisesta akateemiseen silloin kun ei tiedä henkilön sukupuolta tai viittaa kumpiinkin/kaikkiin. Mutta myönnän, että itse en osaa vielä käyttää sanaa niin, että puhuessani yhdestä henkilöstä, kutsuisin häntä they´ksi koska se assosioituu niin vahvasti heihin, hänen sijasta. Suomeksi suoraan kääntäen tulisi tällaista: ”Kollegani Di on tänään myöhässä, mutta he pyysi kertomaan, ettei heitä tarvitse odottaa.” Toisaalta suomennos on tökerö, koska suomeksi hypitään paljon persoonapronominien yli, eli niitä ei edes lauseeseen tule jos ei ole ihan pakko (oikeampi olisi: pyysi kertomaan, ettei tarvitse odottaa). 

Toinen ratkaisu, jota paljon näkee nykyään virka- tai tutkimuskielessä, on he´n ja she´n vuorottelu. Viime vuosikymmeniin asti melkeinpä kaikki virallinen teksti, ml. tieteenteko, on ollut täynnä he-mania, eli jokainen toimija on mies-he, vaikka sillä viitataan myös naisiin tai väestöön yleisesti. Nyt termejä koitetaan sekoittaa tasapainotuksen vuoksi ja jotta tehtäisiin selväksi, että puhutaan kaikista, ei vain miehistä/pojista. Mutta välillä sekin on aika sekavaa. 

Esimerkki. Kaikki täällä saamani terveydenhuollon vauvanhoito- ja lastenkasvatusoppaat on kirjoitettu he/she-vaihtelulla, näin. ”When your baby needs to be burped, hold him against your shoulder. When she becomes tired, put her in the cot. When he wakes up, it´s time for another feed”. Eli: Kun poikavauvasi tulee röyhtäyttää, pidä häntä olkaasi vasten. Kun tyttövauvasi väsyy, laita hänet kehtoon. Kun poikavauvasi herää, on taas aika syöttää hänet. Eli samassa tarinassa seikkailee tyttö ja poika iloisen sekaisin, koska muuten ei saada tehtyä kunnolla selväksi kielen kautta, että tämä koskee nyt kaikkia vauvoja. 

Eräs oikeasti huolestuttava piirre sukupuolen neutraloinnissa kielestä on, että siinä voidaan mennä pahasti yli jonkinlaiseen mekanistiseen robottihahmoon tai kehonosien kokoelmaan ihmisen sijasta. Täällä debatoidaan nyt jonkun verran siitä, millaisia termejä saa käyttää vanhemmista ja esimerkiksi imetyksestä. Eli saako sanoa äiti ja isä, vai pitääkö sanoa primary caregiver tai birthing parent eli ensisijainen hoitaja-huoltaja ja synnyttänyt vanhempi. Jotenkin lakitekstiin nuo ymmärrän ja hyväksyn, mutta en oikein normaaliin kanssakäymiseen vaikkapa lääkärin kanssa. 

Vielä rajumpaa on, että nyt on alkanut ilmaantua esimerkiksi tutkimustekstiä, jossa ei uskalleta sanoa nainen, jotta katetaan tai jätetään pois muunsukupuoliset tai transnaiset, ja valittu termi on esim. vaginallinen henkilö, tai vielä pahempaa, vaginallinen keho/ruumis (bodies with vaginas). Nainen ei ole enää nainen saati ihminen/potilas/asiakas/hoidettava, vaan typistyy kehonosaksi. Toinen suosikki-inhokkini on rintakehäruokinta (chest feeding tai body feeding) imetys-sanan tilalla, joka on jo ihan hakoteillä siitä, mitä imetyksessä edes tapahtuu. 

Summa summarum. Kannatan tottakai inklusiivisuutta eli sitä, että jokainen kokee olevansa kuultu, nähty ja ymmärretty ihmisenä ja sen sukupuolen edustajana, joka on (oli se sitten syntymästä tai iän myötä selvinnyt asia). Mutta en sitä, että kieli kapuloitetaan sellaiseksi, että ihminen ytimestä katoaa jonnekin anatomialuettelon taakse.

Mutta paluumuutto takaisin asiaan. 

Eli: kun täällä joka tapauksessa nyt paljon keskustellaan siitä, tarvitaanko he ja she-erottelua enää jatkossa vai ovatko kaikki vain they, tuntuu itsestä jotenkin jälkeenjääneeltä koittaa painaa oman lapsen päähän noita eroja, joita en siis itsekään oikein luontevasti saa sujumaan. Toisaalta, jos käykin niin, että they-muoto ei ota juurtuakseen, he ja she täytyy vaan opetella kuitenkin, ja tuskinpa koko englanninkieli maailmanlaajuisesti muuttuu nyt lähivuosina niin, että sukupuolitetut persoonapronominit katoavat kokokaan. Eli jatkan jankutusta perheen miesväelle: kaikki ei ole he-mania vaan on myös se she.

*Englanniksi tavaaminen pysynee ikuisesti vaikeana, esimerkki. Oma nimeni Anu tavataan ei en juu, ei aa än uu. Joudun aina pinnistelemään, kun ihmiset tavaavat nimiään esim. puhelimessa nopeassa tahdissa ja olen kirjoittanut sähköpostiosoitteita väärin about tuhat kertaa. 

(C) kgroovy, https://creativecommons.org/

23.2.2022

Aussivinkkejä vanhemmuuteen

Tuskin täytyy erikseen mainita, että minua kiinnostavat suunnattomasti kulttuurienväliset erot – omassa tapauksessani Australian ja Suomen, sekä ajoittain niitä bongatessani, Ranskan kuviot. Uusi taso näihin geimeihin on löytynyt vanhemmuudesta. Olen aiemminkin kirjoittanut havaintojani vanhemmuudesta/äitiydestä Australiassa vs Suomessa (esim. tässä, tässä ja tässä), mutta nyt löytyi taas uutta sanottavaa, kun luin tietokirjan nimeltään When We Become Strangers eli Kun Vieraannumme Toisistamme (Maggie Hamilton 2021).

Kirja tarkastelee sitä nykyelämän paradoksia, että vaikka olemme virtuaalisesti hyvin verkostoituneita ja tavallaan jatkuvasti läsnä tuttujen ja tuntemattomien elämässä, sekä elämme historiallisessa mielessä ennennäkemättömän materiaalisen yltäkylläisyyden keskellä, yhä kasvava joukko ihmisiä kärsii yksinäisyydestä ja sen rinnakkais/seurannaisoireista kuten ahdistuksesta ja masennuksesta.

Kirjoittaja on Sydneystä eli hänen näkökulmansa on (ainakin jollain lailla) aussi. Tässä postauksessa käsittelen vain kirjan alkukappaletta nykyvanhemmuuden vaikeudesta kaiken nettitietotulvan ja -arvostelun keskellä. Hamilton pui vanhempien kilpailullisuutta (kuka järjestää hienoimmat synttärit ym) sekä kotiäitien yksinäisyyttä, mikä on osaltaan johtanut räjähdysmäisesti kasvavaan mummy blogger – eli äitibloggari-genreen. Hamilton ei genreä kannata, koska hänen mielestään se ei auta asiaa, josta se kumpuaa (lievittäisi äitien yksinäisyyttä). Hamiltonin mukaan äitibloggaus pahimmillaan rikkoo räikeästi lasten yksityisyydensuojaa sekä altistaa äidit yhä karummalle kritiikille ja kilpailullisuudelle, tavoittelemansa yhteishengen ja turvaverkon rakentamisen sijasta.

En nyt itse ota äitibloggari-genreen sen suuremmin kantaa, paitsi että: eiköhän asia riipu siitä, keneltä ja mitä kysyy. Varmaan moni äitibloggari kokee suurta iloa, inspiraatiota ja hyödyksi olemisen tunnetta jakaessaan oman perheensä kuvia, tarinoita ym, kun taas toisia se todentotta saattaa altistaa vaikkapa nettitrollaukselle – tietysti pahin riski on lapsiin kohdistuva potentiaalinen vahinko, alkaen nettikiusaamisesta. Hamilton myös sivuuttaa kokonaan näihin ongelmiin johtaneet laajemmat yhteiskunnalliset syyt, kuten isyysvapaan puutteen Australiassa, joka osaltaan ruokkii äitien "hukun tähän vauvarutiiniin yksin"-tunnetta.

Kilpailullisuuden kuitenkin tunnistan. Ihmettelin jo N:n vauvavuonna, miten omien piirieni äitikaverit vaikuttivat aivan hurahtaneen tiettyihin tuotteisiin, jotka oli ”pakko olla”. Kyseessä saattoi olla tietynmerkkiset vauvanvaatteet tai -ruoka, mutta tätäkin enemmän erilaiset lisävarusteet kuten Bumbo-istuin, Lamaze-aktivointilelut, tietynmerkkinen unipussi, vauvamonitori sekä Owlet-sukka (joka mittaa vauvan hengitystä ja sydämensykettä, luulisin); puhumattakaan juuri tietynmerkkisistä yhdistelmärattaista sekä auton turvaistuimesta. Jatkuvasti kaikkialla jylläävät markkinavoimat olivat saaneet tuoreet äidit uskomaan, että ilman näitä ei pärjää tai ainakin ostamatta jättämällä on huono vanhempi, joka altistaa lapsensa jollekin riskialttiille – mille, ei koskaan selvinnyt tarkalleen.

Olen itse sellaista sorttia, että minua suunnattomasti ärsyttää, jos minulle kerrotaan, miten tulisi toimia ja elää. Tämä on tietysti ironista, koska itse mielelläni huutelen täältä blogistani, miten tulisi toimia ja elää. Kuitenkin tuo vauvavuoden mainosmylly sai minussa aikaan vaistomaisen vastareaktion ja paria isoa alkuhankintaa lukuunottamatta (juurikin ne vaunut ja turvaistuin) aloin/aloimme vetää lähes nollalinjaa ostoksissa, ihan vain vastarannankiiskeydestä sekä aatteesta, että varmasti vähemmälläkin pärjää. 

Tosin jälkikäteen ajatellen tämä meni jopa hieman yli. Esimerkki: en millään suostunut hankkimaan erillistä/kunnollista vaippalaukkua, koska sain lähikaupasta vaippapaketin kylkiäisenä ilmaisen vaipanvaihtoalustan/vaippapussukan. Tällä mentiin sitten koko vuoden mittainen Euroopan-reissu 2019-2020, vaikka pussukka ei ollut missään vaiheessa oikein hyvä ja se piti paikatakin pariin kertaan, kun pehmusteet paakkuntuivat pesussa. Mutta periaate, periaate. Toisaalta oli helppo heittää loppuunkäytetty kapistus roskiin eikä tarvinnut miettiä, miten saan tästä rahat takaisin, kun käytetyn vaippalaukun jälleenmyyntihinta olisi ollut vain murto-osa ostohinnasta. Toisaalta oliko ympäristömielessä järkevää nojata tällaiseen kertakäyttötuotteeseen jonkin kestävämmän sijasta?

Mutta palataanpa kirjaan. Minua erityisesti kiinnostaa, mitä siinä sanotaan ns. itsestäänselvyyksinä. Itsestäänselvyydet nimittäin paljastavat, mitä kirjoittaja – ja ehkä tämän lukijakunta – pitävät niin tavallisina juttuina, ettei niitä ole syytä suuremmin pohdiskella tai kyseenalaistaa. (Aussi)vanhemmuuteen liittyen Hamilton kirjoittaa tällaisen ”selviytymislistan”.

Rakenna turvaverkkoja. Tutustu ihmisiin, löydä ystäviä, kaikista eri ikäluokista [aiemmin kirjassa hän mainitsee, että verkoston tulisi olla mahdollisimman monipuolinen, eli eri kulttuuritaustoista tulevia ihmisiä]. Tutustu naapureihin ja lähikauppojen pitäjiin. Nauti pienistä kohtaamisista omassa naapurustossasi.

Kannatan tätä ohjetta kyllä ja koitan itsekin sen mukaan elää, mutta ihan suoraan sanoen, ei se – ainakaan helposti – oman perheen ja suvun puutetta korvaa. Yhä useampi meistä asuu nykyään kaukana omista vanhemmistaan, sisaruksistaan ja muista sukulaisista, eli mitään vanhan ajan sukulaisverkosto-kyläyhteisöä ei varmaan moni saa enää aikaan. 

Neuvo on myös helpommin sanottu kuin tehty. Jos ihminen esimerkiksi kärsii siitä mainitusta yksinäisyydestä ja vaikkapa ahdistuksesta, muihin tutustuminen suitsait sukkelaan ei todellakaan noinvaan tapahdu. Itse olen yrittänyt tutustua omaan naapurustooni nyt vuoden ja minulla on muutamia hyvänpäivän tuttuja, mutta esimerkiksi luotettavaa leikkitreffiseuraa lapselle ei ole löytynyt. Lähikaupan kassa kun ei voi noin vain tulla meille leikkimään 😃 Mielestäni ohje kuvastaa hyvin aussiluonnetta, että kun vaan olet avoin ja ulospäinsuuntautunut, niin ihmissuhteet tipahtelevat paikalleen. Näin helppoa se ei kuitenkaan täälläkään ole.

Lista jatkuu.

Hyväksy, että teet virheitä. Älä pelkää paljastaa mokiasi, tai puhua vaikeistakin aiheista, läheisille ystävillesi tai perheenjäsenillesi. Joskus stressaantuneena ja väsyneenä kaikkein tärkeintä on vain löytää kuuntelija. Kuulluksi tuleminen kannattelee ja auttaa asettamaan ongelmat oikeaan mittakaavaan.

Hahhaa, eikö tätä vinkkiä tiedä jokainen maapallon ihminen? Kokemukseni mukaan suomalaiset eivät ujostele vaikeistakin aiheista puhumista ja tiedän todnäk enemmän henkilökohtaisuuksia kenestä tahansa täällä tapaamastani suomalaisesta kuin vuosikymmenen tuntemistani aussiystävistä.  Luin äskettäin uutisartikkelin, että aussien on vaikea ystävystyä aikuisena luottamuspulan vuoksi; ei uskalleta paljastaa itsestä mitään, ettei tule petetyksi tai loukatuksi. Keskiverto(ulko)suomalainen ei ilmeisesti näin ajattele, vaan nimenomaan vaikeiden kokemusten ja tunteiden kautta rakennetaan yhteenkuuluvutta, ja pieni jurnutus ajaa small talkin viran.

Tee elämässäsi tilaa yhdelle tärkeälle harrastukselle. Jokaisen tulisi pitää yllä jotain sellaista intohimoasiaa, jota rakasti ennen vanhemmaksi tuloa, oli se sitten autojen korjaus, muffinien leipominen tai ukulelensoitto. Rohkaise myös puolisoasi löytämään oma tärkeä harrastuksensa ja viettämään aikaa sen parissa, sellaisten kavereiden kanssa, jotka innostuvat samasta. Ja muista itse tehdä samoin.

Tähän vinkkiin yhdyn kyllä. Tosin eihän sen harrastuksen ole pakko olla jokin vanha tuttu, miksei vanhemmaksi tultuaankin voisi kokeilla kaikenlaista uutta? Ehkä vinkin pointti on koittaa rohkaista ihmisiä ulos vanhemmuuden suorittamiskuplasta, johon jostain syystä aika moni aussiäiti (isät eivät niinkään näköjään) ajautuu. Eli elämää eletään lasten kautta ja vuoksi. Esimerkki. Olin naapuruston naispiirin tietovisassa – tietovisat ovat täällä yhtä tärkeitä kuin Suomessa lottoaminen -, ja emme pöydässäni muusta puhuneet kuin lapsistamme. Kukaan visajoukkueessani ei yrityksistäni huolimatta halunnut puhua työstään, harrastuksistaan, matkoistaan, kiinnostuksenkohteistaan jne, vaan pelkästään lapsistaan. Eräs jopa ehdotti/vaati, että joukkueemme nimen tulisi viitata lapsiimme, koska olimme kaikki äitejä. Tottakai on mahdollista, että tutustuessaan uusiin ihmisiin, helpointa on löytää se pienin yhteinen nimittäjä, tässä tapauksessa lapset. Mutta luulisi, että parituntisen aikana tulisi jokin muukin aihe mieleen. Vaikka perheen tärkeydessä ei sinällään ole vikaa.

Vältä liikaa aikataulutusta. Lasten valmennusharrastukset ovat tärkeitä, mutta niin on myös perheaika. Älä tee asioista turhan vaikeita, joskus yksinkertaisuus on parasta. Joskus voi vain mennä lähipuistoon ja antaa luonnon hoitaa osansa: vehreys on rauhoittavaa. Telttaile takapihalla. Viljele omia kasviksia. Luontoaika on huoltoaikaa (nature time is nurture time), se rohkaisee vapaaseen leikkiin ja poistaa stressiä.

Tässä vinkissä lähinnä yllättää se, että se ylipäätään on kirjassa. Jos itsestäänselvyyksistä puhutaan, minulle tämä on numero yksi. "Joskus voi vain mennä lähipuistoon"... Siis päivittäin, eikö...? Näin ainakin suomalainen ajattelee. Missä muualla lapset saavat juosta, riehua, tutkia, leikkiä, riekkua, kiipeillä, ihmetellä, löytää ötököitä ja kiviä, jos eivät puistoissa/ulkona? Sama kirja mainitsee aiemmin, että brittilapsista kolmannes ei KOSKAAN leiki ulkona. No ei ihme, jos masennus ja ahdistus puskevat päälle, ei ole normaalia moinen.

Seuraavaksi tulee suosikkivinkkini, kulttuurienväliset erot- näkökulmasta siis.

Treenaa aktiivisesti lastesi isännöinti/emännöintitaitoja. Kun teille tulee vieraita, anna lapsille omat tehtävät ja nimeä jokaiselle tietyt vieraat, joiden viihtyvyydestä lapset ovat vastuussa. Lapsi voi vaikka leipoa kakun tai auttaa koristelemaan tilaa. Keksikää ennakkoon sopivia leikkejä/pelejä, joita lapset voivat pelata omanikäistensä kanssa. Anna heidän kiertää vieraiden joukossa ruokatarjottimien kanssa, se on mainio jäänrikkoja. Jälkikäteen jutelkaa yhdessä juhlista, muistelkaa hauskoja ja vaikeita tuokioita. Monenko vieraan nimen lapset muistavat? Mikä heidän mielestään sujui hyvin, mikä huonosti? Näiden taitojen opettaminen auttaa heitä jatkossa saattamaan ihmisiä yhteen.

Tässäpä neuvo, jota en ole nähnyt koskaan missään suomalaisessa lastenkasvatusartikkelissa, silti se oikeasti on osuva ja hyödyllinen. Tottakai on hyvä osata lapsesta saakka toimia sosiaalisissa tilanteissa, ottaa kontaktia, esitellä itsensä, rikkoa jäätä. Muistelenpa, että vaikka olen itse ollut aina kohtuullisen ulospäinsuuntautunut, en edes omissa rippijuhlissani oikein osannut kätellä kaikkia ja tervehtiä vieraampia sukulaisia. Ehkä lakkiaisissa jo sentään. Ja tämä ei ole mikään moka vanhempieni taholta, vaan ns normisuomalaisuutta, väitän. Tosin tästäkin vinkistä huokuu aussikulttuuri ihan eri tavalla kuin Suomen: suomalaiset tuskin järjestävät vähän väliä isoja juhlia ja kokoontumisia, eikä asuntokaan ole niin suuri, että siellä voisi kierrellä tarjottimen kanssa. Sen sijaan Auslandiassa tyypillisissä McMansioneissa, tai ihan vaan 1970-luvun bungaloweissa suurine takapihoineen, riittää kierreltävää.

(Hamiltonin teksti vapaa käännös/tiivistelmä sivuilta 29 ja 52).

Sitaateista saattaa saada sellaisen kuvan, että kirja on jotenkin ironinen, tai tahattomasti koominen. Käsittäisin kirjan kuitenkin pyrkivän olemaan faktuaalinen. Opus kokonaisuudessaan on aavistuksen paasaava ja erittäin yksipuolinen, sillä se pureutuu pelkästään teknologian (etenkin somen) aiheuttamiin ongelmiin, hyvät puolet kokonaan sivuuttaen. Kirja mielestäni myös vyöryttää syyn monesta nyky-yhteiskunnan rakenteellisesta ongelmasta netin, kännyköiden ja sen somen niskaan, vaikka hyvin usein ne ovat ennemminkin oire tai oheisongelma. Esimerkiksi kilpailullisuus ja loputon muihin vertailu ei mielestäni kumpua somen olemassaolosta sinällään vaan on kapitalismiin (virheellisesti) sisäänrakennettu oletus "ihmisluonteesta".

En suosittele ostamaan, mutta jos kirjastosta löytyy niin lukaiskaapa pois :)