Synttärit - mihin järjestäjäkategoriaan kuulut?

N täyttää pian jo neljä vuotta, eli juhlien järjestäminen häämöttää. Muttamutta. Minun ja E:n käsitykset juhlista poikkeavat aika lailla.

Olemme ensimmäistä kertaa vaiheessa, jossa ”kuuluisi” kutsua lapsen päiväkotikavereita, mutta mieluiten kutsuisin vain omia kavereitamme lapsineen. Visioin mielessäni kohtuullisen pienet synttärit, joissa ehdin rattoisasti jutella kaikkien aikuisten kanssa, eivätkä lapset kilju tai riehu liikaa (just!). E puolestaan aina juhlien lähestyessä ehdottaa vieraiksi aivan jokaikistä tuntemaansa ihmistä, tyyliin kaikkien ex-työpaikkojen kollegat sekä kaverinkaverit – mitä enemmän populaa, sitä hauskempaa, hänen mielestään. Joihinkin juhliin tällainen eklektinen meno sopiikin, esimerkiksi tupareihin, mutta minun mielestäni ei lapsen synttäreille... tuntuisi oudolta kutsua ihmisiä, joilla ei ole mitään tunne- tai edes tuttuussidettä lapseemme.

Emme suinkaan ole ainoat toisistaan eriävien juhlamietteidemme kanssa, nyky-Australia kun on tunnetusti kulttuurien sulatusuuni. Laatimallani testillä voit kätevästi paikantaa, oletko suomalainen, (länsi-)aussi, ranskalainen vaiko kaakkoisaasialainen*, kun lasten synttärikutsuista puhutaan. Huom, sisältää karikatyyreja/stereotypioita perustuen pieneen otantaan, eli ei tieteellisiin tarkoituksiin, heh!

*tässä yhteydessä Vietnam, Malesia, Singapore, Hong Kong tai Filippiinit

1.       On aika järjestää lapselle synttärit. Keitä kutsut kesteille?

A)      Häh, lapsen kaverit tietenkin. Eli puolisen tusinaa lasta naapurustosta, vanhempien kaveripiiristä, päiväkodista tai koulusta. Kutsun saavat vain ne, joiden kanssa lapsi enimmäkseen leikkii ja joiden vanhemmatkin tunnet. Jos sukulaisiakin kutsutaan, on ehkä järkevintä järjestää kahdet kemut, eli kaverisynttärit lapselle ja kahvikutsut aikuisille.

B)      Omat sukulaiset sekä 10-15 kaveria samasta päiväkodista tai koulusta, riippumatta siitä, oletko tavannut vanhempia. Kouluikäisen lapsen tapauksessa on varminta kutsua koko luokka, tai ainakin kaikki luokan tytöt tai pojat, riippuen siitä, onko oma lapsi tyttö vai poika.

C)      Omat sukulaiset, lapsen kaverit, naapurit ja ehkä työkaveritkin, riippumatta siitä, onko naapureilla ja työkavereilla lapsia. Aikuiset seurustelevat keskenään mielellään hälystä riippumatta.

D)      Aivan kaikki.

2.       Kuka hoitaa tarjoilut?

A)      Vanhemmat. Jompikumpi vanhempi (yleensä äiti...) leipoo itse monenmoista suolaista ja makeaa tarjottavaa, sekä tekee synttärikakun, taitotasosta riippumatta. Kaupasta voi ostaa ehkä sipsejä tai karkkeja, mutta hillityssä mitassa.

B)      Vanhemmat, mutta on täysin ok ostaa suurin osa tarjoiluista, etenkin jos ne voi tilata joltakulta tutulta leipurilta. Jokaisen lähipiirissähän on ainakin yksi catering-yrittäjä tai koti-kuppikakku-taiteilija.

C)      Vanhemmat ja isovanhemmat hoitavat perusjutut eli naposteltavaa ja synttärikakun, mutta jokainen vieras tuo myös mukanaan jotain yhteiseen pöytään, vähintään viinipullon – eihän nyt nelivuotiaan synttäreistä mitään tule, jos ei aikuisille ole lasillista tarjota!

D)      Vanhemmat, isovanhemmat ja vanhempien sisarukset eli lapsen tädit, sedät ja enot vaimoineen. Tarjoiluja pakerretaan ainakin pari vuorokautta ennakkoon yötä päivää. 

3.       Mitä juhlissa tarjoillaan?

A)      Kahvia. Ai lapsille? Mehua tai limpparia, nykyään mielellään jotain astetta terveellisempää tai ainakin vähäsokerista (muttei keinomakeutettua). Pöytään täytyy löytyä ainakin tusina erilaista suolaista sekä makeaa tarjottavaa: jos oikein on inspis iskenyt, tarjottimella on voileipäkakku sekä mansikka- tai lakkatäytekakku kermavaahdolla.

B)      Olutta ja siideriä. Entäs lapsille? Vihannes- ja hedelmätikkulautanen, jolla kuuluu olla kurkkua, kirsikkatomaattia, selleriä, omenaa, appelsiinilohkoja, rypäleitä, mansikoita ja pensasmustikoita, ehkä myös vesi- ja hunajamelonia. Lisäksi voi olla juustolautanen ja erilaisia voileipäkeksejä, sipsejä ja muita naksuja. Kuorrutettuja kuppikakkuja täytyy olla, sekä upeasti koristeltu korkeankeikkuva täytekakku, jonka on tehnyt kondiittori (tai ainakin catering-urasta haaveileva sukulainen).

C)      Viiniä. Jaa lapsille vai? Kaikenlaista pientä naposteltavaa, enimmäkseen sipsejä, naksuja, keksejä, pasteijoita, hedelmälohkoja ja rypäleitä sekä juustolautanen. Aikuisille on erilaisia salaatteja, esimerkiksi vihersalaatti, pähkinä-granaattiomenasalaatti ja couscous-salaatti. Synttärikakku voi olla vaikkapa juustokakku tai jäätelökakku riippuen siitä, mistä päivänsankari pitää.

D)      Maustettua kuplavettä, aikuisille ja lapsille. Ruokakattaus sisältää ainakin kolme erilaista nuudeliruokaa, kolme erilaista riisiruokaa, ja padalliset kutakin: hapanimelää porsasta, kanaa ja nautaa, sekä erilaisia kokattuja kasviksia. Ruokaa jää vähintään puolet yli. Makeat tarjoilut voivat sisältää esimerkiksi trooppisia hedelmiä sekä erilaisia makeita riisijauhopalleroita. Synttärikakku on tilattu hyvissä ajoin ennakkoon ja kustomoitu juuri näihin juhliin.

4.       Mitä juhlissa tapahtuu ja tehdään?

A)      Osallistuvien lasten vanhemmat käyvät tuomassa lapsensa päivänsankarin luo ja lähtevät itse kotiin, tullakseen hakemaan mukelot sovittuun päättymisaikaan. Sukulaiset saattavat kahvitella keittiön pöydän ääressä, kun lapset leikkivät olohuoneessa. Lapsille voi olla jokin ohjattu aktiviteetti, kuten onginta tai aasinhännänkiinnitys. Juhlat alkavat ruokailulla ja synttärikakun syönnillä. Päivänsankari avaa lahjat välittömästi ne saatuaan, tai viimeistään onnittelulaulun ja kakunsyönnin jälkeen. Pikkujuhlijat on puettu astetta siistimmin, muttei hienoimpiinsa.

B)      Vieraat saapuvat puistoon, jossa juhlat pidetään. Kaikilla on päällä perusarkivaatteet tai rantakamat. Lapset rynnistävät leikkitelineisiin tunniksi, vanhemmat hakevat juomaa jäillä täytetystä valtavasta kylmälaukusta ja muodostavat jutustelupiirejä. Vaihtoehtoisesti juhlat ovat sisäleikkipaikassa, jossa lastenohjaaja hoitaa synttärien kulun. Vanhemmat odottavat uskollisesti paikan päällä, kukaan ei lähde kotiin väliajaksi. Tunnin leikin jälkeen käydään tarjoilujen kimppuun, keräännytään laulamaan onnittelulaulu, ja kahden tunnin kuluttua suurin osa vieraista lähtee kotiin. Lahjat kerätään erilliselle lahjapöydälle: ne ehkä avataan aivan lopuksi tai viedään kotiin paketoituina.

C)      Vieraat saapuvat päivänsankarin kotiin tipoittain, jotkut juhlien alkamisaikaan, jotkut puoli tuntia, tuntia tai kahta myöhemmin. Juhlathan kestävät joka tapauksessa koko iltapäivän ja illan, ja siellä piipahdetaan tai viivytään kunkin mieltymysten mukaan. Kaikki ovat pukeutuneet huolettoman tyylikkäästi. Lapset leikkivät talon joka huoneessa sekä pihalla, kenenkään erikseen vahtimatta, aikusten jaloissa enemmän tai vähemmän vahingotta. Välillä joku nostaa vauvan pois trampoliinista tai taaperon pois tiilikasasta, vaikkei tiedä, kenen lapsi on kyseessä. Buffetista napostellaan pitkin iltapäivää ja viini virtaa, kenenkään kuitenkaan humaltumatta. Onnittelulaulu ja synttärikakku hoidetaan extempore jossain kohti iltaa, ja juhlat jatkuvat iltapimeälle. Kukaan ei muista lahjoja, koska on niin paljon puhuttavaa.   

D)      Vieraat saapuvat jotakuinkin sovittuun aikaan päivänsankarin kotiin, puistoon tai vuokratilaan, esimerkiksi kerrostalon sisäpiha-kerhotilaan. Sinne on jo valmiiksi ladottu valtava vuori ruokaa, katso kohta 3. Lapsen mummo häärii tiiviisti ruokien ympärillä, nykii päivänsankarin tyylikästä prinsessamekkoa tai solmiopukua paremmin istuvaksi ja toruu lasta joka kerta, kun pukuun uhkaa tulla tahra. Tilaan on tuotu leluja ja rutkasti ilmapalloja, joiden kimpussa lapset pörräävät, jotakuinkin riidatta. Osallistujina ovat kokonaiset perheet, ml. päivänsankarin kavereiden isot ja pienet sisarukset. Aikuiset seurustelevat keskenään, lapset ryntäilevät eestaas, päivänsankarin mummo tuputtaa ruokaa kaikille ja juhlakalun vanhemmat stressaavat, loppuvatko ruoka, juoma, lautasliinat tai ilmapallot kesken. Parin tunnin päästä lauletaan onnittelulaulu ja leikataan kakku, mutta juhlien on tarkoitus jatkua ainakin toinen mokoma. Vieraita on niin paljon, että on mahdotonta tutustua kaikkiin. Lahjat avataan vasta kaikkien lähdettyä. 

Mitä ostat lahjaksi?

A)      Jotain monipuolisen käytännöllistä ja hillityn väristä, kuten rakentelu- tai askartelusetin. Tuotteen täytyy olla sertifioidusti myrkytön ja mahdollisimman ympäristöystävällinen. Myös kirjat ja vaatteet ovat oivia lahjoja, vaikkei päivänsankari itse niitä suuresti toivoisi. Niistä on hyötyä kuitenkin pitkällä aikavälillä!

B)      Mitä päivänsankari toivoo, olipa se sitten kasa muovikrääsää tai yhden käyttökerran kestävä hilavitkutin. Juhlat ovat päivänsankarin hieno hetki, eli tämän tulee saada, mitä haluaa.

C)      Jotain harkittua ja verrattain arvokasta. Lahjan hankinta on tärkeä asia, jossa tulee osoittaa arvostusta saajaa kohtaan kuluttamalla puolet enemmän rahaa kuin odotetaan.

D)      Jotain hauskaa, suurta, värikästä, ääntäpitävää ja lasta viihdyttävää. Disney-tuotteet ja erilaiset musiikkia soittavat lelut tai musiikki-instrumentit ovat erityisen kuumaa kamaa.

Tulokset

Eniten A-vastauksia. Olet pesukestävä suomalainen, ulkomaillakin. Elät uudelleen oman lapsuutesi normeja ja purnaat hiljaa mielessäsi siitä, miten synttäreistä on nykyään tehty liian isoja karnevaaleja. Et periaatteesta halua järjestää juhlia missään vuokratilassa, kuten sisäleikkipuistossa, koska se nostaisi rimaa seuraavalle vuodelle liikaa ja lopulta juhlien hinta ja stessitaso ylittäisivät kestokykysi. Kyllä minun aikanani riittivät pelkkä jäätelökakku ja tikkarit, jupijupi...

Eniten B-vastauksia. Sinussa on 99% aitoa wessiä eli länsiaustralialaista. Juhlien tulee olla lapsille hauskat, vaikka se tarkoittaisikin pientä ahdistusta vanhemmille rahankulutuksen ja takeltelevan sosialisoinnin muodossa – ethän tunne omista juhlavieraistasi montaakaan, mutta kun lapsi pyysi kutsumaan juuri tietyt päiväkoti- tai koulukaverit... Pääasia, että juomat eivät loppuneet kesken ja lapsi sai avata jättivuoren lahjoja, siitä jäi upeita muistoja ja valokuvia.

Eniten C-vastauksia. Oletko kenties syntynyt Loiren laaksossa? Sopisit Keski-Ranskaan kuin nenä naamaan. Mielestäsi juhlien kuuluu olla iloisen hälyiset, kuitenkin huolettoman elegantit, ja kaikki ikäluokat mahtuvat samoihin juhliin; tosin lapset laitetaan lastenpöytään, jotta aikuiset saavat seurustella rauhassa. Synttäreiden tavoite on tavata tuttuja ja vaihtaa kuulumisia samalla, kun lapset hääräilevät omiaan.

Eniten D-vastauksia. Kaakkos-Aasia on toinen kotisi ainakin henkisesti. Olet sukurakas ja iloitset isoista perhetapahtumista. Lempiharrastuksesi on syöminen (eikä se todnäk näy mitenkään päällepäin). Synttärit järjestetään, jotta saadaan tarjoilla runsas ateria kaikille läheisille. Alkoholi ei juhliin niinkään kuulu, siitä tulee vain huippaava, epämukava olo. Lapset leikkivät juhlissa iltamyöhään serkkujen ja pikkuserkkujen kanssa, naapurit piipahtavat paikalla kuka milloinkin tuomassa pikku lahjan ja rupattelemassa – sekä tietysti syömässä.   

Synttäreillekin sopivaa kimmellystä Tokiossa: Tokyo Teamlab´in valotaidenäyttely.

Juhlakattausilluusio. Liisa Ihmemaassa-näyttely Perthin Boola Bardip-museossa. Kaikki tuossa pöydässä on oikeasti kuviotonta valkoista pintaa, kaikki kuvat on heijastettu katosta. Kuviointi liikkui ja eli. 

Paleolapsuus myös aikuisille?

Hyvää uutta vuotta! Taas on aika totutella kirjoittamaan uusi vuosi asiakirjoihin ja ties minne. Ehkä 2023 alkaa maaliskuussa tulla numerona luontevasti 2022:n sijasta. 

Uuden vuoden alkaessa on tavanmukaista aloittaa elämäntaparemontti. Tämä teksti ei kuitenkaan ole uudenvuodenlupauksista, vaan mitä opin viime vuonna eli miten vuoden 2022 hiljaisuudessa toteuttamani elämäntaparemontti meni niinku omasta mielestä. Ensin pieni kiertotie tai taustatarina. 

Aloitin toukokuussa 2022 apurahatutkijana hankkeessa, jossa tutkitaan teemaa "hyvä elämä". Kullakin ryhmämme tutkijalla on oma palastellumpi aihealueensa, minulla se on kodin, kodikkuuden, kotoilun ja kotiin liittyvien harrastusten ja ajanvietteiden merkitys ulkosuomalaisten elämässä. Kuitenkin käsitteeseen "hyvä elämä" mahtuu valtavasti muutakin, ja olen sekä yleisestä mielenkiinnosta että taustamateriaalia hankkiakseni lukenut laajasti fyysisestä ja henkisestä hyvinvoinnista kaikista mahdollisista näkökulmista. 

Koska olen taustaltani historian- ja kaupunkitutkija, minua eritoten kiinnostaa ympäristön (sekä ympäröivän yhteiskunnan) merkitys ja vaikutus elämänlaatuun ja hyvinvointiin. Viime vuoden mittaan ahmin kirjoja, jotka tutkailivat ja kritisoivat etenkin digilaitteita tai digipalveluissa viettämäämme aikaa monenmoisten haittojen ja riskien lähteinä. Sosiaalinen media tutkitusti koukuttaa ja pahimmillaan aiheuttaa ahdistusta tai syventää masennusta sekä aiheuttaa itsetunto-ongelmia. Ja jatkuvat uutisvirrat ja maailman murheiden paino vievät helposti epätoivon alhoon, jos selaus on liiallista eli ns doomscrolling, tuomiopäivän odotusta. Ruutuajasta ovat varmaan kaikki kuulleet eikä tämä teksti ala siitä paahtaa suoraan. Mutta, palaan tähän. 

Lisäksi luin sekä populäärimpää että tieteellisempää tekstiä muista terveyshaitoista ja yhteiskunnallisen tason terveysongelmista, aina ahdistuksesta ja masennuksesta vakavaan ylipainoon, diabetekseen jne. Tähänkin palaan, hetkinen, koukataan takaisin omaan elämääni hetkeksi. 

Olen aina ollut liikunnallinen, urheilullinen, aktiivinen ja seikkailunhaluinen. Äitini kertoman mukaan jossain lapsuuden neuvolakortissani on terveydenhoitajan kuvailu "reipas". Kuitenkin perheellistymisen sekä istumatyön myötä kunto oli karissut (lopetin futsalin peluun raskausaikana) ja pari vuotta sitten N:n taaperoaikaan olin elämäni huonoimmassa kunnossa fyysisesti ja henkisesti - toki en missään pohjamudissa, mutta BMI ylipainon puolella ja olo jatkuvasti väsynyt, ärtynyt, aivosumussa. Tavanomainen tuoreen äidin/vanhemman kokemus epäilemättä. Kuitenkin vuosi sitten kypsähdin asiaan ja ensimmäistä kertaa elämässäni aloitin laihdutuskuurin - en pelkästään kilojen karistamisen vuoksi, vaan aktiivisemman ja energisemmän olon perässä. 

Käytin apuna sovellusta nimeltä Noom, joka mielestäni toimi yllättävän hyvin. Nuukailin ja käytin sitä vain ilmaisen tutustumisjakson ajan, mutta sovellus antoi hyvän alkusysäyksen kiinnittää tarkempaa huomiota syömisen laatuun (perusjutut, eli nesteytystä, kasviksia, vihanneksia, hedelmiä, marjoja ja proteiineja jauho-sokeri-hiilarimätön sijaan...). Lisäksi tunnustin tosiasiat eli etten KOSKAAN saa aikaiseksi joogailla yksin kotona YouTuben ääressä, vaan tarvitsen ryhmiä tai aikatauluja ja ostin edelleen jatkuvan jäsenyyden kunnan kuntokeskukseen. 

Tiedostin, että mikään laihdutuskuuri ei tilannetta muuta pysyvästi, vaan nimenomaan tarvitaan sitä kliseistä elämäntaparemonttia eli uusien tapojen iskostamista (lihas)muistiin.¤¤¤ Aloin harrastaa "pakkouintia" kuten täkäläinen tuttuni asiaa kuvaa: en aiemmin suuresti pitänyt uimisesta, mutta nyt harrastukseen totuttuani käyn uimassa kahdesti viikossa. Uinti valikoitui siksi, että olin jo kokeillut joogat, pilatekset, aerobicit, zumbat, sambat jne ja olin kaikkiin hieman kyllästynyt vuosien harrastamisen jälkeen. Lisäksi - ja nyt viimein päästään otsikon asiaan eli paleolapsuuteen - halusin löytää jotain ns autenttista, en sijaistoimintoa. Uinti on mielestäni lähinnä hyötyliikuntaa eli ns luonnonmukaista liikkumista, kun kuntokeskuksen tarjontaa syynää. 

Kaikkia vuoden mittaan lukemiani kirjoja yhdistää se pohjavire (vaikkakaan tätä ei kirjoissa osata näin sanoittaa), että iso osa nykyajan kaupunkielämästä on täynnä sijaistoimintoja. Sijaistominnolla tarkoitan eläinten käyttäytymistä tutkivien huomiota, jossa häkkiin lukittu eläin alkaa toistaa jotain pakkoliikettä, koska ei pysty toteuttamaan vaistotoimintojaan kuten vapaata vaeltamista. Tietenkään en väitä, että ruuhkabussissa istuvat pureskelevat selkänojaa tai heijaavat kehoaan puolelta toiselle kuten tylsistyneet koirat tai hevoset. Mutta. Matkaamme töihin liikkuvalla tuolilla luonnollisen toiminnon kävelyn sijasta. Tuijotamme puhelinta tai kirjaa luonnollisen toiminnon, juttelun (tai ajattelun) sijasta. Taomme tietokoneen näyttöä luonnollisen toiminnon eli elannon etsimisen ympäristöstä sijasta. Illalla käymme kuntosalilla luonnollisen toiminnon eli hyötyliikunnan, vaeltelun tai fyysisen työnteon sijasta. Lopuksi tuijotamme telkkaria luonnollisen toiminnon eli tarinoiden kertomisen toisillemme sijasta. (Huom: tiedostan, että "luonnollisuus" on suhteellista enkä väitä, että on olemassa jokin yksi ainoa oikea tapa elää luonnollisesti tai luonnonmukaisesti).

Tässä kohti haluan painottaa, että otsikon paleo-sanasta huolimatta en romantisoi kivikautta, metsästäjä-keräilijä-aikakautta tai muita "vanhoja hyviä aikoja". Tuskin kukaan ihmiskunnasta ikävöi aikoihin, jolloin onnettomuudet, sairaudet, vammautumiset ja lapsikuolleisuus olivat tapissaan. 

En etenkään ihannoi nykyajan paleohömpötyksiä kuten paleoruokavaliota, jossa hehkutetaan lihansyöntiä ja yhdistellään ympäri maailman hankittavia "luonnollisia" ruoka-aineita kuten kookosöljyä ja kvinoaa, joita yhdelläkään oikealla metsästäjä-keräilijällä ei olisi ollut mahdollista hankkia yhtä aikaa elinaikanaan käsiinsä maantieteellisen sijaintinsa takia. En myöskään usko wellness-liikkeisiin, joissa kuvitellaan, että kaikki kehon krempat, sairaudet ja ongelmat voi parantaa pelkillä elämäntavoilla, ruokavalioilla tai positiivisella asenteella lääketieteellisten interventioiden sijaan. Mutta, taas mutta. 

Näin neljänkympin vuosimittarin saavuttaneena olen henkkoht huomannut, että kehoni ei kestä nykyajan länsi-australialaista elämäntapaa, jossa istutaan paikallaan tolkuttomia aikoja. Autossa, ruuhkassa, junassa, toimistossa, kotona tietokoneen tai tv:n ääressä. Meistä kenenkään anatomiaa ja biologiaa ei ole tarkoitettu näihin. Vuosituhansia ja vain vuosisatoja sitten ihmislaji hankki ruokansa kävelemällä päivittäin keskimäärin 10km. Onnekkaasti tämänhetkisessä työssäni on itseohjautuvat ja joustavat työajat, eli minun ei ole pakko kököttää toimistotuolissa (tai edes seisomatyöpöydän ääressä) 8h putkeen, vaan paloittelen työajan taukojen, lenkkien, uinnin, levon ja sosiaalisten suhteiden ympärille. 

Tämä selvä, mutta miten mikään näistä liittyy lapsuuteen saati paleolapsuuteen - mitä se edes tarkoittaa?

Keskeisimmät opit lukemistani kirjoista ovat olleet seuraavat:

- ihmismielen tai tarkemmin aivojen perusasetus on "foraging" eli vaeltelu-keräilymoodi. Ihminen, joka on elämäänsä perustyytyväinen ja ahdistumaton, mielellään tutkailee ympäristöään vähintään silmillään, huomioi uutta, noteeraa ja ehkä arvostaa vanhaa, imee vaikutteita ja aistimuksia, ehkäpä fyysisesti keräilee asioita kuten kukkia, luonnonmateriaaleja tai muuta tarpeellista löytyvää (tietenkin keräily nykyään tapahtuu pääasiassa kaupoissa ja rahan omistamisen vaatimus keräilyvietin toteuttamiseen on oma filosofis-psykologis-sosiaalinen kysymyksensä). Ja kääntäen, ympäristön kiinnostunut tutkailu tai vähintään huomiointi vähentää tyytymättömyyttä ja ahdistuneisuutta. Kaupunkitutkijan logiikalla heti huomaa, että kiinnostuneeseen tutkailuun vaaditaan kiinnostavaa vapaasti käytettävää ympäristöä, mitä Perthin lukuisat moottoritiet, avoparkkipaikat ja muut 1960-luvun kaupunkisuunnittelun "betoni-ihmeet" eivät valitettavasti tarjoa ja tämä mielestäni osaltaan ruokkiikin täällä tavallista ahdistuneisuus- ja keskittymishäiriöongelmaa. Lisäksi vaeltelu-keräilyvietti mielestäni nykyään kohdistuu liikaa digilaitteisiin eli selaamme niistä sisältöä, aivojen vaatiessa jatkuvasti lisää nähtävää, mikä mielestäni aiheuttaa alitajuista turhautumista. 

- lapsena on äärimmäisen tärkeää saada vapaasti vaellella ympäristössä. Tämä auttaa kehittämään tilallista hahmotuskykyä, mutta se myös ohjelmoi ja rakentaa niitä aivojen neuroverkkoja, jotka osallistuvat muistin, ongelmanratkaisukyvyn ja itsetunnon kehittymiseen. Kun lapsi ratkoo tilallisia ongelmia eli koittaa omin päin tai lapsiporukassa löytää parhaita reittejä, salaisia nurkkauksia, jännittäviä ihmeitä ja hyödyllisiä paikkoja, hän luo samalla perustuksia itseluottamukselle: minä pystyn, minä osaan, minä kykenen. Tämä tutkitusti vähentää keskittymishäiriöden ja ahdistuneisuuden kehittymistä/kokemuksia.  

- lapsen luonnollinen tapa oppia on vapaan leikin kautta ja leikki, vaeltelu, tutkailu, seikkailu sekä vanhempien lasten ja aikuisten tekemisten matkiminen olivatkin ainoat tavat lapsille oppia asioita ennen järjestäytyneen koululaitoksen syntyä parisataa vuotta sitten (joka Euroopassa alunperin luotiin armeijan tarpeisiin eli ryhmäkurin ja tottelevaisuuden takaamiseksi, sittemmin siirtyi kirkon haltuun ja siitä lopulta julkishallinnolle). 

- kävely ja ylipäätään kehon käyttäminen ja liikkuminen pitävät kunnossa myös mielen. Motoristen liikeratojen ylläpito ja laajentaminen ruokkivat myös aikuisilla muistiin, ongelmanratkaisukykyyn ja itsetuntoon liittyviä neuroverkkoja, ja tutkitusti kävely auttaa puskemaan kauemmas tai ainakin lieventämään niin masennusta, dementiaa kuin Parkinsonin tautiakin. 

Luin mielenkiinnosta Maria Montessorin kirjoittaman kirjan 1900-luvun alusta (Montessori-pedagogiikan perustaja siis) ja siinä hän kuvailee, kuinka 1800-1900-lukujen taitteen kasvatus- ja opetusihanteisiin kuului lasten pakottaminen hiljaisiksi paikoilleen pulpettipenkkeihin, jotka oli naulattu kiinni lattiaan. Tavoitteena oli mahdollisimman liikkumaton, jäykkä, hiljainen, hyväryhtinen lapsi. Tätä Montessori kovin sanoin kritisoi ja olikin ensimmäisiä, jotka kannustivat vapaaseen leikkiin, liikuntaan, luonnonmukaisuuteen ja aikuisten toimien matkimisen kautta oppimiseen ulkoa pänttäyksen sijasta. 

Toki nykyään vapaa leikki ja liike ymmärretään laajasti tarpeellisiksi, silti täällä Perthissä tapaa yllättävän paljon hiljaisen, paikallaanistuvan lapsen ihannetta päiväkodeissa, kouluissa ja muiden vanhempien kasvatusmetodeissa. Toivottavasti N:n tuleva koulu - joka alkaa ensi vuonna! - on valveutuneempi. 

Itse 1980-luvun suomalaislasten tapaan elin "paleolapsuuden" eli sain liikkua hyvinkin vapaasti lähimaastossa, metsissä, rannoilla, hevostalleilla, jopa 10km säteellä alakouluikäisestä saakka. Kävelin, pyöräilin, uin, juoksin, kiipeilin, kaivelin, rakentelin. Luonnosta löytyi aina jotain uutta jännää touhuttavaa kavereiden kanssa. Nyt nelivuotissynttäreitään lähestyvää omaa lastani katsoessani ihmettelen, miten voin ikinä päästää hänestä samalla tavalla irti, ja kuitenkin pitäisi tavalla tai toisella, jotta hän saa kasvaa ja kehittyä rohkeaksi, itsenäiseksi, pystyväksi, liikunnalliseksi, terveesti. 

Nyt tavoitteenani on palauttaa paleolapsuus sekä itselleni että perheelleni. Miten saisimme liikuttua enemmän luonnossa, maastossa, seikkaillen, kehoa ja mieltä vapaasti ja monipuolisesti käyttäen; sen sijaan, että jumitamme paikallaan erinäisissä kulkuvälineissä, sisätiloissa, ruutujen ääressä? Edeltävä kun tutkitusti tukee mielen ja kehon hyvinvointia, jälkimmäinen puolestaan haittaa sitä. Ensimmäinen askel on tänään(kin) suuntaaminen Intian Valtameren rantamatalikkoon hiekka- ja vesileikkeihin työpäivän jälkeen ilta-aurinkoon. 

¤¤¤Miten elämäntaparemontti onnistui? Mielestäni hyvin, sillä painoa tippui 10kg (huom, tässä ei ole tarkoitus kritisoida kenenkään toisen kroppaa eikä ihannoida laihduttamista) ja päätavoitteeni eli energiatasojen nosto onnistui. Minimoin vehnän, sokerin ja maitotuotteet, jotka eivät minulle sovi, ja panostin liikuntaan, eli erittäin tavanomaisilla keinoilla olo koheni.

Parempaa, terveempää, vapaampaa ja liikkuvaisempaa vuotta 2023 toivottaen!

Sonic-siiliä ihailevaa lähes nelivuotiasta ei tarvitse hoputtaa juoksemaan, jalat vievät ihan itsestään.

Näissä maisemissa todentotta kelpaa liikkua, tosin vain aamuisin ja iltaisin, koska päivällä kärähtää +35-40-helteissä.

Terveisiin elämäntapoihin toki kuuluu myös gin-tonic tai viinilasi silloin tällöin, uutenavuotena rosmariinipuskassa nautittuna :D

Lähteet: 

Bond, Michael. Wayfinding (2020) - vaeltelun ja navigointitaitojen tärkeys psyykelle

Gabor, Mate. When the Body Says No (2021) - keho varastoi traumoja, mikä voi laukaista sairauksia

Gabor, Mate. Scattered Minds (2019) - keskittymishäiriöiden stressiperäisistä syistä

Gray, Peter. Free to Learn (2015) - vapaan leikin merkitys oppimiselle

Hari, Johann. Stolen Focus (2022) - sosiaalisen median tahallinen koukuttavuus

Odell, Jenny. How to Do Nothing (2019) - vapaa-ajan ja vapauden merkitys luovuudelle

Solms, Mark. The Hidden Spring (2021) - foraging-keräilymoodi aivojen perusasetuksena

Tallis, Frank. The Act of Living (2021) - tarinallisuuden merkitys identiteetin muodostumiselle

Walker, Peter. The Miracle Pill (2021) - kävely psyykis-fyysisenä sairauksien torjuntakeinona

Joulukirkko Tongan malliin

Kävin pitkästä aikaa, varmaan vuosikymmenen tauon jälkeen, joulukirkossa. Tosin en tiennyt meneväni joulukirkkoon, luulin osallistuvani joululaulutapahtumaan. Semanttinen ero ehkä, mutta Suomessa olin tottunut siihen, että kirkoissa järjestetään erikseen kauneimmat joululaulut, ja sitten varsinainen joulukirkko jumalanpalveluksineen. En ole kirkon jäsen, mutta mielestäni kirkoissa usein on kaunis, harras tunnelma ja joulun tienoilla etenkin tulee jonkinlainen tarve pohtia syntyjä syviä ja arkea syvempiä mietteitä. 

Matkasin keskustaan erääseen United Church-kirkkoon eli protestanttis-ekumeeniseen kirkkoon. Googlesta opin, että United Church tai Yhdistynyt/Yhdistävä kirkko on metodistitaustainen, mutta tunnustaa ja hyväksyy kaikki protestanttiset suunnat (käsittääkseni). Riittävän lähellä evlut-kasvuympäristöäni siis. 

Heti kärkeen tajusin erheeni, koska naispappi, joka toimi myös seremoniamestarina, ilmoitti tilaisuuteen kuuluvan myös roolileikkiä tai oikeastaan interaktiivista improteatteria. Oujee, näitähän suomalainen tyypillisesti rakastaa. Päätin kuitenkin pysyä penkissä (toistaiseksi), koska käsiohjelmassa oli niitä kaipaamiani joululauluja ja -hymnejä. 

Suoraan sanoen koko tilaisuus oli kotikutoisella ja hurmaavan absurdilla tavalla kaoottinen. Kirkossa oli monta vakiokävijäryhmää, mukaanlukien tongalaiset, fijiläiset, sierra leonelaiset, karenit (Myanmarin, Vietnamin ja Thaimaan alueilla asuva sino-tiibetiläinen kielivähemmistö) ja olikohan myös muita Tyynenmeren saarelaisia. Muutamia valkoisiakin naamoja oli lisäkseni, hyvin eklektinen ja ekumeeninen porukka siis. Tilaisuutta veti kaksi pappia, angloaussi mies ja tongalainen nainen. Jokainen vakioryhmä esitti kuorolaulua, mutta ensimmäinen kuoro eli fijiläiset olivat myöhässä liikennruuhkan vuoksi, ja tämä sotki pappien pasmat. He kuitenkin yrittivät lennosta edetä ohjelman kanssa niin, että mennään seuraavaan ohjelmanumeroon eli pianosooloon. Sooloilija pisti parastaan, mutta mahdollisesti esitysten vuorojen vaihtumisen vuoksi hermoili ja hieman sotkeutui nuoteissaan. No, ei se haittaa. 

Osa käsiohjelman esityksistä oli sooloinstrumenttiesityksiä, osa kuoroesityksiä, osa luettuja tarinoita, osa taustamusiikin kanssa katsottavia kuva-teksti-diaesityksiä. Ja välillä lauloimme kaikki. 

Yllättäin liikutuin niin paljon yhteislaulun alkaessa, etten saanut nuottiakaan suusta ensimmäisen virren aikana. Kirkko, kynttilät, laulu, hartaus ja ihmisjoukko toivat mieleen viimeisen kerran, kun osallistuin äitini kanssa kauneimpiin joululauluihin Suomessa; tilaisuus, joihin hän ei enää (ainakaan toistaiseksi) terveydentilansa vuoksi pääse. Vaikka en ole eilisen teeren tyttö, jotenkin tänä jouluna "lapsuuden loppu" on iskenyt tajuntaan rajuimmin, eli asiat, jotka olivat lapsena ja nuorena, myös nuorena aikuisena, tavallisia ja normaaleja, eivät enää voi toteutua, kuten luminen mummolajoulu suvun kesken, tai juurikin ne kauneimmat joululaulut perinteenä äidin kanssa. Koti-ikävä ja ihmisten ikävä pyyhki ylitseni vahvemmin kuin odotinkaan, vaikka en yleisesti ottaen kaipaile Suomeen - jouluisin tosin aina. 

Eli tavallaan tilaisuuden hassuhko takkuilu auttoi, koska se veti murheen alhosta takaisin tarkkailijaksi. Kuorolaiset eivät läheskään aina tienneet, minne ja milloin mennä, ja papit myös putosivat itse kärryiltä ohjelman kulusta ja joko hyppivät yli tai yrittivät toistaa jo tapahtunutta. Sitten päästiin improteatteriin. 

Sen sijaan, että impro eli jouluseiminäytelmä olisi vain aloitettu esiintyjien valinnan jälkeen, valinta venyi/venytettiin monenmonen esityksen yli. Eli ensin valittiin Maria ja Joosef, sitten kuorolaulua. Sen jälkeen enkeleitä, kuorolaulua. Sitten viisaat tietäjät, kuorolaulua. Sitten seimitallin eläimet eli kaikki yleisön lapset, kuorolaulua. Esiintyjät vain istuivat ja odottivat kirkon etualalla jokaisen esityksen ajan, mikä omakohtaisesti olisi ollut aika vaivaannuttavaa, vaikka alkuun ajattelinkin, että kai nyt yhden enkelin tai aasin roolin vetää jos pakko on. 

Seiminäytelmästä oli kehitetty tongalainen versio (tongalainen naispappi ilmaisi näin) eli loogisesti Joosefin alkuperäkaupungissa Betlehemissä olisi hänellä ollut sukulaisia paljonkin, joten myös seimen ääreen tarvittiin paljon extended family eli tädit, sedät, serkut, isovanhemmat jne. Näytelmän valmistelu oli tahallisesti humoristista eli tarkoitus ei ollut kirjoittaa Raamattua uusiksi. Puolet tongalaisista imuroitiin näytelmään kuka mitäkin sukulaista esittämään. 

Kun nämäkään eivät näytelmän kaikkia hahmoja täyttäneet eli vielä tarvittiin yleisesti ystäviä ja kylänmiehiä, ja papit alkoivat haalia osallistujia myös kirkon takapenkeiltä, kaappasin ruokakassini ja pakenin hiljaisuudessa. Tässä vaiheessa oltiin nimittäin edetty vasta kolmasosa käsiohjelmasta ja aikaa oli kulunut lähemmäs puolitoista tuntia. Järkeilin, että tulen nakittamaan seimitallin naapuri-ohikulkijana numero 9 aika kauan, jos en ota hatkoja. Harmi tavallaan, koska sitä varsinaista yhteislaulua ei ollut juuri lainkaan eli Christmas carols tässä yhteydessä tarkoitti kuoroesityksiä - moniakaan kappaleita en tunnistanut kulttuurierojen vuoksi. 

Perthissä on myös suomalainen kirkko, joka järjestää kauneimmat joululaulut, mutten itse silloin päässyt. Harkitsin myös pohjoismaista jumalanpalvelusta, mutta toisaalta oli kiinnostavaa ja hauskaa kokea jotain hyvin erilaista. Minua ylipäätään kiehtoo Australiassa se, miten monet eri kansat, kulttuurit ja kieliryhmät elävät (pääsääntöisesti) sulassa sovussa rinta rinnan. Se tunne ja tunnelma kiteytyivät tässä tilaisuudessa. 

Vaikka olen tavallaan sopeutunut hyvin Australiaan ja viihdymme täällä elintavan ja elintason sekä ilmaston vuoksi, en ehkä koskaan pysty tuntemaan tätä mannerta kokonaan kodiksi luonnonolojen erilaisuuden vuoksi. Juurikin jouluisin minulle iskee kova kaipuu jonnekin lumisiin kaamosmaisemiin, nimenomaan siihen talviunitunnelmaan, jota kaamos aiheuttaa: rauhoittumiseen, hiljentymiseen, hämäränhyssyyn. Vaikka Suomessa asuessa juurikin talvi/räntä/pimeys kypsyttivät joka vuosi. Luonto on kaikkineen niin erilaista täällä Perthin seudulla - kuivaa aavikonlaitaa, rannan hiekkadyynejä, kahisevalehtisiä oliivinvihreitä eukalyptuspuita - etttä suomalaista kuusimetsää tai keväänvihreää tuomilehtoa kaipaava sieluni tuskin koskaan täysin juurtuu; mikä onkin maahan/maastamuuttajille yleistä. 

Olen nyttemmin alkanut enemmän miettiä, millainen shokki, järkytys ja murhe se aikoinaan oli - ja edelleen syvästi ja kipeästi on - Aboriginaaleille, kun heidän maansa otettiin. Aboriginaaleilla on erityisen vahva side kotipaikkaan, sillä luonto ja ympäristö nähdään heimolle tärkeiden henkien ja esi-isien asuinsijana sekä luojaolentojen toimien ilmaisuna.  

Valkoisten silmissä täällä riitti lääniä, joten mikseivät vain lähde muualle, jos valkonaamat "tarvitsevat" jonkun tiluksen maanviljelyyn, asuttamiseen, kaivoksille jne. Aboriginaalikulttuurin mukaan kukin on turvallisesti tervetullut vain omalle eli sukunsa ja heimonsa maalle ja muualle mennäkseen tarvitsee sen alueen jäsenen suorittaman tervetulotoivotuksen eli hengille ja esi-isille osoitetun ilmoituksen. Näin tulokas pystyy liikkumaan uudella alueella turvallisesti eikä joudu henkien kanssa ongelmiin. Näin ollen Aboriginaalit eivät pystyneet vain väistämään tieltä, väärälle seudulle ja väärien henkien alle joutumisen pelossa, toisaalta oliko sekään enemmän oikein, että yhden ryhmän joutuessa väistymään myös toinen joutui alta pois tai ainakin jakamaan niukkoja resursseja entisestään. 

Luonnollisesti Australian karulla mantereella on ollut turvallisinta liikkua tuttuja reittejä, koska aavikolla selviytyminen on todella haastavaa ja Aboriginaalit seurasivatkin songlines eli laululinjoja, jotka periytyvät Uniajalta eli myyttiseltä maailman luomisen ajalta (joka tosin on ajan ja paikan ulkopuolella eli jatkuu edelleen käsittääkseni):

Wikipedian mukaan "asiantunteva henkilö pystyi navigoimaan maastossa toistamalla laulun sanoja, jotka kuvailevat maamerkkejä, veden lähteitä ja muita luonnonilmiöitä. Usein Uniajan luojaolentojen liikkeiden ja tekojen merkkien ajatellaan näkyvän maastossa, vaikkapa hiekkakuoppina, jotka ovat luojaolentojen jalanjälkiä".  

Valkoaussit ovat nykyään alkaneet ymmärtää maan, luonnon, ympäristön ja aboriginaalien välisen kytköksen paremmin ja ainakin valtio/virastotasolla sitä yritetään jollain tasolla paikata ja tukea, tosin usein byrokraattisen tehottomasti. Kuitenkin viralliseenkin kielenkäyttöön on ilmestynyt ilmaisuja kuten "on country" ja "speak language" eli olla oman sukunsa ja heimonsa maalla ja puhua alkuperäiskieltään, ja että näihin on ihmisillä ainakin periaatteellinen oikeus, vaikka ei läheskään aina lakitekninen (esim kaivosyhtiöt voivat ostaa maata valtiolta, vaikka se olisikin Aboriginaalien perinneseutua). Huom, aboriginaaliheimoja on ainakin 250 ja kieliä 150, eli ei ole vain yhtä aboriginaalimaata, -kulttuuria, tai -kieltä.

No, tarina polveili nyt kauas tongalaisesta joulukirkosta, palataanpa joulukuviin ja -tunnelmiin. Hyvää joulunodotusta kaikille!

Kirkossa ennenkuin tilaisuuden kulku selvisi minulle.

Täällä tykätään huumorikoristeista, mm. juoma-aiheisista.

Aussiseppeleitä banksian ja eukalyptuksen kukin.

Jouluöverit on parempi kuin vajarit. Perthin naapurikaupungissa Mandurahissa jouluvaloristeilyltä kuvattua.

Jouluostoksilla.

Kuka apua antaa ja saa

Aloitan nyt postauksen sanoilla, joilla ei peruskoulun muinoisen äidinkielenopettajani mukaan saisi koskaan aloittaa mitään tekstejä. Äikkämaikka aina painotti, ettei tylsempää avausta olekaan, kuin "viime aikoina on puhuttu", "viime aikona on ollut esillä" jne. No, tästä huolimatta. 

Viime aikoina olen pohtinut paljon avunantoa ja avunsaamista. Asia on ajankohtainen sekä itselle, että laajemmin lähipiirissäni. Useammilla Suomen-sukulaisillani on elämäntilanne, jossa mielestäni tarvittaisiin paljon enemmän (ulkopuolista) apua kuin saatavilla on. Sitä ei kuitenkaan syystä tai toisesta ole otettavissa. Milloin esim. omaishoitajuuden ehdot sanelevat, ettei omaishoidon palkkion lisäksi voi saada käytännön kotiapua kunnalta, tai syrjäseuduille ei ole lainkaan kotihoitoon tai kodin hoitoon liittyvää apua saatavilla. Ideoin täältä käsin vaihtoehtoja, mutta ne on yleensä vaikeaa tai kallista tai muuten ongelmallista panna täytäntöön. 

Omassa elämässä, lapsiperhearjessa, avuntarve on toisenlaista, kuitenkin jatkuvaa. Vaikka meitä on kaksi vanhempaa yhtä lasta kohden, ei työssäkäynnistä tai arjessa latautumisesta tule oikein mitään, jos ei ole lisäkäsipareja. Olemme onneksi löytäneet kolmannella yrittämällä mukavan päiväkodin, jonne lapsi menee mielellään, ja lähiömme kirjaston ja liikuntahallin lapsiparkit ovat myös kovassa käytössä - lapsen omasta pyynnöstä, koska niissä on paljon vapaata leikkitilaa ja hauskaa tekemistä. Lisäksi olen kohtuullisen sinnikkäällä verkostoitumisella löytänyt naapurustostamme kolme muuta lapsiperhettä, joiden kanssa meillä on YYA-sopimus. Kun E sairasti pahaa koronaa minun Suomen-reissuni aikana, yksi perheistä hoiti hänelle flunssalääkkeitä ja ruokaa. Kun minua haastateltiin radioon lyhyellä varoitusajalla, teemana suomalaisuus, yksi perheistä otti N:n huomaansa puoleksi tunniksi, jotta sain vastailla kysymyksiin taustahälyttä. Ja vastaavasti jelpimme itse aina tarvittaessa. 

Muttamutta. Miten onkin suomalaisen kulttuuriseen DNA:han iskostettu ajatus, että apua on jotenkin noloa tai väärin tai vaivaannuttavaa pyytää? Silloin, kun olisin itse tarvinnut apua ihan eniten eli N:n pikkuvauva-aikaan, kun tämä heräsi 6-8 kertaa yössä, en sitä saanut mistään kysyttyä, en edes parhailta ystäviltäni. Jotenkin tuntui, että en kehtaa keltään pyytää mitään ekstraa, kun kaikilla on omatkin elämänsä. Toisaalta, univajeisessa hormonimyrskyssä myös tuntui mahdottomalta olla imeväisestä erossa, eli vaikka parin tunnin lapsenvahti säännöllisesti olisi ollut todella fiksua - E:n osallistumisen lisäksi tietenkin - en vaan saanut sitä aikaan. Rutkasti apua saimme - ts oman lähisuvun piiristä - vasta palattuamme Eurooppaan N:n ollessa 9kk. Sinne sitten jäimmekin koronajumiin vuodeksi, eli muutaman kuukauden sukulointi Suomessa ja Ranskassa venyi käytännön pakosta. Mikä jälkikäteen ajatellen oli tosi hyvä juttu, perhesiteiden kannalta. 

Jos meille joskus vielä toinen lapsi syntyy, niin ainakin olen nyt paremmin varautunut siihen, mistä ja miten apua hankitaan. Esimerkiksi nuo liikuntahallin ja kirjaston lapsiparkit ottavat hoiviinsa jopa 8-viikkoisia vauvoja, jotta univajeäiti (tai isä) saa hengähtää rauhassa kahvikupin ääressä. Ja niissä on aina samat tutut, kiltit ja kivat hoitajat. Kannatan, aplodit!

Avuntarve ja -anto mietitytti sikälikin, kun männäviikolla ilmoitin N:n esi-esikouluun eli peruskoulun kindyyn. Hän voisi aloittaa helmikuussa 2023, mutta ensi vuoden työmatkojeni vuoksi siirsimme aloitusta syyskuulle 2023. Nimi piti kuitenkin laittaa jonotuslistalle jo nyt. 

Ilmoittautumislomakkeessa kysyttiin mielestäni melko tunkeilevia ja epärelevantteja kysymyksiä, kuten: mikä on vanhempien korkein koulutustaso, ammatti ja ammattiluokka (ylempi johto, keskijohto, ammattikoulutaso, jotain muuta?). Tavallaan tajuan, että koulun täytyy hieman kartoittaa oppilaiden sosioekonomista taustaa, jotta tiedetään esimerkiksi tukiopetuksen ja tukipalvelujen tarve. Mutta suomalaiselle kalskahtaa todella pahasti korvaan tämä kastijärjestelmän oletus, että ns. matalasti koulutettujen lapset tuottanevat ongelmia. Tosin E:llä oli asiasta ihan eri tulkinta. Hänen mielestään koulu kysyy vanhempien yhteiskuntaluokkaa siksi, että osaa varautua vanhempien taholta tulevaan pomotukseen ja mahdollisiin oikeusjuttuihin, joita hyväosaiset ja hyvätuloiset herkemmin nostavat. Mielenkiintoinen tulkintaero.

Lomakkeessa kaikkein pysäyttävin oli ruksi, joka piti laittaa kohtaan "onko oppilaalla ambulanssivakuutus ja saako tarvittaessa kutsua ambulanssin". Australiassa ambulanssi on maksullinen yksityispalvelu lähes kaikissa osavaltioissa. Täällä Länsi-Australiassa ambulanssin kutsuminen tuottaa tonnin laskun potilaalle, ellei ole ambulanssivakuutusta. Meillä tämä on, on ollut alusta saakka. Jäin miettimään, että mitäs niiden oppilaiden kohdalla, joilla ei sitä ole? Eikö ambulanssia kutsuta? Jätetään opettajien ensiaputaitojen varaan? Tai odotetaan, että vanhempi hakee ja kiidättää ensiapuun? Australia ei ehkä ole USA:n tasolla yhteiskunnallisessa eriarvoisuudessa, mutta tällaisissa tilanteissa ei kyllä kauaskaan jäädä. 

Itselleni ambulanssivakuutusasia tuli hyvinkin ajankohtaiseksi jokunen viikko sitten. 

Olin palaamassa lounastauolla autolle, hieman syrjäiselle lähiökadulle, kun yhtäkkiä huomasin tien vieressä korkealla puskapenkereellä miehen makaamassa naamallaan maassa. Mies oli puolipukeissa, jalassaan vain housut, kengätkin irrallaan pusikossa. Hetken rekisteröin, mitä katson, ja tajutessani, että kyseessä ei ole ns normisammunut (Perthissä näkee harmillisen usein kodittomia tai alkon/aineiden vaikutuksen alaisia nukkumassa puistoissa), soitin välittömästi hätäkeskukseen. Yritin samalla huudella miehelle ja näin herätellä tätä. Hätäkeskuspäivystäjä käski tutkia miehen elonmerkit ja kääntää tämän selälleen. Mies oli kuitenkin liian painava ja jäykkä, eli en saanut häntä puskettua edes kyljelleen. Hänen kasvonsa olivat painuneet hiekkaan eikä hän taatusti ollut saanut hengitettyä hetkeen. Aloin hieman panikoitua, mutta onneksi juuri silloin ohi käveli muita ihmisiä, jotka huusin apuun. Kun saimme potilaan yhteistuumin puskettua selälleen, näimme tämän kasvoista - ja jäykistä raajoista - että peli on 99.5% varmuudella menetetty. Mitään elonmerkkejä ei ollut. 

Päivystäjä käski meitä hakemaan lähimmän defibrillaattorin (sydäniskurin). Mistä, miten, ajotien varrella, pusikon ympäröimänä? Yksi ohikulkijoista keksi, että hän voi juosta hakemaan sen muutaman sadan metrin päästä liikuntahallilta. Ennenkuin hän ehti lähteä, ambulanssi kuitenkin kurvasi paikalle, ja luovutimme tilanteen ensihoitajille. He aloittivat välittömästi paineluelvytyksen ja sydäniskurin käytön. On kuitenkin vaikea uskoa, että noin pahasta jamasta potilas vielä saataisiin elävien kirjoihin - tosin en ole lääketieteen ammattilainen. Kuulemma ensihoitajat kuitenkin aina yrittävät elvytystä vähintään 20 minuuttia, jos yhtään toivonkipinää on. 

Järkytykseni tapahtuneesta oli aluksi aikamoinen, mutta E:n ja lähiystävien sekä oman lapsuudenperheen kanssa debriiffaus onneksi purki tilanteen sydämeltä. 

[Juuri tätä kirjoittaessani tuli soitto poliisilta, joka tutkii kyseistä kuolemantapahtumaa, eli mies oli menehtynyt].

Minulle selvisi jälkikäteen, että joissain Australian osavaltioissa ambulanssilasku karhutaan soittajalta, jos sitä ei saada perittyä potilaalta. 

Ilmeisesti näin ei tehdä Länsi-Australiassa ja meillä on se mainittu ambulanssivakuutus, joten olisin varautunut, jos näin kävisi. Mutta. Miten ihmeessä voi olla fiksua yhteiskunnallisessa mielessä sälyttää vastuu tuntemattoman hoidosta toiselle tuntemattomalle, sen sijaan, että se katettaisiin verovaroin?? Kun pysäytin ohikulkijat auttamaan, eräs heistä sanoi minulle ambulanssin saavuttua: "teit oikein, moni olisi vain kävellyt ohi". Siis häh? Moni olisi kävellyt ohi, kun joku makaa henkitoreissaan? Tottakai tätä tapahtuu kaikkialla, pulassa olevia ei auteta. Tuntuu kuitenkin aika karmealta sellainen politiikka, jossa ei edes yritetä rohkaista auttamaan, vaan ambulanssiin suhtaudutaan varakkaampien ylellisyytenä, ei kaikille ihmisarvoisesti kuuluvana perusoikeutena. 

Jos ulkomaille muutto on jotain perustavanlaatuista opettanut ihmisyydestä, se on juurikin avunpyynnön, avunsaannin ja  avunannon voima. En ja emme ole täällä voineet nojautua perinteisimpään turvaverkkoon, eli lapsuudenperheeseen, lähisukuun tai vuosikymmenten takaisiin ystäviin. Siksi apua on osattava ja uskallettava pyytää kaikkeen ja kaikkialta silloin, kun sitä tarvitsee. 

En missään nimessä kannata sellaista kansalaisyhteiskuntaa, jota esim Suomen oikeisto taannoin lukkarinrakkaudella ajoi, eli että naapurusto, suku tai kolmas sektori ottaisivat hoitoonsa monet sellaiset tehtävät, jotka nyt kuuluvat julkissektorille (esim. jotkut lasten ja vanhusten hoito- ja hoivapalvelut). Mutta ehkä Suomessakin olisi enemmän tilausta ja tilaa sille, että ystävät, tuttavat ja naapurit auttavat toinen toisiaan. Tietenkin tämä riippuu ihmisestä, ja monilla varmasti on hyvinkin kattavia apuverkostoja. Toisilla ei sitten ollenkaan, ja yksinäisyys niittää ihmiselämiä masennuksen ja lyhentyneen elinajan kautta. 

Teemaan sopivasti, kuitenkin mukavan iloisesti, pääsin viikonloppuna viettämään Suomi-tyttöjen pikkujouluja, nekin omanlaistaan YYA-verkostoa. Tästä yli vuosikymmenen kasassa olleesta seurueesta löytyy yleensä aina leikkiseuraa lapsille, vertaistukea äidille/vanhemmille, sekä yleistä kaveruutta ja tarinaniskentää. Muutamia on lähtenyt, uusia tullut tilalle, Suomi-kylä tavallaan. Mielestäni oman kylänsä tarvitsee ja ansaitsee jokainen. 

Jos elämä tuntuu usein näin hektiseltä, on hyvä pysähtyä ja pyytää apua. Seinämaalaus erään kahvilan seinässä Perthissä.

Japanilaiset häät

E:n nuorin veli meni naimisiin japanilaisen morsiamen kanssa ja luonnollisesti olimme mekin mukana juhlissa Kobessa, Osakan lähellä. Sen jälkeen vietimme viikon porukalla Tokiossa. Pariskunta ei sen kummempaa häämatkaa halunnut, oltuaan yhdessä seitsemän vuotta ja tarkalleen ottaen häätkin oli jo vietetty Perthissä aiemmin, rekisteröinti maistraatissa. Koben häät olivat se virallinen juhla perheille. 

Häissä ei ollut uskonnollista seremoniaosuutta, ja ne noudattivat melko samanlaista kaavaa kuin länsimaisetkin häät. Juhlat vietettiin fiinissä fuusioravintolassa, joka tarjoili japanilaisittain sovellettua ranskalaista ruokaa - sulhasen perheen kulttuurin huomioiden. Suurimmat erot olivat osallistujien pukeutumisessa sekä hääparin vanhempien roolissa. Hääpari vietti päivän erittäin juhlavissa hääkimonoissa ja meidät lähimmät perheenjäsenet pyntättiin kimonoihin myös: sanon pyntättiin, koska juhlakimonoita ei voi pukea yksin päälle, vaan tehtävään oli palkattu kaksi pukijanaista. Eli palataan päivän alkuun...

Häät alkoivat kello 12, mutta meidät lähisukulaiset oli aikataulutettu saapumaan juhlapaikalle klo 10:00, jotta kaikki varmasti ehtivät asuihinsa. Miehet eli E ja sulhasen isäpuoli saivat pukea itse itsensä, heille oli varattu kolmesta kerroksesta koostuvat hieman aamutakkimaiset kimonot. Me naiset eli sulhasen äiti, morsiamen äiti, morsiamen sisko sekä minä pääsimme/jouduimme pukijanaisten käsittelyyn ja kunkin meistä pukeminen vei puoli tuntia. Morsian ja sulhanen olivat saapuneet jo aiemmin ja heitä oli puettu, puunattu ja kammattu aamuyhdeksästä saakka. Kimonot oli kaikille vuokrattu, sillä omaksi ostaminen maksaa monesta tonnista jopa kymppitonniin saakka. 

Ihailen japanilaista estetiikan tajua ja mielestäni missään maassa ei ole yhtä kaunista, miellyttävää ja siistiä kuin Japanissa. Tietenkin mielipiteeni olisi aika toinen, jos asuisin siellä, ja kipuilisin kulttuurishokin ja epäkohtien kanssa - joita kaikissa maissa on. Kun morsian alunperin kysyi, haluammeko me sulhasen perheenjäsenet myös kimonot, olimme E:n kanssa asiasta innoissamme. Mahtavaa päästä tälläytymään ja kokeilemaan jotain ihan uutta! Mielettömiä kuvia ja hauska kokemus! Kun pukijanaiset alkoivat kiristää ensimmäisiä vöitä ympärilleni, fiilis kuitenkin muuttui. 

Juhlakimono on taideteos, joka rakennetaan kantajansa päälle. Naisilla asuun kuuluu puuvillainen aluspaita, alushame, ei rintaliivejä (rinnat sidotaan lakankankaisilla suikaleilla), välipuku, 12 alusvyötä ja -remmiä (!), erilaisia pyyhekankaisia toppauksia harteille ja vyön alle, päällyspuku, päällysvyö ja koristevyö. En valitettavasti tiedä puvun osien oikeaoppisia nimiä, joten nämä vain käyttötarkoituksen mukaan kuvaillen. Puvun kerroksissa ei ole lainkaan nappeja tai muita kiinnitysmekanismeja kuin nuo vyöt, siksi niin monta, ja tiukkaan. Liukas kangas alkaa muuten luistaa päivän mittaan, ja kietaisumallinen puku saattaa alkaa harittaa. Jouduin pitämään verhosta kiinni, kun pukijanaiset kiristivät remmejään vyötärön ympärille ja alkoi jopa vähän huimata, kun puku tuntui niin tiukalta ja hengittäminen vaikealta. Hetkellinen paniikinpoikanenkin iski, kun tajusin, että vessassa käyminen olisi vaikeaa ellei mahdotonta putkiloon suljettuna, köysien kiristäessä suolistoani, ugh. 

Yritin viestittää täydellisen kielimuurin yli, että antakaa happea, ei niin tiukkaan. Pukijanaiset vain katsoivat minua ilkikurisesti hymyillen, nyökkäsivät täydessä tyyneydessä puettavaa morsiamen äitiä kohti - joka ei inahtanutkaan prosessin aikana. Toinen pukijoista työnsi kaksi sormeaan pukuni vyön alle testatakseen tiukkuutta. Sitten hän hymyili, julisti (käsittääkseni), että henkireikää on, jatketaan, älä valita. Eipä siinä auttanut kuin niellä niskurointi, eihän päivä ollut minun draamaani varten eikä olisi sopivaa varastaa show´ta pyörtymällä kuin viktoriaaninen korsettivanki. 

Lopulta sipsutin pukuhuoneesta ulos viimeisteltynä kullanvärisillä korollisilla varvassandaaleilla ja Maija Poppas-mallisella käsilaukulla (kuuluivat asuun). Pukijat pukivat myös sukat ja sandaalit, koska puku päällä ei pysty kumartumaan. Ja seuraavaksi morsiamen suvun arvioon. Serkkuja, mummoja, setiä, tätejä,  sisko, veli, ystäviä, keitä lie virtasi luokseni kommentoimaan pukua ja muuten tutustumaan, mutta valitettavasti kielimuurin vuoksi en kauheasti saanut tilateessa osallistuttua muuten kuin hymyilemällä ja nyökkimällä. Kolmevuotiaamme sen sijaan koki tilanteen kummalliseksi ja vaikka hän yleensä viihtyy väkijoukoissa ja sopeutuu hyvin, äidin ja isin oudot kaavut ja muutenkin uusi tilanne saivat tämän pillahtamaan itkuun, joten vetäydyin hetkeksi muualle lohduttelemaan pikkujeppeä. 

Sivuhuomiona: myös miesten juhlakimonoon kuuluu äärimmäisen tiukka vyö, mutta vyötärön sijaan se köytetään vatsan alle, vatsaa korostamaan. Mitä suurempi pömppömaha, sitä arvokkaampi ja kunnioitettavampi mies - näin perinteisten käsitysten mukaan!

Hääpari kierteli vieraiden joukossa ennen tilaisuuden alkua, ja jo tässä vaiheessa otettiin runsaasti kuvia yhdessä ja erikseen. Selvisi myös, että sulhanen ei ollut saanut ennakkoon aivan tarkkaa tilannekuvaa päivän kulusta, vaan oli kuvitellut juhlan olevan kasuaalimpi ja lyhyempi - näin morsian oli meitäkin alkuun infonnut. Eli tavoite oli joko muuttunut suunnitteluvaiheen aikana, tai japanilaisen käsitys epämuodollisesta on aika eri kuin eurooppalaisen! 

Hääseremonia tapahtui yläkerran salissa, jossa vieraat istuivat tuoliriveillä kuten länsimaisissakin häissä. Sulhanen odotti etualan pöydän luona, morsian saapui musiikin säestyksellä isänsä saattamana. Ovella kaikkien katsoessa morsiamen äiti kiinnitti tyttärensä hiusnutturaan symbolisen kukan ennen saattoa sulhasen luo. 

Tilaisuuden juonto oli pelkästään japaniksi, joten sisällöstä en valitettavasti saanut enempää selvää. Paikalla ei ollut pappia tms, vaan juonnon hoiti seremoniamestarinainen-hääsuunnittelija useine apureineen. Ilmeisesti puheosuus oli liikuttava, koska kaikki kyynelehtivät. E ja morsiamen sisko pitivät pienen jaetun puheen englanniksi ja japaniksi - morsian oli kirjoittanut sen heille valmiiksi. Minullekin ilmaantui viime hetken rooli, sillä morsian pyysi edellisenä päivänä, että N toimisi sulhaspoikana ja kantaisi sormukset heille. N ei kuitenkaan uskaltautunut yksin käytävälle noin vain, joten saattelin hänet etualalle, samalla varmistaen, etteivät sormukset tipu tyynyltä hävöksiin. Lopuksi, klassisesti, pari suuteli ja kulki yhdessä ulos, vieraiden heittäessä kukkien terälehtiä heidän päälleen. 

Seremoniaa seurasi ehkäpä vartin tauko, jolloin vieraat saivat onnitella tuoretta paria. Sitten meidät paimennettiin takaisin juhlasaliin, jonka apurit olivat järjestelleet kuvanottoa varten. Tuolit oli muuten siirretty syrjään, mutta eteen oli koottu noin tusinan tuolin rivi. Osallistujat vietiin paikoilleen melkeinpä yksi kerrallaan, eli kuvaan ei saanut noin vain lopsahtaa. Hääpari tuolirivin keskelle, vanhemmat heidän vierelleen - isä ja isäpuoli lähimmiksi, sitten äidit - ja reunoille me sisarukset/sisarusten puolisot, kuin kuninkaallisten kuvauksissa konsanaan. Loput vieraat järjesteltiin tuolirivin taa. Meidän eturivissä istuvien piti olla tietyssä asennossa, eli kämmenet polvien päällä, naisilla kimonoon kuuluva viuhka kädessä. Apurit kävivät korjailemassa asujamme ja asentojamme. Tosin itse pidin sylissä N:ää eli oma asentoni oli japanilaisittain ihan väärä. Aivan lopuksi hääkuvaaja otti rennon kuvan eli halusi, että kaikki teemme kaksin käsin V-rauhanmerkkejä ja hymyilemme ja nauramme leveästi. 

Taas vartin tauko, vein muksun ulos katetulle terassille leikkimään pienestä tihkusateesta välittämättä. Tässä vaiheessa myös muut lapset - morsiamen serkkujen - olivat kypsähtäneet pönötykseen ja ulos muotoutui leikkipiiri. Morsiamen isä jututti meitä sulhasen sukulaisia käännöskojeen avulla, eli hänellä oli kannettava puheenkääntäjä (ei kännykkä, vaan jokin sanelukoneen tapainen), jonka myötä saimme jonkinlaista ajatustenvaihtoa käyntiin. Sitten alkoikin juhlaruokailu, viiden ruokalajin kattaus. Omasta mielestäni ruuat olivat erinomaisia, vaikkakin kalapainotteisia. Sulhanen puolestaan ei ollut täysin otettu morsiamen valinnoista, koska ei ole kalan ystävä lainkaan. Mutta minkäs teet, maassa maan tavalla, ja Japanissa on mahdotonta löytää edes paikallista aamupalaa ilman kalaa. 

Ranskalaisvieraita hieman huvitti/shokeerasi, että ruokajuomien valikoimana oli joko valko- tai punaviini tai sake. Siis ei valikoima erilaisia punaviinejä ja valkoviinejä, vaan yksi kumpaakin (kuten Suomessakin yleensä...). Ranskassa ei sellaista ravintolaa olekaan, jossa ei ole pitkää listaa kaikkia mahdollisia viinejä. Taas, maassa maan tavalla, ja itse luotin jääveteen kuohuviinimaljan jälkeen. 

Juhlissa ei leikitty leikkejä eikä tanssittu tansseja. Morsian selitti meille, että ne eivät kuulu perinteisiin häihin, koska japanilaiset tanssit ovat hitaita ja pienieleisiä sooloesityksiä, eivät paritansseja. Tosin pienenä kisailuna juhlapari jakoi kaikille Australiasta tuotuja macadamiapähkinäkeksejä, ja osa saajista voitti lisäpalkinnon (ilmeisesti jotain pientä syötävää). 

Vieraat oli jaoteltu tarkasti erillisiin pöytiin eli sulhasen perhe yhdellä laidalla, morsiamen perhe vastalaidalla ja väliin jäivät morsiamen ystävät yhteen pöytään. Sulhasen puolelta osallistujia olimme vain me lähin perhe. Tämä oli tavallaan kiva, koska sai olla "omassa rauhassa" ja keskittyä syömiseen, toisaalta muihin häävieraisiin tutustuminen jäi oikeastaan kokonaan tapahtumatta. Mitään minglailuvaihetta ei ollut, eli kaikki istuivat pöydissään juhlan koko keston ajan, kolmisen tuntia. Tosin ruokailujen välillä lapsiperheelliset pyörivät ulkoterassilla, jotta lapset saivat päästellä höyryjä. 

Juhlaparin vanhemmat olivat esillä mielestäni länsimaista mallia enemmän, eli juhlapari antoi heille seremoniallisesti lahjoja, sulhanen ja morsian kumpikin pitivät kiitospuheet vanhemmilleen, ja kun kakunleikkuun aika tuli, oli sulhasen ja morsiamen äitien tehtävä syöttää kakkua omalle aikuiselle lapselleen - siis sen jälkeen, kun pari syötti kakkua toisilleen. Mielestäni liikuttavasti ja myös länsimaisittain hieman kummallisesti morsian lupasi puheessaan olla jatkossa "parempi tytär", siis ei hyvä vaimo. Eli kuului morsiamen rooliin luvata pitää tiiviisti yhteyttä vanhempiinsa myös naimisiinmenon jälkeen. Taas, puheet ylipäätään olivat ilmeisen liikuttavia (osa niistä oli käännetty meille paperilla, osaa ei), koska kaikki kyynelehtivät kovasti. Aussihäissä yleensä painopiste on huumorissa, vitsailussa ja hauskanpidossa, joten kulttuuriero siihen oli iso. Toisaalta suomalainen on tottunut itkuvirsipainotteiseen juhlintaan, olivatpa kyseessä vuosijuhlat, häät tai hautajaiset, eli melankolia, liikutus ja syvät tunteet olivat sikäli tuttuja. 

Juhlien kuluessa pukijanaiset tarkkailivat meitä kimonollisia ovenraosta ja tulivat välillä vetämään meitä sivuun, jos jokin osa puvusta vaikutti hapsottavan. E:n äitiparka joutui käsittelyyn monta kertaa, kun kimonon vyöt löystyivät. Itse pääsin vähällä, vain muutamalla nykäisyllä ja viuhkan uudelleenasettelulla vyöhön. Kuriositeettina: morsiamen juhlakimonoon kuuluu nykypäivänäkin seremoniallinen puukko, joka on työnnetty vyön sisälle. Satoja vuosia sitten samuraikulttuurissa sitä tarvittiin itsepuolustukseen, mutta myös - raa´asti - kunniaitsemurhan tekoon, mikäli morsian ei suostunut järjestettyyn avioliittoon. Eli ainut keino perua häät oli päättää omat päivänsä. Samuraikulttuurissa kunniaitsemurha vaadittiin myös silloin, jos häihin hyökättiin, eli morsian oli joutumassa ryöstetyksi ja siten häväistyksi. Rankkaa historiaa. 

Nykypäivän Japani, etenkin Tokio, on kuitenkin aivan toisenlainen (ainakin pintapuolisesti), eikä missään muussa metropolissa ole mielestäni - myös tilastollisesti - yhtä rauhallista, siistiä ja turvallista. Nautimme reissusta kaikin puolin, nyt paluu arkeen ja työympyröihin. Eihän tässä olekaan enää kuin pari kuukautta jouluun ja seuraavaan lomaan ja taukoon! :D 

Koreana kimonossa.

Kimonomessuilta. Tallainen on oikeaoppinen kimonon edusta. Alla esitelty, kuinka kaulus kuuluu asetella niskasta, klipsut poistetaan, kun asettelu on oikein tehty. 

Syyskattaus juhlissa.

Ihmeellisen siisti ja rauhallinen Tokio. Varmaan levollisin suurkaupunki maailmassa.

Tavallisuuksia Länsi-Australiassa

Kirjoitetaanpas taas vanha kunnon "outoa Australiassa"-postaus. Tai siis outoa ja erilaista Suomi-silmin. Tutusti disclaimer, että postaus koskee Länsi-Australiaa ja eritoten Perthin seutua. 

1) Lähimetsät. Suomessa on pitkäaikainen kaavoituslinjaus, että lähimetsiä eli jokseenkin luonnontilaisia plänttejä pyritään säilyttämään kaikkialla asuinrakentamisen yhteydessä. Jokaisen virkistysalueen ei tarvitse olla hoidettua puistoa, vaan päinvastoin, luonto luontona - vaikka lähimetsät polkuineen ja ehkäpä roskineen eivät tietenkään vastaa luonnonpuisto- tai korpimeininkiä. No. Täälläpäin lähimetsät nähdään enemmän ongelmana kuin mahdollisuutena. Miksi?

Australiassa ei tunneta jokamiehenoikeutta, ja ylipäätään maa- ja kiinteistöomaisuuteen suhtaudutaan paljon enemmän sijoituksena kuin minään muuna. Yksityisillä mailla ei välttämättä saa vaellella ja ne on usein aidattu ja kieltokyltitetty. Valtion ja osavaltion omistamat maat puolestaan nähdään myyntikelpoisina resursseina (paitsi jos ovat luonnonpuistoiksi kaavoitettuja), eli niitä syötetään gryndereille omakotitaloalueiksi rakennettaviksi aina asuntopulan uhatessa (jotakuinkin jatkuvasti täällä Perthin seudulla). 

Asumme alueella, joka kasvaa kiihkeää vauhtia, kuten monet muutkin näin 40-60km etäisyydellä keskustasta. Sitä lähempi vyöhyke on jo rakennettua, ja täällä perukoilla on enemmän vapaata maata. Tosin täyttä täällä ei ole missään, vaan korkeampaa ja tiiviimpää voisi helposti rakentaa melkeinpä minkä vain rautatieaseman tai ostoskeskuksen tuntumaan, mutta näin ei periaatesyistä tehdä: täkäläiset yleensä haluavat ikioman tontin. Yli kolmekerroksiset kerrostalot missään keskustan ulkopuolella herättävät vahvaa NIMBYä eli not in my backyard-ei minun takapihalleni-huutelua. 

Ne lähimetsät, joita seudullamme on jäljellä, on useimmiten kaavoitettu tulevaisuuden omakotitonteiksi. Osin tämä johtuu mainitusta asuntopulasta (maa- tai tonttipulasta ei oikeasti voi puhua, koska voisi rakentaa sitä tiiviimpää ja korkeampaa). Osin siitä, että ulkoilmakansaksi moni aussi on yllättävän varoivainen luonnossa liikkuja myrkkyeläinten vuoksi. On totta, että bushbashing eli puskissa tarpominen on vaarallista: meitä eivät "uhkaa" vain punkit, hirvikärpäset ja kyyt, vaan useat jopa kuolettavan vaaralliset käärmeet. Täällä Perthin seudulla onneksi elää vain yksi vaarallisen myrkyllinen hämähäkki, mustaleskisukuun kuuluva redback, kun taas muualla Auslandiassa myös myrkkyhämähäkkivalikoima on runsas. Metsiin ei yleisesti kannata mennä pensaalta pensaalle puskemaan, vaan mieluiten vain polkuja (mahdollisimman leveitä) pitkin.

Kaupunkialueilla yleensä muunnetaan pusikot ja metsämaastot manikyyritasoisiksi nurmipuistoiksi, joissa käärmeet eivät niinkään viihdy. Muuten hyvä, mutta normisti puistot ovat joko leikkipuistoja, grillausalueita, tai ovaaleja eli aussifutikseen sopivia jättinurmikenttiä. Metsässä liikkumisen kokemusta niistä ei saa. 

Itse ratkaisemme ongelmaa ajamalla viikonloppuisin syrjemmälle metsävaelluksia varten. Tämä on ihan ok muuten, mutta tuntuu hieman ristiriitaiselta polttaa bensaa joka kerta luontokokemuksia saadakseen. Tosin on todettava loppuun, että Perthin keskustan tuntumassa on melko luonnontilaisena säilytetty, valtava viheralue Kings Park, ja muitakin isoja luonnonpuistoja metropolialueella on useita, eli missään tapauksessa emme asu "pilatussa" paikassa. 

2) Sukupuoliroolit. Olen tästä usein aiemminkin kirjoittanut, enkä aio aloittaa uutta feministisaarnaa. Mutta asia on pakko mainita muutaman kappaleen verran, niin outoa (jälkeenjäänyttä) täällä Australian Teksasissa Perthissä välillä on. 

Osin, ellei enimmäkseen, kaivosvaltaisen talouden vuoksi, Perthissä elää vahvana roolijako "mies elättää-vaimo hoitaa kodin ja lapset". En törmännyt tähän jakoon ensimmäisten 10 vuoden aikana juurikaan, koska olin itse töissä keskustassa, asuimme keskustan tuntumassa, ja olimme jatkuvasti yliopistokoulutettujen miesten ja naisten ympäröimiä sekä naapurustossa että työpaikalla. Lisäksi kaverimme ja tuttumme olivat paljolti kansainvälisiä, (silloin) lapsettomia uraihmisiä. Täällä angloaussi-suburbiassa maailma on ihan toinen. 

Esimerkki. Olimme muutama viikko sitten E:n kollegan kotona pizzaillanvietossa alkuillan, ja olimme ainoat, jotka toivat lapsen mukanaan. Tämä siksi, että meillä ei ole paikallista perhetukiverkkoa, eli emme voi taikoa joka menoa varten lapsenvahtia. Siksi olemme tottuneet kuskaamaan pikkujeppeä mukana kaikkialle. E:n työkavereista paikalla oli pelkästään miehiä, koska kaikkien vaimot olivat jääneet kotiin hoitamaan lapsia. Juhliin oli kutsuttu kuitenkin muitakin, kuten kollegan iäkkäät naapuripariskunnat (70-80v) eli mistään jätkien ryyppäjäisistä ei ollut kyse. 

Muutamat E:n työkaverit ällistelivät faktoja a) miten minä, nainen ja äiti, tulin nukkumaanmenoaikaan (klo 18-20!) juhliin lapsi mukanani, ja b) käyn töissä kokopäiväisesti. Huom, näitä ei esitetty mitenkään tuomitsevaan sävyyn, vaan aidosti uteliaana/ihmetellen. Koska kaikki vieraat olivat erinomaisen mukavia, en aktivoinut feministiräjähdystä, mutta ihmettelin hiljaa itsekseni, ettekö ole ennen (pohjoismaisittain) normaalia naisihmistä tavanneet, jolla on koulutus, ura, perhe ja sosiaalinen elämäkin vielä. 

Kun kotimatkalla autossa juttelimme asiasta E:n kanssa, paljastui, että hänen työpaikallaan herättää suurta hämmennystä, että E:n vaimo eli minä en pelkästään käy töissä ja tienaa, mutta myös maksan isojakin hankintoja joko yhdessä tai yksin (esim ostin E:lle synttärilahjaksi matkan Tasmaniaan), ja että en automaattisesti halua/suostu tekemään jokaista päiväkotivientiä/hakua tai lapsen sairaspäivää, vaan ne jaetaan meidän perheessä 50-50. Leukani tippui lattialle tästä jälkijättöisyydestä. 

Loppukaneettina taas, että asiat ovat muuttumassa täälläkin, viimeinkin. Nuoret/tuoreet isät ovat alkaneet paljon enemmän haastaa työkulttuuria, jossa heidän oletetaan pakertavan iltoja, jopa viikkoja perheestä erillään jossain kaivosleirissä, kun äiti kamppailee pikkulapsiarjessa. Miehet uskaltavat nykyään sanoa täälläkin, että minulle on tärkeää/tärkeintä viettää enemmän aikaa oman perheeni ja lasteni kanssa, ja haluan olla tasaveroinen ja tasa-arvoinen vanhempi, en vain avustaja tai kävelevä lompakko. 

Perinteisesti jonkinlainen kultaryntäys-macho-kulttuuri on Länsi-Aussilassa "vaatinut", että mies paiskii mukisematta töitä milloin missäkin, ja lapsia nähdään tunti nukkumaanmenoaikaan jos silloinkaan. Sivuhuomiona, mielenterveysasiat, etenkin miesten mielenterveyden parantaminen, ovat alkaneet nousta ihan uudella lailla tapetille täällä niin mediassa, somessa, arkikeskusteluissa, työpaikalla kuin politiikassakin, koska kuvailemani nk. man box-kulttuuri ei ole ollut terveellistä kellekään. Eli pikkuhiljaa, tällaiset muurit murtuvat. 

3) Metropoli vs muut seudut. Kuvittele Suomi, jossa on vain yksi iso kaupunki, Helsinki lähikuntineen. Missään muualla koko maassa ei ole yhtään kaupunkia, jonka koko on yli 50 000 asukasta. Eli Turku, Tampere, Jyväskylä, Kuopio jne ovat kaikki vain murto-osa nykyisestä eivätkä oikeastaan kaupunkeja lainkaan vaan isoja kirkonkyliä. Kaikki tilastot esitellään mallilla "metropoli ja sitten ne muut". Tällainen on Länsi-Australia. Koko osavaltiossa asuu noin 2,5 miljoonaa asukasta, joista Perthin metropolialueella 1,5 miljoonaa. Länsi-Australian koko on puoli Eurooppaa. Eli erittäin tyhjää on. 

Perthissä asumiseen tarvitaan omanlaisensa luonteenlaatu, tai ainakin kyky "tyytyä" tietyllä tavalla. Vaikka usein ruodin miinuspuolia ja ongelmia, elämänlaatu ja elintaso ovat oikeasti erittäin hyviä Perthissä ja siksipä itsekin täällä nökötämme jonkin muun paikan sijasta. Mutta. Ihminen, joka kaipaa jatkuvasti jotain uutta etenkin matkustelumielessä, saattaa kokea Perthin aika perukkana ja siksipä tänne ei olekaan hurjaa asuttajavirtaa itärannikolta. Perthistä ei siis käytännössä pysty lähtemään kaupunkilomalle naapurikaupunkeihin, koska naapurikaupunkeja ei ole olemassakaan (ellei niitä isoja kirkonkyliä lasketa). Seuraavaan isoon kaupunkiin, Etelä-Australian pääkaupunkiin Adelaideen on linnuntietä 2700km eli enemmän kuin Helsingistä Ateenaan. Itse asiassa Perthiä lähin kaupunki ei ole Australiassa lainkaan vaan Denpasar Balilla, 2600 km päässä. 

Tämä eristyneisyys on itsellenikin ollut se kaikkein vaikein "pilleri" Perthiin liittyen. Olen sen verran utelias, menevä ja aktiivinen matkustelija, että haluaisin nähdä vähän kaikkea kaikkialla. Nykyään matkustelumme keskittyy Perthin ympäristön pikkukyliin ja luontoon - onneksi olemme kumpikin innokkaita vaeltajia ja myös roadtrip-ihmisiä. Mutta. Näin 11v tässä kolkassa viettäneenä samat pikkukylät on nähty jo useaan otteeseen ja myös luonnonpuistot ja vaelluspolut on aika huolella koluttu. Onneksi elämäntilanne (joustava työ) mahdollistaa kuitenkin muunkin matkustamisen ja käyn edelleen sinnikkään tunnollisesti ja koti-ikävän yllättämänä myös Suomessa/Euroopassa vuosittain. 

Kuvituskuvat erään Perthin kukkuloiden kauppapuutarhan kevätfestivaaleilta. Hedelmäpuiden kukinta-aika. Ja kätevä keino puutarhalle hankkia lisätienestejä - alueelle oli sinne tänne lavastettu Insta-sopivia taustoja (tekokukkia, keinuja, pianoja jne), joiden eteen perheet jonottivat varttikaupalla somekuvien ottoon, sisäänpääsymaksun hinnalla. Meillä muksua kiinnosti vain "labyrintissä" eli hedelmäpuukujilla juoksentelu, etenkin hippaa ja karkuun.