30.1.2021

Päiväkodin aloitus Australiassa

Olen jo tähän mennessä oppinut, että aina kun kirjoitan jostain otsikoidusti "Australiassa", somessa vastaani hyökyy aalto kertomaan, että meidän osavaltiossa/kaupungissa tämä asia ei päde tai on toisin. Eli ottakaa teksti vain yhden perheen omakohtaisena kokemuksena siitä, millaista voi olla päiväkodin aloitus Perthissä Länsi-Australiassa. 

Miten päiväkotipaikka hankitaan?

Toisin kuin (ymmärtääkseni) Suomessa, Australiassa päiväkoti ei ole kaikille taattu julkinen palvelu eikä hoitoa ole järjestetty kunnan taholta asuinalueittain. Päiväkodit ovat pääsääntöisesti yksityisiä, joko yritys- tai yhdistystoimintana pyöritettyjä. Paikka pitää itse metsästää, sinne saattaa joutua jonottamaan kauankin, eikä mitään takuuta ole, että paikan ylipäätään saa. Näin olin ennakkoon kuullut ja stressasin asiasta jo kauan ennenkuin N oli edes tarpeeksi vanha istumarattaisiin saati päiväkotiin. 

Omalla nykyisellä asuinalueellamme on noin 10,000 asukasta ja kaksi päiväkotia. Mielestäni ei kuulosta riittävältä ollenkaan. Perthin keskustassa puolestaan on noin 28,000 asukasta ja 15 päiväkotia. Eroa selittää se, että moni perhe, myös me, vie lapsen päivähoitoon työpaikan lähelle, ei kodin lähelle.

Omaa hoitopaikkaamme etsiessämme kävin katsomassa neljää päiväkotia ja koitin ottaa yhteyttä kahteen muuhun, joista kummastakaan ei koskaan vastattu sähköposteihini. Minulla on periaate, että jos ei maksava asiakas kiinnosta, niin ei sitten, eli en väkisin roiku sellaisen yrityksen ovenkahvoissa, joka ei reagoi kyselyihin. 

Neljä näkemääni päiväkotia voi summata näin: 

Päiväkoti A

Tämä oli lähin aiempaa kotiamme East Perthissä ja mielenkiintoisesti sijaitsee raviradan sisällä, erikoista kaupunkisuunnittelua. Tämä päikky vaikutti ihan ok:lta päällisin puolin, mutta koska kävin sitä katsomassa kun N oli vasta 4kk vanha, koko kierros jäi mieleeni lähinnä kauhun-surun-syyllisyyden sekaisena tunnesotkuna. Hormonihuuruissani minua ahdisti koko ajatus, että tänne jatkossa "hylkään" lapseni päiviksi - vaikka suunnitelmamme koko ajan oli, että N aloittaisi hoidon vasta 12-18kk iässä.

Perthissä on kohtuullisen tavallista, että nuorimmat päiväkodin aloittajat ovat noin puolivuotiaita ja jopa 3kk vanhoja vauvoja otetaan hoitoon. Äitiysvapaa nimittäin on minimissään vain 18 viikkoa, joista kaksi viikkoa täytyy ottaa ennen laskettua aikaa, ellei ole lääkärintodistusta, että voi työskennellä ihan viime metreille asti turvallisesti. Vaikka ymmärrän, että jokainen perhe tekee itselleen sopivimman ratkaisun ja kaikilla ei ole mahdollisuutta pitää lasta kotona kauan, vain muutaman kuukauden ikäisen vauvan laittaminen päivähoitoon tuntui ja tuntuu itsestäni kovin surulliselta.

Enivei, tämä päivähoitopaikka kopsahti pois listalta siksi, että ranskalaiskavereidemme lapsi on siellä ja heille oli kuulemma henkilökunnan toimesta sanottu, että lapselle pitäisi kotona puhua pelkkää englantia kielenoppimisen nopeuttamiseksi. Tämä on vastoin kaikkia nykyajan kaksi/monikielisyystutkimuksia ja -oppeja, joissa nimenomaan korostetaan, että vanhempien tulee puhua lapselle omaa äidinkieltään. Vaikka kyseessä ei olisi päiväkodin virallinen linja, vaan vain yksittäisen henkilökunnan jäsenen, emme halunneet edes harkita paikkaa, jossa ei ole tuon enempää tietoa monikielisyydestä. 

Päiväkoti B

Vanhempainyhdistyksen pyörittämä päiväkoti lähellä erästä rautatieasemaa Perthissä ja kohtalaisen pienen matkan päässä entistä kotiamme. Tämä vaikutti kaikkein mukavimmalta sen suhteen, että sisä- ja ulkotilat olivat mielestäni lapsille hyvin sopivat ja tilavat, henkilökunta vaikutti osaavalta, ja vanhempainyhdistys asiaan sitoutuneelta. Myös ruokaan ja ruokavalioon oli panostettu eli koitetaan tarjota mm. luomua ja kaikin puolin täysipainoista, terveellistä ruokaa.

Tämä pk tippui vaihtoehdoista pois, kun muutimme täysin eri kaupunginosaan ja nyt vientimatka vaatisi erillisen 20 minuutin mutkan poispäin kotoa, puolen tunnin työmatkan päälle. Eli ei vain olisi mitenkään kätevää pitkällä tähtäimellä. 

Päiväkoti C

Kaupungin omistama päiväkoti helppokulkuisella sijainnilla työmatkani varrella. Vuonna 1986 perustettu päiväkoti näyttää siltä, että sitä ei ole monestikaan rempattu vuosien mittaan eli on vähän kulahtanut ja nuhjaantunut kauttaaltaan. Tämä olikin negatiivinen ensivaikutelmani. Paikkaan paremmin tutustuttuani kävi ilmi, että tässä päikyssä on kaikkein pitkäaikaisimmat työntekijät ja etenkin johtajan asenne puhuttelee minua: hän osallistuu ihan kaikkeen päivittäiseen toimintaan aina ruuanlaitosta ja tiskeistä lähtien, ei vain hoida paperihommia toimistossa. 

Tämä paikka on kuin hiomaton helmi eli päällisin puolin ei vedä vertoja monille kilpailijoille, keskustan uusille päiväkodeille, joissa tarjotaan vaikka mitä ekstraa kuten kiinankielen kielikylpyä. Samoin ruoka on hyvin tavanomaista, paahtoleivästä makaroniin ja munakkaaseen. Kuitenkin ruoka on paikalla tehtyä eikä tule keskuskeittiöstä, mikä mielestäni on tärkeää kotiruuan makuihin tottumiseen. Päädyimme laittamaan N:n tänne, aluksi ihan käytännön helppous-syistä, mutta hän on sopeutunut hirmu hyvin ja tykkää hoitajistaan, joten nyt valinta tuntuu oikealta. 

Päiväkoti D

Kävin vielä N:n pk:n aloituksen jälkeen katsomassa yhtä muuta paikkaa lähellä kotiamme, koska sen sijainti olisi kaikista kätevin. Nyt minä vien ja haen N:n aina, koska päiväkoti on minun työmatkani varrella, päinvastaisessa suunnassa E:n töistä. Jos päiväkoti olisi kotimme kulmilla, voisimme jakaa tätä vastuuta eri lailla. 

En kuitenkaan ollut suunnattoman vakuuttunut uutuuttaan kiiltelevästä, kaupallisesta päiväkodista. Hoitajat ovat kaikki nuoria ja sirkeitä, mutta sellaista matruunamaista rauhallista isoäitiyttä ja pysyvyyttä, jota päiväkoti C:stä löytyy, ei ole tarjolla ollenkaan. Minua myös aika lailla ärsytti se, että jo ilmoittautumislomakkeita täyttäessä pitäisi antaa tilitiedot ja laittaa pystyyn suoraveloitus - etenkin, kun luin nettiarvioista, että monilla asiakkailla on mennyt laskutus väärin ja rahojenpalautusta saa odotella maailman tappiin. Samoin soittaessani ketjun konttoriin kysyäkseni pk-paikasta, sain vastaukseksi lähinnä markkinointipuhetta ja mainoslauseita realistisen infon sijaan. Jotenkin kauttaaltaan tästä paikasta tuli sellainen olo, että heitä kiinnostaa enemmän rahantienaus kuin lasten paras. 

Mitä päivähoito maksaa?

Perthin keskustassa päivähoidon päivähinta vaihtelee skaalalla $110 - 150, josta voi saada vajaat puolet takaisin Centrelinkin, paikallisen Kelan kautta. Hintaan vaikuttaa moni asia, esimerkiksi se, montako päivää viikossa lapsi on hoidossa, sekä vanhempien tulotaso. Centrelink-korvausta käsittääkseni voi saada vain pysyvällä oleskeluluvalla tai kansalaisena. Meille jää maksettavaa $67/päivä, kolme päivää viikossa. Kuussa päivähoitoon uppoaa siis $804, euroina 506€. 

Halpaa lystiä päivähoito ei ole ja siksi mekin monen muun lailla teimme päätöksen, että N menee hoitoon vain osa-aikaisesti. Minä teen tällä hetkellä kolmepäiväistä työviikkoa ja joskus tässä tulevan vuoden mittaan koitamme muuttaa järjestelyä niin, että E ja minä kumpikin tekisimme nelipäiväistä viikkoa, päivämme limittäen. Näin pikkupoikamme olisi yhä hoidossa kolme päivää per viikko, mutta kumpikin vanhempi voisi tienata neljän päivän edestä. 

Vanhempien tulojen puolesta kannattavin ratkaisu pikkulasten vanhemmille yleensä on tuo kolmepäiväinen hoitoviikko ja siksi täällä näkee ja kuulee monien perheiden luottavan paljon isovanhempiin. Eli kaikki kolme päivää ylittävä hoitotarve "vuotaa" isovanhempien vastuulle, jotta päivähoitomaksut eivät leikkaa liian suurta osaa tienestikukkarosta. Meillä tätä vaihtoehtoa ei ole, toisaalta minulla ei ole enää mitään hinkua tehdä kokopäivä- saati ylitöitä, tehtyäni kahta työtä yli seitsemän vuotta (omaa palkkatyötäni ja tohtorinväitöstä). Kolme-nelipäiväinen työ/hoitoviikko jatkossakin tulee olemaan meidän ratkaisumme. 

Päiväkodin aloitus käytännössä

Palattuamme Perthiin ja päästyämme ulos hotellikaranteenista, N aloitti päivähoitoon orientoitumisen. Koska minä palasin töihin heti vapauduttuamme, E hoiti orientaation:

Päivä 1. Tavoite oli, että N ja E viettäisivät pari tuntia hoitopaikassa yhdessä. Koska N näytti heti sopeutuvan hyvin, hoitohenkilökunta ehdotti, että E jättäisi pojan sinne, kunnes henkilökunta soittaa hänet takaisin hakemaan. N päätyi viettämään 4h hoidossa ensimmäisenä orientaatiopäivänä, mukaanlukien päiväunet, joille poika nukahti aivan ilmiömäisen helposti siihen nähden, millaista vääntöä päiväunet ovat kotona aina olleet. 

Päivä 2. Ideana oli, että E leikkisi hetken N:n kanssa ja jättäisi sen jälkeen hoitoon. Nyt N ei enää tykännytkään ideasta, vaan oli jäänyt sydäntäsärkevästi itkemään, kun isi lähti pois. Hoitohenkilöstö rauhoitteli meitä panikoivia vanhempia tekstiviestein, että hyvin menee. E haki pojan pois noin kolmen tunnin jälkeen eli lapsen saatua lounaan ja nukuttua päikkärit.

Päivä 3. Tavoitteena oli viettää lähes kokonainen päivä ilman vanhempia hoidossa ja vaikka N jäi taas parkumaan raastavasti isin lähdettyä, hän oli kuitenkin kohtuullisesti pärjännyt "vaaditut" 6h. Tästä sitten alkoi normaali hoitoaika ja seuraavasta viikosta eteenpäin N on ollut hoidossa n. 8h/hoitopäivä.

Sopeutumiseen meni N:ltä noin kuukausi, jonka jälkeen hän alkoi jäädä hoitoon ilman itkuja ja kriisejä. Nyt, kaksi ja puoli kuukautta hoidon aloittamisen jälkeen, hän innoissaan marssii itse oman ryhmänsä huoneeseen ja jää sinne hymyssä suin leikkimään äidin lähtiessä töihin. 

Ongelmat aloituksessa

Kuten varmasti kaikki muutkin perheet, olemme käyneet läpi päiväkodin aloitukseen liittyvää sairastelua. Näiden reilun kahden kuukauden aikana N on ollut kipeänä jo kolmesti. Ensin tuli vatsatauti (joka tarttui meihin kaikkiin), sitten paha nuha ja poskiontelontulehdus, ja nyt poikkaraukka on kuumeessa. Nähtävästi sairastelua ei oikein voi välttää, koska mitenpä pidät pikkulapset pöpöineen poissa toistensa iholta. 

Vielä sairastelu ei ole aiheuttanut ongelmia työpaikoillamme, koska oma työnantajani on hierarkkisuudestaan huolimatta varsin joustava ja vastaantuleva tällaisissa asioissa. Mutta E:n miesvaltaisella työpaikalla liikenee astetta vähemmän ymmärrystä kotiin jäävälle isälle - tämä on ikävä kyllä yleinen pohjavire perthiläisillä työpaikoilla, joissa välillä haiskahtaa 1950-luvun tunkkaisuus: äidin lapset, äidin vastuu, isä hankkikoon leipää pöytään pysymällä töissä. 

Muita huomioita

En tiedä, onko tällainen yleistä Suomessa, mutta täällä päiväkodissa voi lapsen ilmoittaa ylimääräisiin (maksullisiin) aktiviteetteihin. N:n päiväkodissa käy viikottain naamiaisasu-satujumppaohjaaja, ja tunnille osallistuminen maksaa $10/kerta, normaalin pk-maksun päälle. Ilmoitimme N:n toimintaan mukaan, koska se vaikutti mukavalta ja innostavalta tekemiseltä ja toisaalta haluan kannattaa tällaista innovatiivista pienyrittäjää. 

Toisaalta, jos näitä erikoiskursseja tai -kerhoja alkaisi tulla paljon, ollaan eriarvoisuuden äärellä, mikä on mielestäni vakava yhteiskunnallinen ongelma. Jos jo päiväkoti-iästä lähtien opetetaan lapset siihen, että toisilla on varaa vaikka mihin hauskaan, kun toisten tulee hiljaa tyytyä minimiin tai nuhjuiseksi päästettyyn julkissektoriin, ei olla minun kannattamani maailmankuvan äärellä. 

Kaksikielisyydestä vielä sananen. Puhun N:lle enimmäkseen suomea, eli englantia vain silloin, kun ympärillä on muita, joiden täytyy ymmärtää. E puhuu enimmäkseen englantia, satunnaisesti ranskaa kun muistaa. Päivähoidossa olisi mahdollisuus, että yksi hoitajista puhuu N:lle ranskaa, koska se on hoitajan toinen äidinkieli. Olemmekin pyytäneet, että hän käyttäisi sitä ainakin vähän. Kaksikielisyys on siis luonteva asia tässä päiväkodissa ja osa hoitajistakin on ei-englanninkielisestä taustasta. 

N:n puheentuotto ja sanavarasto ottivat rakettimaisen nousun päivähoidon alettua ja toisaalta hän lopetti puhumasta sitä vähää suomea, jota osaa - mikä surettaa minua. Mutta toisaalta englanninkielinen sanasto on karttunut useamman sanan päivävauhtia, ihan kuin N:lle olisi loksahtanut, että tämähän se kieli on, jota puhutaan. Kuullessaan tasaisesti suomea minulta ja englantia E:ltä, poika on tainnut olla hieman hämillään, mikä tarkoittaa mitäkin - ymmärrettävästi. Emme kuitenkaan aio luovuttaa suomen suhteen. Tavoite on, että N ainakin ymmärtäisi sitä ja mielellään vähän puhuisikin, jotta Suomen-sukuloinnit tulevaisuudessa onnistuvat helpoiten. 

Vapaa-ajalla ongitaan läheisellä merenrannalla.

27.1.2021

Mikä pointti?

Mistä kirjoittaa? Kun koko viime vuosi oli – paradoksaalisesti osittaisesta jumituksesta ja tapahtumaköyhyydestä huolimatta – hyvin tapahtumarikas, tämä kohtalaisen normaalisti ja arkisesti alkanut uusi vuosi tuntuu kummallisen epäinspiroivalta. Ihan kuin olisin ensin käsikirjoittanut käänteidentäyteisen Netflix-toimintasarjan, ja nyt tämä kakkoskausi onkin paikallaanpysyvää puhuvien päiden jankuttamaa saippuaoopperaa. Ridge, oletko se sinä vai veljesi vai isäsi?

Välillä mieleen tulee aiheentaimia, parhaimmillaan ne kasvavat jonkinlaiseen varpukokoon saakka mielessä ja blogiluonnoksissa, mutta kokonaista mielenkiintoista tarinapuuta alkuineen, draamankaarineen ja loppuineen en tunnu saavan aikaan. Toisaalta, olen ilmeisesti nostanut omaa rimaani (ihan turhaan) tässä asiassa ja voihan sitä rupatella niitänäitä, tarinoida pieniä juttuja, ripotellen avata päivän tapahtumia, ilman suurta pointtia, mullistusta tai loppuhuipennusta. 

Koko viime vuodesta, tai pikemminkin tästä edelleen jatkuvasta koronaepävarmuudesta ja rajoituksista johtuen mieleni pinnalle on pulpahtanut jatkuva merkityksen kaipuu. Olemme päivittäin elämän ja kuoleman kysymysten kanssa tekemisissä, uutisten kautta siis, kun koronan leviämisestä raportoidaan. Kun elämän arvaamattomuus, tulevaisuuden epäselvyys ja oman elämän ulkoistettu kontrolli (valtio, rajoitukset, säännöt, matkustuskiellot) ovat päivittäisiä teemoja, olen alkanut enemmän ja enemmän miettiä, mikä ihmeen pointti on jatkaa kuten aina ennenkin? Siis eikö meidän kaikkien pitäisi koittaa tehdä enemmän, vaikuttaa enemmän, muuttaa enemmän, jotta pääsemme aloittamaan jonkinlaisen uuden normaalin, paremman maailman? Mutta mitä, miten, millä keinoin tarkalleen? 

Tämä asia vaivaa minua niin paljon, että menin peräti terapiaan. En tosin alunperin tai pelkästään merkityksenhaun vuoksi, vaan käsittelemään patoutunutta epäuskoista raivoani siitä, että meidät ”lukittiin” oman kotimme, kotimaamme ulkopuolelle Australian valtion toimesta, eikä se kenenkään kanssakansalaisen silmissä ole edes ongelma. Työpaikkani tarjoaa työetuna mielenterveyspalveluja ja tajusin kolme vuotta sitten burn outin partaalla, että mielenterveydenhuolto on ihan yhtä tärkeää kuin fyysisen terveyden huolto. Kun kerran urheilen viikottain ja vahdin mitä syön, onhan loogista myös pitää omaa psyykeään arvossa: toisinsanoen tunnistaa, milloin tarvitsee purkaa asioita sydämeltään ja saada ulkopuolista asiantuntija-apua. Suosittelen ihan kaikille, jos minkäänlaista tarvetta tai väylää tällaisiin apupalveluihin on.

Terapiasta oli se apu, että jo kahden juttelukerran jälkeen olen pystynyt suhtautumaan paljon normaalimmin kaikkeen. Paluuseemme, Perthin elämän uudelleenkäynnistykseen, sopeutumiseen tähän kulttuuriin ja sosiaalisiin piireihimme, sekä töiden aloitukseen. En jumita enää pienissä ja isoissa ongelmissa tai ”epäonnistumisissa”, joita viime vuonna koimme, vaan olen pystynyt näkemään asiat uusin, positiivisin silmin ja arvostamaan kaikkea sitä kaunista, mahtavaa, tärkeää, jännittävää, muistorikasta, jota koimme perheidemme ja ystäviemme kera viime reissuvuoden/paluumuuttovuoden mittaan. 

Terapeutti myös sai minut tajuamaan, että on ihan normaalia tuntea olevansa hieman eksyksissä tai hukassa tällaisen vuoden jälkeen, etenkin, kun emme tarkalleen ottaen palanneet entiseen. Muutimme uuteen kaupunginosaan ja kotiin, E aloitti uuden työn, N aloitti päivähoidon oltuaan meidän vanhempien kanssa 24/7 pitkälti yli puolitoista vuotta. Eli jo pelkkä kotiinpaluu onkin ollut täynnä uutta opittavaa sen sijaan, että olisimme vain solahtaneet takaisin siihen, mistä lähdimme. 

Tänään vietän ”itsehoitopäivää” ja vietyäni N:n päivähoitoon teen kaikkea sellaista, mistä nautin. Bloggaan. Juon kahvia rauhassa. Käyn kirjastossa (missä tätäkin kirjoitan). Menen upouuteen Perthin museoon kierrokselle ensimmäistä kertaa. Tapaan ystävän. Käyn kävelylenkillä. 

Elämässä on isoja ja pieniä merkityksiä: isot ovat niitä, joihin oma elämänkatsomus tai maailmankuva perustuu, ja joita haluaa edistää jokapäiväisessä elämässä isommilla vaihteilla esimerkiksi uran tai hyväntekeväisyystyön kautta. Pienet taas ovat näitä pieniä mielenloksahduksia, että juuri näin, juuri nyt, kaikki on hyvin. 

Perthissä on taas mukava kierrellä katselemassa maisemia vuoden poissaolon jälkeen. Tosin tämä pseudohistoriallinen "London Court" lähinnä huvittaa, Ranskan linnojen jälkeen. Perthissä ei ole oikeaa vanhaakaupunkia (paitsi ehkä Fremantlen rantakaupunki 20km keskustasta lounaaseen), joten tämä vuonna 1937 rakennettu "keskiaikainen" kortteli palvelee siinä roolissa. 

Pilvenpiirtäjä putkahti historiallisen rakennuksen sisälle. Uusi hotelli/toimistokompleksi.

Kotona. Pikkukokki kolmonen keittiöapulaisena.

18.1.2021

Paikannimet - menneisyyden kaiku

Kaksi viikkoa sitten riehunut maastopalo täällä meilläpäin saatiin hallintaan onneksi äkkiä ja olemme nyt asettuneet arjen normaaleihin uomiin. Töitä, päiväkotiin vientiä, kaupassa käyntiä, joogaharrastuksen elvytystä, yleistä olemista ja rutiinien pyöritystä. Saimme viimein peräti valokuitunetin. Ensimmäisen asuinkuukauden ajan meillä oli vain kännyköiden netti ja dataa paloi kuin kuivunutta puskaa joka ilta Netflixin pällistelyyn. 

Yksi tärkeä rutiinini on viikottainen kirjastossa käynti. Olen rakastanut kirjastoja siitä asti, kun ensimmäisen näin alle kouluikäisenä. Kaikki nämä kirjat, tarinat, seikkailut, ihmeellisyydet ulottuvillani, ja vieläpä ilmaiseksi! Täälläkin ensimmäinen toimeni oli etsiä kirjasto ja liittyä asiakkaaksi. Kuntalähiömme pienessä keskustassa on suorastaan unelmien täyttymys eli community centre - monitoimitalo - jossa on iso kirjasto, kahvila ja lapsiparkki.

N on nyt niin tottunut päivähoitoon, että menee mielellään leikkimään lapsiparkkiin sillä aikaa, kun minä käyn kirjastossa ja kahvilla. Tänään olimme kymmenen minuuttia etuajassa ja N takoi pimeän parkin lasiovia, kaikki lelut ihan siellä lasien takana, muttta niin kaukana... 

Lapsiparkki ei ole vain aidattu lelunurkkaus, vaan käytännössä päiväkodin veroinen hyvin varusteltu tila ammattihoitajineen. Ainoa ero päiväkotiin on, että parkki on auki vain klo 9-12, maksaa $4/tunti (hyvin nimellinen maksu päiväkotiin verrattuna) ja siellä ei tarjoilla ruokaa. Muuten hyvin samat palvelut ja hoito.

Kirjastossa minua alkoi kiinnostaa uuden kotialueemme historia ja ensi töikseni löysin, että Kwinana-sana on aboriginaalikieltä ja tarkoittaa nuorta naista, neitoa. Kuten monet muutkin rannikkoseudut Länsi-Australiassa, tämäkin on nimetty laivan mukaan. Höyrylaiva SS Kwinana haaksirikkoutui näillämain vuonna 1922 ja kaupungin viralliseksi nimeksi Kwinana tuli 1937. 

Olen joskus kertoillut, että Perth muodostuu itse asiassa kymmenistä pikkukaupungeista ja me emme siis virallisesti asu enää Perthin kaupungissa - joka loppupeleissä on melko pieni, vain keskusta ja aivan lähialueet. Mutta asumme Perthin metropolialueella, jolla on 2 miljoonaa asukasta. Sama jos Helsinki muodostuisi pienistä kaupunginosakaupungeista, joilla kaikilla on oma kunnallishallinto. Tässä systeemissä on se etu, että kukin kaupunki vastaa omista lähipalveluistaan ja siksi Perthin metropolialueella on tusinoittain kirjastoja, uimahalleja, kunnallisia kuntosalikeskuksia jne. Ne ovat nimittäin jokaisen osakaupungin kilpailuvaltteja asukkaista ja kunnallisveron maksajista. 

Mutta takaisin historiaan. Tosiaan yleisin tapa nimetä paikkoja täällä on ollut laivan tai ensimmäisen valkoisen asuttajan/talonomistajan nimi. Meidänkin seudullamme kaikki kaupunginosat ovat jompaakumpaa - 1800-luvulla kolonialisteja tuoneiden laivojen nimiä, tai ensimmäisten tilallisten nimiä. Tästä seuraa kylläkin pari ongelmaa näin historiantutkijan - ja feministin - silmiin. Nimittäin paikannimistä hyvin harva juontaa alkuperäisiin aboriginaalinimiin, ja Kwinana-sanan merkityksestä huolimatta naisia ei paikannimissä ja niiden historiassa esiinny juuri ollenkaan. Asuttamatonhan tämä kolkka ei ollut valkoisten eurooppalaisten tänne saapuessa, eli paikallisia paikannimiä oli kyllä. Niiden ymmärtäjiä, kääntäjiä, tai asiasta välittäjiä, sen sijaan ei suuresti löytynyt, kun Perthin alueesta tuli Iso-Britannian siirtomaa/valtausalue 1829. 

Olen tottakai tiennyt tästä jo aiemmin, mutta kirjasto avasi silmiäni edelleen. Nimittäin lainasin elämäkerran, jonka kuvittelin kiinnostavaksi kurkistukseksi Australiaan ja etenkin (yläluokan) naisten elämään 1800-1900-lukujen taitteessa. Päähenkilö Enid Lindeman oli menestyksekkään viinitilapioneerin pojantytär, rikas jo syntyessään, ja tuli kuuluisaksi lempinimellä Lady Killmore - hän nimittäin meni neljästi naimisiin ja jäi neljästi leskeksi, tosin ilmeisesti ei epäilyttävissä olosuhteissa. 

No. Elämäkerran (mies)kirjoittaja avaa tarinan kahden sivun kuvauksella Enidin ulkonäöstä, jota "naiset kadehtivat, miehet himoitsevat". Hän panee erään mieshenkilön tokaisemaan Enidille kasinolla, että "olisit edes syntynyt kunnon muslimiksi, niin olisit päästä varpaisiin peitetty". Kirja jatkuu - ei suinkaan Enidin elämän ja ajatusten avaamisella - vaan hänen ympärillään eläneiden miesten kautta kertomisella. Mitä hänen isoisänsä, isänsä, neljä aviomiestään ja liuta muita miehiä tekivät, saavuttivat, jii än ee. Enidin ajatuksia arvuutellaan tai kerrotaan hänen päiväkirjansa kautta vain muutamaan otteeseen koko kirjassa. Ja ei, elämäkerran idea ei ollut "Enid elämänsä miesten silmin". Ilmeisesti kirjan kirjoittaja, kustantaja ja editoija eivät kukaan panneet merkille, että päähenkilö Edit on itse asiassa vain löyhä liima tarinassa, joka sitoo miesten elämät yhteen. 

En ole riittävästi perehtynyt aboriginaalien "pyyhkimiseen" historiasta, jotta voisin kommentoida siitä valistuneesti, muuta kuin sen, että näin on tapahtunut paljonkin. Historia on aina voittajien historiaa eli niiden, joilla on eniten valtaa panna asiat paperille ja kertoa oma versionsa. Toisaalta nykyään historiantutkimus on enemmän ja enemmän kiinnostunut ns. arjen historiasta eli siitä, mitä syrjityt, väheksytyt, vähemmistöt, tai ylipäätään kaikinpuolin tavalliset ihmiset - ei-valtaa-pitävät - kokivat, ajattelivat ja tunsivat eri aikoina. 

Nimiasiaan tämä kietoutuu sillä, että en voi olla ajattelematta kaikkia niitä naisia, jotka lähtivät miestensä kanssa vaikeakulkuiselle merimatkalle Australiaa asuttamaan, raatoivat uudisraivaustiloilla, synnyttivät ja hoitivat lapset, hautasivat lapsuudessa menehtyneet, turvasivat nykyisenlaisen Australian kansakunnan synnyn, ja edes heidän nimiään ei ole jäänyt historiankirjoihin tai paikannimiin. En edes aloita kaikista niistä aboriginaaleista, jotka kokivat karmeita asuttajien kynsissä - esimerkiksi palkkaorjuus oli ihan yleisesti hyväksytty asia pitkään 1900-luvun puolelle. Tulokkaiden ja aboriginaalien välit eivät ole pääsääntöisesti olleet hyvät ja Australian valtio itse asiassa tunnisti/tunnusti aboriginaalit Australian kansalaisiksi vasta 1967. 

Yrityksiä tallentaa historiaa kokonaisuutena eli muidenkin kuin valkoisten hyvätuloisten/yläluokkaisten miesten kautta on täälläkin toki tehty. Esimerkiksi on nykyään hyvin tunnettu tosiasia, että ensimmäiset botanistit ja kuvittajat - kasvitieteilijät ja kasviluetteloiden piirtäjät - olivat usein naisia ja sitä pidettiin naisille sopivana ammattina/harrastuksena 1800-luvulla. 

Muutamia naisten mukaan nimettyjä julkisia rakennuksia/instituutioita Perthissä on, ml. Edith Cowan - yliopisto, Fiona Stanley - sairaala ja lukuisat kuningattareen liittyvät paikat kuten Elizabeth Quay, Perthin uusi joenranta-ravintola-turistikohde. Vielä nykyäänkin Länsi-Australian osavaltiossa kaikkialla muualla paitsi Perthin metropolialueella miesten lukumäärä verrattuna naisiin on suurempi, koska tänne on tultu kultaryntäysten ja muiden kaivosbuumien perässä jo yli vuosisata. 

Länsi-Australian osavaltiokirjasto on käynnistänyt mielestäni kiinnostavan projektin nimeltään herstory, hänen tarinansa (naisen), viitaten sanaan history (historia, myös ´miehen tarina´). Tavoitteena on kerätä Länsi-Australian merkkinaisten elämäkertoja joko suoraan heiltä itseltään tai menneiden aikojen naisten tapauksessa heidän sukulaisiltaan. 

Niinkuin kaikilla tieteenaloilla, myöskään historia "ei ole valmis", vaan uutta tietoa, uusia näkökulmia ja uusia avauksia tehdään jatkuvasti ja pitääkin tehdä - muutenhan kyseessä ei ole tiede vaan uskomusten ja luulojen kokoelma. 

Australian rannikkoa täplittävät haaksirikkoutuneet laivat, tosin yleensä kaukana pohjassa, veden alla. Meidän asuinalueellemme nimen antanut SS Kwinana on nykyään osa vanhaa teollisuuslaituria - sotienväliseen aikaan kaikki kynnellekykenevät materiaalit uudelleenkäytettiin. Kuvassa joku muu hylky. (C) Australian Traveller.

5.1.2021

Evakkoon

Olen alkanut pohtia, pitäisikö kirjoittaa omasta elämästämme Netflix-sarja. Dokudraamakomedia.

Vuosi 2020 saatiin juuri pakettiin, hetken huokaus.

Vuoden kolmantena päivänä, parin polttavankuuman viikon päätteeksi, asuinalueemme laidalla syttyi maastopalo, joka äityi muutaman tunnin sisällä hallitsemattomaksi.

Olin tulossa junalla kotiin keskustasta alkuiltapäivästä, kun E tekstasi minulle maastopalosta. Astuessani ulos junasta näin heti tummanpuhuvat savupatsaat horisontissa. Kävelin kotiin mahdollisten uhkien raksuttaessa aivoissani. Kotona neuvottelimme pikaisesti E:n kanssa. Tilanne elää, mitä tehdään?

Kaupunkimme tervetuloesitteessä kerrotaan kaikki tavalliset asiat kuten kirjaston ja uimahallin sijainnit, sekä lista asioista, joita jokaisessa kodissa tulisi olla: 10 litraa vettä per henki, jotain säilykeruokaa, sekä mahdollisuus suojautua kohtuuturvallisessa tilassa kuten kylpyhuoneessa, jos luonnonkatastrofi käy päälle. Aikamoinen hyppäys kirjaston lapsiparkista selviytymistaisteluun. Emme ole keskusta-asujina ennen kohdanneet tätä todellisuutta Australiassa asumisesta, koska keskustassa palavan materiaalin eli kuivien eukalyptuspuiden määrä on puistoista huolimatta ihan toista kuin luonnonläheisemmillä seuduilla.

Emme olleet vielä ehtineet miettiä tuomiopäivän varusteita Ikean tavarantoimitusten ja sohvan kasaamisen välimaastossa. Nyt E lähti lähimpään ruokakauppaan ostamaan varmuusvarastot. Minä loggauduin nettiin ja otin kotivakutuuksen – tätäkään emme olleet vielä ehtineet tehdä. Seuraavaksi laitoin palo- ja pelastuslaitos DFES:n hälytykset päälle tai tarkemmin sanoen nettisivun kännykän kirjanmerkkeihin, jotta pystyn katsomaan päivityksiä helposti. Kolmanneksi etsin netistä muutaman majoitusvaihtoehdon noin puolen tunnin ajomatkan päässä poispäin tulen suunnasta. Ihan varuulta.

E tuli takaisin, kolmen vesitonkan sekä ruokakassillisen kanssa. Porkkanoita, sipuleita, säilykemakrilleja, nuudeleita, papuja. Tuijotin pussin sisältöä ja tajusin olla kommentoimatta. Parikymppisenä E asui lapsuudenperheensä kanssa purjeveneessä Karibianmerellä ja heillä oli aina tällainen satsi veneessä siltä varalta, jos vene haaksirikkoutuu. Sipulit etenkin säilyvät pitkään ja niistä saa minimivitamiinit, jottei kuole keripukkiin pelastajia odottaessaan. Makrillit tosin eivät tule menemään alas minulle tai taaperolle.

Meidät oli kutsuttu naapuriin tutustumiskäynnille klo 16 ja ajattelimme, että käymme siellä jutustelemassa hetken ja katsomme tilannetta uudestaan. Täällä DFES luokittelee palovaroitukset neljään kategoriaan: 1) ei vaaraa, mutta pidä tilanteen kehitystä silmällä. 2) Vaara on mahdollinen – jos et ole valmistautunut hyvin, lähde turvallisemmalle alueelle pian. 3) Vaara on välitön – lukitse ovet ja ikkunat ja lähde turvallisemmalle alueelle heti. 4) Vaara on kuolettava – et voi enää lähteä. Lukitse ovet ja ikkunat ja odota pelastajia.

Olen lukenut ja katsonut riittävästi maastopalodokumentteja tietääkseni, että yleisin henkilövahinkojen syy on, että kotoaan ei enää pääsekään mihinkään siinä vaiheessa, kun palo tulee liian lähelle. Tiet ovat tukossa ja pakoreittiä ei enää löydy. Silloin vaihtoehdoksi jää vain avun odottaminen, toivominen, rukoilu. Ei ole tilanne, jota toivoisi kenellekään. 

Iltapäivästä kotimme oli alueella 1, ei vaaraa ainakaan vielä. 

Tapasimme uudet naapurimme ja vietimme pari hauskaa tuntia toisen lapsiperheen kanssa. E pällisteli silmät pyöreinä naapurin Tesla-autoa ja lapset puolestaan vesipommitushelikoptereita, joita lensi säännöllisesti ylitsemme. Palo oli rannikolla ja lähin vesipiste olisi Intian valtameri, mutta suolavettä ei voi käyttää vesipommitukseen, koska se tuhoaa kasvillisuuden uudentumismahdollisuuden. Siksi vesipommittajat ottavat vettä mieluummin vaikka klorinoiduista uima-altaista, jos järveä, jokea tai juomavesi-tekojärveä ei ole lähellä. Savupatsas eukalyptusmetsän takana jatkoi kasvuaan.

Palattuamme kotiin tarkistimme taas hälytykset, olimme edelleen alueella 1, mutta vain kilometrin päässä alueesta 2 eli evakuoi, jos et ole valmistautunut taistelemaan kotisi pelastamiseksi itse. Emme todellakaan yrittäisi estellä metrien korkuisia lieskoja vain puutarhaletku ja sadetin aseinamme, etenkään taaperon kanssa.

Laitoimme iltaruokaa, valmistauduimme yöpuulle. Olin jo ennen naapuriin menoa pakannut varuulta pienen lentolaukun valmiiksi, jos sattuisi, että pitäisi lähteä. Neuvottelimme taas E:n kanssa. Laittaisimme herätyksen päälle kolmen tunnin välein, jotta voimme tarkistaa tilanteen.

Iltayhdeksältä, taaperon nukkumaanmenoaikaan, tutkin taas hälytyksiä. Olimme yhä alueen 2 rajan turvallisella puolen, mutta alue 3 alkoi vain kolmen kilometrin päästä ja viiden kilometrin päähän oli ilmestynyt alue 4 – et voi enää lähteä. Ei hyvä.

Seurasi kinastelua. Onko järkevää lähteä, onko se hätiköintiä vai fiksua? Minä kannatin lähtöä, E epäröi, koska naapurimme eivät olleet kovinkaan huolissaan: kuulemma sama puska-alue palaa joka vuosi. Mutta netin tutkiminen osoitti, että tuli oli jo raivonnut läpi kaatopaikan ja oli nyt matkalla kohti jättimäistä teollisuusaluetta ja öljynjalostamoa. Vaikka kaasu- ja kemikaaliräjähdykset eivät sinällään yltäisi meille asti, mahdolliset myrkkykaasut leijuvat kauas. Teimme päätöksen, että nyt ulos.

Katastrofin uhatessa elokuvissa ihmiset rynnistävät tehokkaasti autoon ja alkavat ajaa, samalla kun zombit/alienit/neuvostokommunistit jahtaavat heitä mutta jäävät taa. Todellisuudessa evakuointi on kompastelua, törmäilyä, lapsen häkeltynyttä parkua ja jatkuvaa edessä pyörimistä. Viime vuoden mittaisella pura-pakkaa-pura-matkustuskokemuksellamme itse pakkaaminen oli nopeaa ja meillä oli vartissa mukana vaatelaukku, lapsen tarvikkeet ml vaipat, vaunut ja pikku legokassi, ruokapussi (puuroannospusseja, eväskeksejä, banaaneja, rusinoita, kauramaitoa ja pikakahvia) sekä kaksi vesitonkkaa. Vartissa olin myös varannut meille lähimmän eli ainoan saatavilla olevan majoituksen, motellin pikkukyläsestä 40km päästä. Kun tutkin majoitusvaihtoehtoja päivällä, niitä oli vielä tusinoittain, eli muutkin kuin me päätyivät lähtemään, oletan.  

Jouduimme lähtemään kahdella autolla, koska E ajaa arkiviikkoisin työ-utea eli lava-autoa – seuraava päivä oli työpäivä. Lapsi istuimeen omaan autoomme, tavarat takaluukkuun ja autotallinovi auki. Tajusin, että vaunut oli ahdettu etupenkille niin, että en pysty käyttämään vaihteistoa, eli ulos autosta ja säätämään. Samalla E muisti, ettei ollut pakannut kännykänlaturia ja vara-akkua, ja jotain muutakin pientä oli hukassa. Seurasi parin minuutin verran äkäilyä ja syöksähtelyä sisään ja ulos, kunnes pääsimme matkaan. Moottoritie etelään - palosta poispäin - oli onneksi melko tyhjä ja pääsimme helposti ja nopeasti etenemään. Häslingistä yllättynyt taapero ei pystynyt rauhoittumaan nukkumaan, ennenkuin pysähdyin levikkeelle ja annoin hänelle maitopullon.

Motelliin saapuminen oli kuin suoraan jostain amerikkalaisesta pakoelokuvasta. Motellit täällä ovat juurikin jenkkimallia eli yksikerroksisia huoneiden ketjuja, joissa auto ajetaan oman huoneen eteen. Kaikki oli pimeänä, kun menin kolkuttelemaan respan ovea. Valot syttyivät sisällä ja astuin sisään tupakanhajuiseen, nuukasti muovikalustettuun huoneeseen. Paksulla intialaisaksentilla puhuva omistaja ei ymmärtänyt/uskonut, kun kerroin evakuoinnistamme, luuli varmaan minun vitsailevan. Toivotti mukavaa lomaa(!) ja antoi avaimet. Mennessämme huoneeseemme ohitimme kaksi iäkästä rouvaa, jotka istuivat terassillaan yöpaidoissaan, meitä tuomitsevanuteliaasti tuijottaen. Avasimme oven, löysimme tahraisen kokolattiamaton ja suihkuverhottoman suihkun, mutta kuitenkin kaksi oivallista vuodetta ja riittävästi tilaa kaikille. 

Pääsimme yöpuulle ja päivitin perheenjäsenille, että olemme turvassa ja kunnossa. Lapsi onneksi nukkui läpi autosta sänkyyn siirron ja kohtalaisen hyvin aamuun asti. Itse en saanut paljoakaan unta adrenaliinipiikin jäljiltä, vahvan tuulen paukuttaessa lonksuvaa ulko-oveamme. Vahva tuuli tarkoitti nopeampaa tulen leviämistä ja väkisinkin mietitytti, mihin suuntaan lieskat etenevät.

Seuraavana päivänä E lähti töihin aamuviideltä ja me heräsimme päivään taaperon kanssa kahdeksalta. Kotiin palasimme puoliltapäivin ostariretkeilyn jälkeen, kun hälytykset näyttivät, että tilanne on rauhoittunut. 150 vapaapalokuntalaista oli saanut palon hallintaan ja pysähtymään ennen kuin se ehti teollisuusalueelle tai asuinkaduille. Vaara ohi, toistaiseksi. 

Maastopalokausi jatkuu Australiassa ainakin maaliskuulle ja yleensä päättyy kunnolla vasta kesäkuussa, kun rankkasateet alkavat. Toivotaan viileämpiä ilmoja ja ihmisiltä järkevyyttä, sillä palot hyvin usein alkavat varomattomuudesta (tupakantumppi, lasinsiruheijastus, sähkövika) tai jopa tahallaan sytytettyinä. 

Kuvat uutiskuvia kyseisestä palosta.

1.1.2021

Uudenvuoden toiveet 2021

Uusi vuosi. Tänään uudenvuoden toivotukset sinkoilevat eetterissä ja tänä vuonna ne  näyttävät asettuvan janalle: onko edes oikein toivottaa hyvää uutta vuotta – ihan varovasti toivotaan jotain parempaa – pakosti vuosi 2021 on jotain ihan muuta kuin edeltäjänsä! Tottakai joka vuosi toivotetaan entistä parempaa, mutta tänä vuonna maailmantilanteen ollessa mikä on, toivotuksissa on uutta, toivon ja epätoivon sekaista pontta.

Oma vuotemme 2020 oli sanalla sanoen yllättävä. Toisaalta tapahtumarikas, toisaalta -köyhä. Vuoteen mahtui paljon odottelua ja jumittelua, välillä zeniläisellä tyyneydellä, välillä stressierkkinä öisinkin heräillen. En edes jaksa kirjoittaa mitään ”vuosi pakettiin” postausta, johan tätä vuotta on paketoitu monta kuukautta. Eli hypätään suoraan tulevaan, uutta vuotta kartoittamaan.

En ole uudenvuodenlupailijatyyppiä. Olen toki joitain lupauksia tehnyt itselleni vuosien mittaan, mutta yleensä en edes muista vuoden puolivälissä, mikä se lupaus olikaan. E:n perheessä lupaukset sen sijaan ovat tärkeitä ja aina kun olemme viettäneet uuttavuotta hänen perhepiirissään, kaikkien on kuulunut sanoa ääneen oma lupauksensa – sosiaalinen paine potkii kohti lupauksen pitämistä, arvannen.

Tänä vuonna vältin tämän perinteen, vaikka E intoili ennen nukkumaanmenoa eilen (itse olin petissä jo iltakymmeneltä, E vasta puolenyön jälkeen), että aamulla sitten luvataan! Olin vaan että juujoo, tänään en pukahtanutkaan asiasta. Sen sijaan tänä aamuna leikkikentällä – kyllä vain, taaperoperheessä kukonpieremän aamuhetkeä vietetään leikkipuistossa – mietin toisenlaista asiaa: uudenvuoden toiveita.

Toivon tältä vuodelta kolmea asiaa: inspiroivempaa työtä, läheisiä ystäviä, sekä mahdollisuutta päästä taas Suomeen sukuloimaan. Tietenkin toivon myös terveyttä ja taloudellista varmuutta itselle ja muille, mutta ne ovat varmasti kaikkien ikitoivomuslistalla. 

1. Inspiroivempi työ. Palasin toimistohommiin yli puolentoista vuoden tauon jälkeen ja yllätyksekseni olen tykännyt paluusta. Töihin on kiva mennä, siellä on kiva pakertaa, ja kotiin on kiva tulla. Mutta. Tämä vuosi on kristallisoivasti kirkastanut, että haluaisin tehdä työkseni jotain hauskaa. En niinkään mitään sirkushuvitus-standup-komiikkaa, vaan työtä, jossa voisin tuoda muille (ja itselle) iloa. Olen jo vuosikymmenen ajatellut, että ainoa varteenotettava työnkuva on sellainen, jossa ratkotaan vakavia ongelmia. Tästä syystä lähdin aikoinaan pois kulttuurialalta. Tuntui, että tekemiseni olivat ”pinnallista puuhastelua” samalla, kun maailma palaa: on köyhyyttä, kurjuutta, eriarvoisuutta, luonnontuhoa, väkivaltaa. Nyt vuosia ihmisten ongelmia ratkottuani – ja vuoden koronaongelmia seurattuani – kilisee eri ääni kellossa ja suomukset ovat tippuneet silmiltäni kulttuurialaa ajatellen. 

Elämä on arvaamaton, lyhyt, sokea sukellus tapahtumiin, joita voimme hallita vain tiettyyn rajaan saakka. Miksi ihmeessä se pitäisi käyttää murehtimiseen, huoliin, stressiin, pelkkien vaikeuksien setvimiseen? Olen todella huono sietämään minkäänlaista maailmantuskaa oman pään leviämättä eli sosiaalityöntekijäksi tai muuksi ammattipelastajaksi minusta ei ole. En pysty auttamaan pois yhtään lasta kadulta tai suojelemaan yhtään koalaa maastopaloilta yksin. Mitä jää jäljelle? Se, että tekee elämästä elämisen arvoista muille ja itselle, niillä keinoin, joita pystyy käyttämään. Mitä tämä tarkalleen tarkoittaa uraksi käännettynä, en tiedä. Mutta yritän löytää vastauksen tänä vuonna.

2. Läheisiä ystäviä. Vuosi 2020 koronarajoituksineen alleviivasi ankarasti sitä, että ihmisen ei ole hyvä olla yksin. En toki yksin ollutkaan, mutta moni muu oli. Ja omassakin tapauksessani yhteydenpito ystäviin kärsi pahasti, koska tapaamisia piti rajoittaa niin paljon. Suomessa ollessamme ikävöin ystäviäni Perthissä ja nyt taas täällä ikävöin ystäviä ja sukulaisia Suomessa. Viime vuosi toisaalta toi zoomit ja boomit, etäkokoukset ja videolinkit. Mutta. Skype on parempi kuin ei mitään, mutta ei se koskaan korvaa oikeaa fyysistä läsnäoloa, saman tilan jakamista, vaikka hiljaa yhdessä istumista, saunomista, telkkarintuijotusta, välillä jotain kommentoiden ja sanaillen. Toivon hartaasti, että koronarokotus toimii ja se saadaan pian laajaan jakeluun, koska ihmiset kuuluvat toistensa seuraan, eivät omien kotiensa tiilien sisään.

Läheisten ystävien toive kattaa sekä nykyisten ystävyyksien ylläpidon, että uusien syntymisen. Muutimme uudelle alueelle puolen tunnin päähän työpaikastani, mutta melkein tunnin matkan päähän muutamista vanhimmista täkäläisistä ystävistäni. Kyllähän matka aina ajaen tai junalla taittuu, mutta ei se tule olemaan jokapäiväistä eikä ehkä jokaviikkoistakaan ramppuuta. Eli nyt alkaa operaatio uuden seudun uudet ihmiset – tutustutaan!

Muutenkin viime vuosi jotenkin takoi kalloon sen totuuden, että ystävyyksien kulta-aika on takanapäin elämässä. Tarkoitan sitä, että lapsena, nuorena, kouluikäisenä, opiskeluaikana ystävillä on erittäin iso rooli arjessa, kaikessa. Aikuisuuteen väistämättä ja ikävä kyllä näyttää kuuluvan se, että lukio- tai yliopistoaikainen luontainen päivittäinen yhteydenpito ei ole realistista. En ole läheisriippuvainen ja pärjään hyvin yksinkin, mutta kyllä ajoittain kaipaan kovastikin jonkinlaista omaa heimoa, klaania, tiimiä johon kuulua. Tällaisia löyhiä porukoita toki täällä on, mutta omaa sukua tai tiivistä ystäväsakkia ne eivät korvaa. Eniten minua harmittaakin kaukana asumisessa, että läsnäolo, ajanvietto, tiivis yhteydenpito perheenjäseniin ja sukuun rajautuu lyhyisiin Suomen-lomiin.

3. Suomessa käynti. Australiaan paluussa minua ihan eniten huolestuttaa, että Australia – etenkin osavaltiomme Länsi-Australia – on niin reaktiivinen koronauutisten suhteen ja rajojen sulkua käytetään liipasinherkästi pandemianestokeinona. Osavaltioiden välisiä rajoja suljettiin taas vuorokauden varoitusajalla, mikä pisti joulusukuloijien lennot aivan sekaisin. Täällä liikkuu nyt julkisuudessa sellainen ajatus, että matkustus ei palaa ennalleen koko vuonna 2021 ja hotellikaranteenivaatimus ulkomailta palatessa säilyisi ainakin vuoden loppuun, ellei VUOSIA eteenpäin.

Tämä tarkoittaa, että meille ei tule Suomesta kukaan käymään emmekä itse pääse sukuloimaan, koska meillä ei ole enää jatkossa varaa saati henkistä jaksamista istua läpi montaa kallista hotellihuonevankeutta. En halua tätä mahdollisuutta edes ajatella tämän pidemmälle, koska se on niin ankea. Voin vain mielikuvissani jakaa sen tuskan, jonka tämä vuosi on monille australiansuomalaisille aiheuttanut rajasulun muodossa: tiedän, että moni kaipaa viiltävän kipeästi läheisiään Suomessa eikä tapaaminen näytä nyt mahdolliselta aikoihin.

Siksipä oman suvun läsnäolon puuttuminen tekee paikallisista ystävistä entistäkin arvokkaampia ja kaikista heistä olen valtavan iloinen.