Elämän merkkipaaluja - tuplasti aikuinen

Täytän tänä viikonloppuna 18v+18v ja siitä loihe miettimään, mitä tässä tuplasti aikuistuessa on saanut elää ja kokea ja aikaiseksi. Ainakin sen ällistyksen, että miten voi olla 18v siitä hetkestä, kun täysi-ikäistyin ja sain ajokortin. Häh haloo nyteinatsaa. 10v saattaisin juuri ja juuri uskoa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän kaksi vuotta alkaa tuntua yhdeltä vuodelta ja puoli vuosikymmentä max. kolmelta vuodelta, kun taaksepäin katsoo.

Sama toimii eteenpäinkin, mikä on toisaalta hyvä. Edellisessä tylsässä työssäni kärsimätön minäni oppi suorastaan zeniläisen asenteen mestariksi, että hiljaa hyvä tulee, isompien juttujen saavuttaminen kestää vuosia, eikun muurahaismaisella sitkeydellä puskien eteenpäin. Siten monen vuoden urakka - esim sen useinmainitun väikkärin teko - onkin loppujenlopuksi pieni osa elämää.

Jos 18-vuotiaalle itselleni pystyisi antamaan vinkkejä, niin päällimmäiset olisivat: 1) sillä ei ole mitään väliä, pääseekö "oman alan töihin" ja 2) älä anna kenenkään lannistaa, kun on unelmista kyse.

Tietenkin on hyvä olla realisti, mutta realismi ei aina ole sitä, että kouluun-töihin-auto-omistusasunto-perhe, ainakaan kaikilla samassa järjestyksessä tai pelkästään Suomen rajojen sisällä. "Oman alan työt" puolestaan ovat niitä töitä, mitä saa, mihin oppii ja mihin kasvaa. Näin tuli taidehistorioitsijastakin ensin energia-asiantuntija ja sittemmin ihmisoikeusvalistaja, ohessa kaupunkisuunnittelun ja hyvän elämän tutkija. Ei nykymaailma toimi niin, että kaikki menevät opinnoista lompsis vain töihin ja pysyvät tismalleen samalla ladulla eläkkeelle asti.

Yritin kaivella muutamia virstanpylväitä 18:lta akuisvuodelta bloggaajaesittelymielessä ja päiväkirjamerkintänä. Kiva lukea kiikkustuolissa, jos tämä bloggerin alusta vielä silloin on olemassa saati silloisilla laitteilla saavutettavissa! :D

18v. Sain ajokortin. Hankin sen itse tienaamillani rahoilla Postin iltatöistä. Näpyttelin illat pitkät lukiopäivien jälkeen postinumeroita tietokantaan. En tiedä, miten edes työn sain, koska työhaastattelun testissä näppäilin joka numeron väärin, koska seurasin väärää numeroriviä, ja pisteeksi iin päälle kaadoin kahvit työhaastattelijan housuille. Ilmeisesti silloin oli työvoimapula.

19v. Valmistuin lukiosta ja hain ja sain opiskelupaikan Turun AMK:sta. YO-kirjoitusten jälkeen halusin eroon teorianpänttäyksestä, joten alakseni valikoitui kädentaitoja vaativa rakennusrestaurointi. Ensimmäisenä opiskelusyksynä oli kiva päristellä moottorisahalla hirsimökkityömaalla, raikkaassa ulkoilmassa. Aika pian kuitenkin teoria alkoi taas vetää puoleensa ja koulun arkkitehtuuri- ja taidehistorian kurssit viitoittivat, minne aloin haikailla.

20v. Lähdin ERASMUS-vaihtoon Budapestiin ja näen vieläkin unia tuosta kiehtovasta kaupungista. Unkari oli länsimaistunut vain vuosikymmen aikaisemmin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ja se oli hyvinkin eksoottinen paikka erilaisuudessaan suomalaiselle, joka ei ollut Skandinavian lisäksi matkustellut muualla. Arkkitehtuurimielessä en montaa kauniimpaa paikkaa tiedä kuin Budapest, koska lempiaikakauteni 1800-1900-lukujen taitteen tyyli on niin kokonaisvaltaisesti säilynyt.

21v. Hain ja pääsin Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan taidehistoriaa ja historiaa. Sittemmin haalin listalle myös muita kulttuuri- ja ihmistieteitä, kuten sosiologiaa ja journalistiikkaa. Jyväskylästä löytyi mahtava kaveripiiri, vireä ja kaunis kampus ja kaikin puolin ihmisen parasta aikaa. Jatkoin AMK-opintoja rinnalla ja suunnattomalla henkisellä tuskalla sain nekin paperit plakkariin myöhemmin. Seuraavat viisi vuotta kuluivat Jyväskylässä iloisissa merkeissä, koska rakastan opiskelua ja uuden oppimista, ja tietenkin mahtava kaveriporukka auttoi asiaa myös.

26v. Hain ja pääsin Kanadaan vaihto-opiskelijaksi. Yritin päästä Torontoon, Vancouveriin tai Montrealiin, mutta paikka aukesi pikkukaupungista Saskatchewanin osavaltiosta. Preerialla asuminen ei vastannut mielikuviani Kanadasta ollenkaan jylhien havumetsien ja Kalliovuorten maana. Kanada jäi mieleen maana, jota haluaisin nähdä lisää, mutta jommallakummalla rannikolla (lännessä Brittiläinen Kolumbia, idässä Ontario) tai siellä Kalliovuorilla. Biisonit, alkuperäiskansojen kivipiirrokset ja maisemat ylipäätään preerialla olivat kyllä nekin näkemisen arvoisia.

27v. Valmistuin yliopistosta ja pääsin töihin rakennushistoriakonsultiksi Kuopioon. Ne AMK:sta tuskalla hankitut paperit ja YO-koulutus päälle takasivat vuosiksi mukavasti töitä yhden hengen mentävässä asiantuntijakolossa kattaen koko Itä-Suomen. Työnäni oli ajaa ympäri pitäjiä tunnistamassa ja valokuvaamassa suojelustatuksen ansaitsevia vanhoja rakennuksia. Tästähän ei moni omistaja kuitenkaan tykännyt, koska rakennussuojelu monesti nähdään lähinnä kiusana, ei koko yhteiskunnan hyötynä. Kun isokokoinen mieshenkilö isokokoisen koiran kanssa kävi lähes kimppuun erään maalaistalon pihassa, tajusin, että paras tehdä jotain turvallisempaa.

30v. Kypsähdettyäni lopullisesti Suomen ilmastoon, jatkuvien YT-neuvottelujen yrityskulttuuriin, yleiseen negailumarinaan ja yleiseen omaan harmistukseeni siitä, ettei elämäni ole jotain enemmän (mitä, en silloin tiennyt), päätimme irtautua takavasemmalle Suomesta silloisen kumppanini kanssa. Myimme ja lahjoitimme pois kaiken omaisuutemme, irtisanouduin vakityöstä, hankimme Working Holiday-viisumit ja ostimme liput Australian Perthiin. Harvassa ovat ne vapaudenhuuman hetket, kun myy aterimia ja kattiloita kirpparilla ja saa niistä viisi euroa lisää matkakassaan. Suosittelen.

31v. Pitkä parisuhde tuli tiensä päähän, osittain Australian elämänmuutoksen tönäisemänä, mutta enimmäkseen yhteensopimattomuuteen kaatuen. Harvassa ovat ne yksinäisyyden hetket, kun olet muuttanut uuteen maahan puolen maapallon päähän perheestä ja kavereista, muttet halua kertoa heille, missä mennään ja miten vaikeaa on, ettei kukaan hätäile ja huolestu, kun eivät voi kuitenkaan auttakaan.

32v. Tapasin E:n, kun olimme molemmat hankalassa paikassa henkisesti. Asuimme kumpikin tahoillamme kimppakämpässä eivätkä asumiskuviot kämppisten kanssa sujuneet ongelmitta: milloin oli mistäkin erimielisyyttä, kahnausta ja stressiä, lopulta rahasta riitaa. E ei meinannut alkuun löytää töitä ja rahaa kului silti elämiseen jatkuvasti, tuttu kohtalo monelle vastatulleelle. Hänen piti valita joko paluu Tahitille töihin merentutkimuslaitokseen, tai jäädä Perthiin tyhjän päälle työttömäksi minun takiani. Valinta on historiaa ja vaikka se olisi voinut mennä pahasti päärynänmuotoiseksi kuten enkuksi sanotaan, jotenkin tuostakin tsemppasimme parempaa kohti.

33v. Tuntui ensimmäistä kertaa, että Perth on kotikaupunki. Olin löytänyt kavereita sekä paikallisista että perthinsuomalaisista, ja elämä alkoi asettua positiivisiin uomiin kaikin puolin. Löysimme kivan vuokrakämpän suosikkialueeltani Claisebrookista Perthin keskustasta pari kilometriä itään, ja täältä ostimmme myöhemmin myös oman asuntomme.

Siitä eteenpäin elämä on rullaillut mukavasti eteenpäin, vuoteen 35 voisi vielä mainita työpaikan vaihdon ja vuoteen 36 toivottavasti tulee mahtumaan jokin kiva käänne tutkijan ja/tai kirjailijan ominaisuudessa - uusin yritykseni on osallistua novellikilpailuihin. Vuosi 36 alkoi tupla-18v.-teeman mukaisesti kasinolla yökerholla bilettäen, jossa en ole siis koskaan vielä käynyt. Tänään tuntuu aika samalta kuin 18v.-synttäreiden jälkeisenä päivänä. Pizza maistuu, kuten myös päiväunet.
Useampaan otteeseen.

Eve - yökerho Perthin kasinolla. 

lloinen synttärisankari yössä.

Hauskaa oli, mutta ei jaksaisi joka viikonloppu tai edes joka vuosineljännes!

Mitä tänään telkkarissa

Minulta on kyselty, miten ehdin ja jaksan päivittää tätä blogia näinkin tiheästi. Suurin syy on tietenkin into kirjoittaa, mutta toinen merkittävä syy on, etten enää katso telkkaria juuri ollenkaan. Tämä ei ole mikään ideologinen valinta, vaan tahaton lipsahdus pois telkun äärestä.

Jaetussa talossa asumisessa on arvattavasti se hankala puoli, että kaikkea pitää jonottaa. Vaikka meillä on oma wc/pesuhuonetila, suihkuhuone on kuitenkin jaettu. Samoin keittiö ja olohuone. Kaikilla on vähän eri ruoka-ajat, joten kokkaamaan joutuu jonottamaan melko harvoin - etenkin kun tässä isossa talossa on myös iso keittiö, ja mm. liedessä on kuusi levyä. Mahtuu useampi makaronikattila kerrallaan tulille. Telkkarikin olisi suhteellisen usein vapaana, sillä eivät kämppikset sitä vuorokauden ympäri tuijota. Ongelma onkin enemmän se, että harvoin pystyy katsomaan keskittyneesti. Kun itse haluaisi uppoutua elokuvaan tai luontodokumenttiin, taatusti joku toinen häärii keittiössä kilkattamassa. Esimerkiksi jo Suomessa alkanut sunnuntaiaamupäivien perinteeni, sisustus- ja remonttiohjelmien tuijotus myöhäisen aamupalan äärellä, on joutunut väistymään muiden kokkailumelun takia.

Toinen iso syy on, että taloudessamme on Foxtel eli satelliitti-tv. Ristiriitaisesti mitä enemmän kanavia näkyy, sitä vähemmän lopulta on katsottavaa. Kaksisataa kanavaa näyttää vuorokauden ympäri enimmäkseen uusintoja, ja sadannen kerran pyörivät Frendit, 70's Show tai Miehen Puolikaat eivät nyt vain kertakaikkiaan nappaa. Kanavapaljouden joukosta on käytännössä mahdotonta löytää mitään kiinnostavaa, sillä pelkästään kanavien selailu ja ohjelmatietojen penkominen puuduttaa - siitä huolimatta, että kanavat on kategorisoitu mm. viihteen, elokuvien ja uutisten & dokumenttien alle. Lehdistä ja muiden puheista bongaamani muutamat kiinnostavat australialaissarjat ovat menneet ihan ohi silmien. Näitä olisivat mm. Underbelly: Razor, 1920-luvun Sydneyn gangsterien maailmaan sijoittuva sarja; sekä The Slap, nykydraama siitä, mitä tapahtuu ja miten yhteisö reagoi, kun aikuinen läimäyttää vierasta lasta. Suuresti harmittaa myös se, että en pysty seuraamaan (lue: jaksa etsiä, milloin tulee) The Farmer Wants a Wife eli aussimaajussille morsian. Tärkeämpää ei olekaan kuin että outbackin yksinäinen sydän löytää viimein elämänkumppanin.

Joskus telkkaritietämättömyys harmittaa, koska minusta etenkin aussiohjelmien seuraaminen olisi kätevä tapa sujahtaa uuteen kulttuuriin. Välillä havahtuukin siihen, että nythän asumme maassa, jonka ohjelmia jo Suomessa mielenkiinnolla seurasin: sisustus- ja talokauppaohjelmat, Animal Rescue eli Eläintenpelastajat (ja nyt niitä kenguja ynnä muita näkee ihan livenä) sekä - kyllä vain - Bondi Rescue eli Rantavahdit. Kuitenkin, kun on jo kuukausia ollut lähes tykkänään tv:tä katsomatta, ei jotenkin tunnu kiinnostavalta alkaa penkomaan matolaatikon sisältöä. Saa nähdä, muuttuuko mieli, kunhan pääsemme omaan asuntoomme ja telkkarin ympärillä ei ole enää häiriötekijöitä.

Telkkarin sisältö vaikuttaa nykyään yhtä kiehtovalta kuin tämä lähtevien bussien näyttö bussiasemalla.

Viimeinen rajaseutu

Taas lähti mies erämaaleiriin töihin ja itsekseni jäin - kämppäkaverit toki edelleen ovat saman katon alla - tänne cityyn. Nyt onkin hyvää aikaa uppoutua väitöskirjan tekoon, kun vain saisi aikaiseksi. Alku aina hankalaa, lopussa tohtorinmiekka seisoo ja niin päin pois. Mutta asiaan. Western Australian osavaltio käytännössä pyörii kaivosalan ympärillä, ja luonnonvara-alat (mineraalit, rautamalmi, maakaasu, öljy, kulta, timantit) imuroivat tänne työvoimaa sekä interstate- että overseas-tasoilla, eli sekä koko maan mittakaavassa että merten takaa ulkomailta. Lyhenne FIFO tuli hyvin pikaisesti tutuksi, tarkoittaen fly in fly out - työtä, eli reissutyötä, jossa jossain luojanseläntakana sijaitsevalla työmaalla asutaan yhtäjaksoisesti yleensä viikosta kahteen ja vastavuoroisesti kotona oleillaan vapaalla viikko tai pari. Muunkinlaisia rostereita eli vuoroja on, jopa sellaisia, joissa työmaalla asutaan kuukausitolkulla, ja kotona vietetään vastapainoksi palautumiskuukausi. Nämä pidemmät vuorot käsittääkseni ovat käytössä lähinnä offshore-tehtävissä eli öljynporauslautoilla tai vastaavilla.

Kaikki eivät luonnollisestikaan kaivosalalle mahdu tai pääse, vaikka tunku ja hinku onkin kova. Työvoima kuitenkin kiertää sikäli, että esimerkiksi rakennus- ja koneteollisuusaloilta on jätetty pestit ja koneet seisomaan kaivosten kutsuessa, jolloin seuraavat onnekkaat pääsevät sitten näihin tyhjäksi jääneisiin tehtäviin. Esimerkiksi toiset house share - eli talonjakaja-kämppiksemme ovat varta vasten muuttaneet Perthiin Melbournesta päästäkseen leveämmän leivän syrjään kiinni. Täällä on korkeampien palkkojen ansiosta mahdollista vuolla sen verran kultaa vaikka rakennustarviketehtaassa, että toinen puoliso voi jäädä kotiin tulevaa perhettä hoitamaan, kun toinen uurastaa palkkashekkien perässä. Melbournessa kuulemma - kuten Suomessakin - yhden tulonsaajan perheillä on sen verran tiukkaa, ettei mieli tee jättäytyä yhden hankkijan varaan.

Miesvaltainen ala kuin luonnonlakina työllistää lisää miehiä, vaikka esimerkiksi jättimäisten kaivosrekkojen kuskeiksi valitaankin mielellään huolellisen ja varovaisen maineessa olevia naisia. Todennäköisin syy miesten ylivoimaan ovat epämukavahkot työolosuhteet, monien tehtävien fyysinen raskaus, sekä se, että töitä on tehtävä outbackissa, kaivos kun harvoin sijaitsee lähijunareitin päässä. WA:n osavaltiossa asuu kuulemani mukaan jopa kolmanneksen enemmän miehiä kuin naisia. Sinkkumiesten isot palkat johtavat siihen, että johonkin se kaikki ylipursuileva raha on törsättävä: teillä näkeekin varsin usein toinen toistaan ärhäkämpiä sporttiautoja, keskustan kaduilla viikonloppuiltaisin innokkaita juhlijoita, sekä lehdissä ilmoituksia, joissa toiveikkaat äkkirikastuneet bachelorit haluavat vuokrata ostamastaan uudenhulppeasta omakotitalosta huoneen jollekulle kivalle naiselle. Eräs Perthin nähtävyys, Burswoodin kasino elää kukoistuskauttaan, ja sitä laajennetaan ja remontoidaan parhaillaan isolla rahalla. Tosin kasinon kukkaroina toimivat myös monet Lähi-Idän ja Aasian raharikkaat, kuten öljysheikit.

Moni muuttaa Perthiin käydäkseen vuoden-pari tienaamassa säästöön, toki moni tulee jäädäkseen. Kaupunki onkin jossain mielessä kuin modernin ajan Klondyke, aina saluuloineen, strippiluolineen ja pokeripöytineen. Onneksi sentään meno ei aivan yhtä villiä ole, kuudestilaukeavia ei mukana kanniskella ja bandiititkin eli moottoripyöräjengiläiset operoivat kuulemma enimmäkseen Sydneyssä ja muualla itärannikkolla.

Virallisesti maassa eli väestönlaskenta

Tulimme virallisesti kirjoihin ja kansiin, kun viime viikolla suoritettiin Australian väestönlaskenta. Täällä väestötilanne päivitetään joka viides vuosi, ja sattui tämä meidän saapumisvuotemme nyt yhdeksi niistä. Koska viranomaisilla ei ole täällä rekisteriä kunkin osoitteista, väestönlaskijat kiertävät vanhanaikaisesti ovelta ovelle jakamassa ilmoituslomakkeet henkilökohtaisine koodinumeroineen, ja tilastokysymyksiin vastataan eCensus-nettisivulla.

Asia tuotti hieman päänvaivaa aluksi, sillä kanssa-asuja-vuokraisäntämme oli vakuuttunut, että väestönlaskenta koskee vain kansalaisia, ei meitä väliaikaisviisumilaisia. Aussikämppiksemme puolestaan olivat vakuuttuneita, että jokaisen maassa oleskelevan täytyy ilmoittautua, joten he tilasivat meillekin omat kaavakkeet.

Kaiken lisäksi R oli työnantajan neuvosta täyttänyt oman kaavakkeensa jo aiemmin työmaalla ollessaan, koska jos majoittuu puolet vuodesta kaivosleirissä, leiri lasketaan vakituiseksi asuinpaikaksi. Asumme siis näköjään eri osoitteissa viranomaisten mielestä, R autiomaassa ja minä täällä kaupungissa. Loppujen lopuksi vain minä asuinkunnastamme jäin yksin täyttelemään nettilomakettani, kun kaikki muut olivat velvollisuutensa jo hoitaneet.

Aikamoista vyyhtiä Censuslaiset saavat selviteltäväkseen, sillä lomakkeet tulisi täyttää asuntokunnittain, mutta käytännössä todennäköisimmin kaikki täyttävät ne vain itseään tai perhettään koskien. Perthissä saatetaan asua jopa 6-10 hengen jaetuissa omakotitaloissa, ja kaikkia kämppiksiä ei välttämättä juuri tunne.

Lomakkeeseen olisi pitänyt kirjata tiedot (mm. ikä, siviilisääty, tulotaso, ammatti, työsuhteen kesto ja muoto jne.) kaikista henkilöistä, jotka oleskelivat osoitteessa 9. elokuuta, mutta skippasin ongelman kertomalla vain itsestäni. Kuitenkin kaikki tämän saman katon alla asuvat ovat täyttäneet omat lomakkeensa, eli tiedot päätyvät viranomaisille. Heille monta erillistä lomaketta tietää tietenkin palapeliä, kun pitää yhdistää, ketkä asuivat missäkin, ja montako asukasta osoitteessa nyt sitten olikaan.

Täkäläiseen tapaan lomakkeessa tarkennettiin lähes joka kohtaa, eli esimerkiksi osoite-riveille on annettu lisäohjeita, mitä tarkoittaa asunnon numero tai kadunnimi, ja ammattinimikkeen jälkeen tulee kirjoittaa, mikä on pääasiallinen työtehtävä. Suomalaiselle kiinnostava huomio oli kohta, jossa kysyttiin ensin omaa synnyinmaata, sen jälkeen erikseen äidin sekä isän synnyinmaata, ja vielä erikseen ancestry eli sukujuuret tai -tausta. Ancestry-kohtaan olisi saanut luetella enintään kaksi, vaikka olisikin useampaa eri etnistä taustaa.

Lisäksi tuli listata, mitä kieltä puhuu alkuperäisenä äidinkielenään, ja mitä kieltä puhuu kotonaan (eli jos muuta kuin englantia). Jälleen kerran havahtui huomaamaan, miten homogeenistä sakkia enemmistö suomalaisista on, kun jokaiseen kohtaan tuli vain yksi vastaus, suomalainen tai suomea. Ja muistui taas mieleen myös ihmetellä, miten viisimiljoonaisesta kansasta löytyykin aina muitakin lähteneitä, mille tahansa maailmankolkalle matkustaakaan.

Täällä PR- eli permanent residency (pysyvä oleskelulupa) - viisumihakemuksessa voi saada lisäpisteitä siitä, että on todistetusti kielenkääntäjätasoinen Australian community language - eli vähemmistökielen osaaja; suomenkieli on joukossa yhtenä. Täälläkin olemme ehtineet jo tutustua useampiin suomalaisiin. Kun liikennevirastolla joskus mainitsin, että on yhteisiä viikonloppusuunnitelmia toisten suomalaisten kanssa, aussityökaveri tokaisi ällistyneenä: pretty well connected. Niinpä!

Palmujen katveessa talven vietossa. Viihdyn!

16. Mitä on sateenkaaren päässä

Tuli huomattua, että taloomme East Victoria Parkissa tiivistyvät kiinnostavalla tavalla tyypilliset (?) ulkomaalaisten, ainakin länsimaalaisten kokemukset Australiasta. Ranskalaiset kämppiksemme ovat kiertäneet maata kokemuksia keräten, takana on jo lähes vuosi työn, matkustelun ja työn vuorottelua. Australian itäpuoli on koluttu ja nyt välietappina Perth muutaman kuukauden työnteon verran, jotta saavat rahaa säästöön vielä Aasian turneeta sekä lopulta kotimatkaa varten. Australia-tyypillisyyksien lisäksi talossamme asuu stereotypioita, sillä ranskalaiset laittavat aina viiden tähden illallisia, juovat usein viiniä ja pukeutuvat myös kotioloissa aina kauniisti. Me suomalaiset kääriydymme paksuihin huppareihin ja huopiin leukaa myöten kestääksemme +16 kieppeillä pyörivän sisälämpötilan - huom., öisin ja aamuisin kylmempää.

Tsekit ovat olleet maassa kaksi vuotta eivätkä ole oikein tyytyväisiä työnäkymiinsä. Heidän on ollut vaikea löytää haluamiaan töitä puutteellisen ja aksentillisen englannin takia. Nyt he ovat kahden vaiheilla, lähteäkö takaisin vai jäädäkö yhä yrittämään. Meidän työnhakumme seuraaminen on ilmeisesti valamassa heihin hieman uutta uskoa, sillä totesivat tänään, että ehkä - vastoin kaikkia heidän mielikuviaan - tässä maassa voi sittenkin olla mahdollista myös ulkomaalaisen työllistyä. Tsekkien ajattelua tuntuu leimaavan slaavilainen melankolisuus - tai vaihtoehtoisesti kovan koulun käyneiden, yritteliäiden ihmisten oikeutettu pettymys. Tänne, kuten muuallekin, on vaikeaa kotiutua ilman kunnon työtä ja sen mukanaan tuomaa sosiaalista verkostoa ja turvaa. 

Entä me? Ehkä meitä kuvaisi parhaiten suomalainen tehokkuus, jolla olemme paneutuneet arjen ongelmien ratkomiseen. Tavoitteemme on juurtua tänne ja sehän tehdään vaikka hampaat irvessä, läpi harmaan kiven. Suorittajakansaa... ironista, että juuri sen saman suorittamisen ilmapiirin alta lähdimme etsimään muunlaista elämäntapaa!

10. Aavan meren tuolla puolen

On se ihmeellistä, miten pienistä asioista onnellisuus on kiinni. Paperilla elintasomme romahti, kun muutimme. Asumme nyt kimppakämpässä oman asunnon sijasta, ja tänne tullessamme meillä ei ollut matkassa edes omia pyyhkeitä (lentoyhtiöiden painoraja ylittyi täpärästi...). Lähtiessämme myimme puolet omaisuudestamme (eli muutamia huonekaluja ja vaatekaappien sisällön), ja loput kärrättiin sukulaisten nurkkiin säilöön (kiitos teille sukulaiset!). Nykyisessä kodissamme ei ole ilmastointia saati lämmitystä (onneksi on harjoiteltu kylmässä nukkumista Kanadassa), imuri on niin raato ettei sen teho riitä häivyttämään yhtä riisinjyvää keittiön laattalattialta (makuuhuoneiden kokolattiamatot tuskin ovat "syväpuhtaita"). Silti fiilikset ovat mitä parhaimmat!

Ristiriitaisella tavalla elämä sekä pienenee että suurenee uuteen maahan muuttaessa. Tavallisista arjen askareista tulee pulmapähkinöitä, kun pitää ensin suunnistaa oikein oudossa ympäristössä ja sen jälkeen valita oikein värikkäiden pakettien joukosta, jotta saa jotain syömäkelpoista mukaan marketista ensipäivinä. Asiaa tietysti helpottaa, että kieli sekä kirjainmerkit ovat tuttuja. Kiinassa tai Venäjällä haaste kohoaa potenssiin kuusi. Henkilökohtaisen Amazing Racemme tehtävät ovat olleet a) hanki asunto, jotta pääset pois 24/7-partyparty-hostellista; b) hanki töitä (toisen meistä osalta checked and done); c) hanki parempi asunto (odottaa toteuttamistaan). Ja tietysti kohtana aa) ruoki itsesi säännöllisesti. Ruokailukin on yllättävä haaste, kun hostellissa ei voi kokkailla monipuolisesti, ja ensimmäisessä omassa asunnossa ei luonnollisesti ole valmiina mitään ruokatarpeita. Kummasti oli ehtinyt unohtua, että esim. mausteet ja ruokaöljy eivät teleporttaudu ruokakomeroon odottamaan ruuanlaittoa, koska niitä varastoja tarvitsi täydentää kotona niin harvoin.

Toisaalta elämä suurenee uudessa maassa avaruudellisiin mittoihin, kun teoriassa kaikki mahdollisuudet ovat auki, eikä entinen määrää uutta suuntaa. Ulkomailla pariin otteeseen aiemmin (lyhyesti) asuneena muistan hyvin, että muuttoon ja väistämättömään, jonkinasteiseen kulttuurishokkiin liittyy aaltoileva tunneskaala. Toisina päivinä olo on euforinen, suorastaan king of the world, toisina päivinä taas hetkellisesti halvaantuu kaiken uuden ja epävarman painosta. Siksipä kannattaa nauttia hyvistä hetkistä ja onnistumisista täysillä. Muistin syövereistä virittyi tänään soimaan laulu lapsuuden suosikkisarjasta Maailman ympäri 80 päivässä: 
Pääsimme vihdoinkin - Amerikkaan (Australiaan :) - Tuhansien toiveiden Australiaan - Täällä päivä paistaa - Unelmamme toteutuu - Mahdollisuus uusi aukeeaaaa!

7. Suomesta, päivää

Katsoimme tänään luontodokumenttia Grönlannista ja tsekkikämppiksiä kiinnosti, onko Suomessa samanlaista. Onko meillä yhtä paljon lunta, entä onko talvisin yhtä pimeää? Selitimme, että meidän leveyksillä ei ihan kaamosta ole, mutta melko pimeää silti. Ja lunta piisaa. Myös revontulia voi nähdä pakkasella, tähtikirkkaina öinä. Ja että kesä on ihana, mutta itikoiden riivaama. Ja että meillä ei ole jääkarhuja, mutta pienempiä ruskeakarhuja kyllä, vaikka ne ovatkin niin arkoja, ettei niitä koskaan näe luonnossa, vaikka marjastaisi vuosikymmeniä. "Olen aina ajatellut, että pohjoinen on upea paikka nähdä, mutta ei se ole elämistä varten", paljastui lopulta heidän käsityksekseen.

Suomalaisten outouksia on tunnetusti sauna, jota usein ulkomaalaiset ihmettelevät. Miksi kaikkiin juhlatilaisuuksiin pitää yhdistää vimmattua hikoilua ja peseytymistä, ja joskus vieläpä oksakimpun kera? Ei ihme, että usein ulkomailla saunoissa (jos sellaisen sattuu kylpylästä tai uimahallista bongaamaan) on varoituskylttejä. Käytät saunaa omalla vastuulla, älä ole yli varttia pidempään kerralla, muista nesteyttää kunnolla ennen ja jälkeen saunomisen. Uutisissa oli eilen, että joku täkäläinen self-help-guru joutuu syytteeseen pidettyään puhdistautumisrituaalin kymmenille. Kaksi tuntia yhtäjaksoisesti kestäneen saunotusrituaalin päätteeksi sairaalaan päätyi kaksikymmentä uupunutta, ja kolme menehtyi. Rituaalin aluksi oli kuulemma kerrottu, että puhdistautumista ei saa keskeyttää, vaikka tuntuisi miten hirveältä. Karmiva tapaus... Jotkut asiat on onni oppia jo lapsena, kuten oikein saunomisen taito.

5. Mutta miten tutustua oikeaan aussiin?

Verkostoituminen eli täkäläisittäin networking on olennaista kotiutumisen ja työmahdollisuuksienkin parantamiseksi, sehän on selvää. Aussikontakteja meillä ei vielä liiemmin ole, sillä päädyimme näin aluksi asumaan jaettuun omakotitaloon tsekkipariskunnan sekä ranskalaispariskunnan kanssa.

Täällä on tavallista jakaa omakotitalo kämppisten kanssa, sillä kerrostaloasuntoja ei ole yhtä runsaasti kuin suomalaiskaupungeissa, ja asumistapana omakotitalo on vielä huikeasti suositumpi kuin Suomessa.

Jälleen kerran huomaa, että suomalaisena (ainakin allekirjoittanut) tulee jostain syystä hyvin toimeen muiden itäeurooppalaisten kanssa. Vaikka Suomi ei itäblokkia ollutkaan, lapsuuden kokemukset ja muistot ovat kuitenkin erehdyttävästi samanlaisia mm. tsekkien kanssa. Samoja idän lastenohjelmia ja lastenkirjoja katselleena yhteistä puhuttavaa löytyy (ihana Krtek eli Myyrä!). Ja itsekin muistan elävästi ajan, kun kaupoissa ei ollut tarjolla juuri muita hedelmiä kuin omenoita, appelsiineja ja ehkä banaaneja. Tosin se varmaan johtui kauppojen pienuudesta...

Tsekkikämppiksemme kertoi, kuinka oli kokenut elämänsä shokin, kun itäblokin rajat aukesivat ja perhe lähti ensimmäistä kertaa länteen. Wien jouluvaloissa ja -koristeissa, runsauden, yltäkylläisyyden ja tyylikkyyden mekkana oli jotain, joka jätti lähtemättömät jäljet - voiko tällainenkin maailma olla olemassa. Ihmeellistä, miten lähihistorian tapahtumat muuttuvat eläviksi toisen kertomina, vaikka historiaa olisi kirjoista päntännytkin.

Muita suomalaisia on myös löytynyt täkäläiskontakteiksi, mikä on loistojuttu. Jospa australialaistenkin kanssa vielä päästään lähempään tuttavuuteen.