24.1.2022

Suorat sanat

Edellisessä postauksessani kirjoitin, että mielestäni ristiriitaisesti Australialla on maine hyvin rentona, letkeänä ja aurinkoisena paikkana, vaikka täällä toisaalta ollaan hyvinkin tiukkoja turvallisuuden ja sääntöjen suhteen. Palautteeksi sain enimmäkseen yllättynyttä hämmästelyä, mutta myös kommentteja, että tottakai letkeys rakentuu juurikin sen tiukkuuden päälle - vain maissa, joissa on oikeasti turvallista, voidaan ottaa rennosti. Eli eihän tuossa mitään ristiriitaa.

Ilmeisesti en onnistunut kunnolla ilmaisemaan ajatuksiani, joten selvennän hitusen. Esimerkiksi Suomessa ja Saksassa on runsaasti erilaisia sääntöjä ja turvallisuusraameja, silti niillä ei ole letkeänrennon kulttuurin mainetta. Toisaalta maissa, joissa on paljon yhteiskunnallisia ongelmia ja ihan arkielämä riskientäyteistä, voi olla hyvinkin leppoisa kulttuuri - tällaisina ainakin moni Etelä-Amerikan ja Afrikan maa tunnetaan. Eli kyllä meikäläisen silmään aika selkeänä hyppää tämä letkis silti tiukkis-ristiriita Australian kohdalla.

Tämä vain alustuksena, josta vaellellaan toiseen alustukseen ennen varsinaista aihetta. Blogini on omasta ja ehkä lukijoidenkin mielestä muuttunut paljon kriittisemmäksi Australiaa kohtaan vuoden 2021 mittaan ja linja arvatenkin jatkuu myös 2022. Tämä osin johtuu omista kokemuksistamme - suomut ja ruusun terälehdet karisivat luomiltani, kun kohtasimme Australian uber-tiukan koronapiikkilankalinjan omakohtaisesti -, toisaalta olen näin vuosikymmenen jälkeen paljon syvemmin sisällä maassa kaikin puolin, myös kulttuurissa, historiassa ja näiden kipupisteissä. Joita Australialla kolonialistivaltiona ikävä kyllä riittää. 

No taasko tästä seuraa valitusta ja urputusta, kannattaako lopettaa lukeminen heti? En valita enkä urputa huvikseni, vaan kirjoittaminen on minulle tapa jäsentää ja sietää vaikeitakin asioita. Ja tämä mielestäni on erityisen suomalainen piirre: ulkosuomalaiset ovat kirjoittaneet muistelmia ja mietteitä jo parisensataa vuotta ja suomalaisten kaikkein yleisin luova harrastus jonkun kyselytutkimuksen mukaan on juurikin pöytälaatikkokirjoittaminen, jonka avulla voi käsitellä aivan kaikkea.

Viimein nyt siihen varsinaiseen aiheeseen. 

Australia valtiona, ja aussit henkilöinä, eivät (mielestäni) suomalaiseen verrattuna oikein kestä vaikeista asioista puhumista niiden oikeilla nimillä, vaan keskustelu ohjataan johonkin ihan muuhun - joko kepeään tai tyhjänpäiväisiin skandaaleihin, kunhan ei vain tarvitse oikeasti puida mitään vaikeaa. 

Esimerkkejä:

Länsi-Australiassa ei ole kuulemma tapana ottaa valokuvia hautajaisissa. Hautajaiset ylipäätään ovat aika erilainen tapahtuma kuin Suomessa. Kun Suomessa varataan seurakuntatalo koko lauantai-iltapäiväksi, syödään karjalanpaistia ja keitinperunoita, juodaan täytekakkukahvit, kahvitetaan pappi, itketään, lauletaan virsiä ja lopuksi ehkä aivan pienesti jo nauretaan vainajaa muistellessa, täällä Wessilässä hautajaiset ovat arkipäivänä ja niissä piipahdetaan keskellä työpäivää(!). Hautajaisista ei puhuta jälkeenpäin eikä niitä näköjään myöskään aktiivisesti muistella ainakaan valokuvien muodossa. 

Hautausmaita ei samassa mielessä ole kuin Suomessa. Tottakai täälläkin vainajat haudataan heille varatulle alueelle, mutta hautausmailla ei käydä massamitassa vainajia muistelemassa eikä siellä todellakaan käydä ns. huvikseen, toisin kuin Suomessa, jossa hautausmaat usein toimivat myös rauhallisina hiljentymispuistoina. Wessilän hautausmaat ovat usein ankeita paahteisia hiekkakenttiä ison autotien varrella. Edes Perthin vanhin historiallinen hautausmaa ei ole yleisölle auki kuin pyynnöstä ja se on kaikkiaan heinittynyt, ränsistynyt pelto, pioneerihistorian muistomerkin sijasta.

Vainajan muistoa kunnioittamaan perheet saattavat kuitenkin pystyttää pienen muistomerkin esimerkiksi onnettomuuspaikalle, jos kuolinsyy oli autokolari; tai tilata kunnalta puistonpenkin muistolaatoin jollekin kauniille, vainajalle tärkeälle paikalle. 

En ole koskaan, yhtään kertaa koko vuosikymmenen aikana, jutellut syvällisesti yhdenkään aussin kanssa mistään vaikeasta, surullisesta tai konfliktiherkästä aiheesta. Toki iso osa hyvistä ystävistäni täällä on mamuja (useimmiten australiansuomalaisia), mutta kuitenkin muutama oikeasti läheinen kaveri paikallisistakin on. Tiedän, että heidän kaikkien elämässä on ollut vaikeita aikoja, menetyksiä, kamppailua, traumoja, mutta ne on kaikki mainittu ohimennen ja niistä on keskusteluissa seilattu äkkiä eteenpäin. Ei aleta purkamaan, vellomaan, käymään läpi. Mutta toisaalta, miten ystävyys syventyy, jos tällaisia elämän tummia pohjavirtoja ei noteeraa tai jaa?

Sen sijaan uusia suomalaisia täällä tavatessani opin heistä yleensä jo ensimmäisellä, viimeistään kolmannella kerralla, jotain melko pysäyttävää - suomalaiset mielellään avautuvat vaikeistakin asioista ja esimerkiksi kuolemaan liittyvät keskustelut (mm. pitäisikö tehdä testamentti, tai vanhemmat alkavat ikääntyä ja heidän kuolemansa pelottaa) eivät ole ollenkaan harvinaisia. Välillä tässä uhkaa käydä itselleni käänteinen kulttuurishokki, sillä usein yllätyn hetkellisesti siitä, miten avoimesti ja mitä suomalaiset jakavat aika vieraidenkin kanssa. Ymmärtääkseni suomalaiset ottavat tämän avoimuuden aitoutena ja rehellisyytenä, ja sitä arvostetaan - näin itsekin teen, kulttuurishokkihämmennyksestä taas toivuttuani.

Australialla olisi kuitenkin kansakuntana TODELLA paljon vaikeita teemoja puitavana ja näin Australia-päivän alla (26.1.), eräs vakio-ongelma nostaa päätään: aboriginaalien ylisukupolvinen, historiallinen sorto, ja tästä seurannut trauma ja sitkeät yhteiskunnalliset ongelmat. 

Aloitan pienellä arkipäivän esimerkillä. Kävimme kaveriperheen (ausseja) kanssa Rottnest Islandilla, joka on perthiläisten suosituin lomasaari puolen tunnin lauttamatkan päässä Intian Valtamerellä. Nykyään aurinkoinen perheparatiisi on kuitenkin historian haamujen hautausmaa, sillä se toimi aboriginaalien vankilana, sittemmin pakkotyösiirtolana vain 90 vuotta sitten. Kävimme pyynnöstäni saaren museossa, jossa aussiperhe ei ollut käynyt vielä koskaan, lomailtuaan Rottolla vuosittain. He lähtivät pois ennen minua, ulos aurinkoon, koska näyttely keskitysleirimäisyydessään oli "liian masentava". Niinkuin olikin.

Olen yrittänyt jo monta päivää katsoa dokumenttia nimeltään Incarceration Nation (SBS:llä), mutta en ole päässyt puoltaväliä pidemmälle. Dokumentti kertoo siitä epäsuhdasta, että Australiassa aboriginaaleja, mukaanlukien lapsia (rikosoikeudellisen vastuun ikäraja on täällä 10v), tuomitaan vankiloihin suhteessa paljon enemmän kuin valkoisia tai muita etnisyyksiä. Dokumentissa on runsaasti valvontakamerakuvaa siitä, miten vartijat kohtelevat vankeja. Näihin kuviin yritykseni katsoa aina tyssää. En. Pysty. 

Kun kymmenvuotias orvoksi jäänyt poika heitetään niskasta pitäen patjalle, riisutaan väkisin alasti kolmen karhunkokoisen vartijan toimin ja jätetään yksin itkemään paniikissa sairaalakaapu vieressään - vastauksena itsemurhauhkailuihin - tätä ei pysty yksikään äiti katsomaan sydämen särkymättä. Korjaus: yksikään normaali, järkevä, tunteva ihminen. Ja tämä kohtaus ei edes ole pahin - lähimainkaan - dokumentissa.

Meillä töissä aboriginaalien voimauttaminen (paremman sanan puutteessa) on parin viime vuoden aikana lähtenyt uudelle kierrokselle sillä, että henkilökuntaa koulutetaan paljon aiempaa ponnekkaammin. Meitä kehotetaan myös osallistumaan aboriginaaleille tärkeisiin tapahtumiin kuten muistomarsseihin. Mikä minulle, ulkopuoliselle (siis ei Australiassa syntyneelle) pistää silmään on, kuinka varovaisesti koulutuksen täytyy tapahtua. Etnisyyksien välinen jännite on yllättävän vahva mielestäni: aboriginaalit suhtautuvat anglo-ausseihin eli valkoisiin vähintäänkin kyräillen ja sama kääntäen toisinpäin. Joskus kyräily leimahtaa täyteen vihaan.

Kaikki koulutuksemme alkavat maan tunnustamisella (acknowledgement of country), jossa järjestäjä osoittaa kiitoksen alueen perinteiselle haltijaheimolle. Tämä sinällään on normitapa ja osa kaikkia virallisia puheita. Mutta seuraavat kouluttajan sanat ovat: no blame no shame. Eli: ei syyttelyä, ei häpeää. Aboriginaalikouluttajat tietävät, että valkoiset eivät kuuntele heitä, elleivät ensin saa "vapautusta" esi-isiensä (tai omista) synneistä - kaikesta siitä ylenkatsonnasta, syrjinnästä, rakenteellisesta tai suorasta väkivallasta, jota aboriginaaleja kohtaan on osoitettu nyt kaksi vuosisataa. 

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, miten - vankilasaarimenneisyytensä takia? - Australian kulttuuriin kuuluu (minun nähdäkseni) tietynlainen manipulaation ja väärinkäytösten pelko. Kukaan ei halua olla vedätetty ja kaikki hivenen ennakoivat ja torjuvat mahdollista vedätystä jo ennakkoon. Ehkä tästä syystä moni ei halua/uskalla liikaa avautua, ettei vain joudu jotenkin hyväksikäytetyksi tai petetyksi. Olenpa peräti sellaisiakin mielipiteitä kuullut, että suomalaiset ovat hieman yksinkertaisia paljastaessaan niin paljon, heti, avoimesti. Naiivia sinisilmäisyyttä, ehkä, mutta sehän riippuu näkökulmasta.

Huijausrikoksia täällä ikävä kyllä paljon tapahtuukin, eli ei ihan tuulesta temmattu fobia. Mutta. 

Olen aiemminkin jo monta kertaa mutissut ja murissut siitä, miten virallinen* pikkulastenkasvatuslinja Perthissä on, että luulot pois jo vauvana, oppii tavoille, kuriin, rutiiniin, ja sitten on kaikkien elämä helpompaa. Tämä ilmenee CIO-menetelmän (cry it out) suosimisena ja pikkuvauvan päivän aikatauluttamisena (neuvolan virallisten ohjeiden mukaan vauva ruokitaan heti herättyään, sitten leikitään hieman, sitten nukutetaan, ei missään nimessä niin, että esim ensin leikitään ja sitten imetetään uneen, nounou. Kaikkein pahin synti on perhepeti, joka täkäläisen linjauksen mukaan on vaarallinen). Jos lapsi ei näihin luonnostaan taivu niin sitten hänet pitää siihen koulia, ja kaikki vastustelu ja itkeminen ovat vain tottumattomuutta ja manipulointia

*Huom: ei tarkoita, että läheskään kaikki vanhemmat tai edes kaikki viranomaiset tätä kannattavat, mutta tulee esiin mm. terveydenhuollon esitteissä, joskus päiväkodin työntekijöiden käytöksessä, ym.

Saattaa kuulostaa kaukaahaetulta, mutta mielestäni tämä ihmiskäsitys - muut koittavat manipuloida, sinun tehtäväsi on koittaa olla joutumatta manipuloiduksi - aiheuttaa juurikin tuota kymmenvuotiaiden lukitsemista nuorisovankiloihin (joista aikuisempana päätyy aikuisten vankiloihin, kun elämänkoulu siihen mennessä on ollut vankilasta, koulukodista ja huostasta toiseen kulkemista). Näitä lapsia ja nuoria ei nähdä sinä mitä he ovat - moniongelmaisina lapsina vailla huolenpitoa, mielenterveyspalveluja, koulutusta, oman perheen ja suvun turvaa, koska yleensä tulevat rikkinäisistä kodeista. Vaan manipuloivina lusmuina, rikollisenalkuina, joista pitää kitkeä kaikki juonet vaikka väkivalloin. Australia muuten oli viimeisiä länsimaita, jossa ruumiillinen kuritus kouluissa kiellettiin (v. 1985 julkissektorin kouluissa ja 2006 yksityiskouluissa).

Valtaväestön käsitys vaikuttaa olevan, että lakeja ja sääntöjä rikkovia tulee rangaista äkkiä, rajusti, kunnolla, jotta oppivat olemaan. Tämä yltää myös pakolaisten kohteluun (Australia pitää jo kymmenettä vuotta vangittuna ilman tuomiota noin sataa ihmistä, joista osan YK on todennut pakolaisiksi, mutta Australia ei tunnusta), ja nyt myös koronalinjaan: Länsi-Australia aikoo jatkaa lähes täydellistä matkustuskieltoaan ja rajasulkuaan muuhun maahan ja maailmaan jo kolmatta vuotta, ettei kukaan vain levitä tautia ja riko sääntöjä. Tiukka linja takaa turvan, ajatellaan.

No mitä minä tästä täällä huutelen, miksen tee asialle jotain? 

Juurikin tämä on viimeaikainen päänsärkyni. Minua painaa suunnattomasti, että kirjoittamalla ei voikaan muuttaa asioita. Kun aloitin blogin v. 2011, kuvittelin naiivisti, että näistä teksteistä seuraa jotain muutosta maailmaan. Alkuun lähinnä siis järkeilin, että postauksistani saisi infoa ja neuvoja Australiaan-muuttoon tai ulkomaille muuttoon ylipäätään. Samalla oppisi kulttuurieroista ja kulttuurishokista, valmistautumista varten. Ajattelin myös, että tekstini yleensäkin voisivat rohkaista ihmisiä tekemään erinäisiä muutoksia elämässään, kuka mitäkin etsii ja tarvitsee. Ehkä, toivottavasti, joitain näistä on pienessä mittakaavassa totetunut. Mutta en ikinä kirjoittamalla pysty muuttamaan sitä, mitä eniten haluaisin, eli jollain lailla vähentämään vääryyksiä maailmasta. Ja tämä ihan oikeasti ja julmetusti turhauttaa minua jopa siihen pisteeseen, etten välillä juuri siksi saa blogattua, koska kirjoittaminen tuntuu niin turhalta. 

Mutta mikä on vaihtoehto? 

Osallistun jo tapahtumiin, mielenosoituksiin, vetoomuksiin, kampanjoihin. Lahjoitan rahaa hyväntekeväisyyteen, kirjoitan poliitikoille, lobbaan siellä missä pystyn yhden hengen voimin. Mutta ei se riitä. Ihmiselle, jonka työ on kirjoittaminen (tutkijana), sen tajuaminen, että maailma ei muutu piirun vertaa minun näppikseni kautta, on oikeasti aika masentavaa. 

No, vaikutusmahdollisuuksien etsintä jatkuu. Ei se maailma muutu silläkään, että antaa periksi. Sisu, tuo suomalaisten oma voimaeläin, jossain sielun sisimmässä ilmeisesti yhä jaksaa tikuttaa juoksupyörässään. 

(C) SBS

7.1.2022

No worries - ihanko tosi?

Australialla on maailmanlaajuisesti no worries- eli heitä huolesi-maine. Miksi turhaan stressata, jos voi chillata? Onko maineessa perää? Osittain juu. Etenkin täällä WA:ssa, Länsi-Australiassa mañana-asenne alkaa säännöllisesti jopa jurppia täsmällistä suomalaista. Osavaltiomme lempinimikin on WA - wait awhile. Yleensä mikään virallinen asia ei tapahdu kovin nopeasti eikä ihmisillä ole myöskään kiire, tai syytä olla tismalleen ajoissa oikein missään. 

Kuitenkin mielenkiintoisesti täällä on pari elämänaluetta, joissa noworries ei pädekään. Nämä ovat mielestäni yleinen turvallisuushakuisuus sekä lastenkasvatus, tarkemmin sanoen se, että lapsen pitäisi oppia jotakuinkin ihan kaikki ensimmäisten elinkuukausiensa tai taaperovuosiensa aikana. 

Turvallisuushakuisuus ei välttämättä ole aussien* "alkuperäinen" luonteenpiirre: varmasti pioneeriaikaan pari vuosisataa sitten, tai syrjäisillä lammas- ja karjafarmeilla vielä nykyäänkin, elämä oli/on hyvin toisenlaista kuin kaupunkioloissa. Ylipäätään moderni elämä on jatkuvasti muuttunut kontrolloidummaksi ja suojatummaksi, alkaen turvavöistä ja kaikenlaisesta sääntelystä, joita ei ehkä vielä 1970-80-luvuillakaan ollut. Arvelen, että etenkin täällä WA:ssa, Australian kaivososavaltiossa, turvallisuushakuisuus juontuu paljolti kaivosyhtiöiden viime vuosikymmenenä runttaamista työturvallisuussäännöistä. Kaivosala on pahimmillaan erittäin riskialtista ja monikaan kaivos ei kauaa pyöri, jos ei ota turvallisuutta tosissaan. 

*puhun nyt vain angloausseista, aboriginaalikulttuuri on asia erikseen, josta en tiedä riittävästi.

Rennosta maineestaan huolimatta länsiaussit rakastavat sääntöjä ja ohjeistuksia, etenkin julkissektorilla. Perusohjeet ihan kaikkeen pitää olla paperilla/intranetissä, työhönperehdytys voi kestää viikon, ja koulutukset alkavat yhteisten pelisääntöjen listaamisella. Tämä tapahtuu myös kouluympäristössä pikkulastenkin kanssa. Jokaikinen seminaari, konferenssi tai vastaava alkaa sillä, että joku kertoo vessojen sijainnin, kahvitaukojen ajat, hätäpoistumistiet ja toimintaohjeet esim tulipalon sattuessa. Logiikka on, että jos ei ole ohjeistettu, ei voi olettaa ohjeiden tietämistä ja noudattamista. Toisaalta, jos on ohjeistettu, kukaan ei voi väittää, ettei tiennyt, ja tilaisuuden järjestäjä pesee kätensä vastuusta, jos joku mokaa/rikkoo sääntöjä. 

Turvallisuushakuisuus näkyy arjessa siinä, että erinäisissä tilanteissa voidaan mennä jopa naurettavuuksiin, jotta taataan riskien minimointi (sekä päästään itse vastuusta, henkisesti ja lakiteknisesti). Esimerkki. Kaverini on kerrostalon asunto-osakeyhtiön hallituksessa. Eräs asukas haluaa hankkia sähköauton ja asentaa sille laturin parkkiruutuunsa. Hallitus teki päätöksen, että laturia ei voi noin vain asennuttaa - asukkaan omalla kustannuksella - vaan hallituksen tulee teettää riskiarvointi, rakennuksen rakenteiden arviointi sekä sähköinsinöörin arvio siitä, onko pistoke turvallinen. 

Meillä töissä ei ole sallittua käyttää jumppapalloa työistuimena, koska vakuutus ei korvaa sen päältä putoamista. Työtauoilla työtiloissa ei saa jumpata tuolijumpaa enempää, koska vakuutus ei korvaa loukkaantumisia (yritimme nimittäin virittää lounastaukopilatesta neukkariin, ei käy). Etätyöluvan saadakseen tulee laatia pohjapiirustus omasta kodista, johon merkitään ihan kaikki latttiamateriaaleista, pistokkeista ja johdoista lähtien, jottei kukaan vain tee työtään riskialttiissa oloissa, esim talossa, jossa on erikorkuisia kynnyksiä, joihin voi kompastua. Ollessani edellisen työpaikkani työturvallisuusvastaava, tehtäväni oli kerran kuussa kiertää toimistotilat ja arvioida, onko lattialla kompastumisriskejä, kuten roikkuvia johtoja tai laukkuja. Minun tuli syynätä jopa WC-tilojen siivouksen taso, jotta kukaan ei joudu "tartuntavaaraan" roiskeiden vuoksi. 

Jäsenyyden hankinta ryhmäliikuntatunneilta, kuntosalilta, muista fyysisistä aktiviteeteista (esim seinäkiipeily), tai vaikkapa kiropraktikolla käynti, edellyttävät osallistujalta vastuuvapauslomakkeen allekirjoitusta. Siinä luvataan, ettei haasta paikkaa oikeuteen, jos tulee jotain tapaturmaa. Tavallaan ymmärrän käytännön, koska yrittäjien tulee suojata itseään pahansuopia rahanahneita feikkiloukkaantujia vastaan. Toisaalta, ei aina herätä luottamusta järjestäjää kohtaan, jos vaikkapa ensimmäisellä joogatunnilla pitää alkuun luvata, ettei vie ohjaajaa oikeuteen, jos niska niksahtaa väärässä asennossa (eli tullaanko täällä tekemään jotain vääriä asentoja?). En myöskään ole satavarma, voiko tällainen vastuuvapauslomake oikeasti vapauttaa ketään vastuusta, jos tunnilla/tapahtumassa tehdään jotain riskialtista ja osallistuja loukkaantuu. 

Turvallisuushakuisuus on viety tappiinsa nyt koronan aikaan, kun Länsi-Australiassakin on peruttu kahden vuoden mittaan paljon tapahtumia ja jopa joitain hoitoja/tutkimuksia (esimerkiksi astmatutkimuksia) koronariskin vuoksi. Osavaltiossa ei ole edes ollut koronaa kuin muutamina alle tusinan potilaan ryppäinä yli puolentoista vuoden ajan. Koronarokotepakko on Australiassa Suomea tiukempi: rokottamattomat eivät saa saapua maahan ilman kahden viikon valvottua karanteenia ja monissa ammateissa rokotteesta on tehty työssäololuvan ja palkanmaksun ehto. 

Hypätään lastenkasvatukseen. Noworries-kulttuuriksi Länsi-Australiassa mielestäni stressataan yllättävän paljon lasten käytöksestä ja kyvyistä, ihan synnäriltä asti. Kun N oli kuuden viikon ikäinen, liityin asuinalueeni terveydenhoitajan järjestämään äitiryhmään muiden samanikäisten lasten vanhempien kanssa. Meille opetettiin viikoittain, miten vastasyntynyttä tulisi hoitaa. Jatkuvasti toistuva oppi oli, että lapsen tulee oppia nukahtamaan pinnasänkyyn yksin ja tätä ei saa sieltä nostaa, vaikka itkisi. Terkkari oikein demonstroi asiaa, kun erään äidin pikkuvauva itki väsyneenä ja tyytymättömänä, opettamalla/vaatimalla, että äidin tulee nukuttaa vauva viltin päälle lattialle sylin sijaan, meidän kaikkien tuijottaessa. Tämä muisto edelleen ahdistaa minua, koska 6-viikkoisen ei mielestäni todellakaan tarvitse osata nukahtaa yksin minnekään, ja nuori äiti tuskailemassa lattialla itkevän lapsen kanssa ei millään lailla iskostanut meille muille ryhmäläisille, että nyt tämä menee oikein. 

Logiikka on, että vältytään jatkuvilta yöheräämisiltä, jos vauva oppii aivan nuorena, että syliä ei tule, vaikka miten itkisi. Tämä ajan myötä muuttuu helpommaksi niin vauvalle kuin vanhemmillekin, ja lopulta - tadaa - teoriassa meillä on puolivuotias, vuosikas, taapero, leikki-ikäinen, joka ei koskaan heräile öisin eikä vaadi mitään vanhemmiltaan 10-12h vuorokaudesta. 

No. Henkkoht en usko CIO-menetelmään eli controlled crying- (jätetään itkemään, kunnes nukahtaa)-kasvatukseen enkä sitä suostunut ottamaan osaksi omaa elämäämme, vaikka tottakai välillä idea houkutti, kun vauva heräsi seitsemättä kertaa per yö. Meillä ei edelleenkään nukuta täysiä öitä, vaikka lapsi täyttää 3v maaliskuussa - herätyksiä on kerran yössä, joskus sairasteluaikaan enemmän. Eli ammuinko omaan nilkkaani, E:n siinä sivussa? Mahdollisesti. Voin vain elää toivossa, että heräily katoaa iän myötä.

Suomalaisena minun on helpointa omaksua ikäkausiajattelu, eli lapsi oppii sen mukaan, kuin on hänelle kehityksellisesti mahdollista. Länsi-aussi-metodi näyttää olevan monessa muussakin kasvatusasiassa se, että lapsi olisi hyvä saada tiettyyn muottiin mahdollisimman aikaisin, koska aikaisuus takaa, että lapsii oppii "ajoissa". Täällä on Australian aikaisin koulunaloitusaika, nimittäin leikkikoulu (kindy) eli 2pvää/vko esikoulun esikoulu alkaa 3.5-4.5-vuotiaana riippuen lapsen syntymäkuukaudesta. Nykyään on mahdollista laittaa lapsi peräti pre-kindyyn tämän täyttäessä 3v, eli leikkikoulun esikouluun (esikoulun esikoulun esikouluun). Siellä harjoitellaan päivän verran viikossa asioita kindyä varten, jossa puolestaan harjoitellaan esikoulua varten, jossa puolestaan harjoitellaan ekaluokkaa varten. 

Sanon suoraan. Meitsille ei aukea. 

Tajuan, että olen integroitunut Suomen malliin, jossa kouluun mennään "kylmiltään" (tosin esikoulu on kuulemma nykyään Suomessa ns puolipakollinen). Lasten annetaan kasvaa leikkien 6-7-vuotiaiksi, ja sen jälkeen aloitellaan ns. akateemisia taitoja eli kirjoittamiseen, lukemiseen, päättelyyn ja matematiikkaan perustuvia kykyjä. 

Täällä osa ystävistäni stressaa jo nyt, miten saisi opetettua lapselleen kirjaimet ja numerot ajoissa, jotta nämä sitten pärjäävät pre-kindyssä ja kindyssä. Aivan kuin kaikki pitäisi jo tietää koulun alkaessa, eikä niinpäin, että koulu nimenomaan on oppimista varten. Myös paikallaan istumista ja siinä oppimista halutaan harjoitella hirmu aikaisesta, 2-3-vuotiaasta, mikä mielestäni on suorastaan epäluonnollista. Ei taaperoa tai leikki-ikäistä ole tehty tuijottamaan valkotaulua/ruutua/opettajaa, vaan liikkumaan, kokeilemaan, kiipeilemään, juoksemaan, testaamaan. 

Länsi-aussi-asenne perustuu mielestäni paljon harjoitteluun ja harjaantumiseen. Halutaan paljon aikaa toistoon, hiomiseen, tottumiseen, siihen, että lapselle muodustuu tietty rutiini jo kehdosta saakka ja tämä rutiini sitten menetyksekkäästi kantaisi aikuisuuteen. Välillä peräti tuntuu, että täällä ei "uskalleta" antaa lapsen vain kasvaa, kokeillen, leikkien, vapaasti vaellellen, vaan tämä pitää kietoa hernekepin ympärille jo vauvana, jotta oikea suunta löytyy heti - koetaan, että näin taataan elämässä menestyminen. Muuten, hernekepin englanninkielinen nimi on tutor, sama kuin ekstratunteja antavan epävirallisen opettajan. 

Välikommenttina on todettava, että kindyn aikainen aloitus on taloudellisesti helpotus. Se nimittäin on osa julkista peruskoulutusta eli (pääosin) maksutonta. Päivähoito puolestaan helposti maksaa saman verran kuussa kuin kodin vuokra tai asuntolaina.

Muita huomioita. Länsi-Australiassa elää vahvana kouluelitismi eli lapset ja aikuiset tietävät hyvin, mitkä koulut ovat ns hyviä ja mitkä huonoja. En ole itse vielä päässyt tälle tietämyksen tasolle, koska koulu tuntuu yhä sen verran kaukaiselta asialta. Kuitenkin suurin osa perheellisistä ystävistäni on valinnut asuinpaikkansa sen mukaan, missä ovat parhaat koulut - osin tämä on puolipakollista varautumista, koska kukaanhan ei halua lastaan heikosti varusteltuun tai peräti vaaralliseen kouluun, jossa vaikkapa kiusaaminen on tunnettu ongelma. Itse emme ole asettuneet aloillemme monen vuoden/vuosikymmenen säteellä, vaan voimme muuttaa sen mukaan kuin tarvitaan. Alueellemme on kuitenkin rakenteilla uusi peruskoulu ja toivottavasti siitä sukeutuu hyvä paikka N:lle aloittaa koulupolku parin vuoden päästä. 

Koulua valitessa täällä olisivat yhtenä mahdollisuutena tyttö- ja poikakoulut, joita itse pidän tunkkaisena menneisyyden jäänteenä. En halua, että oma poikani kasvaisi vain poikien ympäröimänä, tyttöjen muodostuessa joksikin eksoottiseksi mysteeriksi ja toisinpäin. Ihmisiä kaikki ovat erilaisine puolineen ja tähän on hyvä tottua elämässä heti, ei vasta korkeakoulussa saati työuralla. Länsi-Australiassa on mahdollista myös käydä sisäoppilaitosta 11-vuotiaasta eteenpäin: toinen peruskoulukummajainen, joita Suomessa ei käsittääkseni tunneta. Tosin nämä on ymmärtääkseni tarkoitettu syrjäseutujen lapsille, jotka muuttavat ilman vanhempiaan taajamiin kouluja käymään. 

Toistaiseksi keskeinen oppi- ja leikkipaikkamme on lähiranta. Intian valtamerta.

6.1.2022

Tästä se lähtee

Uusi vuosi, uudet kuviot. Hyvinkin kirjaimellisesti meillä, sillä harjoittelemme parhaillaan omakotitalon omistajuutta. Ei se ollutkaan niin iisi kakunpala kuin kokemattomana kuvitteli, nääs. 

Kasvoin kerrostalossa, eikä minulla ole omakohtaista suurta kokemusta siitä, mitä talon huoltoon kuuluu. E puolestaan vietti ajan ennen opiskelija-asuntoloita ja kimppakämppiä vanhoissa ranskalaisissa maalaiskylien kivitaloissa, joiden kunnossapitovaatimukset tai -odotukset ovat hieman eri kuin nykyajan urbaaneissa asumuksissa.

Asuin ensimmäistä kertaa elämässäni omakotitaloissa täällä Australiassa ja niissä viime vuoteen saakka vuokralla. Vaikka vuokralaisen asema on Auslandiassa Suomea turvattomampi (vuokranantajalla on oikeus tarkistaa asunto neljännesvuosittain ja katkaista vuokrasopimus, jos kunnossapidon taso ei miellytä), toisaalta vuokralaisena elo on helppoa, koska melkein kaikki korjaukset kuuluvat vuokranantajalle. Tiskikone yskii, soitto vuokranantajalle. Oven lukko tai sarana temppuilee, soitto vuokranantajalle. Kohdevalon lamppu palaa, soitto vuokranantajalle. Ja tämä fiksaa (ainakin jos on lakien suhteen kuuliainen, toki epämääräisiä vältteleviä/väisteleviä/syyllistäviä vuokranantajiakin piisaa). 

No. Enää meiltä ei soitella minnekään, paitsi putkiasentajalle, sähköasentajalle, sadettimen korjaajalle, kotihälytysjärjestelmän korjaajalle, internet-boksin asentajalle, rautakauppaan. 

Emme tietenkään kädettömiä ole ja kotikin on melko uusi (rak. 2015), eli mitään kattotippuupäähän-tyylistä ongelmistoa meillä ei ole. Lähinnä pieniä kodinomistajuuteen liittyviä pulmia, kuten sen tajuaminen, että sisäovien karmit ovat maalattua metallia eivätkä puuta (tietenkin, termiittivaaran vuoksi), eikä niihin voi siten porata mitään. Olemme kuitenkin onnistuneet uppoamaan pariin astetta hankalampaan dilemmaan puolen vuoden kodinomistajuusjakson aikana. 

Meillä on aussikodiksi tyypillinen makuuhuone, eli siihen yhdistyy kylppäri ja vaatehuone. Vaatehuoneessa puolestaan on erinäisten sähkölaitteiden päätauluja (en tiedä, mikä niiden virallinen nimi on), eli hälytysjärjestelmän sekä valokuitunetin. Eräänä iltana joku kuukausi sitten hälytysjärjestelmän hallintaboksi alkoi piipata. Eihän siinä sikäli mitään, mutta viiden minuutin välein 24/7 toistuva kuuluva piippaus sängyn lähistöllä aavistuksen haittaa unta. 

Yritimme ensin itse. E koitti kytkeä järjestelmän pois päältä, ensin boksista, sitten kytkemällä sähköt pois koko kodista. Kummastakin seurasi pelkästään hälytyksen laukeaminen, eli meille ei murtauduta ainakaan niin, että kytketään kaikki pois. Hälytyksen virta tulee akusta, ja akun irrottaminen sekin aiheuttaa hälytyksen. Kun odottelin taaperon kanssa pihalla pelottavan ulinan loppumista, tajusin, että asentaja tähän tarvitaan. Sain sellaisen buukattua muutaman päivän päähän ja siihen asti kärvistelimme untatuhoavan piip-piip-piippauksen kanssa. 

Asentaja tuli ja meni, laskutti satasen, vaihtoi akun. Täkäläiseen tapaan minkään sortin asentajia tai huoltoihmisiä ei pysty tilaamaan tiettyyn kellonaikaan, vaan he tulevat kun tulevat, esim. kolmen-kuuden tunnin aikaikkunan sisällä. Siksi Perthissä on tavallista joutua ottamaan vapaapäivä/etätyöpäivä siihen, että odottelee apuvoimia kotona. Näin tein itsekin. 

Mutta. Asentajan mukaan akku ei ollut lopussa ja hän ihmetteli, miksi puolitäysi akku aiheuttaa piippausta. Kuitenkin kumpikin oletimme, että tällä se korjautuu ja häiriö oikenee. 

Ei. Seuraavana yönä piippaus jatkui.

Kun syynäsin vaatehuonetta korvakuulolla niin tarkkaan kuin pystyin, tajusin, että piippaus ei ollut koskaan tullutkaan hälytysjärjestelmän taulusta, vaan valokuitunetin boksista. Siitä oli akku loppu (vaikka on verkkovirrassa myös). 

Aamulla E osti uuden akun ja vaihdoimme sen itse, mutta tästähän boksi suivaantui eikä mennyt enää päälle oikein. Taas lisää odottelua, että pystyin soittamaan asiakaspalveluun, ja rasittavaa / aikaavievää setvimistä siitä, ovatko kaikki kaapelit oikeissa rei´issä ja mitä missäkin WLAN/whatnot-aukossa lukee. Asiakaspalveluihin soittaminen täällä on yhtä hauskaa kuin itikkaisessa rämeessä tarpominen, koska kaikilla on omanlaisensa aksentit eikä asioita yleensä saa setvittyä ilman tavaamista ja numerosarjojen luettelua, missä puolestaan hirmu helposti tulee väärinkuulovirhe.

No, vihdoin saimme tämänkin härvelin toimimaan ja olemme eläneet autuasta nettiaikaa huoletta nyt jo ainakin yhden kvartaalin. Seuraavaa ongelmaa ei kuitenkaan aiheuttanut netti, vaan vanhanaikaisesti viemäri. 

Keittiön lavuaari meni tukkoon joku viikko sitten ja ostimme siihen ensiavuksi sekä käsipumpun että viemärinaukaisukemikaaleja. Putkeen upposi kaksi pulloa myrkkyjä ja pumppaustakin sai harrastaa kuntosalimalliin, ennenkuin lavuaari alkoi vetää. Välissä tietenkin myös purettiin U-putki viemärin alta ja putsattiin se. Ihmetytti kyllä, että miten lavuaari voi yskiä niin pahasti, kun putkenmutkassa ei ollut tukosta ollenkaan. 

Yhtäkkiä tajusimme, että takapihamme terassilla oleva sadevesiviemäri tulvii joka kerta, kun käymme suihkussa tai käytämme astianpesukonetta. Ei vienyt tohtorinhatun omistavalta kuin muutama hetki tajuta, että kyseessähän ei olekaan sadevesiviemäri vaan jonkinlainen harmaavesien ylivuotoventtiili. En ole tällaista koskaan Suomessa tavannut, etenkään kenenkään terassilla. Mutta googlaus vahvisti epäilykseni ja tajusimme viimein, että olemme lapsen hiekkalaatikon ylivuotohiekoilla onnistuneet tukkimaan harmaavesien ylivuotokaivon. 

Yritin joulun alla ja aikaan saada paikalle putkiasentajaa tukosta aukomaan, mutta en löytänyt alueeltamme yhtään kiinnostunutta yrittäjää. Joululoman läheisyys ja laskutuksen pienuus eivät inspanneet ketään. Tuumasta toimeen itse siis. Uudenvuoden päivänä varustauduin tiskihanskoilla ja soppakauhalla, valmiina taklaamaan tukoksen. E kuitenkin äkkiä totesi, että eivät riitä, ja oikeassa olikin, koska ylivuotokaivolla oli syvyyttä miehen käsivarren verran ja se oli todentotta aivan täynnä hiekka-lieju-tiskiallasmäskiä. Lemussa työskentelevä E melkein yrjösi kaivoon, mitä onneksi ei tapahtunut, koska olisi sekin pitänyt kauhoa käsin ulos. Taapero puolestaan olisi halunnut lotrata mäskisangossa, häntä ei näköjään haju hätkäytä. 

Nyt kaivo onneksi taas vetää, vaikkakaan ihan puhtaaksi sitä ei saa, koska hiekkaa on arvatenkin valunut myös horisontaalisten tulo- ja poistoputkien suuntaan. Hiekkalaatikko siirrettiin taktiset kolme metriä ihan muuhun suuntaan. 

Tällä hetkellä ainoa vaivamme ovat kaaliperhoset. Ne nimittäin munivat E:n kasvimaalaatikoihin, ja toukat syövät yrittelemämme yrttiviljelmät. Basilika on aivan rei´illä, korianteri ja porkkana vain hieman kärsineet, mutta avomaankurkut ne onneksi jättävät rauhaan. E:n koeviljelemien köynnöstomaattien ja perunan tilannetta emme vielä tiedä. E ei halua myrkyttää luomuviljelmäänsä ja metsästää toukkia käsin illan hämärässä. Kaikkea sitä tekee rakkaan harrastuksen vuoksi. Taaperolle tämä kuitenkin on hauskaa puuhaa, etenkin taskulampun kanssa "viidakossa" vaaniminen. 

Ainiin toki omistamamme (pankin omistama) vuokrakämppä aiheuttaa tasaisesti pientä harmautta hiuksiin. Viimeksi siellä meni vessanpöntön vetomekanismi rikki ja se piti korjauttaa viikonlopputaksalla pikapikaa, koska vuokralaisia ei voi jättää - tietenkään - ilman toimivaa vessaa viikonlopun yli. Sitä ennen alakerran asunnossa oli vesivahinko ja vuokralaisiamme epäiltiin sen aiheuttamisesta. Siihen piti kustantaa kuntotarkastaja tsekkaamaan, ettei missään ole seinän sisällä vuotavaa vesiputkea (joka olisi ollut omistajina meidän vastuullamme). Onneksi selvittiin säikähdyksellä ja syy oli ihan jonkun muun, huoh. 

Oppia ikä kaikki, tekevälle sattuu, kuusen kurkottaa, mitä näitä on. Seuraavaa ongelmaa odotellessa :D Emme kuitenkaan pode pelkkiä ongelmia tietenkään, vaan myös rennosti lomailimme, juhlimme joulua sekä uuttavuotta, kuvat alla. 

Denmark WA


Onnea ja menetystä vuodelle 2022!

15.12.2021

Millainen on oikea joulu?

Korona, rajoitukset, rokotukset, huoh. Samaa tulvii samoista tuuteista yhä ja kaikkialla, nyt reilusti yli 600 päivää putkeen. Miten kauan vielä...?

Hyviäkin uutisia onneksi on. Länsi-Australia julisti tällä viikolla, että täkäläinen vajaat kaksi vuotta jatkunut melkeinpä ehdoton matkustuskielto ja rajasulku tulee päättymään 5. helmikuuta, hiphurraa! Tietenkin aavistuksen mietityttää, millaista elämä tulee olemaan, kun koronavapaa kuplamme puhkeaa. Mutta. Kiihkeimmin skannaan lentolippusivustoja pääsiäiselle. Siitä on puolitoista vuotta, kun lapsi on viimeksi nähnyt isovanhempansa ja toisinpäin - eli puolet pojan elämästä - joten tuntuu tärkeältä lähteä hetikohta, kun aikaikkuna avautuu. Rajoituksethan voivat taas tiukentua jatkossa, joten turha odotella maailman tappiin jotain aikaa parempaa.

Mutta loogisesti ennen pääsiäistä koittaa joulu. 

Onko liian aikaista hehkuttaa joulua? Tosin tässä postauksessa ei ole tarkoitus fiilistellä juhlaa sinällään, vaan pohtia Australian, Suomen ja Ranskan joulunviettotapojen eroja. Kellä on oikea/oikein joulu? Voiko sellaista mitenkään edes määritellä ja jos voi, miten ja miksi? 

Minulle aussijoulu oli alkuun aikamoinen shokki. Lähtien puitteista. Perthissä on joulukuun lopussa kuumin kesä: auringossa paahtuvat eukalyptuspuut tuoksuvat eteeriseltä öljyltä, porotus on niin kirkas, että ulkona ei voi olla kuin varjossa ja aurinkolasien suojassa, hikikin kuivuu iholta saman tien, koska ilma on kuin föönin henkäys. Miten näissä olosuhteissa alat kokkaamaan joululaatikoita tai kasaamaan piparkakkutaloa, kun uunin nappuloihin ei tee edes mieli koskea ja piparitalon sokeriliimaukset sulavat kuumuudessa suitsait?

Käytännön tasolla omissa piireissäni asia on ratkottu niin, että perthinsuomalaiset järjestävät yhteiset isot joulukemut jonkun sellaisen luona, jonka taloon mahtuu. Jokainen tuo yhden ruokalajin, jolloin kenenkään ei tarvitse huhkia lieden äärellä kuin yhden puserruksen verran. Tarjoilu on sekoitus suomalaisia ja aussiklassikoita, mm. kinkkua, laatikoita, rosollia, graavilohta, aussipuolelta esim. hedelmäsalaattia, vihersalaatteja, grillattavaa sekä pavlova-jälkkäriä. Iltapäivä kuluu syöden, juoden, terassilla paistatellen, uima-altaassa uiden, etenkin lasten osalta. Alkuillasta käy joulupukki ja jakaa lapsille lahjat. 

Minulle tällainen kavereiden kesken juhlinta oli alkuun "väärin", vastoin joulun henkeä, koska olin niin tottunut perheen ja suvun omaan jouluaattoon. Aivan parhaita lapsuusmuistojani ovat joulut mummolassa pohjoisella pikkukylällä, jonne kokoontui äitini puolen suku: mummo, ukki, enon perhe, täti, serkut. Ajomatka perille oli osa kokemusta: tummien kuusten reunustama luminen maantie, hämärän tullen kylänraitteja valaisevat jäälyhdyt, kaukana pimeässä tuikkivat maalaistalojen ikkunakyntteliköt. Jouluaattona oli AINA lunta, mummola puettu jouluun verhoja ja pöytäliinoja myöten, mukana paljon perinteisiä kauniita olkikoristeita, mummon itsetekemä himmeli, ja tietenkin jouluvaloja. 

Lapsena minua kiehtoi suunnattomasti joulun taianomaisuus ja lempiaiheitani esimerkiksi joulukorteissa olivat ne, joissa eläimet juhlivat joulua metsässä. Kuvittelin, että metsäneläimet osaavat jouluaattona puhua ja koristelevat kuusen kuten ihmisetkin, kokoontuvat yhteen juhlimaan, kaikilla on maassa rauha ja hyvä tahto. Joulupukki tonttuineen kuului samaan satumaailmaan, rinta rinnan enkeleiden ja seimen Jeesus-lapsen kanssa. Joulumme ei ollut erityisen uskonnollinen, mutta luimme aina jouluevankeliumin ja teini-ikäisenä aloin käymään myös joulukirkossa silloisen poikaystäväni perheen kanssa, vaikka sittemmin olenkin kirkosta eronnut. Keskeisintä joulussa olivat lumi, talvi, hämäryys, joulukuusi, kynttilät, tuoksut, piparit, perinneruuat, vaikken laatikoita ja rosollia suuresti arvostanutkaan lapsena. Kuuluivat kuitenkin olennaisina asiaan.

No, ruokia lukuunottamatta MITÄÄN ylläolevasta en ole voinut/saanut Australiassa kokea, eli kulttuurishokki oli alkujouluina aikamoinen. Viihteellinen, riehakas, bling-bling-koristeinen, melun ja hälinän täyttämä muovikuusijoulu tuntui brasiliankarnevaali-parodialta. 

Muttamutta. Ilmeisesti kymmenen vuotta on riittävästi aikaa tottua mihin vain. Nykyään minusta aussijoulu on oikeasti kiva, hilpeä, juhlava. Päivien kirkastuessa ja lämpötilan noustessa alan päästä joulufiilikseen (!), absurdia. 

Oman jumittuneisuutensa tiettyyn kuvioon tajuaa oikeastaan vasta siitä, kun jokin/joku haastaa sen. Tapasin joku vuosi sitten täkäläisen, jonka mielestä aussijoulua vietetään kaikinpuolin väärällä tavalla. Hän halusi haastaa eurooppalaispohjaisen kuvaston ja koristelun, ml. kaiken lumeen liittyvän, myös joulupukin. Hänelle syitä olivat nämä:

  • Joulu on kristillinen juhla ja meidän tulisi karsia siitä pois kaikki pakanallisuus, myös joulupukki, koska se on sekoitus kristillisiä juuria ja pakanuutta (Myran piispa Pyhä Nikolaus vuodelta 280 kohtaa kekripukin), ja vie huomiota pois Jeesuksen syntymäjuhlasta.
  • Jeesus eli Välimeren rannan kuumassa maassa joka on ilmastoltaan samanlainen kuin Perth. Siten Jeesukselle eli joululle ominaisempaa olisi koristella sellaisilla kasveilla ja elementeillä, joita Perthissä esiintyy luonnostaan - joulukuusi on järjetön valinta, koska niitä ei täällä kasva eikä niitä kasvanut myöskään Jeesuksen nurkilla.
  • Perthissä ei koskaan sada lunta, joten täällä keskikesällä tapahtuvan juhlan yhdistäminen lumeen on päätöntä ja myös epäekologista (Perthissä lasten joulutapahtumissa usein on tekolunta tai tekojäätä).

Ylläolevan listan ei ole tarkoitus mitenkään kritisoida kristinuskoa eikä myöskään tätä tyyppiä, joka näin järkeili. Se on vain mielestäni kiinnostava osoitus siitä, miten eri lailla voi asian ajatella, kuin mihin olen itse tottunut tai mihin aussit/wessit ovat yleisesti tottuneet. Nämä mietteet eivät ole täällä kylläkään saaneet minkäänlaista kannatusta, vaan Perthissä joulu on lähinnä Frozen-elokuvan Olaf-lumiukon festivaali eli humoristissävytteinen, kimalteleva, muovinen satu. 

Asia, jota en oikein sulata enkä kannata perusperthiläisessä joulussa on aivan överi ylikulutus. Täällä on esimerkiksi leviämässä tapa, että lapselle tulee antaa 24 kirjaa joulun alla adventtikalenterina. Ei siis avata vain yhtä luukkua jostain pahviläpyskästä, vaan joka päivä annetaan kirjalahja ja luetaan se yhdessä. Lukukokemus on hyvä ajatus, mutta joulua ja joulun oikeita lahjoja odottaessa annettaisiin 24 esilahjaa? Miksei niitä voi hakea kirjastosta, hyvät hyssykät! Lisäksi monilla aattoon kuuluu erillinen esilahja eli kombo, jossa on uusi pyjama, kirja ja suklaata, jotta lapsi jaksaa odottaa niitä joulupäivän oikeita lahjoja. 

Kulutuskulttuurikeskustelussa äkkiä huomaa, että Perth on Australian Texas eli öljy- ja kaivosteollisuudella äkkirikastunut erämaakeskus, jossa pätevät eri lainalaisuudet kuin itärannikko-Australiassa sivistyksen parissa...

Täällä osa vanhemmista haluaa, että lapsi osoittaa kiitollisuutta lahjoista heille, ei jollekin satuhahmolle, eli lahjat eivät tule joulupukilta vaan vanhemmilta & suvulta. Tai, joulupukilta tulee vain yksi pieni juttu ja isot kalliit tavarat nimetyiltä antajilta. Tässä on se järki, että vähävaraisia perheitä koitetaan "suojella": miksi pukki toi uusimman Ipadin naapurille muttei minulle? Koska pukki ei tuonut sitä, vaan varakkaat vanhemmat. Jotenkin itsestäni tuntuu kuitenkin hankalalta se, että vanhemmat eivät voisi edes jouluna toimia filantrooppisesti eli antaa lahjoja salaa, joulupukkinaamarin takaa. Tottumiskysymys tämäkin varmaan ja jokaisella on eri näkökulmansa. 

No miten Ranska liittyy tähän tarinaan, sekin kun alussa mainittiin? Kaikkien kolmen maan joulunviettoa yhdistää ruokaan keskittyminen: juhlaruoka, yhdessä syöminen pitkän kaavan mukaan, on varmaan useimmissa joulua viettävissä maissa päivän keskeinen teema. Joulua vietetään aattona sekä Ranskassa että Suomessa, joten meillä henkkoht ei ole koskaan ollut vääntöä siitä, onko aatto vai joulupäivä se isoin juhla. Kuitenkin ruokailu eroaa sikäli, että perusranskalainen ilmeisesti suunnittelee joka aatolle uuden, erilaisen juhlamenun, kun taas suomalainen luottaa samaan perinneruokasettiin. Ranskalaisten syömingit myös ihan oikeasti kestävät aamupäivästä keskiyöhön eli päivään kuuluu juhlalounas sekä juhlaillallinen, kumpikin helposti vievät kolme-neljä tuntia per sessio. Tähän ylettömyyteen ei meikäläinen kyllä pysty kuin kerran vuodessa jos silloinkaan. 

Kun E:n äiti vietti joulua minun vanhempieni luona v. 2019, hänelle oli yllätys ja ehkä hieman järkytyskin, että menua ei mitenkään suunniteltu, neuvoteltu, tai valmistamisvastuuta jaettu. Kaikki vain tiesivät ruuat etukäteen eikä mitään uutuuksia kaivattu :D Hän siis odotti esim. mereneläväruokia, jotka ainakin osassa Ranskaa kuuluvat yleisesti juhlallisuuksiin. Oma perheeni puolestaan ei kala-äyriäislinjaa syö lohen, muikkujen, seitin tai kalapuikkojen lisäksi, joten simpukka-, osteri-, tai hummeriruuat eivät pöytään päässeet. Juurespainotteisuus (kaikki laatikot, keitetyt perunat, rosolli) on myös tottumattomalle kummaa, koska perusjuurekset melkeinpä siltään eivät Keski- ja Etelä-Euroopassa tai Australiassakaan ole mitään juhlaruokien gourmeeta ja kermaa. 

No kenellä on se oikea joulu tai oikein? Yllätyksettömästi kullekin oikea on se itselle sopiva. Hämmentävästi voi näköjään olla myös kaksi yhtä sopivaa malllia, eli itselleni nykyään sekä aussi- että suomiversio. Odotan tosi innolla tämänvuotista jouluamme, lähdemme ystäväperheen kanssa kylpylään ja siitä jatkamme oman perheen kesken mökkeilemään. Todella tervetullut breikki ja varmasti hauska juhla.

Joulu 2020. Päästiin näin upeaan joulupöytään ystävien luona.

8.12.2021

Erikoista Australian joulussa

Hahaa, joulukuu jo pitkällä, eli lupa aloittaa jouluhypetys. Olen itse jouluihminen, tosin joulun tunnelmaan pääsy on osoittautunut aika vaikeaksi täällä eri ympyröissä. Ensimmäiset viisi vuotta lähinnä surkuttelin sitä, että missään ei ole kynttelikköhämärää eikä punatulkkuista kylmää. Seuraavat viisi vuotta olen pikkuhiljaa ja huomaamattanikin tottunut karkelo-ilonpito-jouluun, jollainen juhla ausseille on.

Tässäpä muutamia Länsi-Australiassa äärimmäisen tavallisia jouluasioita, joita ei juuri kohtaa Suomessa. 

Alkaen itsestäänselvimmästä, eli...

1. Kuumuus

Kyllä, olemme pallon vastakkaisella puolella, eli kun Suomessa kuurankukkailee talvi, Perthissä alkaa keskikesä. Joulu on yleensä kesän ensimmäisiä päiviä, jollon lämpötila hiipii kohti +40:ää, ja sinne tienoille myös jää helmikuun puoliväliin saakka. Itselleni optimilämpötila on jossain välillä +18-28, eli en voi sanoa, että kuumimmasta kesäkaudesta suuresti nautin. Onneksi ilmastointi on keksitty ja se löytyy sekä työpaikalta, omasta kodista että kaikista julkisista tiloista.  

Jo tähän joulunalusaikaan kuuluu oletusarvoisesti, että kun illalla astut ulos kotiovesta tai ruokakaupasta, astut viileästä kuumaan föönihenkäykseen. Itselleni tosin on yhä eksoottisen ihanaa, että takapihalle voi mennä iltamyöhällä katselemaan tähtiä, ja silti on niin lämmintä, että kesämekossa tai yöpaidassa ei palele. Lämpö tosin on mukava juttu VAIN silloin, jos kotona on se jomainittu ilmastointi, sekä tilillä rahaa käyttää moista (sähkölasku pomppaa tuplaan ilmastointikuukausina). Muutoin se on tukahduttavaa, rasittavaa, jopa terveydelle vaarallista.

Kuumuuden vuoksi uunilaatikko-joulukokkailut Suomen malliin eivät yleensä suuresti huvita. Moni suomalaisperhe ratkaisee asian niin, että kodin kuumentamisen sijasta a) käy Suomi-kirkon perinteisellä joululounaalla nauttimassa laatikot ja kinkut, b) järjestää joulun yhteisesti toisten kanssa, jolloin kukin "joutuu" valmistamaan vain yhden perinneruuan buffet-pöytään tai c) suosiolla syö salaatteja ja grillaa joulun yli. 

Kuumuutta havainnollistaa se, että ei ole tavatonta, että jouluksi kasattu piparitalo romahtaa eli sulaa. Tai parkissa olleessa autossa on lämpötila jossain välillä +46-48, kun autolle palaa. Kiva lähteä ajamaan, kun sekä ratti että turvavyön metallilätkä ovat kirjaimelllisesti polttorautoja. Mutta kaikkeen tottuu, ihme kyllä!

Joulunajan rantamuotia Perthissä. Kuva Urbanlist.

2. Överi-blingbling-koristelu

Ensimmäisinä muutamina vuosina inhosin suunnattomasti Perthissä suosittua aivan ylilyötyä amerikan-autokauppa-koristelumuotia. Joka himputin koriste on suurempi, vilkkuvampi, muovisempi, kiiltävämpi kuin edellinen. Koin sen pelkästään mauttomana ja ikävöin kovasti rehellisenvaatimattomia olkihimmeleitä ja aitoja kynttilöitä. 

Nykyään... I love it. Mitä lie on tapahtunut, sillä olen edelleen muutoin melko minimalisti, ja omaa kotiamme emme koristele joulukuusta pidemmälle. Mutta jotenkin karnevaaliriehatunnelma on pidemmän päälle tarttuvaa ja miksi ei saisi olla iloinen, humoristinen, näyttävä, kun on ilon paikka? Minulla kesti pitkään tajuta, että suomalainen hiljainen hartaus ja hämäränhyssy eivät ole ainoa tapa viettää joulua ja vaikka se Suomeen sopiikin, ei se sovi ollenkaan tänne kirkkaan auringon ja huikeansinisen taivaan alle. Vähän sama, kuin yrittäisi Suomessa väittää, että juhannukseen olennaisesti kuuluu kaihtimien sulkeminen ja sisällä yksin led-kynttilän vieressä nökötys. 

Koristelumuoti on tosin näinä kymmenenä vuotena hieman muuttunut ja vaikka se on edelleen isoa ja näyttävää, huumorikoristeet tyyliin pyllistävä joulupukki ovat hiipuneet enimmäkseen pois ainakin julkisista tiloista. Ehkä jonkinlainen värimaailman yhteinäistäminen ja tyylikkyys ovat tulleet tilalle. Itse asiassa juuri nyt täällä kirjastossa tuijotan joulukuusta, jossa on pelkästään simppelit valot. Tätä ei aiemmin paljoa Perthissä näkynyt, vaikka onkin Suomen julkistiloissa suosituin linja (säästösyistä vai tyylivalintana, tiedä häntä). 

Eli tälläviisiin. Kuva The West Australian.

3. Monikansallinen/kulttuurinen ruoka

Tottakai Suomessakin varmasti vuosittain lisääntyy tarjonta ja nykyään ihan perusmarketista saa vaikkapa sushia, jota ei ainakaan pienemmissä kaupungeissa edes juuri tunnettu, kun minä Suomesta muutin 2011. Kuitenkin Perth, kuten mikä tahansa Australian iso kaupunki, on ruokakulttuurien mekka ja sulatusuuni ja mikähän vielä muukin klisee. 

Täälläkin jotkut ravintolat mainostavat "perinteistä joululounasta" tai -illallista, joka normaalisti on englantilaisvaikutteinen monen ruokalajin kattaus. Tarjolla on esimerkiksi tällaista - omasta lähipubista eli perheravintolasta napattu menu, kokemukseni perusteella hyvin tyypillinen esimerkki:

Alkupalat: pitaleipää, dippinä balsamiviinietikka-oliiviöljyä ja dukkah-mausteseosta (pähkinämurskaa, sesaminsiemeniä, korianteria ja kuminaa).

Alkuruoka: savulohta, yrttiblini, ranskankerma-kapris-kastike

Pääruoka: uunikalkkunaa, bourbon-kuorrutettuja porkkanoita, uuniperunaa, vihreitä papuja, karpalokastiketta

Jälkiruoka: perinteinen luumuvanukas tai tummasuklaa-mousse

Muttamutta. Aussit, toisin kuin suomalaiset, eivät yleensä syö joka joulu uskollisesti samoja ruokalajeja, vaan mielellään testailevat ja kokeilevat uutta. Yhtenä jouluna voi olla teemana vaikkapa thairuoka, seuraavana vietnamilainen, seuraavana argentiinalainen, sitten kulttuurienvälinen fuusio eli englantilais-saksalais-eteläafrikkalais-singaporelainen. Täällä tietenkin on niin monesta lähtömaasta ja -kulttuurista populaa, että kaikenlaisille ja moninaisille ruokalajeille on kysyntää (30% ausseista on ensimmäisen polven maahanmuuttajia, 60% toisen, ja 98% ausseista useamman polven takaa, kun 2% on aboriginaaleja). 

Ylipäätään ajatus, että jouluun kuuluu tietty toistuva kattaus, samat koristeet ja samat ruokalajit vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, on vahvasti suomalainen. En tiedä yhtään toista maata, jossa eletään näin, ellei sitten muissa pohjoismaissa ehkäpä? Tämä toki voi olla ihan puhdas tietoaukko minulla, eikä objektiivinen fakta. Tottakai kaikkialla maailmassa on perinteitä ja myös perhekohtaisia lempiruokia, mutta jouluruokien kaanon eli sementoitu asema on Suomessa erityisen vahva. Ps. itse pidän siitä.

Kun laitoin Googleen hakusanoiksi "Perth Christmas Menu", tämä täkäläisittäin tyypillinen annos tuli ensimmäisenä. Kuva Urbanlist.

4. Pähkinänsärkijä

Jos Suomessa jouluun kuuluvat tontut, niitä ei Perthin joulussa juurikaan näy. Tonttu, joulupukin apuri eli elf ei ole samalla lailla vakiintunut jouluntuoja täällä kuin Suomessa. Länsi-aussit eivät oikein vaikuta tietävän, mikä tontun tulisi olla. Suomen kuvastossa tonttu on ulkona lyhdyn kera liikkuva harmaa- tai puna-asuinen lapsi, tai harmaa- tai puna-asuinen kääpiökokoinen partaukkeli (joskus mummeli). Täällä Lumikin kääpiön oloisia ukkelitonttuja ei oikeastaan tunneta, vaan tonttu on ilkikurinen nuori elf on the shelf, tai jouluparaateissa minimaalisesti pukeutunut vihreämekkoinen nainen, ennemminkin siis Peter Panin Helinä-keiju. 

En tunne täkäläisiä perheitä riittävästi, että olisin päässyt sisälle siitä, vahtaavatko tontut/elfit paikallisia lapsia samaan tapaan kuin suomitontut suomilapsia. Tonttukuvaston sijaan täällä törmää vähän väliä hahmoon Pähkinänsärkijä, joka on lähtöisin joulusadusta ja siitä sittemmin muokatusta baletista. 

Googlauksen perusteella pähkinänsärkijä-aiheisia joulusatuja on itse asiassa kaksi, kumpikin peräisin saksalaisen kirjailijan nimeltä Hoffman kynästä, vaikkakin kyseessä on kaksi eri Hoffmania. Kummassakin 1800-luvun tarinassa on sama teema: jouluyön unessa sotilashahmoinen pähkinänsärkijä muuttuu ihmissotilaaksi, joka johdattaa lapsen halki hurjien seikkailujen. Aamulla herätessä lapsi saa jonkinlaisen merkin, että yön tapahtumat olivat totta. Näistä tarinoista tunnetumpi on se aiemmin kirjoitettu, Ernst Hoffmanin Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas (1816), josta Tsaikovski sävelsi kuuluisan balettinsa. 

Pähkinänsärkijähahmo on syystä tai toisesta erittäin suosittu joulukoriste anglosaksisessa kulttuurissa ja täällä sellainen töröttää niin Perthin keskusaukiolla kuin lähiömme monitoimitalon jumppaohjaajan lavallakin. Ilmeisesti tämä klassinen joulusatu puhuttelee englanninkielistä väestöä ja on nostalgisuudessaan arvokas. 

Jouluyrmy tontun sijainen. Kuva Pixabay.

5. Pavlova

Lempparijälkkärini! Vaikka aiemmin väitin, että aussit eivät ole suomalaisten lailla fiksautuneet tiettyihin jouluruokiin, niin kyllä erittäin monella jouluaterian - huom, joulupäivänä, ei aattona, jota ei juhlita - päättää ja kruunaa pavlova. Jos jälkkäri ei ole tuttu, niin se kaikessa yksinkertaisuudessaan on marenkilevyistä kasattu kakku, jonka kerrosten välissä on kermavaahtoa ja päällä kokoelma tuoreita marjoja ja hedelmiä; tavallisimmin mangoa, mustikkaa, mansikkaa, vadelmaa, ehkä myös kiiviä ja persikkaa. Päälle voi vielä lorauttaa passionhedelmälientä. 

Vaikka olen maitoallerginen, pavlovaa kermavaahtoineen vedän kaksin käsin jouluisin. Perthistä on vaikea saada maidottomia korvaavia tuotteita, esimerkiksi kaurakermaa. Toisaalta hyvä, koska jos tätä settiä olisi helppo valmistaa "turvallisesti", söisin pavlovaa varmaan joka viikko, t. addikti. 

Jouluherkku. Kuva Wandercooks

17.11.2021

Kenellä on oikeus mielipiteisiin uudessa maassa?

Seuraa aihe, joka on muhinut mielessäni vuoden, mutta josta on vaikea kirjoittaa tasapuolisesti/-painoisesti niin, että tulee ymmärretyksi eikä välittömästi dissatuksi (arvelen). 

Kellä on oikeus sanoa mielipiteensä maan asioista, etenkin uuden asuinmaan? Pitääkö maassa elää maan tavalla? 

Heti kättelyssä ensimiete on, että tottakai kaikilla on oikeus, mutta toisaalta maassa pitää elää maan tavalla. Tämän virkkeen pureskelu kuitenkin osoittaa, että se on paradoksi. Jos kaikilla on oikeus, niin silloinhan ei välttämättä eletä maassa maan tavalla vaan laeista, tavoista ja kulttuurista riippuen ollaan haastamassa uuden kotimaan sosiaalista struktuuria. Eli kummin päin asia on?

Avataan esimerkkien kautta. Olen kertonut jo moneen otteeseen, että viime vuonna jäimme koronajumiin Eurooppaan. Meidän oli määrä heinäkuussa 2020 palata kotiin ja töihin Australiaan, mutta Australian korona-rajasulkujen takia lennot onnistuivat vasta 4kk myöhemmin, marraskuussa 2020. 

Olen kuvaillut asian aiheuttamaa epätietoisuutta, stressiä, turhautumista, petetyksi ja hylätyksi tulemisen tunnetta: aussipassi, josta olin suunnattoman iloinen aiemmin, ei yhtäkkiä merkinnytkään mitään ja käytännössä oma työnantajani (Länsi-Australian osavaltiohallinto) esti pääsyni takaisin kotiin, töihin, tienaamaan elantomme, maksamaan asuntolainamme, normaalielämään. Asiasta aiheutui niin paha shokki ja suorastaan trauma, että jouduin käsittelemään sitä sittemmin terapeutin avulla. Nyt jälkikäteen kerrottuna tarina ei ole läheskään yhtä dramaattinen kuin sitä läpieläessä, kun emme aidosti tienneet, milloin jos koskaan kotiportti aukeaa, ja milloin meiltä loppuvat rahat odottaessa. 

Olen sanonut tämän sata kertaa, mutta mielestäni enemmistön turva ei saisi koskaan vaatia vähemmistön oikeuksien uhraamista vaan on löydettävä sellainen malli, jossa kaikki otetaan edes perusfiksusti huomioon eikä aiheuteta kohtuutonta henkistä, taloudellista tai fyysistä haittaa.

Koska olen tämän kokemuksen jälkeen ollut äänekkään kriittinen epäinhimillisesti toteutettua rajasulkua kohtaan sekä somessa että IRL, olen saanut vastaani myös aikamoisen peemyrskyn, lievässä ja rajussa muodossa. Lievä muoto on positiivisuus-kultareunatsemppaus: ajattele kaikkia hyviä puolia elämässä, älä jumitu huonoon! Raju muoto on täyslaidallinen kritiikkiä siitä, että kehtaan olla millään lailla arvosteleva Australiaa tai Länsi-Australiaa kohtaan, koska maan johto on toiminut "ainoalla mahdollisella tavalla" lukitessaan rajat sisään ja ulos, pitääkseen "kaikki turvassa". 

Olen saanut tätä kritiikkiä vastaani sekä omasta lähipiiristä, ulkopuolisilta, että aivan tuntemattomilta. Sekä ausseilta että mamuilta. Sellaistakin on tullut runsaammin kohdattua, että ei ihme jos en viihdy/sopeudu/ymmärrä elää oikealla lailla Australiassa, kun näin kärkkäästi, äänekkäästi ja typerästi arvostelen maata. Eli oma vika, mitäs läksit. Muuta pois.

Miksi ihmeessä muuttaisin pois maasta, josta muuten pidän, hetkellisen politiikan vuoksi?

Oma vika, maitojuna ja ei passaa jälkikäteen valittaa ovat kultareuna-tsemppauksen kanssa yhtä yleinen vastausmuoto, kun maahan/maastamuuttaja kohtaa jotain odottamattoman ikävää ja kehtaa valittaa siitä. Ihan kuin jokainen pystyisi ennakoimaan kaikki mahdolliset hyvät ja huonot elämänkäänteet, laatimaan niistä excelin ennakkoon (jopa vuosikymmeniä ennakkoon), ja tekemään sen pohjalta päätökset robottimaisen kylmästi bonukset ja miinukset laskien. 

Työni vuoksi tutkin tällä hetkellä traumaa ja yksi traumaa aiheuttava tai voimistava tekijä on, että ei saa ulkopuolista tukea tai ymmärrystä. Traumaattinen kokemus itsessään eristää muista, koska suurin osa ympärillä ei ole kokenut samaa. Eräs trauman muoto on yhteiskunnallinen trauma eli kokemus, jossa yhteiskunnan rakenteet, toiminnot tai käytännöt aiheuttavat alistetun ja eristetyn kokemusta, toivottomuuden ja voimattomuuden tunnetta. Bändi Rage against the Machine epäilemättä tarkoitti jotain tämänkaltaista, ihmisyyden murskaavaa koneistoa, joka kylmästi jyrää eteenpäin välittämättä, mitä telaketjuihin jää.

Mutta palataan asiaan: kellä on oikeus kommentoida maan politiikkaa ja käytäntöjä? 

Australiassa kuten monissa muissa maissa tavallaan halutaan kaikki mukaan dialogiin, eli vähemmistöjä kunnioitetaan juhlapuheissa ja koitetaan sisällyttää esimerkiksi valtion ohjenuoriin, mutta käytännön tasolla erittäin helposti lipsutaan siihen, että kussakin asiassa enemmistö kokee, että vähemmistön on pidettävä suu supussa ja taivuttava enemmistön tahtoon. 

Tämähän ei ole millään lailla fiksu tai inhimillinen linja, koska mitään uutta ei synny siitä, eikä ongelmia havaita, jos toisinajattelijat lakaistaan maton alle. Ei politiikkakaan toimi niin, että vallassaolijat ovat vallassa ikuisesti, eikä muilla ole nokankoputtamista. Päinvastoin, valtapuntari heilahtelee puolelta toiselle sen mukaan, mitä äänestäjät kulloinkin pitävät fiksuimpana arvolinjana. Ja oppositio voi aina haastaa sen ja koittaa saada valta-aseman itselleen. 

Mutta. Mihin saakka tätä ajatusmallia voi viedä? Länsi-Australiassa tuli voimaan laki, jossa melkeinpä kaikille aloille määrättiin koronarokotepakko. Pakko on välillinen eli sulkutilan sattuessa rokottamattomat eivät saa tulla töihin ja joillain aloilla henkilö voidaan irtisanoa, jos ei suostu rokotukseen. Onko oikein, että enemmistö saa runtata tällaisen linjan läpi? Tai onko oikein, että vähemmistö saisi sanoutua siitä irti eli jatkaa rokottamattomana? 

Henkkoht tämä on vaikea kysymys, sillä olen rokotteen kannalla ja tilastollisesti se on huikeasti turvallisempi kuin koronan (vakavan muodon) sairastaminen. Toisaalta olen sitä mieltä, että kukin päättäköön omasta terveydestään itse eli jos ei rokotetta halua, olkoon ottamatta. Taas toisaalta, onko oikein, että teho-osastot täyttyvät rokottamattomien takia? Onhan meillä muitakin pakkorokotuksia, ml. kaikki lapsuuden rokotteet (jotka eivät teknisesti ottaen ole aivan pakko Australiassa, mutta monia yhteiskunnan rahallisia tukia ei saa lasta varten, jos lapsi ei ole rokotettu). Toisaalta, maailmassa on paljon koronaa kroonisempia ja vaikeampia terveysongelmia emmekä jätä hoitamatta esimerkiksi tupakoijia siksi, että he ovat itse "sabotoineet" terveytensä. 

Eli minulla ei ole tähän jokotai vastausta. 

Omiin ajatuksiini kylläkin vaikuttaa se, että en tunne ketään rokotteesta vakavasti sairastunutta, mutta sukulaiseni kuoli koronatautiin.

Hyppy takaisin maahanmuuttoon. On traagisella tavalla kiinnostavaa huomata, miten moni mamu Australiassa on omaksunut ns. kiitollisuushierarkia-asenteen, eli ei saa kritisoida Australiaa, koska on saanut maan kansalaisuuden tai oleskeluluvan "lahjaksi", siis itse sitä hakien ja siitä maksaen, ei syntymän kautta. Näen tätä jatkuvasti somessa ja kohtaan ihan päivittäin esimerkiksi työkavereideni keskuudessa. Olen viime vuoden mittaan käynyt useissa työkoulutuksissa ja -seminaareissa, joissa aiheena on monikulttuurisuus tai maahanmuutto, ja niissä erottuu aika selkeä tahaton teema. 

Moni (länsi-)aussi olettaa, että maahanmuuttajat ovat automaattisesti jostain "huonommasta" maasta eli ovat muuttaneet Australiaan paremman elintason vuoksi. Tottahan tämä usein onkin, mutta ei automaattinen fakta. Elintaso on kaikkialla Länsi-, Keski- ja Pohjois-Euroopassa vähintään yhtä hyvä kuin Australiassa, vaikkakin eri tavoin järjestetty ja yksityiskohdista voi aina debatoida (esim. mitä tulisi kattaa verovaroin, mitä tarkoittaa hyvä asuinrakentaminen). Näinollen aussit itse usein odottavat kiitollisuutta. Sama teema toistuu Suomessakin, eli etenkään pakolaiset eivät saisi kritisoida Suomea mitenkään vaan heidän tulisi olla ikuisesti, avoimesti ja näkyvästi kiitollisia. 

Kävin seminaarissa, jossa puhujina oli pelkästään nuoria, 15-24-vuotiaita. He olivat kaikki muttaneet Australiaan lapsena. Heidän pääviestinsä oli, että lopettakaa se kiitollisuuspuhe ja kiitollisuudenvelkaan syyllistäminen. Etenkin lapsena muuttaneet eivät usein ole saaneet vaikuttaa mitenkään siihen, minne päätyvät, joten on kohtuutonta vaatia, että heidän tulisi olla kiitollisuudenvelassa uudelle kotimaalleen. Onko ylipäätään tervettä ajatella, että muualtatullut ei saisi esittää mitään rakentavaakaan kritiikkiä, koska siinä rikkoutuu kiitollisuudenvelka? Useinhan muualtatullut nimenomaan näkee yhteiskunnan, kulttuurin, tapojen jne outouksia, eroavaisuuksia ja ongelmiakin, joihin paikalliset ovat täysin sokeutuneet. 

Henkkoht uskon, että ihmiskunnan jaettu tavoite on tai sen tulisi olla asioiden parantaminen. Oli kyseessä sitten yhteiskuntarakenne, vähemmistöjen asema, sairaudet, vaikeudet, ongelmat, luonnontuho jne, meidän tulisi pyrkiä sitä kohti, että tehdään aiempaa paremmin tai vahingoitetaan ja haitataan vähemmän. Jos yksi ryhmä suljetaan ulos tästä keskustelusta kokonaan, emme etene kovin tehokkaasti emmekä myöskään reilusti. 

Mutta onko reilua, että maassa ei eletä maan tavalla? Entä jos vähemmistö tai jokin tulokasryhmä haluaa muuttaa asiat huonommiksi kaikille, itse kuvitellen, että tehdään paremmin? Tämä on yleensä argumentti, joka nousee esiin, kun puhutaan muslimeista, Islamista ja Sharia-laista. 

Vaikka vankasti kannatan jokaisen yksilön huomioimista ja tarpeiden täyttämistä, olen myös filosofiselta kannaltani utilitaristi eli kaikkien päätösten tulisi tähdätä suurimman mahdollisen ryhmän hyvinvointiin - kuitenkaan sortamatta vähemmistöjä. Jos nyt jokin hypoteettinen Sharia-lakitulkinta vaatisi esimerkiksi naisten poistamista julkisista asemista tai muuten naisten oikeuksien vähentämistä, ei se ole utilitaristisen mallin mukaista eli ei kannatettavaa. Kenenkään asemaa ei saa, tule tai voi parantaa polkemalla muita. 

Utilitarismi on kuitenkin vain yksi ajattelutapa ja arvovalinta, eihän se voi olla toista parempi? Näin väittää kulttuurirelativismi, jonka mukaan mitään arvoja ja tapoja ei voi asettaa paremmuusjärjestykseen vaan kaikki on täysin suhteellista ja subjektiivista, kokijastaan kiinni. Maailma ei kuitenkaan oikeasti toimi näin vaan kulttuurirelativismi on puhtaasti teoreettista. Jokainen ihminen (mikäli ei ole lapsena traumatisoitu esim. väkivallan kautta) haluaa olla fyysisesti terve, vapaa kaikenlaisesta sorrosta ja kiusaamisesta, vapaa tekemään omia päätöksiä, vaikuttamaan elämänsä kulkuun, toteuttamaan itseään. Ei voi väittää, että nämä tarpeet olisi vain jollain tietyllä rajatulla ryhmällä ja muut ryhmät sitten selviytyköön miten taitavat. 

Mielestäni kaikissa maissa olisi hyvä päästä eroon ajattelusta, että vain kanta-maalaisilla eli maassa syntyneillä tai monen sukupolven takaa maan kansalaisilla voi olla varteenotettavia ajatuksia ja mielipiteitä, muut taipukoon tai olkoon hiljaa. Eli maassa maan tavalla on fiksu ohje vain tiettyyn rajaan asti. Tietenkään en kehota anarkiaan tai rikollisuuteen, se ei liity tähän. Mutta en henkkoht näe esimerkiksi maltillista, väkivallatonta kansalaistottelemattomutta ongelmallisena. Jälleen riippuen siitä, mitä siinä ajetaan. Oikeuksia ja etuja minulle itselleni pelkästään, vai jollekin laajemmalle ryhmälle, ja millä motiiveilla? Halutaanko purkaa sortoa, vai hankkia itselle enemmän muiden kustannuksella? 

Kaikki on tapauskohtaista ja siksipä meillä on oikeussysteemi, joka tällaisia asioita punnitsee. Ja siksi myös lakeja muutetaan jatkuvasti: kun tajutaan, että jokin asia voidaan tehdä paremmin, reilummin tai haitattomammin, uudistetaan lakipykäliä. Tämä on parlamentin olemassaolon tarkoitus demokraattisissa maissa. Tietenkin tämä on idealistinen tulkinta asiasta, mutta periaatteena fakta. 

ABC ivew, Total Control. Sarja aboriginaalinaisesta, joka päätyy kansanedustajaksi traagisten sattumusten kautta, ja naispääministeristä, joka kamppailee säilyttääkseen valtansa selkäänpuukottavassa parlamentissa. Kapseloi hyvin sen, kellä on oikeus sanoa ja mitäkin, ketä kuunnellaan, kuka halutaan pyyhiä pois valta-asemasta.

10.11.2021

Aikamatka Australian perinteisiin

Löysin kirpparilta pari kiinnostavaa kirjaa, nimittäin australialaisia keittokirjoja vuosilta 1970 ja 1990.

En ole varsinaisesti mikään ruokakirjojen keräilijä. Ensimmäisen vuosikymmenen omillani asumista ruuanlaitto oli aikamoista tervanjuontia, se vain tuntui jatkuvalta epäinspiroivalta toistolta ja ruokanikin aika mauttomilta. Ruuanlaitto on alkanut kiinnostaa enemmän vasta viime vuosina, kun olen mestarikokki-anopiltani Madame E:ltä oppinut monia ruokakikkoja maustamisen, ruokalajien yhteensovittelun jii än ee saralla. Mutta tämä postaus ei ole ruuista sinällään, vaan tapakulttuurista ja ajattelutavoista, jotka näistä muutaman vuosikymmenen takaisista keittokirjoista heijastuvat. 

Vanhempi kirja on nimeltään Cookery for Young Australians eli Keittotaitoja nuorille australialaisille. Kiitän sukupuolineutraalista nimestä ja otteesta, missään kohti kirjaa ei nimittäin sanota, että kokkaus on naisten hommaa. Vaikka 1970-luku epäilemättä oli tasa-arvo-asioissa valistuneempi kuin vaikkapa 1950-luku, on Australiassa mielestäni nykyäänkin voimassa yllättävän vanhakantainen sukupuoliroolijako, mihin mm. kuuluu kotiäitiys tai kotirouvuus, mutta erittäin harvoin koti-isyys. Täällä villissä lännessä on myös järkyttävän normaalia ajatella, että naiset eivät kuulu tietyille aloille (rakennusala, kaivosala), koska he vain "sekoittavat miesten päitä" (wuuuut..... Elämmekö Afganistanissa vai Australiassa??). 

Mutta asiaan. Cookery-kirja on googlauksen perusteella kotitalouden oppikirja 1970-80-luvuilta ja tavoite aikanaan oli juurikin, että kaikki nuoret oppisivat keittiötaitojen perusteet. Mielestäni vanhoissa keittokirjoissa on kiinnostavaa yleisesti se, miten monet nykyään itsestäänselvät asiat esitellään niissä uutuuksina, esim Cookery-kirja alkaa erilaisten juomien valmistuksella: tee, kaakao, kahvi, sekä sitruunalimonadi ja hedelmämehut. Kahvi on aikoinaan tehty eri lailla, ohje nimittäin kuuluu:

Lämmitä kahvinporot paistinpannulla.

Kaada lämpimät kahvinporot kattilaan kiehuvaan veteen, lisää suolaa (!)

Kiehauta, anna vetäytyä 3 minuuttia.

Suodata hienojakoisen suodattimen läpi.

Lämmitä uudelleen mutta älä enää keitä. 

Tarjoillaan mustana sitruunaviipaleen kera, tai sekoita yksi osa maitoa, yksi osa kahvia maitokahvia varten. On tavanomaista tarjota myös hienoa sokeria tai erikoissokeria kahvin kanssa. 

Yhtä kiinnostavaa Cookery-kirjassa on aamupalat-osio. Aamupala on hieman rajoittunut verrattuna suomalaiseen makuun. Suomalaiseen aamiaiseen maailmalta käsin katsottuna kuuluu tyypillisesti suolapala-buffet eli voileipää erilaisin päällisin, puuroa, viiliä/jugurttia, kananmunaa, leikkeleitä, ehkä karjalanpiirakkaa. Täällä näköjään perinteisesti vaihtoehdot olivat paahtoleipä, kananmuna eri variaatioina omeletista keitettyyn, sekä mysli appelsiinilohkojen kanssa. Paahtoleipäruokia esitellään kolme: voideltu paahtoleipä, vegemite-päällystetty voileipä (vegemite on erittäin suolaista, hieman rukiisen makuista hiivamäskiä) sekä sokeri-kaneli-paahtoleipä. Tämä 50v vanha keittokirja tarjoaa yhä paahtamiseen "hehkuvia hiiliä" eli pitäisi olla tulipesällinen uuni. Tosin leivänpaahdinkin jo mainitaan. 

Yksi ilmeisen vanhentunut aamiaisruoka kirjasta löytyy, jota en ole täällä koskaan nähnyt missään tarjottavan. Pekonia paistetun tomaatin ja omenan kanssa. Pekoni ja tomaatti ovat normikauraa yhä, mutta ei paistetun omenan kylkiäisenä.

Yleisesti ottaen kirjan ruuat ovat suomalaisillekin, jos ei kaikki suoraan tuttuja, niin järkeenkäypiä. Eli anglosaksinen kulttuurivaikutus on ilmeisesti Suomeen sen verran vuotanut, että aussiruuat viiden vuosikymmenen takaa menisivät meilläkin. Kuitenkin eräs kirjan osio kiinnittää huomion: lounaat. Kirjassa on erikseen kappale eväslounaita varten ja se sisältää pelkästään erilaisia voileipiä. Täällä on pitänyt aina pakata omat lounaat mukaan kindyyn eli leikkikouluun tai esi-esikouluun (päiväkodissa lämmin ruoka kuuluu hintaan), kouluun ja töihin. Työpaikkaruokaloita ei juurikaan tunneta ja koulujen kanttiinit ovat maksullisia. 

Voileivät neuvotaan rakentamaan paahtoleivästä niin, että niihin kuuluu jokin levite, esim vegemite, kalatahna tai suolakurkkutahna (en tiedä mitä nämä kaksi viimeistä ovat, en ole elävässä elämässä koskaan törmännyt), sekä täyte eli esim kananmunahakkelus tai leikkeleet, ja paketoidaan tiiviisti paperiin tai kelmuun. Tavoite on tehdä useampi erivärinen ja -makuinen kerros. Jälleen omena yllättää eli yhdeksi täytteeksi ohjeistetaan maapähkinävoi, selleri ja omenaviipaleet. 

Kuten monissa maissa Suomen ulkopuolella, Aussilassa leipä on usein pullamaisempaa, täällä myydään normina esimerkiksi rusinapaahtoleipää. Tilasin juuri Suomikaupasta ison satsin ruispaloja, kun täkäläiset antimet eivät aina kohtaa suomalaisten makunystyröiden kanssa. Välillä leivoin itse "ruisleipää" eli joko täysjyvä-ruisseos-vuokaleipää tai teeleipää, mutta aina ei jaksa, eikä se myöskään koskaan maistu samalta kuin ehta aito suomalainen. 

Eräs perinteinen aussiruoka, jota en itse ymmärrä ollenkaan, on mornay eli laatikko tai vuoka, joka tehdään pastan tai juuresten sijasta korppujauhoista, vehnäjauhoista, juustosta ja jostain täytteestä, esimerkiksi tonnikala, lohi tai tankoparsa. En ole itse tällaisia koskaan syönyt, mutta ei vaan minusta kuulosta kovin ihanalta eikä edes terveelliseltä. Toisaalta, ehkä ulkomaalaisten reaktio esimerkiksi jauhelihaperunalaatikkoon tai kinkkukiusaukseen olisi sama, eli kukin tyylillään ja mihin tottuu. 

Kiinnostavasti muuten 70-luvun keittokirjaan on päässyt myös pari aasialaista ruokaa, nimittäin paistettu riisi ja chow mein eli kasvis-nuudeli-papupata. Vertailun vuoksi olisi kiva tietää, oliko suomalaisissa 70-luvun keittokirjoissa miten paljon ns ulkomaan vaikutteita, jos Ruotsia ja Venäjää ei lasketa. 

Jälkkäreistä sen verran, siinä missä Suomessa harrastetaan kiisseleitä, Australian perinteisiin kuuluu pudding eli vanukas. Kirjasta löytyvät mm. tällaiset vanukasreseptit:

höyrytetyt hedelmät, banaani-luumu, inkivääri, vaniljakastike, karamellikastike, riisi, leivänmuru-voi, kookos, sagopalmu, sitruuna-taateli, sitruunamarenki, hyytelö, kaurakeksi, passionhedelmä, sekä puolen tusinaa erilaista omenavanukasohjetta.

Nyt hyvästit 70-luvulle, kelataan eteenpäin 90-luvulle. Tämä 30 vuotta vanha kirja on nimeltään The Festive Season Handbook eli Juhlakauden käsikirja, eikä se rajoitu pelkästään ruokaohjeisiin vaan sisältää mm. lahjaideoita sekä leikkejä ja pelejä joulunviettoon. Jännittävästi kirjan nimessä ei ole sanaa joulu, mutta se käsittelee vain joulua. Kirja alkaa parin sivun selonteolla siitä, mikä joulu on, eli yleisönä ovat muutkin kuin peruskristityt, joille luulisi joulun olevan aika tuttu. Tosin selonteossa käsitellään myös joulun pakanallisia juuria ja mainitaan, että talvipäivänseisauksen aika on ollut vuosituhansia tärkeä vuoden käännekohta ja juhlakausi pohjoisella pallonpuoliskolla (Euroopassa). 

Mitä joulupöytään kuuluu? Australiassa, kuten Iso-Britanniassa, joulua juhlitaan joulupäivänä 25.12. ja kirjan mukaan ruokaperinteitä ovat täytetty kalkkuna tai kinkku kasvisten ja vihannesten kera, jouluvanukas, murokeksit, joulupiiraat (rusinamassalla täytetyt pienet voitaikinapiirakat), "kaikki huuhdotaan alas shampanjalla, viinillä, sekä runsaalla määrällä jääkylmää olutta". Kirja itse asiassa suosittelee, että Australiassa voisi panostaa enemmän ilmaston- ja säänmukaiseen ruokailuun sen sijaan, että koitetaan pitää tätä kylmään ilmanalaan sopivaa angloperinnettä yllä. Olisi fiksumpaa nauttia esimerkiksi salaatteja, mereneläväbuffet tai grillata ulkosalla kuuman keittiön sijaan - täyttä totta. Etenkin Perthissä joulun sää on usein aurinkoiset +30-40 astetta, eli laatikoiden väkellys keittiössä on hullun hommaa. 

Kirjassa on ohjeet monenlaisiin mereneläväruokiin, sekä reseptit eri Euroopan maissa tyypillisiin joulukakkuihin. Ruotsalaiset piparitkin ovat mukana. Opuksesta löytyy myös ohjeita erilaisiin itsetehtyihin pikku lahjoihin, leipomuksista sisustuselementteihin kuten potpourri tai koristeelliset rasiat tai tölkit, jotka voi täyttää vaikka karkeilla. Lisäksi löytyy erilaisia säilyke-, hilloke-, ja marmeladiohjeita. 

Joulukuusen historiasta kirja kertoo seuraavaa:

Erään legendan mukaan ensimmäinen joulupuu kasvoi Englannissa. Pyhä Boniface saapui Englantiin 700-luvulla käännyttämään pakanoita kristinuskoon. Eräänä iltana Pyhä Boniface törmäsi joukkioon, joka aikoi uhrata nuoren pojan jumalilleen tammen alla. Boniface kaatoi tammen estääkseen teon. Hän istutti tilalle havupuun taimen osoitukseksi siitä, että tässä maassa harjoitetaan nyt uutta uskoa. Myöhemmän tarinan mukaan joulukuusi oli Martti Lutherin keksintö, kun hän koristeli kuusen kynttilöillä vuonna 1530 symboloidakseen tähtitaivasta, josta Jeesus laskeutui maan päälle. Vuoteen 1605 mennessä strasbourgilaiset koristelivat kuusia jouluksi paperiruusukkein, omenoin ja makeisin.

Iso-Britanniaan joulukuusiperinne saapui, kun kuningatar Victorian aviomies Prinssi Albert pystytti ensimmäisen joulukuusen Windsorin linnaan vuonna 1841. Saksalainen prinssi halusi kokea lapsuudestaan tuttua traditiota myös uudessa kotimaassaan. Joulukuusen vakiinnuttua kuninkaallisessa perheessä tavan otti omakseen myös muu kansa, joka alkoi koristella kuusiaan kimalleköynnöksin, valoin ja nauhoin. Ikivihreät koristeet myös muualla kotona yleistyivät. 

Tämän kirjan mielenkiintoisinta antia eivät ole ruuat, vaan leikit ja pelit. Yksi leikki etenkin kiinnittää huomion ja ei positiivisesti. Nimittäin:

Samaa parvea-peli (birds of feather)

Jaetaan lapset kahteen ryhmään. Toinen ryhmä poistuu huoneesta, toinen ryhmä istuutuu tuoleille, kullakin on vieressään tyhjä tuoli. Kukin lapsi päättää yhden henkilön, kenet haluaa viereensä toisesta huoneesta. Nyt toisesta huoneesta saapuu yksi lapsi kerrallaan paikalle ja kaikki tuoleilla istujat yrittävät kaikin keinoin houkutella tämän viereensä. Jos tulokas valitsee oikein (eli sen, joka oikeasti halusi tämän viereensä), hän saa jäädä tuolille. Jos hän valitsee väärin, hänet buuataan kovaäänisesti ulos huoneesta. Leikki jatkuu, kunnes kaikki ovat tuoleilla. Sen jälkeen vaihdetaan ryhmien paikat ja aloitetaan alusta.

Hmm, ehkä olen herkkänahkainen, mutta mielestäni 90-luvun "heikoin lenkki" ja julkinen nöyryytys-mentaliteetti eivät ole enää nykyään kuumaa valuuttaa eikä niitä tarvitse takaisin tuoda. Ei jatkoon. 

Toinen ajankuvaleikki on:

Leikkaa lehdistä erilaisia mainoksia, mutta leikkaa pois tai peitä tuotenimi. Tee seinälle iso kollaasi mainoksista. Lapset yrittävät arvata/muistaa jokaisen tuotenimen oikein. Kuka muistaa eniten tuotenimiä, voittaa. 

Aavistuksen haiskahtaa kulutuskulttuurin ihannoinnilta... mutta ehkä hauska, tiedä häntä!

Muut leikit ovat suomalaisillekin tutunkuuloisia, kuten rikkinäinen puhelin, piirrä ja arvaa, näyttele ja arvaa, täytä puuttuva adjektiivi (valmiiksi kirjotettuun tarinaan lisätään summassa adjektiiveja ja lopuksi absurdi tarina luetaan ääneen). 

Tämän opuksen opeilla elämässä eteenpäin.

3.11.2021

Suomalaisena arvostaa - top 5

Olen tänä vuonna uppoutunut pitkälle yhteiskunnallisiin ongelmiin lähtien Australian (ylitiukoista) koronarajoituksista ja seilaten vähäosaisten arkeen tutkimustyöni kautta. Tässä vaiheessa vuotta alkaa tulla olo, että nyt sitä happea, ei kukaan jaksa pelkkiä ongelmia vatvoa. 

Ihan pyytämättä ja yllättäen pulpahti päähän lista asioita, joita suomalaisena erityisesti arvostan. Tietty lista voisi sisältää ihan kaikkea luokkaa järvimaisema, peruskoulu, yötön yö, tasa-arvo, hapanjuuriruisleipä, poliittinen vakaus, metsämarjat, meritokratia, kiurun liverrys, pehmeä vessapaperi ja viili, mutta nämä esittelyssä tänään. Ei paremmuusjärjestyksessä.

Suomen opettamat top 5 asiaa (kun omaa perhettä, ystäviä, kesää ja salmiakkia ei lasketa)

1. Kirjasto

Kirjasto on mielestäni ihmiskunnan parhaita keksintöjä sitten tulen, pyörän, lääkkeiden ja yleisesti teknologian ohella. Kirjasto on nykykaupungeissa viimeisiä paikkoja, joissa saa viettää aikaa maksamatta mitään, ostamatta mitään, tai hankkimatta laskutettavaa jäsenyyttä. Lisäksi kirjasto on täynnä kirjoja, joita olen rakastanut ihan pikkutytöstä saakka. Muistan, kun pääsin alle kouluikäisenä ensimmäisiä kertoja kirjastoon ja eihän sellaista mahtavuutta ollut missään (paitsi sittemmin hevostallilla ja aikuisempana matkustelussa). 

Lattiasta kattoon luettavaa, tarinoita, seikkailuja, opittavaa, aivan erilaisia näkökulmia ja kohtaloita kuin omani - toisaalta myös samanlaisia, antaen tunteen, että en ole yksin, kukaan ei ole yksin, vaan joku toinen muualla on kokenut jotain samaa ja ymmärtää, osaa sanoittaa kaikenlaisia tunteita ja avata aatteita. 

Kirjastoista on tullut myös etätyöpaikkani, ensin opintojen aikana ja sittemmin freelancerina ja tutkijana. Tietenkin se on myös ajanviettonurkkaus. Tuon N:n joka keskiviikko vapaapäivänäni kirjastoon, vaikka hän ei kirjoista vielä suuresti perusta, lähinnä juoksee hippaa hyllyjen välissä. 

Toisin kuin luulin, Suomessa ei ole maailman eniten kirjastoja väkilukuun suhteutettuna. Top 10-maat ovat melkein kaikki ns. entistä Itäblokkia (mikä sinällään mahdollisesti kertoo jaettujen resurssien arvostuksesta sosialistitaustaisessa kontekstissa). Mutta, Suomessa on lailla säädetty, että jokaisen kunnan pitää tarjota kirjastopalveluja ja yli 90% suomalaisista asuu max. 10km päässä kirjastosta, väittää lähde. Suomessa käydään kirjastossa ja lainataan kirjoja tuplaten verrattuna Australiaan. 

Kirjojen arvostusero Suomessa ja (Länsi-)Australiassa karahti kasvoille maanantaina, kun ajelimme E:n kanssa jättiostoskeskuksen ohi ja poikkesimme sisään, koska E halusi ostaa kirjoja. Ostarilla, jolla on 170 kauppaa, ei kuitenkaan ole YHTÄÄN kirjakauppaa. Tätä ei mielestäni voisi tapahtua Suomessa eikä Ranskassa, joissa kirjakaupat kuuluvat isojen ostoskeskusten perusvalikoimaan. Suomessa myös kirjasto saattaa olla ostarilla, täällä se on erikseen kunnan monitoimitalossa/palvelukeskuksessa.

2. Kansalaisopisto

Kansalaisopisto on harrastusmahdollisuus, jota kaipasin Australiassa alkuun kovasti. Täällä on erilaisia harrastusryhmiä ja käsityöpiirejä siellä täällä, mutta ei lainkaan samalla tavoin keskitetysti kuin Suomessa. Asuessani Jyväskylässä ja Kuopiossa sain muiden tavoin postista kansalaisopiston kurssivihkon, josta ympäröin kiinnostavat kurssit ja ilmoittauduin. Superkätevää. Opiskelin ranskaa, japania, italiaa, saksaa, piirustusta, maalausta, grafiikantekoa, mitähän vielä. 

Kävin kansalaisopiston kursseilla ala-asteikäisestä asti, joten mukaanlähtö tuli tutuksi ja arkiseksi elämänosaksi. Vaikka kansalaisopistonkin kurssit tuntuivat joskus hippasen hinnakkailta, ne ovat tosiasiassa äärimmäisen edullisia. Täällä olen selaillut erilaisia taidekursseja, mutta hinnat liikkuvat aina useammissa satasissa, kun kansalaisopistolta sai lukukauden muutamalla kympillä (tämä siis yli kymmenen vuotta sitten, voi olla muuttunut). 

Olen nyt elvytellyt harrastuspiiritoimintaa muuta kautta ja olen osallistunut naapuruston naisverkoston kautta mm. värianalyysiin (mitkä vaatetusvärit ja -sävyt sopivat minulle) ja olen menossa vero- ja eläkekurssille (ei kuulosta huikean jännältä, mutta on tarpeellista tietoa raha-asioiden skarpeimpaan hanskaamiseen). Muuta kautta löysin joulukranssin tekokurssin, joka on sopivasti nimipäivänäni joulukuussa (nimipäiväähän tosin ei täällä vietetä eikä ymmärretä). 

3. Omavaraisuuskulttuuri

Minulla oli paha dilemma tässä joku viikko takaperin, olin nimittäin hukannut parsimisvälineeni. Kyllä, kuulostaa 1800-luvun draamalta, mutta on elävää elämää aussifinskin kotiportailta vuonna 2021. Muuton jäljiltä ompeluneulat, nuppineulat ja lankarullat oli pakattu jonnekin pomminvarmaan piiloon, joten piti kipaista kaupasta uudet.* Sain kuin sainkin lempi-pellavaneuleeni vielä käyttökuntoon parin kulumareiän paikkauksella, ja lapsen muutamia vaatteita siistimmiksi kainalo- ja polvireiät tukkimalla. 

Perthissä, Australian Texasissa, ei ilmeisesti ole tapana korjata juuri mitään. Aina kun osallistun johonkin tavarankeräysprojektiin hyväntekeväisyysmielessä jälleenmyyntiä ajatellen, osa kamasta on reikäistä, rikkonaista, tahraista, pesemätöntä (näin kai Suomessakin). Kaksi kertaa vuodessa järjestettävä verge collection eli kadunvarsikeräys paljastaa järkyttävät läjät puolirikkinäistä kiinankamaa naapurien autotallien ja kaappien perukoilta. Keräyksessä siis saa dumpata kaatopaikalle menevät rojut kadunvarteen, josta kunta siivoaa ne pois ennaltasovittuna päivänä. Keräys itsessään on kätevä, mutta ylikulutuksen todistaminen ottaa hiukan syämmestä joka kerta. 

Täällä ei voi mennä metsään marjastamaan ja sienestämään, koska a) ei ole jokamiehenoikeutta, b) emme tunne syötäviä kasveja ja c) se ei ole oikeastaan kenenkään harrastus, joten ei ole ketään, jota pyytää seuraksi ja opettamaan. Wessejä ylipäätään ei näytä suuresti kiinnostavan bush tucker eli aboriginaalien perinteisesti metsästä löytämä ruoka. Perthissä ei esimerkiksi ole yhtään ravintolaa, joka sellaista myisi tai mainostaisi, tai pyrkisi profiloitumaan asialla. Sen sijaan Suomi on pullollaan gourmet-ravintoloita ja pikkupaikkakuntien lounaskahviloita, joissa kuhafile, poronkäristys, puolukkahillo, lakkakiisseli ja tyrnijäätelö ovat joka menussa. Ja tuskin sellaista perhettä onkaan, jolla ei ole itsepoimittuja metsämarjoja pakastimessa talvella, tai vähintään naapurin/sukulaisen lahjoittamia.

En ole näiden kymmenen vuoden aikana maistanut vielä yhtään kertaa jotain sellaista kasvia/marjaa/hedelmää, joka kasvaa natiivisti pelkästään Australiassa. Tottakai täällä myydään liutana mangoja, banaaneja, macadamia-pähkinöitä jne joita maassa viljellään ja joita täällä on kasvanut tuhansia vuosia, myös alkuperäiskansan ravintona. En kuitenkaan tunne yhtään kasvilajia puskasta, josta voisin ottaa eksyessä evästä. No, tämä on korjattavissa vain omin voimin eli esim. löytämällä joku bush tucker-kurssi. 

*TIETENKIN paikallistin ne edelliset parsimatarpeet samana päivänä kun ostin uudet. 

4. Kirppari

Liittyy edelliseen. Kirppareita nyt luulisi olevan ihan kaikkialla ja tietysti jossain muodossa onkin. Muistan kuitenkin aikamoisen silmien avautumisen muuttaessani Budapestiin v. 2001, kun koko kaupungista ei tuntunut löytyvän yhtään kirpparia (tosin kielimuuri haittasi asiaa). Lopulta jostain kujien kätköistä löytyi vintage-vaateliikkeitä, jotka eivät kuitenkaan ole sama kuin ihan perustavaran myyntikirpparit. 

Suomalaiset rakastavat pöytäkirppareita ja se onkin yllättäen uniikki suomijuttu. En ole moiseen myyntitapaan törmännyt missään muualla. Eli on olemassa jokin halli tai alue, josta voi vuokrata pöydän, ja seistä siellä joko itse myymässä tai jättää tavarat henkilökunnan myytäväksi, kuitenkin itse tuotot keräten. Täällä maailmalla kirpparit yleensä ovat hyväntekeväisyysjärjestöjen reviiriä, ja vaatteet lahjoitetaan niille. Nykyään nettikirppari- tai netitse jälleenmyynti tietysti on mahdollista.

Aussien versio kirppareille on garage sale tai car booth sale eli autotalli- tai autonkonttimyynti. Edellisessä ladotaan kaikki myytävä esille esimerkiksi omaan autotalliin tai etupihalle, ja odotetaan, että naapurit tulevat ostoksille. Jälkimmäisessä parkkeerataan auto, kontti täynnä tavaraa, jonnekin tapahtumaan ja myydään suoraan siitä. Kumpikaan ei mielestäni vedä vertoja suomikirppareille, koska a) niitä pitää itse mainostaa eli viesti ei välttämättä tavota moniakaan, b) myyntiä on vain yhtenä päivänä eli jos tavara ei heti liiku, ei se liiku ollenkaan ja c) kaikki eivät halua levitellä omia kamojaan naapureidensa nenien alle, joskus anonyymius on kivempaa (vaikkei myynnissä mitään salaista olisikaan). 

5. Hammashygienia

Eilen hampaita harjatessa yhtäkkiä muistui mieleen joskus ala-asteella tehty tarkastus, jossa piti purskutella värjäävää nestettä, joka tekee näkyväksi plakin. Hammashoitaja katsoi suuhuni ja totesi, että aijai, ei ole tullut alahampaita harjattua kunnolla takaa. "Kaikki haluavat kiiltävän edustan, mutta pitää harjata yhtä hyvin kaikkialta". Muistan tämän ohjeen vieläkin, 30 vuotta myöhemmin, ja tunnollisesti hinkutan sähköhammasharjalla puhdasta, xylitolihammastahnalla tietenkin. Lapselle tilaan xylitolihammastahnaa ja -tabletteja Suomesta, vaikka niitä kuulemma saa täältäkin joistain korealais- tai japanilaiskaupoista (en ole itse nähnyt). 

Minulla ei ole yhtään reikää, hammasvikaa jne, ei E:lläkään. Samaan on yritys tähdätä myös N:n kanssa, vaikka tällä hetkellä taapero nippanappa hyväksyy harjauksen. Xylitolitabletti palkkiona motivoi kummasti. Äitini oli ilmeisen tarkka meidän lasten hammashygieniasta ja siitä suuri kiitos hänelle: en ole koskaan kärsinyt hammasongelmista, oikomishoitoa lukuunottamatta. 

Länsi-Australiassa hammasongelmat ovat järkyttävän yleisiä ja täällä törmää päivittäin aikuisiin, joilta puuttuu hampaita. Osasyy on ikävä kyllä huumeidenkäyttö. Täällä yleinen metamfetamiini aiheuttaa käyttäjilleen hammasmätää, ientulehdusta ja reikiintymistä, ja joskus hoitokeinoja ei jää muita kuin hampaiden poisto (potilailla ei ole läheskään aina varaa hankkia tekohampaita). 

Kuitenkin myös ruokavalio, tietämättömyys ja hammashoidon kalleus ovat syitä, miksi ihmisillä kirjaimellisesti mätänevät hampaat suuhun. Joidenkin raporttien mukaan ausseista vain puolet harjaa hampaat päivittäin, ja Australian suuterveyden taso on huonointa kehittyneistä maista. Täällä hammashoito ei ole ollenkaan julkisen terveydenhuollon piirissä eli sinne pääsevät vain ne, joilla on varaa tai yksityinen vakuutus. Kaiken yksityistäminen, mikä mahtava idea. Onneksi edes lapsille kustannetaan Medicaresta - paikallinen Kela - vähintään yksi tarkastus per vuosi ja meillä tietenkin on vakuutus, joka kattaa myös hammashoitoa.

En tunne täkäläistä koulusysteemiä, mutta Suomessa mielestäni homma hoidettiin (ainakin 1980-90-luvuilla) hyvin, koska meillä oli säännöllisiä hammashoitajien esitelmiä ja vuosittaiset hammastarkastukset. Xylitolia lobattiin voimakkaasti ja ilmeisesti hyvästä syystä. Täällä suuri enemmistö ei ole koskaan siitä kuullutkaan ja hammastahnat makeutetaan sorbitolilla. 

Suomalainen arvostaa myös kahvia ja pullaa... Kuvat Fremantlen ruotsalaisesta Fika-kahvilasta.

27.10.2021

Pöllämystynyt

Hellurei, täällä ollaan taas, näppiksen takana. 

Tuntuu, että minulla on nykyään aina hieman pöllämystynyt olo. Vaikka olemme olleet takaisin Perthissä jo pian vuoden, olen ilmeisesti elänyt jonkinasteista kulttuurishokkia kuukausitolkulla. Vuoden 2021 osuvin tunnuslause minulle olisi: ristiriitaisin tuntein. 

Meille on toisaalta tapahtunut paljon hyvää ja elämä yleisesti on hyvää. Toisaalta viimeiset 12kk ovat sisältäneet tunnemylläkkäisen Perthiin-paluun stressaavan ja traumaattisen Australiasta-ulos-lukitsemisemme jälkeen, kummallekin meistä uuden työn aloituksen, N:n päiväkodin aloituksen jatkuvine sairasteluineen, kaksi muuttoa, oman kodin oston, moniin uusiin ihmisiin tutustumista, uuteen sopeutumista ylipäätään. Ei ihme, että tästä myllytyksestä jää olo, että elää kroonisessa kofeiinivajeessa. 

Joka päivä hämmästelen myös epäuskon ja absurdiuden sekaisen turhautumisen kautta, mitä osavaltiomme pääministeri, Premier, tänään päättää. Länsi-Australia nimittäin aikoo ainoana osavaltiona Australiassa jatkaa tiukkaa rajasulkua ja kaksiviikkoista pakollista hotellikaranteenia, kun muu Australia alkaa avautua ensi viikosta lähtien. Näillä näkymin Länsi-Australia on kiinni ainakin helmikuun 2022 alkuun, pahimmassa tapauksessa heinäkuulle 2022. Nimittäin Länsi-Australian hätätilalakia jatkettiin kaikessa hiljaisuudessa sinne saakka, antaen melkeinpä rajattomat valtuudet Premierille aukoa eli lukita osavaltiorajoja niinkuin lystää. 

Yksi muutos meitäkin koskee 1. marraskuuta lähtien ja se on, että kenenkään aussikansalaisen tai pysyvän oleskeluluvan haltijan ei enää tarvitse anoa pohjoiskorealaista byrokraattista maastapoistumislupaa. Senkun varaa lennon ja lähtee. Mutta takaisinpääsystä ei voi tietää, sillä Länsi-Australia saa edelleen vaatia omaa rajapassiaan ja sen myöntäminen ei ole ollut automaattista edes Länsi-Australian asukkaille. Ja edelleen täällä siis pitää karanteerata ulkomailta saapuessa 14vrk hotellihuoneeseen suljettuna, omakustanteisesti. 

Ääneenlausuttu tavoite on, että rajoituksia höllätään kun saavutamme "lähes 90%:sen" rokotekattavudeen Länsi-Australiassa. Kuitenkin avautumispäivää ei suostuta antamaan, mikä saa monet viivyttelemään rokotteen kanssa, kun eihän sillä kiire ole. Ja sitten kaikki odottavat hieman lisää, milloin se avautumispäivä koittaa. Uskomaton noidankehä. 

Itse en ole ollenkaan vakuuttunut, että tällainen kaksikerroksellinen rajavalvonta on edes laillista. Mutta niin kauan, kun sitä ei kukaan haasta oikeudessa, homma jatkuu. Nyt sentään Premierimme nauttima jopa 90-prosenttinen putinmainen kannatus on alkanut hieman ottaa osumaa, kun paljasjalka-aussitkin ovat todenneet, että eihän täältä hitto vie pääse sisään eikä ulos. Monilla oli aikeissa ja toiveissa matkustaa toisiin osavaltioihin joulusukuloimaan, mutta ei, lukossa on joka räppänä. Jos lähdet, kotiin et pääse ennenkuin Isä Aurinkoinen antaa siihen luvan viranomaistensa kautta. 

Mutta ihan muuhun asiaan.

Nyt hämmennystä lisää, miten vuodet tuntuvat kuluvan aina aiempaa nopeammin. Eilen kävelin Perthin suurimpiin kuuluvan tavaratalon Myerin läpi ja järkytyin: koko putiikki täynnä jouluhörsöä. Häh, jouluun on vielä kaksi kuukautta? Miten jouluhypetys alkaa joka vuosi aiemmin? Joskus lapsuudessani merkkipaalu oli joulukuun alussa. Siitä se siirtyi marraskuulle. Nyt rieha ja tuputus on hiipinyt lokakuulle. Hämmenystä herättää erityisesti se, että Australiassa juhlitaan myös Halloweenia tämän viikon lopussa (30-31.10.). Siispä iloisenhempeät joulukoristeet on tuupittu samaan tilaan karmeiden murha-aiheisten pelottelu- ja säikyttely"koristeiden" kanssa. Haloo?

Itse en suuremmin perusta Halloweenista, koska se ei ole minulle lapsuudesta tuttu juhla enkä myöskään ihan satasella tajua kauhun ja pelottavuuden juhlimista. Jollain tasolla ymmärrän pohjoisen pallonpuoliskon syksyyn kuuluvan, mysteeriseen/paranormaaliin/esi-isiin/kuolleiden kunnoitukseen ja myös pelkoihin linkittyvän sadonkorjuujuhlan, joita Halloweenin esi-isät mm. Samhain ja kekri ilmeisesti olivat. Täällä Perthissä Halloween ei liity mitenkään sadonkorjuuseen, koska Halloweenia juhlitaan keväällä, ilmojen kirkastuessa ja päivien pidetessä. Sen sijaan se vaikuttaa aika puhtaasti Ameriikasta apinoidulta kauhufestivaalilta, jossa ihmiset koristelevat kotejaan ja työpaikkojaan esim tekoverellä. Eiherrajjesta, ei ole minun juttu. 

Olen muutenkin aika nipo väkivaltaviihteen suhteen, koska en ole enää vuosikymmeniin voinut ymmärtää, miksi meidän pitää vääntää jokainen karmea asia maailmassa huvitukseksi. Kulttuurintutkimustakin opiskelleena tottakai tajuan erilaisia motiiveja kuten katharsis eli vapautuksentunne, joka seuraa siitä, kun jokin asia on ensin jopa liiankin ahdistava, pelottava, jännittävä, paha, mutta saa helpottavan päätöksen, onnellisen lopun, "paha saa palkkansa". 

Ihmiset katsovat rikossarjoja samasta syystä kuin lähtevät vuoristorataan, hurjia, vahvoja, jännittäviä tunteita kokeakseen. Luen itsekin psykologisia trillereitä eli tajuan tämän joo. En siltikään ole päässyt siihen mielentilaan, että olisi minusta hauska juttu lätkiä verisiä kämmenenjälkiä taloni oveen "murhatutkintapaikkaa" Halloweeniksi lavastaakseni. Jotkut asiat vaan eivät ole hauskoja ja naureskelun kohteita mielestäni. 

Tämä verimurhahomma on onneksi vielä vähemmistön hupia ja ne, jotka koristelevat Halloweenia varten, useimmiten levittävät pensasaitoihinsa tekohämähäkinseittiä jne kohtalaisen maltillista. Meidätkin kuitenkin kutsuttiin Halloween-aiheisille lapsen naamiaissynttäreille sunnuntaina ja olen nyt viikon pohtinut, mitä helkuttia sinne voi laittaa päälle. Haluan osallistua ja olla mukana, kun pyydetään. Mutta en halua mitään liian pelottavaa, onhan kyseessä 4v-synttärit ja omakin muksumme on alle kolmevuotias. Sain naapurustosta lainaan vaikka minkälaista "veristä" (taas...) sairaanhoitajamekkoa, mutta päätin olla hassu noita ihan oman kaapin antimilla. E puolestaan aikoo olla ei-liian-pelottava vampyyri ja N saa päälleen Indiana Jones-asun. 

Tänään pitää vielä hommata synttärilahja ja noidan hattu, jospa niillä tästäkin selvitään. Maanantaille otimme kumpikin vapaapäivän, saadaanpahan levähtää "hurjien" synttäreiden jäljiltä (joihin menee jotakuinkin koko päivä, kun ensin hankkiudumme junalla paikalle täältä perukoiltamme). 

Siis miten voi olla taas kohta joulu? Justhan sitä juhlittiin melkeinpä viime viikolla.