Alkukevättä Australiassa

Kotona ollaan, huhhuh. Australiaan-paluu sujui sinällään logistisesti hyvin. E reissasi tänne ennen meitä töitä jatkamaan jo elokuun lopussa. Muksu ja minä kävimme vielä Suomen-kiekan toisaalta sukulointimielessä, toisaalta yliopiston työkuvioissa. Tutkijatiimilläni oli retriitti luonnontutkimusasemalla, ja se oli oikein virkistivä ja työintoa kasvattava sosiaalinenkin tapaaminen: me kun yleensä kohtaamme pelkästään Zoomissa, mikä ei voi korvata aitoa läsnäoloa. 

Logistiikasta puheenollen, lapsen kanssa oli ehdottomasti helpompi lentää Meksikosta Kanadan kautta Suomeen ja vasta sitten jatkaa (parin viikon tauon) jälkeen Australiaan. E:n reitti Cancun-LA-Singapore-Perth oli epäilemättä tehokas, mutta kaikki tuo yhteen pötköön olisi kyllä ollut hermoriekaleiden tuuleenlennätystä nelivuotiaan kanssa: 40 tuntia reissuamista näes. 

Minulla roikkuu vielä kerrottavaa Kolumbiasta ja muutenkin reissusta, mutta arkeenpaluu näin pitkän poissaolon jälkeen on imenyt kummasti mehut ja kirjoitusinspistäkin. Kun olemme eläneet kuin rusakot pellossa joustavilla aikatauluilla ja hyvin erilaisia kokemuksia keräten lähes puoli vuotta, arkirutiineihin totuttelu ja ihan toimistoaikaan sopeutuminen (Kanadassa työskentelyaikataulu oli melko vapaa) ovat kaikki kuin laskeutumista eri planeetalle. Anteeksi mitä, joka arkiaamu töihin tai kindyyn? Vain viikonloppuisin vapaata koko perheellä yhtä aikaa? Ei spontaaneja vaellusreissuja lähivuorille? Ei tutustumista meille ennestään tuntemattomiin tapoihin, kulttuureihin, historiaan, ihmeisiin? Ei kodinvaihtoa joka neljäs tai kuudes viikko, tai nopeimmillaan parin viikon välein? Mitäs täällä sitten tehdään... naputetaan tietokonetta, ok. Tottakai nämä ovat kaikki first world problems ja olemme pääsääntöisesti palanneet arkeen ihan mielellään, pysyvyyteen totutellen ja siitä nauttienkin. 

Paikalleen pysähtyminen toi oudon sivuelementin, nimittäin levottomat unet. Pikkujeppe näki painajaisia muutaman ensimmäisen yön aikaeron kourissa, ja heräsi itkien peläten, että on eksynyt tai joutunut meistä erilleen. Lapsi pärjäsi koko reissun täydellisesti, mutta kotiinpaluu ehkä antoi tilaa alitajuisten pelkojen pulpahtaa pintaan. Hän myös alkuun valitti, ettei koti tunnu kodilta, tämä ei voi olla oikeasti kotimme. Oli ressu jo niin tottunut siihen, että meillä on melkein jatkuvasti muita ihmisiä ympärillä: joku isovanhemmista tai veljistäni, muita läheisiä unohtamatta. Minä puolestani heräsin joka aamu ensimmäisen viikon aivan sumussa, tunnistamatta, missä olen ja miksi. Unissani pakkasin tai minulla oli kiire pakata, jotta pääsemme seuraavaan pisteeseen. Eli viimeisten viiden viikon rytmi oli liian tiukka siirtymineen (Meksiko-Kolumbia-Meksiko, Suomessa kolme eri majapaikkaa plus se retriitti). 

Kuitenkin, poissaolomme ajan tuntui kuin olisin hetkellisesti jäänyt eläkkeelle tai pikemminkin voittanut lotossa -- sain ja saimme tehdä elämässä ihan pelkästään sitä, mikä itseä kiinnostaa, tuntuu mielekkäältä, inspiroi ja palkitsee. No, ei tämä tavallinen arkikaan huonoa ole, ja siksipä ajattelin kirjoittaa ihan peruskuvausta arkipäivästä Perthissä nyt, kun kevät on päässyt kukkaan. 

Havahdun ennen kännykän kilkatusta verhon takaa kajastavaan valoon. Kello on 6:40. Olisin saanut nukkua vielä viisi minuuttia. Hyvällä tuurilla ehdin selailla uutisia, sähköpostit ja Instaa/Facebookia seitsemään. Muksu normaalisti herää 07:30 paikkeilla, paitsi silloin, kun olen itse tosi väsynyt ja kaipaisin pidempää loikoilua (silloin napero on ylhäällä taatusti ennen seitsemää) tai silloin, kun meillä on kiire ja häntä ei meinaa saada ylös edes kahdeksalta. Teen aamupalan meille kummallekin: yleensä tummaa paahtoleipää ja hedelmiä, minulle Earl Grey-teetä, lapselle appelsiinimehua. Välillä yritin tehdä "terveysmuffineja" aamupalalle, mutta ipana ei niistä pidä ja jouduin tuhoamaan tuotokset yksin. E lähtee töihin jo ennen heräämistämme, koska hän tekee 9-tuntista päivää ja saa vastineeksi yhden päivän joka toinen viikko vapaaksi. 

Nyt on se aika vuodesta, kun ensimmäinen heräämisen jälkeinen toimi on avata kaikki verhot ja laittaa Dyson-lämmitinpuhallin päälle olkkarissa. Verhotkin siis avataan lämmitykseen, jotta aurinko pääsee pian sisään. Meillä ei ole lämmitystä kuten pattereita, lattialämmitystä, ilmalämpöpumppua tms, joten ainut lämmönlähde on se ostettu sähköpuhallin oman ruumiinlämmön lisäksi. Tämä on täysin normijuttu Perthissä (edelleen käsittämättömästi), vaikka talvisin yöllä ulkolämpötila on nollassa ja näin syksylläkin +10-15 asteessa. Aamupäivästä voi avata ikkunat ja ovet, jotta talo lämpiää. Kyllä, täällä lämmitetään ristivedolla. 

Kun olen tiputtanut pikkujepen tarhaan eli kindyyn (päiväkodin esi-esikoulu), suuntaan lähiömme kirjastoon. Kirjoitan, luen, editoin, luen, kirjoitan ja viivyttelen 3-4 tuntia kirjastolla, kunnes en pysty enää istumaan koneella (vaikka pidänkin jaloittelutaukoja sekä lounastauon). Kotona keitän kahvit -- yleensä tosin kofeiinitonta pikakahvia, koska meillä ei edelleenkään ole kahvinkeitintä, se on nyt kylläkin tilattu ja postissa -- ja pidän välipala- ja huilitauon. Katselen yleensä dokumentteja joko YouTubesta tai striimauspalveluista. Joskus onnistun löytämään dokkarin, joka jotenkin liippaa tutkimusaihettani, jolloin teeskentelen, että katselu on osa työntekoa. Joskus tuijotan jotain ihan muuta irrottautuakseni; juuri löysin mielenkiintoisen sarjan Primeltä, joka kertoo englantilaisesta maaseudusta historian kuuluisien kirjailijoiden elämäkertojen kautta (Jane Austen ym). Telkkari auttaa jäähdyttämään aivot, ja yleensä vielä ehdin ja jaksan näpyttää jotain tunnin tai pari. Loppupäivän työaika kuluu tutkimukseen liittyvän kirjallisuuden lukemiseen. Pausseilla hoitelen sellaisia kotihommia, jotka on nopeaa suorittaa: tiskikoneen tyhjennys, pyykkikoneen täyttö, laskujen maksu. Jee. 

Jos päivä sattuu olemaan perjantai, työskentelen silloin toisessa pestissäni Australian osavaltiohallinnolla. Virastotyötä ei pysty glamouriseksi kuvailemaan, yrittipä miten päin vain. Sekin on lukemista, kirjoittamista, editointia, kirjoittamista, lukemista sekä viiveitä: jokin päätös ei ole vielä tullut, isopomo ei ole allekirjoittanut tai jotain tietoa ei ole vielä julkistettu. Selkein ero näissä kahdessa työnkuvassa on, että yliopistolla tutkin sellaista, mikä itseäni kiinnostaa, ja virastossa sellaista, mitä minulle osoitetaan. Niin ja virastohomma on 100x byrokraattisempaa, hitaampaa ja kuivempaa. 

Viimeistään kuudelta olemme kaikki kotona ja jompikumpi (yleensä minä, koska tykkään kokkauksesta) alkaa aterianvalmistukseen. Käyn pari kertaa viikossa ruokaostoksilla Aldissa -- täkäläinen Lidl -- ja I <3 Aldi. Minusta on jotenkin huojennuttavaa, että kauppa on kohtalaisen pieni, aina edullinen, eikä perusvalikoima vaihdu juuri koskaan. Siellä on tehokasta asioida, eikä valintoihin mene iäisyyttä. Tosin Aldin erikoisuus on ihan minkä tahansa sekalaisen kaman myyminen vaihtuvissa erissä, mikä toisaalta antaa metsästysvietille tyydytystä: olen kantanut sieltä kotiin kivat japanilaisteemaiset aamiaiskulhot, pitkävartisia villasukkia ja merino-aluspaitoja, sekä puutarhatyökaluja ihan muutamia mainitakseni, ruokakaupan valikoimista. Sieltä saisi silloin tällöin myös huonekaluja, remonttityökaluja sekä kodinkoneita. Kaupasta, jonka koko on perus-kortteli-S-market. Ainiin, ja Aldissa on hollantiviikot joka elokuu, silloin siellä myydään lavoittain salted licorice eli salmiakkia!

Iltaruokamme on yleensä jokin ruokaisa salaatti, tai proteiinia kasvislisukkein. Tänään ajattelin tuunata valmiista riisi-papu-kana-annoksesta pakastevihannesten kanssa wokkiruuan. Lapsihan ei näitä syö, se olisi ihan liian helppoa. Yleensä laitan jotain simppeliä hänelle erikseen: pastaa tai riisiä, kinkkua tai kanaa, itsetehtyä tomaattipizzaa tms. Porkkanatikkuja ja kurkkua kylkeen, tai omenaa, marjoja, mikä nyt olisi sen päivän monipuolisin setti. 

Ulkoilu on jäänyt näiden kahden kotiviikon aikana hieman vähiin, en vain saa aikaiseksi lenkkeillä päivän aikana ja illalla en jaksa. Nyt olisi ehdottomasti paras aika vuodesta olla ulkona, kun lämpötilat ja säät ylipäätään ovat optimaaliset: +18-28 päiväsaikaan ja joko helottavaa aurinkoa tai poutaa. Myrskytuulet ja viistosateet ovat jo jäämässä taakse. Perthin sadekausi kestää kesäkuusta syyskuuhun, mutta joinain vuosina se jatkuu marraskuulle. Perthin kevät voi siis olla rajusti myrskyisämpi kuin Suomen syksy. 

Kevätkukkien kukinta alkaa elokuun lopulla ja tällä hetkellä kukkaloisto on parhaimmillaan. Sitä ei kuitenkaan aina oikein tajua: Suomessa kukinta tarkoittaa yleensä erilaisia ruohovartisia kasveja, täällä enemmänkin puita ja pensaita. Osa kukista on todella näyttäviä, eksoottisia ja suuria, osa puolestaan aika vaatimattomia. Omia suosikkejani ovat pulloharjapuu, banksiat sekä Geraldton wax, joka minusta näyttää hieman jättikokoon suurennetulta kanervalta varpuisuudessaan ja haaleassa violetissaan. 

Viikonloppuisin yritämme aina tavata kavereita ja ylläpitää sosiaalista elämää. Minusta on ihan liian helppoa lipsahtaa rutiiniin, jossa koti-työt-kotityöt-harrastukset-velvollisuudet-lellit, tellit ja vellit vievät kaiken ajan ja lopulta tajuaa, että sosiaaliset piirit ovat kutistuneet ja ystävyyssuhteet rupsahtaneet. Siispä olen jo vuosia panostanut aktiivisesti siihen, että pidän yhteyttä yllä mahdollisimman moniin, jottei etääntymistä tapahdu ainakaan minun takiani. Tietysti joidenkin kanssa on välillä tiiviimmin, välillä harvemmin, elämäntilanteen mukaan. Mutta olen oikeasti onnellinen siitä, että meillä on täällä ns. vakiintuneet piirit, joiden seuraan, apuun, ystävyyteen ja huumoriin voi luottaa. 

Maahanmuuttajana tämä on melkeinpä pakkorako, koska minkäänlaista "valmista" verkostoa emme voineet saada: perhettä ja sukua ei täällä ole, paitsi tietysti E:n veli vaimoineen ja pian on myös tulossa perheenlisäystä eli naperomme saa serkun leikkikaveriksi! Tätä odotan innolla. Tämä ranskalais-japanilais-aussi-lapsi kuvaa hyvin nyky-Australiaa, eli lähes jokaisen tausta on ns. monikulttuurinen ja useista maapallon kolkista ja kielistä ammentava. Toki aboriginaaleja ei sovi unohtaa, päinvastoin.

Täällä äänestetään pian siitä (vihdoin), tulisiko perustuslakiin kirjata oikeus, jossa aboriginaaliedustusto voisi neuvoa Australian hallitusta heitä itseään koskevissa asioissa. Tietenkin lähestyvä äänestys on johtanut paniikinlietsontaan (apua saavatko aboriginaalit nyt jotain, mitä valkoisilla ei ole, ei käy kääk), mutta tulos nähdään muutaman viikon kuluttua. Tulevat sukupolvet tuskin tällaisesta riitelevät ainakaan yhtä hartaasti. Muksumme tarhassa lausutaan ennen ruokailua jotakuinkin tällaista: Täällä ovat ystäväni ja perheeni, taivas ja maa. Kiitos Noongar-kansalle, kun saamme kaiken jakaa. 

Geraldton wax-kukkapuska. Kuva: As Daisy Does-nettikauppa

Pulloharjapensaan kukkia (bottlebrush tree).

Yksi 170:sta tunnetusta erilaisesta banksiasta. Kuva Resources Ausplants.

Pidempään reissuun lapsen kanssa?

Olemme nyt kahdesti lähteneet tien päälle muksun kanssa pidemmäksi aikaa kuin perus-kuukaudeksi Suomeen (ulkosuomalaisilla vaikuttaa olevan yleisesti tapana matkata vuosittain Suomeen muutamaksi viikoksi). 

Vuonna 2020 kompastelimme halki Eurooppaa kokonaisen vuoden, kolme neljäsosaa ajasta Suomessa ja Ranskassa. Nyt olemme reissussa yhteensä neljä kuukautta, tosin näistäkin reilu kuukausi sujuu Suomessa, loput Kanadassa, ekstrana kierros Meksikossa sekä veljeni luona Kolumbiassa.  Meillä on siis kohtalaisesti kokemusta tien päällä olosta lapsen kanssa eri kulkuvälineissä, sekä majoittumisesta milloin missäkin. Ajattelin kerätä alle plussat ja miinukset, jos moinen lapsiperhe-nomadius kiehtoo. Ensin miinukset, jotta voidaan päättää juttu plussiin. (On a high note, tätä sanontaa ei oikeastaan Suomessa olekaan - päätetään positiivisiin?)

Miinukset

1. Kodittomuus. 

Daa, itsestäänselvästi, pidemmällä reissulla voi iskeä kodittomuuden tunne. Tietysti tämä riippuu reissun luonteesta. Esimerkiksi täällä Kanadassa asumme aloillamme aina kuukauden putkeen, kunnes täytyy kulu- ja saatavuussyistä vaihtaa asuntoa. Kuukaudessa ehtii kotiutua ihan ok:sti, toisaalta AirBnB-tyyppisessä majoituksessa on aina osittain tyhjän päällä: milloin puuttuu keittiövälineitä, milloin mausteita, milloin pesuaineita, milloin leluja. Itse ei viitsisi/raaskisi kaikkea hommata, ettei joudu heittämään pois, koska mukaankaan ei yleensä pysty kaikkea ottamaan. 

Olemme tehneet myös useita automatkoja pituudeltaan 4-10 päivää, ja tuolloin yleensä pysähdymme vain yhdeksi yöksi per paikka. Itse nautin fiiliksestä, että ollaan menossa ja sattuu ja tapahtuu. Mutta, matkalaukkuelämä ei todellakaan sovi kaikille eikä ole aina/pelkästään hauskaa. Aina uusi vuokrahuone, hotelli, motelli tai peräti teltta alkavat lopulta jurppia, ja sitä haluaa vain valahtaa sohvannurkkaan jossain teekupposen ääreen illalla - ilman, että joutuu pakkaamaan kaiken pois taas aamulla. 

2. Leluttomuus

Kun ei pysty kantamaan lastenhuoneellista leluja matkassa, joutuu tyytymään muutamiin perusjuttuihin. Meillä ne ovat erilaiset rakentelupalikat eli legot ja muut vastaavat. Lapsi ei kuitenkaan jaksa samoilla leikkiä illasta toiseen, ja rehellisesti sanoen olemme reissussa lepsuja ruutuajan kanssa: nelivuotias on juuri oppinut pelaamaan lasten pelejä, ja Angry Birds tai dinodigger-pelit viihdyttävät kätevästi puolituntisen kerrallaan. Itse suhtaudun ruutuaikaan sikäli sallivasti, että mielestäni lapsilta ei kannata sitä kokonaan kieltää: ruutuaika "korvaa" entivanhaista sukulaisten tarinoiden kuuntelua, ja muiden lasten kanssa pelaamista/leikkimistä, nykyään kun turisevia sukulaissetiä ja -tätejä tai serkkuja ei asu saman katon alla tai naapurissa. 

Toisaalta poden asiasta pientä syyllisyyttä, sillä olen minäkin imenyt itseeni lapsipsykologien, teho-nannyjen ym. varoitukset, että ohjelmia tuijottava lapsi kärsii tavalla tai toisella kehityksessä (tätä tosin ei ole voitu aukottomasti osoittaa, koska psyk. tutkimuksissa ei ole saatu selkoa, johtuvatko kehitysongelmat liiallisesta ruutuajasta, vai siitä, että ns. ongelmaperheissä eivät vanhemmat jaksa mitään ruutuajan lisäksi, eli ruutu on vain oire, ei syy). 

3. Kyllästyminen

Kyllä, pidemmällä reissulla voi myös kyllästyä. Olemme täällä Kanadassa työni takia, mutta myös katselemassa nähtävyyksiä ja kokemassa uutta maata ja kaupunkia. Nyt kahden kuukauden jälkeen olemme kiertäneet ns. kaikki pakolliset, eli alkaa olla vaikeaa löytää uutta nähtävää, siis erikoisjuttuja. Uuttahan on ihan vain kadulla kävely, koska kaupunki ja ihmiset vaikuttavat erilaisilta Australiaan tai Suomeen verrattuna. Välillä väkisinkin tulee olo, että olisipa kiva olla omassa kotona, omissa ympyröissä: olemme täällä kaukana kavereista, suvusta ja muista seura-, tuki-, ja apupiireistä, ja kolmen koplana/kuplana elely on välillä hapetonta, vaikka me aikuiset vuorottelemmekin lapsenvahdintaa ja teemme myös omia juttuja, sekä työ- että vapaa-ajan. 

Onneksi pidempään paikallaan pysyessään pystyy etsimään esimerkiksi lasten toimintaa kuten lapsiparkkeja, ilmaisia sisäleikkipaikkoja ja muita huvituksia, joissa lapsi pääsee muiden kanssa touhuilemaan. Mekin olemme löytäneet ihan kiittettävästi tekemistä mukelolle kunnan monitoimitalolta ja kirjastosta. Näin vanhemmatkin jaksavat paremmin: itse olen harjaannuttanut kykyäni lukea kirjoja leikkikentän laidalla, nyt kun ei tarvitse enää joka askelta vahtia. 

4. Liika tavara

Vaikka pidämme jatkuvasti silmällä matkalaukkujen kapasiteettia, olemme myös jatkuvasti sen äärirajoilla. Neljään kuukauteen mahtuu erilaisia käänteitä, tarpeita ja säätiloja. Jouduimme pakkaamaan mukaan niin talveen kuin hellekesäänkin sopivaa tavaraa, ja siinähän alkavat laukun saumat soimaan. Meillä on mukana kaksi isoa matkalaukkua sekä isohkot reput kaikille, eli minimi, jolla pärjää, silti liikaa, kun sitä pitää siirrellä paikasta toiseen. Itse olen hyvin minimalistinen pakkaaja, ja pyrin käyttämään samoja kamoja monissa eri tilanteissa, pesukone kuitenkin on saatavilla vuokra-asunnoissa. En myöskään pidä shoppailusta, koska en yleensä löydä mitään sopivaa hinnan, laadun, istuvuuden, materiaalien, värien tai etenkään näiden kombon suhteen. 

Silti tavaraa vain kertyy: lapselle on "pakko" ostaa välillä uutta ja E on innokas matkamuisto-ostelija, tosin hän ostaa käyttöön, eli esim. t-paitoja tai muita vaate- tai sisustustuotteita. Itse yritän jatkuvasti jarrutella kartutusta, koska omin kätösin on kaikki kannettava ja lentokentillä raijattava. Kun lähdemme Kanadasta eteenpäin, jätämme ison ostoskassillisen verran tavaraa kirpparilahjoituksena. Karsinta on kuitenkin yllättävän vaikeaa ja väkisinkin iskee "entäs jos tätä vielä tarvii"-kierre. 

5. Hitaus

Faktaa on, että mikään, yhtään mikään, ei ole lapsen kanssa nopeampaa, helpompaa, vaivattomampaa tai joustavampaa kuin ilman. No, itsepä läksimme, tämän kyllä tiedostaen. Silti välillä meinaa käpy kärähtää, kun bussiin pitäisi ehtiä ja lapsi jahkailee kenkienlaiton kanssa tai lippis on hukassa. Vaikka vauvan ja taaperon kanssa matkustaminen oli sekin omien kommervenkkiensä takana, pienemmän lapsen pystyi kääräisemään mukaan enemmän vanhemman aikataululla. Leikki-ikäistä ei pysty enää ripeästi pukemaan ja nostamaan kulkupeliin, jos tämä ei sitä itse halua. Kävelytahti on luonnollisesti hitaampaa ja N rakastaa leikkiä 1-2-3-4-leikkiä, jossa hän kävellessä pitää kumpaakin vanhempaa kädestä ja kiskaisee itsensä yläilmoihin aina lasketun numeron 4 kohdalla, siis heittäytyy väliimme roikkumaan. Lapselle hauskaa, vanhemmalle vähemmän. Kuitenkin nopeuttaa ja jouhevoittaa kävelyreissuja hieman, kun lapsi keskittyy leikkiin, ei matkasta marisemiseen. 

Plussat

1. Vapaus

Vapaus olla ja elää omaehtoisesti on arvoni numero yksi. En tällä tarkoita libertaaria "minä saan tehdä ihan mitä haluan, välittämättä muista, yhteiskunnasta tai ympäristöstä"-mentaliteettia. Pikemminkin joustavuutta tehdä omia valintoja omien arvojen, tarpeiden ja toiveiden mukaan, sekä itsensä luovaa toteuttamista mahdollisuuksien rajoissa. Haluan tarjota tätä samaa vapautta myös lapselleni enkä siksi ole ollut innostunut ajatuksesta, että hänen pitäisi lähteä kouluputkeen jo nelivuotiaana (Länsi-Australian kindy) ja esikoulukin alkaa jo viisivuotiaana (Länsi-Australian preprimary). Kindy toki on vapaaehtoinen, preprimary sitten pakollinen (tarkemmin sanoen, oppivelvollisuus on pakollinen viisivuotiaasta lähtien). 

Omasta lapsuudestani muistan parhaina hetkinä ne, kun sai olla ja leikkiä vapaasti ennen kouluikää, sekä viikonloppuisin ja lomilla, vaikka koulustakin oikeasti nautin. Perhereissussa saamme rytmittää päivät itse oman kiinnostuksen ja jaksamisen mukaan, eikä kenenkään tarvitse sykkiä työ- tai kouluaikataulujen kellonlyömillä. Toki tällainen elämäntapa voi onnistua vain tietyin reunaehdoin, eli jostain on tultava rahoitusta, joka moisen kattaa. Koronapandemian ainoa plussapuoli onkin ollut henkkoht se, että etätyöt ja joustavat työajat ovat tulleet jäädäkseen ja pystyn työskentelemään toiseen maahan vaikka ulkomailta käsin. 

2. Leluttomuus 

Vaikka leluttomuus on miinuslistallakin, täytyy se ottaa myös positiivisena. Yritämme leikkiä mahdollisimman paljon ulkona eli kiertää eri leikkikenttiä. Käymme myös lapsiystävällisissä nähtävyyksissä, kuten Science World eli Vancouverin Heureka (tosin kooltaan moninkertainen verrattuna Heurekaan). Monet muutkin nähtävyydet taipuvat koko perheen kohteiksi: omia suosikkejani ovat erilaiset puistot ja kasvitieteelliset puutarhat. Lisäksi leikimme kotona aika simppeleitä, lapselle hauskoja juttuja, kuten ilmapallo-lentopalloa tai hyrrämaalia (hyrrä pitää saada torjuttua jalalla, kun toinen lähettää sen). Näihin ei vaadita paljoa materiaa, mutta iloa niistä saa irti -- vaikka vanhempi niihin aina kyllästyykin ennen lasta :D 

Liikumme myös mahdollisimman paljon luonnossa. Tosin tällä hetkellä ja aiemminkin liikkuminen on ollut työlästä vanhemmille, koska lasta pitää kantaa melko paljon. Nelivuotiaan jalat väsyvät yhä nopeasti, vaikka rattaat olemmekin jättäneet pois jo puoli vuotta sitten. Reppuselkään tai olkapäille siis. Hienoisesta rasittavuudestaan huolimatta on tärkeää opettaa lapselle luonnossa liikkumisen mielekkyyttä, ei pelkästään luonnon itsensä vuoksi, mutta myös navigointitaitojen ja maailmaan tutustumisen: tutkitusti aivosolujen terveeseen uusiutumiseen tarvitaan kiinnostavissa ympäristöissä liikkumista, toteaa lääkäri Anders Hansen. 

3. Ruoka

Arvoin, kuuluuko tämä miinuksiin vai plussiin, koska ruuanlaitto, ruuanhankinta ja ulkona syöminen voivat olla aikamoinen haaste tai ainakin hidaste reissun päällä. Meidän muksu on valmiiksi nirso, ja syö vain tuttuja makuja ja ruokia; nyt ollaan sentään päästy maistamisvaiheeseen, eli hän suostuu/uskaltaa maistaa uuttakin ainakin ajoittain. Omien kouluruokailumuistojeni takia en halua koskaan pakottaa tai vaatia ruuan syömistä (opin koulussa piilottamaan syömättömän ruuan lautasliinoihin, jotta sain heitettyä roskiin sellaista, mikä ei vain mene alas. Opettaja ja keittäjä vahtivat, että lautaset syödään tyhjiksi). Silti kyllä reissussa välillä kirskututtaa hampaita, kun napero huutaa nuudeleita sadannetta kertaa, vaikka tarjolla olisi vaikka mitä hyvää, uutta, maukasta ja tuoretta. 

Kuitenkin matkustelun yksi anti ovat uudet ruuat ja ruokakulttuurit ja tämä menee ehkä eniten kategoriaan: vanhemmat nauttivat vaikkei lapsi innostukaan, ja silloin tehdään kompromisseja, missä, milloin ja mitä syödään. Mielestäni lapsiperhe-elämää ei voi eikä tule elää pelkästään lapsen ehdoilla, ja on myös lapsille tervettä oppia, että jokainen päätös tai tehtävä asia ei ole ensisijaisesti heille. N osaa harjaantumisen myötä istua ravintoloissa kiitettävän kärsivällisesti (yleensä lelujen, värityskirjan tai viimeisenä oljenkortena, kännykän viihdyttämänä), jotta vanhemmat voivat testailla uutta taco-paikkaa, merenrantaravintolaa tai näköalabistroa. Elämä ei lopu perheellistymiseen ja tämän tietävät eritoten ranskalaiset asenteella jokainen ravintola on perheravintola, koska lapsillakin on oikeus oppia yhteiskunnan sivistyneiksi jäseniksi. 

4. Joustavuus ja mielikuvitus

Lapsen kanssa reissatessa oppii väkisinkin mielikuvituksen käyttöä ja joustavuutta, puolin ja toisin. Kun naperolta meinaa loppua mielenkiinto puolityhjässä AirBnB:ssä, vanhempi kehittää tälle tekemistä vaikka hengareista: asettelin niistä laita-aidat marmorikuularadalle ja päätyyn tyynyn, jotta lapsi sai testailla, minkävärinen kuula kulkee nopeimmin. Leikimme usein erilaisten pahvipakkausten, vessapaperirullien ym. leikkuuta, väritystä ja askartelua: tämänikäiselle pelkkä saksien käyttö on jännää ja haastavaa puuhaa sinällään ja teippirullalla pahvi muuntuu dinosaurukseksi tai vaikka miksi. Tosin aina äidin tai isin taidot eivät riitä toteuttamaan muksun mielikuvitusrikkaita toiveita! 

Paras matkalelu pidempään reissuun mielestäni on jonkinlainen pieni askartelusetti sekä väritystarpeita, etenkin vesivärit. On kuitenkin kiinnostavaa ja palkitsevaa huomata, että erittäin pienillä materiaalisilla tarpeilla lapsi on tyytyväinen, kun hänellä on leikkiseuraa ja huomioiva aikuinen lähellä. Muttamutta, tottakai meilläkin vanhemmat uuvahtavat aika ajoin ja silloin näpytelköön kännykkäpelejä. Joustavuus on hyvä taito kaikkiaan, niin vanhemmille kuin lapsillekin: liian tiukat rajat ruutuajassa, ruuan laadussa/määrässä, nukkuma-ajoissa ym. aiheuttavat pelkkää ahdistusta ainakin minulle ja siinä stressissä on vaikeampaa jaksaa vanhemmuuden vastuita. 

5. Ihmissuhteet

Mikäli kaikki osapuolet osaavat olla kypsästi reissussa -- eli toisiinsa empaattisesti ja kannustavasti suhtautuen -- väittäisinpä, että matkat vahvistavat perhesuhteita ja lujittavat keskinäistä "heimoutumista". Me pärjätään, kestetään ja hoidetaan mitä vaan-fiiliksellä. Omilla reissuillamme yleensä hakeudumme tarkoituksella myös oman suvun ja kavereiden seuraan, eli emme lähde pelkästään muille maille vierahille, vaan yhdistämme pidempiä reissuja sukulointiin, tai pyydämme sukulaisia tai kavereita matkaan mukaan. Nytkin Vancouveriin liittyi seuraamme veljistäni yksi ja käymme tällä samalla vaelluksella toisen veljeni luona Kolumbiassa. Kolmas veli tavattiin Suomessa, muiden lähisukulaisten ja kavereiden muassa. Meksikon-osiolle puolestaan tulee mukaan E:n äiti miesystävineen. 

Meillä matkustus on mahdollistanut etenkin vanhempien ja lapsen välistä läheisyyttä; sanoisinpa, että isä-poika-suhde on erityisesti hyötynyt asiasta. Kotiarjessa on ihan liian helppoa luiskahtaa päiväkotiin-töihin-markettiin-kuntosalille-kotiin syömään, telkun ääreen ja nukkumaan-rutiiniin (tai vaikkei siihen edes haluaisi, siihen päätyy työtuntien ja väsymyksen myötä). Elämme ns. aktiivisesti myös Australiassa eli tapaamme läheisiä, käymme uusissa paikoissa, vietämme aikaa metsävaelluksilla ja rannalla, mutta ne ovat pelkästään viikonloppuaktiviteetteja, eivät arkiviikon kauraa. Tosin täytyy myöntää, että loputon 24-7 lapsen kanssa/seurassa uuvuttaisi sekin (emme pysty keskittymään aivotyöhön, jota kumpikin tekee), ja odotamme ihan innolla kotiinpaluutakin, päiväkodin jatkumisineen!

Korttelifestivaali ja kaikenikäisten disko Vancouverissa eilen. Hyvää pöhinää! 

Vancouverin ja BC:n parasta antia ovat olleet upeat luonnonmaisemat sekä luonnossa seikkailun ja leikkimisen mahdollisuus. 

Herra 4v oppi kuvaamaan kännykällä tällä matkalla, tässä potretti.

Lapsille ja perheille suunnattuja nähtävyyksiä on eri maissa pilvin pimein, niin täälläkin. Satumetsä.

Muksu meriakvaariossa. "Mitä teet?" kysyin. "Otan kuvan jokaisesta meduusasta, yksitellen".

Ensimmäinen kuukausi Vancouverissa

Olemme nyt asustelleet Vancouverissa viittä vaille kuukauden. Ensivaikutelmat ovat erinomaiset, sillä Vancouver sijaitsee onnekkaasti varmaan maailman kauneimpiin lukeutuvassa notkelmassa; vuoriston, merenlahden ja jokisuiston laaksossa. Täällä voi kirjaimellisesti paistatella päivää biitsillä samalla kun takana siintävät lumihuippuiset vuoret. Ainoastaan Japanissa ja Norjassa on ollut yhtä luonnonkaunista - ehkä Uusi-Seelanti yltää samaan ja nämähän ovat aina makuasioita. Ainakin minulla, pohjoisen kasvatilla, täkäläinen alkukesän huumaava vihreys verrattuna Perthin kuivaksi kärähtäneeseen luontoon vain soittelee jotain sielun kieliä syvemmin. 

Muttamutta. Vancouverissa (ehkä Kanadassa ylipäätään?) yhteiskunnallinen eriytyminen, luokkajako tai sosiaalinen eriarvoisuus ovat Suomea ja myös Perthiä pahemmassa jamassa. Asumme tällä hetkellä varsin fiinillä alueella - kategoriaa Espoon Westend tai Perthin Cottesloe -, jonne päädyimme enimmäkseen sattumalta: täältä löytyi vuokralle täysin varusteltu kellarikolmio "sopuhintaan" eli 2100e/kk. Mielestäni aivan järkky hintataso, kun maksamme Perthissä asuntolainaa ok-neliöstä 925e/kk. 

Kuitenkin kellarikolosemme oli edullisin tarjolla olevista, joista on järjellinen työmatka UBC:n kampukselle. Asunto on ollut ihan ok, vaikkakin hieman kostea ja jatkuvaa tuuletusta vaativa, koska sijaitsee kirjaimellisesti maan alla (meillä on vain yksi ikkuna, etuovessa). Kuitenkin sijainti on mahtava, sillä pystymme työpäivän jälkeen suuntaamaan joko merenrantaan, vuorille, keskustaan tai North Vancouverin hipsterialueille (mukavia rantaravintoloita, leikkipaikkoja ja eläväistä menoa) ihan kävellen tai hyppäämällä pikavuorobussiin. Lisäksi alue on kaunis, viihtyisä, leppoisa ja turvallinen.

Miten eriarvoisuus näkyy? Vancouverissa on erittäin selkeä aluejako siinä, kuka "kuuluu" minnekin: ei niinkään etnisen taustan pohjalta, vaikka sekin vaikuttaa, niin monikulttuurisen vastaanottavainen kuin kaupunki onkin. Määrittäjänä on tulotaso, koulutustaso ja raittiuden taso tai ainakin sallitut vs. kielletyt päihteet. Täällä tuoksahtelee vähän kaikkialla kannabis, laillinen päihde tupakan ja alkoholin rinnalla. Myös siis täällä meidän kultapossukerhomme kaduilla. Mutta, Vancouverissa on Kanadan pahin huumeongelma ja se keskittyy Downtown Eastside-alueelle eli keskustan itälaidalle. 

En ole itse ollenkaan perillä huumeista tai niiden välisistä eroista, mutta ilmeisesti täällä käytetyimmät aineet ovat heroiini ja fentanyyli ja aiheuttavat erittäin vaikeaa ja rappeuttavaa riippuvuutta. E ja veljeni ajoivat bussilla Eastsiden halki matkalla muualle ja palasivat kotiin kirjaimellisesti kyynelissä, niin rankkaa ihmisrauniokohtaaminen oli. Miksi juuri Eastside on moinen vyyhti? Syitä on monia ja ristiriitaisia, ja selitys asialle riippuu täysin lähteestä. Sen verran sain selkoa, että alue on vetänyt puoleensa vaikeuksissa olevia ja syrjäytyneitä ainakin 1960-luvulta saakka ja sinne on muodostunut tavallaan "kaikki käy, emme tuomitse, mutta saatat kuolla"-mentaliteetti, sekä asukkaiden, käyttäjien että viranomaisten taholta. 

Täältä meiltäpäin lukien Eastside voisi olla vaikka kuussa, niin erilaista on elämä vain kymmenen kilometrin päässä. Tavallaan tämä on hyvä ja leppoisa asia: on mahtavaa, kun voin asioida ja työskennellä lähikirjastossa ilman minkäänlaista pelkoa hankaluuksista tai vaaroista - nimittäin omalla asuinalueellamme Perthissä on myös jonkin verran levottomuuksia ja harva se viikko joku laitapuolen kulkija saa (sinänsä vaarattoman, silti säikäyttävän) raivarin kirjastossa. En kuitenkaan pysty olemaan ajattelematta, miten yhteiskunta voi pitkän päälle toimia niin, että osa eristäytyy omalle vuorelleen (Vancouverissa kirjaimellisesti) kartanoihinsa aitojen taa, kun taas osa rämpii elantoa roskiksista tai sitäkin epähumaanimmin. 

Omakin asukkuutemme hieman heijastelee luokkajakoa: kellarikolmio on mahdollisesti tehty rakennusluvatta, sillä omistaja on tiukka siitä, että emme millään lailla "paljasta" asuvamme täällä. Ovemme on ison omakotitalon takana ja asunnollemme johtava kyltti oli otettu saman tien pois kun sen löysimme. Emme ole tavanneet omistajaperhettä kertaakaan: aina kun näemme heitä ohimennen etupihalla, he eivät noteeraa meitä mitenkään, edes tervehtien. 

Toisaalta he hoitavat kaikki vuokranantajavelvollisuudet oikein, eivätkä ehkä vain halua meidän kuvittelevan, että voimme kaveerata: silloinhan voisi alkaa vaikkapa pyytää palveluksia tai alennusta. Mutta kokemus on aavistuksen absurdi  ja välillä tuntuu, että asumme piilobunkkerissa kuin mitkäkin parasiitit -- emme oikeasti "kelpaa" tälle alueelle, sillä tulotasomme ei huitele samoissa sfääreissä. Liikumme bussilla ja jalan, kun vuokranantaja parkkeeraa kaksi Teslaansa makkarimme yläpuolelle autotalliin. Arvailen, että naapurustossa ei katsottaisi hyvällä omakotitalon jakamista vuokraosuuksiksi (en tiedä, onko täällä amerikanmallista HOA:aa eli homeowners association, millä on laajasti valtaa sanella asukkaiden elämää). Kuitenkin kolmio oli tarjolla ihan Booking.comissa ja on siellä ollut vuosia, eli tuskin mistään huijauksestakaan on kyse. Outoa. 

Luokkaerot näkyvät myös ruokakaupoissa. Täällä on selkeästi kahden eri tulotason ja myös koulutustason tai ainakin terveystietoisuuden kauppoja. Löytyy fiinimpiä luomuun, terveellisyyteen ja uniikkeihin artisaanituotteisiin perustuvia kauppoja, ja toisaalta halpaa bulkkia myyviä kauppoja. No, meillähän eivät rahat riitä noihin kroisosten kauppoihin ainakaan jatkuvasti, sillä niissä tuotteiden hinnat ovat noin puolitoistakertaiset Perthiin verrattuna. Tosiaalta bulkkikaupoista löytyy lähinnä huoltoasematasoista tarjontaa, eli niistä ei voi ostaa jatkuvasti, jos terveellisyys ja tuoreus kiinnostaa. Mielestäni tämä on kiintoisa kulttuuriero verrattuna Australiaan ja myös Suomeen, joissa kummassakin on muutama monopolikauppaketju sekä "uutena tulijana" ehkä Aldi/Lidl, mutta kaikista kaupoista saa sekä terveellistä että vähemmän terveellistä, luomua ja normia, luksuksempaa ja halvempaa. Täällä taas kauppaketjut/kaupat sinällään näyttävät erikoistuvan asiakaskuntansa mukaan. 

Muistan vielä edelliseltä Kanadan-keikalta (vaihto-opiskelijajakso n. 15 vuotta sitten...), miten järkyttynyt silloin olin ihmisten keskimääräisestä terveys- tai ravitsemustietämyksen puutteesta. Silloinen tilanne preerialla ja nykyhetki rannikon metropolissa ovat varmasti erilaiset, mutta edelleen häkellyn ihmeellisistä ruoka-aineista. Esimerkiksi leivonnaiset ovat jättisuuria, jopa Australiankin mallia suurempia: jos aussipaakkelsit ovat tuplakokoa Suomeen nähden, Kanadassa linjana on triplaus. Lounaskahviloiden tarjonta on sekä Suomessa että Australiassa mielestäni laadukasta ja terveellistä noin keskimäärin, ja kasvisten ja vihannesten merkitys ymmärretään. Vancouverissa puolestaan lounaskahviloissa normisettiä vaikuttavat olevan erilaiset piiraat ja leivonnaiset, sekä tietenkin purilaiset, ranskikset ja lämpimät leivät. Esimerkiksi wrapeissa ei välttämättä ole lainkaan salaattia sisällä -- ainoastaan kinkkua tai kalkkunaa ja juustoa --, kun itse miellän wrapin salaatin vaihtoehdoksi. 

Osallistuin post doc-orientaatiopäivään UBC:llä ja sielläkin aamukahvitarjottimilla komeili vauvanpään kokoisia sokeripommeja: muffineja, croissantteja ja cheddar-skonsseja. Australiassa kaikki kokoustarjoilu on mallia hedelmälautanen, vihannes-dippi-lautanen ja ehkäpä sushia tai niitä kasvispainotteisia wrappeja. Huom, en tässä nillitä tai valita siitä, että sain ilmaista ruokaa, jonka tietenkin söin! Lähinnä havainnoin kulttuurieroja. Vielä hiilarointiakin kummempaa on lisäaineiden ja sokereiden läsnäolo ihan kaikkialla. Ostin samaa Quaker-merkkistä pikakauraa, jota Perthissäkin syömme. Täällä jäi lautaselle, koska valmiiksi maustetusta annospussista puolet on sokeria eli ällömakeaa. Samoin valmispizzan pohjat tai paahtoleivät saattavat maistua pullalta. Ihan kaikkeen lisätään maissisiirappia (USA:n malliin). Omituisin tuote on coffee mate, jauhemainen kahvinvalkaisija, joka on kirjaimellisesti valkaisijaa: kemiallisia lisä- ja väriaineita, ei halaistua sanaakaan mistään aidosta. 

Työskentelyyn täällä en ole saanut varsinaista tatsia, siis työpaikkakulttuuriin. Pakerran tällä hetkellä omaa tutkimustani etätyönä lähikirjastolla, ja osallistun orientaatioihin ja vastaaviin kampuksella paikan päällä. Kuitenkin akatemian hierarkkisuus on jo tullut vastaan, verrattuna Suomeen tai Australiaan. Yliopistolla kaikkia tohtorinarvon saaneita puhutellaan puoliväkisin tittelillä tohtori (tai professori), ja post doc- eli tutkijanuran alkuvaihe nähdään oikeastaan opiskelijuuden vaiheena, ei itsenäisenä asiantuntijuutena.

Täällä siis on ensin undergrad eli kandidaatintutkinto, jonka päälle voi suorittaa postgrad eli maisterin tai tohtorin tutkinnon. Normiopiskelijat jättävät opinnot kandiin ja lähtevät työelämään. Vain akateemisesti suuntautuneet jatkavat maisterivaiheeseen, ellei työelämä sitä erityisesti vaadi, kuten esimerkiksi lääketieteessä. UBC on luonnon- ja lääketieteellispainotteinen yliopisto ja niinpä myös post doceista suurin osa on lääketieteen tai siihen liittyvien tieteiden (farmakologia, biokemia, muut labra-aiheiset) edustajia. He myös työskentelevät hyvin suoraan projektijohtajansa alaisuudessa ja tämän tutkimusta edistäen, sen sijaan, että vetäisivät omaa tutkimusta. Olinkin orientaatiopäivässä ainut humanisti ja suorastaan kummajainen, koska minulla ei ole esihenkilöä tai valvovaa johtajaa. Minulla kyllä on täkäläinen ohjaaja, jota tosin tapaan harvakseltaan - vielä en kertaakaan. 

Ensihuumassamme ja Vancouver-ihastuneisuudessamme aloimme jo haikailla muuttoa tänne. Kuitenkin lähempi syyni hieman romutti intoa. Kanadassa ei tunneta long service leavea, pitkän palveluksen vapaata, Australian työväestön motivoijaa: 7-10 vuoden työuran jälkeen saa kolme kuukautta ekstralomaa täydellä palkalla tai puoli vuotta puolella palkalla, siis joka vuosikymmenen jälkeen yhden jakson uudestaan. Aussilassa vuosiloma on vähintään neljä viikkoa, Kanadassa lakisääteisesti kaksi (toki työnantajat voivat tarjota enemmän). Muutenkin työkulttuuri ja palkkataso vaikuttavat amerikkalaisilta eli ihannoidaan ylitöitä, siedetään matalahkoa palkkaa ja kärvistellään epävarmoissa työsuhteissa. Tietysti nämä riippuvat aina työnantajasta. 

Vancouverin näkyvin huonoin puoli meille on maailmanlaajuisesti korkea hintataso, mukaanlukien tippauskulttuuri, sekä taxes and fees-systeemi. Täällä siis kaikissa palveluammateissa osa ellei koko palkka perustuu tippeihin, joita on käytännössä pakko antaa vähintään 15%, toiveena jopa 25%. Mitkään hinnat missään, edes ruokakaupassa, vaatekaupassa tai museon ovella, eivät ole ne, jotka hintalapuissa näkyvät, vaan niihin lisätään kassalla erilaisia ALVeja ja mitä lie palvelumaksuja. Täten jokainen ostos maksaa vähintään 15% enemmän kuin mitä itse luulet menun, hintalappujen tai muiden listausten pohjalta. 

No entäs aivan perusarki? 

Ensimmäiset pari viikkoa käytimme enimmäkseen lomailuun. Veljeni vieraili täällä ja kiersimme kuumeisella innostuksella kaiken turistioppaissa mainitun sekä enemmän. Olemme ehtineet käydä Whistlerissä, lähivuorilla, monissa Vancouverin eri kaupunginosissa, tiedekeskuksessa, museoissa, akvaariossa, näköalapaikoilla, kasvitieteellisissä puistoissa, taidegallerioissa... sekä ajoimme ympäri Vancouver-saarta, joka on siis kaupungista erillinen, Pohjois-Amerikan rannikon suurin saari parin tunnin lauttamatkan päässä. Siellä suunnitelmamme menivät hieman mönkään, sillä saaren itä- ja länsirannikkoa yhdistävä ainut tie katkesi metsäpalossa juuri samana päivänä, kun olisimme matkan taittaneet (tie oli lopulta poikki kaksi viikkoa). Äkkiä Google Mapsin varassa uudet suunnitelmat, uudet majoitusvaraukset, ja nokka kohti muita maisemia. Onneksi sentään näin päin, eli emme jääneet saaren vastarannalle jumiin sammutusta ja tienraivausta odottamaan. 

Kanadaan on sikäli helppoa asettua, että olo on hyvin tervetullut. Kukaan missään ei ole millään lailla ilmaissut, että emme kuuluisi tänne (paitsi vuokraisännät mykkyydellään tavallaan...), päinvastoin. Kanadalaiset ovat maailmanlaajuisesti tunnettuja kohteliaisuudestaan ja ystävällisyydestään. Jopa vessagraffitit näyttävät olevan kiltimpää kielenkäyttöä kuin Australiassa ja Suomessa, ja eräänä päivänä bussissa todistimme bussikuskin ja kodittoman välistä konfliktia, joka kuitenkin päättyi siihen, että ilkeästi kettuillut matkustaja toivotti hyvää päivänjatkoa kuskille. Toisin kuin Perthissä, en ole kertaakaan joutunut selittämään kellekään, mistä olen ja miksi tulen, miksi minulla on aksentti -- Perthissä tätä yhä jaksetaan ihmetellä 12 vuoden jälkeen, vaikka kolmasosa asukkaista on ulkomailta kotoisin. 

Tällä hetkellä arkemme rullaa samanoloisesti kuin Perthissäkin (tosin ilman päivähoidon suomaa jelppiä = hitaammalla työskentelytahdilla): käyn töissä joka toinen päivä ja E puolestaan suorittaa diplomiopintojaan loppuun joka toinen. Vuorottelemme pikkujepen vahdintaa, sillä emme näin lyhyellä reissulla ole oikeutettuja mihinkään hoitotukiin tai -paikkoihin eikä kultahammasalueellamme edes ole juurikaan lasten palveluja, kuten lapsiparkkeja. Muutamia mukavia leikkipuistoja sentään on. Arki on toisaalta haastavampaa täällä, väliaikaismajoituksessa, kun kodin tarjonta on rajoitettua (ei ole mausteita, ruokaöljyä, raastinrautaa, monia paistinpannuja jne talon puolesta), eli ruuanlaitto ja muutenkin kotityöt sujuvat hieman takamatkalta. Lasta on hankalampaa leikittää/viihdyttää, kun leluja on nuukasti. Askartelemmekin paljon pahvipakkauksista, niitä on hauska maalata vesiväreillä eikä väripaketin kanniskelu matkalaukussa paljoa paina. 

Kuitenkin uuden maan ja kaupungin kokeminen yhdessä palkitsee niin paljon, että pikkuhankaluudet unohtuvat joka ilta, viimeistään uuden mielekkään aamun koittatessa. Suosittelen samoin tunteville!

Vancouver lähivuorelta katsoen, Cypress Lookout. 

Lähirinteen kartanot. Emme ihan tällaisessa asu.

Vancouver on kiireinen satamakaupunki niin tavarankuljetuksen kuin turisminkin saralla. Kesäkausi on täynnä risteilyaluksia, reitillään Alaskaan.

Yllä ja alla: Victorian arkkitehtuuria Vancouver-saarella.

Outoa evästä. Juustoraasteleipä, limpusta puolet. Kuulemma alkuruoka esim. pizzalle (!).

Oodi kahville

Tänään, kuten kaikkina muinakin päivinä, olisi kaikenlaista tekemistä. Kotitöitä, työasioita, pseudotyöasioita eli itse itselleni hankkimia työnkaltaisia tai palkkatyöksi joskus ehkä muuttuvia ekstrajuttuja kuten apurahahakuja, asuntolainapankin kilpailutusta jne. Mikään näistä ei tietenkään onnistu ilman kahvia. Paljon kahvia. Lisää kahvia. 

Muistan, kun aloitin juomaan kahvia. En sentään muista ihan ensimmäistä kertaa tai tarkkaa ikääkään, jossain välillä 14-15v. Aluksi inhosin kitkeränpahaa tervaa. Mutta muistan, että kahvifanitus tarttui silloisen parhaan ystäväni luota. Meillä oli tapana mennä ystäväni kotiin melkeinpä joka päivä koulun jälkeen "tekemään läksyjä", eli oikeasti juomaan kahvia, puhumaan pojista, lukemaan SinäMinää tai katsomaan Jyrki-ohjelmaa ja Salaisia Kansioita. 

Muistan, miten ihanaa oli olla ystäväni kotona, hänen romanttisin kukkakuosein sisustetussa huoneessaan, kahvin- ja paahtoleivän tuoksuisessa keittiössä. Saimme keskittyä kaikessa rauhassa teinitytöille tärkeisiin asiohin, kuten kynsilakkaan, Olli-Mollin tukkaan (Jyrkin juontaja) ja yläastejuoruihin. Omalla tavallaan ristiriitaista on, että en itse ole koskaan kokenut itseäni kovin tyttömäiseksi vaan pikemminkin aika poikatytöksi. Ehkä siksi tämä muutaman vuoden sukellus uuteen erilaiseen maailmaan oli jännittävää, hauskaa ja muistorikasta. Kahviin lisäsimme kardemummaa ja kanelia ja joimme puoli pannullista.

Suomessa tunnetusti kyläillessä juodaan aina kahvia. Välillä tämä on tuottanut pieniä sosiaalisia ongelmia, koska en kahvifaniudestani huolimatta voi oikeasti juoda sitä paljon ilman helkutillisia vatsanväänteitä. Kofeiiniton kahvi on vasta viime vuosina alkanut saapua Suomeen muinakin kuin Pirkka-pikakahvipuruina. Täällä Aussilassa minulla on aina kotona kofeiinittomia kahvinporoja, joista päivän kahvit keittelenkin - vain aamukahvit tehdään tujusta "oikeasta" tavarasta. Samoin kahvilassa tilaan yleisimmin kofeiinitonta. 

Kofeiiniton kahvi on asia, jota eivät kaikki ymmärrä, esimerkiksi E. Hänen mielestään kahvia juodaan piristeeksi, ei maun vuoksi. Hän keittääkin sumpit vaikka mistä halpahallin tarjouspuruista, kunhan saa sitä kofeiiiiniaaa aamulla ennen töihin lähtöä. Minä taas en ehkä ole monien muiden aussien veroinen kahvipapuhifistelijä, sillä en hanki erikoispaahtimoiden räätälöityjä papueriä enkä jauha niitä kotona juuri ennen keittämistä. Mutta en myöskään halua juoda ihan mitä vaan, kyllä laatua pitää olla. 

Mielestäni kahvi on täällä kalliimpaa kuin Suomessa, en tiedä miksi. Puolen kilon pakettia harvoin saa alle kymmenen dollarin eli kuuden euron. Suomessa kahvipaketin perushinta liikkuu merkistä ja kaupasta riippuen 2.50-4.50e välillä. Kofeiinittomasta puheen ollen, tilasin juuri äidilleni synttärilahjaksi ruokalahjapaketin, mukaan lukien kofeiinitonta kahvia. Kauppa meni ja korvasi sen normikahvilla... eli se siitä kofeiinittoman idean käsittämisestä!

Kahvissa itse asiassa parasta ei ole sen maku eikä edes sen piristävyys, vaan mitä kahvi edustaa ja symboloi. Olen etenkin nyt äitiydyttyäni tajunnut, että kahvi on minulle tauon paikka ja merkki. Huomaan aamulla juovani jopa kolme kupillista peräkkäin, viivytellen, jotta ei vielä tarvitse aloittaa päivää, kun on "kahvikin kesken". Taaperomme kuulee takuuvarmasti iltapäivisin "äiti juo nyt kahvia", kun hän yrittää nyhtää minua mukaan sadannetta kertaa johonkin monsteriautokisaan. Joskus sanoma toimii, yleensä ei. 

Myös töissä saa niinsanotusti löysempää hihnaa kahvitaukojen aikana. Kukaan ei painosta, hoputa tai vaadi mitään, kun kävelet kohti keittiötä kahvimukin kanssa. Ihanaa. Tämäkin on uusi äitiyteen liittyvä elementti minulle - ennen rakastin kiirettä, suorittamista, vauhtia, nopeita päätöksiä. Nyt en VAAN JAKSA. Antakaa minulle kahvitauko ja hetken mahdollisuus tuijotella kuppiin. 

Suomen-lomien parhaita muistojani koko tämän kymmenen vuoden ajalta ovat kahvittelut läheisten kesken. Olen lapsuudenkodistani oppinut, että kun tiskikone hurisee ja kahvinkeitin porisee, se tarkoittaa, että kellään ei ole juuri nyt kiire ja kohta istutaan pöydän ääreen kahville, juttelemaan. 

Kahvilla jutellaan hartaasti, kauan, vaivattomasti, syvällisiäkin. Suomalaisten kesken arimmat, painavimmat, rehellisimmät asiat puhutaan kahvin ääressä, lenkillä, saunassa tai automatkalla, ainakin näin olen itse huomannut. Kahvilla ei myöskään yleensä riidellä tai kinastella, mistä lie syystä. Kahviin liittyvä keskustelukulttuuri on asia, jota itse kaipaan kovasti täällä Australiassa. 

Aussit ovat kahvihifistelijöitä sen laadun suhteen, mutta juttelu on usein suomalaisen korvaan pinnallista, hyviä suhteita ylläpitävää rupattelua, todellisen syväluotauksen ja maailmanparantamisen sijasta. Tämä ei tosin liity vain kahviloihin ja kahviin, vaan yleisesti aussien ja suomalaisten kommunikointieroihin. Siksi käynkin kaikkein mieluiten kahvilla suomalaisten kanssa, oli paikkana Perth, Kuopio tai Ivalo. 

Yllä ja alla: yksi lempipaikkani Perthissä, ruotsalainen Fika-kahvila Fremantlen kaupunginosassa. Kanelipullaa! Hapankorppua! Salmiakkia! Mitä muuta voi edes toivoa?

Kyltti kahvilan ovessa Perthissä.

Tämän pikkusankarin kanssa leikkiminen saa välillä kahvintarpeen kaakkoon. Vaikka huippu kaveri onkin!

Missä mennään? Vuosi kulkurina

Kolmen viikon päästä pääsemme/joudumme viettämään Perthistä lähtömme vuosipäivää. Ajattelin leipoa kakun ja tyrkätä siihen komean kynttilän, ihan huumorin, itseironian ja - onhan vuosipäivä aina vuosipäivä - vuoksi. 

On tämä kyllä kummallista aikaa. Täällä anoppilassa asuminen sinällään on ihan mukavaa. Olen aina ajatellut olevani enemmän kaupunkilainen, vaikka itse olenkin pikkukirkonkylältä lähtöisin. Kuitenkin tämä viiniviljelysten, auringonkukkapeltojen ja tammimetsien keskellä elely on yllättävän virkistävää, siis rentouttavassa mielessä. Kaipaan kuitenkin Perthiin joka päivä hieman enemmän ja ylipäätään huomattavasti enemmän kuin lähtiessämme. Olin nimittäin vuosi sitten puolittain varma, että emme edes palaisi, koska keksisimme jotain "parempaa" matkalla. Eli jonkin uuden suunnan, uuden maan, uuden kaupungin, uuden elämän. E on koko ajan ollut minua enemmän halukas palaamaan Perthiin, koska hän viihtyy siellä täydellisesti ja on rakentanut itselleen ystävä- ja työverkoston sekä aussi- outback-elämäntavan: kiinnostuksen leireilyyn, uintiin, sukeltamiseen, luonnonpuistoissa vaeltamiseen jne. 

Kun vuosi sitten lähdimme, Perthissä sinällään ei ollut vikaa. Olen vain vaihtelunhaluinen tyyppi ja kahdeksan vuotta samassa kaupungissa tuntui paljolta, etenkin, kun olen koko sen ajan ollut töissä yhdessä ja samassa rakennuksessa - vaikkakin eri virastossa. Kaipasin myös kovasti Suomen-sukulaisiani ja ystäviäni jakamaan kanssamme N:n vauvavuoden ja taaperouden kirjaimelliset ensiaskeleet. Minulla oli ihan fyysisinä oireina/ahdistuksena tuntuva olo, että menetämme jotain puolin ja toisin perheeni kanssa, jos emme palaa lähelle N:n isovanhempia. 

Nyt, kokonaisen vuoden Euroopassa koettuamme, olen alkanut kirjaimellisesti potea cold feet-syndroomaa eli jänistämistä: oliko fiksua lähteä? Ja jalkojakin palelee! Elimme läpi yhden talven ja toinen on tulossa. En ihan oikeasti ollut muistanut, miten paljon EN pidä talvesta. Hirveää kerrospukeutumisrumbaa, sisällä on liian kuuma ja ulkona liian kylmä. Koomista kyllä, Perthin +35-40-helteet eivät ahdista läheskään niin paljon kuin marraskuun muta-, räntä- ja nollakeli Suomessa tai Ranskassa. 

Olen nämä kahdeksan vuotta ajatellut, että kaipaan kovasti esimerkiksi suomalaista joulua. On harrasta, hämärää, rauhallista, pakkasta. Joulutähtiä ikkunalaudalla ja kuurankukkia ikkunoissa. Oikea, metsältä tuoksuva joulukuusi. Ja totta on, että joulu on lempijuhlani, etenkin nostalgiset lapsuuden mummolajoulut, joita yhä yritän jälleenrakentaa. Muttamutta. Nyt vuoden vierähtäessä loppupuolelleen, huomaan yhtäkkiä kaipaavani Perthin, Länsi-Australian joulua. Ilmojen lämpenemistä saunankuumaksi. Auringossa paahtuvien eukalyptusten tuoksua. Ylilyötyjä kimallekoristeita kaikkialla marraskuun alusta saakka. Pikkujoulukautta, joka huipentuu juhannus-uusivuosimaiseen jouluaattoon, jota juhlitaan niin laajalla porukalla kuin saadaan kerättyä. Juurikin kaikkea sitä, mitä en arvostanut paikan päällä!

Useinkin Perthin-vuosien aikana olen miettinyt, millaista olisi muuttaa takaisin Suomeen tai takaisin Eurooppaan. No, nyt tiedän. Toisaalta monin paikoin hienoa, mukavaa ja antoisaa, mutta toisaalta silloin koti-ikävän kohde vain siirtyy ja nyt se on Perth. 

Järjen tasolla ristiriitaiseksi olon tekee se, että en ollenkaan kaipaa tämänhetkiseen Länsi-Australian poliittiseen ilmapiiriin, "Fortress WA:aan" tai "saari saaren sisällä" osavaltioon, jonka rajat on suljettu joka suuntaan - jopa muilta ausseilta. Asiasta voi toki debatoida, mutta minun mielestäni Länsi-Australian muurimainen rajasulku ei ole enää perusteltua, vaan perustuu politikointiin ja pelotteluun, joilla nykyinen osavaltion pääministeri haluaa varmistaa vaalivoiton ja jatkokauden maaliskuussa 2021. Suorastaan pelottaa ajatus, että jos ja kun palaamme, emme pääse pois. Poistumisluvat pitäisi anoa ja niitä saa vain äärimmäiseen tarpeeseen, esimerkiksi lähisukulaisen hautajaisiin - eikä aina edes niihin. Ja Australiaan paluun jälkeen sieltä ei kannata hetkeen lähteä, koska pitäisi taas metsästää lentoja peruuntumisten uhalla ja läpikäydä ja maksaa uusi hotellikaranteeni, ainakin vuoden 2021 loppuun näillä näkymin. 

Käytännön tasolla palaaminen näyttää nyt aavistuksen helpommalta, kun flight cappeja eli koneisiin otettavien matkustajien määriä nostetaan hieman lokakuun 24. päivä. Lisäksi Pohjois-Territorioon Darwinin lähelle ollaan avaamassa uusi karanteenileiri, jonne pian lentää Qantasin lentoja Lontoosta. Toistaiseksi lennoista suurin osa on varattu vaikeimmassa tilanteessa oleville, eli Australian suurlähetystö käsipelillä valitsee ne aussit Iso-Britanniasta, joille paikkoja tarjotaan. Me muut ehkä pääsemme mukaan myöhemmin. Tämä varaventtiili kuitenkin mahdollisesti vie painetta pois muiden lentoyhtiöiden taholta, jolloin lippuja olisi helpommin saatavilla - nähtäväksi jää. 

Käytännön syistä meidän oli pakko jo aiemmin tehdä pidemmän aikavälin ratkaisu, jotta emme päädy nykyistä huonompaan taloudelliseen jamaan. Siksi jatkoimme Perthin-asuntomme vuokraamista tammikuun alkuun. Sain myös työnantajalta luvan tehdä etätöitä marraskuusta tammikuun puoliväliin. Sitä ennen ei siis kannata palata, koska meillä ei ole paikkaa, minne mennä. Jospa vuodenvaihteeseen mennessä kaikki olisi selkiytynyt. 

Minulta on useaan otteeseen kyselty, miksi puskemme vain sementtiseinää vasten - miksemme koita onneamme muualla? Tämä(kin) asia on suoraan sanoen työn alla. Pyöritämme jatkuvasti tutkaa sen suhteen, missä on minkäkinlaisia työmahdollisuuksia. Kuitenkin "mahdollisuus" ei vielä tarkoita "realistinen tilaisuus" saati "työtarjous". Muutamia paikkoja olemme kumpikin hakeneet, sekä Perthistä että kansainvälisesti, mutta myöntäviä vastauksia ei ole vielä tullut. 

Joulukuun puoliväliin mennessä meillä on oltava vastaus valmiina siihen, missä olemme ensi vuonna: Perthissä, Ranskassa, vaiko jossain ihan muualla. Tällä hetkellä Perth johtaa käytännön syistä ja myös sen koti-ikävän vuoksi, jota kumpikin podemme. Mutta minne kompassin neula kääntyy, ratkeaa parin kuukauden sisällä. Odotteluaikana ruokimme takkatulta, tuijotamme Frendejä Netflixiltä ja jatkamme kotiäitiyttä ja -isyyttä, vaikka koti onkin jonkun toisen koti, haha. Ehkä joku päivä pian meillä taas on omakin sellainen!

Syksy on täälläkin.

Syysharrastus. Kolikoiden piilotusta kissan lelupalloon. 

Syysmatkailua. Sagrada Familia Barcelonassa, ei varmaan koskaan ole ollut näin tyhjillään. 

Kun elämä antaa sitruunoita

When life gives you lemons, make lemonade.  

Kun elämä antaa sitruunoita, ota Citroen. Selitän tuonnempana, mitä oma versiomme sitruunatarinasta tarkoittaa.

Olen pari viimeistä kertaa kirjoittanut siitä, miten olemme "jumissa" täällä Euroopassa, koska Australia on lukinnut rajansa niin tiukkaan, että kansalaisillakin on vaikeuksia palata. 

Aiheesta kirjoittamalla sain aikaiseksi melkoisen peemyrskyn Suomalaiset Australiassa-keskustelupalstalla, koska muutamien mielestä olen turhasta valittaja, en ota vastuuta omasta elämästäni vaan ulkoistan sitä Australian valtiolle, nillitän ihmisoikeuksista vaikkei kotimaahan paluun rajoittaminen nyt mitenkään ole ihmisoikeuskysymys, ja tulipa sellainenkin kommentti, että avautumalla tästä asiasta olen muuttanut koko edellämainitun keskustelupalstan henkilökohtaiseksi terapiasohvakseni. Huhhuh. Myllytyksen jäljiltä ei hetkeen huvittanut kirjoittaa mitään. Mutta palataan satulaan kuitenkin.

Teoriassa saisimme Aussilaan lentää vaikka heti, paluulupa on haettuna ja saatuna WA:n poliisilta (korona-ajan toimi). Kuitenkin jo aiemmin kerroin, että paluu on teknisesti vaikeaa ellei mahdotonta, koska lentoyhtiöitä koskevat tiukat matkustajamäärärajoitukset ja sen seurauksena lippuhinnat ovat pilvissä. Kuten sadoilta ellei tuhansilta muilta, meiltäkin on peruttu lennot kahdesti, rahanpalautuksia yhä odotellen. Uusia emme uskalla nyt heti ostaa juuri siksi, että mitään taetta ei ole, että lennot lennetään.

Tällä viikolla asiassa on alkanut tapahtua edistystä, sillä The Independent, CNN ja ranskalainen Figaro-uutislehti kirjoittivat, muiden muuassa, laajasti aiheesta aussit hylättyinä maailmalle. Kaiken lisäksi n. 5000 aussia on käynnistämässä ryhmäkanteen valtiota vastaan rajasulkujen johdosta ja jopa Amnesty International kerää adressia haaksirikkoaussien puolesta. 

Tämä kaikki negatiivinen julkisuus sai Ozlandian poliitikot toisiin aatoksiin ja narratiivi muuttui niin, että "mehän tuomme kaikki kotiin jouluksi". Flight cappeja eli matkustajamäärärajoituksia aletaan nostaa portaittain ja Perthiin saa lentää lokakuun lopusta lähtien n. 1000 matkustajaa viikossa nykyisen viidensadan sijaan. 

Tämä kehitys ei kuitenkaan tapahtunut vaivatta ja matkalle on mahtunut vaikka millaista kapulaa. Esimerkiksi se, että osavaltiomme Länsi-Australian pääministeri keksi ehdottaa, että laitetaan kaikki palaajat karanteeniin Joulusaarelle, tuhansien kilometrien päähän avomerelle, surullisenkuuluisaan pakolaiskeskukseen, jossa tällä hetkellä säilötään karkotusta odottavia rikollisia. Että sinne puolitoistavuotiaan taaperon kanssa piikkilankojen taa? Kyllä lämmittää mieltä ja rohkaisee jatkamaan lentolippujen ostoyrityksiä.

Olen nyt puolitoista kuukautta murehtinut tätä asiaa, herännyt yölläkin pohtimaan, miten pääsemme kotiin. Mutta liika on liikaa. 

Tämän viikon uusista käänteistä tietämättä teimme päätöksen, että jäädään suosiolla odottamaan parempaa aikaa Perthiin paluuseen. Meidän piti ilmoittaa jotain vuokralaisellemme riittävän ajoissa, joten lokakuun lopulle venytettyä vuokrasopimusta jatkettiin vielä tammikuulle asti. Näin saamme hengitysvaraa seurata, miten tilanne elää ja minne hittoon meidät aiotaan työntää karanteeniin ja paljonko koko hässäkkä tulee meille maksamaan. Neuvottelen parhaillaan työnantajan kanssa etätyömahdollisuudesta. Jos onnistuu, hyvä. Jos ei, sitten eletään säästöillä ja penninvenytyksellä, kuten tähänkin saakka. Väliaikatöitä voi toki etsiä myös, mitäänhän siinä ei menetä. 

Nyt siihen sitrus-Citroeniin, viimein. 

Saimme E:n 99-vuotiaalta mummolta lainaan 20 vuotta vanhan, kauppakassimallisen Citroen C3:n. Siihen mahtuu yksi matkalaukku, kaksi reppua, kolme matkustajaa sekä yhdet yhdistelmärattaat, jos ne kasaa mahdollisimman pieniksi ja ahtaa etupenkille. Ja suunnaksi Etelä-Ranskan ympäriajo. Jotain me kierretään, jos ei maapalloa niin edes yhden maan yksi kolkka, kissavieköön. 

Kun olimme jo Toulousessa asti, päätimme, että nyt ajetaan sinne Portugaliin, jossa meidän piti viettää syntymäpäivääni huhtikuussa ja jonne (myös) lentomme ovat peruuntuneet kahdesti.

Pelottaako Ranskan, Espanjan ja Portugalin tautitilanne, sehän on Suomea ja Australiaa rajumpi?

Liikumme omalla autolla omassa kuplassamme, kaikkialla on maskipakko joko julkisissa sisätiloissa tai ihan kaikkialla, puistot ja kadut mukaanlukien. Kauppoihin mennään käsidesipisteen kautta. Eteläeurooppalaiset ovat lopettaneet poskisuudelmat ja siirtyneet kyynärpäätervehdyksiin tai vilkutuksiin, maailmankirjat ovat sekaisin. Uutisia vahdimme haukkana ja kaikki eteentulevat lockdownit tietysti tulee kiertää. Niitä on näillä näkymin suunnitteilla Madridiin, Bordeauxiin ja Marseilleen. 

Omassa Citroen-kuplassa elely ei tietenkään ole syy ottaa liian rennosti. Pidämme maskeja kaikkialla, käsidesiä kuluu, otamme etäisyyttä muihin ja pysymme poissa väkijoukoista. Enemmistö käyntikohteistamme on ulkona, kuten Nazaren majakkarannan (Portugalissa) maailman suurimmat aallot. Ranskaan anoppilan turvapaikkaan palaamme ensi viikolla. 

Jos Australian valtio on ollut nihkeä ottamaan vastaan omia kansalaisiaan, aussit ulkomailla ovat mobilisoituneet auttamaan ja meillekin on netin tukiryhmässä tarjottu mm. ilmaista majoitusta vaikkapa Kroatiasta, jos sinne päätyisimme. Meillä ei toistaiseksi ole hätäpäivää majoituksen suhteen, sillä sukulaiset ovat (yhä vielä) tyytyväisiä meidän vierailuistamme. Mutta on aina helpottavaa tietää, että jelppiä on saatavilla. Ja moni on joutunut turvautumaan ventovieraisiin, kun expat-elämä onkin tullut tylyyn päätökseen viisumin loputtua, töiden loputtua tai äkillisen sairastumisen tai talousvaikeuksien vuoksi. Koronavuosi kun ei ole ollut normaali tai helppo kellekään. 

Olen alkanut jopa kallistua sille kannalle, että koronatilanteesta huolimatta elämämme on helpompaa täälläpäin palloa juuri nyt, kuin se olisi Australiaan palattua. Ainakin saamme suht vapaasti yhä liikkua, vaikka karanteeneinkin, eikä lupia maasta poistumiseen tarvitse anella byrokraateilta kuten Aussilassa. Tilanteen jatkuminen hamaan tulevaisuuteen on itselleni vaikeinta hyväksyä, eli mitään päättymispäivää ei ole annettu sille, milloin matkustaminen vapautuu edes aavistuksen. Nyt tilanne varmaan kiristyy taas entisestään, kun Euroopassa eletään taudin toista aaltoa. 

Ei voi kuin taas toistella, että kylläpä tästä irtiotosta tuli varsinainen ankkurit-irti-vuosi, ja pidempikin pätkä. No, kokemusten laariin kaikki!

Keskiaikainen linnoituskaupunki Carcassone ja normivarustus koronavuonna 2020. Alla uusi suosikkikaupunkini Bilbao, kuuluisa Guggeinheimin museo mukaanlukien.

Yllä ja alla: ranskalaista historiaa - elävää nykypäivää.

Yllä: Portoa tutkimassa. Alla: Nazaren ranta, maailman suurimpien surffiaaltojen koti. Aallokko yltyy jopa 30-metriseksi!

Onko bloggaus kuollut?

Satuin muualla näkemään keskustelua siitä, että bloggauksen kulta-aika on jo takanapäin. Harva perustaa enää uusia blogeja, koska nykyään on paljon suositumpaa ja trendikkäämpää näkyä Instagramissa, Snapchatissa, TikTokissa ja missä lie. Videobloggaus ja podcastien eli nauhoitettujen kuunnelmien teko on paljon perinteistä tekstibloggausta yleisempää, ainakin siltä tuntuu, kun sosiaalista mediaa selailee.

Itse olen jo aikaa sitten jäänyt vehkeestä nimeltä kehityksen kelkka, jos siinä koskaan mukana olinkaan. Olen sekä muodin että teknologian suhteen myöhäisherännäinen eli minua alkaa yleensä miellyttää se tyyli, joka meni muodista vähintään kaksi vuotta sitten, ellei kaksi vuosikymmentä sitten. Kännykän uusin vain silloin, kun entinen rikkoutuu, sama pätee tietokoneeseen. En suoraan sanoen käsitä, mihin tarvitsen uutta laitetta, jos entinenkin toimii. E:n ja pikkuveljensä hifistely uusimpien kännyspeksien suhteen on minulle yhtä aikaa hepreaa ja mongoliaa. Gigapikselit, RAMmit ja jammit, niiden suuruus, syvyys, taajuus, laajuus ei kuitenkaan omaa lompakkoani liikauta, ellei pakko ole.

Aloitin elämäni ensimmäisen blogin, tämän, Blogger-alustalla ja sillä olen pysynyt. Alkuaikoina, innokkaampana, tutkailin muitakin alustoja, mutta koska olin jo yhden oppinut, pysytään sillä. En missään vaiheessa tosissaan ajatellut, että bloggauksesta tulisi minulle työ (eikä siitä ole tullutkaan), joten en nähnyt tarpeelliseksi hioa alustaa, brändätä blogin nimeä ja itseäni, perustaa erillisiä somekanavia Twitteriin, Pinterestiin ja minne lie. Instagram-tili minulla on ja sitä käytin jonkun aikaa, nyttemmin se on hiipunut, koska postailen valokuvat mieluiten vanhaan tuttuun Facebookkiin jonka käytön aloitin 2007 eli kun olin vielä nuori ja teknologiavetreä.

Milloinhan alan olla blogidinosaurus? Varmaankin suunnilleen tänä vuonna. Seuraamieni blogien perusteella näyttää, että blogin elinkaari yleensä liikkuu jossain viiden vuoden tienoilla, muutama sissi jaksaa kymmenenkin. Tosin kauhean montaa tätä vanhempaa blogia ei ole, koska bloggaus virallisesti syntyi vuonna 1999 ja yleistyi 2000-2010-lukujen mittaan.

En blogia aloittaessani ajatellut mitään ajanjaksoa, miten kauan jatkaisin. Niin kauan kun huvittaa. Välillä huvittaa vähemmän, välillä enemmän. Minulla ei ole mitään julkaisuaikataulua, koska ei ole kaupallista yhteistyötäkään, eli ei sikäli tarvitse välittää kenenkään odotuksista blogin aktiivisuuden suhteen. Ja hyvä niin. Tämä on juuri siksi mukava harrastus, että se on täysin vapaata. Kirjoita siitä, mikä inspiroi. Siitä, mikä juuri nyt mietityttää tai puhuttelee. Josta haluat avautua tai saada taakan pois sydämeltä. Josta toivot neuvoja tai vertaistukea. Ei siinä sen kummempia suuntaviivoja.

Toki pienoinen pettymys on ollut tämä vuosi 2020, kun kuvittelin vuoden alkaessa, että minulla olisi paljonkin huimaa kerrottavaa maailmanympärimatkalta. Kaikkihan tiedämme, miten siinä kävi, ja toisaalta kaikille kävi ihan samalla lailla - tälle vuodelle asetetut odotukset, oletukset tai ihan perusrutiinit ja arki ovat mullistuneet, joillain jopa romahtaneet.

Toisaalta olemme nyt jälkikäteen tulleet tulokseen, että koko matkasuunnitelmamme oli aivan epärealistisen kunnianhimoinen ja emme olisi voineet aikatauluamme noudattaa pienen lapsen kanssa, ainakaan oman energisen, vahvatahtoisen ja liikkuvaisen taaperomme kera. Siirtymiä ja pitkiä lentoja oli liikaa ja liian usein, ja olisimme päätyneet burn outiin moista tahtia. No, kaikesta oppii ja ehkäpä tämä korona on ollut meille, kuten varmaan monille muillekin, yhtäaikaa takaisku ja blessing in disguise.

Mutta palatakseni otsikon kysymykseen, onko bloggaus kuollut? Joiltain osin varmasti on. Moni suosittukin bloggari on lopettanut, tai siirtynyt lyhyisiin video- ja Insta-päivityksiin. Oma blogini vielä sitkuttaa, vahvastikin. Kirjoittaminen on minulle rentoutumis- ja ajattelukeino enkä itse näe mielekkääksi sitä, että koittaisin tarjota mietteitäni napakassa uutissähkepituudessa Twitterissä tai pelkkinä kuvina Instassa. Podcasteihin tuskin lähden koskaan, koska tykkään enemmän luetusta kuin kuunnellusta tekstistä. Minusta on kivaa ja hyödyllistä voida palata johonkin osuvaan tai epäselvään kohtaan ja lukea uudestaan, pohdiskellen. Kuunnellessa tämä mahdollisuus on vaikeampi, kun pitää kelata taaksepäin ja osuttaa, mihin haluaa. Tekstin/viestin konkreettisuus jotenkin kärsii, kun se on vain kuullussa muodossa - tämähän on mielipidekysymys aivan puhtaasti ja monelle nimenomaan se kuunteleminen auttaa ymmärtämään tai painamaan mieleen.

Itse toivon, että blogit ja bloggaajat vielä jaksavat, ja että uusiakin perustettaisiin. Emme me kaikki ole videokansaa eivätkä tuntemattomien ihmisten ottamat kuvat ilman mitään saatetekstejä tai tarinoita niin kolahda. Aina tarvitaan lisää kiinnostavaa (tai ihan vaan viihdyttävää) lukemista, ajattelen.

Ranska, maaseutu, heinäkuu, aurinko. Voisi huonomminkin olla :D

Bloggarina koronakatkolla - mitäs nyt?

Tuskin olen ainoa ihminen, johon tämä koronakevät (tai syksy, pallonpuolikkaasta riippuen) on vaikuttanut lievästi sanoen latistavasti. Huomaan bloggarinakin olevani vailla ideoita, koska:

• maailmanmatkablogi tai kerranelämässä-irtiottoblogi on puhjenneen ilmapallon lailla kutistunut talveksi Pohjois-Savossa,
• ei tunnu mielekkäältä kirjoittaa Perthistä tai Australiasta, kun en ole siellä yli puoleen vuoteen ollut, ja
• ulkosuomalaisuus on nyt hieman outo identiteetti, ollessani sisäsuomalainen jopa hieman tahtomattani.

En kuitenkaan koe olevani myöskään paluumuuttaja, koska olemme koko ajan olleet "vain käymässä". Emme siis ole pyrkineet integroitumaan takaisin, vaikkapa töitä etsimällä tai muuten punoutumalla yhteiskuntaan Kelaa, työkkäriä tms. byrokratiaratastoa myöten. 

Jos en tällä hetkellä ole bloggari-identiteetiltäni mitään yllämainituista, mitäs sitten olen? Eli mistä aiheista kirjoittaa? Siinäpä kysymys. Olen välillä luonnostellut jotain perhe- ja vauva-aiheisia postauksia, mutta niissä en oikein pääse puusta pitkään. En ole itse ollenkaan lifestyle/vauvablogien lukija eikä aihealueesta tunnu irtoavan sellaista sanottavaa, mitä muut eivät jo olisi sanoneet. Ylipäätään tuntuu, että nyt iisakinkirkko-väitöskirjan valmistuttua olen yhtäkkiä takki tyhjänä, "kaikesta on sanottu kaikki"-fiiliksellä. Kaipa se väikkärin välttely ja viivyttely on omalta osaltaan inspiroinut sijaistekemistä bloggaajana ja nyt tuo puskutraktori on ylittänyt maaliviivan!

No, yksi on ja pysyy, ja se on innostukseni laatia kaikenlaisia listoja. Viisi asiaa, jotka ovat olleet minulle vaikeita bloggarina. Jos mietit blogin aloitusta - liekö sitä enää kukaan edes harkitsee, nykyisessä insta-influensseri/tiktok-video/vloggaajamaailmassa - tällaisia esteitä voi olla ylitettävänä.

5. Ei ole aikaa. Tämä on varmaan kaikkien tekosyiden klassikko mihin tahansa. Päivät täyttyvät niin monesta muustakin, että tietokoneelle istahtaminen useammaksi tunniksi ei noin vain onnistu, etenkään nyt pienen lapsen kanssa. Se istuminen ei myöskään riitä, vaan pitäisi olla jotain mietittyä ja punnittua asiaa, tai edes sen verran keskittymismahdollisuutta, että saa järkevää tarinaa ruudulle. Onneksi jutut voi tallentaa vaikka yhden kappaleen välein ja jatkaa pienempinä palasina, jos yhtenäistä aikaa ei ole. 

4. Ei ole kuvituskuvia. Paradoksaalisesti haluaisin blogini olevan visuaalisesti kiinnostava, mutta en oikein muista ottaa valokuvia arjen tiimellyksessä. Minulla on nykyään ihan hyvä kännykkäkamera, mutta räpsyt ovat hyvin paljon oman elämän dokumentointia (taapero oppi sitä, taapero touhusi tätä), eivät blogia ryydittäviä "yleisotoksia". En halua liikaa laittaa henkilökuvia enkä lapsen tunnistettavia kuvia lainkaan, joten kuvaamista pitäisi harrastaa monipuolisemmin. E sen sijaan ottaa mielellään kuvia kaikkialla ja perusteleekin pysähtymisiään sen ja tuon ilmiön ääreen sillä, että "no sun blogiin". 

3. En halua paljastaa liikaa. Koska blogini on pitkälti omasta elämästäni, aiheitahan luulisi riittävän loputtomiin, sen kun tarinoin omasta päästä. On kuitenkin yllättävän vaikeaa kirjoittaa trapetsilla, jossa kertoo omasta persoonasta, elämästä ja perheestä riittävästi blogin kiinnostavuutta ajatellen, muttei liikaa, jottei tule seiskajulkkis-yläosattomissa-olo. Moni bloggarihan kirjoittaa hyvinkin henkilökohtaisista aiheista, kuten sairauksista ja vaikeuksista. Itse en koe luontevaksi muuta kuin sivuta tällaisia teemoja, koska blogini aihe ei kuitenkaan ole minä ihmisenä tai minä haavoittuvana olentona, vaan laajemmin ulkosuomalaisuus, monikielinen perhe-elämä, maasta- ja maahanmuutto sekä matkustelu. 

2. Miten pitää teema elossa. Joskus - tosin vasta bloggauksen aloittamisen jälkeen - luin ohjeen, että pitkäikäisimmät ja kiinnostavimmat blogit ovat niitä, joilla on selkeä teema. Teema tuo mukanaan kohdeyleisön ja antaa rakennetta postauksille. No. Itse arvelen, että lähes vuosikymmenen mittainen blogiurani on jo seniorimmasta päästä blogimaailmassa. Tämä on nimittäin harrastus, johon on aika helppo kyllästyä, tai ei vain enää keksi sanottavaa. Luulenpa, että useimmiten bloggausinto hiipuu silloin, kun teema jotenkin kuolee: on jo kirjoittanut aihealueesta kaiken, tai itse siirtyy elämässä eteenpäin muiden kiinnostuksenkohteiden ääreen. Oma teemani mainittiin yllä ja se on vielä ollut ihan hedelmällistä pohdittavaa, paitsi juuri nyt koronakatkolla ollessamme. 

1. Ei ole aiheita. Tämä loppuhuipennus on aikamoinen anti-huipennus, koska aloitin postauksen valittelemalla aihepulaa. Joskus aiheita tulee montakin mieleen viikossa, joskus menee useita viikkoja, että idiksiä saa raapimalla raapia jostain mielen tynnyristä. Kirjaan yleensä aiheita ylös blogialustan luonnoskansioon, mutta usein käy niin, ettei aihe sitten motivoikaan tekstiksi asti. Joku aihe tuntuu liian työläältä, toinen liian henkilökohtaiselta, kolmas liian tulenaralta jotenkin. Ja en sitten jaksakaan. Harmi toisaalta, koska joskus paljastavammat tai mielipiteitä jakavat aiheet voivat olla ne kiinnostavimmat ja ehkä mietteitä herättävimpiä. Tosin juuri nyt yhtään tällaista aihetta ei tule mieleen. Pitääkin alkaa kirjaamaan ideoita ahkerammin ja ehkä joskus laajentaa repertuaaria. 

Bloggausideoita, aiheita, pyyntöjä ja kysymyksiä otetaan vastaan :)

Asiat voisivat toki huonomminkin olla. Ulkoilumaastot ja säät ovat olleet kohdillaan.

Suomi 2020 - vai Muumi ja pyrstötähti?

Ensimmäinen facebook-kuvani ikinä vuodelta 2007.