Nurinpäin Australiassa

Hellurei ja terveiset Suomesta! Olemme kolmatta viikkoa lomalla Suomessa herra 4veen kanssa. E on vielä kierroksella Ranskassa, josta liittyy seuraamme äitienpäivänä. Loma on tosin ollut enemmän mallia työloma, koska nelivuotiaalle on jatkuvaa onnenpäivää tajuta, ettei enää mennäkään päiväkotiin, vaan hillutaan kotona äidin ja sukulaisten kanssa aamusta iltaan ja leikkiä ja leikittäjää piisaa - jos ei, sitä vaaditaan kärkkäästi ja kovaan ääneen. Lomasuoraan saatiin mukaan sairaslomakin, koska varotoimista huolimatta en koskaan selviä pitkistä lennoista sairastumatta nuhaan. No, nyt onneksi alkaa elämä voittaa, vaikka kirjaimellisessa mielessä elämä eli luonto vielä kangerteleekin lumisohjon ja räntäkuurojen alla. Oli jouluisin vappu naismuistiin! 

Maanvaihto kirvoittaa aina vertailuja, niin tälläkin kertaa. Tässä muutamia huomioita, joita olen haalinut blogin luonnoskansioon julkaisua odottelemaan. Joten miksipä ei tuutata tätä ulos nyt. Australian kutsumanimi on Down Under ja kulunut vitsi on, miten kaikki on siellä nurinpäin. No, ehkä kirjaimellisesti ei, mutta jotkut asiat kuitenkin. 

Uimahalli ja sauna

Aussit tunnetaan surffikansana, ja väestöstä 80% asuu rannikkoalueilla, koska mantereen keskusta on hiekka-aavikkoa. Meri kuuluu elämään, elämäntapaan ja kulttuuriin vahvasti, silti tai ehkä juuri sen vuoksi uimahallejakin on runsaasti. Melkeinpä jokaisella kunnalla on oma urheilu- tai monitoimihallinsa uima-altaineen. Uimahallissa käynti on kuitenkin erilainen kokemus kuin Suomessa, ei välttämättä parempaan suuntaan. 

Suomessa allasalueelle ei pääse ulkovaatteissa eikä ainakaan ulkokengissä. Perthissä pukuhuoneisiin kuljetaan allasalueen kautta, hiekkakengillä tallaten, eivätkä läheskään kaikki edes käy vaihtamassa uikkareihin. Monet vanhemmat vahtivat lastenaltaassa polskivia muksujaan sisävaatteissa, ja vanhemmat täyttävät myös katsomot ja altaanvieruspenkit, kun uimakouluja pidetään. Läheskään kaikki eivät myöskään käy suihkussa ennen tai jälkeen kloorialtaassa pulikoinnin (varmaan käyvät sitten kotona..?), vaan lapset saatetaan pakata autoon suoraan uikkareissa ja kylpytakissa, mennen tullen. Näin ollen yksi allasvahti on lähes koko ajan työllistetty siinä, että ajelee lattioita pesuri-kuivurilla. 

Saunaan mennään uikkarit päällä, suihku taktisesti (vaikkakin ohjeistuksen vastaisesti) ohittaen. Sauna on allasalueella ja jaettu, eli saunoja ei ole erillisiä miehille ja naisille. Itseäni suuresti nyppivä asia on, että osa porukasta lappaa saunaan suoraan kuntosalilta lycrassa, eli saunaan mennään "nesteenpoistoon", hikoilemaan kiloja pois. Tämä on aivan älytön trendi. Joku viikko sitten höyrysaunassa eräs nuorimies kuntoiluvaatteissaan laskeutui lattialle ähkimään, kun ei jaksanut enää kuumuutta, muttei suostunut lähtemään pois, vaikka eräs toinen ja minä sitä ehdotimme. Hän sanoi, että tavoittelee puolta tuntia, ja oli ollut vasta vartin. Kävin sitten vaivihkaa vinkkaamassa allasvahtia tsekkaamaan saunan, ettei mies ainakaan pyörry sinne. Vähemmän rentouttavaa kaikille. 

Saunoja yleensä on joko turkkilainen höyrysauna tai kuivasauna, tai molemmat. Kuivasauna on siis suomalainen sauna ilman löylyä. Kiuas löytyy, mutta vedenheitto on ehdottomasti kielletty, etteivät "vastukset mene oikosulkuun". En itse käy enää kuivasaunassa, koska ei se leivänpaahtimessa istuminen aja asiaansa ollenkaan. Turkkilainen nyt jotenkin toimii, vaikka laatoilla istuminen trooppisessa lämpösumussa ei ole sama kuin puulauteilla löylyn heitto. Saunojen, samoin kuin porealtaiden, edustalla on aina litania varoituksia: ethän mene, jos kärsit siitä tai tuosta terveysongelmasta tai olet raskaana. Myöskään lapsia ei päästetä saunaan, vaan ikäraja yleensä on 16v. Suomalainen vauvaansa vadissa saunassa kylvettävä ehkä hymähtelee tälle, mutta aussien kehno ymmärrys saunoista auttaa ymmärtämään kiellot. Ajatellen niitä saunaan lähes pökrääviä nesteenpoistajia. 

En ole itse aiemmin suuresti tykännyt aussiuimahalleista, koska niissä on mielestäni liian meluista ja likaistakin (hiekka ym. kengistä). Kuntoilumielessä ja työkunnon ylläpidoksi hankin kuitenkin monitoimihalliin jäsenyyden ja olen totutellut uimaan kerran-pari viikossa jo vuoden ajan. Kyllähän siihenkin tottuu, mutta suomalainen hygieenisempi ja kylpylämäisempi meno sopii omaan mielenmaisemaani huomattavasti paremmin. 

Koulupolun aloitus

Länsi-Australiassa peruskoulu alkaa pakollisella esikoululla sen kalenterivuoden alussa, jolloin lapsi täyttää viisi vuotta vuoden ensimmäisellä puoliskolla. Suomentaen: naperomme N täyttää viisi vuotta maaliskuussa 2024, joten hän aloittaa eskarin helmikuussa 2024, kun kouluvuosi alkaa. Hän on siis vasta 4v., kun eskariuniformu vedetään päälle ensi kertaa. Suomessa eskari on aloitettava sen kalenterivuoden syksynä, jolloin lapsi täyttää kuusi vuotta, eli lapsikohtaisesti jopa puolitoista vuotta myöhemmin kuin Aussilassa. Ja pikkulasten vanhemmat tietävät varsin hyvin, miten ison eron kehityksessä tekevät vuosi saati kaksi. 

Esikoulua edeltäisi peruskouluun niinikään kuuluva kindy eli esi-esikoulu tai leikkikoulu, joka ei ole pakollinen. Emme kuitenkaan itse ilmoittaneet pikkujeppeä kindyyn helmikuussa 2023, koska käytännön tasolla se lähinnä vaikeuttaisi elämäämme. Kindyä on 15 tuntia viikossa, eli koulusta riippuen esim. kaksi kuuden tunnin päivää ja yksi aamupäivä per viikko, tai vuoroviikoin kaksi ja kolme kuuden tunnin päivää. No, harva työpaikka tarjoaa vanhemmille viiden tunnin työpäiviä, jotka mahdollistaisivat kouluun viennit ja haut plus työmatkat. 

Koulut usein järjestävät aamu- ja iltapäiväkerhoja, mutta omalla kohdallamme niitä ei ollut tarjolla ja lapsi  menisi myös päiväkotiin silloin, kun ei ole kindypäivä. Tämä logistinen pallottelu ei houkutellut ollenkaan eikä myöskään ollut selvää, mitä sellaista lapsi koulun kindyssä oppisi, mitä ei päiväkodin kindystä saa. Etuna olisi, että koulun kindy on ilmainen, päiväkoti maksaa meille $55 eli 33€ per päivä (maksut riippuvat vanhempien tulo- ja "työaktiivisuus"tasosta, jotka paikallinen Kela Centrelink määrittää). Toisaalta aamu- ja iltapäiväkerhot maksavat, eli koulun kindyn ilmaisuus pyyhkiytyy näiden maksujen myötä pois. 

HUOM: Peruskoulusta minulla ei ole vielä omakohtaista kokemusta, eli kaikki "tietämäni" perustuu muilta kuultuun ja netistä luettuun. Siksipä minulla varmaan on jokseenkin puolueellinen ja nihkeä asenne, koska suomalaisessa peruskoulussa arvostamani puolet - säännölliset välitunnit, vapaa leikki, pienet luokkakoot, opettajien korkea koulutus ja ilmainen kouluruokailu - eivät Auslandiassa ole lainkaan itsestäänselviä. Eivätkä kuulemma nykyään enää Suomessakaan... Todennäköisesti kirjoitan kouluun liittyen päivityspostauksen vuoden 2024 lopussa, kun sitä oikeaa kokemusta on, ja julistan kaikki nykyiset pelkoni turhiksi :D 

Netin pohjalta tutkien perthiläisissä peruskouluissa on vain yksi välitunti aamupäivästä, eli aussien rakastama morning tea. Koulupäivä kestää noin yhdeksästä kolmeen ja puoliltapäivin on puolen tunnin lounastauko. Yhden välkän ja yhden ruokatauon lisäksi ei siis muita taukoja näy, mikä ei suomalaisen logiikkaan istu yhtään. Ei aikuinenkaan jaksa koko päivää tauotta, miten pikkuvekarat, joiden työtä oikeasti on leikki? Ilmeisesti jonkinlaisia taukoja ja tekemisen vaihteluita on leivottu päivään sinne tänne, koska eiväthän opettajatkaan jaksa vetää sata lasissa kuutta tuntia. 

Toinen omakohtaisesti kammoamani asia on kouluruokailun puute. Tyypillisesti kouluun pakataan lapselle mukaan eväät, eli ainakin meikämannen mielikuvituksettomassa keittiössä lounaat tulevat typistymään linjalle voileipää/piirakkaa/pizzaa, hedelmiä ja vihanneksia kylkeen. Tuntemani aussiäidit pitävät hyvänä, että kukin perhe ruokkii oman muksunsa, niin varmasti tietää, mitä tämä syö ja millaisilla terveys/ravintoarvoilla. Itse olen aika päinvastaista mieltä eli nimenomaan "joukkoruokailu" opettaisi erilaisten ruokien ja makujen ääreen ja ammattimainen keittiöhenkilökunta osaa kyllä laittaa ravitsevaa ruokaa. (Syökö lapsi sitten sitä, on toinen kysymys, minkä ääressä Suomessakin painitaan). Kuulemma kouluissa on usein myös kanttiini, josta voi ostaa välipalaa. En tosin tässä vaiheessa tiedä, millaista ruoka siellä on, eli onko tarjolla oikeaa ruokaa vai settiä ranskikset-nugetit-sipsipussi kuten kanadalaisissa yliopistoissa. 

Mielestäni ironisesti Australiassa(kin) usein ihaillaan suomalaista koulua, etenkin ilmaista kouluruokailua ja ulkona vietettyjä säännöllisiä välitunteja. Kuitenkaan tänne niitä ei ole laajassa mitassa tuotu, yksittäisten koulujen rehtorien kokeilujen lisäksi. 

Toisaalta, aussikouluissa ilmeisestikin käytetään paljon aikaa, vaivaa ja intoa vuorovaikutus- ja esiintymistaitojen harjoitteluun. Lapset oppivat hyvin nuoresta olemaan assertive eli terveen itsevarmoja ja suorapuheisia, tai ainakin se on tavoite. Esimerkiksi meidän kindyssä on pienenä ongelmana kiusaaminen, tarkemmin sanoen yhden ongelmalapsen käytös muita, myös meidän N:ää kohtaan. Toki ohjaajat siellä pyrkivät puuttumaan rajuun käytökseen, mutta kaikki lapset opetetaan myös sanomaan ääneen ja reippaasti, ei, en tykkää tuosta, lopeta. 

Tämä käytösmalli jatkuu aikuisuuteen eli olen useinkin todistanut vierestä esim. asiakaspalvelutilannetta, jossa aspaa pommittaa joku rasittava, jopa aggressiivinen tyyppi ja aspa osaa sanoa hyvin tehokkaasti, itsevarmasti, kuitenkin kohteliaasti: tuo ei käy päinsä, lopeta. Silloin mielessä usein käy, että suomalaisten kansallistunne ketutus varmaan vähenisi rajusti, jos kaikki olisi opetettu jo lapsena kommunikoimaan omat rajansa selkeästi, silti vihatta, eikä tarvitsisi vain kyräillä, harmitella ja hiljaa hiiltyä, kun ei kehtaa tai osaa sanoa etenkään vieraammalle, miltä oikeasti tuntuu tai mitä toiselta tarvitsee. (Ajattelen nyt vaikkapa niitä  hetkiä, jolloin suomalainen jumittaa toisen takana marketissa eikä kehtaa pyytää tilaa päästäkseen ohi kärryjen kanssa...).

Suhtautuminen säähän ja luontoon

Havahduin tässä vappuviikon lumisateessa ja kuuraisilla teillä ajaessa, miten erilainen käsitys ausseilla ja suomalaisilla on asioiden vaarallisuudesta. Alkaen auringosta, joka Suomessa kuitenkin on harvinainen valoilmiö aussiarkeen verrattuna. Suomalaiset yleensä ottavat aurinkosuojatoimet hyvinkin vakavasti ja esim. itse en Australian-alkuvuosinani mennyt minnekään vaikkapa hihattomissa vaatteissa, jotta olisin paremmin suojattu UV:tä vastaan. 

Viime joulun tienoilla näin Perthin-naapurustomme someryhmässä motkotuksen Nivean aurinkorasvan tehottomuudesta. Henkilö oli kuulemma palanut pahasti uintireissulla, vaikka oli aurinkorasvaa. Moni muu tuli samaan ketjuun kommentoimaan, että joo on tehotonta litkua tuo uintihommiin, tehdään valitus Nivealle! Muttamutta. Kyseisenä päivänä UV-indeksiarvo oli 13 eli extreme, sitä vastaan ei auta mikään aurinkorasva, etenkään vedessä lilliessä. Suojausta tarvitaan UV-indeksiarvon ollessa yli 3. Suomessa keskikesällä keskipäivällä indeksi nousee 5-7:ään. Kuvittele meneväsi tuntikausiksi uimaan avoveteen UV-arvon ollessa kaksinkertainen... kinkku käristyy, ei siihen auta mikään!

Lapsiaan aussit suojaavat yleensä hyvin eli Down Under-kestokampanja slip slop slap (sujauta päälle pitkähihaista, lätkäise ihoon aurinkorasvaa, lämpsäytä päähän hattu) on tehonnut. Samoin päiväkodit ja koulut ovat tarkkoja ihon peittämisestä auringossa. Meillä hatun pysyminen taaperon päässä oli alkuun haaste, sen kun saa niin helposti revittyä pois itse. Nyt päiväkoti-ryhmäpaineen jälkeen - ja tajuttuaan, miten hyvin lierihattu auttaa häikäisyssä - lapsi ei suostu ulkoilemaan ilman hattua. Hyvä. 

Tottakai suomalaisetkin usein/helposti kärähtävät etelänlomilla, eli ei aurinkosuojaus mikään finskien erityislahjakkuus ole. Kuitenkin yleisellä tasolla näyttää, että me pohjoisen kasvatit kunnoitamme auringon pelottavaa voimaa hieman enemmän kuin siihen lapsuudesta tottuneet.

Muutamat suomalaisten usein pelkäämät asiat kuitenkin alkavat vaikuttaa aavistuksen huvittavilta tai ainakin ylimitoitetuilta Auslandiasta käsin. Luonnonläheisiksi ihmisiksi suomalaiset karsastavat ötököitä, etenkin sisällä, jopa kohtuuttomasti. Tällainen olin itsekin ja toki nirhin kärpäset ja öttiäiset edelleen, jos ne tunkevat sisälle ärsyttämään. Mutta en enää hätkähdä jokaista hämähäkinverkkoa aidassa tai etenkään ulkona juoksentelevia kuusi- tai kahdeksanjalkaisia epeleitä, vaikka olisivat isojakin. Jopa redbackit eli mustaleskisukuun kuuluvat myrkkyhämähäkit tapan kätevästi kärpäslätkällä, kun niitä terassillemme ilmaantuu. Tosin sisältä löytyvät torakat, isot (peukalonpään kokoiset) hämähäkit ja niveljalkapistiäiset päätyvät E:n poistamiksi, koska niihin en uskalla koskea. Biologin mielestä tällaisten ottaminen käteen ei ole mitenkään inhottavaa -- minun silmissäni kyseessä on supervoima. 

Suomalaiset suhtautuvat myös ruokamyrkytys- ja vatsatautiriskiin aivan eri vakavuudella kuin aussit. Suomessa puhutaan paljon kylmäketjusta, ruokaloilla on tiukat määräykset kuljetuksesta ja käsittelystä, ihmisillä on kesäisin jopa kylmäkasseja peräkonteissa kaupasta kotiinkuljetusta varten. En ole vuosikymmenessä Länsi-Australiassa nähnyt yhtään kampanjaa kylmäketjusta. Vaikka kesällä asteluvut ovat rutiinisti +35-40 jopa pari kuukautta ja ylipäätään Suomen kesän lämpötiloissa liikutaan kolme neljäsosaa vuodesta.

Juttelin joskus tätini kanssa kouluruokailusta Australiassa. Tätini, suomalaisen päiväkodin ruokavastaava, oli totaalijärkyttynyt ajatuksesta, että pakkaisin lapsellemme päiväksi mukaan vaikkapa Perthissä tavallisia juusto-kinkku-voileipiä. Eihän niitä voi laukkuun laittaa -- edes kylmälaukkuun -- muutamaksi tunniksi, pilalle menevät lounasaikaan mennessä! Mikä on ihan perusteltu huoli. Toisaalta. Jotenkin kaikki muutkin pärjäävät, ja piknik-tyyppisiä (lapselle kelpaavia) eväitä on vain rajallinen määrä keksittävissä, eli jotenkin vain pitää sekin sutvia. 

Ausseja ei myöskään yleisesti pelota meri, vesi, eivätkä juuri haitkaan tai muut vaaralliset/myrkylliset/haitalliset eläimet. Suomalaisena itse suhtaudun esimerkiksi aallokkoon syvällä kunnoituksella enkä mereen mene, jos olot ovat kuin pesukoneessa. 

Aussien pelottomuus ehkä osin johtuu siitä, että monilla on oma uima-allas ja lapset usein laitetaan jo vauvana uimakouluun, eli uimataito on ilmeisesti keskimäärin aika hyvä. Australiassa hukkuu tapaturmaisesti vuosittain 200-300 ihmistä, Suomessa 100-150, eli asukaslukuun suhteutettuna hukkumiskuolemia on Suomessa jopa kolminkertainen määrä Australiaan verrattuna. Pilkkimiskulttuuri (heikoilla jäillä) sekä juhannuksen vietto järvellä päissään lienevät suuret syyt Suomen hurjiin lukuihin. Lisäksi ainakin Länsi-Australiassa on lailla määrätty, että uima-altaan tulee olla tarkastajan hyväksymällä tavalla aidattu, kun taas Suomessa saa olla vaikka minkälaisia piha-allas-virityksiä ilman lapsiturvallisia suojauksia. 

Omituiset riskit

Toisaalta Länsi-Australiassa on vaaroja, joita ei oikeastaan koskaan kohtaa Suomessa. Näistä mielestäni kummallisin ovat auto-onnettomuudet, joissa joku rysäyttää yöllä talon seinästä läpi asukkaiden makuuhuoneeseen. Tässä yhdistyy muutama täkäläinen tyypillisyys. 1) WA:ssa on paljon omakotitaloalueita, joissa talojen etupihoja ei ole aidattu tieltä katsoen. 2) Juuri ajokortin saaneet rallittelevat joskus öisin hiljaisilla lähiöteillä. 3) Talot eivät aina ole kovin järeää tekoa, esim raudoitettua betonia tai betoniharkkoa, vaan kaksinkertaista tiiltä ilman vahvistuksia. 4) Täkäläisissä omakotitaloissa on usein keittiö ja olkkari takapihan puolella, koska terassi/takapiha on olohuoneen ulkojatke. Makuuhuoneet ovat kadulle päin, etenkin vierashuone.

Jossain vaiheessa ajattelin, lukiessani näistä onnettomuuksista kerran kuussa, etten ikinä itse haluaisi taloa, jossa on makuuhuoneet kadulle päin. No, nykyisessä talossamme näin on, mutta onneksi piha on porrastettu niin, että emme ole katutasossa ja kadun ja talon välissä on matala muuri. Emme myöskään ole kulmatontilla - ne tuntuvat olevan kärsivin kohde, kun (känniseltä) kuskilta pettää ohjaus mutkassa. 

Jos ajattelee toisinpäin, suomalaiset ovat mielestäni rohkeita luonnonolojen suhteen, eritoten kylmän. Suomessa yhtään kukaan ei arkioloissa pelkää hypotermiaa, vaan ulos uskalletaan mennä säällä kuin säällä. Varustus sen mukaan, tietenkin. Ihmiset liikkuvat myös paljon metsissä, aika erämaisemissakin, pelkäämättä eksymistä, villieläimiä, tai ison oksan tippumista päähän (mikä ihme kyllä on aika yleinen pelko maailmalla, minulta on nimittäin tästä usein huolestuneena kyselty). Toisaalta Suomessa satunnaisesti kuolee ihmisiä jääpuikon tippumiseen päähän (kadulla räystäästä), tätä riskiä ei varmasti ole missään päin Australiaa -- edes Tasmaniassa, jossa sataa vuosittain lunta. 

Jouluvappu 2023. Taustalla jäinen Kallavesi.

Hypotermiariski? Perusvappu, ehkä myös juhannus.

Kun australialaistunut äiti ei kestä kylmää, vietetään päivä museossa. 

Aloilleen asettumisesta - eli taas mennään

Tervetuloa seuraamaan vuoden 2020 irtiottomme jatko-osaa (tulevaisuus näyttää, onko kyseessä draama, jännäri vai tragikomedia). Tuli tilaisuus muuttaa väliaikaisesti Kanadaan, joten tuumasta toimeen. 

Muutto-sana on ehkä liian mahtipontinen kuvaamaan kolmen kuukauden tutkijavaihtojaksoa, jolle lähden University of British Columbiaan Vancouveriin. Toisaalta, jos lähtö edellyttää koko kodin pakkaamista pois ja perheen heivaamista reissuun mukaan, niin ainakin muuton ulkoiset tunnusmerkit täyttyvät. 

Lähtö ei tosin tullut salamana poutataivaalta, vaan on ollut tiedossa jo puolitoista vuotta, kun tutkimusryhmäni apurahansa sai. Tutkijavaihto on osa hankesuunnitelmaa ja taisipa olla rahoituksen reunaehto. Kuitenkin asia on tuntunut kaukaiselta aina tänne asti ja nyt yhtäkkiä ei tunnukaan kaukaiselta vaan hyvin iholletulevalta: pikkujeppe ja minä lähdemme matkaan tämän viikon sunnuntaina, tosin Suomen kautta kuukauden lenkin koukaten, ja E liittyy seuraamme Suomessa toukokuun puolivälissä. Toukokuun lopusta elokuun alkuun asutamme jonkun kanadalaisperheen kellarikaksiota Pohjois-Vancouverin puolella. 

Tapani mukaan olen haalinut samaan syssyyn valtavasti tehtävää, tai jotenkin tehtävät vain löytävät minut. Kun muutamme, jätämme kotimme vuokralle kalustettuna, eli kaikki muu irtaimisto pitää varastoida. Olen kuitenkin matkaamassa Suomeen myös työasioissa, eli siihen liittyvät askelmerkit ja tehtävät pitää saada ennen lähtöä valmiiksi, vaikka pakkausteippi huuteleekin laatikosta. Lisäksi Suomessa odottaa tohtoripromootio omine kommervenkkeineen, joihin lukeutuvat mm. kahdet eri iltajuhlat kaksine eri pukukoodeineen. Miekan ja hatun hankinnasta puhumattakaan. Sitä ennen pitäisi jelppiä myös E:n pikkuveljelle kansalaisuus, paperibyrokratian sain valmiiksi tänään (olen luvannut tässä asiassa auttaa jo vuosia ja erinäisistä syistä haun pitää tapahtua ennen lähtöämme). Ja tietysti pitäisi myös pystyä pakkaamaan helposti liikuteltava matkalaukullinen tavaraa kahteen eri ilmastoon, koska Suomen ja Kanadan lisäksi olemme päätyneet varaamaan paluumatkan Meksikon kautta: E täyttää elokuussa 40 vuotta ja eihän noin mahtavaa juhlistus(teko?)syytä voi jättää käyttämättä nähdä vielä yksi maa lisää. 

En edes aloita siitä, että Suomen verovirasto on muistanut minua omilla vaatimuksillaan ja Suomessa viettämämme aika v. 2020 onkin poikinut verovastuita, joista en tiennyt... niiden setviminen jääköön Suomen päähän. 

No, postauksen pointti ei kuitenkaan ole valitella kiirettä, siitä itse asiassa yritän aktiivisesti opetella eroon. Olen tämän vuoden mittaan lukenut kasan kirjoja, joiden yhteinen teema on "suorita vähemmän, elä enemmän" eli kuinka ihmiskunnan olisi terveellistä kokonaisuudessaan pyrkiä ulos työsuoritusten, kulutuksen, tuottavuuspalvonnan ja voitontavoittelun kehikosta. Postauksen ajatus oli pohdiskella aloilleen asettumista ja hieman myös bloggaamista. Aloitan jälkimmäisestä. 

Olen tänä vuonna kirjoittanut minimimäärän postauksia aiempiin vuosiin verrattuna ja osittain kyseessä lienee luonnollinen kehitys: olen pitänyt tätä blogia miltei 12 vuotta eli olen peräisin varmaan liitukaudelta nettiajanlaskussa. Tusinassa vuodessa ehtii sanoa monta asiaa moneen kertaan, aika lailla samaa jankatenkin. Toisaalta ainahan elämässä tapahtuu uutta ja löytyy myös uusia näkökulmia, eli aiheet sinällään eivät lopu. Motivaatio sen sijaan välillä putputtaa huuruilla. 

Osasyynä ovat välillä saamani negakommentit, vaikka niitä kyllä tulee jopa yllättävänkin vähän. Kuitenkin aika ajoin joku ilmaantuu kommenttikenttään tai someen luettelemaan, miten elän väärin, ajattelen väärin tai sanoitan asioita väärin. No, ei pitäisi antaa hetkauttaa, mahtuuhan maailmaan mekastusta. Ehkä negailu vaikuttaa enimmäkseen/vain siksi, että itsekin välillä mietin bloggaamisen mielekkyyttä ja anonyymit "inhoan tekstejäsi, silti luen ne aina" huutelut horjuttavat jatkamisen mielenkiintoa. 

Toisaalta tiedostan, että vanhemmaksi tultuani olen muuttunut paljon varovaisemmaksi tavassani ilmaista asioita. Pienen ihmisen kasvattaminen ja rinnalla kasvaminen ovat opettaneet, että jokaisella sanalla ja teolla on seuraus ja mielestäni on sivistyksen minimimitta pystyä muotoilemaan sanottavansa niin, ettei ainakaan tahallaan loukkaa, nälvi tai alista. Vaikkei ole kaikkien kanssa samaa mieltä, pitäisi pystyä tulemaan toimeen tässä samassa maailmassa ja yhteiskunnassa. 

Mutta asiaan, eli aloilleenasettumiseen. Olen miettinyt jo vuosia ellei vuosikymmeniä, miksi aloilleen asettumista pidetään jonkinlaisena menestyksen tai aikuistumisen standardina? Toki on minunkin mielestäni sikäli fiksua "edetä" elämässä, ettei jatka kaikkien vuosikymmentensä läpi 10-vuotiaan tai edes parikymppisen meiningillä, mitä se kullekin tarkoittaakin. Tuntuu, että mitä enemmän itselleni tulee vuosia matkamittariin, sitä vähemmän minua kiinnostaa kaikkinainen urautuminen: tiettyyn työpaikkaan, mielenkiinnon kohteisiin tai sijaintipaikkaan. Tämä taas ei tarkoita, että elämä pitäisi elää ikuisena kiertolaisena hanttihommia siellä täällä tehden tai sinkkubileitä kiertäen. Ehkä ennemminkin sitä, että pohdin paljon erilaisia vaihtoehtoisia tapoja asua ja elää: kuten nyt vaikka tämä tutkijavaihto ja perheen kanssa matkustaminen, kun tilaisuus on. Nelivuotiaamme ei vielä jää mistään paitsi, jos ei ole koko lukuvuotta samassa päiväkodissa tai eskarissa, eli ei tarvitse edes järjestellä mitään kotikoulu/kiertokoulusysteemejä, hihhei!

Jos voisin täysin vapaasti päättää, minusta olisi mahtavaa viettää yksi vuosi kierrellen Australiaa (tai jotain muuta mannerta) matkailuautolla, ja yksi vuosi risteillen maailman meriä, perhe matkassa tietenkin. Minne sitten, Antarktikselle, kuuhun, Marsiin...?! Kovin realistisiahan nämä visiot eivät ole, kuten yleensä/muuten seikkailullinen E jaksaa minua muistuttaa (fiksu mies). Eräs unelmani olisi ostaa pala maata, rakentaa sinne minitalo ja päästä eroon asuntolainasta käden käänteessä - tähän ehkä joskus tulevaisuudessa palaamme oikeastikin, koska E puolestaan intoilee mahdollisuudesta harjoittaa pienimuotoista maanviljelyä tai pikemminkin hyötypuutarhanhoitoa: nykyinen pikkuinen terassipihamme ei avokadopuiden istutukseen taivu. 

Palataanpa maanpinnalle. Miten mannertenvälinen väliaikainen muutto hoidetaan? Minimivarustein, taas kerran. Kumpikin meistä, E ja minä, pakkaamme yhden isohkon matkalaukun per henki. Rattaita ym. ei enää tarvita, yksi raijattava tavara vähemmän. Vancouverista oli erittäin tuskallista löytää majoitusta, koska vajaan kolmen kuukauden majapaikkaa ei ole missään järkihintaan tarjolla. Liian pitkä aika hotelli/hostelli/AirBNB-hinnoilla, liian lyhyt aika hankkia ns. oikeaa kotia. Jokainen vuokranantaja kun priorisoi pidemmät, pysyvämmät vuokralaiset. Syynäsin myös kimppakämppiä, mutta yhtään kukaan ei halua pikkulapsiperhettä kämppiksikseen - ymmärrän. Yliopistolta ei apua heru, koska en ole menossa heille pysyvämpään työsuhteeseen vaan oman tutkimusryhmäni rahoituksella lyhytaikaisesti. Hetken jo tuskailin tammikuussa, pitääkö koko vierailu peräti perua, koska kolmen kuukauden vuokrasuhteille alkoi kertyä hintaa kolmekymmentä tuhatta aussidollareissa. Vancouver on varmasti maailman inflaatiopiikkien huipulla asumiskustannuksissaan.

Lopulta onnistuimme löytämään ihan Booking.comista jonkun alakerrastaan vuokraaman asunnon "vain" tuplasti sillä hinnalla, mitä täällä kotonakin maksamme asumisesta. Eli hammasta purren Mastercard moikumaan. 

Tämä onkin hyvä rako muistuttaa, että jos olet haaveillut irtiottomahdollisuuksista, niin tsekkaa hyvä ihminen kaikki mahdolliset väylät. Vuorotteluvapaa, opiskelijavaihto, tutkijavaihto, valtion virkailijavaihto (tämä on oikea mahdollisuus sekä Suomessa että Australiassa, täällä nimeltään secondment), sapattivapaa, oman kodin vuokraus talveksi ja lähtö lämpimään, mitä näitä on. SUOSITTELEN. 

Journalisti-kirjailija Celeste Headleen sanoin, vapaasti suomennettuna:

Kun aivot saavat levätä ja latautua, ne palautuvat niinsanottuun valmiustilaan. Tuolloin aivot järjestelevät uutta, vasta hankittua tietoa ja sovittelevat sitä jo olemassaolevaan kokemukseemme. Valmiustila on ehdoton edellytys oppimiselle, mielikuvitukselle ja viisaudelle. Jos mielemme ei saa koskaan levätä, ei se myöskään koskaan saa tilaisuutta vaellella uusiin hedelmällisiin suuntiin. 

Pohdiskelu on ehkäpä ainutlaatuisin ihmisen toimista; kyky, joka erottaa meidät kädellisserkuistamme. Ei liene liikaa väittää, että kykymme pohtia tekee meistä ihmisiä. Neurotieteilijä Jonathan Smallwoodin mukaan juurikin haaveilu, mietiskely ja pohdinta erottavat meidät muista eläimistä. Ehkä nyt ymmärrät, miten vaarallista on tavoitella jatkuvaa suorittamista ja tuottavuutta, kaikki valveillaolotunnit. 

(Celeste Headlee: Do Nothing, 2020, p. 127)

Pääsiäisen tivolista, hurjaa menoa! Mutta mitäpä elämä olisi pelkällä mukavuusalueella tai samassa karusellissa pyörien. Hyvä välillä hypätä uusin suuntiin (tosin ei noin korkealta..!). E ja N kyydissä.

Vietimme ystävän kanssa yhteissynttäreitä high tealla: se on erityisen fiini brunssi- tai iltapäiväteekattaus, Perthissä menestyvä brittikulttuuritaustainen bisnesidea :)

Njom!

Tarjoiluista oli pakko pakata kolmasosa kotiin, emme jaksaneet kaikkea edes kolmestaan!

Synttärit - mihin järjestäjäkategoriaan kuulut?

N täyttää pian jo neljä vuotta, eli juhlien järjestäminen häämöttää. Muttamutta. Minun ja E:n käsitykset juhlista poikkeavat aika lailla.

Olemme ensimmäistä kertaa vaiheessa, jossa ”kuuluisi” kutsua lapsen päiväkotikavereita, mutta mieluiten kutsuisin vain omia kavereitamme lapsineen. Visioin mielessäni kohtuullisen pienet synttärit, joissa ehdin rattoisasti jutella kaikkien aikuisten kanssa, eivätkä lapset kilju tai riehu liikaa (just!). E puolestaan aina juhlien lähestyessä ehdottaa vieraiksi aivan jokaikistä tuntemaansa ihmistä, tyyliin kaikkien ex-työpaikkojen kollegat sekä kaverinkaverit – mitä enemmän populaa, sitä hauskempaa, hänen mielestään. Joihinkin juhliin tällainen eklektinen meno sopiikin, esimerkiksi tupareihin, mutta minun mielestäni ei lapsen synttäreille... tuntuisi oudolta kutsua ihmisiä, joilla ei ole mitään tunne- tai edes tuttuussidettä lapseemme.

Emme suinkaan ole ainoat toisistaan eriävien juhlamietteidemme kanssa, nyky-Australia kun on tunnetusti kulttuurien sulatusuuni. Laatimallani testillä voit kätevästi paikantaa, oletko suomalainen, (länsi-)aussi, ranskalainen vaiko kaakkoisaasialainen*, kun lasten synttärikutsuista puhutaan. Huom, sisältää karikatyyreja/stereotypioita perustuen pieneen otantaan, eli ei tieteellisiin tarkoituksiin, heh!

*tässä yhteydessä Vietnam, Malesia, Singapore, Hong Kong tai Filippiinit

1.       On aika järjestää lapselle synttärit. Keitä kutsut kesteille?

A)      Häh, lapsen kaverit tietenkin. Eli puolisen tusinaa lasta naapurustosta, vanhempien kaveripiiristä, päiväkodista tai koulusta. Kutsun saavat vain ne, joiden kanssa lapsi enimmäkseen leikkii ja joiden vanhemmatkin tunnet. Jos sukulaisiakin kutsutaan, on ehkä järkevintä järjestää kahdet kemut, eli kaverisynttärit lapselle ja kahvikutsut aikuisille.

B)      Omat sukulaiset sekä 10-15 kaveria samasta päiväkodista tai koulusta, riippumatta siitä, oletko tavannut vanhempia. Kouluikäisen lapsen tapauksessa on varminta kutsua koko luokka, tai ainakin kaikki luokan tytöt tai pojat, riippuen siitä, onko oma lapsi tyttö vai poika.

C)      Omat sukulaiset, lapsen kaverit, naapurit ja ehkä työkaveritkin, riippumatta siitä, onko naapureilla ja työkavereilla lapsia. Aikuiset seurustelevat keskenään mielellään hälystä riippumatta.

D)      Aivan kaikki.

2.       Kuka hoitaa tarjoilut?

A)      Vanhemmat. Jompikumpi vanhempi (yleensä äiti...) leipoo itse monenmoista suolaista ja makeaa tarjottavaa, sekä tekee synttärikakun, taitotasosta riippumatta. Kaupasta voi ostaa ehkä sipsejä tai karkkeja, mutta hillityssä mitassa.

B)      Vanhemmat, mutta on täysin ok ostaa suurin osa tarjoiluista, etenkin jos ne voi tilata joltakulta tutulta leipurilta. Jokaisen lähipiirissähän on ainakin yksi catering-yrittäjä tai koti-kuppikakku-taiteilija.

C)      Vanhemmat ja isovanhemmat hoitavat perusjutut eli naposteltavaa ja synttärikakun, mutta jokainen vieras tuo myös mukanaan jotain yhteiseen pöytään, vähintään viinipullon – eihän nyt nelivuotiaan synttäreistä mitään tule, jos ei aikuisille ole lasillista tarjota!

D)      Vanhemmat, isovanhemmat ja vanhempien sisarukset eli lapsen tädit, sedät ja enot vaimoineen. Tarjoiluja pakerretaan ainakin pari vuorokautta ennakkoon yötä päivää. 

3.       Mitä juhlissa tarjoillaan?

A)      Kahvia. Ai lapsille? Mehua tai limpparia, nykyään mielellään jotain astetta terveellisempää tai ainakin vähäsokerista (muttei keinomakeutettua). Pöytään täytyy löytyä ainakin tusina erilaista suolaista sekä makeaa tarjottavaa: jos oikein on inspis iskenyt, tarjottimella on voileipäkakku sekä mansikka- tai lakkatäytekakku kermavaahdolla.

B)      Olutta ja siideriä. Entäs lapsille? Vihannes- ja hedelmätikkulautanen, jolla kuuluu olla kurkkua, kirsikkatomaattia, selleriä, omenaa, appelsiinilohkoja, rypäleitä, mansikoita ja pensasmustikoita, ehkä myös vesi- ja hunajamelonia. Lisäksi voi olla juustolautanen ja erilaisia voileipäkeksejä, sipsejä ja muita naksuja. Kuorrutettuja kuppikakkuja täytyy olla, sekä upeasti koristeltu korkeankeikkuva täytekakku, jonka on tehnyt kondiittori (tai ainakin catering-urasta haaveileva sukulainen).

C)      Viiniä. Jaa lapsille vai? Kaikenlaista pientä naposteltavaa, enimmäkseen sipsejä, naksuja, keksejä, pasteijoita, hedelmälohkoja ja rypäleitä sekä juustolautanen. Aikuisille on erilaisia salaatteja, esimerkiksi vihersalaatti, pähkinä-granaattiomenasalaatti ja couscous-salaatti. Synttärikakku voi olla vaikkapa juustokakku tai jäätelökakku riippuen siitä, mistä päivänsankari pitää.

D)      Maustettua kuplavettä, aikuisille ja lapsille. Ruokakattaus sisältää ainakin kolme erilaista nuudeliruokaa, kolme erilaista riisiruokaa, ja padalliset kutakin: hapanimelää porsasta, kanaa ja nautaa, sekä erilaisia kokattuja kasviksia. Ruokaa jää vähintään puolet yli. Makeat tarjoilut voivat sisältää esimerkiksi trooppisia hedelmiä sekä erilaisia makeita riisijauhopalleroita. Synttärikakku on tilattu hyvissä ajoin ennakkoon ja kustomoitu juuri näihin juhliin.

4.       Mitä juhlissa tapahtuu ja tehdään?

A)      Osallistuvien lasten vanhemmat käyvät tuomassa lapsensa päivänsankarin luo ja lähtevät itse kotiin, tullakseen hakemaan mukelot sovittuun päättymisaikaan. Sukulaiset saattavat kahvitella keittiön pöydän ääressä, kun lapset leikkivät olohuoneessa. Lapsille voi olla jokin ohjattu aktiviteetti, kuten onginta tai aasinhännänkiinnitys. Juhlat alkavat ruokailulla ja synttärikakun syönnillä. Päivänsankari avaa lahjat välittömästi ne saatuaan, tai viimeistään onnittelulaulun ja kakunsyönnin jälkeen. Pikkujuhlijat on puettu astetta siistimmin, muttei hienoimpiinsa.

B)      Vieraat saapuvat puistoon, jossa juhlat pidetään. Kaikilla on päällä perusarkivaatteet tai rantakamat. Lapset rynnistävät leikkitelineisiin tunniksi, vanhemmat hakevat juomaa jäillä täytetystä valtavasta kylmälaukusta ja muodostavat jutustelupiirejä. Vaihtoehtoisesti juhlat ovat sisäleikkipaikassa, jossa lastenohjaaja hoitaa synttärien kulun. Vanhemmat odottavat uskollisesti paikan päällä, kukaan ei lähde kotiin väliajaksi. Tunnin leikin jälkeen käydään tarjoilujen kimppuun, keräännytään laulamaan onnittelulaulu, ja kahden tunnin kuluttua suurin osa vieraista lähtee kotiin. Lahjat kerätään erilliselle lahjapöydälle: ne ehkä avataan aivan lopuksi tai viedään kotiin paketoituina.

C)      Vieraat saapuvat päivänsankarin kotiin tipoittain, jotkut juhlien alkamisaikaan, jotkut puoli tuntia, tuntia tai kahta myöhemmin. Juhlathan kestävät joka tapauksessa koko iltapäivän ja illan, ja siellä piipahdetaan tai viivytään kunkin mieltymysten mukaan. Kaikki ovat pukeutuneet huolettoman tyylikkäästi. Lapset leikkivät talon joka huoneessa sekä pihalla, kenenkään erikseen vahtimatta, aikusten jaloissa enemmän tai vähemmän vahingotta. Välillä joku nostaa vauvan pois trampoliinista tai taaperon pois tiilikasasta, vaikkei tiedä, kenen lapsi on kyseessä. Buffetista napostellaan pitkin iltapäivää ja viini virtaa, kenenkään kuitenkaan humaltumatta. Onnittelulaulu ja synttärikakku hoidetaan extempore jossain kohti iltaa, ja juhlat jatkuvat iltapimeälle. Kukaan ei muista lahjoja, koska on niin paljon puhuttavaa.   

D)      Vieraat saapuvat jotakuinkin sovittuun aikaan päivänsankarin kotiin, puistoon tai vuokratilaan, esimerkiksi kerrostalon sisäpiha-kerhotilaan. Sinne on jo valmiiksi ladottu valtava vuori ruokaa, katso kohta 3. Lapsen mummo häärii tiiviisti ruokien ympärillä, nykii päivänsankarin tyylikästä prinsessamekkoa tai solmiopukua paremmin istuvaksi ja toruu lasta joka kerta, kun pukuun uhkaa tulla tahra. Tilaan on tuotu leluja ja rutkasti ilmapalloja, joiden kimpussa lapset pörräävät, jotakuinkin riidatta. Osallistujina ovat kokonaiset perheet, ml. päivänsankarin kavereiden isot ja pienet sisarukset. Aikuiset seurustelevat keskenään, lapset ryntäilevät eestaas, päivänsankarin mummo tuputtaa ruokaa kaikille ja juhlakalun vanhemmat stressaavat, loppuvatko ruoka, juoma, lautasliinat tai ilmapallot kesken. Parin tunnin päästä lauletaan onnittelulaulu ja leikataan kakku, mutta juhlien on tarkoitus jatkua ainakin toinen mokoma. Vieraita on niin paljon, että on mahdotonta tutustua kaikkiin. Lahjat avataan vasta kaikkien lähdettyä. 

Mitä ostat lahjaksi?

A)      Jotain monipuolisen käytännöllistä ja hillityn väristä, kuten rakentelu- tai askartelusetin. Tuotteen täytyy olla sertifioidusti myrkytön ja mahdollisimman ympäristöystävällinen. Myös kirjat ja vaatteet ovat oivia lahjoja, vaikkei päivänsankari itse niitä suuresti toivoisi. Niistä on hyötyä kuitenkin pitkällä aikavälillä!

B)      Mitä päivänsankari toivoo, olipa se sitten kasa muovikrääsää tai yhden käyttökerran kestävä hilavitkutin. Juhlat ovat päivänsankarin hieno hetki, eli tämän tulee saada, mitä haluaa.

C)      Jotain harkittua ja verrattain arvokasta. Lahjan hankinta on tärkeä asia, jossa tulee osoittaa arvostusta saajaa kohtaan kuluttamalla puolet enemmän rahaa kuin odotetaan.

D)      Jotain hauskaa, suurta, värikästä, ääntäpitävää ja lasta viihdyttävää. Disney-tuotteet ja erilaiset musiikkia soittavat lelut tai musiikki-instrumentit ovat erityisen kuumaa kamaa.

Tulokset

Eniten A-vastauksia. Olet pesukestävä suomalainen, ulkomaillakin. Elät uudelleen oman lapsuutesi normeja ja purnaat hiljaa mielessäsi siitä, miten synttäreistä on nykyään tehty liian isoja karnevaaleja. Et periaatteesta halua järjestää juhlia missään vuokratilassa, kuten sisäleikkipuistossa, koska se nostaisi rimaa seuraavalle vuodelle liikaa ja lopulta juhlien hinta ja stessitaso ylittäisivät kestokykysi. Kyllä minun aikanani riittivät pelkkä jäätelökakku ja tikkarit, jupijupi...

Eniten B-vastauksia. Sinussa on 99% aitoa wessiä eli länsiaustralialaista. Juhlien tulee olla lapsille hauskat, vaikka se tarkoittaisikin pientä ahdistusta vanhemmille rahankulutuksen ja takeltelevan sosialisoinnin muodossa – ethän tunne omista juhlavieraistasi montaakaan, mutta kun lapsi pyysi kutsumaan juuri tietyt päiväkoti- tai koulukaverit... Pääasia, että juomat eivät loppuneet kesken ja lapsi sai avata jättivuoren lahjoja, siitä jäi upeita muistoja ja valokuvia.

Eniten C-vastauksia. Oletko kenties syntynyt Loiren laaksossa? Sopisit Keski-Ranskaan kuin nenä naamaan. Mielestäsi juhlien kuuluu olla iloisen hälyiset, kuitenkin huolettoman elegantit, ja kaikki ikäluokat mahtuvat samoihin juhliin; tosin lapset laitetaan lastenpöytään, jotta aikuiset saavat seurustella rauhassa. Synttäreiden tavoite on tavata tuttuja ja vaihtaa kuulumisia samalla, kun lapset hääräilevät omiaan.

Eniten D-vastauksia. Kaakkos-Aasia on toinen kotisi ainakin henkisesti. Olet sukurakas ja iloitset isoista perhetapahtumista. Lempiharrastuksesi on syöminen (eikä se todnäk näy mitenkään päällepäin). Synttärit järjestetään, jotta saadaan tarjoilla runsas ateria kaikille läheisille. Alkoholi ei juhliin niinkään kuulu, siitä tulee vain huippaava, epämukava olo. Lapset leikkivät juhlissa iltamyöhään serkkujen ja pikkuserkkujen kanssa, naapurit piipahtavat paikalla kuka milloinkin tuomassa pikku lahjan ja rupattelemassa – sekä tietysti syömässä.   

Synttäreillekin sopivaa kimmellystä Tokiossa: Tokyo Teamlab´in valotaidenäyttely.

Juhlakattausilluusio. Liisa Ihmemaassa-näyttely Perthin Boola Bardip-museossa. Kaikki tuossa pöydässä on oikeasti kuviotonta valkoista pintaa, kaikki kuvat on heijastettu katosta. Kuviointi liikkui ja eli. 

Paleolapsuus myös aikuisille?

Hyvää uutta vuotta! Taas on aika totutella kirjoittamaan uusi vuosi asiakirjoihin ja ties minne. Ehkä 2023 alkaa maaliskuussa tulla numerona luontevasti 2022:n sijasta. 

Uuden vuoden alkaessa on tavanmukaista aloittaa elämäntaparemontti. Tämä teksti ei kuitenkaan ole uudenvuodenlupauksista, vaan mitä opin viime vuonna eli miten vuoden 2022 hiljaisuudessa toteuttamani elämäntaparemontti meni niinku omasta mielestä. Ensin pieni kiertotie tai taustatarina. 

Aloitin toukokuussa 2022 apurahatutkijana hankkeessa, jossa tutkitaan teemaa "hyvä elämä". Kullakin ryhmämme tutkijalla on oma palastellumpi aihealueensa, minulla se on kodin, kodikkuuden, kotoilun ja kotiin liittyvien harrastusten ja ajanvietteiden merkitys ulkosuomalaisten elämässä. Kuitenkin käsitteeseen "hyvä elämä" mahtuu valtavasti muutakin, ja olen sekä yleisestä mielenkiinnosta että taustamateriaalia hankkiakseni lukenut laajasti fyysisestä ja henkisestä hyvinvoinnista kaikista mahdollisista näkökulmista. 

Koska olen taustaltani historian- ja kaupunkitutkija, minua eritoten kiinnostaa ympäristön (sekä ympäröivän yhteiskunnan) merkitys ja vaikutus elämänlaatuun ja hyvinvointiin. Viime vuoden mittaan ahmin kirjoja, jotka tutkailivat ja kritisoivat etenkin digilaitteita tai digipalveluissa viettämäämme aikaa monenmoisten haittojen ja riskien lähteinä. Sosiaalinen media tutkitusti koukuttaa ja pahimmillaan aiheuttaa ahdistusta tai syventää masennusta sekä aiheuttaa itsetunto-ongelmia. Ja jatkuvat uutisvirrat ja maailman murheiden paino vievät helposti epätoivon alhoon, jos selaus on liiallista eli ns doomscrolling, tuomiopäivän odotusta. Ruutuajasta ovat varmaan kaikki kuulleet eikä tämä teksti ala siitä paahtaa suoraan. Mutta, palaan tähän. 

Lisäksi luin sekä populäärimpää että tieteellisempää tekstiä muista terveyshaitoista ja yhteiskunnallisen tason terveysongelmista, aina ahdistuksesta ja masennuksesta vakavaan ylipainoon, diabetekseen jne. Tähänkin palaan, hetkinen, koukataan takaisin omaan elämääni hetkeksi. 

Olen aina ollut liikunnallinen, urheilullinen, aktiivinen ja seikkailunhaluinen. Äitini kertoman mukaan jossain lapsuuden neuvolakortissani on terveydenhoitajan kuvailu "reipas". Kuitenkin perheellistymisen sekä istumatyön myötä kunto oli karissut (lopetin futsalin peluun raskausaikana) ja pari vuotta sitten N:n taaperoaikaan olin elämäni huonoimmassa kunnossa fyysisesti ja henkisesti - toki en missään pohjamudissa, mutta BMI ylipainon puolella ja olo jatkuvasti väsynyt, ärtynyt, aivosumussa. Tavanomainen tuoreen äidin/vanhemman kokemus epäilemättä. Kuitenkin vuosi sitten kypsähdin asiaan ja ensimmäistä kertaa elämässäni aloitin laihdutuskuurin - en pelkästään kilojen karistamisen vuoksi, vaan aktiivisemman ja energisemmän olon perässä. 

Käytin apuna sovellusta nimeltä Noom, joka mielestäni toimi yllättävän hyvin. Nuukailin ja käytin sitä vain ilmaisen tutustumisjakson ajan, mutta sovellus antoi hyvän alkusysäyksen kiinnittää tarkempaa huomiota syömisen laatuun (perusjutut, eli nesteytystä, kasviksia, vihanneksia, hedelmiä, marjoja ja proteiineja jauho-sokeri-hiilarimätön sijaan...). Lisäksi tunnustin tosiasiat eli etten KOSKAAN saa aikaiseksi joogailla yksin kotona YouTuben ääressä, vaan tarvitsen ryhmiä tai aikatauluja ja ostin edelleen jatkuvan jäsenyyden kunnan kuntokeskukseen. 

Tiedostin, että mikään laihdutuskuuri ei tilannetta muuta pysyvästi, vaan nimenomaan tarvitaan sitä kliseistä elämäntaparemonttia eli uusien tapojen iskostamista (lihas)muistiin.¤¤¤ Aloin harrastaa "pakkouintia" kuten täkäläinen tuttuni asiaa kuvaa: en aiemmin suuresti pitänyt uimisesta, mutta nyt harrastukseen totuttuani käyn uimassa kahdesti viikossa. Uinti valikoitui siksi, että olin jo kokeillut joogat, pilatekset, aerobicit, zumbat, sambat jne ja olin kaikkiin hieman kyllästynyt vuosien harrastamisen jälkeen. Lisäksi - ja nyt viimein päästään otsikon asiaan eli paleolapsuuteen - halusin löytää jotain ns autenttista, en sijaistoimintoa. Uinti on mielestäni lähinnä hyötyliikuntaa eli ns luonnonmukaista liikkumista, kun kuntokeskuksen tarjontaa syynää. 

Kaikkia vuoden mittaan lukemiani kirjoja yhdistää se pohjavire (vaikkakaan tätä ei kirjoissa osata näin sanoittaa), että iso osa nykyajan kaupunkielämästä on täynnä sijaistoimintoja. Sijaistominnolla tarkoitan eläinten käyttäytymistä tutkivien huomiota, jossa häkkiin lukittu eläin alkaa toistaa jotain pakkoliikettä, koska ei pysty toteuttamaan vaistotoimintojaan kuten vapaata vaeltamista. Tietenkään en väitä, että ruuhkabussissa istuvat pureskelevat selkänojaa tai heijaavat kehoaan puolelta toiselle kuten tylsistyneet koirat tai hevoset. Mutta. Matkaamme töihin liikkuvalla tuolilla luonnollisen toiminnon kävelyn sijasta. Tuijotamme puhelinta tai kirjaa luonnollisen toiminnon, juttelun (tai ajattelun) sijasta. Taomme tietokoneen näyttöä luonnollisen toiminnon eli elannon etsimisen ympäristöstä sijasta. Illalla käymme kuntosalilla luonnollisen toiminnon eli hyötyliikunnan, vaeltelun tai fyysisen työnteon sijasta. Lopuksi tuijotamme telkkaria luonnollisen toiminnon eli tarinoiden kertomisen toisillemme sijasta. (Huom: tiedostan, että "luonnollisuus" on suhteellista enkä väitä, että on olemassa jokin yksi ainoa oikea tapa elää luonnollisesti tai luonnonmukaisesti).

Tässä kohti haluan painottaa, että otsikon paleo-sanasta huolimatta en romantisoi kivikautta, metsästäjä-keräilijä-aikakautta tai muita "vanhoja hyviä aikoja". Tuskin kukaan ihmiskunnasta ikävöi aikoihin, jolloin onnettomuudet, sairaudet, vammautumiset ja lapsikuolleisuus olivat tapissaan. 

En etenkään ihannoi nykyajan paleohömpötyksiä kuten paleoruokavaliota, jossa hehkutetaan lihansyöntiä ja yhdistellään ympäri maailman hankittavia "luonnollisia" ruoka-aineita kuten kookosöljyä ja kvinoaa, joita yhdelläkään oikealla metsästäjä-keräilijällä ei olisi ollut mahdollista hankkia yhtä aikaa elinaikanaan käsiinsä maantieteellisen sijaintinsa takia. En myöskään usko wellness-liikkeisiin, joissa kuvitellaan, että kaikki kehon krempat, sairaudet ja ongelmat voi parantaa pelkillä elämäntavoilla, ruokavalioilla tai positiivisella asenteella lääketieteellisten interventioiden sijaan. Mutta, taas mutta. 

Näin neljänkympin vuosimittarin saavuttaneena olen henkkoht huomannut, että kehoni ei kestä nykyajan länsi-australialaista elämäntapaa, jossa istutaan paikallaan tolkuttomia aikoja. Autossa, ruuhkassa, junassa, toimistossa, kotona tietokoneen tai tv:n ääressä. Meistä kenenkään anatomiaa ja biologiaa ei ole tarkoitettu näihin. Vuosituhansia ja vain vuosisatoja sitten ihmislaji hankki ruokansa kävelemällä päivittäin keskimäärin 10km. Onnekkaasti tämänhetkisessä työssäni on itseohjautuvat ja joustavat työajat, eli minun ei ole pakko kököttää toimistotuolissa (tai edes seisomatyöpöydän ääressä) 8h putkeen, vaan paloittelen työajan taukojen, lenkkien, uinnin, levon ja sosiaalisten suhteiden ympärille. 

Tämä selvä, mutta miten mikään näistä liittyy lapsuuteen saati paleolapsuuteen - mitä se edes tarkoittaa?

Keskeisimmät opit lukemistani kirjoista ovat olleet seuraavat:

- ihmismielen tai tarkemmin aivojen perusasetus on "foraging" eli vaeltelu-keräilymoodi. Ihminen, joka on elämäänsä perustyytyväinen ja ahdistumaton, mielellään tutkailee ympäristöään vähintään silmillään, huomioi uutta, noteeraa ja ehkä arvostaa vanhaa, imee vaikutteita ja aistimuksia, ehkäpä fyysisesti keräilee asioita kuten kukkia, luonnonmateriaaleja tai muuta tarpeellista löytyvää (tietenkin keräily nykyään tapahtuu pääasiassa kaupoissa ja rahan omistamisen vaatimus keräilyvietin toteuttamiseen on oma filosofis-psykologis-sosiaalinen kysymyksensä). Ja kääntäen, ympäristön kiinnostunut tutkailu tai vähintään huomiointi vähentää tyytymättömyyttä ja ahdistuneisuutta. Kaupunkitutkijan logiikalla heti huomaa, että kiinnostuneeseen tutkailuun vaaditaan kiinnostavaa vapaasti käytettävää ympäristöä, mitä Perthin lukuisat moottoritiet, avoparkkipaikat ja muut 1960-luvun kaupunkisuunnittelun "betoni-ihmeet" eivät valitettavasti tarjoa ja tämä mielestäni osaltaan ruokkiikin täällä tavallista ahdistuneisuus- ja keskittymishäiriöongelmaa. Lisäksi vaeltelu-keräilyvietti mielestäni nykyään kohdistuu liikaa digilaitteisiin eli selaamme niistä sisältöä, aivojen vaatiessa jatkuvasti lisää nähtävää, mikä mielestäni aiheuttaa alitajuista turhautumista. 

- lapsena on äärimmäisen tärkeää saada vapaasti vaellella ympäristössä. Tämä auttaa kehittämään tilallista hahmotuskykyä, mutta se myös ohjelmoi ja rakentaa niitä aivojen neuroverkkoja, jotka osallistuvat muistin, ongelmanratkaisukyvyn ja itsetunnon kehittymiseen. Kun lapsi ratkoo tilallisia ongelmia eli koittaa omin päin tai lapsiporukassa löytää parhaita reittejä, salaisia nurkkauksia, jännittäviä ihmeitä ja hyödyllisiä paikkoja, hän luo samalla perustuksia itseluottamukselle: minä pystyn, minä osaan, minä kykenen. Tämä tutkitusti vähentää keskittymishäiriöden ja ahdistuneisuuden kehittymistä/kokemuksia.  

- lapsen luonnollinen tapa oppia on vapaan leikin kautta ja leikki, vaeltelu, tutkailu, seikkailu sekä vanhempien lasten ja aikuisten tekemisten matkiminen olivatkin ainoat tavat lapsille oppia asioita ennen järjestäytyneen koululaitoksen syntyä parisataa vuotta sitten (joka Euroopassa alunperin luotiin armeijan tarpeisiin eli ryhmäkurin ja tottelevaisuuden takaamiseksi, sittemmin siirtyi kirkon haltuun ja siitä lopulta julkishallinnolle). 

- kävely ja ylipäätään kehon käyttäminen ja liikkuminen pitävät kunnossa myös mielen. Motoristen liikeratojen ylläpito ja laajentaminen ruokkivat myös aikuisilla muistiin, ongelmanratkaisukykyyn ja itsetuntoon liittyviä neuroverkkoja, ja tutkitusti kävely auttaa puskemaan kauemmas tai ainakin lieventämään niin masennusta, dementiaa kuin Parkinsonin tautiakin. 

Luin mielenkiinnosta Maria Montessorin kirjoittaman kirjan 1900-luvun alusta (Montessori-pedagogiikan perustaja siis) ja siinä hän kuvailee, kuinka 1800-1900-lukujen taitteen kasvatus- ja opetusihanteisiin kuului lasten pakottaminen hiljaisiksi paikoilleen pulpettipenkkeihin, jotka oli naulattu kiinni lattiaan. Tavoitteena oli mahdollisimman liikkumaton, jäykkä, hiljainen, hyväryhtinen lapsi. Tätä Montessori kovin sanoin kritisoi ja olikin ensimmäisiä, jotka kannustivat vapaaseen leikkiin, liikuntaan, luonnonmukaisuuteen ja aikuisten toimien matkimisen kautta oppimiseen ulkoa pänttäyksen sijasta. 

Toki nykyään vapaa leikki ja liike ymmärretään laajasti tarpeellisiksi, silti täällä Perthissä tapaa yllättävän paljon hiljaisen, paikallaanistuvan lapsen ihannetta päiväkodeissa, kouluissa ja muiden vanhempien kasvatusmetodeissa. Toivottavasti N:n tuleva koulu - joka alkaa ensi vuonna! - on valveutuneempi. 

Itse 1980-luvun suomalaislasten tapaan elin "paleolapsuuden" eli sain liikkua hyvinkin vapaasti lähimaastossa, metsissä, rannoilla, hevostalleilla, jopa 10km säteellä alakouluikäisestä saakka. Kävelin, pyöräilin, uin, juoksin, kiipeilin, kaivelin, rakentelin. Luonnosta löytyi aina jotain uutta jännää touhuttavaa kavereiden kanssa. Nyt nelivuotissynttäreitään lähestyvää omaa lastani katsoessani ihmettelen, miten voin ikinä päästää hänestä samalla tavalla irti, ja kuitenkin pitäisi tavalla tai toisella, jotta hän saa kasvaa ja kehittyä rohkeaksi, itsenäiseksi, pystyväksi, liikunnalliseksi, terveesti. 

Nyt tavoitteenani on palauttaa paleolapsuus sekä itselleni että perheelleni. Miten saisimme liikuttua enemmän luonnossa, maastossa, seikkaillen, kehoa ja mieltä vapaasti ja monipuolisesti käyttäen; sen sijaan, että jumitamme paikallaan erinäisissä kulkuvälineissä, sisätiloissa, ruutujen ääressä? Edeltävä kun tutkitusti tukee mielen ja kehon hyvinvointia, jälkimmäinen puolestaan haittaa sitä. Ensimmäinen askel on tänään(kin) suuntaaminen Intian Valtameren rantamatalikkoon hiekka- ja vesileikkeihin työpäivän jälkeen ilta-aurinkoon. 

¤¤¤Miten elämäntaparemontti onnistui? Mielestäni hyvin, sillä painoa tippui 10kg (huom, tässä ei ole tarkoitus kritisoida kenenkään toisen kroppaa eikä ihannoida laihduttamista) ja päätavoitteeni eli energiatasojen nosto onnistui. Minimoin vehnän, sokerin ja maitotuotteet, jotka eivät minulle sovi, ja panostin liikuntaan, eli erittäin tavanomaisilla keinoilla olo koheni.

Parempaa, terveempää, vapaampaa ja liikkuvaisempaa vuotta 2023 toivottaen!

Sonic-siiliä ihailevaa lähes nelivuotiasta ei tarvitse hoputtaa juoksemaan, jalat vievät ihan itsestään.

Näissä maisemissa todentotta kelpaa liikkua, tosin vain aamuisin ja iltaisin, koska päivällä kärähtää +35-40-helteissä.

Terveisiin elämäntapoihin toki kuuluu myös gin-tonic tai viinilasi silloin tällöin, uutenavuotena rosmariinipuskassa nautittuna :D

Lähteet: 

Bond, Michael. Wayfinding (2020) - vaeltelun ja navigointitaitojen tärkeys psyykelle

Gabor, Mate. When the Body Says No (2021) - keho varastoi traumoja, mikä voi laukaista sairauksia

Gabor, Mate. Scattered Minds (2019) - keskittymishäiriöiden stressiperäisistä syistä

Gray, Peter. Free to Learn (2015) - vapaan leikin merkitys oppimiselle

Hari, Johann. Stolen Focus (2022) - sosiaalisen median tahallinen koukuttavuus

Odell, Jenny. How to Do Nothing (2019) - vapaa-ajan ja vapauden merkitys luovuudelle

Solms, Mark. The Hidden Spring (2021) - foraging-keräilymoodi aivojen perusasetuksena

Tallis, Frank. The Act of Living (2021) - tarinallisuuden merkitys identiteetin muodostumiselle

Walker, Peter. The Miracle Pill (2021) - kävely psyykis-fyysisenä sairauksien torjuntakeinona

Joulukirkko Tongan malliin

Kävin pitkästä aikaa, varmaan vuosikymmenen tauon jälkeen, joulukirkossa. Tosin en tiennyt meneväni joulukirkkoon, luulin osallistuvani joululaulutapahtumaan. Semanttinen ero ehkä, mutta Suomessa olin tottunut siihen, että kirkoissa järjestetään erikseen kauneimmat joululaulut, ja sitten varsinainen joulukirkko jumalanpalveluksineen. En ole kirkon jäsen, mutta mielestäni kirkoissa usein on kaunis, harras tunnelma ja joulun tienoilla etenkin tulee jonkinlainen tarve pohtia syntyjä syviä ja arkea syvempiä mietteitä. 

Matkasin keskustaan erääseen United Church-kirkkoon eli protestanttis-ekumeeniseen kirkkoon. Googlesta opin, että United Church tai Yhdistynyt/Yhdistävä kirkko on metodistitaustainen, mutta tunnustaa ja hyväksyy kaikki protestanttiset suunnat (käsittääkseni). Riittävän lähellä evlut-kasvuympäristöäni siis. 

Heti kärkeen tajusin erheeni, koska naispappi, joka toimi myös seremoniamestarina, ilmoitti tilaisuuteen kuuluvan myös roolileikkiä tai oikeastaan interaktiivista improteatteria. Oujee, näitähän suomalainen tyypillisesti rakastaa. Päätin kuitenkin pysyä penkissä (toistaiseksi), koska käsiohjelmassa oli niitä kaipaamiani joululauluja ja -hymnejä. 

Suoraan sanoen koko tilaisuus oli kotikutoisella ja hurmaavan absurdilla tavalla kaoottinen. Kirkossa oli monta vakiokävijäryhmää, mukaanlukien tongalaiset, fijiläiset, sierra leonelaiset, karenit (Myanmarin, Vietnamin ja Thaimaan alueilla asuva sino-tiibetiläinen kielivähemmistö) ja olikohan myös muita Tyynenmeren saarelaisia. Muutamia valkoisiakin naamoja oli lisäkseni, hyvin eklektinen ja ekumeeninen porukka siis. Tilaisuutta veti kaksi pappia, angloaussi mies ja tongalainen nainen. Jokainen vakioryhmä esitti kuorolaulua, mutta ensimmäinen kuoro eli fijiläiset olivat myöhässä liikennruuhkan vuoksi, ja tämä sotki pappien pasmat. He kuitenkin yrittivät lennosta edetä ohjelman kanssa niin, että mennään seuraavaan ohjelmanumeroon eli pianosooloon. Sooloilija pisti parastaan, mutta mahdollisesti esitysten vuorojen vaihtumisen vuoksi hermoili ja hieman sotkeutui nuoteissaan. No, ei se haittaa. 

Osa käsiohjelman esityksistä oli sooloinstrumenttiesityksiä, osa kuoroesityksiä, osa luettuja tarinoita, osa taustamusiikin kanssa katsottavia kuva-teksti-diaesityksiä. Ja välillä lauloimme kaikki. 

Yllättäin liikutuin niin paljon yhteislaulun alkaessa, etten saanut nuottiakaan suusta ensimmäisen virren aikana. Kirkko, kynttilät, laulu, hartaus ja ihmisjoukko toivat mieleen viimeisen kerran, kun osallistuin äitini kanssa kauneimpiin joululauluihin Suomessa; tilaisuus, joihin hän ei enää (ainakaan toistaiseksi) terveydentilansa vuoksi pääse. Vaikka en ole eilisen teeren tyttö, jotenkin tänä jouluna "lapsuuden loppu" on iskenyt tajuntaan rajuimmin, eli asiat, jotka olivat lapsena ja nuorena, myös nuorena aikuisena, tavallisia ja normaaleja, eivät enää voi toteutua, kuten luminen mummolajoulu suvun kesken, tai juurikin ne kauneimmat joululaulut perinteenä äidin kanssa. Koti-ikävä ja ihmisten ikävä pyyhki ylitseni vahvemmin kuin odotinkaan, vaikka en yleisesti ottaen kaipaile Suomeen - jouluisin tosin aina. 

Eli tavallaan tilaisuuden hassuhko takkuilu auttoi, koska se veti murheen alhosta takaisin tarkkailijaksi. Kuorolaiset eivät läheskään aina tienneet, minne ja milloin mennä, ja papit myös putosivat itse kärryiltä ohjelman kulusta ja joko hyppivät yli tai yrittivät toistaa jo tapahtunutta. Sitten päästiin improteatteriin. 

Sen sijaan, että impro eli jouluseiminäytelmä olisi vain aloitettu esiintyjien valinnan jälkeen, valinta venyi/venytettiin monenmonen esityksen yli. Eli ensin valittiin Maria ja Joosef, sitten kuorolaulua. Sen jälkeen enkeleitä, kuorolaulua. Sitten viisaat tietäjät, kuorolaulua. Sitten seimitallin eläimet eli kaikki yleisön lapset, kuorolaulua. Esiintyjät vain istuivat ja odottivat kirkon etualalla jokaisen esityksen ajan, mikä omakohtaisesti olisi ollut aika vaivaannuttavaa, vaikka alkuun ajattelinkin, että kai nyt yhden enkelin tai aasin roolin vetää jos pakko on. 

Seiminäytelmästä oli kehitetty tongalainen versio (tongalainen naispappi ilmaisi näin) eli loogisesti Joosefin alkuperäkaupungissa Betlehemissä olisi hänellä ollut sukulaisia paljonkin, joten myös seimen ääreen tarvittiin paljon extended family eli tädit, sedät, serkut, isovanhemmat jne. Näytelmän valmistelu oli tahallisesti humoristista eli tarkoitus ei ollut kirjoittaa Raamattua uusiksi. Puolet tongalaisista imuroitiin näytelmään kuka mitäkin sukulaista esittämään. 

Kun nämäkään eivät näytelmän kaikkia hahmoja täyttäneet eli vielä tarvittiin yleisesti ystäviä ja kylänmiehiä, ja papit alkoivat haalia osallistujia myös kirkon takapenkeiltä, kaappasin ruokakassini ja pakenin hiljaisuudessa. Tässä vaiheessa oltiin nimittäin edetty vasta kolmasosa käsiohjelmasta ja aikaa oli kulunut lähemmäs puolitoista tuntia. Järkeilin, että tulen nakittamaan seimitallin naapuri-ohikulkijana numero 9 aika kauan, jos en ota hatkoja. Harmi tavallaan, koska sitä varsinaista yhteislaulua ei ollut juuri lainkaan eli Christmas carols tässä yhteydessä tarkoitti kuoroesityksiä - moniakaan kappaleita en tunnistanut kulttuurierojen vuoksi. 

Perthissä on myös suomalainen kirkko, joka järjestää kauneimmat joululaulut, mutten itse silloin päässyt. Harkitsin myös pohjoismaista jumalanpalvelusta, mutta toisaalta oli kiinnostavaa ja hauskaa kokea jotain hyvin erilaista. Minua ylipäätään kiehtoo Australiassa se, miten monet eri kansat, kulttuurit ja kieliryhmät elävät (pääsääntöisesti) sulassa sovussa rinta rinnan. Se tunne ja tunnelma kiteytyivät tässä tilaisuudessa. 

Vaikka olen tavallaan sopeutunut hyvin Australiaan ja viihdymme täällä elintavan ja elintason sekä ilmaston vuoksi, en ehkä koskaan pysty tuntemaan tätä mannerta kokonaan kodiksi luonnonolojen erilaisuuden vuoksi. Juurikin jouluisin minulle iskee kova kaipuu jonnekin lumisiin kaamosmaisemiin, nimenomaan siihen talviunitunnelmaan, jota kaamos aiheuttaa: rauhoittumiseen, hiljentymiseen, hämäränhyssyyn. Vaikka Suomessa asuessa juurikin talvi/räntä/pimeys kypsyttivät joka vuosi. Luonto on kaikkineen niin erilaista täällä Perthin seudulla - kuivaa aavikonlaitaa, rannan hiekkadyynejä, kahisevalehtisiä oliivinvihreitä eukalyptuspuita - etttä suomalaista kuusimetsää tai keväänvihreää tuomilehtoa kaipaava sieluni tuskin koskaan täysin juurtuu; mikä onkin maahan/maastamuuttajille yleistä. 

Olen nyttemmin alkanut enemmän miettiä, millainen shokki, järkytys ja murhe se aikoinaan oli - ja edelleen syvästi ja kipeästi on - Aboriginaaleille, kun heidän maansa otettiin. Aboriginaaleilla on erityisen vahva side kotipaikkaan, sillä luonto ja ympäristö nähdään heimolle tärkeiden henkien ja esi-isien asuinsijana sekä luojaolentojen toimien ilmaisuna.  

Valkoisten silmissä täällä riitti lääniä, joten mikseivät vain lähde muualle, jos valkonaamat "tarvitsevat" jonkun tiluksen maanviljelyyn, asuttamiseen, kaivoksille jne. Aboriginaalikulttuurin mukaan kukin on turvallisesti tervetullut vain omalle eli sukunsa ja heimonsa maalle ja muualle mennäkseen tarvitsee sen alueen jäsenen suorittaman tervetulotoivotuksen eli hengille ja esi-isille osoitetun ilmoituksen. Näin tulokas pystyy liikkumaan uudella alueella turvallisesti eikä joudu henkien kanssa ongelmiin. Näin ollen Aboriginaalit eivät pystyneet vain väistämään tieltä, väärälle seudulle ja väärien henkien alle joutumisen pelossa, toisaalta oliko sekään enemmän oikein, että yhden ryhmän joutuessa väistymään myös toinen joutui alta pois tai ainakin jakamaan niukkoja resursseja entisestään. 

Luonnollisesti Australian karulla mantereella on ollut turvallisinta liikkua tuttuja reittejä, koska aavikolla selviytyminen on todella haastavaa ja Aboriginaalit seurasivatkin songlines eli laululinjoja, jotka periytyvät Uniajalta eli myyttiseltä maailman luomisen ajalta (joka tosin on ajan ja paikan ulkopuolella eli jatkuu edelleen käsittääkseni):

Wikipedian mukaan "asiantunteva henkilö pystyi navigoimaan maastossa toistamalla laulun sanoja, jotka kuvailevat maamerkkejä, veden lähteitä ja muita luonnonilmiöitä. Usein Uniajan luojaolentojen liikkeiden ja tekojen merkkien ajatellaan näkyvän maastossa, vaikkapa hiekkakuoppina, jotka ovat luojaolentojen jalanjälkiä".  

Valkoaussit ovat nykyään alkaneet ymmärtää maan, luonnon, ympäristön ja aboriginaalien välisen kytköksen paremmin ja ainakin valtio/virastotasolla sitä yritetään jollain tasolla paikata ja tukea, tosin usein byrokraattisen tehottomasti. Kuitenkin viralliseenkin kielenkäyttöön on ilmestynyt ilmaisuja kuten "on country" ja "speak language" eli olla oman sukunsa ja heimonsa maalla ja puhua alkuperäiskieltään, ja että näihin on ihmisillä ainakin periaatteellinen oikeus, vaikka ei läheskään aina lakitekninen (esim kaivosyhtiöt voivat ostaa maata valtiolta, vaikka se olisikin Aboriginaalien perinneseutua). Huom, aboriginaaliheimoja on ainakin 250 ja kieliä 150, eli ei ole vain yhtä aboriginaalimaata, -kulttuuria, tai -kieltä.

No, tarina polveili nyt kauas tongalaisesta joulukirkosta, palataanpa joulukuviin ja -tunnelmiin. Hyvää joulunodotusta kaikille!

Kirkossa ennenkuin tilaisuuden kulku selvisi minulle.

Täällä tykätään huumorikoristeista, mm. juoma-aiheisista.

Aussiseppeleitä banksian ja eukalyptuksen kukin.

Jouluöverit on parempi kuin vajarit. Perthin naapurikaupungissa Mandurahissa jouluvaloristeilyltä kuvattua.

Jouluostoksilla.

Kuka apua antaa ja saa

Aloitan nyt postauksen sanoilla, joilla ei peruskoulun muinoisen äidinkielenopettajani mukaan saisi koskaan aloittaa mitään tekstejä. Äikkämaikka aina painotti, ettei tylsempää avausta olekaan, kuin "viime aikoina on puhuttu", "viime aikona on ollut esillä" jne. No, tästä huolimatta. 

Viime aikoina olen pohtinut paljon avunantoa ja avunsaamista. Asia on ajankohtainen sekä itselle, että laajemmin lähipiirissäni. Useammilla Suomen-sukulaisillani on elämäntilanne, jossa mielestäni tarvittaisiin paljon enemmän (ulkopuolista) apua kuin saatavilla on. Sitä ei kuitenkaan syystä tai toisesta ole otettavissa. Milloin esim. omaishoitajuuden ehdot sanelevat, ettei omaishoidon palkkion lisäksi voi saada käytännön kotiapua kunnalta, tai syrjäseuduille ei ole lainkaan kotihoitoon tai kodin hoitoon liittyvää apua saatavilla. Ideoin täältä käsin vaihtoehtoja, mutta ne on yleensä vaikeaa tai kallista tai muuten ongelmallista panna täytäntöön. 

Omassa elämässä, lapsiperhearjessa, avuntarve on toisenlaista, kuitenkin jatkuvaa. Vaikka meitä on kaksi vanhempaa yhtä lasta kohden, ei työssäkäynnistä tai arjessa latautumisesta tule oikein mitään, jos ei ole lisäkäsipareja. Olemme onneksi löytäneet kolmannella yrittämällä mukavan päiväkodin, jonne lapsi menee mielellään, ja lähiömme kirjaston ja liikuntahallin lapsiparkit ovat myös kovassa käytössä - lapsen omasta pyynnöstä, koska niissä on paljon vapaata leikkitilaa ja hauskaa tekemistä. Lisäksi olen kohtuullisen sinnikkäällä verkostoitumisella löytänyt naapurustostamme kolme muuta lapsiperhettä, joiden kanssa meillä on YYA-sopimus. Kun E sairasti pahaa koronaa minun Suomen-reissuni aikana, yksi perheistä hoiti hänelle flunssalääkkeitä ja ruokaa. Kun minua haastateltiin radioon lyhyellä varoitusajalla, teemana suomalaisuus, yksi perheistä otti N:n huomaansa puoleksi tunniksi, jotta sain vastailla kysymyksiin taustahälyttä. Ja vastaavasti jelpimme itse aina tarvittaessa. 

Muttamutta. Miten onkin suomalaisen kulttuuriseen DNA:han iskostettu ajatus, että apua on jotenkin noloa tai väärin tai vaivaannuttavaa pyytää? Silloin, kun olisin itse tarvinnut apua ihan eniten eli N:n pikkuvauva-aikaan, kun tämä heräsi 6-8 kertaa yössä, en sitä saanut mistään kysyttyä, en edes parhailta ystäviltäni. Jotenkin tuntui, että en kehtaa keltään pyytää mitään ekstraa, kun kaikilla on omatkin elämänsä. Toisaalta, univajeisessa hormonimyrskyssä myös tuntui mahdottomalta olla imeväisestä erossa, eli vaikka parin tunnin lapsenvahti säännöllisesti olisi ollut todella fiksua - E:n osallistumisen lisäksi tietenkin - en vaan saanut sitä aikaan. Rutkasti apua saimme - ts oman lähisuvun piiristä - vasta palattuamme Eurooppaan N:n ollessa 9kk. Sinne sitten jäimmekin koronajumiin vuodeksi, eli muutaman kuukauden sukulointi Suomessa ja Ranskassa venyi käytännön pakosta. Mikä jälkikäteen ajatellen oli tosi hyvä juttu, perhesiteiden kannalta. 

Jos meille joskus vielä toinen lapsi syntyy, niin ainakin olen nyt paremmin varautunut siihen, mistä ja miten apua hankitaan. Esimerkiksi nuo liikuntahallin ja kirjaston lapsiparkit ottavat hoiviinsa jopa 8-viikkoisia vauvoja, jotta univajeäiti (tai isä) saa hengähtää rauhassa kahvikupin ääressä. Ja niissä on aina samat tutut, kiltit ja kivat hoitajat. Kannatan, aplodit!

Avuntarve ja -anto mietitytti sikälikin, kun männäviikolla ilmoitin N:n esi-esikouluun eli peruskoulun kindyyn. Hän voisi aloittaa helmikuussa 2023, mutta ensi vuoden työmatkojeni vuoksi siirsimme aloitusta syyskuulle 2023. Nimi piti kuitenkin laittaa jonotuslistalle jo nyt. 

Ilmoittautumislomakkeessa kysyttiin mielestäni melko tunkeilevia ja epärelevantteja kysymyksiä, kuten: mikä on vanhempien korkein koulutustaso, ammatti ja ammattiluokka (ylempi johto, keskijohto, ammattikoulutaso, jotain muuta?). Tavallaan tajuan, että koulun täytyy hieman kartoittaa oppilaiden sosioekonomista taustaa, jotta tiedetään esimerkiksi tukiopetuksen ja tukipalvelujen tarve. Mutta suomalaiselle kalskahtaa todella pahasti korvaan tämä kastijärjestelmän oletus, että ns. matalasti koulutettujen lapset tuottanevat ongelmia. Tosin E:llä oli asiasta ihan eri tulkinta. Hänen mielestään koulu kysyy vanhempien yhteiskuntaluokkaa siksi, että osaa varautua vanhempien taholta tulevaan pomotukseen ja mahdollisiin oikeusjuttuihin, joita hyväosaiset ja hyvätuloiset herkemmin nostavat. Mielenkiintoinen tulkintaero.

Lomakkeessa kaikkein pysäyttävin oli ruksi, joka piti laittaa kohtaan "onko oppilaalla ambulanssivakuutus ja saako tarvittaessa kutsua ambulanssin". Australiassa ambulanssi on maksullinen yksityispalvelu lähes kaikissa osavaltioissa. Täällä Länsi-Australiassa ambulanssin kutsuminen tuottaa tonnin laskun potilaalle, ellei ole ambulanssivakuutusta. Meillä tämä on, on ollut alusta saakka. Jäin miettimään, että mitäs niiden oppilaiden kohdalla, joilla ei sitä ole? Eikö ambulanssia kutsuta? Jätetään opettajien ensiaputaitojen varaan? Tai odotetaan, että vanhempi hakee ja kiidättää ensiapuun? Australia ei ehkä ole USA:n tasolla yhteiskunnallisessa eriarvoisuudessa, mutta tällaisissa tilanteissa ei kyllä kauaskaan jäädä. 

Itselleni ambulanssivakuutusasia tuli hyvinkin ajankohtaiseksi jokunen viikko sitten. 

Olin palaamassa lounastauolla autolle, hieman syrjäiselle lähiökadulle, kun yhtäkkiä huomasin tien vieressä korkealla puskapenkereellä miehen makaamassa naamallaan maassa. Mies oli puolipukeissa, jalassaan vain housut, kengätkin irrallaan pusikossa. Hetken rekisteröin, mitä katson, ja tajutessani, että kyseessä ei ole ns normisammunut (Perthissä näkee harmillisen usein kodittomia tai alkon/aineiden vaikutuksen alaisia nukkumassa puistoissa), soitin välittömästi hätäkeskukseen. Yritin samalla huudella miehelle ja näin herätellä tätä. Hätäkeskuspäivystäjä käski tutkia miehen elonmerkit ja kääntää tämän selälleen. Mies oli kuitenkin liian painava ja jäykkä, eli en saanut häntä puskettua edes kyljelleen. Hänen kasvonsa olivat painuneet hiekkaan eikä hän taatusti ollut saanut hengitettyä hetkeen. Aloin hieman panikoitua, mutta onneksi juuri silloin ohi käveli muita ihmisiä, jotka huusin apuun. Kun saimme potilaan yhteistuumin puskettua selälleen, näimme tämän kasvoista - ja jäykistä raajoista - että peli on 99.5% varmuudella menetetty. Mitään elonmerkkejä ei ollut. 

Päivystäjä käski meitä hakemaan lähimmän defibrillaattorin (sydäniskurin). Mistä, miten, ajotien varrella, pusikon ympäröimänä? Yksi ohikulkijoista keksi, että hän voi juosta hakemaan sen muutaman sadan metrin päästä liikuntahallilta. Ennenkuin hän ehti lähteä, ambulanssi kuitenkin kurvasi paikalle, ja luovutimme tilanteen ensihoitajille. He aloittivat välittömästi paineluelvytyksen ja sydäniskurin käytön. On kuitenkin vaikea uskoa, että noin pahasta jamasta potilas vielä saataisiin elävien kirjoihin - tosin en ole lääketieteen ammattilainen. Kuulemma ensihoitajat kuitenkin aina yrittävät elvytystä vähintään 20 minuuttia, jos yhtään toivonkipinää on. 

Järkytykseni tapahtuneesta oli aluksi aikamoinen, mutta E:n ja lähiystävien sekä oman lapsuudenperheen kanssa debriiffaus onneksi purki tilanteen sydämeltä. 

[Juuri tätä kirjoittaessani tuli soitto poliisilta, joka tutkii kyseistä kuolemantapahtumaa, eli mies oli menehtynyt].

Minulle selvisi jälkikäteen, että joissain Australian osavaltioissa ambulanssilasku karhutaan soittajalta, jos sitä ei saada perittyä potilaalta. 

Ilmeisesti näin ei tehdä Länsi-Australiassa ja meillä on se mainittu ambulanssivakuutus, joten olisin varautunut, jos näin kävisi. Mutta. Miten ihmeessä voi olla fiksua yhteiskunnallisessa mielessä sälyttää vastuu tuntemattoman hoidosta toiselle tuntemattomalle, sen sijaan, että se katettaisiin verovaroin?? Kun pysäytin ohikulkijat auttamaan, eräs heistä sanoi minulle ambulanssin saavuttua: "teit oikein, moni olisi vain kävellyt ohi". Siis häh? Moni olisi kävellyt ohi, kun joku makaa henkitoreissaan? Tottakai tätä tapahtuu kaikkialla, pulassa olevia ei auteta. Tuntuu kuitenkin aika karmealta sellainen politiikka, jossa ei edes yritetä rohkaista auttamaan, vaan ambulanssiin suhtaudutaan varakkaampien ylellisyytenä, ei kaikille ihmisarvoisesti kuuluvana perusoikeutena. 

Jos ulkomaille muutto on jotain perustavanlaatuista opettanut ihmisyydestä, se on juurikin avunpyynnön, avunsaannin ja  avunannon voima. En ja emme ole täällä voineet nojautua perinteisimpään turvaverkkoon, eli lapsuudenperheeseen, lähisukuun tai vuosikymmenten takaisiin ystäviin. Siksi apua on osattava ja uskallettava pyytää kaikkeen ja kaikkialta silloin, kun sitä tarvitsee. 

En missään nimessä kannata sellaista kansalaisyhteiskuntaa, jota esim Suomen oikeisto taannoin lukkarinrakkaudella ajoi, eli että naapurusto, suku tai kolmas sektori ottaisivat hoitoonsa monet sellaiset tehtävät, jotka nyt kuuluvat julkissektorille (esim. jotkut lasten ja vanhusten hoito- ja hoivapalvelut). Mutta ehkä Suomessakin olisi enemmän tilausta ja tilaa sille, että ystävät, tuttavat ja naapurit auttavat toinen toisiaan. Tietenkin tämä riippuu ihmisestä, ja monilla varmasti on hyvinkin kattavia apuverkostoja. Toisilla ei sitten ollenkaan, ja yksinäisyys niittää ihmiselämiä masennuksen ja lyhentyneen elinajan kautta. 

Teemaan sopivasti, kuitenkin mukavan iloisesti, pääsin viikonloppuna viettämään Suomi-tyttöjen pikkujouluja, nekin omanlaistaan YYA-verkostoa. Tästä yli vuosikymmenen kasassa olleesta seurueesta löytyy yleensä aina leikkiseuraa lapsille, vertaistukea äidille/vanhemmille, sekä yleistä kaveruutta ja tarinaniskentää. Muutamia on lähtenyt, uusia tullut tilalle, Suomi-kylä tavallaan. Mielestäni oman kylänsä tarvitsee ja ansaitsee jokainen. 

Jos elämä tuntuu usein näin hektiseltä, on hyvä pysähtyä ja pyytää apua. Seinämaalaus erään kahvilan seinässä Perthissä.