3.10.2021

Auscatraz avautumassa?

Viime viikolla tuli puolitoista vuotta odotettu uutinen, Australia alkaa avata rajojaan, juhuu! Koronan vuoksi Australiassa on ollut maailman tiukimpiin kuuluva rajasulku ja matkustuskielto maaliskuusta 2020 alkaen. Marraskuussa 2021 tilanne tulee nytkähtämään uuteen suuntaan.

Mutta mitä tämä oikeastaan tarkoittaa? Nimittäin ei ainakaan sitä, että kaikki koronarajoitukset poistuvat, tai että maan rajat vain läväytetään auki ja sisään ja ulos saa lampsia kuin vuonna 2019. Huom, perustuu omaan ymmärrykseeni uutisoinnista ja valtion tiedotteista, en mene vannomaan sataprosenttista oikeellisuutta.

1. Pääseekö Australiaan nyt käymään?

Ei.

Tarkennetaan. Australian pääministeri julisti, että maan kansalaiset ja pysyvän oleskeluluvan haltijat (PR) saavat marraskuussa alkaa liikkua rajojen yli ilman tähän saakka vaadittua poikkeuslupaa. Poikkeusluvan Australiasta poistumiseen on voinut saada anomuksesta vain pakottaviin syihin liittyen, esim. lähisukulaisen hautajaisiin, yli kolme kuukautta kestävään reissuun, tai, täysin loogisesti yhtä pakottavana syynä hautajaisten kanssa, tärkeään bisnesmatkustamiseen. Kaikki eivät silti ole lupia saaneet ja myöntäminen on ollut sekavaa, eli toisille heltiää helpommin, toisille ei kirveelläkään. 

Huom, vain niistä osavaltioista saa alkaa matkustaa sisään ja ulos, joissa rokotekattavuus saavuttaa 80% yli 16-vuotiaista. Tähän näyttävät marraskuussa pääsevän Uusi Etelä-Wales (NSW) ja Victoria, Australian väkirikkaimmat osavaltiot maan itärannikkolla, ja samalla myös ainoat, joissa korona on levinnyt aikalailla tiukoista sulkutiloista huolimatta. Toisin sanoen, ei ole enää järkeä koittaa pultata koronaa ulos kun se on jo sisällä. 

Maahan sisälle ei edelleenkään pääse muilla viisumeilla kuin PR:llä (paitsi jos on todistetusti ollut australialaisen puoliso yli vuoden, tai on aussin alaikäinen lapsi). Eli ulos yhä jäävät opiskelijat, väliaikaiset työluvat sekä turistit - vaikka olisikin Australiassa sukua eli perhesyy saapua. Väliaikaisviisumeilla olijat puolestaan saavat lähteä maasta rajoitteetta, mutta takaisin ei edelleenkään pääse. 

2. Voinko varata lentoliput Australiasta Suomeen jouluksi?

Ehkä/riippuu ja roikkuu.

Maan isoimmista kaupungeista Sydneystä ja mahdollisesti Melbournesta saattaa voida lentää ulkomaille jo jouluksi. Kuitenkin muiden osavaltioiden osalta tilanne on edelleen vähintäänkin sumuinen. Nimittäin pääministeri päättää hallituksen kanssa siitä, että maan rajat avataan, mutta kunkin osavaltion johtaja (Premier) päättää siitä, millä ehdoilla osavaltion rajat saa ylittää. Tämä luo aivan ennennäkemättömän lakipallottelusumpun, josta ei ota erkkikään selvää tässä vaiheessa. 

Täällä Perthissä Länsi-Australian (WA) Premier on jo kauan julistanut, että WA ei avaudu samaan tahtiin muiden osavaltioiden kanssa, vaikka WA allekirjoitti kansallisen exit-suunnitelman muiden osavaltioiden tapaan. Täällä sitä kuitenkin luetaan ihan eri tavoin kuin muissa osavaltioissa ja meidän Premierimme mukaan exit-suunnitelma nimenomaan antaa mahdollisuuden pitää rajat kiinni kauemmin (se ei siis nimensä mukaisesti tarkoitakaan tilanteen purkusuunnitelmaa vaan tilanteen pitkityssuunnitelmaa...) ja WA aikoo tavoitella 80-90% rokotekattavuutta yli 12-vuotiaille, ennenkuin avaamista edes pohditaan. 

Käytännössä tämä tarkoittaa 3-6kk pidempää rajasulkua meille kuin muille, koska Premier kieltäytyy lyömästä lukkoon mitään tiettyä prosenttimäärää ja voi lennosta muuttaa sitä kuten haluaa. Lisäksi WA:ssa rokotetahti laahaa, koska täkäläiset tietävät, että rajat eivät aukea vielä aikoihin eikä osavaltiossa ole lainkaan koronaa, joten mikä kiire tässä on. Hyvin moni täkäläinen pelkää rokotetta enemmän kuin koronaa, koska rokote on täällä salaliittoteorioineen, kun taas koronaa ei ole täällä, joten miksi pelätä.

Kun maan rajat avataan, Länsi-Australiastakin saa lähteä pois ilman poikkeuslupaa, koska poikkeuslupien myöntö lakkaa. Mutta takaisin ei välttämättä pääse, koska WA saa edelleen vaatia ikiomaa rajapassiaan, joka on ollut käytössä jo puolitoista vuotta. Eli jos esim me lentäisimme jouluksi Suomeen, pääsisimme aika varmasti takaisin jonnekin itärannikon isoon kaupunkiin, mutta emme viimeistä 4000 kilometriä kotiin Perthiin. 

WA on vetänyt toisen nollakoronaosavaltion Queenslandin (QLD) kanssa niin tiukkaa linjaa, että edes osavaltiossa vakituisesti asuvat eivät automaattisesti saa palata, vaan joutuvat todistelemaan "pakottavia" syitä palata kotiin ja/tai odottamaan karanteenihotellipaikkojen vapautumista. Tälläkin hetkellä QLD:n rajalla asuu pikkulapsiperheitä teltoissa odottamassa, että pääsevät palaamaan kotiin jouduttuaan jostain syystä käymään osavaltiorajan toisella puolen. Oma pääni räjähtää joka kerta kun luen näistä ihmisoikeus- ja ihmisarvoloukkauksista, täkäläisten mielestä mikä tahansa on perusteltua, jos sillä torjutaan koronaa. Huoh.

Rautalangasta: maan ulkorajat ovat pääministerin päätösvallan alla ja ne avataan marraskuussa (päivä ei vielä tiedossa). Osavaltiorajat ovat Premierien vastuulla, samoin karanteenijärjestelyt sekä vaatimukset. Avaamista ajavasta Sydneystä saattaa päästä jouluksi vaikka maapallon ympäri, Perthistä ei pääse jouluksi kuin lähimmälle rannalle. Sydney aloittaa kotikaranteenin eli viikon eristyksen rokotetuille ulkomailta palaajille kun rajat avataan. Perth pitäytyy sitkeästi kaksiviikkoisessa kalliissa hotellikaranteenissa, jonka paikkoja on leikattu monta kertaa sitten systeemin käyttöönoton heinäkuussa 2020. Tällä hetkellä Perth suostuu majoittamaan  max. 265 ihmistä viikossa - puolentoista miljoonan asukkaan kaupungissa. Eli vaikka WA:sta pääsisikin livahtamaan ulos, takaisin saa jonottaa vielä monenmonta kuukautta. Itse asiassa tällä hetkellä monet matkatoimistot ja lentoyhtiöt eivät edes myy lippuja Australiaan, koska rajatilanne elää eikä selkeitä ohjeita mihinkään ole vielä annettu.

3. Kenen pitää karanteerata?

Tätä hieman sivuttiin aiemmassa, mutta kerrataan selkeyden vuoksi. 

Kaikkien ulkomailta Australiaan saapuvien pitää karanteerata. Jos olet tuplarokotettu Australian hyväksymällä rokotteella (AstraZeneca, Pfizer, Moderna), saat marraskuusta lähtien joissain osavaltioissa mahdollisesti suorittaa kotikaranteenin hotellikaranteenin sijaan.

Sydney on jo julistanut aloittavansa viikon valvotun kotikaranteenin, mikäli sen kokeilussa ei ilmene yllätyksiä. Muista kaupungeista Melbourne ja Adelaide harkitsevat ja/tai testaavat samaa, kun taas Darwin ja Hobart eivät ole ilmoittaneet kantaansa. Brisbane ja Perth eivät aloita kotikaranteenia, vaan hotellikaranteeni ja vuoden 2022 mittaan alkava karanteenikeskus-karanteeni jatkuvat hamaan tulevaisuuteen. Kaikissa osavaltioissa rokottamattomat joutuvat yhä hotellikaranteeniin.

Kotikaranteeni tulee toimimaan niin, että maahan tulijoiden tulee ladata kännykkäsovellus, joka tarkkailee kännykän sijaintia 24/7 ja johon tulee välillä tunnistautua omalla naamallaan, kun tunnistautumiskäsky tulee. Tunnistautumiskäskyyn reagointiaika on 15 minuuttia ja jos tätä ei täytä, poliisi tulee ovelle tutkimaan, oletko kotona. Kotikaranteenin rikkojia uhkaavat rajut rangaistukset, eli kymmenientuhansien sakot ja/tai vankilatuomio. Miten kentältä mennään kotiin, ei ole vielä selvää, eli onko tähän joku kuljetus vai voiko hankkiutua omalla autolla tai vuokra-autolla, vai miten. 

Niissä osavaltioissa, joissa hotellikaranteeni jatkuu, prosessi on tämä: lentokentältä kuljetetaan poliisin määräämään hotelliin bussiletkassa ja poliisisaattueessa. Jokainen perhekunta kirjataan hotelliin busseista yksitellen eli edes hotellin aulassa ei saa olla yhtä aikaa (vaikka kaikki bussissa olijat ovat olleet yhtä aikaa lennolla ja lentokentällä...). Karanteeniaika on 14 x 24h siitä hetkestä, kun lento laskeutui, tai kunnes vuorokausi päättyy eli klo 24:00 (superkätevää pikkulapsiperheissä). Sen jälkeen hotellista saa lähteä minne haluaa, mutta karanteenilasku tulee perässä: vähintään $2500 per henkilö, $3000 per pariskunta, tai monta tonnia lisää, jos tarvitsee kaksi huonetta yhden sijaan eli perheessä on enemmän kuin kolme henkeä. 

4. Miksi säännöt ovat erit eri osavaltioissa, häh?

Hyvä kysymys.

Kaikki juontaa siihen, että koronatilanteen räjähdettyä käsiin maaliskuussa 2020, valtionjohto teki osavaltiojohdon kanssa diilin. Valtiolle perustuslaillisesti kuuluva karanteeni delegoitiin osavaltioiden vastuulle, koska nämä ovat vastuussa myös sairaaloista (lakiteknisesti ja taloudellisesti), joten kukin osaltio saa koittaa minimoida sairaalapainetta parhaaksi katsomallaan tavalla. Vastineeksi valtio otti kontolleen koronakorvausten maksun eli työttömille ja yrityksille suunnatun tukipaketin. 

Alunperin tavoite oli hidastaa koronan leviämistä, jotta terveydenhuolto saadaan resursoitua kunnolla. Australia kuitenkin saarivaltioina saikin eliminoitua koronan pitkäksi aikaa (joistain osavaltioista käytännössä kokonaan) ja Premiereille kihahti valta päähän. WA on tästä malliesimerkki, sillä tämä asukasmäärältään pieni, meren ja autiomaan muusta maailmasta eristämä kaivos-, öljy-, ja kaasujättiläinen tahkosi ennätysbudjetin koronavapaana kolkkana, saarena saaressa. Tietenkin on mahtava juttu, että tuotannon ja työllisyyden pysäytyksiä ei ole koettu. Mutta nyt toimintatapa uhkaa jäädä repeatille päälle eli mitään muuta ei edes yritetä, koska tämähän toimii jo.

Päätösten takana on paljon puhdasta politikointia. Täällä on tulossa valtakunnalliset vaalit joskus välillä tammikuu-toukokuu 2022 (päivämäärä ei ole pysyvä vaan pääministeri saa julistaa vaalit haluamalleen ajankohdalle tietyn aikaikkunan sisällä). Pääministeri edustaa täkäläistä Kokoomusta, uppiniskaisimpien osavaltioiden Premierit ovat täkäläistä SDP:tä (näin myös Länsi-Australiassa). Eli poliitikot eivät muutenkaan halua puhaltaa yhteen hiileen puoluerajojen yli eivätkä varsinkaan vaalivuonna. Pääministeri odottaa, että rajasulkua jatkavat osavaltiot mokaavat kannatuksensa ja äänet satavat hänen laariinsa. Rajasulkua kannattavat Premierit puolestaan toivovat kädet ristissä, että pääministerin kannatus romahtaa "ennenaikaisen" rajojen avaamisen vuoksi ja kannatus kopisisi heidän puolueensa laariin. Eli tavan ihmisten etu on vain yksi pykälä prismassa eikä todellakaan aina tärkein, väitän. 

Lakipykälistä kiinnostuneille infoksi, että Australian rajasulku ja matkustuskiellot perustuvat Biosecurity Actiin eli kansalliseen bioturvallisuuslakiin. Australiaan on julistettu bioturvallisuus-hätätila, mikä puolestaan on oikeuttanut osavaltiot aktivoimaan omat hätätilalakinsa, joista karanteenimääräykset ja osavaltioiden rajasulut saavat lainvoimansa. Nyt eletään jänniä aikoja sikäli, että jos Australian valtio lakkauttaa bioturvallisuus-hätätilan avatakseen ulkorajat, onko osavaltioilla enää oikeutta pitää omia hätätilalakejaan voimassa - eli onko niillä todellisuudessa oikeutta estää ketään palaamasta kotiinsta tai veloittaa karanteenista? Valtion lait kun menevät osavaltioiden lakien edelle tärkeydessä. 

On mahdollista, että Australiassa tullaan pian näkemään oikeusjuttuja aiheesta: matkatoimisto Fligth Centre harkitsee oikeustoimia QLD:n ja WA:n osavaltioita vastaan, koska menettää tietenkin jatkuvasti miljoonia matkustuskieltojen ja rajasulkujen vuoksi. WA on jo kerran haastettu oikeuteen kaivospatruunan toimesta, joka ei päässyt muualta Australiasta Länsi-Australiaan omistamalleen kaivokselle rajasulun vuoksi. Tuolloin kaivospatruuna hävisi tapauksen - oikeuden mukaan Länsi-Australialla oli bioturvallisuussyistä oikeus estää vapaa liikkuvuus maan sisällä. Nyt, jos hätätilan katsotaan lakkaavan, oikeusjuttujen lopputulema voi olla hyvin toinen. Muutoksen tuulia odotellen.

Ei enää yksi valtio, vaan monta kinastelevaa ja nokittelevaa osavaltiota. Korona ei ole tuonut Australiasta parhaita puolia esiin valitettavasti. Kuva (c) Australian Chamber of Commerce.

17.9.2021

Ulkopuolinen

Kukkuluuruu, elossa ollaan, hiljaiselosta huolimatta. Sitten viime postauksen olen/olemme pääasiassa sairastelleet, sillä Perthin ennätykselliset sadeaallot ja Etelämantereelta kumpuavat kylmät rintamat yhdistettynä päiväkodissa jatkuvasti kiertäviin pöpöihin eivät ole olleet iisipiisi meidän perheen immuniteetille, ainakaan allekirjoittaneelle. Poika ja mies sairastuvat hetkeksi ja pongahtavat takaisin energisiksi itsekseen muutamassa päivässä, kun minä köhin, röhin ja niistän ainakin pari viikkoa putkeen, kunnes kierros alkaa alusta. 

Tällä hetkellä lähinnä lasken päiviä siihen, kunnes a) kevät kunnolla koittaa ja b) päiväkodissa tulee vuosi täyteen. Kuvittelen näes, että ilmojen lämmetessä pöpökavalkadi maagisesti kutistuu kierrosta, ja taaperon oltua vuoden hoidossa marraskuun puolivälissä tällä on kattava immuniteettikirjasto, eikä joka helkutin bakteeri ja virus perusta uutta kotia meille.

Uudesta kodista puheenollen. Olemme asettuneet uuteen kotiimme hyvin ja olen itse asiassa alkanut viihtyä täällä lähiössämme, jota aluksi vierastin. Ei täällä olekaan niin kamalaa. Hyvät palvelut lapsiperheelle, mukavan vehreä ympäristö, lähiökeskustassa kirjasto kahvilalla ja crechellä eli lapsiparkilla, näillä pärjää. Tätäkin kirjoitan kyseisestä kirjastosta.

Myös työnkuvani muuttui. Minut siirrettiin tutkimustiimiin, johon olen tähdännyt jo kauan, jes! Nyt alan tutkia yhteiskunnallisia ongelmia, joihin osavaltion tulisi jotenkin tai paremmin puuttua, kuten lasten ja nuorten ongelmat, kotiväkivalta ja kodittomuus. Tämähän ei tietenkään sinällään kuulosta miltään juhlan paikalta, koska ongelmat ovat vakavia eikä niistä lukeminen tai kirjoittaminen ole mitään hupia - itse asiassa välillä niin raskasta, että on pakko vetää kävelylenkki korttelin ympäri adrenaliinia tasatakseni. Kuitenkin itseäni motivoi kovasti tieto, että tekemäni työ voi vaikuttaa tuhansien muiden elämään parantavasti, isossa mittakaavassa ja vuosikymmenienkin päähän.

Osin sairastelusta johtuen, toisaalta koronarajoitusten vuoksi, blogini potee pientä identiteettikriisiä. Kirjoitusmotivaatio putputtaa tällä hetkellä huuruilla täyden tankin sijaan, mikä ehkä on normaaliakin nyt kun bloggausta tuli täyteen 10 VUOTTA kesäkuussa. Aiheita pongahtelee edelleen mieleen, mutta tuntuu vaikealta tarttua niihin täyden tekstin verran. Mitä oikein tästäkin sanoisin, onko minulla asiaa, jota joku muu ei ole jo kattanut? Lisäksi Perthin eristäytyminen muusta Australiasta ja maailmasta koronasyistä on saanut minut hyvin kriittiseksi täkäläistä politiikkaa ja koronalinjaa kohtaan, joten on hankalaa hypettää niitä hyviä puolia, joita edelleen maassa kuitenkin on.

Australian tiukka rajasulku on kestänyt nyt reippaasti yli puolitoista vuotta, joten moni lentoyhtiö on lakannut lentämästä Australiaan kokonaan. Jäljellejääneet operoivat muutamia hassuja lentoja, lähinnä rahtikoneina. Pullonkaulasta johtuen Australiaan paluuta yrittävien lippuja perutaan ja uudelleenbuukataan nyt ensi vuodelle. Eli pitkät on jonot! Poishan täältä ei edelleen pääse kuin erittäin painavista syistä (mm. lähisukulaisen saattohoito tai hautajaiset) ja siihen pitää anoa kirjallinen lupa kuin Itä-Berliinissä konsanaan. 

Teoriassa matkustuksen tulisi hivenen helpottua ensi vuoden alussa, kun Australian rokotuskattavuus on riittävä, vähintään 80%. Toisaalta hallitus on munaillut rokotekampanjan kanssa jatkuvasti ja rajapyykkejä on siirretty moneen otteeseen, eli en itse usko ollenkaan, että se mitä nyt on tiedotettu ja luvattu, takuuvarmasti pitää. Etenkin kun Australia yhtenä maana on johtajuudeltaan ja päätöksiltään hajonnut ja jokaisen osavaltion johtaja vetää omaa linjaansa välittämättä siitä, mitä pääministeri tai maan hallitus tiedottaa/päättää/haluaa. Länsi-Australia on julkisesti ilmoittanut pitävänsä rajat kiinni pidempään kuin muut osavaltiot ja tavoittelee jopa 90% rokotekattavuutta, ennenkuin matkustus minnekään mahdollistuu. Milloinhan lie tuo tapahtuu... Tällä hetkellä Länsi-Australian rokotekattavuus on 40% täysin rokotettujen osalta ja joka viikko kattavuus nousee 1%. Kuitenkin tämä luku koskee vain yli 16-vuotiaita, kun tuo 90% tavoite koskisi kaikkia yli 12-vuotiaita. 

Syntyperäiset aussit eivät näytä käsittävän, miksi ihmeessä on ongelma, että maasta ei pääse ulos eikä sisään.

Vain kahdella kolmesta aussista on passi eli kolmasosa ei ole koskaan tai viime aikoina poistunut maasta, eikä valtaväestölle tunnu avautuvan, miksi "merten taa" pitäisi päästä nyt, kun siellä riehuu tappava tauti joka teilaa sinut heti jos rajan yli astut - näin maailmantilanne on täällä mediassa maalailtu. 

Minusta on tullut somessa rajasulun epäreiluuden äänitorvi ja peräti jonkinsortin vapaustaistelija, sillä saan ajoittain yhteydenottoja tuntemattomilta Messengerissä, voisinko jotenkin infota tai auttaa heitä lähtemään maasta. Ihmisiä turhauttaa matkustuslupaprosessin monimutkaisuus, byrokraattisuus ja läpinäkymättömyys. Jotkut saavat luvan, toiset eivät, vaikka hakemus olisi käytännössä identtinen tai sama hakemus lähetetty tusinan kertaa: 11 kertaa hylätään, 12. onnistuu. 

Asiaa pahentaa, että Australian pääministerin kanssa samaan kirkkoon kuuluva pastoripariskunta sai poistumisluvan nouproblem, kun normikansalaiset eivät saa lupaa sisään tai ulos vaikka syynä olisivat syöpähoidot, adoptio, tai se, ettei ole nähnyt omia lapsiaan lähes kahteen vuoteen. Lupia sisään ja ulos näyttävät saavan myös B-luokan julkkikset, raharikkaat sekä ex-poliitikot, jotka matkustavat yhä valtion piikkiin jahtaamassa korkeita palleja ulkomaisissa vaikuttamiselimissä. 

Olen viime kuukaudet todella vakavasti painiskellut sen kanssa, miten tämän maan johtoporras ja johtosysteemit voivat olla niin kaksinaismoralistisia. Olen myös ensimmäistä kertaa sitten tänne muuttoni selkeästi erottuva ulkopuolinen: muualta tullut, puhun aksentilla, olen näkyvästi ja äänekkäästi eri mieltä enemmistön kanssa siitä, miten maan asioita tulisi hoitaa. Aina kun koronarajoituksista tulee missään puhetta, joudun ensin hieman tunnustelemaan, mikä on vastapuolen tilanne ja kanta. Rajasulkua kritisoimalla nimittäin saa helposti rokotevastustajan/sekopäisen yhteiskunnan vaarantajan leiman, vaikkei näistä olisi kyse ollenkaan - olenhan itsekin täysin rokotettu. 

Jotenkin kaikki nyanssit ja vivahteet ovat keskustelusta kadonneet ja ei saisi esittää esim. sellaista mielipidettä, että rajahärdellin voisi hoitaa paljon paremmin, vaikkapa valvotun kotikaranteenin kautta, jota nyt muutamissa muissa osavaltioissa varovasti testataan. Minulla on muutamia tuttuja, joiden kanssa ei voi ollenkaan alkaa asiasta juttusille, sillä heidän silmissään kyseenalaistan Isä Aurinkoista eli Länsi-Australian pääministeriä, joka "pitää meidät kaikki turvassa" kohtuuttomilla tiukoilla rajoituksillaan. Sama kaikissa muissakin sosiaalisissa tilanteissa eli vastaukseksi tulee välittömästi "olemme sentään onnekkaita (ilman koronaa)", kun yhtään erehdyn kommentoimaan, miten ikävöin perhettäni ulkomailla ja miten epäsuhtaiselta pitkä matkustuskielto tuntuu.

Kieroonkatsottu vähemmistöstatus ei ole kiva asia. Eristäminen ja ulkopuolelle jättäminen ovat olleet kautta aikojen rangaistuksia eri yhteiskunnissa ja syystä. Kukaan ei halua olla se, josta ei välitetä, jota ei kuunnella, jonka hyvinvointi tai mielipiteet eivät merkitse. 

Australian asukkaista kolmasosa on kotoisin muualta ja kahdella kolmasosalla on ulkomailla syntynyt vanhempi. Kuitenkin nyt kaikkien lyhytaikaisviisumilla olijoiden lähdettyä, Perthistä on tullut paljon vahvemmin "true blue Aussie" eli syntyperäisten tyyssija. En enää kuule päivittäin eri aksentteja, vahvasti murrettua englantia saati muita kieliä. Turistit ja kansainväliset opiskelijat ovat kadonneet - he eivät ole päässeet maahan puoleentoista vuoteen. Ravintoloissa ja kahviloissa on vain ausseja töissä, ei reppureissaajia tai ulkkariopiskelijoita, jotka ennen tätä alaa miehittivät. Minulta on alettu kysyä monen vuoden tauon jälkeen, olenko täällä lomalla, koska aksentillisen englannin kuuleminen on harvinaistunut niin paljon. Silloin tekisi mieli kiljua, miten luulet kenenkään lomailevan maassa ja osavaltiossa, joka ylpeilee sillä, että on porttien ja lukkojen takana, saari saaressa, fortress eli läpitunkematon linnoitus? 

Paradoksaalisesti Länsi-Australia aloitti juuri kalliin mainoskampanjan houkutellakseen työvoimaa itärannikolta ja Uudesta-Seelannista, sillä ammottava työvoimapula alkaa aiheuttaa jo riskejä eritoten sairaaloissa. Osavaltio kustantaa myös Isosta-Britanniasta saapuvien lääkärien ja hoitajien lennot, muuttokulut ja karanteenin, kun itsekseen muista maista yrittävät saman ammatin edustajat - jopa expat-aussit jotka haluaisivat palata Länsi-Australiaan töihin - eivät tänne pääse rajasulun aiheuttaman lentopullonkaulan takia. Herrantähen tätä tehottomuutta ja järjettömyyttä. 

Tämän postauksen alkuperäinen pointti ei ollut kuitenkaan pureskella tätä, epäilemättä ja selkeästi jonkinmoista traumaa. Ajatus oli julkaista väliaikatiedotus: en ole lopettanut kirjoittamista ja kyllä täältä edelleen pesee asiaa, kunhan toivun, jaksan, tokenen. En kuitenkaan voi kieltää sitä, että vuodet 2020-21 ovat vaikuttaneet tuntemuksiini ja asenteisiini Australiaa kohtaan, ei aina positiivisesti. Perthiin eli Elysiumiin paluu vuoden poissaolon jälkeen on aiheuttanut aika rajun kulttuurishokin. 

Kun aloitin tämän blogin, kirjoitin enimmäkseen pienistä huomioista, eroista, joita havainnoin Suomen ja Australian välillä. Miten täällä kaupassa ei punnita hedelmiä itse, tai miten taloista puuttuu eteinen ja siivouskomero (sekä triplaikkunat, eristys ja usein myös lämmitys). Miten suomalainen kahvipöytä- ja voileipäbuffet-kulttuuri yllättää ranskalaisen, tai kuinka aussisuomalaiset aina manailevat tuota mainittu eristyksen- ja lämmityksenpuutetta. Huomaan näitä eroja edelleen, mutta jotenkin ne eivät juuri nyt tunnu enää tekstin arvoisilta, kun on kaikki tämä iso muu meneillään. 

Ehkä vielä joku päivä saan kiinni arjen erojen ja pienten kummallisuuksien havainnoinnista, joka kuitenkin on harrastuksena hauska ja vähemmän kuormittava kuin yhteiskunnallisten ongelmien puinti, jota nyt työksenikin teen. Toivottavasti siellä muilla mailla mustikkaisilla menee mukavasti ja korona alkaa olla taaksejäänyttä elämää kaikille piakkoin!

Nuorna vitsa väännettävä. Barista- eli ammattilaiskahvikone kahvilan leikkimistä varten sekä kahvilan muuta tykötarpeistoa lapsille. Vastajauhettu kahvi on ausseille pyhä asia.

Länsi-Australia on niin vahvasti kaivosteollisuusseutu, että lapsillekin myydään hi-vis (high visibility)-työvaatteita, jotta he voivat leikkiä olevansa kuin isi tai äiti.

25.8.2021

Asuntoasiaa Australiasta

Australiaan pidemmäksi aikaa muuttava huomaa melko pian, että asumisen standardit ovat täällä erilaiset kuin Suomessa. Suomalaiset yleensä järkyttyvät rakentamisen, eritoten eristämisen, hutaistusta laadusta. Toisaalta tilaa piisaa paljon enemmän ainakin täällä Perthissä, missä ehkä yleisin asumismuoto on omakotitalo kokoa 4x2 eli neljä makkaria, kaksi vessaa/kylppäriä. 

Australiassa ei asunto- ja vuokrailmoituksissa kerrota yleensä ollenkaan asunnon neliömetrikokoa, vaan koko mitataan juurikin makuuhuoneiden määrällä. Tämä on melkoisen epätarkkaa, koska mikä tahansa talo tai asunto voi olla huoneidensa määrältä sama, mutta neliöiltään aivan eri. 

Edellinen omistusasuntomme oli kerrostalokolmio ja arvioin pohjapiirustuksista sen kooksi n. 60m2. Nykyinen ostokotimme on kolmen makkarin omakotitalo, vaikka ulkonäöltään onkin terrace house eli naapuritaloihin ketjutettu kuin rivitalo. Rivariin eroa on, että emme ole osa asunto-osakeyhtiötä ja ulkoseinät ovat vain tiukasti kiinni toisissaan, eivät jaetut. Kukin vastaa omista rakenteistaan, remonteistaan ja kuluistaan. Kokoa kodillamme on ehkäpä 80m2, taaskaan emme tarkkaan tiedä, kun ei missään kerrota. 

Koska olemme E:n kanssa kumpikin alunperin Euroopasta, olemme lähtökohtaisesti tottuneempia tiiviiseen ja jopa ahtaaseen asumiseen kuin paljasjalka-perthiläiset. Paikalliset eivät täällä Länsi-Australiassa mielellään asu kerrostaloissa, sillä ne mielletään kopperoisiksi ja yksityisyyttä haittaaviksi. 

Täällä ihan yleisesti kuulee mielipiteitä, että lasten ei tulisi kasvaa kerrostaloissa, se on jotenkin epäterveellistä. Asenne juontaa ilmeisesti siitä, että a) kerrostaloissa ei ole juuri koskaan lapsille tarkoitettua leikkipiha-aluetta eikä aina parvekkeitakaan, b) ennen 2000-luvulla alkanutta kerrostalobuumia Perthin kerrostalotarjonta on ollut aika rajoittunutta ja c) social housing eli vähävaraisten tai ongelmaisten asuttaminen on tapahtunut pääasiassa tarkoitukseen varattuihin kerrostaloihin, mikä on (virheellisesti) leimannut kaikkea kerrostaloasumista. Nykyään asenteet ovat hieman muuttumassa.

Kerrostaloasuminen oikeasti poikkeaa ns. yleisestä mielipiteestä. Keskustan uudehkot (1990-l jälkeen rakennetut) kerrostalot yleensä sisältävät resort-tyyppisesti monia kivoja palveluja kuten uima-altaan, vehreän sisäpihan, grillausalueen, kuntosalin ja/tai kokoustiloja, joskus jopa saunan. Mekin olisimme mielellään asuneet keskustan seudulla kerrostalossa jatkossakin (ehkä kuitenkin omaamme hieman isommissa tiloissa), jos se työmatkojen puolesta olisi toiminut. Meillä on useita kavereita keskustassa, joilla on tosi viihtyisät kerrostalopuitteet. Mutta nämä ovat kaikki muualta muuttaneita eli eurooppalaisia tai aasialaisia, joilla on eri asumistoiveet kuin true blue Ausseilla. 

Tutkin nykyään työkseni kodittomuutta ja asumisen laatua ja opin kiinnostavasti, että Australia luokittelee minimistandardit asumiselle kanadalaista metodia käyttäen. Riittävään asumiseen kuuluvat seuraavat:

Canadian National Occupancy Standard eli Kanadan kansalliset asumisstandardit

  • Asunnossa tulee olla vähintään yksi makuuhuone jokaista kahta asukasta kohden.
  • Sinkku voi asua yksiössä, mutta vain, jos hänellä ei ole pitkäaikaista vakituista kumppania.
  • Pariskunnilla ja vanhemmilla tulee olla erillinen makuuhuone muista perheenjäsenistä.
  • Samaa sukupuolta olevat lapset voivat jakaa makuuhuoneen 18 ikävuoteen asti.
  • Eri sukupuolta olevat alle viisivuotiaat lapset voivat jakaa makuuhuoneen.
  • Eri sukupuolta olevien yli viisivuotiaiden lasten ei tule jakaa makuuhuonetta.
  • Kaikilla yli 18-vuotiailla perheenjäsenillä tulee olla oma makuuhuone.
  • Jokaisessa asumuksessa tulee olla keittiö, kylpyhuone, WC, oleilutila ja makuutila. 
  • Jokaisessa asumuksessa tulee olla ainakin yksi huone, jonka voi lämmittää oleskelulämpötilaan talvisin.

Näitä ehtoja kun suomalaisena lukee, huomaa aika äkkiä, että Suomi ei noudata samoja standardeja. Ensinnäkin, vain yhden huoneen lämmittäminen ajateltaisiin riittämättömäksi. Siskolla ja veljellä voi olla yhteinen huone yli viisivuotiaana, vanhemmat saattavat nukkua olkkarissa jotta muksuille on lastenhuone, ja pariskunnat asuvat yksiöissä ongelmitta. Eikä kukaan ajattele, että tämä on jotenkin väärin, ala-arvoista tai merkki köyhyydestä. Nykyään melkeinpä tuntuu, että rakentajat ja rakennuttajat tähtäävät koko ajan pienempään ja etenkin Helsingin seudulle on tulossa ja suunnitteilla vaikka minkälaisia koirankoppikoteja. 

Itse lähtökohtaisesti kannatan tiivistä rakentamista, koska mitä enemmän voidaan hyödyntää olemassaolevaa infraa (rakennetaan ylöspäin sivuillepäin leviämisen sijasta, eli kerrostaloja mieluummin kuin omakotilähiöitä), sitä enemmän säästetään kaikkea: luontoa, rahaa, päästömääriä, työmatka-aikaa, hermoja ruuhkissa. En kuitenkaan ymmärrä, miksi Suomen kokoiseen maahan ei muka mahdu hieman tilavampaa, mukavampaa, väljempää.

Australiassa on suurkaupunkien keskustoja lukuunottamatta tavallista, että kodeissa on vähintään yksi ekstrahuone, joka ei ole akuutissa makuuhuonekäytössä. Se voi olla työtila, kotiteatteri, leikkitila, tai ihan puhtaasti vierashuone. Suurimmissa kodeissa on nämä kaikki omina huoneinaan. Omakotitaloissa saattaa olla kaksi olohuonetta / oleskelutilaa, ajatuksella teineille oma, tai eri perheenjäsenet voivat puuhailla omiaan jakautumalla eri tiloihin. 

Itse olen sen verran isosta perheestä (neljä lasta) ja hälinästä, että mieluiten olen siellä, missä tapahtuu eli muiden kanssa. E puolestaan on asunut lapsuudenperheensä kanssa veneessä Karibialla ja tottui siellä (aika äärimmäiseen) ahtauteen, joten hänkään ei kaipaa valtavasti tilaa. Silti meilläkin on se klassinen vierashuone, ihan sillä, että jos ja kun saamme taas Suomesta ja Euroopasta vieraita, meillä on, mihin majoittaa. Tänne asti on kallista lentää eikä kylään kannata lähteä vain muutamaksi yöksi, joten majoituskulut olisivat liian suuret hotellissa.

Palataan vielä tuohon rakentamisen laatuun. On totta, että täällä kohtaa Suomea enemmän välinpitämättömästi tehtyä tai ehkä huonommin suunniteltua. Ikkunat ovat yksinkertaiset, vaikka talvella lämpötilat laskevat nollaan. Eristyksestä on melkein aina säästelty. Katto saattaa vuotaa tai peräti lentää tiehensä myrskytuulessa. Rankkasateilla sisään saattaa tulvia tuuletusaukoista tai huonosti tilkityistä ikkunoiden/ovien raoista. Olenpa sellaistakin kuullut, miten myrskysateella tulee vettä sisään kattolampun pistorasiasta(!). 

Kuitenkin hyvä laatu ei ole mahdottomuus ja esimerkiksi omat ostoksemme, se aiempi kerrostaloasunto ja nykyinen talo, ovat osoittautuneet ihan käypäisiksi ainakin toistaiseksi. Ei suurempia vikoja, vuotoja, halkeamia, hometta, ei edes veden tulvimista (koputtaa puuta). Kumpikin on rakennettu 2014-15 eli mahdollisesti uudemmissa on tsempattu enemmän. Tai sitten on vaan käynyt hyvä tuuri ja rakentaja-puuseppäsuvusta tulevana olen myös syynännyt paikat tarkkaan, eritoten hometta haistellen ja rakenteiden kestävyyttä tutkien. 

Homeesta puheenollen. Home on täällä yleinen ilmiö, muttei jostain syystä samanlainen kansanterveys-, sisäilma- ja asuntokriisiongelma kuin Suomessa. Lukemani perusteella syitä mahdollisesti ovat:

  • Suomessa on pitkä kylmä kausi ja rakennusten tulee olla hyvin tiiviitä, eikä niitä tuuleteta/voi tuulettaa yhtä säännöllisesti ja pitkiä jaksoja (vuoden ympäri) kuten täällä. Perthissä on esim kahviloita, joissa on lasiovet auki vuoden ympäri eli kahvila on käytännössä katos, ei niinkään suljettu sisätila.
  • Eri homelajit aiheuttavat erityyppistä oirehtimista ja erivahvuisia ongelmia, ehkä aussihomeet ovat "miedompia" tai ainakin tuuletuksesta (...hatarasta rakentamisesta) johtuen vähemmän haitallisia.
  • On mahdollista, että tietyt kemikaalit kuten maalit ja liimat vahvistavat homeiden aiheuttamaa altistusta ja Suomessa on jostain syystä käytetty/käytössä sellaisia rakentamiskemikaaleja, jotka ovat hengitysteille haitallisempia kuin aussiversiot (tai jälleen tämä on tuuletuskysymys). Erityisesti muovimattoliimaa on epäilty hengitystieoireista ja tätä lattiatyyppiä ei käytännössä ole Australiassa.
  • Suomessa rakennetaan paljon sateella, koska kuiva kesäkausi ei ole koskaan takuuvarmasti kuiva eikä se ole riittävän pitkä jakso esim. kerrostalorakentamiseen. Usein rakenteet kastuvat jo rakennusvaiheessa, mikä altistaa homeiden kasvulle. 
  • Suomessa maaperän radon eli sisäilmaan kertyvä, syöpää aiheuttava kaasu on ongelma, jota täällä ei niinkään ole: Länsi-Australian maaperä on pääasiassa hiekkaa, Suomen peruskalliota, josta radonia säteilee. Täällä ei myöskään yleensä rakenneta kellareita eli mitkään asuin/käyttötilat eivät ole maan alla, toisin kuin Suomessa (saunat, varastot ym). Mitä kauempana maanpinnasta eletään, sitä vähemmän radon haittaa. 

Täällä Perthissä asuminen on pääsääntöisesti mukavaa, mielekästä ja helppoa, koska ilmasto on mitä parhain (kylmä sadekausi eli talvi kestää vain kolme kuukautta), omistusasujalla ei ole kovin raskasta maksutaakkaa* tai velvollisuussumaa hoidettavanaan, ja useimmiten asumisen ongelmat ainakin omakohtaisesti ovat aika pieniä, luokkaa suihkusta ei tule aina kuumaa vettä. 

*Asuntolainamme kk-lyhennys on pienempi kuin edellisen vuokra-asuntomme vuokra. Kunnallisvero maksetaan kerran vuodessa ja se on meillä yhden kuukauden lainanlyhennyksen verran; lisäksi päälle sähkö, kaasu, netti, vesi ja kotivakuutus.

Muuten vaan kivat kukat.

Yllä ja alla: kuvat kerrostalokämpästämme, joka on tällä hetkellä vuokralla.




15.8.2021

Kampanjakauden avaus

 Jos ongelmia ei arjessa ja elämässä muuten ole, niitä kannattaa hankkia tai aiheuttaa lisää. Kas näin. 

Olen välillä maininnut, että olen täkäläisten Vihreiden jäsen ja tämän vuoden alussa päätin, että aktivoidun nyt oikeasti ja alan peräti käymään kokouksissa ja avustamaan vaalityössä. Maaliskuun 2021 osavaltiovaaleissa avustin oman kotikuntani ehdokasta eli päivystin vaalikopilla esitteiden kanssa. Täällä on normitapa, että vaalipäivänä kaikki kynnellekykenevät puolueet lähettävät vapaaehtoisia jokaisen äänestyspaikan lähituntumaan - huom, pitää jättää vähintään 6 metriä väliä äänestyspaikan ovelle eli kenenkään naamalle ei tietenkään tungeta. 

Vapaaehtoiset jakavat oman puolueensa äänestysohjeita. Tämä siksi, että täällä äänestyslippuun ei piirretä vain yhtä numeroa, vaan äänestäjien tulee laittaa kaikki ehdokkaat tai puolueet paremmuusjärjestykseen. Puolueet tekevät keskenään diilejä, joiden pohjalta vaaleissa häviävät puolueet voivat ohjata itselleen tulleita ääniä jonkun muun hyväksi. Idea on, että kenenkään ääni ei "mene hukkaan", vaan jokainen ääni vaikuttaa jonkun valintaan. 

Harmi vaan, että läheskään kaikki äänestäjät (minä mukaanlukien) eivät ymmärrä, miten tämä flow oikeasti tapahtuu ja minne äänet lopulta menevät. Mutta mitäs pikkujutuista, kuten siitä, että Länsi-Australiassa parlamenttiin pääsi KesäaikaNyt-puolueen edustaja 98 äänellä, kun taas juurikin Vihreitä ja monien muiden pienpuolueiden edustajia jäi rannalle jopa kymmenillätuhansilla äänillä. Asiaa sotkee entisestään, että eduskunta on kaksikamarinen, ja ylä- ja alahuoneen tehtävät ja äänimäärät/äänestyskäytäntö ovat erit. Älkää kysykö miten. 

Enivei, tämän postauksen tarkoitus ei ole kammata Länsi-Australian politiikan takkuja, vaan kertoa rehellinen yhteenveto siitä, miten ei pidä toimia kampanjavapaaehtoisena. Kokemuksen syvällä rintaäänellä.

Minusta tuli viime viikolla oman alueeni Vihreiden uusi somekoordinaattori, lähinnä koska a) olenhan milleniaali (just ja just) eli epäilemättä synnynnäisesti teknologiahaka (hah!), b) olen blogannut kymmenen vuotta eli jotain tuntumaa someen on (vaikka blogillani ei ole koskaan ollut kunnollista somestrategiaa saati kaupallista näkyvyyttä), ja c) kaikki muut viheltelivät seinille katsoen kun vapaaehtoista kysyttiin. 

Täällä on valtakunnalliset vaalit ensi toukokuussa. Tänään vietettiin alueemme Vihreiden kampanja-avaus grillauspiknikin parissa. Meitä järjestäjiä oli tusina ja kaikki olimme lupautuneet tuomaan jotain pöytään, sekä hoitamaan jotain tehtävää. Itselleni tietysti lankesi se somekoordinointi, ml. valokuvaus. 

Ensimmäinen moka lähti kehittymään jo eilen, kun unohdin laittaa kännyn laturiin yöksi. Tai itse asiassa aivan ensimmäinen moka syntyi jo viikkoja sitten, kun sovin samalle viikonlopulle kaksi tapahtumaa. Normaalisti pitäydymme max. yhdessä, koska Perthin välimatkojen ja taaperon kanssa päivästä tulee muuten päätöntä ryntäilyä ja säätämistä. 

Meillä oli aamulle sovittu tietyn kaveriporukan kesken aamiainen eräässä kahvilassa puoli tuntia meiltä pohjoiseen. Kahdeksan aktiivisen ihmisen saaminen saman pöydän ääreen on aina ihme, eli oli pakko ottaa se päivä, joka kaikille muille sopii. Kuin ihmeen kaupalla saimme itsemme ja taaperon paikalle (suoraan sängystä) kello yhdeksäksi ja olikin tosi kiva aamu kuulumisia vaihtaen ja ihanaa kahvila-aamiaista nauttien (yksi elämän lemppariasioita minulle). 

Olin täysin vakuuttunut, että grillipiknik eli BBQ alkaa kello 14. Olimme E:n ja muksun kanssa autoilemassa kohti ostoskeskusta klo 11.15, kun tajusin sentään tarkistaa asian. Alkamisaika klo 12, JUST! Eikun uukkari ostoskeskuksen parkkihallissa ja nokka kohti kotia, marketin kautta, jotta sain ostettua lupaamani BBQ-tarvikkeet. E fiksuna miehenä oli irtisanoutunut koko grillibileistä alkuunsa, voittaakseen opiskelu- ja hengähdysaikaa sunnuntaille. Tiputin hänet kotiin, jatkoin matkaa päikkäreitä torkkuvan taaperon kanssa. 

Ehdimme paikalle ympäristö- ja kierrätyskahvilaan klo 12.15 eli täkäläisittäin tismalleen ajoissa. Tietysti myös napero heräsi parkkeeraukseen, eikä nukkunut kello yhteen, kahteen, kuten olin toiveikkaasti laskelmoinut. Vaunut, reppu, ruuat, lapsi ulos autosta ja tositoimiin.

Tositoimet kestivät viisi minuuttia. Laittelin tuomiseni pöytään muiden kanssa, minkä jälkeen lapsi ei enää halunnut istua rattaissa vaan juoksennella ulkona leikkikentällä ja kanakoppien välissä. Sain sentään taaperon houkuteltua välillä sisälle tervetulopuheita kuuntelemaan, jotta sain napattua kuvan siellä, kuvan täällä. Kunnes. 50% akkua ei kestänyt edes autolatauksen kanssa sitä, että olin jo navigoinut eestaas Perthiä aamun. Zip, loppu, kaput. Loput kaksi tuntia juoksin naperon perässä ja väliajat palloilin hoomoilasena kuin mikäkin tumpunpeukalo. Sain sentään sovittua erään paremmin ja ammattimaisemmin varustautuneen kampanjoijan kanssa, että hän kuvaa ja toimittaa kuvat sitten minulle. 

En kuullut puheista mitään, en oppinut kenenkään nimiä, en voi tuottaa mitään järjellistä yhdellekään someseinälle. Ups.

Lopuksi keräännyimme kaikki yhteiskuvaan, jossa pidin taaperoa sylissä. Hän päätti kikattaen tehdä jekun ja vetäisi hiukseni naamani eteen, kun salama välähti. Kaikki muut hymyilevät ja hurraavat kuvassa, kampanjan somenäkyvyydestä vastaava on ironisesti hautautuneena omaan tukkapehkoonsa.

Onneksi tämä em. ammattilaiskampanjoija jo lähetti minulle kansiollisen kuvia, kunhan saan ylläpitäjän oikeudet sivullemme. Nimittäin edellinen somekoordinaattori lopetti jo kaksi vuotta sitten, eikä kukaan oikein muista, keneltä niitä yp-oikeuksia voisi kysyä. Ups, taas. 

Vaaleihin on vielä 8-9 kuukautta eli jospa siinä ehdin tsempata, vetreytyä ja terästäytyä tehokkuudessa!

Muina naisina hengailua kansanedustaja Brad Pettitin kanssa. Huomaa uber-tyylikäs taaperon reppu.

Etsi kuvasta allekirjoittanut. Yksi niistä paremmin onnistuneista otoksista.

6.8.2021

Nyt meni hermot, sen kyllä huomaa

Olen aloittanut tämän postauksen jo viisi kertaa, mutta deletoinut puolimatkassa. Ei siksi, että kerrottavana olisi jotain dramaattista tai vaikeaa, vaan pikemminkin siksi, että kerrottavana on niin pieniä arkisia palasia, turhautumisia, nuhaa, tavallista olemista ja arkea, ettei niistä tunnu saavan järjellistä tarinaa aikaan. 

Kirjoittamista vaikeuttaa se, että ilmeisesti poden vieläkin paluukulttuurishokkia täällä Australian koronabunkkerissa, jossa on melkeinpä rikollista sairastaa koronaa tai haluta matkustaa täältä pois, ja vallitseva olotilani - epäuskon sekainen alakulo - vaikuttaa myös tulkintaani siitä, mitä ympärilläni tapahtuu. 

Perthin talvi on nyt loppupuolella, hyvä. Tämä talvi on ollut minulle aiempia hankalampi kolmesta syystä. Sadetta on piisannut yli oman tarpeen, vaikka Water Corporationin eli osavaltion vesilaitoksen tilastojen mukaan olemme tänä vuonna palanneet normaaliin eli sellaisten sademäärien tasolle, joita näillä kulmilla nähtiin aina 1970-luvulle saakka. Sen jälkeen vuodet ovat olleet toinen toistaan kuivempia ja itse asiassa Perthissä on jo jouduttu turvautumaan suolanpoistolaitoksiin, joilla tehdään merivedestä juomavettä, koska sateet eivät enää ole riittäneet takaamaan pohjavesivarantojen ja tekojärvien vuosittaista uusiutumista. 

Eli toisaalta hyvä, mutta kaksi kuukautta melkein päivittäistä sadetta - hirmumyrskyjen rytmittämänä - alkaa ottaa pääkoppaan väkisinkin. Onneksi täällä kevät koittaa 1. syyskuuta, toivotaan, että säätkin taianomaisesti paranevat heti siitä. Tänään onneksi paistaa aurinko, kelpaa olla. 

Kaksi muuta hankaloitussyytä ovat olleet päiväkotilapsemme sairastelu (ml. kotiintuodut tuliaiset eli pöpöjä ja tauteja vanhemmillekin runsaalla kädellä, eih) ja Australian edelleen kiristyvä koronarajoitus-ruuvipenkki eli täältähän ei lähdetä kuin äärimmäisessä hädässä, jos silloinkaan. 

Euroopassa ja muualla maailmassa on koettu useita aaltoja, rajoitusten kiristymisiä ja lieventymisiä, nyt jo matkustelun avautumista, toisaalta siitä seuraavaa uutta aallonpoikasta. Kuitenkin rokotukset ovat Euroopassa selkeästi pidemmällä kuin Australiassa - ausseista vain 17% on kokonaan rokotettuja ja 35% on saanut vähintään yhden annoksen. Eli laahaamme pahasti jäljessä Suomea, kaikkia Euroopan maita, itse asiassa lähes kaikkia OECD-maita. Australiassa vedetään Uuden-Seelannin ohella maailman tiukinta koronalinjaa eli tälläkin hetkellä puolet mantereesta on lockdownissa, vaikka päivittäisiä tartuntoja on max 10 kaikkialla muualla paitsi Sydneyssä, jossa luvut ovat lähteneet laukalle yli 200:aan. 

Koko Länsi-Australiaan saa tällä hetkellä saapua ulkomailta max. 265 matkustajaa viikossa. Puhumme 2.5 miljoonan asukkaan osavaltiosta. Sama jos Suomi jaettaisiin Tampereen korkeudelta kahtia ja siitä etelään saisi saapua vain yksi koneellinen matkustajia per viikko, mistään, ollenkaan. Siitä pohjoiseen ei saisi tulla yhtään konetta, mistään, ollenkaan. 

Pois täältä ei pääse kuin byrokraattisen lupaprosessin seurauksena, kuin Itä-Berliinistä konsanaan. Noin kolmasosa luvanhakijoista ei sitä saa jopa tusinasta hakemuksestaan huolimatta ja läheskään kaikki tarvitsevat eivät edes yritä anoa, koska matkustusluvan voi saada vain yli 3kk matkaan ulkomaille, pakottavista bisnessyistä, lähisukulaiseen hautajaisiin tai saattohoitoon. 

Kuitenkin raharikkaat, ex- ja nyx- poliitikot, B-luokan julkkikset ja poliitikkojen ystävät saavat lähtö- ja paluulupia tuosta vain ja Australiaan saapuu viikoittain kaikenmaailman tosi-tv-tähtösiä palloilemaan tyhjille uimarannoille, joilta kaikki muut turistit on vuosi sitten karkotettu. Bikinimalleilla, äärioikeistokommentaattoreilla ja muilla tosi-tv-moottoreilla on oikeus hakea ja saada "global talent"-viisumi ja siihen lähes automaattinen poikkeusmatkustuslupa. Miksi? kysyt. Samaa kysyn minäkin.

Australian kaksinaismoralismi ottaa minua päähän AIVAN SATASELLA ja oman oloaheikentävän sairastelun ja kotonajumituksen seurauksena olen jopa kehittänyt hieman pakkomielteen tästä. En vaan voi käsittää, miten yhdenkään maan kansa mukisematta hyväksyy, että on olemassa kolme kerrosta kansalaisuutta: herroille, taviksille ja mamuille. Näistä herroilla on suurimmat oikeudet, taviksilla jonkinlaiset, ja me muualtamuuttaneet saamme sitten vikistä omissa someryhmissämme siitä, miten meiltä on katkottu siteet ulkomaille yhdellä kynänheilautuksella ja lakimuutoksella. Perhesyyt eivät ole riittävä oikeutus lähteä maasta, ellei sitten lupaa lähteä vähintään 3 kuukaudeksi ja varaudu 6-9kk poissaoloon, koska takaisinpäin ei tällä hetkellä ole lentoja kuin aikaisintaan marraskuussa (tarkistettu tieto matka-agentilta). 

Näen joka päivä somen tukiryhmissä ihmisiä, jotka ovat aivan kestämisensä äärirajoilla siinä, etteivät pysty saamaan perheenjäseniään maahan tai pääse heitä itse ulkomaille katsomaan. 

Suomalainen on tottunut siihen, että jos hallitus tekee jotain väärin, aina löytyy valitusväylä joko opposition, median, tai EU:n kautta. Täällä on vain kaksi valtapuoluetta ja oppositio on täysin samaa mieltä hallituksen kanssa koronalinjasta. Iso osa mediasta on yhden ison korporaation hallussa, ja muutamia satunnaisia murinoita lukuunottamatta samaa mieltä hallituksen koronalinjasta. Mitään ylempää tahoa kuin Aus hallitus ei ole, jonne valittaa, paitsi YK. Heidän valitusprosessinsa on uskomattoman hidas ja määräysvalta yllättävän mitätön. 

YK on nimittäin jo vaatinut Australiaa päästämään omat kansalaisensa takaisin kotiin ulkomailta nyt heti (40 000 aussia on kirjautunut ulkoministeriön rekisteriin halukkaina palaamaan Australiaan niin pian kuin mahdollista), mutta määräys ei ole vaikuttanut yhtään mihinkään. Sallittu tahti on 265 viikossa tänne, tuplat muihin osavaltioihin. Tällä vauhdilla tulee kestämään ainakin puolitoista vuotta, ennenkuin kaikki ovat kotona. Eli kolme vuotta rajasulusta laskien. Länsimaisessa "oikeusvaltiossa", annamunkaikkikestää. 

Luulisi, että koronaan on jo jokainen kypsähtänyt. Yllättävää kyllä Australiassa jaksetaan olla aiheesta paniikissa ja täällä ollaan ihan valmiita pitämään rajat kiinni vaikka vuosia vielä, jottei varmasti tule yhtään tartuntaa. Opposition tämänhetken suunnitelma nimittäin on, että 2023 voidaan alkaa harkita ovien raottamista, karanteenikeskusten kautta tietysti. Hallitus lupailee pientä avaamista vuoden 2022 alkukuukausina, mutta tämä koskee vain kansalaisten ja pysyvän oleskeluluvan haltijoiden matkustamista, ei siis yleistä turismia. Tänne ei siis pysty tulemaan lomalle, edes omaa perheenjäsentään katsomaan, ainakaan vuoteen ellei kahteen. Tuolloin muu maailma on kaiken todennäköisyyden ja toivon mukaan jättänyt koronan ja siihen liittyvät huolet ja rajoitukset kauas taakseen. 

Tällä viikolla Australia hiljaisesti muutti bioturvallisuuslakiaan niin, että ulkomailla asuvat aussit eivät voi hetkellisesti käväistä kotimaassa ja lähteä karanteenin suoritettuaan, vaan heidänkin pitää anoa matkustuslupaa pois päästäkseen. Tämä on suoraan sanoen sairas käytäntö, koska ihmiset joiden on pakko päästä käymään täällä, voivat jäädä nalkkiin kuukausiksi lupaa odottamaan. Ja näitä pakollisia käyntejä voi tulla monista eri syistä, aina kiinteistönmyynnistä läheisen sairastumiseen, onnettomuuteen, peräti rikokseen. Tätä kirjoittaessa luin somen tukiryhmästä isästä, joka ei rajabyrokratian takia pääse ulkomailta Perthiin teinityttärensä hautajaisiin - tyttären poikaystävän puukotettua tytön.

Maailma on monimutkainen, ennakoimaton, käänteikäs, iloja ja suruja täynnä, eikä valtiovallan virkakoneisto mitenkään pysty ennalta ottamaan huomioon jokaista mahdollista syytä, miksi ihmisten pitää saada matkustaa. Tällä hetkellä siis kasvottomat virkailijat päättävät, onko syysi liikkua rajan yli riittävän pakottava vai ei. Valitusoikeutta ei ole. 

Australiasta on tullut Elysiumin ja Kafkan painajaismaisen byrokratian sekasikiö, jossa onnekkaat ihmiset elävät turvassa suuren maailman murheilta, välittämättä pätkääkään niistä, joille nuo murheet vuotavat kotiin puhelimen kautta; hätääntyneiltä tai surevilta sukulaisilta, ikävän, masennuksen, sairauksien ja tragedioiden värittäminä. 

Nyt tämä teksti kuulostaa siltä, että inhoan Australiaa ja kadun tänne paluutamme. Ei. Mielestäni Australia on mahtava maa monista eri syistä, mutta todentotta inhoan tämänhetkistä politiikkaa. Se perustuu puhtaasti pelonlietsontaan ja siihen, että poliitikot eivät uskalla kokeilla mitään muuta kuin sitä, minkä ovat huomanneet toimivan: "kovat otteet", joilla pidetään enemmistö tyytyväisenä, koska he kokevat olevansa turvassa. Turvassaolon tunne on puolestaan aiheuttanut sen, että rokotusvastaisuus on täällä valloillaan ja gallupista riippuen jopa 30% ausseista on sitä mieltä, etteivät tarvitse, halua tai uskalla ottaa koronarokotetta. Ja koronarajoitteet eivät tule hellittämään yhtään, ennenkuin 70-80% kansasta on rokotettu. 

Kun aloitin tämän blogin, pääpointtini oli vertailla Suomen ja Australian pieniä eroja: millaista on ruokakaupassa, työpaikalla, opinnoissa, kotona, kadulla. Huomaan noita eroja edelleen, vuosikymmenen jälkeen, mutta niistä kirjoittaminen ei nyt onnistu, koska se tuntuu niin tyhjänpäiväiseltä kaiken tämän ison vellonnan keskellä. 

Ehkä, toivottavasti, piankin päästään elämässä ja maailmassa eteenpäin ja tämä kahtiajakava korona-aika jää muistoihin ja historiankirjoihin vain. Peukut pystyssä, sormet ristissä. 

Huomenna menen mielenosoitukseen, jossa vaaditaan, että perhesyistä ulkomaille matkustamista helpotetaan. 500 päivää ehdotonta rajasulkua on aika hiton kauan. Ja näillä näkymin sulku jatkuu ainakin puolet tuosta, ellei kansa kovaäänisesti vastusta linjaa ennen toukokuun 2022 vaaleja. Saa nähdä.

Kuulun ryhmään nimeltään Parents are Immediate Family eli (aikuisten lasten) vanhemmat ovat keskeisiä perheenjäseniä. Ryhmän tavoite on helpottaa Australiasta ja Australiaan matkustamista perhesyistä, vanhempia, isovanhempia ja lapsenlapsia tapaamaan. Tämän ei pitäisi olla jokin rikkaille ja julkkiksille varattu etuoikeus, vaan ihan jokaiselle kuuluva ihmis-, perus-, ja kansalaisoikeus.


5.7.2021

Kirottu muutto?

Muutto. Taas. Ja toivottavasti ei ihan pian uudestaan! Ostimme äskettäin talon ja virallisesti se siirtyi nimiimme keskiviikkona 30.6. Kirjoitan kiinteistökaupasta Aussilassa joskus erikseen, sen verran souvia siinäkin, että postausta paukkuu.

Viime joulun alla edellisen kerran muuttaessamme jotakuinkin kaikki meni pieleen. Emme meinanneet saada vuokrattua muuttopakua ja kaikenlaista säätöä oli yli oman tarpeen.  Tällä kertaa ennakoimme paremmin: otimme oikein kaksi päivää vapaata töistä, jotta saimme viikonloppuun yhdistettynä neljä päivää muuttoaikaa. Varasimme hyvissä ajoin muuttomiehet rekkoineen. Olimme mielestämme hienosti lähtökuopissa, kun...

Onko jossain meikäläisistä voodoo-nuket, joilla joku huolettomasti leikkii? Vaivaako meitä muuttokirous?

Muuttoa edeltävä viikonloppu oli tarkoitus käyttää pakkaamiseen. Lauantaiaamuna herätessäni huomasin, että minulla oli järkyttävä ihottuma kämmenissä. Suu- ja sorkkatautiko, siis enterorokko? Syynäsin suun, myös lapsen ja miehen kädet ja suut, koska kaikenlaisiin tartuntatauteihin syypää yleensä on perheen pienimmäinen päiväkodin pöpöineen. Miesväki kuitenkin oli ihan kunnossa eikä minullakaan ollut ihottuman lisäksi muita oireita. Todnäk vaiva oli allergiaa. Maitoallergisena saan joskus tällaisia ”kohtauksia” ja ilmeisesti Ikean juhannusbuffetissa edeltävällä viikolla tarjoiltiin maitojauhe-heraproteiini-ruokalajeja, joita en tajunnut ja tunnistanut. Pakkaamisesta ei tullut yhtikäs mitään, sillä kämmenet tuntuivat siltä kuin ihon alla olisi lasinsiruja.

Sunnuntaiaamuna vointini oli kohentunut, samoin fiilis. Tästä se lähtee! Oli tarkoitus käydä ystäväperheen yksivuotiaan synttäreillä, sitten pakkaisimme. Paistoin innoissani vadelmalettuja aamupalaksi. Joiden päälle taapero rennosti oksensi. Vatsataudin vihulainen tietenkin. Peruimme synttärit, peruimme kaiken, ja seuraavat 12 h menivät lapsen pukluja pyyhkien, koska kaksivuotias ei pysty yhtään ennakoimaan tai tähtäämään, kun yökki tulee. Kärsineet käteni eivät suuresti arvostaneet jatkuvaa pesua, kun koitimme varoa saamasta tautia itsekin.

Maanantain pakersin töissä E:n hoitaessa sairasta lasta ja illalla vahdinvaihto. Ei taaskaan mitään saumaa ehtiä pakkaamis- ja tavaransorttauspuuhiin.

Tiistai valkeni lockdownin eli sulkutilan koittaessa. Perthissä oli havaittu kolme koronavirustapausta ja paikalliseen tapaan kaikki meni samantien kiinni, ettei tauti lähde jylläämään. Toisaalta ymmärrän tämän logiikan hyvin, toisaalta jurppii aivan tajuttomasti, että kolmen tartunnan takia puolentoista miljoonan asukkaan kaupunki kolahtaa säppiin.

Alkoi vimmainen selvittely, miten työasiat, miten päivähoito, vieläkö muutto voi tapahtua, saammeko avaimet kiinteistönvälittäjältä ja saavatko muuttomiehet tehdä töitään. Sulkutilan aikana sallitaan vain essential services eli välttämättömät palvelut ja emme ole aiemmin pystyneet viemään taaperoa päiväkotiin silloin, koska päivähoito on rajattu vain ns. kriittisten alojen henkilökunnalle. Lisäksi aiempien sulkutilojen aikana myös muutot oli kielletty. Tällä kertaa essential services-listaa oli päivitetty ja sinne oli lisätty valtion ja kunnan työntekijät eli meidät, hallelujaa! Muuttokin sai edetä. Muksu päivähoitoon ja me koitimme vääntää työpäivän keittiön pöydän äärestä. (Illemmalla tuli tieto, että päivähoito on sittenkin auki kaikille).

Keskiviikkona sain koronapiikin tyhjään varastohalliin tehdyllä massaklinikalla. Homma sujui ihan jouhevasti ja odottamista oli kaikkiaan vain puoli tuntia, mikä sekin oli riittävästi, kun N oli mukana rattaissa – en ole keskiviikkoisin töissä eikä N hoidossa. Osavaltiomme rokottaa tällä hetkellä kaikkia yli 40-vuotiaita, itse asiassa ajanvaraus oli hetken auki kaikille yli 30-vuotiaille, mutta se peruttiin pian. Australia on soutanut ja huovannut rokotusstrategian kanssa jo puoli vuotta ja AstraZenecan suhteen ei tälläkään hetkellä ole selvyyttä, kelle se on tarkoitettu. Välillä se oli kielletty alle 60-vuotiailta, sitten alle 50-vuotiailta, nyt sitä tyrkytetään kaikenikäisille. Ja tämän huseerauksen takia Pfizer-piikit, jonka itsekin sain, on rajattu ikäluokittain. Jotta niitä nyt riittäisi niille yli viisikymppisille, jotka eivät enää halua AstraZenecaa.

Klinikan menoa katsoessani mietin kyllä, että jos Australiassa olisi oikeasti korona-aalto, klinikka olisi ollut varsinainen tartuntapesäke. Jonossa ja odotusaulassa ei ollut tietoakaan turvaetäisyyksistä. Kukaan ei vahtinut tai edellyttänyt niitä. Sisääntullessa ilmoittauduttiin kuin äänestämään mennessä. Kuten kaikki muutkin, ojensin virkailijalle käteen henkkarini  ja puhelimeni varauksen tarkistamiseksi. Näin siis siirreltiin pöpöjä puolin ja toisin pintojen kautta. Järjestyksenvalvojat räpläsivät jatkuvasti maskejaan vaivaantuneina. Rokotusvuoroa varten otettiin vuoronumero, laminoitu lappu, jotka uudelleenkäytettiin, mutta nähdäkseni niitä ei desinfioitu välillä. Itse piikki annettiin kevytseinäisessä kopissa, joita oli noin tusina. Vartin odottelu jälkeenpäin allergiareaktion vahtimista varten, käteen vesipullo ja pillimehu ja ulos.

En tiedä, oliko puhdasta sattumaa vai reaktio rokotteeseen, että seuraavan 24h sisällä kehitin aikamoisen flunssan. Armoton tukkonenä, hakkaavaa kutittavaa yskää, hankala olo. Kiva oli pakata ja yskiä, pakata ja niistää, pakata ja nenäsumuttaa. Lisäksi itse muutto piti hoitaa maski naamalla, koska meille tulivat ne muuttomiehet ja kaikilla piti olla suojaimet. Muuttopäivänä huomasimme myös pari aukkoa aukottomassa valmistautumisessamme. Olimme unohtaneet buukata kokolattiamaton pesun, mikä on pakollinen toimi aina poismuuttaessa. Ja uudessa kodissa pesukoneen liitäntä vuosi eli tarvitsisimme paikalle putkimiehen. Tadaa, kumpikaan ei ole essential service eli emme voineet niitä varata ennenkuin sulkutila päättyisi. Voihan jee. Pyykkivuori kasvoi kasvamistaan, koska muutto ei tunnetusti ole hirmu siistiä hommaa. Ja taaperon kanssa pyykistä ei ole koskaan pulaa.

Perjantai kului viisihuoneisen omakotitalon loppusiivoukseen lattiasta kattoon, mukaanlukien puutarhanhoito ja autotallin siivous. Ihan liian iso huusholli meille ja siksipä pois muutimme, kun nyt löysimme kompaktimman ja edullisemman ihan omaksi. Perthissä on tällä hetkellä vuokra-asunnoista vapaana alle prosentti. Kilpailu on armotonta ja mieluummin ostimme oman, kun löytyi pankki, joka suostui meille lainaamaan ilman normaalisti vaadittua 20% käsirahaa; 10% riitti. Lauantaina onneksi sulkutila päättyi ja sain varattua matonpesijän. Kokolattiamattoja ei saa pestä itse vuokralaisen vaihtuessa, vaan tulee toimittaa kuitti ostopalvelusta. Ulkoistaminen on toinen juttu, josta riittäisi asiaa omaksi postauksekseen, pitää sekin pian nakuttaa.

Sunnuntaina E lähti ostamaan tiskikoneen taapero mukanaan. Minä puolestani lähdin pyykkäämään, koska putkiasentajaksi lupautunut E:n veli ei ehtisi meille ennen iltaa ja pyykki- ja tiskikone olisivat siis paussilla sinne saakka.

Pyykinpesu oli kuin suoraan jenkki-sitcomista. Saavuin laundretteen eli itsepalvelupesulaan. Valitsin isoimman koneen, lykin sinne kaksi pyykkikorillista tekstiilejä. Tajusin, että mitään luukkua pesuaineelle ei ole. Kysyin lähellä istuvalta mieheltä, missä vika. Hän totesi kuivasti: tuo on kuivausrumpu. Ahahhaa, joo kyllähän minä sen tiesin, peruuttelin pois ja tuupin pyykit kahteen pienempään koneeseen. Tällä kertaa sain koneet käyntiin ja lähdin kahville odottelemaan. Palasin laundretteen ja siirsin puhtaat pyykit takaisin samaiseen kuivausrumpuun. Valitsin ohjelman, maksoin kortilla ja painoin starttia. Koneeni yläpuolella oleva rumpu pyörähti käyntiin. Olin valinnut väärän maksupäätteen kaksikerroksisessa konerivissä. Argh. Koneen ovi auki, vaatteet sisään alemmasta ylempään, jatkuu. Kävin välillä kaupassa ostamassa taaperolle värikyniä jne sadepäiväksi. Kun tulin takaisin, joku pentele oli laittanut omat pyykkinsä kuivausrumpuuni! En nähnyt omiani missään. Varastiko joku kaksi pyykkikorillista anttilalaatuisia legginsejä, pyyhkeitä ja taaperon tavaroita? Juuri kun mietin, että revin varkaan pyykit koneesta vastaiskuna, tajusin, että jälleen kerran tuijotan väärää rumpua, eli sitä alarivin konetta, jota olin jo kahdesti yrittänyt käyttää onnistumatta. Omat pyykkini olivat yläkoneessa aivan kiltisti.

Homma on viimein paketissa tai pikemminkin paketista poissa. Enää pieni määrä nyssäköitä ja laatikoita on purkamatta. Eli kirous selätettiin kuitenkin!

Tuli jälleen todistettua, että aussimuuttoon liittyy muutama suomimuutosta eriävä juttu. Kuten:

Osoitteenmuutos pitää tehdä joka lafkaan erikseen. Ei ole olemassa mitään postin saati maistraatin keskitettyä palvelua. Jos jonnekin unohtuu lähettää ilmoitus, posteja tulee jopa kuukausia, vuosia, vanhaan osoitteeseen. Kuten USA:laisia pankkishekkejä meille, edellisen vuokralaisen nimissä.

Autotallin siivous on ekstremeurheilua, koska mistä tahansa pahvinpalan alta saattaa esiin pullahtaa myrkkyhämähäkki redback. Yksi löytyi. E:n ratkaisu oli äkkiä vetäistä taapero kauemmas ja tallata öttiäinen maiharillaan. Ja siivous jatkui.

Netin siirtäminen uuteen osoitteeseen on huvittavaa, koska netti tulee täällä lähes aina paketoituna kotipuhelinliittymän kanssa. Sitten tulee meiliin ohjeita, kuinka asentaa kotipuhelin. Joita ei suomalaisilla ole ollut herranvuosiin.

Muuttajien siivouksen kädenjäljen tarkistaa vuokravälittäjä ja jos siivous ei läpäise seulaa, saattaa tulla vaatimus siivota uusiksi tai vuokravakuutta ei palauteta kokonaisuudessaan. Siivouslista olisi tiukka jopa Frendien Monicalle, kuitenkin jostain syystä ikkunoiden pesua ei juuri koskaan edellytetä. Oman lapsuudenperheeni muutoista muistan ehkä elävimmin sen, miten äiti jäi aina hinkkaamaan ikkunat puhtaiksi, kun muut raahasivat laatikoita tai jo ajoivat niitä uuteen osoitteeseen.

Pikkunappula omaa taloaan sisustamassa. Talossa asuu duplo-ukkoja ja tietyömaa-autoja.

14.6.2021

Kodista, kotona, kotiin

Olen viime kuukausina - oikeastaan viime vuodesta saakka - miettinyt paljon käsitettä koti. Mitä tarkoittaa koti, mitä tarkoittaa kodittomuus, mitä tarkoittaa displacement eli evakkous tai pakolaisuus? Tämä johtuu siitä, että viime vuonna jäimme koronajumiin Eurooppaan emmekä päässeetkään palaamaan kotiimme Australiaan. 

Epätietoisuutta kesti neljä kuukautta emmekä sen aikana tienneet ollenkaan, onko paluumahdollisuus ensi viikolla, ensi kuussa vai ensi vuonna. Voin sanoa, että vaikka olimmekin lähes koko ajan sukulaisten ja läheisten ympäröimiä ja luona, oman kodin puute puraisee yllättävän kovaa, kun tilanteeseen tipahtaa yhtäkkiä (ja taatusti myös silloin, jos joutuisi kodittomaksi pikkuhiljaa esim. talousvaikeuksien kumuloitumisen myötä). 

En ala uudestaan selostaa läpi koko saagaa, mutta pähkinänkuoressa: Australia sulki rajansa kaikilta paitsi kansalaisilta maaliskuussa 2020. Siitä lähtien lentojen määrä kutistui olemattomiin, hinnat singahtivat taivaisiin, ja meiltä(kin) peruttiin kaksi lentoa ennen kolmannen onnistumista. Lentoyritysten välillä oli joka kerta kahdeksan viikkoa, koska lentohinnat ylittivät budjettimme moninkertaisesti ja jouduimme jahtaamaan siedettäviä hintoja sekä odottamaan rahojen palautusta (joka ei edes 100% tapahtunut). Lisäksi arvoimme kiivaasti, kannattaako yrittää paluuta vai käyttää säästöt Euroopassa oleskelun jatkamiseen, odottaa aikaa parempaa. No, aika parempi ei koskaan koittanut, rajat ovat yhä kiinni, ja paluuta odottaa yhä kymmeniätuhansia ausseja. 

Mutta tarkemmin asiaan koti. Koti juontuu termistä kota ja "kotiin" arvellaan alunperin tarkoittaneen paluuta moniin kotiin, omaan kylään, omaan asuinpiiriin. Tajusin tässä eilen taaperon kanssa ulkoillessani, että kota on telttamaisen majan lisäksi myös siemenkota: kasvamisen alkupaikka, kuori tai suoja, jonka sisällä olemme kaltaistemme kanssa. 

Viime vuosi sukulaisten nurkissa ja tien päällä tavallaan vahvisti kodin merkitystä, toisaalta romutti sen kokonaan. 

En enää niinkään välitä kodin yksityisyydestä. Ennen minua hieman ahdisti, jos piti jakaa koti vieraiden kanssa, siis kyläilijät viipyivät turhan pitkään, ihan illanvietossa, tai sukuloimassa. E:n äiti on asunut luonamme välillä kolmekin kuukautta putkeen ja kyllä se minua nyppi, vaikka miten yritin esittää, että ei tässä mitään. Nyt, kun olen itse jakanut muiden kodin/koteja kauan, yhtäkkiä asialla ei ole suurta väliä. Kutsun tosi mielelläni ihmisiä meille kotiin, tuttuja ja vieraita. Ei sillä niin väliä ole, kauanko viipyvät tai mitä he ajattelevat kodistani (onko siistiä, onko sisustus heidän makuunsa tms). Kunhan on turvallinen katto pään päällä, seinät, joiden sisällä elää perhe-elämää, eikä liikaa tavaraa sotkuksi ja tukkeeksi. 

Ostimme talon. Hups vain. Ostos tapahtui jotakuinkin tällaisen jakamamme ajatusprosessin kautta:

  • Tarvitsemme talon.
  • Tämä on talo.
  • Otetaan se.

Ostimme kolmannen näkemämme talon, puhtaasti sijainnin, käytännöllisyyden, edullisuuden ja kunnon perusteella. 

Alkuperäinen ajatuksemme oli, että asutaan vuokralla nyt ainakin vuosi. Jotta näkisimme, minne haluamme asettua. Mutta puolessa vuodessa kirkastui se ajatus, että asumisesta on pakko maksaa jollekin jotain kuitenkin. Miksei sitten omaa lainaa vuokranantajan lainan sijaan, jos ja kun lainan vain saamme. Viime vuosi nimittäin muutti ratkaisevasti myös suhtautumistani rahaan. 

Ennen minua stressasi paljon enemmän, teenkö hyvän vai huonon ostoksen, tuleeko takkiin, tuleeko ongelmia, tuleeko lisäkuluja. Varmaankin laman lapsena ajatus on iskostunut syvälle sisimpään: ei pidä olla velkaa, ainakaan paljoa, aina voi mennä vielä huonommin ja sitten kärsitään.

En olisi vielä vuosi sitten edes uskaltanut ostaa taloa, ajatellen, että jotain vikaa ja häikkää siinä on kumminkin ja sitten rempataan ja fiksataan maailman tappiin. Nyt, menetettyämme suht paljon rahaa lentolippu-matkatoimistokonkurssissa, tämä pelko on jotenkin realisoitunut ja siten - yllättäen - hiipunut. Raha on vain rahaa loppupeleissä ja sitä voi aina hankkia lisää, hitaasti mutta varmasti. 

Viime vuonna kokemamme "kodittomuusjakso" on pyörinyt mielessäni paljon ja olen siitä myös anteliaalla kädellä blogannut. Jopa siihen pisteeseen, että olen saanut lukijoilta ja lähipiiriltä kommenttia, noottia, liiallisuudesta. Miksen voi vain päästää irti, antaa olla, mennä eteenpäin? Onko pakko pyöriskellä vaikeassa kokemuksessa, puskea sitä toisten kasvoille?

Mielestäni elämässä jää aika pinnalliselle tasolle, jos kokee ongelmia ja senkun seilaa niistä ohi johonkin naiivinpinkkiiin auringonlaskuun. Tietenkään ei pidä jäädä hautomaan katkeruutta tai negatiivisuutta, mutta ongelmista voi ja minun mielestäni pitää oppia. Mitä minä opin? Koti on perusihmisoikeus. On järkyttävää, että vielä nykyäänkin on paljon - tuhansittain, miljoonittain - heitä, joilla ei kotia ole. 

Australiassa kodittomuus todentotta puskee kasvoille eri tavalla kuin Suomessa. Tämä johtuu kahdesta pääsyystä. A) Australiassa on USAn jälkeen maailman toisiksi suurin huumeongelma väkilukuun suhteutettuna. Huumeet ja päihteet aiheuttavat sekä vuokranmaksukyvyn rapautumista että häätöjä. B) Australian rakennuskannasta vain murto-osa on ns tuettua asumista eli julkissektorin rahoittamaa.

Suomen suurin vuokranantaja on Helsingin kaupunki ja Suomen valtio on rahallisesti/lainalla tukenut jopa kolmasosan Suomen asunnoista rakentamista. Australiassa asunto- ja talorakentaminen on pääsääntöisesti yksityisillä harteilla ja esimerkiksi Perthin kaupunki ei omista juuri ollenkaan vuokra-asuntoja. Perthin metropolialueella on kaupunginosia, joissa ei ole yhtään julkisomisteista kotia. Niilläkin asuinalueilla, joilla julkista rakentamista on "paljon", se ei ylitä 10% koko rakennuskannasta. Helsingissä puolestaan julkista asuntokantaa on monissa lähiöissä 40-50% (eli kuntien, yleishyödyllisten yhtiöiden, yliopiston ja valtion omistamia ja vuokrallelaskemia).* 

*Jakomäki, Kumpula, Koskela, Ala-Malmi, Kurkimäki, Vesala, Maunula, Kallahti, Pikku Huopalahti, Kivikko, Länsi-Herttoniemi, Meri-Rastila ja Itäkeskus. https://www.helsinginuutiset.fi/paikalliset/4105291

Australia ei ole samassa mittakaavassa oikeistounelma kuin USA, mutta moni suomalaisille tuttu arvo on päinvastainen. Perthissä ihan yleisesti kuulee, että oma koti on jonkinsortin palkinto, todiste siitä, että pystyy ansaitsemaan rahaa, olemaan kunnon kansalainen, pitämään huolta omaisuudesta. Oma iso koti omalla isolla pihalla on ns. australialainen unelma, vrt American Dream. Täällä koetaan, että julkissektorilla vuokralla asuminen on vähintään epäilyttävää (täytyy olla luuseri, että sinne joutuu), ei missään nimessä tavoiteltavaa. Vrt Suomessa moni on onnessaan, jos onnistuu saamaan esimerkiksi Helsingin kaupungin vuokra-asunnon. 

Täällä koti pitää itse ostaa, maksaa, lainoittaa, mielellään rakentaa. Eniten täällä tuetaankin uuden rakentamista ja aina kun asunnoista on pulaa - kuten nyt -, valtio ja osavaltio alkavat lobata avustuksia tai verohelpotuksia omakotirakentamiseen. Ei siis niin, että käynnistettäisiin jokin uusi kerrostaloaluesuunnittelukisa, kuten Suomessa yleisesti tehdään. 

Kaupunkitutkijan ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden silmin tämä logiikka on hurjaa. Mieluummin raivataan eukalyptusmetsää 60, 70, 80km keskustasta uuden omakotilähiön alta kuin kaavoitetaan lisää kerrostaloja jokaisen lähijuna-rautatieaseman tuntumaan. En suoraan sanoen tiedä, miten kauan tätä voi kestävästi jatkaa. Työmatkat ja työssäkäyntialueet venyvät kohtuuttomiin, ihmiset jumittavat tunnin suuntaansa moottoritiellä ruuhkissa, yhä useampi perhe hinnoitellaan ulos omasta kodista kokonaan. Jos ei ole riittävät tulot tai luottotiedot kunnossa, pankki ei todellakaan tule kättä puristamaan lainapapereita varten. Tälläkin hetkellä Länsi-Australiassa asuu perheitä sukulaisten autotallissa, vajassa, autossa ja jopa teltassa, koska ei vain rahat riitä ostaa tai vuokrata yksityiseltä. 

Kodista, kodittomuudesta, kuulumisesta puheenollen. Eräs Australian kipeistä kohdista on erittäin tiukka rajapolitiikka, siis jo ennen koronaa ja omien kansalaisten sulkemista maasta ulos tai sisään. 

Vuonna 2001 Australian valtio päätti, että maahan ei saa enää tulla vesiteitse viisumitta - maahanpyrkijöiden määrä oli jatkuvasti kasvanut ja pakolaisten/siirtolaisten lastilaivat olivat jatkuvasti merihädässä kuten Välimerellä nykyään. Ymmärrän, että jokaisen valtion tulee itse voida päättää, kuka maahan saa saapua. Toisaalta, Australia on muiden länsimaiden tavoin allekirjoittanut YK:n Pakolaissopimuksen v 1951, jonka mukaan kaikilla vainoja tai vaaroja pakenevilla on  oikeus hakea turvapaikkaa mistä tahansa maasta. Pakolaissopimus kumpusi Toisen Maailmansodan kauhuista ja silloin kaikki YK:n jäsenmaat kokivat, että ei koskaan enää. Vuonna 2001 Australia oli ilmeisesti jo unohtanut 50 vuotta aiemmat tapahtumat. 

Osallistuin eilen mielenosoitukseen, jossa vaaditaan Australian nuorimman poliittisen vangin (tietoinen, vahva sanavalinta) vapauttamista eristyksestä. Hän on 4-vuotias tyttö nimeltä Tharnicaa, Sri Lankan Tamil, jonka vanhemmat pakenivat Australiaan veneillä hakemaan turvapaikkaa vuosikymmen sitten. Tuolloin Sri Lankan sisällissota oli vasta päättynyt. Tharnicaa on siskonsa, 6-vuotiaan Kopikan kanssa syntynyt Australiassa, Queenslandin Biloelan kylässä. Heidän vanhemmillaan oli lasten syntymän aikaan lailliset viisumit ja perhe oli kotiutunut Biloelaan, työssäkäyntiä ja ystäväpiiriä myöten. 

Mutta. Viisumien vanhennuttua Australian rajavartiosto vei perheen kotoaan väkipakolla lentokoneeseen karkottaakseen nämä Sri Lankaan, maahan, jossa tyttäret eivät ole koskaan käyneet, ja jota vanhemmat pelkäävät kuollakseen. Australian Korkein Oikeus päätti kesken lennon, että perhettä ei voi karkottaa, koska viisumi-oikeusprosessi on yhä kesken. Siitä saakka, vuodesta 2018, perhe on elänyt eri pakolaiskeskuksissa, tällä hetkellä kaukaisella Joulusaarella. Joulusaaren pakolaiskeskus oli jo suljettu "epäinhimillisenä", ja se avattiin vain tätä yhtä perhettä varten. Perheen eristäminen saarella on tähän mennessä maksanut meille veronmaksajille yli kuusi miljoonaa dollaria. Tällä hetkellä Tharnicaa 4v on Perthissä lastensairaalassa, koska hänellä todettiin hoitamaton keuhkokuume. Tyttö evakuoitiin Perthiin vasta 10 päivän ankaran sairastamisen jälkeen, kun hänellä todettiin hengenvaarallinen verenmyrkytys. 

Australian johtavat poliitikot väittävät, että perhettä ei voi päästää takaisin Australiaan asumaan, koska se avaisi reitin jälleen ihmissalakuljettajille. Ikäänkuin Australian rajavartiosto menettäisi kaiken toimintakykynsä, jos 4-vuotiaalle osoitetaan inhimillisyyttä. Kyseessä on poliittinen shakkimatti, jossa pääministeri ei pysty perääntymään osoittamatta olleensa väärässä tai ainakin kohtuuton, toisaalta enemmistö kansalaisista ja terveysalan ammattilaisista alkaa olla sillä kannalla, että pikkulasten lukitseminen piikkilankojen sisään kaukaiselle saarelle ei ole oikein. Perheen tytöillä ei ole edes omia sänkyjä, koko perhe joutuu nukkumaan yhdessä sängyssä. Tharnicaalta jouduttiin myös poistamaan osa hampaista aliravitsemuksen aiheuttamien hammasvaurioiden vuoksi. 

Tämä maailman lähes rikkaimmassa valtiossa. 

Olin mielenosoituksessa, koska kun oma 2v poikani oli kovasti kipeänä tänä vuonna, meitä kehotettiin viemään hänet päivystykseen, kun korkea kuume oli jatkunut 12h. Näin teimme. Pelkäsimme, toivoimme, hoidimme, teimme kaikkemme viikon. Virustauti selätettiin monen eri lääkärin ja hyvän terveydenhuollon avulla, johon meillä on Australian kansalaisina oikeus.  

Nyt toinen nelivuotias makaa samassa sairaalassa, jossa minunkin lastani on hoidettu, eikä hänelle annettu muuta kuin parasetamolia ja ibuprofeenia ensimmäiset 10 päivää. Ei kunnon lääkärintarkastusta, sairaalahoitoa, apua, nesteytystä, mitään. Väärän kansalaisuuden vuoksi. 

Tämä ei ole oikein. 

Vuosi poissa Australiasta selvästikin tiputti suomuja silmiltäni, sillä olen nykyään paljon kriittisempi tätä maata - siis sen politiikkaa - kohtaan kuin aiemmin. Voiko tänne oikeasti asettua, takaisin, pysyvästi? Toisaalta, kuten sanoin, mielestäni ongelmia ei voi vain seilata karkuun. Kuka tätä maata muuttaa jos en minä, kaikki me, jotka olemme näitä samoja asioita huomanneet ja niitä manailleet?

Kun saavuin mielenosoitukseen eilen, suomalainen ystäväni esitteli minut paikallisille tutuilleen. Kun yksi aussi ihmetteli, mistä näitä suomalaisia riittää (etenkin mielenosoituksiin), ystäväni vastaus oli: suomalaisilla on vähän tällainen luonteenlaatu. Sisulla ja sydämellä. 



Kuva-arvoitus. Missä allekirjoittanut?

3.6.2021

Kävellen kohti sovintoa - aboriginaalit ja valkoiset

Olen asunut Australiassa viikkoa vaille vuosikymmenen, mutta Australian alkuperäisväestöstä, aboriginaaleista, olen kirjoittanut vain kolme kertaa (tässä, tässä ja tässä). Tämä ei ole moka tai ohitus, vaan tietoinen valinta. On todella vaikea kirjoittaa aiheesta, josta a) ei ole paljoa omakohtaista kokemusta, mutta b) jossa on helppo tehdä hallaa väärillä sanavalinnoilla. 

En tunne yhtään aboriginaalia henkilökohtaisesti. Minulla on ollut jokunen aboriginaalikollega, mutta en ole toimisto-päivään päälle heihin tutustunut. Tähän ei ole mitään erityistä syytä, sen kummempaa kuin muidenkaan kollegoiden osalta. Joistain tulee kavereita, toisista ei. Eli kaikki sanottavani on uutisten, toisen käden tietojen, muualta kuullun ja ohimennen nähdyn varassa. Kuitenkin tuntuu aika oudolta - jopa väärältä - asua maassa, jossa on pitkä oma kulttuurihistoria, eikä mainita tästä puolesta mitään. Aihe, josta ehkä eniten pystyn puhumaan omakohtaisesti, on valtaväestön suhtautuminen aboriginaaleihin ja muutos, jonka olen itse nähnyt vuosikymmenessä. 

Ensin jokunen fakta. 

Australiassa on kaksi alkuperäisväestöryhmää, aboriginaalit ja Torresinsalmen saarelaiset. Heitä on yhteensä 3,3% Australian asukkaista eli noin 800,000 henkeä. Kuitenkin eri heimoja on yli 500 ja kieliryhmiä on yli 250. Australiassa oli arvioiden mukaan suunnilleen sama määrä alkuperäiskansaa myös vuonna 1788, kun valkoiset aloittivat mantereen valtauksen – tosin joidenkin tutkijoiden mukaan määrä on voinut olla nykyistä puolet enemmän. 

Perthin seudun aboriginaaliheimoa yleensä kutsutaan nimellä Noongar (kirjoitusasu vaihtelee). Länsi-Australiassa asuu neljä muutakin heimoa (nation) jotka puolestaan jakautuvat moneen muuhun alaryhmään. Suhteessa eniten aboriginaaleja asuu osavaltion pohjoislaidan tropiikissa sekä keskiosissa aavikolla, kun taas muut etniset ryhmät ovat asettuneet Perthin seudulle, lounaisnurkkaan ja rannikkoa pitkin. Kun muutin Perthiin 2011, aboriginaalikulttuuri ei täällä näkynyt oikeastaan mitenkään. Ei taidetta, kieltä, kulttuuria, tapoja, nimistöä, juuri ollenkaan, muutamaa turistikrääsäkauppaa lukuunottamatta. 

Valtaväestö laajasti ottaen suhtautuu aboriginaaleihin samoin kuin Suomen valtaväestö suhtautuu romaneihin. Epäluulojen, huhujen, rasismin ja joskus omakohtaisten huonojen kokemusten värittämänä. Jos nyt ihan suoraan paketoin pahimmat ennakkoluulot, niin valtaväestön ajatus on: aboriginaalit välttelevät työtä, ryyppäävät päivät pitkät, ovat tappelupukareita niin kotona kuin kadulla, odottavat valtiolta ilmaista rahaa ja ovat kaikin puolin epäkelpoja nyky-yhteiskunnan kansalaisia. 

Koska olen asunut myös Kanadassa, mikään aboriginaaleista kuulemani ei yllätä. Nimittäin tätä aivan samaa julistaa moni Kanadan valkonaama oman maansa alkuperäisasukkaista. Ja historia, sortoa, traumoja ja jälkiseuraamuksia (mm. alkoholismi, kotiväkivalta) myöten, on erittäin samanlainen. Toisaalta loogista, koska kummassakin tapauksessa siirtomaavalta asenteineen oli sama, Iso-Britannia. 

Viimeisten vuosien mittaan jonkinlaista asennemuutosta on kuitenkin tapahtunut. Esimerkki: Australialla ei ole itsenäisyyspäivää, mutta täällä juhlitaan Australian (valkoisen) maihinnousun päivää maan perustamispäivänä – 26 tammikuuta. Kuitenkin viime vuosina aboriginaalien huoli päivän merkityksestä on vahvistunut ja alkanut saada huomiota myös muiden etnisten ryhmien, ml. valkoisten joukossa. Nimittäin alkuperäisväestölle maihinnousun päivä ei ollut juhlapäivä, vaan parisataa vuotta jatkuneen sorron lähtölaukaus. Nyt Australiassa on voimistunut liikehdintä, että Australia-päivää pitäisi siirtää, jotta se olisi kaikille ilon päivä. 

Vielä aate ei ole saanut poliittista painovoimaa taakseen. Moni valkoinen on täällä sitä mieltä, että a) miksi pitää mielistellä aboriginaaleja, b) mikseivät he voi vain antaa jo olla, ja c) eikö millä tahansa päivällä ole juuri se merkitys, minkä sille antaa? 

Niin, miksi ei voi vain antaa olla? 

Vuonna 1788 alkanut Australian valtaus tuotti pari vuosisataa vääryyksiä. Niiden lista on liian pitkä yhteen blogipostaukseen, mutta erittäin karkeana typistyksenä: 

Vuodesta 1860 vuoteen 1970, valtiolla oli oikeus teettää aboriginaaleilla pakkotyötä. Tämä ei ollut edes rangaistus sanan varsinaisessa mielessä, eli varattu vain vangeille. Vaan esimerkiksi Länsi-Australiassa valtiolla oli oikeus ottaa huostaan yli 12-vuotiaita lapsia kodeistaan, jos kotioloissa oli moittimista, ja lähettää nämä kaukaisille farmeille keittiöpiioiksi, lammaspaimeniksi, maatöihin; työvuoron pituus jopa 16 tuntia päivässä. Tämä asia on vasta vastikään paljastunut, ja osavaltiot ovat nyt alkaneet maksaa korvauksia pakkotyöhön lähetetyille – tosin korvaukset ovat vain muutaman tonnin luokkaa, monen vuoden pakkotyöstä sekä kotoa riistämisestä. 

Pakkotyö ei alkanut vuonna 1860, vaan jo sitä ennen ja sen rinnalla aboriginaaleja hallittiin eri tavoin pakottamalla. Länsi-Australiassa eräs orjuuden muoto oli helmensukellus, jonka takia eritoten aboriginaalilapsia kuoli, hukkui liian rankoissa oloissa. 

Eräs kipeimmistä sortotoimista on ollut aboriginaalilasten järjestelmällinen huostaanotto kodeistaan. Kuten Kanadassa ja monissa muissa Brittiläisen Kansanyhteisön maissa, valkoisella valtaluokalla oli oma kuvansa siitä, millaista lastenkasvatuksen kuuluu olla. Tällä viikolla Kanadasta paljastui karmea löytö, 215:n lapsen ruumiit intiaaneille tarkoitetun sisäoppilaitoksen alta. Samanlaista hirveyttä ei ole Australiasta paljastunut (ainakaan vielä...). Kuitenkin Australiassa oli valtion virallinen linja 1905-1967, että ”puoliveriset” lapset otetaan pois aboriginaaliäideiltään ja annetaan valkoiseen perheeseen kasvatettavaksi. 

Aikakauden oletus oli, että aboriginaaliheimot ovat kuolemassa sukupuuttoon (tai niitä pyrittiin ajamaan sukupuuttoon), joten ”puoliveriset” voitaisiin ”pelastaa” valkoisiksi. Heitä painostettiin tai pakotettiin unohtamaan aboriginaalimenneisyytensä, ml. kieli ja kulttuuri. Ei tarvitse paljoa mielikuvitusta käyttää tajutakseen, miten karmea trauma tällaisesta seuraa niin vanhemmille kuin lapsillekin. Viimeiset Stolen Generation- eli varastettujen sukupolvien edustajat ovat nyt viisikymppisiä, eli tämä ei ole muinaista historiaa, vaan elävää nykypäivää. 

[Toisaalta Stolen Generation-traumasta on syntynyt toisenlainen ongelma, valkoiset eivät uskalla puuttua esimerkiksi syrjäisissä aboriginaalikylissä tapahtuviin vääryyksiin lapsia kohtaan; näitä ikävä kyllä on, ml kotiväkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä]. 

Aboriginaalit saivat virallisesti Australian kansalaisuuden vasta vuonna 1967. Kansa, joka täällä asui kymmeniätuhansia vuosia ennen valkoisia, tuli omassa maassaan tunnustetuksi vasta reilut 50 vuotta sitten. Ennen kansalaisuusoikeuksia aboriginaalit eivät esimerkiksi saaneet omistaa kiinteistöjä tai maata (tämä tosin vaihteli osavaltiokohtaisesti). 

Vasta vuonna 1992 Australian Korkein Oikeus päätti, että Australia ei ollutkaan ”terra nullius” eli ei-kenenkään-maa brittien saapuessa 1788, kuten valtaväestö oli siihen saakka uskonut/väittänyt/halunnut ajatella. Vaan maa alunperin kuului aboriginaaleille, ja se otettiin heiltä laittomasti. Mitään korvauksia päätös ei kuitenkaan tuonut, mutta johti kuitenkin Native Title Act´iin eli Alkuperäisväestön Maaoikeuksien lakiin, jonka mukaan aboriginaaleilla on oikeus liikkua, telttailla, metsästää, kalastaa, ottaa juomavettä ja tavata toisiaan kruunun mailla. Karkeasti typistäen, laki antoi aboriginaaleille paljon samoja oikeuksia, jotka kaikilla suomalaisilla on Suomessa ihan jokamiehenoikeudella. 

Perthissä kuulee laajasti valtaväestön suusta, että ”eikö näiden asioiden voi jo antaa olla”. Päästäkää irti. Painakaa villaisella. Ei enää jakseta jauhaa. Get over it. Rajuimmat vääryydet kun ovat tapahtuneet silloin, kun valkoiset nykysukupolvet olivat vasta lapsia, tai eivät edes olemassa. 

Kuitenkin kun tajuaa, miten äskettäistä kaikki väärinkohtelu on, ainakin minulla on ihan eri fiilis asiasta. Vaikeita asioita ei pidä vaatia unohtamaan, vaan ne pitää kohdata. Vaikka se olisikin tukalaa. On nimittäin hyvin eri asia olla se lapsenlapsi, jonka isoisä teki jotain raakaa – kuitenkin omasta mielestään asiallista - valtion virassa, kuin se lapsenlapsi, jonka isoisä kärsi uhrina ja siirsi kohteluaan eteenpäin omassa perheessään. 

Tänään Perthissä vietetään Reconciliation-(sovinto)viikon juhlaa. Reconciliation on kattonimike sille, että menneisyydessä – ja nykyään – tapahtuneet vääryydet, nimenomaan sortotoimet, koitetaan paikata ja hyvittää. 

Kyynikoiden silmissä Sovinto typistyy siihen, että jokaisella valtion virastolla pitää olla ”sovintosuunnitelma”: taulukko, jonka avulla pyritään edistämään valtaväestön ja aboriginaalien hyviä suhteita esimerkiksi rekrytoinnin kautta. Tai, paholaisen asianajajan silmin, kiillottamaan omaa kulissia asiassa. Sovinto näkyy myös siinä, että jokaisessa valtion julkisessa tapahtumassa tulee olla Welcome to Country eli aboriginaali-heimonvanhin pitämässä pieni tervetulopuhe. Aina ei heimovanhinta ole saapuvilla, joten myös joku tarpeeksi korkea valkoinen pamppu voi pitää rinnakkaisen puheen nimeltään Acknowledgement of Country eli maan tunnustaminen. Siinä kiitetään traditional custodians eli alkuperäiskansoja siitä, että saamme olla heidän maillaan. 

Toimi on täysin symbolinen ja osan mielestä se on tärkeä aspekti Sovintoa, osan mielestä ulkokultaista puuhastelua. Oma mielipiteeni liukuu kummankin jananpään välillä, vähän riippuen siitä, kuka ja millaisessa tilaisuudessa rituaalin toimittaa. Tätä voisi ehkä verrata siihen, että Suomessa jokaisessa valtion tapahtumassa ensin kiitetään saamelaisia siitä, että saamme jakaa saman maan. Suomalaisten on varmasti vaikea samaistua, koska myös suomalaiset ovat olleet samalla niemellä vuosituhansia, ja alkuperäisasukkaan käsite on sumuistunut verrattuna Australian 250 vuotta jatkuneeseen mamu-asutukseen vs 65 000 vuotta aboriginaalihistoriaa. 

Aktivistien puheissa Sovinto tarkoittaa sitä, että Australiasta oikeasti tulee tai tehdään oikeudenmukainen, yhdenvertainen ja rasismivapaa maa. Miten lähellä tai kaukana tavoite on, riippuu kuulijasta, puhujasta, tilanteesta. Missään tapauksessa Australia ei ole ”valmis”, kuten ei mikään muukaan maailman maa. Kuitenkin muutosta viiden vuosikymmenen, tai ihan kymmenen vuoden, takaiseen on nähtävissä. 

Osallistun vuosittain erilaisiin Reconciliation-tapahtumiin ja tänä vuonna ensimmäistä kertaa todistin, että näissä oli a) massoittain kaikenväristä väkeä ja b) aboriginaalit näkyivät selkeästi ylpeinä juuristaan ja kulttuuristaan, eivät jonkinlaisena ”after thought”ina eli sivujuonteena tai päälleliimattuna asiainkaunistelueleenä. Tänään osallistuin Reconciliation Walkiin eli Sovintokävelyyn, joka alkoi Perthin museolta ja päättyi Yagan-aukiolle. Tapahtumassa oli tuhansia ihmisiä - selkeästi reilusti enemmän, kuin järjestäjät olivat odottaneet, hyvä näin! 

Museo ja aukio ovat kumpikin uusia lisiä Perthissä ja ensimmäisiä aidosti näkyviä aboriginaalikulttuurin muistomerkkejä. Museo uudistettiin tyystin vuosina 2020-21 ja nyt sisältää ensimmäistä kertaa kattavasti aboriginaaliesineistöä, taidetta ja tietoutta, ml. sortotoimien historian. Aukio valmistui 2018 ja on nimetty kuuluisan valkoisia valloittajia vastustaneen Noongar-heimojohtajan mukaan. Kuitenkaan tätä ennen Perthissä ei ole mitenkään juhlistettu aboriginaalien puolta asiassa, vaan maataan puolustaneet aboriginaalit on pikemminkin kuvattu ja muistettu ”väkivaltaisina villeinä”. 

Loppuun disclaimer, että Australian eri osavaltioissa ja kaupungeissa asiaa on käsitelty eri tahtiin ja eri tavoin. Itärannikkolla saatetaan olla pidemmällä Sovinnonkin suhteen, Länsi-Australia elää osittain vieläkin jonkinlaista Klondyken kultaryntäyksen aikaa ja ”first come first served” eli kuka ehtii, ottaa, mentaliteettia myös aboriginaalien kohtelun oikeuttajana.
Perthin museolta Sovinto-tapahtumasta tänään.

1.6.2021

Koronabunkkeri

Haloo, onko asiaa? Tätä kyselen itseltäni nyt. Olisi kiva kirjoittaa jotain jouhevaa, mutta fiilikset ovat niin ristiriitaiset, että on vaikea löytää mielekästä jutunjuurta. Omassa elämässä sujuu ihan normaalin hyvin, mutta tämä pahuksen korona. Ne ristiriitaiset tunteet ovat juurikin Australiaa kohtaan.

Toisaalta olen tosi onnellinen, että palasimme tänne kotiin. Meillä on kaikki hyvin. Australian hyvät puolet ovat yhä hyvät puolet: ilmasto, luonto, letkeys, sosiaalisuus, kaikinpuolin hyvä elintaso. Puolen vuoden takainen töihinpaluu sujui hyvin – E sai uuden pestin ja se on osoittautunut peräti unelmatyöksi hänelle. Olemme asettuneet uudelle asuinalueelle, ja muutaman ensikuukauden potemani lähiöahdistus on helpottanut. Ei se nyt olekaan niin kauheaa saati maailmanloppu, että elää puolen tunnin junamatkan päässä keskustasta ja työpaikastaan.

Asia, jota pelkäsin, ei toteutunut: ystävyyssuhteet eivät kosahtaneet siihen, että pitää matkata hieman kauemmas puolin ja toisin tapaamisiin. Täällä kun saa ja voi tavata aivan vapaasti kasvokkain ja kyläillen. Perthissä ei satunnaisia lyhyitä sulkuja lukuunottamatta ole koronakieltoja, koska ei ole koronaakaan. No missä vika sitten, pitääkö kaivamalla kaivaa ongelmia?

Australian linja koronaa kohtaan ei ole yhtään lieventynyt eikä sellaisen merkkejä osoita. Tämänhetkisten tietojen mukaan maa pyrkii palaamaan normaaliin, eli avaamaan rajat, joskus kesä-heinäkuussa 2022. Luit oikein. Ajatus siis on, että maasta ei pääse pois ilman erikoislupaa vielä vuoteen, eikä tänne myöskään pääse lainkaan, jos ei ole kansalainen, pysyvän oleskeluluvan haltija, tai erittäin lyhyellä poikkeuslupalistalla. Ne ihmiset, joilla on esimerkiksi voimassaoleva työ- tai opiskeluviisumi Australiaan, saavat vain nuolla näppejään muualla. Noiden viisumien hyödyllisyys lakkasi maaliskuussa 2020 – toki aina varakkaimmat ja parhaiten verkostoituneet löytävät porsaanreikiä, kuten ne 94 charter-koneellista amerikkalaisia julkkiksia ja raharikkaita, jotka ovat Australiaan noinvain ilmaantuneet rajasulun kuluessa.

Meillä ei ollut tälle kesälle Suomen- tai Eurooopan-suunnitelmia, joulua elättelin toiveissani. Mutta jonkinlainen ohut vanne on alkanut päätä kiristää. Sen vuoksi, mitä näen ja kuulen ihan omassa lähipiirissäni. Ja mitä kuulen mediassa, aussipoliitikkojen suunnitelmien puutteesta. Täällä ei kerta kaikkiaan ole mitään kiirettä, draivia, yritystä, ratkoa tätä matkustuskieltoasiaa. Sen kun olla möllötetään, pallotellaan, syytellään toisia poliitikkoja. Ihan pokalla julistetaan, että avataan rajat sitten, kun ”koko muu maailma on rokotettu”(!). Ausseista vain 2% on saanut kattavan rokoteannoksen, 14% yhden rokotteen. Suomalaisilla samat luvut ovat 9% ja 44%. EU:n tavoite on 70% rokotekattavuus kaikissa EU-maissa loppukesään mennessä. Australialla ei edes ole tavoitetta. Tai oli, mutta se on ABC-uutisten mukaan muuttunut jo 12 kertaa ja tällä hetkellä se on jotain niin sumuista, etteivät uutisetkaan tiedä, mitä.

Australian kansalaisten, myös kaksoiskansalaisten, on tällä hetkellä laitonta ja siten mahdotonta matkustaa ulkomaille, ellei ole saanut matkustuslupaa esimerkiksi lähisukulaisen hautajaisiin. Tällöinkin matkustuslupa vaatii massiivista paperisotaa. Eräs ystäväni juuri sai kaksi hylkäävää päätöstä ennenkuin pääsee lähtemään oman isänsä hautajaisiin. Tämä sen päälle, että hautajaiset tulivat täytenä yllätyksenä, eli shokki on varmasti hirmuinen tilanteen vuoksi ylipäätään.

Matkustuslupaa sen sijaan ei yleensä saa esimerkiksi sukulaisen huonontuneen voinnin, edes vakavan sairauden tai saattohoidon vuoksi. Miten ihmeessä on loogisempaa myöntää lupa hautajaisiin, kuin siihen, että saisi tavata läheisensä tämän vielä eläessä? Kaiken huipuksi oman osavaltiomme pääministeri jatkuvasti tarjoilee empatiakukkasia kuten ”hautajaiset eivät ole riittävä syy matkustaa minnekkään pandemian aikana”. Ikään kuin elämän ja kuoleman aikataulut voisi sopeuttaa siihen, milloin poliitikot kokevat riittävää rohkeutta alkaa muuttaa rajarajoitteita.

Facebookin tukiryhmistä pursuaa karmeita tarinoita siitä, miten aussit eivät saa tavata omaa ulkomailla asuvaa äitiään tai isäänsä, sisarustaan, joissain tapauksissa jopa omaa lastaan, koska viranomaiset eivät ole vakuuttuneita siitä, että matka on aivan ehdottoman tarpeellinen, välttämätön ja pakollinen. Eräs ryhmäläinen taisteli siitä, saako matkustusluvan mennäkseen siskonsa vauvan hautajaisiin. Tässä kohti minusta mennään TODELLA pahasti väärille vesille ihmisyyden ja inhimillisyyden kannalta. Koronaa tulee torjua, mutta ei hinnalla millä hyvänsä.

Täältä on mahdollista saada poistua, jos lupaa lähteä yli kolmeksi kuukaudeksi. Moni on tämän sauman käyttänytkin. Mutta huomattavasti suuremmalle osalle yli 3kk poissa on lähes mahdoton, koska työnantaja, työvaatimukset, tulot vs menot, tai ei pysty olemaan erossa lapsista tai erottamaan lapsia toisesta vanhemmasta noin pitkäksi aikaa. Eronneet yksin- tai yhteishuoltajat eivät välttämättä edes saa matkustuslupaa lapsille, jos toinen vanhempi ei siihen suostu.

Tunnen monia perthiläisiä, joiden taapero ei ole vielä tavannut isovanhempiaan ulkomailla, eikä tule tapaamaankaan mahdollisesti vuoteen tai pidempäänkin. Kun pikkulapsen elämästä – tai pikkulapsen vanhempien elämästä – haukataan 2-3 vuotta, puhutaan todella isosta asiasta, vaikkei se koronapäättäjien mielestä tunnu missään. Kuulen ympärilläni, miten lapset eivät enää tunnista isovanhempiaan tai serkkujaan, tai eivät halua puhua ”ruudun kautta” tuntemattomille päille.

Joka kerta, kun kirjoitan mitään Australian koronalinjaa kritisoivaa, saan palautetta joko viestein tai kasvokkain: ei se nyt oikeasti noin mene, liioittelet, kaivelet, suurentelet, keskityt pelkästään negatiiviseen, alkaa mennä yli.  

Ongelma on, että ne, joiden mielestä liioittelen, eivät koe samoja asioita kuin minä tai monet läheiseni.

Heillä ei ole painostavaa syytä päästä juuri nyt tai lähitulevaisuudessa muualle. Tottakai Australia on maailman paras kolkka juuri nyt, jos täältä ei tarvitse lähteä, tai ei tarvitse koittaa saada ketään merten takaa tänne. Mutta meitä ulkomailla syntyneitä ja/tai kaksoiskansalaisia on Australiassa 8 miljoonaa, kolmasosa koko maan väestöstä. Eli kyse ei ole mistään harmittomasta marginaaliongelmasta, vaan isoa kansanosaa koskettavasta, mielenterveyttä rajustikin koettelevasta probleemasta.

Siihen ei auta se, että johtajat lakaisevat huolen maton alle, koska heille juuri nyt status quo sopii paremmin kuin hyvin. Australiassa on nimittäin eduskuntavaalit noin 10 kuukauden päästä, eikä pääministeripuolue halua tehdä yhtään mitään, mikä voisi vaarantaa menestyksen. Pelokkaat ihmiset kun tunnetusti eivät tahdo muutoksia – tähän ovat perustuneet monet poliittiset linjaukset kautta aikojen ja maailman, tutkitusti.

Vietettyämme lähes koko vuoden 2020 Euroopassa koronan keskellä, ihmettelen päivittäin Aussilan sensaatiohakuista koronauutisointia. Kun lähdimme Ranskasta, koronatapausten määrä oli noin 10,000 päivässä. Täällä on taas kerran lockdown, Melbournessa, kaupungin neljäs. Ymmärrän halun pitää maa koronavapaana, mutta en aiheesta uutisointia. Diagnosoituja tapauksia on tähän mennessä löytynyt 54 tapausta. Siis ei 54 päivässä, vaan 54 yhteensä. Uutisia täyttävät kuitenkin ihan muut luvut, nimittäin altistuspaikkojen lukumäärä, testien lukumäärä ja annettujen rokotteiden lukumäärä. Koska nämä liikkuvat sadoissa, tuhansissa ja kymmenissätuhansissa, Melbournen ”clusterista” eli tapausryppäästä saa helposti sen kuvan, että nyt ovat tuhannet ja kymmenettuhannet ihan kohta sairaana, sairaalassa, krematoriossa.

Australia ei ole päässyt mielestäni liikkumaan eteenpäin maalis-huhtikuun 2020 paniikista, jolloin taudista ei tiedetty juuri mitään, eikä meillä ollut keinoja taistella sitä vastaan. Nyt yli vuoden jälkeen olemme aika eri tilanteessa, mutta sitä ei tämä maa jotenkin tunnista, tunnusta, usko.

Olen sanonut tämän aiemminkin ja sanon uudelleen: enemmistön turvallisuutta ei koskaan tulisi taata vähemmistö uhraamalla. Meillä on jo parempiakin keinoja kuin ehdoton, tiukka, byrokraattisen kylmä rajasulku. Rokotteet, tehokkaampi karanteeni, kotikaranteeni rokotetuille. Joka päivä istun ja ihmettelen, miten näiden asioiden organisointi voi olla lähes mahdotonta armaille johtajillemme, joille kuitenkin maksamme yhteisestä kukkarosta parisataatuhatta per vuosi, pääministerin tapauksessa puoli miljoonaa. En vaan käsitä. Vanne jatkaa puristamistaan.

Netistä voi tutkia, milloin on oma rokotevuoro Australiassa. Valitettavasti vastausta se ei anna. Koska itse olen alle viisikymppinen (nyt rokotusvuorossa), ohjelma ei anna edes arviota siitä, milloin oma perusriskitön ikäryhmäni voisi olla vuorossa. Kuva (c) ABC News.