6.2.2019

5x puoli miljoonaa - Australia uutisissa

Blogini saavutti sille hiljaisesti asettamani virstanpylvään eli puoli miljoonaa lukukertaa, hip hip!

Vaikkei luku sinällään muuta mitään, on mahtava tietää, että laskennallisesti 10% suomalaisista on ollut kiinnostuneita jutuistani liittyen Australiaan, elämänmuutoksiin, maastamuuttoon, työnhakuun ulkomailla, jii än ee. Vaikka blogi lähtikin päiväkirjasta itselle ja tutuille, luonnollisesti lukijakunnan kasvu ja kävijöiden uskollisuus motivoivat kirjoittamaan yhäti, vaikka Australia/Perth alkaa olla itselleni tuttua huttua ja varsinaisia uusia avauksia aiheesta on ajoittain vaikea löytää.

Tällä kertaa ajattelin, lukijamäärää juhlistaakseni, tarttua teemaan puoli miljoonaa. Millaisia uutisia tai ilmiöitä liittyy Australiaan hakusanoilla "half a million Australia"?

1. Australiassa opiskelee yli puoli miljoonaa ulkomaista opiskelijaa, tarkemmin sanoen noin 540 000. Australia on heti USAn jälkeen suosituin englanninkielinen opiskelumaa, taakse jäävät mm. Iso-Britannia ja Kanada.

Australian suosio ei sikäli yllätä, että jos olisin itsekin opiskelupaikkaa vailla, seikkailullinen vuosi tahi muutama Australiassa kiinnostaisi kyllä. Aussilaan on vaikeahko saada työviisumia, kun taas opiskeluviisumin saa, jos saa opiskelupaikan, ja sen taas saa rahalla. Opiskeluviisumilla saa tehdä töitä max 25h/vko, oppilaitosten virallisina loma-aikoina rajoittamattomasti. Opiskeluviisumilla voi myös tuoda kumppaninsa maahan, joka saa samat työnteko-oikeudet. Eipä ihme, että opiskelu ja opiskeluviisumi ovat kuumaa valuuttaa Australiaan haikailevien nuorten aikuisten keskuudessa.

Opiskelu ei ole täällä halpaa saati ilmaista, mutta opintoihin voi anoa Suomesta opintotukea ja niitä voi rahoittaa sillä viisumin sallimalla työnteolla. Kannattaa kuitenkin olla tarkkana, millaisen kurssin ja millaisessa oppilaitoksessa valitsee - osa on mielestäni aika ala-arvoisia tutkintomyllyjä, joissa oppiminen on nimellistä. Toisaalta Australiassa on huippuyliopistoja ja maineikkaita korkeakouluja, eli valinnanvaraa on.

Suomalaisia (ja pohjoismaisia) opiskeluhalukkaita ohjeistaa ja auttaa Adelaidesta käsin tuttuni Kia Australia Study Educational Services´stä. Häneltä voi kysellä suoraan lisää, jos opiskelu ja viisumi ovat to do - listallasi.

2. Perthiläisistä puoli miljoonaa on julkisliikenteen ulottumattomissa. Tämä kuvaa Perthin kaupunkirakennetta loistavasti, sillä Perthin metropolialueella asuu 1.5 miljoonaa ihmistä, joista siis kolmannes ei ole lähelläkään bussi- tai juna-asemaa.

Perth leviää ja kasvaa jatkuvasti yhä kauempana sijaitseviin esikaupunkeihin. Osa niistä on fiksusti suunniteltu ja sisältävät kaikki keskeiset palvelut, joten ne ovat enemmän omakotitalokyliä kuin nukkumalähiöitä. Kuitenkin nukkumalähiöitäkin yhä rakennetaan aktiivisesti, ja niihin muutetaan innolla, sillä ostohinta ja asumiskulut ovat jopa puolet vähemmän kuin keskustammassa. Mutta, jokapäiväinen autoilu töihin jopa tunnin suuntaansa ei voi olla kummoista herkkua.

Julkisliikenne tuntuu täällä olevan joka vaaleissa kiistakapula, mutta mitään isoja ratahankkeita tai uudistuksia ei ole valmistunut koko tänä lähes kahdeksana asumisvuotenani. Yhtä junareittiä on jatkettu pohjoisen kauimpiin lähiöihin, mutta siinäpä se. Edes lentokentälle ei vielä/edelleenkään pääse junalla. Tosin sinne pitäisi päästä joskus vuoden 2020 kuluessa, jos uusin raideyhteys valmistuu ajoissa. Yleensähän ne eivät valmistu ajoissa, jos Länsimetroa Suomessa pohdiskelee...

3. Vuokralaiset tarvitsevat puoli miljoonaa enemmän säästöjä kuin kodinomistajat eläköityessään, laskeskeli Australian eläkerahastojen kattojärjestö.

Aussilassa eläkerahasto eli super on pakollinen, mutta kunkin itsensä hallinnoitavissa. Superia voi siis kerryttää itsenäisesti sijoittamalla, tai laittamalla rahat valmiiseen fundiin eli rahastoon. Omani on Länsi-Australian julkissektorin rahasto GESB ja olen ollut sen toimintaan ihan tyytyväinen. Suomessahan ei välttämättä edes tiedä, minne rahastoon työnantaja maksaa, saati miten hyvää tuottoa oma eläkerahasto tekee. Täällä rahastosta tulee tiliote kuten pankistakin, ja sijoituksia voi itse säätää ja muuttaa tuotto-odotusten mukaan.

Miksi vuokralaiset tarvitsevat enemmän säästöjä? Super-rahastosta ei saa rahojaan käyttöön ennen tiettyä ikää, tällä hetkellä 60v (55v jos on syntynyt ennen tiettyä vuotta). Rahat voi nostaa pois könttänä, tai kuukausierinä, tai näiden kombona. On jokaisen omalla vastuulla hallinnoida omaa superia niin, että laskee sen riittävän koko loppuelämän, kun siltä alkaa nostaa rahaa eläkeiässä. Kodinomistajilla on aina mahdollisuus myydä asunto, jos super uhkaa huveta, kun taas vuokranneilla ei tätä samaa turvaverkkoa ole.

Laskelmien mukaan superia tarvitaan ainakin puoli miljoonaa dollaria, jotta se kerryttäisi turvallisen $60 000/v tuoton, jolla pariskunnan tulisi pystyä elämään. Läheskään kaikki eivät kuitenkaan työuransa aikana ehdi haalia tuota puolta miljoonaa eläkerahastoon, ja Australiassakin on erillinen vanhuuseläke, jota voi saada, jos on pienituloinen ja superista rahat vähissä. Se on tällä hetkellä noin $400/vko - jotakuinkin sama summa kuin keskivertokolmion vuokra viikossa. Eli kukkaronnyörit on paras pitää tiukalla pelkällä vanhuuseläkkeellä.

4. Lapsen lähettäminen yksityiseen peruskouluun maksaa noin puoli miljoonaa. Aussilassa peruskoulun, kolmetoista luokkaa, voi suorittaa joko julkisella tai yksityisellä sektorilla. Koulua on esikoulusta kutosluokkaan ja sen jälkeen vuosikurssit 7-12.

Itse olen liian suomalainen eli kunnalliseen/valtiolliseen koulujärjestelmään niin tottunut, etten näe juurikaan syitä lähettää lasta yksityiskouluun. Julkissektorin koulukaan ei ole aivan ilmainen, mutta maksut jäävät kuitenkin satasiin vuodessa tonnien tai kymppitonnien sijasta. Täällä yksityiskoulut usein ovat katolisten järjestöjen ylläpitämiä eli ainakin nimellisesti uskonnollisia. Muutama tuttu vanhempi on selittänyt, että oman alueen akateemisesti tai maineellisesti paras koulu saattaa olla se yksityinen, tai yksityiskoulussa on tarjolla sellaista ekstraa, mitä julkisissa ei ole, vaikkapa jokin musiikki- tai urheilu-erikoistumisväylä.

Varmasti yksityiskouluissa on puolensa, eihän niitä muuten olisi, mutten itse näe mahdolliseksi maksaa puolta miltsiä ennenkuin lapsi on edes yliopiston tai TAFEn eli ammattikorkeakoulun porteilla. Ne kun maksavat aivan väistämättä useita tuhansia, jopa kymppitonneja, lukukaudessa.

5. Australian pääministeri osoittaa puoli miljardia sotamuseoon. Tämä on jo eri skaalassa kuin puoli miljoonaa, mutta tuli hakusanalla esiin, joten laitetaan mukaan. Aussilan kohtalaisen epäsuosittu pääministeri, oikeiston Scott Morrison, teki jälleen oudohkon investointipäätöksen osoittaessaan 500 miljoonaa dollaria Australian War Memorial- muistokohteen / museon laajentamiseen, vaikka kriitikot vaativat, että sama raha käytettäisiin veteraanien palveluihin. Australian War Memorial on Canberrassa sijaitseva kuuluisa nähtävyys.

Morrison on aiemmin ollut tapetilla mm. budjetoituaan lähes seitsemän miljoonaa dollaria kapteeni Cookin laivan näköismalliin, jonka on tarkoitus purjehtia Australian ympäri juhlistaakseen kapteeni Cookin 250 vuotta sitten tekemää löytöretkeä tänne. Huono homma vaan, että kapteeni Cook ei löytänyt Australiaa (aboriginaalit asuivat mantereella jopa 60 000 vuotta sitten ja ensimmäiset valkoisetkin visiteerasivat jo 1600-luvulla, Cook kartoitti pelkästään mantereen itärannikkoa 1770-luvulla), eikä myöskään koskaan purjehtinut Australian ympäri.

Näköislaivan rahoitusta perusteltiin mm. sillä, että näin "uudelleenluodaan Cookin purjehdus", mikä oli faktuaalisesti väärin. No, tekevälle sattuu. Edellinen pääministeri, Scott Morrisonin yllättäen syrjäyttämä Malcolm Turnbull budjetoi puoli miljardia verovaroja kavereidensa "mertensuojelusäätiölle" ilman kilpailutusta tai raporttijälkiä siitä, miksi juuri kyseinen järjestö sai rahat eikä joku tunnetumpi, läpinäkyvämmin toimiva tai aidosti rahat ansaitseva.

Kapteeni Cookin alus HMS Endeavour, maalaus Samuel Atkins, National Library of Australia.

5.2.2019

Yhtä juhlaa - Australian vauvaperinteitä

Australiassa on vauva-aiheisia tapoja ja perinteitä, joita mielestäni Suomessa ei ole, ainakaan samassa mittakaavassa. Tässäpä muutamia bongaamiani.

Baby shower eli vauvakutsut

Netin perusteella vauvakutsut ovat Suomessakin yleistymässä, mutta pientä hämminkiä näyttää olevan siitä, ovatko ne ennen vai jälkeen syntymän. Aussilassa baby shower pidetään ennen vauvan syntymää, kutsut järjestää joku äidin läheinen, esim hyvä ystävä tai sisko, ja ideana on humoristisessa hengessä toivottaa tukea äidille ja onnitella vauvasta. Kutsuille yleensä tuodaan lahjoja vauvalle ja voipa kutsuilla olla ihan lahjalista kuten häihin. Mielestäni baby shower "korvaa" Suomen äitiyspakkausta, eli lahjoja voi tulvia sama määrä tai enemmänkin kuin äitiyspakkaus antaisi. Vauvakutsuille kuuluu olennaisesti ohjelma kuten leikit, esim suklaan maistelu vaipasta ja muut vastaavat vauvaan, äitiyteen ja synnytykseen liittyvät humoristiset puuhastelut.

Minultakin on kyselty, milloin baby shower on, mutta en aio sellaista itse pitää. Osin siksi, että tapa tuntuu vieraalta siihen tottumattomasta, osin siksi, etten oikeastaan tiedä, miten moiset järjestää. Enemmistö hyvistä ystävistäni on suomalaisia eikä shower kuulu heidänkään perinnerepertuaariinsa, joten kukaan ei ole edes ehdottanut järjestävänsä. Kutsut voi järjestää myös itse, mutta silloin riskinä on tietty "rahastuksen maku", koska vieraat saattavat kokea olevansa kutsuttuja vain lahjojen vuoksi. Mietimme, että pidämme jonkinsortin vauvakutsut myöhemmin, kuten baby-Q (barbecue - grillijuhlat) kunhan vaavi on maailmassa ja sen verran iso, että voisimme häntä "esitellä" vaikka piknikillä.


Gender reveal party eli sukupuolen paljastus

Tämäkin lienee tapa, joka on Suomeenkin rantautumassa, mutta tuskin kovin yleinen. Käsittääkseni Ameriikan ihmemaasta alkanut pippalo, jossa tulevat vanhemmat paljastavat vauvan sukupuolen jollain kikkakuutosella, esimerkiksi värillistä konfettia sisältävän ilmapallon poksauttamalla. Ymmärtääkseni gender revealin voi tehdä myös joku muu, eli vanhemmat eivät itsekään tiedä sikiön sukupuolta, vaan sen on ottanut selville vaikkapa tulevan äidin sisko, joka paljastaa asian perheen ja suvun edessä.

Tähänkin juhlaan kuuluvat olennaisina tarjoilut ja leikit, eli vieraita voi pyytää arvuuttelemaan, kumpi tulee, ja erilaisia paljastustapoja on moninaisia. Uutisten mukaan jotakuta juuri sakotettiin, koska gender reveal-idea oli sen verran vaarallinen: tulevan vauvan eno rallitteli autollaan maastossa eestaas tuottaakseen väripanoksen avulla värjättyä pakokaasua, joka "paljasti" sukupuolen (yllätyksettömästi vaaleanpunaista/punaista tytölle, vaaleansinistä/sinistä pojalle). Auto aiheutti tulipalonpoikasen ja maastopalon vaaran.

Gender reveal on mielestäni hieman kaksijakoinen juhla, koska toisaalta kukin juhlikoon mitä haluaa, toisaalta näkemieni nettivideoiden perusteella juhla voi saada aika katkeran käänteen, jos sukupuoli ei olekaan odotettu/toivottu. On sydäntäraastavaa katsoa livenä hetkeä, jolloin tuleva vanhempi aivan selkeästi pettyy, jopa suuttuu, paljastuksesta. On ikävä ajatella, että sukupuoli ylipäätään tuottaisi pettymyksen, vaikka eihän tunteilleen kukaan mitään voi, ainakaan siinä välittömässä hetkessä, kun asia paljastuu. Mutta aika ikävä muisto jää asiasta, kun tilanne tallentuu kameroihin ja kännyköihin. Sukupuoli ylipäätään on toissijainen asia tulevassa vauvassa, mutta kukin tyylillään, tietenkin.

Tätä(kään) tapaa emme omineet, koska a) ei tuntunut tarpeelliselta ja omalta ja b) tiesimme sukupuolen hyvin aikaisesta vaiheesta lähtien ja möläyttelimme sitä joka paikkaan kuitenkin, eli mitään salaliittoa ja paljastusjuhlaa emme olisi edes saaneet aikaiseksi.


Maternity & newborn photoshoot eli äitiys- ja vastasyntynyt-kuvaussessio

Raskausajasta ja vastasyntyneestä varmasti moni ottaa valokuvia ihan kaikkialla, mutta täällä vaikuttaa melko yleiseltä varata aika ammattikuvaajalle jompaankumpaan, tai kombopakettiin: kuvaaja ottaa ensin raskausvatsakuvat, vauvan synnyttyä on erillinen sessio pikkuisen kuvaukseen. Australiassa on paljon hienoja maisemia äitiyskuviin turkooseista merenrannoista vihreisiin eukalyptusmetsiin ja tunnelmallisiin kaupunginosiin. Ymmärtääkseni äitiyskuvaajat ovat myös erikoistuneet rekvisiittaan eli tuleva äiti saa hehkua vaikkapa afroditena tai missä ikinä omaksi kokemassaan asussa. Samaten vauvan kuvaukseen kuuluu rekvisiitta, kuten huivit, korit, kukkakimput, taljat ym. joilla kuviin saa satukirjamaista tunnelmaa.

Harkitsen vielä itse kuvauskomboa, koska olisi mukava saada ammattilaisen ottamia kuvia muistoksi. Toisaalta paketilla on helposti mansikkainen hinta, sillä kuvienotto ja kuvat monesti maksavat erikseen ja kuvien ottohinta ei välttämättä sisällä yhtään kuvatulostetta. Hääkuvien kohdalla vannoimme, että sai olla viimeinen kerta, kun lankesimme tähän ansaan, kun kuvia tietenkin sitten haluaa ostaa enemmän kuin yhden tai kaksi ja kukkaro laulaa hoosiannaa. Jää nähtäväksi miten teemme!

Cake smash party eli kakunmössäysjuhlat

Kakkua mössätään tyypillisesti 1-vuotissynttäreillä tai synttäreitä ennen, jolloin kuvia käytetään synttärikutsuna. Tämä on mielestäni aika uusi tapa enkä ole koskaan yksilläkään kakuntuhouskutsuilla ollut, enkä suoraan sanoen ihan ymmärrä tapaa. Ideana on, että tilataan tai leivotaan hienoksi koristeltu kakku, jonka pikku-päivänsankari saa hajottaa käsin, jaloin, suulla, naamalla, miten huvittaa. Nähdäkseni idea on, että mössäys on söpöä ja siitä saa huvittavia kuvia, eikä vuosikas osaa oikein muuten kakusta nauttiakaan, koska ei välttämättä vielä ymmärrä sen maun päälle. En silti ole oikein kärryillä ajatuksessa... tiedä mikä fiilis on vuoden päästä ja onko tässäkin blogissa kuvasarja, kun pikku-A+E murjoo kakkua littanaksi.


Ristäisistä kirjoitin jo aiemmin, mutta ristiäiset eivät ole täällä nimiäiset eikä nimenantojuhlaa oikeastaan edes tunneta. Nimi useimmiten ilmoitetaan somen kautta lähes saman tien, kun vauva on syntynyt, ja samaan kuvaan tai infoon tulevat tiedot myös syntymäajasta, -painosta ja -pituudesta. Nykypuhelimilla ja sovelluksilla onkin helppo itse tuunata kuvia ja lisätä tekstiä ja symboleita juuri kuten lystää, joten puhelinsoitot tai vaikkapa lehti-ilmoitukset nimestä ovat korvautuneet lähes kokonaan kuvajulistuksilla.

24.1.2019

Miltä tuntuu olla raskaana

En tiedä, kiinnostaako aihe ketään: ne jotka ovat olleet raskaana, tietävät tietenkin omat kokemuksensa, kun taas ne, jotka eivät ole, eivät ehkä asiasta suuremmin välitä. Mutta kirjataan nyt ylös vaikka omaksi päiväkirjamerkinnäksi, jos ei muuksi hyödyksi. Eli miltä tuntuu raskaana olo?

Olin tottakai aiemmin kuullut runsaasti juttuja aiheista aamupahoinvointi, heikotus, yökötys, jomotus, kömpelyys, hengästys, baby brain eli hidastuva ajatuksenjuoksu... itselleni tosin mikään näistä ei ole ollut se päällimmäinen kokemus, hengästymistä lukuunottamatta. Tällä hetkellä olen viikolla 31 eli reilusti seitsemännellä kuulla. Täysiaikaiseksi vauva katsotaan viikoilla 37-40 eli matkaa saattaa olla vain reilu kuukausi. Jännityksellä seuraamme.

Tiivistettynä olo on tällainen:

Kuvittele, että vatsaonteloosi ujutetaan vesimelonin kokoinen muovipussi, joka on pumpattu pinkeäntäyteen vettä. Pussin sisällä on kaksikiloinen hauki, joka mutkeltaa ja potkii ja vemmeltää minkä ehtii. Tehtäväsi on suojella pussia ja haukea, vaikka tiedostat koko ajan, että kalaparan ja ulkomaailman välillä on vain ohut nahka, ja jokainen vastaantulija vaikuttaa jollain lailla epäluotettavalta - ihmiset törmäilevät ruuhkassa, ajavat pyörillä miten sattuu, sohivat ostoskasseilla ja sateenvarjoilla, lapset juoksevat ja tönivät toisiaan, ja milloin vain mahaasi saattaa osua jonkun terävä kyynärpää, salkunkulma tai pyöräntarakka. Aiemmat ketterät juoksut autotien yli viimeisillä vihreillä voit unohtaa, koska taaperrat kuin pingviini liukkaalla jäällä.

Kyllä, raskauden myötä olen muuttunut suorastaan ylisuojelevaksi ja myös rasittavalla tavalla haavoittuvuutta kokevaksi. Olen aina ollut sporttinen ja luottanut kroppaani, eli esimerkiksi tiennyt, että jos jokin tilanne kehittyy ikäväksi tai haastavaksi, voin vaikka juosta karkuun tai jotenkin muutoin suojella itseäni. Nyt pullottava maha on sellainen tuulenhalkoja, että tuntuu, että sitä on vaikea suojella kun nippanappa kädet yltävät ympäri. Naamallani on varmaan jatkuva "älä edes yritä" tuimatuijotus, jonka tarkoitus on pitää kaikki lääppijät (ihana maha, anna kokeilen!) ja vahingossa törmäilijät etäällä. Eilen bussissa joku dorka istui vahingossa reiteni päälle ja jouduin suunnilleen tönäisemään naisen kauemmas, kun hän jotenkin väärin laskelmoi, mihin ahterinsa mahtuu.

Olen vain pari kertaa elämässäni kokenut todellisen uhkaavan tilanteen, joista toinen sattui ruotsinlaivalla ja toinen Perthin-kotimme lähirautatieasemalla. Ruotsinlaivalla 17-vuotiaana sain perääni iäkkäämmän miehen, joka aluksi vaikutti aivan normaalilta, mutta pian onneksi tajusin, että grooming-tilanteesta oli kyse, vaikken silloin tiennyt kyseistä termiä. Olin matkalla tapaamaan Ruotsissa kesätöissä olevaa poikaystävääni ja mies roikkui kannassani laivalta bussille ja bussista kaukojunaterminaaliin, esittäen potevansa koti-ikävää (oli Ruotsissa asuva suomalainen), haluten vain jutella suomeksi. Kun äijä lopulta alkoi tyrkyttää juotavaa (rommmikolaa) ja ehdotella luokseen lähtöä, otin hatkat, paniikin partaalla hioten, junaani juosten.

Toinen uhkaava tilanne oli parisen vuotta sitten, kun satutin jalispelissä nilkkani ja jouduin kenkkaamaan kyynärsauvoilla työmatkat, kotoa lähijunaan ja takaisin. Hinkutin menemään aamuvarhaisessa ja perääni lähti laitapuolen kulkija, keski-ikäinen nainen. Hän alkoi ensin mankua rahaa, sitten uhkailla ja huutaa, kun en pysähtynyt. Oli aikamoinen ponnistus hilata itseni yhdellä jalalla ja sauvoilla aseman 50-metristä ramppia ylös, kun missään ei näkynyt ketään ja takanani raivosi hampaaton harpyija ilmeisen huumepäissään "v--u mä hakkaan sut s--na".

Miksikö muistelen moisia nyt? Siksi, että mahan kanssa tuntuu, etten yhtäkkiä ole enää oma itseni fyysisesti, vaan olen hitaampi, kömpelömpi ja haavoittuvaisempi kuin koskaan aikuisiälläni. En ole enää vain minä, vaan huolehdittavana on aivan avuton yksilö, eikä kyseinen yksilö ole edes vielä syntynyt sitä huolenpitoa vaatimaan, vaan tarvitsee ainoastaan kehoni tarjoamaa suojaa. Enpä tästäkään tunnetilasta tiennyt ennen raskautta.

Jos haavoittuvutta ei oteta lukuun, päällimmäisenä tunteena on, kuin olisin syönyt kolme joulubuffettia ja unohtanut joustovyötäröpökät matkasta. Vatsaa kiristää, on vaikea hengittää, mikään ei mahdu päälle - se, minkä sai vielä eilen kiskottua ylleen, ei enää tänään istu vaikka miten päin virittelisi. Toisaalta, kun paino nousee jopa viidenneksen reilussa puolessa vuodessa, ei ihme, jos eivät pää ja vaatekaappi pysy  perässä.

Aamupahoinvointia en onneksi ole kokenut sitten viikon 14 eli huonovointisuus oli aivan alkuvaiheen murhe, sen jälkeen olen säästynyt siltä osastolta. Tosin lihansyönti on tippunut minimiin ja hedelmien kulutus puolestaan vääntynyt aivan uuteen volyymiin - liha, eritoten aiempi lempiruokani (grilli)kana ei kertakaikkiaan mene alas, kun taas hedelmäsalaatti on mannaa taivaasta. Poikamme on ilmeisesti  fruitarian, vain hedelmiä, pähköitä ja siemeniä ruokavalioonsa kelpuuttava henkilö.

Kaikkein vaikein puoli raskaudessa henkisesti on ollut sen ymmärtäminen ja sisäistäminen, että saa ja voi ottaa iisisti. Olen tiennyt jo kauan olevani suorittajaluonne, eli minulla on aina oltava monta rautaa tulessa ja jokin projekti meneillään, muuten olo tuntuu tyhjältä, päämäärättömältä ja jopa eksyneeltä - turhalta. Olen parhaimmillani silloin, kun pakerran jotain muiden kanssa yhdessä, oli sitten kyseessä huushollin suursiivous, konferenssin järjestäminen tai joulukorttien askartelu. Olen joutunut olemaan sairaslomalla enemmän kuin normaalisti anemian/väsymyksen ja kaikenmaailman kipuilujen vuoksi, mutta jotenkin siltikin tuntuu väärältä vain makoilla tai lepäillä... Huoh.

Joudun tietoisesti selittämään itselleni, että uuden ihmisen kasvattaminen ja syntymänjälkeiseen elämään valmistautuminen ovat ihan riittäviä tekemisiä sinällään, muuta ei tarvita. Eivätkä aivoni sitä usko silti. Vinkkejä otetaan vastaan, miten rentoutua ja antaa itselleen lupa rentoutua :)

Jotakuinkin tältä tuntuu joka yö yrittäessäni nukkua. Yksikään asento ei ole hyvä eikä siinä voi olla kauaa. Huonelämpötila, joka on yli 18 astetta, on liikaa. Heräilyä noin tusinan kertaa yössä, jee.

13.1.2019

Tasa-arvosta Australiassa

Pohdintaa aiheesta tasa-arvo ja naisten ja miesten asema Australiassa. Nyt äidiksi tulon kynnyksellä olen nähnyt hieman uudenlaisen puolen siitä, millaiset roolit kullakin sukupuolella on, tai pikemminkin millaisia odotuksia, oletuksia ja väittämiä liittyy sekä naisten että miesten asemaan ja eloon - eritoten äidin ja isän rooliin.

Olen koko 8v Aussilan-asumisurani ajan ollut sitä mieltä, että Australia, ainakin WA eli Willi Länsi-Australia on Suomea jäljessä tasa-arvoasioissa. Omakohtainen kokemukseni ja saamani kohtelu naisena on ollut aivan hyvää ja monissa tilanteissa jopa Suomea parempaa, siis sikäli, että kohteliaisuus on täällä pääsääntöisesti ihmisten selkärangassa. Tuntemattomia naisia puhutellaan normaalisti sanalla lady (vaikkapa isä lapselleen, kun ohitan heidät: anna tietä tuolle ladylle), joskus miss tai mam, riippuen tilanteesta. Myös peruskutsumat love, darling ym kuulee yleensä vanhempien ihmisten suusta palvelutilanteessa (hyvää loppupäivää, love, kun poistun kassalta). Miehet tyypillisesti avaavat ovia tai päästävät hissiin tai junaan ensin, riippuu toki tyypistä ja päivästä.

No missä sitten jäädään jälkeen, jos on näin kohteliaankultaista päivittäismenoa? Oma työpaikkani on suorastaan tasa-arvon esimarssija sekä naisten, vanhempien, vammaisten (onko tuo nykyään korrekti sana edes?) ja LGBTI- eli sateenkaariväen oikeuksien suhteen. Silti, oletus sielläkin on, että äidit tekevät osa-aikatyötä, koska a) äidin paikka on ainakin pikkulapsiaikaan kotona ja b) päivähoitoa tuetaan valtion rahoista vain n. kaksi päivää viikosta eli usein ei ole tulot-menot-tasapainon kannalta järkevää tehdä pidempää kuin 3- tai 4-päiväistä viikkoa, jotkut äidit tekevät vain yhtä tai kahta päivää.

Sen sijaan E:ltä ei ole yhtään kukaan kysynyt, monikopäiväistä viikkoa aiot tehdä tai miten pitkän vanhempainvapaan pidät. Isälle on tarjolla 2-4 viikkoa isyyslomaa työnantajasta riippuen ja se on siinä. Jatko-oletus on, että tietenkin painat täyttä tahi ylityöpäivää, koska jonkun täytyy elättää se kotiäiti ja lapsi. Muutama mieskollegani vuosien varrelta on vaihtanut työpaikkaa tämän syyn takia eli löytääkseen sellaisen työnantajan, joka suostuu isänKIN osa-aikatyöhön tai pidempään vanhempainvapaaseen.

Tässä en kritisoi kotiäitiyttä tai osa-aikatyötä, jotka kumpikin ovat tärkeitä. Itsekin aion äitiysvapaani hyödyntää täysimääräisenä sekä palata töihin max. nelipäiväiselle työviikolle. Vaan sitä, että oletus automaattisesti on, että äiti leikkaa tuntinsa, koska kohdat a) ja b), ja lisäoletus c), että tietenkin mies on se parempipalkkainen. Meillä on koko ajan ollut niinpäin, että minä tienaan E:tä enemmän, joten meille kävisi enemmän järkeen, että E jää kotiin ja minä huhkin toimistolla. Tämä on kuitenkin hyvin vaikea syöttää työnantajille, koska oma työnantajani on varautunut poissaolooni ja osa-aikaisuuteeni, E:n ei, eikä suhtaudu lainkaan myötämielisesti ideaan.

Mielestäni todella osuvia katsauksia työnantajien asenteeseen etenkin isien osalta löytyy aussisarjasta The Letdown (sanaleikki, tarkoittaa sekä pettymystä/luuseria että maidontuloa imettäessä): siinä tuoreet vanhemmat kamppailevat yhteiskunnan ja yhteisön odotusten sekä omien riittämättömyyden tunteidensa kanssa. Isän työnantaja on täysdorka ja lähinnä ehdottelee tälle pidempiä työpäiviä ja lähettämistä eri kaupunkiin töihin, jotta tämän ei tarvitse "kestää" akkaa ja ipanaa kotona. Sarja on komedia eikä tietenkään dokumentti, mutta ei kylläkään irrallaan todellisuudesta.

Kotiäitinä olo on täällä eri tason valinta kuin Suomessa, koska valtion tukema hoitovapaa kestää vain 18 viikkoa ja muuta kotihoidontukea ei juuri ole, joten elo täytyy rahoittaa pääasiassa puolison tuloilla tai omilla säästöillä. Tästä seuraa monta ongelmaa, joita olen pällistellyt ja kauhistellut täkäläisellä mammafoorumilla.

Kun toinen puoliso on tuloton ja kotona, toinen töissä, seuraa siitä taloudellinen epätasapaino ja näköjään usein myös epätasa-arvo. Osa naisista on selvästi väkivaltaisessa suhteessa eli sellaisessa, jossa on vähintään taloudellista ja henkistä painostusta. Sellaisiakin juttuja näkyy, jossa mies on kieltänyt siippaansa syömästä päiväsaikaan, jottei siihen "tuhlaudu" rahaa - johan se riittää, että perhe syö yhdessä, kun mies tulee töistä. Miten hoidat vauvaa tai imetät ilman ruokaa, ja miten tervettä ylipäätään on olla suhteessa, jossa toinen estää toiselta perustarpeet rahankulumisen perusteella??

Vastavuoroisesti voi käydä niinpäin (tästä olen nähnyt pari esimerkkiä omassa tuttavapiirissä), jossa vaimo surutta surauttaa luottokortit ja muut tappiin, kun mies epätoivoisesti raataa pidempää päivää maksaakseen uuden talon ja uuden auton, jotka piti hankkia lasta varten.

Tietenkään läheskään kaikkien tilanne ei ole näin tukala ja kotiväkivaltaa tai kieroja suhteita on kaikkialla, olipa tarjolla valtion tukea tai ei. Mammafoorumilla päivittäin näkemäni keskustelut luvan kysymisistä ja menojen piilottelusta (esim vaimo ei halua paljastaa puolisolle mitä ostanut, ettei tule syytöksiä tuhlailusta) ovat vain yksi kulma siitä, miten sadat tuhannet pariskunnat Perthissä järjestävät arkensa ja neuvottelevat menonsa. Mutta, itselleni on todella vaikea suomalaiseen itsenäisyyteen ja tasa-arvoon tottuneena edes kuvitella, että jokainen ostokseni olisi mieheltä pyydetyn luvan varassa - tai että kovin moni mies suostuisi samaan järjestelyyn toisinpäin.

Koska olemme tähän saakka eläneet DINKY - eli double income, no kids - elämää, en ole rahajuttuja sen kummemmin pohtinut, koska kummallakin on omat tulot, meillä on samanlainen käsitys menoprioriteeteistä ja menoista ei ole tarvinnut kiihkeästi neuvotella. Perthissä ei kuitenkaan ole tavatonta, että lapsettomatkin parit elävät tuolla mies elättää-nainen kuluttaa (tai ei saa kuluttaa jos mies kieltää) metodilla, ja sen tajuaminen on kyllä heittänyt mielessäni osavaltion kelloa muutaman vuosikymmenen taaksepäin. Kun pariskunnan (taloudellinen) neuvotteluasema ei ole sama, tai ei ole kykyä tai halua neuvotella tasaisesti, niin en kyllä itse tajua, miten tilanne pysyy kumpaakin tyydyttävänä ja kummallakin säilyisi täysivaltainen aikuinen-olo.

Tragikoominen tilanne sattui töissä, kun vietimme kahden lakiopiskelija-harjoittelijan läksiäisiä. Tuli puhetta lapsista ja päivähoidosta, koska mahani ei ole erityisen huomaamaton. Toinen harkkari oli kuullut Suomen "anteliaasta" päivähoito- ja vanhempainvapaajärjestelmästä ja kysyi, onko Suomessa kovastikin vastustusta ja purnausta asiaa vastaan - hänen mielestään oli siis käsittämätöntä, että ihmiset mukisematta maksaisivat veroja saadakseen kunnollisia valtion palveluja. Vastasin ällistyneenä, että jos jotain purnausta on, se on siitä, että kansalaiset toivovat entistä kattavampia ja parempia palveluja verovaroilla.

Pomoni puuttui tässä puheeseen ja kommentoi, että päivähoito on kyllä ihan hyvä juttu, onhan poikienKIN hyvä nähdä, että äiti käy töissä. En hetkeen saanut sanaa suustani häkellykseltäni; sitten tokaisin, että Australia on hieman takapajuinen maa tässä ja tottakai poikienKIN äidit voivat tehdä uraa, miksi ihmeessä eivät? Naispomoni, juristi ja kolmen pojan äiti, nähtävästi tarkoitti, että poikien on hyvä kasvaa ymmärtämään, että naiset ovat ihan yhtä lailla työelämässä menestyjiä ja tärkeitä kuin miehetkin. Itselleni moinen "uutinen" on niin arkipäiväinen, etten tiennyt miten reagoida. Äitini teki uransa Ilmavoimissa lentomekaniikan puolella ja isäni on viimeisimmältä ammatiltaan eritoten vanhusasioita ajava kunnallispoliitikko, joten 50-lukuiset sukupuoliroolit tai ammatinvalinnat eivät ole omakohtaisesti tuttuja.

Tragikoomista on myös havaita, mitä Googlen kuvahausta pullahtaa esiin hakusanoilla women´s role ja men´s role... aijestas. Yläkuvissa naisten rooli, alakuvassa miesten.




7.1.2019

Aina vaara onpi eessä?

Kävin viikonloppuna ensiapukurssin, koska viimeisimmästä on reilu vuosikymmen aikaa. Täällä tuoreille vanhemmille suositellaan ensiaputaitojen hankintaa ja ihan syystä. Vahinkoja tietenkin voi sattua kaikkialla, mutta Australian luonto ja elämäntapa asettavat omat haasteensa pikkulapsiarjelle.

Täällä lasten yleisin kuolinsyy on hukkuminen omalla tai tutulla pihalla uima-altaaseen tai johonkin vesisammioon. Pihapiirissä tai jopa sisätiloissa voi olla myrkyllisiä käärmeitä tai hämähäkkejä, ja merenrantareissulla voi tulla jonkin meripolttiaisen pisto. Tavallisiin ongelmiin lukeutuvat myös lämpöhalvaus, ihon polttaminen ja auringonpistos. Kurssi oli suunnattu "tiny tots" eli vauvojen ja taaperoiden ensiapuun, mutta myös isommat lapset ja aikuiset käsiteltiin.

Olen Aussilan-asumisurani aikana käynyt varmaan pari tusinaa erilaista kurssia työn puolesta ja muuten, ja kaikki alkavat aina samalla tavalla: esittelykierroksella. En enää tiedä, miten Suomessa yrityskonsultit ja muut operoivat, mutta lähes vuosikymmen sitten ei kauheasti harrastettu interaktiivisuutta, koska ihmiset yleensä kavahtivat kaikenlaista esilläoloa, mukaanlukien itsestä kertomista. Ensiapukurssilla kaikkien tuli kertoa oma nimi, työpaikka, miksi on kurssilla ja jotain hassua itsestään. Kerroin, että työskentelen valitustenkäsittelyssä ja kohtaan päivittäin ihmisiä, jotka käyttäytyvät kuin taaperot.

Seuraava perusaskel kurssilla kuin kurssilla ovat yhteiset pelisäännöt. Joskus kurssittaja kyselee sopivia sääntöjä yleisöltä, joskus ne vain luetaan powerpointilta, kuten: kuuntelemme kaikkia, emme puhu päälle, kunnioitamme muiden mielipiteitä ja pyrimme yhteishenkeen. Aluksi tämä kuulosti ihan eskarin sääntöluettelolta, mutta mitä useamman koulutuksen istuu läpi, sitä paremmin pelisäännöt käyvät järkeen. Kun on aluksi ääneen todettu, että tätä kurssia ei esim. yksi äänekäs dominoi, tai kenenkään kokemuksia ei vähätellä, kaikki uskaltavat osallistua aktiivisemmin. Näin nuorehkona naisena kun olen ihan riittävästi törmännyt niihin tilanteisiin, joissa omaan ääneensä ihastunut besserwisser, yleensä iäkkäämpi mies, kokee asiakseen johtaa keskustelua ja jaaritella niitänäitä ihan muusta kuin koulutuksen tai kokouksen aiheesta.

Itseäni säännöllisesti kummastuttava ja huvittava elementti koulutuksissa ja aussielämässä yleisesti on, miten paljon natiivit englanninpuhujat kompastelevat oman kielensä kirjoitusasun kanssa. Kurssittajat saattavat avoimesti sanoa, etteivät tiedä, miten joku sana kirjoitetaan yrittäessään tavata sitä valkotaululle. Nettikeskusteluissa törmää jatkuvasti vakioväärinkirjoituksiin, kuten "would of" (pitäisi olla would have), "bare with me" eli paljasta kanssani, kun pitäisi olla "bear with me", malta hetkonen. Suomalainen englanninopetus on ehkä kuivakkaa, mutta erittäin kielioppitarkkaa. Esimerkiksi kirjoitusharrastuspiirissä korjaan natiivien kirjoitusasua, mikä on täysin nurinkurista.

Kolmetuntinen kurssi oli yllättävänkin kattava ja asiapitoinen, sillä jotkut kurssit tuntuvat koostuvan pääasiassa kahvitauoista. Kävimme läpi kaikki perus-kriisitilanteet kuten tajuttomuus, sydänvaivat/sydänkohtaus, astmakohtaus, tukehtuminen, allerginen reaktio ja anafylaktinen shokki, verenvuoto, palovammat ja hukkuminen. Opin, että Perthissä vain metropolialueella on varmasti ammattilais-ensihoitajat ambulansseissa ja mitä kauemmas maaseudulle tai outbackiin eli syrjäseudulle mennään, sitä enemmän ambulanssit ovat vapaaehtoisten varassa. Aika hurja ajatella, että seudulla voi olla vain yksi ambulanssi, jossa on kaksi vapaaehtoista ensiaputaitoista. Jos sattuu kaksi hätätapausta yhtä aikaa, vain toinen ehditään hoitaa.

Sama ehtimisongelma on myös kiireisinä aikoina kuten jouluaattona. Kuulemma normaali ambulanssin reaktioaika on 9 minuuttia, kun jouluaattona apua sai vasta 40 minuutin päästä soitosta. Tämä siksi, että niin moni veti alkoholi- tai huumeöverit, vieden ambulanssien kallista aikaa.

Kurssittaja painotti, miten ensiaputilanne tulee aina puskista ja tärkein taito on maltti sekä kyky improvisoida. Läheskään aina ei ole ensiapulaukku saati jokin kattavampi lääketieteellinen setti tai osaaminen käden ulottuvilla, vaan ensiavun antaja joutuu toimimaan sen varassa, mitä lähellä on. Tietenkään maltin säilyttämistä ei oikein voi harjoitella tai ennakoida etukäteen, mutta kurssitus eli ennakkotietojen ja toimintaohjeiden hankkiminen yllättäviä tilanteita varten voi kuitenkin hieman auttaa.

Mielestäni  kurssin tärkeintä antia oli ensiavun anto vauvalle tai pikkulapselle esimerkiksi tukehtumistilanteessa, sekä St John's - ensiapujärjestön app, jonka voi ladata puhelimeen. Siinä on perusinfo kaikista yleisimmistä hätätilanteista sekä GPS-pohjainen hätänumerotoiminto, jota painamalla puhelin yhdistää hätäkeskukseen ja antaa samalla soittajan koordinaatit. Lisäksi opetettiin muistisääntö Dr's ABCD ensiavun antoon eli:

D - danger - arvioi, onko tilanteessa sinulle tai muille vaaraa ennen ensiavun antoa, esim. joku uhkaavasti käyttäytyvä tai jokin riskitekijä.
R - response - yritä saada vastaus uhrilta, onko hän tajuton vai kykenevä kommunikoimaan?
S - send for help - soita apua tai velvoita joku toinen hankkimaan apua
A - airways - tarkista hengitystiet, saako uhri ilmaa
B - breathing - hengittääkö uhri?
C - cpr - aloita paineluelvytys, jos uhri on tajuton eikä hengitä.
D - defibrillator - käytä defibrillaattoria, jos sellainen on saatavilla - kuuntele laitteen antamat ohjeet.

Sain pontimen käydä kurssi - vihdoin ja viimein sitä pitkään viivyteltyäni (ketä huvittaa viettää sunnuntaiaamu puhuen ensiavusta?) - sillä kaverilleni sattui todella säikäyttävä kokemus: hänen taaperonsa lähes tukehtui keksiin ja kaveri joutui käyttämään ensiaputaitojaan pelastaakseen oman lapsensa. Vahinkoja todentotta voi sattua missä vain, milloin vain, ja parempi olla edes jonkinlaiset valmiudet. Kurssilla toisteltiin moneen otteeseen, että on aina parempi yrittää tehdä edes jotain hätätilanteessa, kuin seistä tumput suorina paniikkiin jäätyneenä. Suosittelen kurssitusta kaikille!


Jos asut Australiassa, tämä sovellus saattaa olla sinullekin tarpeen.

5.1.2019

Sokerirasitustesti ja ristiäiset Australiassa

Tämän ei ole tarkoitus muuttua vauva- tai äitiysblogiksi, mutta aihealue on ajankohtainen ja siksi siitä riittää hetkittäin juttua. Kävin sokerirasituskokeessa ja koska sillä on netin ihmeellisen maailman perusteella inhottavan maine, ajattelin jakaa oman kokemukseni. Ensin kuitenkin asiaa aussi-ristiäisistä.

Taas kohtalaisen lavea otsikko sikäli, että ristiäisethän ovat aina järjestäjiensä näköiset ja maassa, jossa on monta eri kristinuskon alajaostoa, myös kastejuhlan ulkoasu vaihtelee. Itse olimme ensimmäistä kertaa paikallisissa ristiäisissä vieraina uudenvuoden aatonaattona, katolisessa kirkossa.

Ausseista joka kolmas ilmoitti viimeisimmässä väestönlaskennassa olevansa uskonnoton. Tämä ei suoraan tarkoita, että kaikki uskonnottomat ovat ateisteja, vaan he eivät ehkä kuulu mihinkään seurakuntaan tai koe järjestäytynyttä uskonnollisuutta tärkeäksi. Reilu viidennes ausseista on katolilaisia, joka kuudes on muu kristitty kuten protestantti, ja reilu kymmenys on anglikaaneja. Muslimeja ja buddhalaisia on kumpiakin noin 2.5%, hinduja hieman alle 2% ja muiden uskontojen edustajia myöskin alle 2%. Niitä ihmisiä, jotka eivät ruksi mitään kohtaa väestönlaskulomakkeesta on noin kymmenys väestöstä, eli tähän joukkoon voivat kuulua muiden uskontojen tai spirituaalisten liikkeiden kannattajat tai sellaiset, jotka eivät halua kertoa uskonnostaan byrokraateille. 

Kaikenlaisia kristittyjä yhteensä on reilut puolet väestöstä ja siksipä ristiäisetkin ovat aika tavallinen ilmiö. Miten homma eteni katolisissa ristiäisissä?

Ristiäiset olivat kirkossa, jonne kokoontui kohtalaisen suuri joukko sukua ja ystäviä, arvioni mukaan ehkäpä 80 vierasta. Emme tunteneet vauvan vanhempien lisäksi ketään muita, joten pällistelimme menoa hieman sivuaidalta. Suomalaismallista poiketen lapsen nimi oli kerrottu jo hyvissä ajoin, heti syntymästä, kuten täällä näyttää olevan tapana. Sikäli kätevä, että onnittelukortin pystyi kirjoittamaan osoittaen vauvalle nimeltä. Vanhemmat mainitsivat kutsussa, ettei lahjoja tarvita, mutta en suomalaiseen traditioon tottuneena voinut kuvitella meneväni tyhjin käsin kastejuhlaan ja hommasimme lahjaksi lastenaterimet ja pupu-mehujäämuotin. Ei liian fiiniä, muttei hoomoilasteluakaan. 

Tilaisuus alkoi ja pitkälti kulki eteenpäin papin selittäessä, mitä tehdään, mitä tapahtuu ja miksi. Eli koko kastejuhlalla oli hieman rippikoulun maku sikäli, että pappi joko älysi, etteivät kaikki ole katolisia ja siksi perillä kaavasta, tai hän oletti katolistenkin ehkä hieman unohtaneen, mikä on homman nimi. Pappi mm. kysyi kirkkoväeltä, mitkä ovat katolisen kirkon seitsemän sakramenttia ja kyllähän jotain muminavastauksia tuli, ei tosin E:n tai minun suusta, sillä emme asiaa muistaneet koulun uskontotunneilta. Oikea vastaus oli: kaste, vahvistus (konfirmaatio), palveluvirka (papiksi vihkiminen), avioliitto, eukaristia (ehtoollinen), parannuksen sakramentti (rippi) ja sairaiden voitelu.

Kirkossa ei laulettu virsiä eikä soitettu musiikkia. Tilaisuus eteni melko ripeää tahtia sikäli, että pappi puhui muutaman sanan kasteesta yleisesti, pyysi vanhemmat ja kummit kirkon kiinteän kastealtaan ääreen ja kastoi lapsen kaatamalla vettä tämän päähän pikku kulhosta, ja lopuksi vanhemmat ja kummit siunasivat lapsen papin johdolla tekemällä ristinmerkin tämän otsaan. 

Suomalaisesta kaava erosi siinä, että pappi kysyi vanhemmilta pariinkin otteeseen, mitä haluatte täältä tänään (kastaa lapsen) ja haluatteko, että lapsi kastetaan (tahdomme, I do). Lisäksi vanhempien ja kummien piti vastata papin pitkähköön kyselyyn siitä, lupaavatko he kieltää Saatanan, toimia Jumalan tahdon mukaan, opettaa lasta kristinuskoon, jne. Kirkkoväki ei varsinaisesti osallistunut tapahtumaan muuten kuin yleisönä. Isämeidän lausuttiin ääneen, mutta siinäkin tipuimme E:n kanssa kärryiltä, koska olisin osannut sen vain suomeksi ja E ranskaksi. 

Lopuksi pappi pyysi kaikkia aplodeeraamaan kastetulle vauvalle, jonka jälkeen seurasi vapaamuotoisia onnitteluja ja kuvanottoja. Kirkkotilaisuus oli ohi reilussa puolessa tunnissa, jonka jälkeen oli lounastarjoilu toisen kaupunginosan tennishallilla. Suomessahan vastaavat tilaisuudet usein järjestetään kotona, seurakuntatalossa tai seurantalolla, kun taas Perthissä on todella yleistä vuokrata jonkin urheiluseuran, surffiseuran tai melontaseuran klubitila: usein hyvinkin pelkistetty varastohalli, jossa on kuitenkin keittiö- ja vessatilat, pöytiä ja tuoleja, sekä mahdollisuus järjestää oma catering.

Lounas olikin se osio, mikä ehkä eniten eroaa suomiperinteistä. Kun saavuimme hallimaiseen tilaan muiden vieraiden kanssa, siellä ei ollut vielä mitään, pelkästään paljaita muovipöytiä ja tuoleja. Isäntäpari syöksyi lähisukulaisineen keittiöön ja alkoi valmistella ja kantaa esiin buffet-ruokia: juustolautasia, erilaisia salaatteja sekä ison jäillä täytetyn vadillisen juomia, ml. viiniä, olutta ja siideriä. Yksi kivennäisvesipullo löysi tiensä pöytään ja minä sen ääreen.

Suomi-ristiäisissä olen tottunut kakkukahveihin ja pikkusuolaiseen kauniisti koristellun pöydän ääressä, tämä tilaisuus oli enemmän sisätilapiknik erittäin rennossa tunnelmassa. Pappi ei tullut paikalle lainkaan, liekö kutsuttukaan eli en tiedä kuuluuko asiaan. Kun vieraat olivat jo mättämässä ruokaa paperilautasille, lapsen isoisä julisti, että älkää nyt vielä syökö, kun pääruoka on vasta tulossa eli pikaruokapaikasta tilatut kana-wrapit ja muut broilerituotteet. No, menihän tuo yksi kierros pelkkiä salaattejakin.

Mitään varsinaista ohjelmaa tilaisuudessa ei ollut, vapaan seurustelun lisäksi. Itse vietin suuren osan ajasta yksinäni nurkassa herkullista perunasalaattia mättäen, koska en jaksanut ison mahan kanssa seisoksia. E sosiaalisena tapauksena minglasi pitkin huonetta ja tutustui isäntäparin sukulaisiin. Itse kastejuhlan sankari nukkui eri huoneessa päiväunia ja häntä saimme tavata vain lyhyen hetken juuri ennen poislähtöä, kun oli näyttävän kakunleikkuun aika ja sen "leikkasi" 4-kk-ikäinen juhlakalu äitinsä ja isänsä avustamana. Oli hauska tilaisuus nähdä, miten tämä seremonia täällä hoituu.

Hyppäys siihen sokerirasituskokeeseen (glucose tolerance test). Testi tehdään raskausajan diabeteksen tunnistamiseen, jos sellainen on päässyt kehittymään. Testiä ennen tulee paastota n. 12 tuntia eikä vettäkään saisi juoda ylettömästi. Olen kuullut kauhutarinoita testin osana litroittain juotettavasta sokerilitkusta ja siitä, miten paha tai huimaava olo testistä voi tulla. Paikallisilla mammafoorumeilla osa jopa harkitsee kieltäytyvänsä testistä sen huonon maineen vuoksi. Itselläni ei ollut ennakko-odotuksia suuntaan tai toiseen, vaan ajattelin, että kiinnostavaa raportoida tämäkin uusi kokemus.

Kokemus lähti samantien menemään pieleen, sillä kätilöltä saadun lähetteen perusteella kuvittelin voivani valita ajan mihin tahansa labraan, joka testejä tekee. Varasin ajan työpaikkaani lähimmälle klinikalle, jossa yleensäkin käyn. Saavuin paikalle sovitusti klo 8, mutta lappuani vilkaistuaan hoitaja tokaisi, että emme me voi tätä testiä tehdä - synnytyssairaalallani on laskutussopimus vain yhden tietyn firman kanssa ja minun tulee mennä sen toimipisteeseen. Kas kun ei tullut puhelimessa ilmi... Eikun lähijunaan ja kohti oikeaa labraa.

Saavuin seuraavan labran ovelle ja jouduin odottelemaan pihalla kymmenisen minuuttia, koska paikka aukesi vasta klo 9. Sisällä hoitaja totesi ensitöikseen, että ei oikeastaan voisi ottaa minua potilaaksi tänään, koska en ole varannut aikaa. Selittelyn ja säälimisen jälkeen (hoitaja totesi, ettei halua käännyttää minua pois, koska olen paastonnut ja valmistautunut testiin) pääsin kuin pääsinkin pistettäväksi. Kokeen ensimmäinen vaihe on verikoe, sen jälkeen juodaan se kuuluisa litku. Pullossa oli vain 1.75dl ja se hujahti alas aivan helposti, makukin oli kuin limpparissa, tosin ylisokeroidussa sellaisessa. Ainoa stressinaihe hoitajalle oli, olenko mahdollisesti allerginen jollekin litkun väri- tai makuaineelle. Tiettävästi en.

Seuraavana vuorossa oli tunti odottelua, jotta juoma vaikuttaa sokeriarvoihin. Olin varautunut perinpohjaisesti: mukana oli kaksi kirjaa, kännykkä ja käsityö. Vauvan aivojen kehityksestä kertovan kirjan parissa (joululahja biologi E:ltä) tunti kului jos ei siivillä, niin ainakin jonkinasteisella reippaudella. Sitten verikoe nro 2 toisesta kyynärtaipeesta ja taas tunti odottelua. Vanhentuneet naistenlehdet, facebook ja sama vauvakirja puskivat toisenkin tunnin tieltä pois, otettiin verikoe 3 ja pääsin ulos. Stoppi kivassa kahvilassa brunssille/lounaalle ja loppupäiväksi töihin.

Olo ei ollut sen kummempi kuin muulloinkaan; ei huimannut, yököttänyt tai tullut muita oireita. Ainoa huomio oli, että vauva vaikutti hiljaisemmalta loppupäivän kuin normaalisti ja googlen perusteella näin saattaa käydä, kun rassukka saa moisen sokerilatauksen. Nyt tilanne on taas normaali ja epeli potkii kuin aussifutistähti.


Alla kirkkonäkymiä.


Kasteallas.




31.12.2018

Vuoden 2018 top ja flop - jutut

Monissa lukemissani blogeissa on summattu vuotta 2018 listaamalla suosituimpia tai epäsuosituimpia juttuja vuoden varrelta. Listaanpa minäkin korteni kekoon tilastomielenkiinnosta. Mikä vuonna 2018 kiinnosti, mikä ei?

TOP 5 - kyllä kiitos!

1. Kaikkein suosituin tänä vuonna kirjoittamani juttu oli Normaalia Australiassa... kun asiaan tottuu. Postaus keräsi lähes 4500 lukukertaa. Postausta varten kyselin muiden australiansuomalaisten mielipiteitä outouksista Aussilassa ja tuloksena syntyi kokoelma siitä, mikä ensinalkuun täällä näytti kummalle, mutta itse asiassa onkin fiksua ja kätevää.

2. Kakkossijalle pääsee Australia iloinen, Suomi melankolinen? Jutussa pohdin omia kokemuksiani näistä maista, sekä Australian ja Suomen imagoa ja ihmisten mielikuvia: ovatko aussit aina kieli poskessa keppostelijoita ja suomalaiset totisia totuudentorvia?

3. Kolmosena keikkuu Suomi 101 - pakollista tiedettävää Suomesta. Postaus oli Suomi-kesälomareissun innoittama ja kumpusi juttutuokiosta kavereiden kesken. Jutussa ihmettelen suomalaisia tyypillisiä konsepteja kuten jemma, pahan päivän vara ja lapinkävijä.

4. Neljänneksi suosituin tarina oli hieman yllättäen työnkuvastani ammentava huumoripohjainen infopläjäys, Näin valitat oikein. Millaisia valittajatyyppejä kohtaan päivittäin, mitä opittavaa heiltä olisi kaikille meille muille, ja miten hoitaa omat valitus- ja riita-asiat tehokkaasti ja ratkaisukeskeisesti?

5. Top-listalle ylsi myös Muunneltua totuutta eli maassa maan tavalla, pohdintani/ällistelyni siitä, miten suomalaisen ja aussin käsitys totuudesta on joustojanalla hieman eri kohdissa. Perthissä voi pokalla ympätä ilmaa tarinoihin, etenkin työkokemukseen ja ansioluetteloon, kenenkään ilmeen värähtämättä. Tässä on ollut suomalaisella opettelua, ettei vahingossa päädy vähättelemään itseään muiden platinanhohtoisen osaamisen rinnalla.

FLOP 5 - eipä juuri kiinnosta...

Otetaan tasapainon vuoksi syyniin myös vähiten luetut jutut. Tällaiset aiheet eivät tänä vuonna pitkälle pötkineet.

5. Saunatontuista litteään maapalloon ei kryptisestä nimestään huolimatta kirvoittanut klikkauksia, vaan jäi reiluun viiteensataan lukijaan. Jutussa pohdin tiedon ja tietämisen luonnetta vs usko ja uskomukset. Mielestäni aihe on suunnattoman kiehtova, mutta ilmeisesti tähän blogiin ei tulla tieteenfilosofisten kysymysten takia. Suosittelen silti lukemaan, koska postaus käsittelee myös suomalaista kansanuskoa eli millaisessa maailmassa ja millaisin tiedoin esi- ja isoisovanhempamme elivät.

4. Maailma omasta päästä, wannabe-kirjailijan avautumista luomisprosessista ei kiinnostanut juuri saunatonttuja enempää. Lie sikäli ymmärrettävää, että aihe varmaan puhuttelee vain muita kirjoittamista harrastavia.

3. Oman elämäntarinansa seppä liippaa sekin kirjoittamista, mutta enimmäkseen pohtii käsitettä narratiivisuus - miten meillä kaikilla on jonkinlainen rakennelma mielessä siitä, kuka olemme, mitä meille on tapahtunut ja miksi. Eli me kaikki tarinallistamme elämää, joka muuten olisi liian kaoottinen ymmärtää. Tutkailen myös sitä, miten tärkeitä tarinat ylipäätään ovat ihmismielelle, miten opimme uutta ja hahmotamme maailmaa niiden pohjalta. 

2. Hieman yllättäen toiseksi epäsuosituin juttu oli Häät Australiassa. Itse kuvittelin, että erilaiset tapahtumat ja tavat kiinnostaisivat eri maissa, mutta liekö häät kuitenkin niin tavanomainen asia, ettei siitä irtoa eksotiikkaa ja ihmettelyä. Aussihäät kuitenkin poikkeavat hieman suomalaisista ja niissä(kin) riitti kummasteltavaa, vähintään alternate platen eli vaihtolautasten verran.

1. Kaikkein epäsuosituin postaukseni oli valistuspläjäys nimeltään Palmuöljystä parempaan maailmaan, joka sai vajaat kaksisataa lukijaa. Postauksessa kirjoitan kierrätyksestä, sallittaisiinko yksityisautoilu jos se keksittäisiin nyt, kädelliskokeista jotka osoittavat altruismin voimakkaaksi vaistoksi, sekä yleisestä maailmanparannuksesta. Luulisi, että moisen sekametelisopan kokoaminen yhtenäiseksi jutuksi jo sinällään herättäisi kiinnostusta, että miten temppu tehdään :D

Tämä blogi on kuin konvehtirasia: joskus vastaan sattuu herkullinen pähkinänougat, joskus ällö ananashillotäyte.

30.12.2018

Mistä meillä kinataan?

Blogini idea on vertailla sekä fakta- että huumorimielessä Suomea ja Australiaa sekä kertoilla yleisesti maanmuuttajan elämästä haasteineen, oivalluksineen ja iloineen. Välillä iskee myös valistusvimma, jos sillä hetkellä tunnen palavasti jostain aiheesta, kuten nyt vaikka muovipusseista, joista olen kirjoittanut jo jestas puolen tusinaa kertaa. En ole kauhean innokas kertomaan  yksityiskohtaisesti henkilökohtaisesta elämästäni, vaikka blogi sitä jatkuvasti sivuaakin ja siitä ammentaa. Tällä kertaa kuitenkin ajattelin kirjoittaa ihan normaalista arjestamme.

Aloitetaan suoraan syvästä päästä eli mistä meillä kärhämöidään? Ei onneksi kauheasti mistään, sillä olemme kumpikin sikäli no worries - tyyppejä, että emme jaksa stressata turhasta saati purkaa stressiä toisiimme, koska siitä lähtee vain turhautumisten, loukkaantumisten ja kaunojen kierre päälle. Emme kuitenkaan ole enkeleitä tahi pyhimyksiä, eli kinaa tulee aika ajoin. Yleensä aiheesta miksi tämä tavara on tässä - miksi tavara x ei ole siellä missä pitäisi.

Olen itse minimalismiin kallellaan ja tykkään siitä, että tavarat ovat siististi järjestyksessä ja poissa näkyviltä. E:n mielestä puolestaan on kätevää, että kaikki on juuri siinä, mihin sen käsistään laskee ja samasta paikasta myös löydettävissä. Paras esimerkki löytyy kylppäristä. Mielestäni kullekin kuuluu yksi pyyhe kerrallaan, kun taas E haluaa, että hänen kolme pyyhettään (lahjaksi saatuja surffi/kylpypyyhkeitä) ovat koko ajan saatavilla ja näkyvillä pyyherekillä. Hän ei voi käsittää, että tulisi käyttää vain yhtä - entä jos se on yhä kostea, ja miksi ne komeat pyyhkeet pitäisi pitää kaapissa piilossa? Yritäpä tähän selittää jokin tieteellisen pätevä syy, muu kuin "nokun". Ratkaisu on yksi pyyhe minulle, kolme E:lle.

Liekö mies-nais-kysymys, mutta E on myös vakuuttunut, että jos häneltä on jokin tavara hukassa, hukkauksen syy olen minä järjestelyvimmoineni. Ei ehkä aivan tuulesta temmattu teoria. Toisaalta vähintään puolet kerroista tavara, esim auton avaimet, ovat E:n omilta jäljiltä piilosilla; kuitenkin minä ne löydän ylivertaisilla päättelykyvyilläni olettaen, että avaimet voisivat piileksiä farkkujen taskussa ja farkut ovat pyykkikorissa.

Entä mikä E:tä ärsyttää? Kuulemma raivostuttavin tapani on alkaa tiskata astioita kesken sarjan tai elokuvan katselun, tai pestä vessaa kun pitäisi lähteä jonnekin. En omasta mielestäni moisia kodin askareita suorita sosiaalisesti sopimattomiin aikoihin, mutta ilmeisesti kuitenkin. Joskus vaan huomaan kesken elokuvan, hakiessani vesilasia tai naposteltavaa, että tiskialtaassa lojuu pari astiaa, jotka voisi pikaseen pesaista pois. Meillä ei ole astianpesukonetta ja meillä on tupakeittiömallinen asunto eli yhdistetty keittiö-olkkari, joten jokainen keittiön kolaus ja loraus varmasti kuuluu metrin päähän sohvalle. Ilmeistesti jonkinlaista pintojenhinkkausoireyhtymää minulla on, koska E:n veli D on vakuuttunut, että olen likakammoinen bakteerinlahtaaja. D asui meillä muutaman kuukauden vuosia sitten ja nähtävästi kiiltävät pinnat ja kirkkaat juomalasit ovat silloinkin olleet minulle tärkeitä.

Paradoksaalisesti meitä kumpaakin ärsyttää toisissamme tismalleen sama asia, nimittäin satunnainen pinkopihiys ja kulutuksen yliajattelu. Olemme kumpikin ympäristötietoisia ja ajoittain suorastaan ahdistuneita kulutuskulttuurin vaikutuksista kaikkeen, ekosysteemeistä ihmissuhteisiin. Toisaalta olemme innokkaita tarjoushaukkoja, koska sitä iloa on vaikea kuvailla, kun löytää hyvän diilin ja saa rahoille kunnolla vastinetta - express train to value town eli pikajuna rahanarvokaupunkiin on lempisanontamme. Muttamutta. Valitettavasti emme ole yksimielisiä siitä, mihin kannattaa tai tulisi kuluttaa rahaa.

E:n mielestä teknologia on aina hyvä sijoituskohde, kun taas itse ajattelen, että se on turhimmasta päästä. Sama kännykkä pelittää kyllä monta vuotta, vaikkei kiiltävin uutuus olisikaan. Toisaalta E ei voi ymmärtää, miksi maksaa maltaita ulkona syömisestä, kun kotonakin voi kokata; minä taas maksan innoissani tunnelmasta, helppoudesta, kokemuksesta ja uusista makuelämyksistä. Joskus käymme suorastaan naurettavia keskusteluja kuluttamisesta ja sen vaikutuksista, kylläkin täysin tosissaan, esimerkki:

A: Ajattelin ostaa kahvinkeittimen, sellaisen suomalaismallisen suodattimellisen.
E: Aijaa? Onko se tarpeen?
A: Luin, että suodatinkahvi on terveellisempää ja paremmanmakuista kuin coffee plungerilla tehty [ks kuva alla].
E: No, jos se on sulle tärkeä, mikäs siinä. Mutta siinä kyllä tulee taas turhaa roskaa, lopulta päätyy kaatopaikalle.
A: Hmm, totta.
E: Siihen pitäisi sitten metsästää aina suodattimia.
A: Ostetaan kestosuodatin.
E: Mutta se on muovia. Ajattele tätä coffee plungeria. Se on vain lasia ja terästä, kumpikin voidaan kierrättää.
A: No voitaisiin, jos Perthin kierrätys toimisi, emmekä heivaisi kaikkea Kiinaan ja ties minne Jangtse-jokeen.
E: Joka tapauksessa, lasiosa tästä särkyy ja murskautuu hiekaksi, kahvinkeitin on enimmäkseen muovia.
A: [huono omatunto, että haikailee "ympäristölle haitallista" esinettä]
E: [huono omatunto, että torppasi viattoman kahvinkeitinhaaveen].
...
A: Ehkä se kahvinkeitin on enemmän tapa, suorastaan rituaali, kuin tarpeellinen. Siitä lähtee niin kiva ääni ja tuoksu kun kahvi tippuu. Rentouttava.
E: No olisit heti sanonut, että se on johonkin poppamiestouhuun ja suomalaista kahvialttaria varten, jonka ääressä aiot tanssia kahvitanssin ja loilottaa lalalallalalaaa ja kilkuttaa kahvikuppeja yhteen!

Kumpi ja kampi tappeli, kumpi voitti, coffee plunger vai drip machine (suodatinkeitin alla)? Tulos ei ole vielä selvillä, pohdin yhä, ostaako vai eikö ostaa. 


26.12.2018

Raskausaika Australiassa

Lähipiiri jo tietääkin, mutta kerrottakoon nyt laajemmalti, että meille on tulossa perheenlisäystä maaliskuussa ja elelemme jännittäviä aikoja uuden elämänvaiheen kynnyksellä. Äitiyslomani alkaa helmikuussa ja olen kyllä jo nyt ihan kypsä valmis sille jäämään - Perthissä alkoi parhaimmoillaan jouluksi täysi kesä, lämpö kipusi neljäänkymppiin, ja ydinreaktorikeskusta eli kroppaa kuumentava raskausmaha ei kyllä oloa helpota.

Olen saanut kyselyjä, että kirjoittaisin neuvola/lääkärikäytännöistä raskauden aikana. Otin mielenkiinnosta ylös myös kuluneet rahasummat, jos joku perheellistymistä pohtiva toivoisi niistä kuulevansa.

Australiassa voi valita, millaisia väyliä ja palveluja käyttää, eli meneekö yksityis- vai julkissektorille. Sairaanhoitajakavereilta kuullun perusteella emme ole ottaneet sairausvakuutukseen äitiyskomponenttia, eli vakuutuksemme ei kata raskauteen ja synnytykseen liittyviä kuluja. Tämä siksi, että julkinen puoli toimii Australiassa aivan hyvin emmekä ole kokeneet tarpeelliseksi maksaa yksityislääkäristä.

Yksityiset synnytyssairaalat kuulostavat enemmän hotelleilta kuin lääketieteellisesti julkissektoria osaavammilta, joten olemme mieluummin säästäneet vakuutusrahat vanhempainvapaan ja vauvan tarpeisiin. Ilman vakuutusta yksityissairaala on budjettisyistä ulottumattomissamme, koska synnytykseen ja sitä edeltäviin kuluihin voi upota jopa kymppitonni ja ylikin.

Oma tilanteeni on sikäli hyvä äitiysloman suhteen, että työpaikkani kustantaa puoli vuotta äitiysvapaata puolella palkalla, lisäksi olen oikeutettu Centrelinkin eli paikallisen Kelan maksamaan reiluun neljään kuukauteen äitiysvapaata maan minimipalkalla. Näistä vain Centrelink on kaikille tarjolla, eli jos työnantaja ei halua maksaa äitiysvapaasta, mitään pakkoa ei ole. Sen sijaan kaikille on myönnettävä 12 kuukautta palkatonta äitiysvapaata. E saa työpaikaltaan peräti viikon isyyslomaa ja Centrelinkistä nähtävästi päälle tuplat eli kaksi viikkoa. Kaikki loppuvapaat, jos sellaisia haluaa ja pystyy ottamaan, kustannetaan omista säästöistä.

Valitako julkis- vai yksityissektori raskausasioihin ja synnytykseen on pitkälti  makuasia. Suurin osa täkäläistutuistani on synnyttänyt yksityissektorilla, ilmeisesti sen (katteettomasti?) paremman maineen sekä palveluvalikoiman laajuuden takia. Yksityisellä voi esimerkiksi pyytää sektiota, kun taas julkissektorilla se tehdään vain hätätapauksissa.

Nähdäkseni kaikki raskauteen liittyvä käsitellään ensinalkuun yksityissektorilla, koska Australiassa ei ole terveyskeskuksia, pelkästään yksityislääkäreitä (yleislääkäri, general practitioner eli GP). Osa yleislääkäreistä laskuttaa vain sen summan minkä Medicare eli paikallinen Kela korvaa, eli silloin ei jää omasta taskusta maksettavaa (ns bulk billing - lääkärit).

Itse olen Perhiin muutosta saakka käynyt ydinkeskustassa lääkärikeskuksessa, jossa n. puolet laskusta jää itselle katettavaksi. Tosin todennäköisesti vaihdan lääkärikeskusta pian, koska muutaman kortteli päässä edellisestä olisi n. 20% edullisempi, hyvämaineinen paikka. Bulk billing ei ole ollut itselle toimiva systeemi, koska Perthissä niihin ei yleensä voi varata aikaa, vaan sinne mennään jonottamaan kuin ensiapuun. Lisäksi en ole ollut tyytyväinen bulk billing-lääkärien kiinnostuksen ja ammattitaidon tasoon, mutta tämä on vain omakohtainen parin lääkärin mittainen kokemukseni.

Alkuraskaus yksityissektorilla

Alkuraskauden aikana tapasin lääkäriä neljä kertaa eli kerran kuussa, tosin tästä 1-2 kertaa oli ei-välttämättömiä. Kävin heti alussa varmistamassa raskaustestin, sitten kahdesti kuulemassa ultraäänen tulokset (raskausviikoilta 8 ja 12) sekä kerran yleis-tsekissä. Rahaa käynteihin yhteensä meni omasta taskusta 180 dollaria (115€), hinta olisi ollut melkein tuplat ilman Medicarea.

Joka käyntikerralla lääkäri mittasi verenpaineen, punnitsi painon ja otti virtsanäytteen. Lisäksi oli yleistä jutustelua, mikä olo, miten asiat etenevät, mitä seuraavaksi. Sain myös pitkän listan vältettäviä ruoka-aineita: käytännössä kaikki kylmänä tiskistä myytävät asiat olivat kiellettyjä, mukaanlukien salaatit, hedelmäsalaatit, smoothiet, leikkeleet, pehmeät juustot, pehmeäksi keitetyt munat, savulohi, sandwichit, patongit, sushi... eli 90% Aussilan normi-lounasvalikoimasta, arg. Kotona toki voi hedelmiä ja salaatteja syödä, kun ne pesee ja kuorii juuri ennen syömistä.

En kuitenkaan orjallisesti listaa noudattanut, sillä olin raskausviikoilla 6-10 niin pahoinvointinen, että vain harvat asiat maistuivat. Ajattelin, että listeriariski on Australiassa kuitenkin minimaalinen ja pääasia on syödä jotain; ostin esimerkiksi hedelmäsalaatteja ja feta-avokado-bageleita, jotta edes jotain uppoaisi. Lempiaamiaiseni on eggs benedict eli uppomunia savulohen ja hollandaise-kastikkeen kanssa (sis. raakaa kananmunaa) vaikkapa bagelin päällä ja tätä herkkua odotan kuin kuuta nousevaa - pitää varmaan pyytää E:tä hommaamaan moinen sairaalaan, kun vaavi on ulkona :D

Ultraäänet otetaan yksityisellä ja niistä maksoimme omasta taskusta yhteensä $345 (225€), taas Medicare korvasi noin 40%. Ultrat olivat raskausviikoilla 8, 12 sekä rakenneultra viikolla 19. Viikon 8 ultra ei ollut pakollinen, mutta halusimme nähdä, että kaikki on ok alusta asti. Raskausviikkojen 8 ja 20 välillä kävin kahdesti verikokeissa ja sain influenssarokotuksen, ne menivät kokonaan Medicaren piikkiin. Muita raskausajan kuluja olivat lääkärin suosittelemat vitamiinit ja lisäaineet (rauta, D-vitamiini, foolihappo jne), niihin meni yhteensä noin satanen eli 63 euroa.

Maksoimme lisäksi Harmony-verikokeen eli kromosomipoikkeavuustestin, jota suositellaan 35v+ äideille; hinta oli melko suolainen $425, 270€, mutta testin tuomaa mielenrauhan hintaa on vaikea rahassa määrittää.

"Neuvola" eli kätilöohjelma

Puolivälissä raskautta siirryin kätilön potilaaksi eli yksityiseltä julkissektorille. Neuvolaa vastaa täällä kätilövetoinen toiminta, johon haetaan mukaan. Lähetin hakemuksen ohjelmaan nimeltään Community Midwifery Program, joka toimii tietyissä sairaaloissa sekä kotona jos haluaa kotisynnyttää. Ohjelmaan voi päästä, jos on matalan riskin synnyttäjä eli ei ole terveyssyitä, jotka haittaisivat normaalia synnytystä.

Ohjelmassa kätilö on ykköskontakti ja pääapu, mutta lääkäri puuttuu synnytykseen jos tarpeen. Tavoite on mahdollisimman vähäinen interventio, mutta kaikkea sairaalassa tarjolla olevaa kivunlievitystä saa. Ohjelmaan osallistuminen on ilmaista eli Medicaren kattamaa. Olisin voinut myös jatkaa yleislääkärin potilaana ja siirtyä synnytyslääkärille joko julkis- tai yksityissektorille, mutta kavereilta kuullun perusteella kätilö vaikutti parhaalta vaihtoehdolta itselleni.

Kätilöä tapaan 3-4 viikon välein niin, että hän tulee joka toinen kerta kotikäynnille ja joka toinen käynti on sairaalassa. Synnytyksen lähestyessä tapaamiset tihenevät kahteen, sitten yhteen viikkoon. E oli mukana kerran synnytyssairaalan tutustumiskierroksella raskausviikolla 19, lisäksi osallistumme yhdessä ohjelman tarjoamille synnytysvalmennus- ja vanhemmuuskursseille, joita on 3 x 2h. Kirjoitan kursseista lisää erikseen.

Lisäksi saisin fysioterapiaa, vesijumppaa ja terapeutin tukea esim synnytyspelkoon, mutta näitä en ole käyttänyt eli en tiedä olisivatko kokonaan vai osittain Medicaren kattamia. Kätilölle voi tapaamisten ulkopuolella soittaa tai viestittää kysymyksiä ja huolia, eli osa kontaktoinnista on puhelimitse. Oma kätilöni on todella joustava ja helppo tavoittaa, tosin yritän soitella hänelle minimaalisen vähän käyntien välillä - onhan hänellä myös muita potilaita ja omakin elämä :D

Ennen tämänhetkisen kätilön saamista minulle oli tarjokkaana toinen kätilö eri ohjelmasta, Birth Centeristä eli kodinomaisesta pienestä keskuksesta, jossa tavoite on synnyttää mahdollisimman luomusti. Vaihdoin kuitenkin ohjelmaa ja kätilöä, koska ensimmäinen vaikutti tarpeettoman tiukalta kivunlievityksen suhteen ja mm. kommentoi, että "meille ei tulla yrittämään vaan täällä mennään sitoutuneesti läpi ilman lääkkeitä", siis ei epiduraalia, ei kipulääkkeitä, pelkkää luomua mukaanlukien vesialtaan käyttö, hieronta, TENS-laite ja ilokaasu (onkohan tuo oikea termi?). Se kuulosti turhan ekstremeltä näin ensisynnyttäjälle, etenkin kun en ole mikään Äiti Maa, jonka on pakko saada kokea luomusynnytys - kivunlievitys on mielestäni olemassa aiheesta ja tervetullutta tarpeeseen.

Seuraavana tapahtumalistalla on sokerirasituskoe ensi viikolla ja veriarvojen otto raudan ja muiden tarkkailuun.

Synnytyssairaala ja synnytys

Kun synnytys alkaa, soitetaan kätilölle. Koska tähän h-hetkeen on aikaa vielä kolme kuukautta, palaan aiheeseen kun raportoitavaa on. Jatkamme odottelu- ja vauvankypsyttelylinjalla täällä Perthissä!
Joulupäivän biitsiterveiset!

24.12.2018

Luukku 24: Aussijoulu suomivärein - tai toisinpäin

Ulkosuomalaisbloggarit ovat yhteistyössä kirjoittaneet joulukalenterin: mietteitä ja huomioita joulunvietosta ympäri maailman omissa maissaan. Sain kunnian kirjoittaa jouluaatosta täällä Perthissä. Ensi viikolla kerron samasta aiheesta myös SBS:n eli täkäläisen mediakanavan suomenkielisessä radiohaastattelussa.

Miten sujuu aussijoulu - tai siis suomalais-aussi-joulu?

Olen asunut Perthissä nyt lähemmäs 8 vuotta ja näistä jouluista olen onnistunut viettämään vain yhden Suomessa, v. 2011 eli ensimmäisenä vuonna sitten Suomesta muuton. Tuona jouluna minulla oli hurja koti-ikävä: kaipasin perhettä, kavereita että juurikin suomalaista joulua, ja onnellisesti onnistuin pääsemään "takaisin kotiin" joulunviettoon.

Yhden joulun olen viettänyt täkäläisen suomikaverin kanssa tämän aussianoppilassa, ja kaikki muut joulut olemme juhlineet E:n perheen kanssa Perthissä (anoppi normaalisti lentää Ranskasta meille joulunviettoon ja E:n kaksi veljeä asuvat samassa kaupunginosassa kuin mekin). Joulua on vietetty mm vuokramökissä, ravintolassa, meillä kotona, E:n veljen kotona ja anopin Perthin-asumuksissa.

Olen monena jouluna kaivannut omaa perhettäni, perinteitäni ja lunta, mutta käytännön syistä en ole juuri jouluksi päässyt matkaan - matkustaminen on kalleimmillaan joulunseutuun, töistä on ollut hankalampi saada riittävää lomaa, ja olen priorisoinut matkat Suomen kesään eli maksimoinut hyvät säät ja kavereiden tapaamismahdollisuudet. Keskeinen syy on ollut myös tuo E:n perheen odotus/oletus, että juhlimme yhdessä.

Tänä vuonna päätimme tehdä oman päämme mukaan ja vaikkemme olekaan Suomessa, olemme suomiseurassa. Expattien, myös ulkosuomalaisten kesken on melko tavallista lyöttäytyä yhteen perinnejuhlia viettämään. Meidät on jo monena vuonna kutsuttu suomalaiskaveriporukan aatonviettoon, jonka olemme tähän saakka missanneet. Tälläviisiin täällä juhlittiin.

Kekkerit alkoivat jo iltapäivällä, uima-allas avoinna kaikille halukkaille. Reilu joukko lapsia viihtyi vedessä hyvin, lieventäen joulupukin odottelun tuomaa jännitystä. Aussitapaan ruokailu totetutettiin bring a plate-periaatteella, eli jokainen tuo mukanaan vähintään yhden ruokatuotteen pöytään. Näin viisikymmenpäinen vierasjoukko sai näppärästi toteutettua suomalaisen joulupöydän kinkkuineen, rosolleineen, sinapeineen ja laatikoineen buffet-metodilla.

Juhlat alkoivat seurustelulla ja drinkeillä, alkolla tai ilman, jatkuivat joulubuffetilla ja huipentuivat tietenkin joulupukin vierailuun. Joulupukki saateltiin kylään luonnollisesti Joulupukki-laulun tahtiin ja jokaiselle lapselle löytyi pussista lahja. Jälkkäripöytä odotti vieraita pukin visiitin jälkeen, mukaanlukien kaksi piparitaloa, jotka lapset saivat hajottaa ja syödä.

Jouluruokaa oli monenlaista, kaikki perinteiset suomiherkut. En kuitenkaan muistanut nälissäni innoissani ottaa kuvia mistään ennenkuin jälkiruokapöydästä. Lapset saivat rikkoa ja syödä piparitalot illan lopuksi, aktiviteetti kesti ehkä viisi sekuntia!
Aussijoulun perusjälkkäri, pavlovat eli marenkikakut mango-marja-kermavaahtotäytteellä. Alimpana pipari-kinuskivanukas.


Joka laatua laatikkoa oli tietenkin tarjolla: porkkana, peruna, lanttu ja bataatti. Maisk!

Joulupukki on saapumassa Korvatunturilta saakka.

Joulupukki kertoo, kuinka vaelsi Korvatunturilta tiettömien taipaleiden takaa metrin hangessa porovaljakolla, sitten Australiaan Finnairin lennolla. Finnair uhkasi laskuttaa lisähintaa ylikiloista, mutta pukki sai onneksi neuvoteltua maksuttomat bonuskilot, olivathan ne lahjoja lapsille maailman ympäri.

Pukki keräsi ansaitun väkijoukon ja kiinnostuneen yleisön.

Tontut uima-altaan äärellä.


Pukki oli käynyt meilläkin salavihkaa, paketteja löytyi joulutillin eli kuusen virkaa toimittavan aussipuskan alta.

Iloista joulua ja onnekasta vuotta 2019 Down Underista toivotellen!

Jos joulunvietto ympäri maailman kiinnostaa, listasta löytyvät kaikki joulukalenterin luukut:

Luukku 1: Anniinankulma / Italia
Luukku 2: H niin kuin Hausfrau / Saksa
Luukku 3: Viinilaaksonviemää / USA
Luukku 4: Maurelita /Ranska
Luukku 5: Hollanninhippiäinen / Hollanti
Luukku 6: Suomalainen im Allgäu /Saksa
Luukku 7: Alla kaalipuun / Uusi-Seelanti
Luukku 8: Kappelikukkulan kuulumisia / USA
Luukku 9: Viisikymppiä lasissa / Luxemburg
Luukku 10: Viherjuuria / Saksa
Luukku 11: Hollanninsuomalainen/ Hollanti
Luukku 12: Tahdon Asiat / USA
Luukku 13: Matkani tuntemattomaan /Ruotsi
Luukku 14: Melkein tropiikissa / Espanja
Luukku 15: Vihreän saaren emäntä / Irlanti
Luukku 16: Oh,wie nordisch! / Saksa sekä Nordic Days/ Saksa
Luukku 17: The Unknown And Beyond / USA
Luukku 18: One with Alpenglow / Saksa ja Unkari
Luukku 19: Ruovesiblogi / Itävalta ja Unkari
Luukku 20: Wonderworld of Noora / Viro
Luukku 21: Heidin Italia / Italia
Luukku 22: À laHelvetia / Sveitsi
Luukku 23: Oneglass of milk, please / USA
Luukku 24: Life in English / Australia sekä Konalla / Hawaii,USA

22.12.2018

Arboristina Australiassa - puut ja metsät, katoava luonnonvara?

Olen kirjoittanut paljon omasta työstäni, mutta vain sivunnut, mitä E puuhaa. Hänellä on mielestäni kiinnostava, ei ihan-tavanomainen työ; mitä tekee arboristi? Suomenkielisestä wikipediasta löytyy, että arboristi on puiden, puistojen ja maisemametsien hoidon ammattilainen.

Ennen Australiaan muuttoaan E opiskeli Ranskassa meri- ja rannikkoaluebiologiaa ja työskenteli neljä vuotta Tahitilla merentutkimuskeskuksessa tutkimusavustajana. Hänellä oli siis tieteellinen ura aluillaan, mutta lapsuuden haave Australiasta vei mukanaan ja hän päätti muuttaa tyhjän päälle uudelle mantereelle, kuten minäkin vuotta aiemmin.

Uran kannalta E:n muutto sattui huonoon saumaan v 2012, koska Perthin seudulla alkoi taloustaantuma juuri samoihin aikoihin, eikä ympäristöalan ammattilaiselle ollut edes murusia tarjolla. Aiemmin Perthissä oli kaivosteollisuuden takia hyvätkin markkinat työllistyä, sillä ympäristöselvityksiä, ympäristövaikutusten arviointeja ja vastaavia raportteja teettettiin paljon kaivoshankkeiden pakollisina osina. Mutta, kun kaivosala sakkasi, lakkasivat myös ympäristökonsulttien pestit.

Hakiessaan paikkaansa uudessa kaupungissa E aloitti kuten muutkin reppureissaajat, eli hanttihomilla. Hän ajoi kuljetusautoa, teki puutarhatöitä ja tarjoilijan keikkoja - ranskalaisella ruokien ja viinien tuntemuksella sekä aiemmalla kesätyökokemuksella hotelleista hän sai helposti töitä hospitality- eli matkailu- ja ravitsemusalalla. Näistä ei kuitenkaan ollut pitkään iloa, koska keikkahommat ovat nimensä mukaisesti keikkaluonteisia, epävarmoja, eivätkä aina palkaltaan ja työoloiltaan hyviä. Mitä tekee tutkijanalku, kun ovet yliopistoihin, konsulttifirmoihin ynnä muihin eivät aukea? Vaihtaa reippaasti alaa.

Jälleen lapsuuden unelmaansa seuraten E hakeutui ja pääsi töihin seikkailufirmaan, jonka toimenkuvaa ovat esimerkiksi kalliokiipeily, köysilaskeutuminen, koskenlasku, erävaellus ja selviytymistaitokurssit. Samaan aikaan hän myös kouluttautui sukellusopettajaksi ja veti sukelluskursseja eri sukellusfirmoille. Vielä v. 2012-13 seikkailuteemalle oli kohtuupaljon kysyntää, sillä kaivosbuumin jälkimainingeissa firmoilla ja kouluilla oli varaa ostaa tykypäivätoimintaa, koululaisleirejä tai päiväkursseja. Parin vuoden sisällä kuitenkin tämäkin ala hyytyi, kun taantuman takia rahavirrat kääntyivät ensimmäisenä pois kaikesta "ylimääräisestä". Perth ei valitettavasti ole myöskään sukeltajien mekka - täällä on vedenalaista nähtävää ja turkoosinkirkkaat vedet, mutta merivirtojen vuoksi sukelluskausi on lyhyt eli kestää vain kesän. Talviaikaan merivesi on liian kylmää muille kuin ultraharrastajille.

Köysikiipeilyyn keskittynyt työpaikka kuitenkin avasi uuden polun eli puunhoidon maailman. Kaupunkioloissa puita trimmataan usein maasta tai nosturista käsin, mutta paljon on myös sellaisia kohteita, joihin ei pääse kumminkaan päin käsiksi, vaan puuhun pitää nousta köysin ja kiipeilyvälinein. Tämä on erityistaito, joka vaatii tiettyjä pätevyyksiä ja kurssituksia. Esimerkiksi köyden heittäminen puuhun oikeaan oksanhaarukkaan on oma kykynsä - täytyy löytää oikea kulma ja oksa, joka kannattelee, ja saada köysi riittävän ylös (esim 5-10 metriä), jotta puuhun pääsee.

Puussa keikutaan moottorisahan kanssa eli turvavaljaat, turvatoimet ja varmuus siitä, ettei aiheuta itselle tai muille haittaa, ovat keskeiset. Kaupungissa puun kaataminen tai isojen oksien karsiminen ovat sinällään riski, koska raskaat puunosat voivat kaatua tai tippua autojen, aitojen, asumusten tai ihmisten päälle. Eli riskinhallinta on keskiössä jatkuvasti.

E:n nykyinen virka on naapurikunnan arboristi eli puuasiantuntija ja puunhoitaja. Hän esimerkiksi kiertää arvoimassa, mitkä puut kadunvarsilla ja puistoissa ovat riski, mitä niille tulee tehdä (tuleeko esim hoitaa tietyin ainein vai pitääkö poistaa kuollutta osuutta) - tavoitteena aina on olla kaatamatta puita ympäristösyistä. Perth on maailman aurinkoisimpia kaupunkeja ja ilman lehvästökatetta lämpötila voi olla jopa 10 astetta enemmän kuin vehreillä varjoisilla alueilla. Kun kesälämpö muutenkin paukkuu +30-40 asteen välillä, ekstra-asteet vaikuttavat todella paljon asumismukavuuteen ja ihan alueen terveellisyyteen. Muita puiden säästämisen syitä ovat ekosysteemit (lintujen, hyönteisten ja muiden öttiäisten asumukset, hapentuotanto) ja maisema-arvot.

Ikävä kyllä ja jopa yllättäen tämä puoli on E:n työssä kaikkein vaikein. Päivittäin E kohtaa asukkaita, jotka eivät ajattele nenäänsä pidemmälle. Kaikki kadunvarsilla olevat puut ovat kunnan omaisuutta, mutta yllättävän moni luulee tai kokee, että jos puu on oman pihan laitamilla vaikkakin kaupungin maalla, se on asukkaan omaisuutta. E:n päivittäiset kohtaamiset asukkaiden kanssa kattavat kaikkea laidasta laitaan. Mukaan mahtuu kiitollisia mummoja, joiden lähipuu on trimmattu kuntoon; vihaisia karjujia, jotka haluavat puut helkattiin, koska niistä tippuu lehtiä; sekä oman käden oikeudella pelaajia, jotka nyrhivät pimeän turvin kaupungin puita niin huonoon kuntoon, että ne lopulta kuolevat oksattomina keloina.

Ympäristönsuojeluun erikoistuneelle ammattilaiselle on jatkuvaa karvasta kalkkia, että kunnan täytyy tasapainoilla kuntaveron maksajien vaatimusten ja ympäristön parhaan välissä. Vihaisimmat puunvastustajat nimittäin valittavat eteenpäin, aina meille Oikeusasiamiehelle asti, ja tässä vaiheessa kiistakapulapuusta on yleensä tullut kunnalle niin tulenarka aihe, että kunta mieluummin kaataa sen kuin antaa asukkaan jankuttaa tippuvista lehdistä ja haravoinnin työläydestä. 

Tämä turhauttaa minua yhtä paljon kuin E:tä, koska periksiantomenolla ei kukaan opi, miksi kaupunkipuut ovat elintärkeitä sekä viihtyvyyden että kaupungin elinvoimaisuuden kannalta. Se, että yksi omakotiasuja ei halua puita lainkaan kotikadulleen, ei saisi riistää muilta varjon, viileyden, tunnelman, ekosysteemin ja ympäristön laadun etuja. Eritoten suomalainen metsien kasvatti ei pysty käsittämään, miten puut voivat herättää tällaisia intohimoja, nimenomaan vastaan.

Onneksi löytyy niitäkin, jotka arvostavat puita ja haluavat huolehtia niistä. Joskus E kertoo koskettavia tarinoita asukkaista, jotka itkien katsovat, kun heille rakas, vanha puu joudutaan kaatamaan pihan tuntumasta.

Ausseilla vaikuttaa olevan peräti viha-rakkaus-suhde puihin. Toiset pelkäävät niitä, ajatellen, että puista tippuu oksia vahingoittaen ihmisiä tai omaisuutta, tai vähintäänkin ne roskaavat ja tuovat pihapiiriin ötököitä kuten hämähäkkejä. Puustoisilla alueilla asuvien täytyy lakisääteisesti pitää lähipuut trimmattuina ja lehti- ja oksaroska maasta poissa metsäpalovaaran minimoimiseksi. Toisaalta täällä on äänekästä aktivistitoimintaa, jolla etenkin luonnonmetsiä yritetään puolustaa; itsekin olin joku kuukausi sitten parlamenttitalon edustalla mielenosoituksessa metsien puolesta.

Länsi-Australiasta on vuosisadan mittaan hakattu enemmistö eukalyptusmetsistä teollisuuden tarpeisiin - täältä muunnmuassa vietiin tukkeja Englantiin sata vuotta sitten Lontoon kadunpäällystysmateriaaliksi (!).  Sitten valkoisten tulon, Australia mantereena on menettänyt 40% luonnonmetsistään, ja kaataminen jatkuu yhä. Siksi jokainen puu, metsässä tai puistossa tai kadunvarressa, on monessa mielessä elintärkeä.

Arboristi työssään. Kuva netistä. 
Perthin ylpeys ja tunnetuimpia turistinähtävyyksiä, Kings Park eli Perthin keskuspuisto ja kasvitieteellinen puutarha.

Autenttista aussimetsää.

Perthin seudun eli Australian lounaiskolkan metsät näyttävät tältä - jykevärunkoisia eukalyptuksia ja pienempää pusikkoa.