Eräs arkipäivä Australiassa

Hyvää uutta vuotta, vaikka vuosi onkin jo "pitkällä". Kirjoittelin joululomalla jouluaiheista postausta, mutta nyt se tuntuu auttamattomasti myöhästyneeltä, joten jatketaanpa suoraan ihan muuhun. Kuluneen viikon torstai oli poikkeuksellisen takkuinen päivä. Näin jälkikäteen pohtien päivään tiivistyy kiinnostavaa vertailua (taas/edelleen), miten arki rullaa tahi pätkii Australiassa vrt Suomessa. Eikun tarinoimaan.

Aloitimme aamun puuhat muksun kanssa klo 7:30. E lähtee töihin jo seitsemän aikaan, sillä hänellä on pitkä ajomatka työpaikalle, ruuhkista riippuen 30-45 minuuttia. Itse yleensä herään puoli seitsemältä, jotta ehdin rauhassa havahtua, juoda aamuteen ja laittaa lapselle kouluun eväät valmiiksi. Meillä on tämä suuri muutos aivan edessä, eli nelivuotias aloittaa peruskoulun, tarkalleen sanoen esikoulun, ensi viikolla. Itse en ollenkaan allekirjoita aikaista aloitusikää, mutta minkäs teet. Lapsen täyttäessä 5v saman kalenterivuoden heinäkuuhun mennessä on kouluun lähdettävä. Hän on ollut jo koko tammikuun koulun kesälomakerhossa (vacation care): vien hänet aamulla 8.30 ja E noutaa illalla klo 17.30. Pitkiä päiviä, mutta onneksi lapsi viihtyy hyvin. 

Lomakerhoon on pitänyt pakata lounaslaatikko mukaan kuten kouluunkin, eli tämä käytäntö tulee sekä äidille että lapselle tutuksi ennen varsinaisen koulun alkua. Nimenomaan äidille, koska meillä kuten useimmilla muillakin äiti hoitaa evästyksen. Meillä käytännön syistä siksi, että isällä on suurempi kiire kellokorttitoimistoon kuin minulla joustavaan etätyöhöni, ja haluan laittaa tuoreet eväät aamulla laukkuun, en illalla jääkaappiin. Monissa muissa perheissä syy on sama, mutta on myös rutkasti niitä kotitalouksia, joissa ei edes neuvotella, koska Länsi-Australia laahaa ainakin pohjoismaita jäljessä sukupuoliroolien vanhanaikaisuudessa ja tottakai äiti hoitaa lapsiin liittyvät asiat, huoh. 

Yhtäkkiä lapsi sanoi, että jalkoja kutittaa kovasti. Hän raapi nilkkoja ja sääriä ja toiseen nilkkaan pullahti paukama. Ajattelin, että kyseessä on ärhäkkä itikanpisto ja laitoin pattiin aloe veraa liennytykseksi. Pian paukama kuitenkin paisui entisestään, n. euron kolikon kokoiseksi, jolloin ajattelin kyseessä olevan hämähäkinpurema. Niitä ei voi täällä täysin välttää. Pääasia on koittaa eliminoida myrkkyhämähäkit omasta pihapiiristä, mutta myrkyttömämpiä kömpii kuitenkin sisään vaikka mistä tuuletuskanavista. Ajattelin, että tarkkailen tilannetta; jo parin minuutin sisällä lapsen oikea jalka oli nilkasta nivusiin paukamien peittämä. Juuri viime viikolla hyvä ystävämme joutui kiidättämään koiranpentunsa eläinsairaalaan mehiläisenpiston aiheuttaman anafylaktisen shokin vuoksi, ja koiraparka selvisi pelkästään adrenaliinipiikin ansiosta. Tämän muistaen aloin hieman säikähtää, pakkasin lapsen autoon ja kaahasin vartin lähimpään urgent care centreen eli yleislääkärin päivystykseen. 

Urgent care, "pikalääkäri", on täällä uusi konsepti. Australiassa ei tunneta terveyskeskuksia, vaan terveysasioissa mennään joko yksityislääkärille, tai julkiseen (tai yksityiseen) sairaalaan. Yksityislääkärille varataan aina aika, tosin jotkut suostuvat ottamaan myös walk-in eli paikalla jonottavia asiakkaita. Sairaalan päivystys on, kuten Suomessakin, hätätapauksia varten ja jonotusajat voivat venyä puoleen vuorokauteen. Urgent caren on tarkoitus paikata väliin jäävää aukkoa, eli kun tarvitaan pikaista hoitoa, muttei kuitenkaan hengenhätään. Sen pitäisi myös olla bulk billed eli paikallisen Kela-systeemin Medicaren korvaama. 

Saavuimme pikalääkäriin ja ensimmäiseksi tietysti jonottamaan. Jonotettuani tovin huomasin, että minun jononi johti luukulle, jossa lukee check in, kun taas toisella puolen odotusaulaa oli urgent care-luukku. Jonotin siis väärään paikkaan. Vaihdoin nopeasti jonoa ja pääsinkin virkailijan puheille. Hän sanoi, että pikalääkäriin pääsisi aikaisintaan kymmeneltä (kello oli kahdeksan), mutta voisin varata normisti ajan lääkärille sieltä check in-luukulta puolen tunnin päähän. Virkailijaa ei kiinnostanut ollenkaan, että lapsellani on ehkä vakava allerginen reaktio -- tosin tässä kohti lapsi ei näyttänyt lainkaan hätätapaukselta vaan pelasi kännykällä... Pienen säädön jälkeen pääsin toisen virkailijan puheille, joka varasi ajan täytettyämme uuden potilaan lomakkeen. Tämä lääkäri ei tietenkään ollut bulk billing vaan jouduimme maksamaan omavastuuosuuden, joka tällä hetkellä on n. $40 eli 24€. Ei kynnyskysymys. 

Lääkäriin päästyämme lapsen oireet olivat kokonaan hävinneet, koska tajusin jo kotona antaa hänelle antihistamiinia. Lääkäri selitti, että nokkosrokkoa nyt vaan menee ja tulee eikä se ole syy paniikkiin. Lapsella ei ole (tiedossa olevia) vakavia allergioita eikä nokkosrokon syytä voi tietää, eli ehkä puri jokin, ehkä ei. Jahas. Ajoimme takaisin kotiin, pakkasin ne eväät loppuun ja suuntasimme lomakerhoon, jonne lapsen tiputin, selittäen hoitajalle aamun selkkauksesta. Hoitaja ei asiasta hätkähtänyt eikä onneksi kieltänyt kerhoon tuloa allergiareaktion vuoksi. 

Palasin kotiin ja ajattelin, että ennen työpäivän aloittamista käyn hoitamassa lapsen passin kuntoon. Naperolla on ollut passi kolmikuukautisesta asti, mutta se on voimassa viisi vuotta ja tulee umpeutumaan juuri pahimmoillaan seuraavan Suomen-matkamme aikana. Kun viimeksi anoin itselleni Suomen-käynnillä passin, sen saanti oli erinomaisen helppoa. Täytetään lomake poliisin nettisivulla ja varataan aika noutoa varten, voila. Täällä askeleet lapsen passin uusimiseen ovat:

- tulosta Postin nettisivulta paperinen lomake

- täytä lomake

- otata passikuvat Postissa

- etsi "virallinen tunnistaja" eli kuka tahansa Australian aikuinen kansalainen, joka on tuntenut lapsen joko syntymästä tai ainakin vuoden, muttei ole sukulainen. 

- pyydä virallista tunnistajaa allekirjoittamaan lapsen kuvat sanoin "tämä kuva on todellinen kuva N:stä, päiväys, allekirjoitus"

- pyydä virallista tunnistajaa todistamaan myös oma ja toisen vanhemman allekirjoitus lomakkeessa. Toisin sanoen lomakkeen saa allekirjoittaa vain tämän tunnistajan nähden. 

- vie lomake Postiin kuvien kera ja jätä passihakemus. 

Paitsi että. En lukenut lomaketta riittävän tarkasti, sillä saavuin postiin ilman olennaista dokumenttia. Virkailija kysyi, missä on lapsen syntymätodistus. Ällistyin, koska lapsella on jo Australian passi (joka oli minulla mukana oman passini lisäksi), eli hän on todistettavasti Australian kansalainen. Ei riitä, pitää olla myös syntymätodistus. Ajoin kolme kilometriä takaisin kotiin, pengoin tärkeät paperit, löysin syntymätodistuksen sekä kopion sen toisesta versiosta ja ajoin takaisin. Postin jonossa tajusin, että passini unohtui autoon. Hain sen ja palasin tuhannen pitkään jonoon kolmatta kertaa. 

Seuraava virkailija sanoi, että minulla on väärä versio syntymätodistuksesta, ei kelpaa. Taas ällistyin, sillä meillä tosiaan on kaksi versiota, koristeellinen ja virallinen, mutta niissä on täysin samat tiedot. Sillä koristeellisella ei toisin sanoen tee mitään. Tässä vaiheessa lähdin itku kurkussa uudestaan kotiin, koska en ole koskaan saanut hoidettua mitään virastoasiaa postissa sujuvasti ja taas kerran tämä "ennustus" toteutui. Esim kerran posti ei hyväksynyt allekirjoitustani, koska millin verran mustetta oli mennyt laatikon ulkopuolelle.

Kotona etsin virallista versiota apinan raivolla ja eihän sitä meinannut mistään löytyä. Lopulta E:n dokumenttien joukosta löytyi oikea paperi ja suuntasin jälleen lähiöostarille postiin. (Tässä vaiheessa olin ajanut esikaupunkeja ympäri yhteensä yli tunnin kun ottaa huomioon sen lääkärireissunkin). Jonotin. Pääsin vuoroon. Taas eri virkailija -- joka sanoi, että nämä passikuvat (samassa toimipaikassa otetut) eivät kelpaa, koska niistä on reunat taittuneet. Olisin voinut räjäyttää koko helkutin postin. Aloin inttää vastaan (kohteliaalla äänellä kuitenkin), että eihän se reunojen lievä taittuminen kuljetuksessa haittaa, koska taite on valkoisella reunaosalla, ei itse kuvassa. Täti syynäsi kuvia tarkkaan joka kulmasta ja eri valoissa, kunnes lopulta suostui hyväksymään kahdeksasta kuvasta kaksi. Tässä vaiheessa oli olo, että minut on teleportattu Neuvostoliittoon, Asterixin ja Obelixin byrokratialinnaan tai peräti Kafkan romaaniin. Hän kävi läpi koko lomakkeen kuin hidastetussa filmissä, ja lopulta tuskanhien noustua otsalleni leimasi paperin ja otti maksun. $175 eli 105€ viiden vuoden passista. Suomessa näköjään passin hinta on sähköisesti haettuna 44€. 

Työpäivästäni oli jo koko aamu kulunut kaikkeen turhaan säätöön ja iltapäivästä olisi kahden tunnin zoom-kokous, joten päätin tuhlata loputkin hyötyajat ja käydä ruokakaupassa. Käyn lähes pelkästään Aldissa, joka on Lidlin kaltainen säästöruokakauppa. Länsi-Australiassa 70% ruokakauppabisneksestä on keskittynyt kahdelle ketjulle, Coles ja Woolworths, ja loppu on jaettu mukana roikkuvien pienempien ketjujen Aldi ja IGA kesken (kuin Sale), joitain prosentteja myynnistä menee paikallishaastaja Spudshedille sekä muutamille yksityisille ruokatoreille (yleensä aasialaisia). Aldissa käy vain yksi kymmenestä täällä, koska monille sen tuotemerkit tuntuvat vierailta ja valikoima liian pieneltä. Aldeissa on tyypillisesti 1600:n tuotteen valikoima, kun isommissa marketeissa liikutaan kymmenessä tuhannessa. Mielestäni Aldien kompakti koko ja valikoiman suhteellinen pienuus ovat pelkästään etu, koska en halua haahuilla hehtaarimarketissa puolta päivää, kun yritän saada viikko-ostokset tehtyä. Aldissa menee yleensä puoli tuntia, nappaan lähes samat ainekset, ja heräteostosten vaara on pieni, koska tutkittavaa ei ole niin paljoa. Kauppalaskumme on tilastollisesti noin viidenneksen pienempi kuin muiden samankokoisten talouksien tämän taktiikan ansiosta.

Minua yleisesti ottaen ahdistaa Länsi-Australiassa tyypillinen tuhlaileva elämäntapa ja kulutuskulttuuri. Australiassa talot ovat maailman suurimpia USA:n rinnalla, osavaltiossamme on viidesosa kaikista Australian teistä vaikka WA:n väkiluku on alle kymmenys koko maan väestöstä, ja asenne täällä on aika huithapeli kierrätyksen ja kestävän kehityksen suhteen (toisin sanoen näitä ei oikeasti tunneta, vaikka jotain kierrätysyritystä jokainen kunta yrittääkin järjestää). Länsi-Australiassa ei esimerkiksi ole yhtään isompaa kierrätyslaitosta, vaan täältä lähetetään lähes kaikki kierrätykseen kelpaava (jos se siis saadaan talteen ylipäätään eikä mene suoraan kaatopaikalle) joko itärannikolle tai suoraan ulkomaille (yleensä kehittyviin/kehitysmaihin). 

Minulle Aldin kompaktius tuo jonkinlaista lohdun tunnetta, että ihan kaikki tässä kolkassa ei perustu suuruuden, mässäilyn ja ylikulutuksen logiikalle. Aldit käyttävät pelkästään uusiutuvaa sähköä (osa tuotettu omilla aurinkopaneeleilla) ja hävikin määrä on minimoitu, koska koko kaupan kannattavuus perustuu äärimmäisiin säästötoimiin eli omien merkkien myyntiin, hyllytyksen nopeuttamiseen (tavarat nostellaan sinne laatikoissaan, ei irrallisina) ja henkilökunnan vähyyteen. Aldissa pitää - gulp ja kauhistus - itse viedä oma ostoskärry paikalleen saadakseen pantin takaisin, kun muissa kaupoissa kärryt vain jätetään minne sattuu, yleensä keskelle parkkipaikkaa, tietä, tienpiennarta tai puskaa. Sieltä saa sitten "kärrypoika" niitä etsiä ja keräillä, päivästä toiseen. 

Päivä jatkui zoomiin ja siitä pulkkaan, töiden osalta siis. Illaksi ajoimme anopin luo syömään ja siellä onneksi murheet unohtuivat. E:n äiti on taas perinteiseen tapaan käymässä Perthissä, Ranskan talvella/Australian kesällä, ja heti ensi töikseen kokkasi ison padallisen Thai-curryä. Maistui ja mieli keveni. 

Satsi herkkuja. Ostin nämä eräältä australiansuomalaiselta, ja vien arpajaispalkinnoiksi Suomi-kirkon laskiaislounaalle. 

Etätyöpiste. Hommasin jäsenyyden coworking-tilaan ja siellä saakin ihmeesti enemmän aikaan, kuin lähimmässä (meluisassa) kunnankirjastossa. 

Täysikuu anopin Airbnbn:n parvekkeelta. Ei kylläkään kuvassa näytä yhtään samalta kuin silmin. 

Pullaa. Leivoimme nelivuotiaan kanssa. Raesokeria ei ollut (sitä ei edes myydä kaikissa kaupoissa), joten pilkoin päälle rusinoita. 

Suorat sanat

Edellisessä postauksessani kirjoitin, että mielestäni ristiriitaisesti Australialla on maine hyvin rentona, letkeänä ja aurinkoisena paikkana, vaikka täällä toisaalta ollaan hyvinkin tiukkoja turvallisuuden ja sääntöjen suhteen. Palautteeksi sain enimmäkseen yllättynyttä hämmästelyä, mutta myös kommentteja, että tottakai letkeys rakentuu juurikin sen tiukkuuden päälle - vain maissa, joissa on oikeasti turvallista, voidaan ottaa rennosti. Eli eihän tuossa mitään ristiriitaa.

Ilmeisesti en onnistunut kunnolla ilmaisemaan ajatuksiani, joten selvennän hitusen. Esimerkiksi Suomessa ja Saksassa on runsaasti erilaisia sääntöjä ja turvallisuusraameja, silti niillä ei ole letkeänrennon kulttuurin mainetta. Toisaalta maissa, joissa on paljon yhteiskunnallisia ongelmia ja ihan arkielämä riskientäyteistä, voi olla hyvinkin leppoisa kulttuuri - tällaisina ainakin moni Etelä-Amerikan ja Afrikan maa tunnetaan. Eli kyllä meikäläisen silmään aika selkeänä hyppää tämä letkis silti tiukkis-ristiriita Australian kohdalla.

Tämä vain alustuksena, josta vaellellaan toiseen alustukseen ennen varsinaista aihetta. Blogini on omasta ja ehkä lukijoidenkin mielestä muuttunut paljon kriittisemmäksi Australiaa kohtaan vuoden 2021 mittaan ja linja arvatenkin jatkuu myös 2022. Tämä osin johtuu omista kokemuksistamme - suomut ja ruusun terälehdet karisivat luomiltani, kun kohtasimme Australian uber-tiukan koronapiikkilankalinjan omakohtaisesti -, toisaalta olen näin vuosikymmenen jälkeen paljon syvemmin sisällä maassa kaikin puolin, myös kulttuurissa, historiassa ja näiden kipupisteissä. Joita Australialla kolonialistivaltiona ikävä kyllä riittää. 

No taasko tästä seuraa valitusta ja urputusta, kannattaako lopettaa lukeminen heti? En valita enkä urputa huvikseni, vaan kirjoittaminen on minulle tapa jäsentää ja sietää vaikeitakin asioita. Ja tämä mielestäni on erityisen suomalainen piirre: ulkosuomalaiset ovat kirjoittaneet muistelmia ja mietteitä jo parisensataa vuotta ja suomalaisten kaikkein yleisin luova harrastus jonkun kyselytutkimuksen mukaan on juurikin pöytälaatikkokirjoittaminen, jonka avulla voi käsitellä aivan kaikkea.

Viimein nyt siihen varsinaiseen aiheeseen. 

Australia valtiona, ja aussit henkilöinä, eivät (mielestäni) suomalaiseen verrattuna oikein kestä vaikeista asioista puhumista niiden oikeilla nimillä, vaan keskustelu ohjataan johonkin ihan muuhun - joko kepeään tai tyhjänpäiväisiin skandaaleihin, kunhan ei vain tarvitse oikeasti puida mitään vaikeaa. 

Esimerkkejä:

Länsi-Australiassa ei ole kuulemma tapana ottaa valokuvia hautajaisissa. Hautajaiset ylipäätään ovat aika erilainen tapahtuma kuin Suomessa. Kun Suomessa varataan seurakuntatalo koko lauantai-iltapäiväksi, syödään karjalanpaistia ja keitinperunoita, juodaan täytekakkukahvit, kahvitetaan pappi, itketään, lauletaan virsiä ja lopuksi ehkä aivan pienesti jo nauretaan vainajaa muistellessa, täällä Wessilässä hautajaiset ovat arkipäivänä ja niissä piipahdetaan keskellä työpäivää(!). Hautajaisista ei puhuta jälkeenpäin eikä niitä näköjään myöskään aktiivisesti muistella ainakaan valokuvien muodossa. 

Hautausmaita ei samassa mielessä ole kuin Suomessa. Tottakai täälläkin vainajat haudataan heille varatulle alueelle, mutta hautausmailla ei käydä massamitassa vainajia muistelemassa eikä siellä todellakaan käydä ns. huvikseen, toisin kuin Suomessa, jossa hautausmaat usein toimivat myös rauhallisina hiljentymispuistoina. Wessilän hautausmaat ovat usein ankeita paahteisia hiekkakenttiä ison autotien varrella. Edes Perthin vanhin historiallinen hautausmaa ei ole yleisölle auki kuin pyynnöstä ja se on kaikkiaan heinittynyt, ränsistynyt pelto, pioneerihistorian muistomerkin sijasta.

Vainajan muistoa kunnioittamaan perheet saattavat kuitenkin pystyttää pienen muistomerkin esimerkiksi onnettomuuspaikalle, jos kuolinsyy oli autokolari; tai tilata kunnalta puistonpenkin muistolaatoin jollekin kauniille, vainajalle tärkeälle paikalle. 

En ole koskaan, yhtään kertaa koko vuosikymmenen aikana, jutellut syvällisesti yhdenkään aussin kanssa mistään vaikeasta, surullisesta tai konfliktiherkästä aiheesta. Toki iso osa hyvistä ystävistäni täällä on mamuja (useimmiten australiansuomalaisia), mutta kuitenkin muutama oikeasti läheinen kaveri paikallisistakin on. Tiedän, että heidän kaikkien elämässä on ollut vaikeita aikoja, menetyksiä, kamppailua, traumoja, mutta ne on kaikki mainittu ohimennen ja niistä on keskusteluissa seilattu äkkiä eteenpäin. Ei aleta purkamaan, vellomaan, käymään läpi. Mutta toisaalta, miten ystävyys syventyy, jos tällaisia elämän tummia pohjavirtoja ei noteeraa tai jaa?

Sen sijaan uusia suomalaisia täällä tavatessani opin heistä yleensä jo ensimmäisellä, viimeistään kolmannella kerralla, jotain melko pysäyttävää - suomalaiset mielellään avautuvat vaikeistakin asioista ja esimerkiksi kuolemaan liittyvät keskustelut (mm. pitäisikö tehdä testamentti, tai vanhemmat alkavat ikääntyä ja heidän kuolemansa pelottaa) eivät ole ollenkaan harvinaisia. Välillä tässä uhkaa käydä itselleni käänteinen kulttuurishokki, sillä usein yllätyn hetkellisesti siitä, miten avoimesti ja mitä suomalaiset jakavat aika vieraidenkin kanssa. Ymmärtääkseni suomalaiset ottavat tämän avoimuuden aitoutena ja rehellisyytenä, ja sitä arvostetaan - näin itsekin teen, kulttuurishokkihämmennyksestä taas toivuttuani.

Australialla olisi kuitenkin kansakuntana TODELLA paljon vaikeita teemoja puitavana ja näin Australia-päivän alla (26.1.), eräs vakio-ongelma nostaa päätään: aboriginaalien ylisukupolvinen, historiallinen sorto, ja tästä seurannut trauma ja sitkeät yhteiskunnalliset ongelmat. 

Aloitan pienellä arkipäivän esimerkillä. Kävimme kaveriperheen (ausseja) kanssa Rottnest Islandilla, joka on perthiläisten suosituin lomasaari puolen tunnin lauttamatkan päässä Intian Valtamerellä. Nykyään aurinkoinen perheparatiisi on kuitenkin historian haamujen hautausmaa, sillä se toimi aboriginaalien vankilana, sittemmin pakkotyösiirtolana vain 90 vuotta sitten. Kävimme pyynnöstäni saaren museossa, jossa aussiperhe ei ollut käynyt vielä koskaan, lomailtuaan Rottolla vuosittain. He lähtivät pois ennen minua, ulos aurinkoon, koska näyttely keskitysleirimäisyydessään oli "liian masentava". Niinkuin olikin.

Olen yrittänyt jo monta päivää katsoa dokumenttia nimeltään Incarceration Nation (SBS:llä), mutta en ole päässyt puoltaväliä pidemmälle. Dokumentti kertoo siitä epäsuhdasta, että Australiassa aboriginaaleja, mukaanlukien lapsia (rikosoikeudellisen vastuun ikäraja on täällä 10v), tuomitaan vankiloihin suhteessa paljon enemmän kuin valkoisia tai muita etnisyyksiä. Dokumentissa on runsaasti valvontakamerakuvaa siitä, miten vartijat kohtelevat vankeja. Näihin kuviin yritykseni katsoa aina tyssää. En. Pysty. 

Kun kymmenvuotias orvoksi jäänyt poika heitetään niskasta pitäen patjalle, riisutaan väkisin alasti kolmen karhunkokoisen vartijan toimin ja jätetään yksin itkemään paniikissa sairaalakaapu vieressään - vastauksena itsemurhauhkailuihin - tätä ei pysty yksikään äiti katsomaan sydämen särkymättä. Korjaus: yksikään normaali, järkevä, tunteva ihminen. Ja tämä kohtaus ei edes ole pahin - lähimainkaan - dokumentissa.

Meillä töissä aboriginaalien voimauttaminen (paremman sanan puutteessa) on parin viime vuoden aikana lähtenyt uudelle kierrokselle sillä, että henkilökuntaa koulutetaan paljon aiempaa ponnekkaammin. Meitä kehotetaan myös osallistumaan aboriginaaleille tärkeisiin tapahtumiin kuten muistomarsseihin. Mikä minulle, ulkopuoliselle (siis ei Australiassa syntyneelle) pistää silmään on, kuinka varovaisesti koulutuksen täytyy tapahtua. Etnisyyksien välinen jännite on yllättävän vahva mielestäni: aboriginaalit suhtautuvat anglo-ausseihin eli valkoisiin vähintäänkin kyräillen ja sama kääntäen toisinpäin. Joskus kyräily leimahtaa täyteen vihaan.

Kaikki koulutuksemme alkavat maan tunnustamisella (acknowledgement of country), jossa järjestäjä osoittaa kiitoksen alueen perinteiselle haltijaheimolle. Tämä sinällään on normitapa ja osa kaikkia virallisia puheita. Mutta seuraavat kouluttajan sanat ovat: no blame no shame. Eli: ei syyttelyä, ei häpeää. Aboriginaalikouluttajat tietävät, että valkoiset eivät kuuntele heitä, elleivät ensin saa "vapautusta" esi-isiensä (tai omista) synneistä - kaikesta siitä ylenkatsonnasta, syrjinnästä, rakenteellisesta tai suorasta väkivallasta, jota aboriginaaleja kohtaan on osoitettu nyt kaksi vuosisataa. 

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, miten - vankilasaarimenneisyytensä takia? - Australian kulttuuriin kuuluu (minun nähdäkseni) tietynlainen manipulaation ja väärinkäytösten pelko. Kukaan ei halua olla vedätetty ja kaikki hivenen ennakoivat ja torjuvat mahdollista vedätystä jo ennakkoon. Ehkä tästä syystä moni ei halua/uskalla liikaa avautua, ettei vain joudu jotenkin hyväksikäytetyksi tai petetyksi. Olenpa peräti sellaisiakin mielipiteitä kuullut, että suomalaiset ovat hieman yksinkertaisia paljastaessaan niin paljon, heti, avoimesti. Naiivia sinisilmäisyyttä, ehkä, mutta sehän riippuu näkökulmasta.

Huijausrikoksia täällä ikävä kyllä paljon tapahtuukin, eli ei ihan tuulesta temmattu fobia. Mutta. 

Olen aiemminkin jo monta kertaa mutissut ja murissut siitä, miten virallinen* pikkulastenkasvatuslinja Perthissä on, että luulot pois jo vauvana, oppii tavoille, kuriin, rutiiniin, ja sitten on kaikkien elämä helpompaa. Tämä ilmenee CIO-menetelmän (cry it out) suosimisena ja pikkuvauvan päivän aikatauluttamisena (neuvolan virallisten ohjeiden mukaan vauva ruokitaan heti herättyään, sitten leikitään hieman, sitten nukutetaan, ei missään nimessä niin, että esim ensin leikitään ja sitten imetetään uneen, nounou. Kaikkein pahin synti on perhepeti, joka täkäläisen linjauksen mukaan on vaarallinen). Jos lapsi ei näihin luonnostaan taivu niin sitten hänet pitää siihen koulia, ja kaikki vastustelu ja itkeminen ovat vain tottumattomuutta ja manipulointia. 

*Huom: ei tarkoita, että läheskään kaikki vanhemmat tai edes kaikki viranomaiset tätä kannattavat, mutta tulee esiin mm. terveydenhuollon esitteissä, joskus päiväkodin työntekijöiden käytöksessä, ym.

Saattaa kuulostaa kaukaahaetulta, mutta mielestäni tämä ihmiskäsitys - muut koittavat manipuloida, sinun tehtäväsi on koittaa olla joutumatta manipuloiduksi - aiheuttaa juurikin tuota kymmenvuotiaiden lukitsemista nuorisovankiloihin (joista aikuisempana päätyy aikuisten vankiloihin, kun elämänkoulu siihen mennessä on ollut vankilasta, koulukodista ja huostasta toiseen kulkemista). Näitä lapsia ja nuoria ei nähdä sinä mitä he ovat - moniongelmaisina lapsina vailla huolenpitoa, mielenterveyspalveluja, koulutusta, oman perheen ja suvun turvaa, koska yleensä tulevat rikkinäisistä kodeista. Vaan manipuloivina lusmuina, rikollisenalkuina, joista pitää kitkeä kaikki juonet vaikka väkivalloin. Australia muuten oli viimeisiä länsimaita, jossa ruumiillinen kuritus kouluissa kiellettiin (v. 1985 julkissektorin kouluissa ja 2006 yksityiskouluissa).

Valtaväestön käsitys vaikuttaa olevan, että lakeja ja sääntöjä rikkovia tulee rangaista äkkiä, rajusti, kunnolla, jotta oppivat olemaan. Tämä yltää myös pakolaisten kohteluun (Australia pitää jo kymmenettä vuotta vangittuna ilman tuomiota noin sataa ihmistä, joista osan YK on todennut pakolaisiksi, mutta Australia ei tunnusta), ja nyt myös koronalinjaan: Länsi-Australia aikoo jatkaa lähes täydellistä matkustuskieltoaan ja rajasulkuaan muuhun maahan ja maailmaan jo kolmatta vuotta, ettei kukaan vain levitä tautia ja riko sääntöjä. Tiukka linja takaa turvan, ajatellaan.

No mitä minä tästä täällä huutelen, miksen tee asialle jotain? 

Juurikin tämä on viimeaikainen päänsärkyni. Minua painaa suunnattomasti, että kirjoittamalla ei voikaan muuttaa asioita. Kun aloitin blogin v. 2011, kuvittelin naiivisti, että näistä teksteistä seuraa jotain muutosta maailmaan. Alkuun lähinnä siis järkeilin, että postauksistani saisi infoa ja neuvoja Australiaan-muuttoon tai ulkomaille muuttoon ylipäätään. Samalla oppisi kulttuurieroista ja kulttuurishokista, valmistautumista varten. Ajattelin myös, että tekstini yleensäkin voisivat rohkaista ihmisiä tekemään erinäisiä muutoksia elämässään, kuka mitäkin etsii ja tarvitsee. Ehkä, toivottavasti, joitain näistä on pienessä mittakaavassa totetunut. Mutta en ikinä kirjoittamalla pysty muuttamaan sitä, mitä eniten haluaisin, eli jollain lailla vähentämään vääryyksiä maailmasta. Ja tämä ihan oikeasti ja julmetusti turhauttaa minua jopa siihen pisteeseen, etten välillä juuri siksi saa blogattua, koska kirjoittaminen tuntuu niin turhalta. 

Mutta mikä on vaihtoehto? 

Osallistun jo tapahtumiin, mielenosoituksiin, vetoomuksiin, kampanjoihin. Lahjoitan rahaa hyväntekeväisyyteen, kirjoitan poliitikoille, lobbaan siellä missä pystyn yhden hengen voimin. Mutta ei se riitä. Ihmiselle, jonka työ on kirjoittaminen (tutkijana), sen tajuaminen, että maailma ei muutu piirun vertaa minun näppikseni kautta, on oikeasti aika masentavaa. 

No, vaikutusmahdollisuuksien etsintä jatkuu. Ei se maailma muutu silläkään, että antaa periksi. Sisu, tuo suomalaisten oma voimaeläin, jossain sielun sisimmässä ilmeisesti yhä jaksaa tikuttaa juoksupyörässään. 

(C) SBS

Auscatraz avautumassa?

Viime viikolla tuli puolitoista vuotta odotettu uutinen, Australia alkaa avata rajojaan, juhuu! Koronan vuoksi Australiassa on ollut maailman tiukimpiin kuuluva rajasulku ja matkustuskielto maaliskuusta 2020 alkaen. Marraskuussa 2021 tilanne tulee nytkähtämään uuteen suuntaan.

Mutta mitä tämä oikeastaan tarkoittaa? Nimittäin ei ainakaan sitä, että kaikki koronarajoitukset poistuvat, tai että maan rajat vain läväytetään auki ja sisään ja ulos saa lampsia kuin vuonna 2019. Huom, perustuu omaan ymmärrykseeni uutisoinnista ja valtion tiedotteista, en mene vannomaan sataprosenttista oikeellisuutta.

1. Pääseekö Australiaan nyt käymään?

Ei.

Tarkennetaan. Australian pääministeri julisti, että maan kansalaiset ja pysyvän oleskeluluvan haltijat (PR) saavat marraskuussa alkaa liikkua rajojen yli ilman tähän saakka vaadittua poikkeuslupaa. Poikkeusluvan Australiasta poistumiseen on voinut saada anomuksesta vain pakottaviin syihin liittyen, esim. lähisukulaisen hautajaisiin, yli kolme kuukautta kestävään reissuun, tai, täysin loogisesti yhtä pakottavana syynä hautajaisten kanssa, tärkeään bisnesmatkustamiseen. Kaikki eivät silti ole lupia saaneet ja myöntäminen on ollut sekavaa, eli toisille heltiää helpommin, toisille ei kirveelläkään. 

Huom, vain niistä osavaltioista saa alkaa matkustaa sisään ja ulos, joissa rokotekattavuus saavuttaa 80% yli 16-vuotiaista. Tähän näyttävät marraskuussa pääsevän Uusi Etelä-Wales (NSW) ja Victoria, Australian väkirikkaimmat osavaltiot maan itärannikkolla, ja samalla myös ainoat, joissa korona on levinnyt aikalailla tiukoista sulkutiloista huolimatta. Toisin sanoen, ei ole enää järkeä koittaa pultata koronaa ulos kun se on jo sisällä. 

Maahan sisälle ei edelleenkään pääse muilla viisumeilla kuin PR:llä (paitsi jos on todistetusti ollut australialaisen puoliso yli vuoden, tai on aussin alaikäinen lapsi). Eli ulos yhä jäävät opiskelijat, väliaikaiset työluvat sekä turistit - vaikka olisikin Australiassa sukua eli perhesyy saapua. Väliaikaisviisumeilla olijat puolestaan saavat lähteä maasta rajoitteetta, mutta takaisin ei edelleenkään pääse. 

2. Voinko varata lentoliput Australiasta Suomeen jouluksi?

Ehkä/riippuu ja roikkuu.

Maan isoimmista kaupungeista Sydneystä ja mahdollisesti Melbournesta saattaa voida lentää ulkomaille jo jouluksi. Kuitenkin muiden osavaltioiden osalta tilanne on edelleen vähintäänkin sumuinen. Nimittäin pääministeri päättää hallituksen kanssa siitä, että maan rajat avataan, mutta kunkin osavaltion johtaja (Premier) päättää siitä, millä ehdoilla osavaltion rajat saa ylittää. Tämä luo aivan ennennäkemättömän lakipallottelusumpun, josta ei ota erkkikään selvää tässä vaiheessa. 

Täällä Perthissä Länsi-Australian (WA) Premier on jo kauan julistanut, että WA ei avaudu samaan tahtiin muiden osavaltioiden kanssa, vaikka WA allekirjoitti kansallisen exit-suunnitelman muiden osavaltioiden tapaan. Täällä sitä kuitenkin luetaan ihan eri tavoin kuin muissa osavaltioissa ja meidän Premierimme mukaan exit-suunnitelma nimenomaan antaa mahdollisuuden pitää rajat kiinni kauemmin (se ei siis nimensä mukaisesti tarkoitakaan tilanteen purkusuunnitelmaa vaan tilanteen pitkityssuunnitelmaa...) ja WA aikoo tavoitella 80-90% rokotekattavuutta yli 12-vuotiaille, ennenkuin avaamista edes pohditaan. 

Käytännössä tämä tarkoittaa 3-6kk pidempää rajasulkua meille kuin muille, koska Premier kieltäytyy lyömästä lukkoon mitään tiettyä prosenttimäärää ja voi lennosta muuttaa sitä kuten haluaa. Lisäksi WA:ssa rokotetahti laahaa, koska täkäläiset tietävät, että rajat eivät aukea vielä aikoihin eikä osavaltiossa ole lainkaan koronaa, joten mikä kiire tässä on. Hyvin moni täkäläinen pelkää rokotetta enemmän kuin koronaa, koska rokote on täällä salaliittoteorioineen, kun taas koronaa ei ole täällä, joten miksi pelätä.

Kun maan rajat avataan, Länsi-Australiastakin saa lähteä pois ilman poikkeuslupaa, koska poikkeuslupien myöntö lakkaa. Mutta takaisin ei välttämättä pääse, koska WA saa edelleen vaatia ikiomaa rajapassiaan, joka on ollut käytössä jo puolitoista vuotta. Eli jos esim me lentäisimme jouluksi Suomeen, pääsisimme aika varmasti takaisin jonnekin itärannikon isoon kaupunkiin, mutta emme viimeistä 4000 kilometriä kotiin Perthiin. 

WA on vetänyt toisen nollakoronaosavaltion Queenslandin (QLD) kanssa niin tiukkaa linjaa, että edes osavaltiossa vakituisesti asuvat eivät automaattisesti saa palata, vaan joutuvat todistelemaan "pakottavia" syitä palata kotiin ja/tai odottamaan karanteenihotellipaikkojen vapautumista. Tälläkin hetkellä QLD:n rajalla asuu pikkulapsiperheitä teltoissa odottamassa, että pääsevät palaamaan kotiin jouduttuaan jostain syystä käymään osavaltiorajan toisella puolen. Oma pääni räjähtää joka kerta kun luen näistä ihmisoikeus- ja ihmisarvoloukkauksista, täkäläisten mielestä mikä tahansa on perusteltua, jos sillä torjutaan koronaa. Huoh.

Rautalangasta: maan ulkorajat ovat pääministerin päätösvallan alla ja ne avataan marraskuussa (päivä ei vielä tiedossa). Osavaltiorajat ovat Premierien vastuulla, samoin karanteenijärjestelyt sekä vaatimukset. Avaamista ajavasta Sydneystä saattaa päästä jouluksi vaikka maapallon ympäri, Perthistä ei pääse jouluksi kuin lähimmälle rannalle. Sydney aloittaa kotikaranteenin eli viikon eristyksen rokotetuille ulkomailta palaajille kun rajat avataan. Perth pitäytyy sitkeästi kaksiviikkoisessa kalliissa hotellikaranteenissa, jonka paikkoja on leikattu monta kertaa sitten systeemin käyttöönoton heinäkuussa 2020. Tällä hetkellä Perth suostuu majoittamaan  max. 265 ihmistä viikossa - puolentoista miljoonan asukkaan kaupungissa. Eli vaikka WA:sta pääsisikin livahtamaan ulos, takaisin saa jonottaa vielä monenmonta kuukautta. Itse asiassa tällä hetkellä monet matkatoimistot ja lentoyhtiöt eivät edes myy lippuja Australiaan, koska rajatilanne elää eikä selkeitä ohjeita mihinkään ole vielä annettu.

3. Kenen pitää karanteerata?

Tätä hieman sivuttiin aiemmassa, mutta kerrataan selkeyden vuoksi. 

Kaikkien ulkomailta Australiaan saapuvien pitää karanteerata. Jos olet tuplarokotettu Australian hyväksymällä rokotteella (AstraZeneca, Pfizer, Moderna), saat marraskuusta lähtien joissain osavaltioissa mahdollisesti suorittaa kotikaranteenin hotellikaranteenin sijaan.

Sydney on jo julistanut aloittavansa viikon valvotun kotikaranteenin, mikäli sen kokeilussa ei ilmene yllätyksiä. Muista kaupungeista Melbourne ja Adelaide harkitsevat ja/tai testaavat samaa, kun taas Darwin ja Hobart eivät ole ilmoittaneet kantaansa. Brisbane ja Perth eivät aloita kotikaranteenia, vaan hotellikaranteeni ja vuoden 2022 mittaan alkava karanteenikeskus-karanteeni jatkuvat hamaan tulevaisuuteen. Kaikissa osavaltioissa rokottamattomat joutuvat yhä hotellikaranteeniin.

Kotikaranteeni tulee toimimaan niin, että maahan tulijoiden tulee ladata kännykkäsovellus, joka tarkkailee kännykän sijaintia 24/7 ja johon tulee välillä tunnistautua omalla naamallaan, kun tunnistautumiskäsky tulee. Tunnistautumiskäskyyn reagointiaika on 15 minuuttia ja jos tätä ei täytä, poliisi tulee ovelle tutkimaan, oletko kotona. Kotikaranteenin rikkojia uhkaavat rajut rangaistukset, eli kymmenientuhansien sakot ja/tai vankilatuomio. Miten kentältä mennään kotiin, ei ole vielä selvää, eli onko tähän joku kuljetus vai voiko hankkiutua omalla autolla tai vuokra-autolla, vai miten. 

Niissä osavaltioissa, joissa hotellikaranteeni jatkuu, prosessi on tämä: lentokentältä kuljetetaan poliisin määräämään hotelliin bussiletkassa ja poliisisaattueessa. Jokainen perhekunta kirjataan hotelliin busseista yksitellen eli edes hotellin aulassa ei saa olla yhtä aikaa (vaikka kaikki bussissa olijat ovat olleet yhtä aikaa lennolla ja lentokentällä...). Karanteeniaika on 14 x 24h siitä hetkestä, kun lento laskeutui, tai kunnes vuorokausi päättyy eli klo 24:00 (superkätevää pikkulapsiperheissä). Sen jälkeen hotellista saa lähteä minne haluaa, mutta karanteenilasku tulee perässä: vähintään $2500 per henkilö, $3000 per pariskunta, tai monta tonnia lisää, jos tarvitsee kaksi huonetta yhden sijaan eli perheessä on enemmän kuin kolme henkeä. 

4. Miksi säännöt ovat erit eri osavaltioissa, häh?

Hyvä kysymys.

Kaikki juontaa siihen, että koronatilanteen räjähdettyä käsiin maaliskuussa 2020, valtionjohto teki osavaltiojohdon kanssa diilin. Valtiolle perustuslaillisesti kuuluva karanteeni delegoitiin osavaltioiden vastuulle, koska nämä ovat vastuussa myös sairaaloista (lakiteknisesti ja taloudellisesti), joten kukin osaltio saa koittaa minimoida sairaalapainetta parhaaksi katsomallaan tavalla. Vastineeksi valtio otti kontolleen koronakorvausten maksun eli työttömille ja yrityksille suunnatun tukipaketin. 

Alunperin tavoite oli hidastaa koronan leviämistä, jotta terveydenhuolto saadaan resursoitua kunnolla. Australia kuitenkin saarivaltioina saikin eliminoitua koronan pitkäksi aikaa (joistain osavaltioista käytännössä kokonaan) ja Premiereille kihahti valta päähän. WA on tästä malliesimerkki, sillä tämä asukasmäärältään pieni, meren ja autiomaan muusta maailmasta eristämä kaivos-, öljy-, ja kaasujättiläinen tahkosi ennätysbudjetin koronavapaana kolkkana, saarena saaressa. Tietenkin on mahtava juttu, että tuotannon ja työllisyyden pysäytyksiä ei ole koettu. Mutta nyt toimintatapa uhkaa jäädä repeatille päälle eli mitään muuta ei edes yritetä, koska tämähän toimii jo.

Päätösten takana on paljon puhdasta politikointia. Täällä on tulossa valtakunnalliset vaalit joskus välillä tammikuu-toukokuu 2022 (päivämäärä ei ole pysyvä vaan pääministeri saa julistaa vaalit haluamalleen ajankohdalle tietyn aikaikkunan sisällä). Pääministeri edustaa täkäläistä Kokoomusta, uppiniskaisimpien osavaltioiden Premierit ovat täkäläistä SDP:tä (näin myös Länsi-Australiassa). Eli poliitikot eivät muutenkaan halua puhaltaa yhteen hiileen puoluerajojen yli eivätkä varsinkaan vaalivuonna. Pääministeri odottaa, että rajasulkua jatkavat osavaltiot mokaavat kannatuksensa ja äänet satavat hänen laariinsa. Rajasulkua kannattavat Premierit puolestaan toivovat kädet ristissä, että pääministerin kannatus romahtaa "ennenaikaisen" rajojen avaamisen vuoksi ja kannatus kopisisi heidän puolueensa laariin. Eli tavan ihmisten etu on vain yksi pykälä prismassa eikä todellakaan aina tärkein, väitän. 

Lakipykälistä kiinnostuneille infoksi, että Australian rajasulku ja matkustuskiellot perustuvat Biosecurity Actiin eli kansalliseen bioturvallisuuslakiin. Australiaan on julistettu bioturvallisuus-hätätila, mikä puolestaan on oikeuttanut osavaltiot aktivoimaan omat hätätilalakinsa, joista karanteenimääräykset ja osavaltioiden rajasulut saavat lainvoimansa. Nyt eletään jänniä aikoja sikäli, että jos Australian valtio lakkauttaa bioturvallisuus-hätätilan avatakseen ulkorajat, onko osavaltioilla enää oikeutta pitää omia hätätilalakejaan voimassa - eli onko niillä todellisuudessa oikeutta estää ketään palaamasta kotiinsta tai veloittaa karanteenista? Valtion lait kun menevät osavaltioiden lakien edelle tärkeydessä. 

On mahdollista, että Australiassa tullaan pian näkemään oikeusjuttuja aiheesta: matkatoimisto Fligth Centre harkitsee oikeustoimia QLD:n ja WA:n osavaltioita vastaan, koska menettää tietenkin jatkuvasti miljoonia matkustuskieltojen ja rajasulkujen vuoksi. WA on jo kerran haastettu oikeuteen kaivospatruunan toimesta, joka ei päässyt muualta Australiasta Länsi-Australiaan omistamalleen kaivokselle rajasulun vuoksi. Tuolloin kaivospatruuna hävisi tapauksen - oikeuden mukaan Länsi-Australialla oli bioturvallisuussyistä oikeus estää vapaa liikkuvuus maan sisällä. Nyt, jos hätätilan katsotaan lakkaavan, oikeusjuttujen lopputulema voi olla hyvin toinen. Muutoksen tuulia odotellen.

Ei enää yksi valtio, vaan monta kinastelevaa ja nokittelevaa osavaltiota. Korona ei ole tuonut Australiasta parhaita puolia esiin valitettavasti. Kuva (c) Australian Chamber of Commerce.

Koronabunkkeri

Haloo, onko asiaa? Tätä kyselen itseltäni nyt. Olisi kiva kirjoittaa jotain jouhevaa, mutta fiilikset ovat niin ristiriitaiset, että on vaikea löytää mielekästä jutunjuurta. Omassa elämässä sujuu ihan normaalin hyvin, mutta tämä pahuksen korona. Ne ristiriitaiset tunteet ovat juurikin Australiaa kohtaan.

Toisaalta olen tosi onnellinen, että palasimme tänne kotiin. Meillä on kaikki hyvin. Australian hyvät puolet ovat yhä hyvät puolet: ilmasto, luonto, letkeys, sosiaalisuus, kaikinpuolin hyvä elintaso. Puolen vuoden takainen töihinpaluu sujui hyvin – E sai uuden pestin ja se on osoittautunut peräti unelmatyöksi hänelle. Olemme asettuneet uudelle asuinalueelle, ja muutaman ensikuukauden potemani lähiöahdistus on helpottanut. Ei se nyt olekaan niin kauheaa saati maailmanloppu, että elää puolen tunnin junamatkan päässä keskustasta ja työpaikastaan.

Asia, jota pelkäsin, ei toteutunut: ystävyyssuhteet eivät kosahtaneet siihen, että pitää matkata hieman kauemmas puolin ja toisin tapaamisiin. Täällä kun saa ja voi tavata aivan vapaasti kasvokkain ja kyläillen. Perthissä ei satunnaisia lyhyitä sulkuja lukuunottamatta ole koronakieltoja, koska ei ole koronaakaan. No missä vika sitten, pitääkö kaivamalla kaivaa ongelmia?

Australian linja koronaa kohtaan ei ole yhtään lieventynyt eikä sellaisen merkkejä osoita. Tämänhetkisten tietojen mukaan maa pyrkii palaamaan normaaliin, eli avaamaan rajat, joskus kesä-heinäkuussa 2022. Luit oikein. Ajatus siis on, että maasta ei pääse pois ilman erikoislupaa vielä vuoteen, eikä tänne myöskään pääse lainkaan, jos ei ole kansalainen, pysyvän oleskeluluvan haltija, tai erittäin lyhyellä poikkeuslupalistalla. Ne ihmiset, joilla on esimerkiksi voimassaoleva työ- tai opiskeluviisumi Australiaan, saavat vain nuolla näppejään muualla. Noiden viisumien hyödyllisyys lakkasi maaliskuussa 2020 – toki aina varakkaimmat ja parhaiten verkostoituneet löytävät porsaanreikiä, kuten ne 94 charter-koneellista amerikkalaisia julkkiksia ja raharikkaita, jotka ovat Australiaan noinvain ilmaantuneet rajasulun kuluessa.

Meillä ei ollut tälle kesälle Suomen- tai Eurooopan-suunnitelmia, joulua elättelin toiveissani. Mutta jonkinlainen ohut vanne on alkanut päätä kiristää. Sen vuoksi, mitä näen ja kuulen ihan omassa lähipiirissäni. Ja mitä kuulen mediassa, aussipoliitikkojen suunnitelmien puutteesta. Täällä ei kerta kaikkiaan ole mitään kiirettä, draivia, yritystä, ratkoa tätä matkustuskieltoasiaa. Sen kun olla möllötetään, pallotellaan, syytellään toisia poliitikkoja. Ihan pokalla julistetaan, että avataan rajat sitten, kun ”koko muu maailma on rokotettu”(!). Ausseista vain 2% on saanut kattavan rokoteannoksen, 14% yhden rokotteen. Suomalaisilla samat luvut ovat 9% ja 44%. EU:n tavoite on 70% rokotekattavuus kaikissa EU-maissa loppukesään mennessä. Australialla ei edes ole tavoitetta. Tai oli, mutta se on ABC-uutisten mukaan muuttunut jo 12 kertaa ja tällä hetkellä se on jotain niin sumuista, etteivät uutisetkaan tiedä, mitä.

Australian kansalaisten, myös kaksoiskansalaisten, on tällä hetkellä laitonta ja siten mahdotonta matkustaa ulkomaille, ellei ole saanut matkustuslupaa esimerkiksi lähisukulaisen hautajaisiin. Tällöinkin matkustuslupa vaatii massiivista paperisotaa. Eräs ystäväni juuri sai kaksi hylkäävää päätöstä ennenkuin pääsee lähtemään oman isänsä hautajaisiin. Tämä sen päälle, että hautajaiset tulivat täytenä yllätyksenä, eli shokki on varmasti hirmuinen tilanteen vuoksi ylipäätään.

Matkustuslupaa sen sijaan ei yleensä saa esimerkiksi sukulaisen huonontuneen voinnin, edes vakavan sairauden tai saattohoidon vuoksi. Miten ihmeessä on loogisempaa myöntää lupa hautajaisiin, kuin siihen, että saisi tavata läheisensä tämän vielä eläessä? Kaiken huipuksi oman osavaltiomme pääministeri jatkuvasti tarjoilee empatiakukkasia kuten ”hautajaiset eivät ole riittävä syy matkustaa minnekkään pandemian aikana”. Ikään kuin elämän ja kuoleman aikataulut voisi sopeuttaa siihen, milloin poliitikot kokevat riittävää rohkeutta alkaa muuttaa rajarajoitteita.

Facebookin tukiryhmistä pursuaa karmeita tarinoita siitä, miten aussit eivät saa tavata omaa ulkomailla asuvaa äitiään tai isäänsä, sisarustaan, joissain tapauksissa jopa omaa lastaan, koska viranomaiset eivät ole vakuuttuneita siitä, että matka on aivan ehdottoman tarpeellinen, välttämätön ja pakollinen. Eräs ryhmäläinen taisteli siitä, saako matkustusluvan mennäkseen siskonsa vauvan hautajaisiin. Tässä kohti minusta mennään TODELLA pahasti väärille vesille ihmisyyden ja inhimillisyyden kannalta. Koronaa tulee torjua, mutta ei hinnalla millä hyvänsä.

Täältä on mahdollista saada poistua, jos lupaa lähteä yli kolmeksi kuukaudeksi. Moni on tämän sauman käyttänytkin. Mutta huomattavasti suuremmalle osalle yli 3kk poissa on lähes mahdoton, koska työnantaja, työvaatimukset, tulot vs menot, tai ei pysty olemaan erossa lapsista tai erottamaan lapsia toisesta vanhemmasta noin pitkäksi aikaa. Eronneet yksin- tai yhteishuoltajat eivät välttämättä edes saa matkustuslupaa lapsille, jos toinen vanhempi ei siihen suostu.

Tunnen monia perthiläisiä, joiden taapero ei ole vielä tavannut isovanhempiaan ulkomailla, eikä tule tapaamaankaan mahdollisesti vuoteen tai pidempäänkin. Kun pikkulapsen elämästä – tai pikkulapsen vanhempien elämästä – haukataan 2-3 vuotta, puhutaan todella isosta asiasta, vaikkei se koronapäättäjien mielestä tunnu missään. Kuulen ympärilläni, miten lapset eivät enää tunnista isovanhempiaan tai serkkujaan, tai eivät halua puhua ”ruudun kautta” tuntemattomille päille.

Joka kerta, kun kirjoitan mitään Australian koronalinjaa kritisoivaa, saan palautetta joko viestein tai kasvokkain: ei se nyt oikeasti noin mene, liioittelet, kaivelet, suurentelet, keskityt pelkästään negatiiviseen, alkaa mennä yli.  

Ongelma on, että ne, joiden mielestä liioittelen, eivät koe samoja asioita kuin minä tai monet läheiseni.

Heillä ei ole painostavaa syytä päästä juuri nyt tai lähitulevaisuudessa muualle. Tottakai Australia on maailman paras kolkka juuri nyt, jos täältä ei tarvitse lähteä, tai ei tarvitse koittaa saada ketään merten takaa tänne. Mutta meitä ulkomailla syntyneitä ja/tai kaksoiskansalaisia on Australiassa 8 miljoonaa, kolmasosa koko maan väestöstä. Eli kyse ei ole mistään harmittomasta marginaaliongelmasta, vaan isoa kansanosaa koskettavasta, mielenterveyttä rajustikin koettelevasta probleemasta.

Siihen ei auta se, että johtajat lakaisevat huolen maton alle, koska heille juuri nyt status quo sopii paremmin kuin hyvin. Australiassa on nimittäin eduskuntavaalit noin 10 kuukauden päästä, eikä pääministeripuolue halua tehdä yhtään mitään, mikä voisi vaarantaa menestyksen. Pelokkaat ihmiset kun tunnetusti eivät tahdo muutoksia – tähän ovat perustuneet monet poliittiset linjaukset kautta aikojen ja maailman, tutkitusti.

Vietettyämme lähes koko vuoden 2020 Euroopassa koronan keskellä, ihmettelen päivittäin Aussilan sensaatiohakuista koronauutisointia. Kun lähdimme Ranskasta, koronatapausten määrä oli noin 10,000 päivässä. Täällä on taas kerran lockdown, Melbournessa, kaupungin neljäs. Ymmärrän halun pitää maa koronavapaana, mutta en aiheesta uutisointia. Diagnosoituja tapauksia on tähän mennessä löytynyt 54 tapausta. Siis ei 54 päivässä, vaan 54 yhteensä. Uutisia täyttävät kuitenkin ihan muut luvut, nimittäin altistuspaikkojen lukumäärä, testien lukumäärä ja annettujen rokotteiden lukumäärä. Koska nämä liikkuvat sadoissa, tuhansissa ja kymmenissätuhansissa, Melbournen ”clusterista” eli tapausryppäästä saa helposti sen kuvan, että nyt ovat tuhannet ja kymmenettuhannet ihan kohta sairaana, sairaalassa, krematoriossa.

Australia ei ole päässyt mielestäni liikkumaan eteenpäin maalis-huhtikuun 2020 paniikista, jolloin taudista ei tiedetty juuri mitään, eikä meillä ollut keinoja taistella sitä vastaan. Nyt yli vuoden jälkeen olemme aika eri tilanteessa, mutta sitä ei tämä maa jotenkin tunnista, tunnusta, usko.

Olen sanonut tämän aiemminkin ja sanon uudelleen: enemmistön turvallisuutta ei koskaan tulisi taata vähemmistö uhraamalla. Meillä on jo parempiakin keinoja kuin ehdoton, tiukka, byrokraattisen kylmä rajasulku. Rokotteet, tehokkaampi karanteeni, kotikaranteeni rokotetuille. Joka päivä istun ja ihmettelen, miten näiden asioiden organisointi voi olla lähes mahdotonta armaille johtajillemme, joille kuitenkin maksamme yhteisestä kukkarosta parisataatuhatta per vuosi, pääministerin tapauksessa puoli miljoonaa. En vaan käsitä. Vanne jatkaa puristamistaan.

Netistä voi tutkia, milloin on oma rokotevuoro Australiassa. Valitettavasti vastausta se ei anna. Koska itse olen alle viisikymppinen (nyt rokotusvuorossa), ohjelma ei anna edes arviota siitä, milloin oma perusriskitön ikäryhmäni voisi olla vuorossa. Kuva (c) ABC News.

Karanteenipäiväkirjat, päivä 10

Hurraa, loppusuora! Neljä yötä ja puristus on pulkassa!

Ensimmäinen viikko meni yllättävänkin nopeasti, jet lagin aiheuttaman aikamyllerryksen ja sekavan olon takia. Yö vai päivä, pikkutunnit vai illankähmä, tuntui olevan ihan yksi ja sama. Jouduimme lopulta pyytämään hotellin sairaanhoitajatiimin kautta apua asiaan ja saimme melatoniinia lääkärin määräyksellä, jolla jet lag selättyikin ansiokkaasti. Australiassa melatoniinia ei myydä itsehoitolääkkeenä ja alle 3-v lapsille sitä ei näköjään suositella, joten taapero jäi ilman. Onneksi hänkin nyt lopulta pääsi rytmiin ja viime yön nukkui klo 22-09 heräämättä välillä, hallelujaa. 

Mitä me täällä käytännössä teemme? Kymmenessä päivässä rutiini on muovautunut ja menee jotakuinkin näin. 

08-09 heräämme. Aamupala on sillä aikaa toimitettu oven taakse joten haemme sen, taapero kiikuttaa innoissaan pahvirasioita olohuoneen sohvapöydälle, jonka ääressä syömme lattialla. Ruokapöytää ja tuoleja ei ole. Aamupala on yleensä jotain munakasvoittoista, tänä aamuna muna-pinaatti-piirakkaa perunaröstien ja grillattujen tomaattien kanssa. Jälkiruuaksi päärynä. Päätimme vaihtelun vuoksi pyytää kasvisruuat tällä viikolla, edellisellä meillä oli normiateriat. Onneksi saamme keitettyä omat kahvit vedenkeittimen avulla. Eilen pröystäilin ja tilasin kahvin hotellin aulasta. Justjoo. Kesti puolitoista tuntia saapua ja vaati neljä puhelua minulta kahvilaan ja kaksi puhelua kahvilasta minulle saada yksi kupillinen cappuccinoa kerrokseen 18. 

10-12 taaperon leikitystä vuorotellen. Yleensä jompi kumpi meistä puuhailee tietokoneellaan, minä bloggaan tai E piirtää digitaalisella piirto-ohjelmalla. Välillä katsellaan telkkaria jos ideat loppuvat. 

12-13 lounas. Ensimmäisellä viikolla tämä oli yleensä jotain hiilaripainotteista kuten paistettua riisiä (kuin suomalaista risottoa) tai nuudeleita, tällä viikolla pääasiassa herkullisia salaatteja, koska niin moni valitti/toivoi muutosta. Saamme joka ruualla myös paakkelsseja jälkiruuaksi, joten hiilareita ei jaksa määräänsä enempää syödä. 

13-15 päikkärit. Taapero nukkuu, joskus myös E, minä yleensä pakerran tietokoneella jotain. Päivistä jää parempi mieli, kun tuntuu, että saa jotain aikaan. Olen mm. kilpailuttanut sairausvakuutuksemme, hoitanut monta muuta lasku- ja byrokratia-asiaa, tarkistanut veroilmoituksen jii än ee. Ei kuulosta huippuhauskalta, mutta on toisaalta pakollista tehtävää, toisaalta aivojumppaa. Ei mene elämä ihan pelkäksi tv-ruudun tuijotukseksi ja saippuakuplien puhalteluksi. 

15-18 lisää taaperon leikitystä, vuorottelemme. Ykkösleikit ovat piiloshippa, saippuakuplien jahtaus, ilmapallojen pomputus ja potkiminen, kumipallon heittely ja kaikenlaiset pikkuautopuuhailut. Pikkupoika ei vielä osaa/jaksa leikkiä kauaa itsekseen joten seurana on oltava. Kun toinen meistä pitää taukoa, se kuluu kirjojen tai uutisten lukemiseen tai ihan puhtaasti somehömppään. Leikittäjällä yleensä on telkkari auki uutiskanavalla, olemme seuranneet USA:n presidentinvaaleja. Nyt on vähemmän seurattavaa, kun ne ilmeisesti saatiin selvyyteen. Neljän paikkeilla syödään jotain välipalaa ruokakaupasta tilaamistani varastoista. 

18-20 jossain välissä saapuu illallinen, joka päivä hieman eri aikaan. Hotellissa on 400 ihmistä karanteenissa, lisäksi 100 ihmistä ihan tavallisina hotellivieraina, joten paikka on varmaan täydempi kuin koskaan historiassaan. Tänne meidän "red zonelle" eli karanteenikerroksiin saa tulla vain viisi hotellin henkilökunnan jäsentä, joilla on asiaan perehdytys/oikeutus. Tämän takia joskus toimitukset viivästyvät ja tulee sekaannuksia. Me esimerkiksi olemme luovuttaneet pyytämästä lastenaterioita. Taapero ei suostu paljoa syömään pussi-smoothieita lukuunottamatta, joten otamme vain vastaan kolme aikuisten annosta, jotka meille toimitetaan. Jotenkin pyyntömme ei kulje loppuun saakka tai matkalla tulee joku tohellus päivittäin. Ateriat sinällään ovat olleet ihan ok tasoa, tosin ne saapuvat aina viileinä. Hotellin some-ryhmän perusteella yleisin toive poispääsyn jälkeen onkin nauttia maistuva kuuma ateria.

20-22 tuijotetaan Netflixiä, taapero touhuilee omiaan, kiipeilee päällämme tai katsoo toiselta ruudulta välillä piirrettyjä. Nukkuma-ajan rutiinit aloitellaan 21.30 ja muksu nukahtaa tuurilla kymmenen aikaan, huonolla tuurilla klo 01. Onneksi tuo aikaeron aiheuttama kukkuminen on tosiaan nyt loppumassa. 

Välillä "urheillaan" eli tehdään muutamia vatsalihaksia kunnes tuntuu, että onhan tässä jo jumpattu, käydään suihkussa tai kylvyssä, tuijotellaan ikkunoista haikeina ulos, kytätään ovisilmästä, joko ruoka tulee, pakataan pois roskia ja siivoillaan taaperon kaaosta, odotetaan paketteja ja iloitaan kaikesta meille toimitetusta ja lahjoitetusta. Joka toinen päivä meille soittaa sairaanhoitaja. Meiltä ensisijaisesti kysellään onko koronaoireita, toissijaisesti muita terveysasioita kuten miten jaksamme henkisesti. Joskus hoitaja on oikein empaattinen ja mukava, joskus elämäänsäkyllästynyt ruudunrastittaja, jolle soitto kuulostaa olevan pahinta pakkopullaa päivässä. Eli jos meillä oikeasti olisi mielenterveyden ja jaksamisen kanssa ongelmaa, en ole ihan varma, miten tosissaan se otettaisiin tai miten helppoa olisi avautua ihmiselle, joka kuulostaa siltä, ettei voisi vähempää kiinnostaa. 

Karanteenissa vaikeinta ei ole ollut sisällä olo sinällään, vaikkei se hauskaa ole. Vaan itsemääräämisoikeuden poisto. Olin eilen ihan kohtuuttoman tuohduksissani kahvini viipymisestä, vaikka se todellisuudessa on malliesimerkki first world problem´ista eli asiasta, joka on isomassa mittakaavassa aivan mitätön. Mutta. Todellisuudessa tuohtumus oli oire siitä, että emme päätä täällä hotellissa ollessamme juuri mistään. Meille tuodaan hotellin päättämät ja tekemät ruuat hotellin aikataulussa. Voimme harrastaa, mitä huoneessa on tarjolla, ei mitään muuta. Kaikki, mitä huoneeseen tilaamme, tutkitaan. Emme saa edes vessapaperia tai pyyhkeitä vaihdettua silloin kun haluamme, vaan silloin, kun hotelli ehtii/muistaa ne toimittaa. 

Tämä kaikki kuulostaa paperilla pieneltä, mutta on yllättävän hiertävää henkisesti, kun asiaa elää läpi.

Voin kyllä sanoa, että en käsitä, miten ihmiset kestävät pakolaisten vastaanottokeskuksissa, vankiloissa tai vanhainkodeissa. Moni ei kestäkään. Rutiini kantaa pitkälle, mutta pisimmälle kantaa se tieto, että tämä päättyy joskus, pian.

Aina kun kirjoitan näitä "valituspostauksia" eli ihan tavallista asiaa omasta elämästämme juuri nyt, saan somessa sekä kannustusta että kritiikkiä. Niitäkin kommentteja tulee, että miksi urputan, onhan moni maa ja kaupunki ollut jopa kuukausia lockdownissa eli jopa sadoilla tuhansilla ihmisillä on ollut vaikeaa tänä vuonna. Näin on, täysin totta. 

En kuitenkaan käsitä, miksi minun kuvaukseni meidän elämästämme jotenkin mitätöi toisten kokemuksia. Kyllä, koronavuosi on ollut monin eri tavoin haastava. Mitä me käymme läpi, on yksi kuvaus ja näkökulma lisää, ei missään tapauksessa ainoa. Lockdowneja en vähättele ollenkaan. Kannattaa kuitenkin miettiä, miten itse jaksaisi lockdownia, jos se pitäisi suorittaa oman kodin yhdessä makuuhuoneessa pelkän vedenkeittimen ja kylmälaukun varassa, ilman mahdollisuutta edes avata ikkunaa saati mennä parvekkeelle tai omalle pihalle. Karanteeni on aikamoinen oma kuplansa. 

Enihuu, ei tämän ole tarkoitus olla mikään kilpailu, kellä on rankinta. Vaan ihan omakohtaista kertomusta siitä, millaista täällä on. 

Parhaiten meistä on yllättäen pärjännyt taapero. Hän saa leikkiä päivät pitkät, saa jatkuvasti huomiota, emme koskaan lähde minnekään hänen luotaan pois. Välillä tuodaan lahjoja ovelle. Pikkulapsen onnenpäivät. 

Tervetuloa pyykkitupaamme. Kaikki pestävä käsin ammeessa, koska osavaltiomme pelkää tartuntoja hotellin pyykinpesupalvelun kautta eli se ei ole sallittua.

Ystävämme valmistautuu tanssiesitykseen kadulla ikkunamme alla. Hienot muuvit veti iloksemme, vaikka häntä hieman tuijotettiinkin :D

Jokailtainen junaleikki.

Karanteenipäiväkirjat, puolimatka

Wuppiduu, karanteeni on puolivälissä tänään! Jaksaa, jaksaa...

Luulisi, että täällä omassa rauhassa - sen mitä taapero sallii - olisi paljon aikaa ajatella bloggausta ja järjestellä ajatuksia. Paradoksaalisesti kuitenkin sisällä jumittaminen saa ajatuksetkin solmuun. Samojen seinien tuijotus ihmeellisesti pistää kaikki huoletkin kiertämään kehää ja siksipä kumpikin kärsimme täällä unettomuudesta, koska joka ikinen juttu maan ja taivaan välillä tuppaa mietityttämään öisin. Jet lagin pitkittyminen ei asiaa auta.

Minulla on paljon sanottavaa, muttei järkevää järjestystä asioille. Eli seuraa dumppaus. 

Kerran aiemmin olemme olleet omaehtoisesti erityksissä. Palattuamme epäonnisesti ajoitetulta Italian-lomalta helmi-maaliskuun taitteessa, vietimme 10 päivää veljeni tyhjässä asunnossa Espoossa. Emme tosin olleet täysin lukkojen takana. Silloisten THL:n ohjeiden mukaan kävimme ulkona lenkillä ja ruokakaupassakin, pitäen turvavälejä ja käyttäen käsidesiä. Nyt ihan järkyttää, että Suomessa ei tiukemmin rajoitettu matkustajien paluuta pahimpaan epidemiankiihtymisaikaan. Mekin otimme lähijunan lentokentältä Espooseen kuin mitkäkin tollot. 

Omaehtoinen eristys lenkilläkäynti- ja ulkoleikkimahdollisuuksineen oli kuitenkin kevyttä kauraa nykyhetkeen verrattuna. Toisaalta, veljeni Kolumbiassa oli maan sääntöjen takia karanteenissa asuinkompleksissaan kolme kuukautta. Kukkuluuruu, en tajua miten kestää. Kestettävä, jos pakko on.

Kuten aiemmassa postauksessa mainitsin, tuntuu jo nyt, että tämä keskiväli on vaikeampi kuin ensimmäiset viisi päivää. Koska emme pääse ulos ja sitä kautta rytmittämään päivää ja haalimaan auringonsäteitä - ikkunan läpi katselu nyt ei vaan ole sama asia - on ollut hankalaa saada pikkupoikamme tolalleen. Viisi ensimmäistä  yötä menivät joko tykkänään valvoessa tai heräillen, valvoen. Onneksi meitä on sentään kaksi aikuista ja kaksi huonetta, joten voimme vuorotella ja ottaa taukoja. Kuka ikinä keksi, että pannaan perheet kahdeksi viikoksi samaan huoneeseen, ei ajatellut tätä hommaa läpi ollenkaan. 

Muistutetaan tähän vielä, jos kaikki eivät ole lukeneet kaikkia viimeaikaisia postauksiani. Australiaan on tällä hetkellä todella vaikeaa päästä, koska maa sallii vain 50-70 matkustajaa per lentokone. Tämän rajoittamisen seurauksena lentojen kannattavuus on romahtanut ja niitä perutaan päivittäin. Alkaa olla normaalia, että kukin maahan saapuva matkustaja on odottanut paluuta kuukausia ja on kokenut 2-8 lentojen peruuntumista. Yli 34 000 aussia yrittää yhä palata. Australiaan saapuvat eivät ole enää kuukausiin olleet ns. lomailijoita, vaan ulkomailla töissä olleita tai muuten pakottavista syistä matkustaneita, esim. perheenjäsenen vakavan sairastumisen takia. 

Nyt kun olen seuraillut tuhansien ihmisten epätoivoista lentojahtaus- ja karanteenikeskustelua somessa viimeiset neljä kuukautta, tuntuu, että olen nähnyt kaikki mahdolliset lähestymistavat ja asenteet tilanteen kestämiseen. Kas näin:

Positiivari. Kyllä kaikki menee parhain päin, kun vaan muistetaan hymyillä ja etsitään kultareunaa. Ei jumituta pieniin ongelmiin kuten kylmänä toimitettuun hotelliruokaan. Kaksi viikkoa lentää siivillä, kun tsemppaa, meditoi ja joogaa!

Kettuuntuja. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun tänäänkin lampaankyljys oli kylmää eikä hotelli edes pullovettä anna saati Coca Colaa, pitää hanavettä juoda tai tilata ja maksaa juomat! Tämä lysti maksaa muutenkin jo tonneja, eikö siihen hintaan nyt yhtä Cokista saa, saati rommikolaa? Missä on hotellinjohtaja?

Oikeuteen haastaja. Tämä kaikki on laitonta tai ainakin väärin valmisteltua ja toteutettua. Kansalaisia ei saa sulkea oman maansa ulkopuolelle eikä lukita tahdonvastaisesti. Minä en anna suostumustani ja julistan sen kaikille kaikkialla, ennen lentoa, lennolla, lentokentällä, hotellin aulassa, hotellihuoneessa.

Ulkopuolinen. En ole itse kokenut näitä juttuja, mutta tehän kaikki liioittelette. Ei se ole noin vaikeaa eikä mikään sanomanne ole totta. Telkkarista kuulin että kaikki on hyvin, joten lopettakaa se turhasta urputus ja huomionhaku, ihme itsekästä sakkia.

Preppaaja. Mitä kaikkea pitää tuoda karanteeniin? Luin somesta, että ainakin pyykkinaru, leikkuulauta, lautassetti, hedelmäveitsi, ilmankostutin, tuhannen palan palapeli, mikro, pyykkilauta, kuntopyörä, jumppapallo, oma tyyny ja valikoima kylpytakkeja. Mitä muuta? Miten saan ostettua lisäkiloja matkatavaroilleni?

"Olisit kiitollinen" (yleensä Ulkopuolinen). Koittakaa nyt muistaa, että teillä on kuitenkin isossa mittakaavassa kaikki hyvin, ettehän ole esimerkiksi sodan jaloissa. On se kumma kun viiden tähden hotellissa jaksetaan nurista, vaikka siellä on katto pään päällä ja ruokaa kolmesti päivässä. Minä asuin lapsena pahvilaatikossa ja hiihdin kouluun ylämäkeen kumpaankin suuntaan pimeässä/minun isoisäni taisteli sodassa.... 

Selviytyjä. Kun minä olin karanteenissa x kertaa työreissuilla, niin keskityin tiukasti työntekoon 12h päivässä ja tein kuntosaliohjelmaa tunnin aamulla, tunnin illalla. Kyllä sen kestää, kaikki on vain henkisestä vahvuudesta kiinni, jota sinulla ei selvästi ole, luuseri. Ai mikä perhe, lapset? Hehän ovat kotona tietenkin puolison kanssa, en kai minä heitä työmatkoille mukaan ota? 

Humoristi. Tänään menin naimisiin paperipussin kanssa ja tein häämatkan kylppärin kautta eteisen komeroon ja siitä makuuhuoneen ikkunalaudalle. Sitten leikimme piilosta lusikoiden kanssa, montako  löydät tästä kuvasta? (Kaikki kerrottu valokuvatarinoin suoraan karanteenista).

Ennen karanteeniin saapumista päällimmäinen kokemukseni oli epäreiluuden ja epäoikeudenmukaisuuden tunne ja siksi olin myös ihan valmis Oikeuteen Haastaja. Nyt karanteenissa ollessa minusta tuntuu epäreilulta se, että päätöksistään eivät koskaan joudu suoraan vastuuseen ne pamput, jotka ne tekevät - kuten maan tai osavaltion pääministeri - vaan etulinjan asiakaspalvelijat kuten hotellin respa tai covid-testaavat sairaanhoitajat. Yksikään poliitikko ei itse joudu karanteeniin, koska matkustusrajoitukset eivät - tadaa - koske virka-asioissa matkustavia poliitikkoja. Eli ne ihmiset, jotka muiden elämästä päättävät, eivät itse koe edes pientä maistiaista siitä, mitä muille tuottavat.

On vaan kertakaikkiaan väärin, että pettyneet, vihaiset ja katkerat palaajat syyttävät etulinjaa eli hotellityöntekijöitä ja sairaanhoitajia kaikesta maan ja taivaan välillä (miksi kotiinpääsy on niin vaikeaa, miksi hotellikaranteeni on niin kallis, miksi testit eivät riitä vaan pakotetaan eristykseen, miksi ruoka oli tänäänkin kylmää). Tämä aika on varmasti kummallista ja raskasta hotellityöntekijöille, jotka ovat muuttuneet asiakaspalvelijoista "vanginvartijoiksi". Ennen tehtävänä oli taata hauska loma tai onnistunut työmatka. Nyt tehtävänä on istua 24/7 käytävällä radiopuhelimen kanssa varmistamassa, että kukaan ei astu kynnyksen yli avatessaan oven ruokatoimituksille ja kovistella heille, jotka eivät enää kestä huoneessaan. 

En sano, että karanteeni on väärin. Kyllä se tarvitaan. Mutta toistan taas kerran, että tämän voisi hoitaa sata kertaa inhimillisemmin. Esimerkiksi Uudessa Seelannissa karanteenaajat viedään hotellista päivittäin busseilla puistoon ulkoilemaan. Jos tämä olisi terveysriski, Uusi Seelanti painisi monen uuden aallon kanssa. Maa on kuitenkin ollut covid-vapaa jo lähes puoli vuotta. Nyt sentään Aussilassakin on alkanut pientä liikehdintää tapahtua siihen suuntaan, että karanteeni muuttuu joko 7pvää hotellissa, 7pvää kotona-malliksi, tai 14 pvää kotona valvontalaittein vahdittuna. 

Epäloogisinta tässä karanteenihommassa on, että jos perusaussi sairastuu koronaan, tämän tulee eristäytyä kotiinsa. Mutta jokainen ulkomailta tuleva viedään hotelliin siksi, että "emme voi luottaa siihen, että kaikki tekevät oikein". Luotamme heihin, joilla jo on testatusti korona. Mutta emme heihin, joilla testatusti ei ole koronaa. Ei tässä pysy älli mukana. 

Tässä tuli nyt paljon politiikan sivuamista ja faktaryöppyä. Miten meillä täällä menee? Aiemmin mainittua unettomuutta lukuunottamatta ihan ok. Saamme edelleen noin joka toinen päivä jonkinlaisia paketteja eri ystäviltä ja ne auttavat jaksamaan. On kiva saada yllätyksiä ja niistä on suuri ilo pikkupojallemme. Onneksi tämän päivän jälkeen edessä on vähemmän eristystunteja kuin niitä on jo takana. Elämä voittaa.

Tänään tilaamme huonepalvelusta kuohuviinipullon ja kilistämme puolimatkan krouvissa.

Ai mikä nukkuma-aika? Vastahan se on 02...

Suomalaisessa metsässä reippailusta unelmoiden.

Karanteenipäiväkirjat, päivät 1-5

Hurraa, ensimmäinen kolmannes karanteenia on tänä iltana takana!

Karanteeni  lasketaan niin, että saapumispäivä on 0. Näin eristyksen pituudeksi tulee 14 yötä ja 15 päivää. Pois pääsee samaan kellonaikaan kuin mitä kone laskeutui Perthin kentälle, ainakin teoriassa. Realiteettitasolla kuulemma viivästyksiä tulee, koska kaikki samaan aikaan saapuneet pitää tsekata ulos ja muutenkin poislähtöön liittyy byrokratiaa jota en vielä tunne. 

Koska kaksiviikkoinen neljän seinän sisällä tuntuu ajatuksena aika puuduttavan pitkältä, olen jakanut sen kolmeen viisipäiväiseen pätkään. Enää kaksi sellaista jäljellä - huhhei.

Miten täällä on mennyt? Toistaiseksi odotettua paremmin. Pyysimme ja saimme väliovella yhdistetyt kaksi huonetta. Normisti meille olisi ollut tiedossa vain yksi, kahdesta pitää maksaa tuplahinta. Kuitenkin laskusta on mahdollista pyytää alennusta ja laitoin juuri äsken virallisen alennushakemuksen menemään, koska syymme lisätilaan on lääkärintodistuksella vahvistettu krooninen migreenini. Nukkumisesta ei tule mitään - ja päänsärky- ja lääkekierre on valmis - jos en pysty ottamaan lepotaukoja aikaerokukkuvasta taaperosta erillään. 

Millaista täällä on? Tila itsessään on ihan ok, vaikkakin hieman pölyinen kokolattiamaton takia. Toinen huoneista on olohuone-makkari isolla kylppärillä, toinen selkeämmin pelkkä makuuhuone. Meillä on kaksi tilavaa kylpyhuonetta muttei yhtään keittiötä. Pikkuinen ruokanurkkaus on, sisältäen astioita, teetä ja kahvia, sekä vedenkeittimen. Näillä mentävä. 

Ruuasta meille ei tule pula. Ruokaa tarjoillaan kolmesti päivässä ja saamme kolme annosta kerrallaan, joista taapero syö ehkä 1/4. Loput jaetaan aikuisten kesken. Olin ennakkoon kuullut paljon valitusta karanteenihotellien ruuan laadusta. Omasta mielestäni ruoka on kuitenkin ihan hyvää ja vaikka se ei koskaan tulekaan kuumana eikä meillä ole lämmitysmahdollisuutta - mikroa tai hellaa - ei se ole suuresti haitannut. Henkilö- ja makukohtaista. Liekö suomalaiseen koulu- ja työpaikkaruokalatarjontaan tottuminen alustanut siihen, että en edes odota gourmeta joka päivä, kunhan ravintoa ja vatsantäytettä saa. Lisäksi olemme jo nyt saaneet viisi paketillista tavaraa ystäviltämme ja kaikissa on ollut ruokaa. Meillä tulee olemaan kuivakaappi täynnä hyvän tovin vielä poispäästyämmekin!

Hotellin ruuat ovat meille sikäli helppo nakki, että meillä ei ole vakavia allergioita tai erityisruokavalioita. Välttelen maitoa iho-oire-syistä, mutta sekin on aika pientä. Mitä hotelli ei tarjoa, voimme tilata kotiinkuljetuksena ruokakaupoista, kuten ensi tilassa teinkin. Tuoreita hedelmiä ja kasviksia ei muuten saa, eikä lapsen tarvitsemaa kauramaitoa. 

Hupaisa yksityiskohta on, että melkeinpä joka care packagessa eli ystävien apukassissa on ollut siivoustarvikkeita. Niitä oli kuitenkin tarjolla hotellinkin puolesta, joten nyt meillä on kokoelma tiskiaineita, saippuoita, luuttuja ja kumihanskoja vaikka karanteerata jouluun asti :D 

E oli sitä mieltä, että suomalaiseen kansanluonteeseen ilmeisesti kuuluu ensin varmistaa puhtaus ja hygienia, ovathan kaikki pakaasit tulleet suomikavereiltamme. 

Miten pärjäämme taaperon kanssa? Yllättävän hyvin, vielä. Alkupäivät ovat menneet aikaerosta toipumiseen ja olemme nukkuneet miten sattuu. Yöllä on kukuttu klo 03-06 ja päivällä nukuttu vastaavasti iltapäiväkolmeen. Emme ole kauheasti yrittäneet pakottaa uutta rytmiä, koska sen oppimiseen ei nyt ole kiire. Kunhan kahdessa viikossa sopeudumme! Lapsi on ainakin vielä innoissaan uudesta paikasta ja sen kaikkien nurkkien, kolosten ja laatikostojen tutkimisesta. Saimme muuttolaatikollisen tenavalle suunnattua viihdykettä ja pärjäämme sen ja omien lelujemme kanssa oikein hyvin toistaiseksi. Kuvakirjoja löytyy liuta ja Netflixistä saa näkyviin lastenohjelmaa, kun tiukka paikka tulee. 

Tänään tosiaan tuli ensimmäinen kolmannes oleskelua täyteen ja myös ensimmäistä kertaa sellainen hetkellinen fiilis, että voivee, pakkoko täällä on jumittaa. Olo on kuitenkin enemmän positiivinen kuin turhautunut ja ainakin toistaiseksi porrasjumppa sohvalle, kämppää ympäri kävely ja taaperon kanniskelu ja leikitys ovat riittäneet liikunnaksi. Joogaa ja muuta oli tarkoitus tehdä mutta emmepä ole saaneet aikaiseksi. 

Mikäli kellään on sama karanteenikokemus perheellisenä edessä, suosittelen vahvasti tätä kahden huoneen mallia, vaikka siitä koituukin lisälasku WA:ssa. Joissain muissa osavaltioissa perheelliset saattavat saada asunnon/huoneiston samaan hintaan kuin muut saavat huoneen. Olisimme varmasti jo nyt aivan käkikelloina jos joutuisimme nukkumaan, syömään, leikkimään, lepäämään ja tekemään töitä kerrostettuina päällekkäin. Rahaa karanteeniin palaa joka tapauksessa tonneja, mutta onneksi siihen on  mahdollista saada puolen vuoden osamaksusuunnitelma. 

Olen muilta lukenut, että yleensä päivien 5-10 aikana seuraa jonkinasteinen notkahdus, peräti romahdus, mielialassa. Muutaman päivänhän kikkailee vaikka seipään nokassa ja loppupuolella ulospääsyn häämöttäminen tsemppaa. Mutta keskellä rutistusta saattaa iskeä fiilis, että tämä ei pääty koskaan ja seinät kaatuvat päälle. Osa karanteenissa olijoista on kokenut jopa sairaalahoitoa vaativia ahdistus- ja paniikkikohtauksia esimerkiksi ennakoimattoman klaustrofobian vuoksi. Osalle on tullut paha allergiakohtaus kokolattiamatosta tai hotellin ruuista, toiset eivät odottamatta kestäkään joko yksinäisyyttä tai pikkulastensa käninöitä vuorokausia yhteen soittoon. Toivottavasti tällaisiin episodeihin asti emme itse päädy.

Hotelliin kirjautuessamme saimme infopaketin, jossa annetaan mm. mielenterveys-apuluurin numero. Suoraan sanoen itse odotin, että minulle henkkoht tämä karanteeni olisi tosi ahdistava. E:llä on yleisesti pidempi pinna ja suurempi sietokyky hankalien olosuhteiden kanssa, kun taas itse mieluiten ratkon ongelmat saman tien tai kävelen pois paikalta, jos ratkominen ei ole mahdollista. Nyt täältä ei kävellä minnekään kylppäriä pidemmälle. Nämä ensimäiset päivät ovat kuitenkin menneet jopa euforisissa tunnelmissa, koska viimeinkin epävarmuuden tuoma stressi on haihtunut. Nyt on näin, asiat ovat edenneet, ei enää odotusta, junnausta, limboa. Sentään jotain varmuutta ja selkeyttä, vaikka ne ovatkin nämä ympäröivät neljä seinää!

Hyvää mieltä on todella paljon buustannut se, että meitä on niin paljon tuettu ja muistettu ystävien ja tuttujen toimesta. Sadat ihmiset ovat tykänneet ja kommentoineet näitä Pako Pariisista Perthiin - juttujani, ja olemme tosiaan saaneet jo paljon lahjoja ja tuenosoituksia. Sairaanhoitajat kentällä ja hotellilla toivottivat tervetulleiksi kotiin ja monet muut yhä ulkomailla jumissa olevat ovat virtuaalisesti tsempanneet ja riemuinneet kanssani somen tukiryhmissä. Eräs tuttava jopa leipoi ja toimitti meille karjalanpiirakoita ja munavoita! Tänään tuli ylläripaketti hyviltä ystäviltä ja siihen oli pakattu kotitekoisten herkkujen lisäksi käsinkirjoitetut kirjeet heiltä kaikilta. Aivan uskomattoman huomaavaista ja ihanaa. Useampiakin kotiinpaluujuhlia on jo suunnitteilla ja jälleennäkeminen hyvien ystävien kanssa innostaa laskemaan päiviä. 

Enää olo ei ole torjuttu ja ei-toivottu, millaiseksi se helposti muuntuu, jos yleistä raivokasta ja rajasulkuja vaativaa aussi-nettikeskustelua seuraa.

Miten tilanne täällä neljän seinän sisällä kehittyy, raportteja seuraa... alla raportointia kuvina.

Montako kertaa voi lajitella teepussit? Se nähdään pian.

E unohtui värittämään vaikka muksu juoksi pois paikalta.

Karanteenia varten ostettu junarata, hitti!

"Keittiömme".

Yhdessä kuvassa koko elämä.

Näkymä ikkunastamme Adelaide Terracelle, kadulle, jossa Perthin alkuaikoina asuin - kotiinpaluufiilis.

Pako Pariisista

Elämämme on yhtä draamaa näköjään, tosin tämä "vankilapako" on enemmän tragikomedian puolella.

Juuri kun olin kirjoittamassa tätä postausta aamulla, puhelimeni soi. Singapore Airlines. 

"Hei, Australian lentorajoitusten vuoksi meidän pitää siirtää lentoanne..."

"EI. EI, EI, EI, EI. Meidät on jo tsekattu sisään! Olemme jumittaneet kolme kuukautta ja meiltä on peruttu kaksi lentoa. Nyt odotamme täällä lentokenttähotellissa taaperon kanssa, kun koko Ranska on ulkonaliikkumiskellossa. MEHÄN TULEMME KYYTIIN, ONKO SELVÄ?"

"Ahaa, no, hmm, katsotaan, ai, no minä laitan tänne merkinnän, jaa..."

"Eli onko meillä lento huomiseksi vai ei? Parasta olla."

"On, hyvää jatkoa (tuut tuut tuut)"

Että näin. En normaalisti ole aggressiivinen aspoja kohtaan, työtäänhän he vain tekevät. Mutta tämä ei nyt vaan kertakaikkiaan vetele, että otetaan rahat ja vedätetään. Emme voi odottaa kotiinpaluuta enää yhtään lisää. 

Ranskassa julistettiin eilen ulkonaliikkumiskielto koronan leviämisen takia. Vain pakollisia liikkumisia sallitaan, kuten ruokakaupassa, apteekissa tai lääkärissä käynti, ja niihinkin pitää ladata PDF-lupa nettisivulta. Vaikka teoriassa lennot ja muu julkisliikenne yhä toimivat, riskinä on, että junavuoroja perutaan ja/tai myydään loppuun. Uutinen määräyksen voimaantulosta nimittäin aiheutti valtavan rynnistyksen ja liikenneruuhkat. Kaikki kynnelle kykenevät ratsasivat ruokakaupat ja bensa-asemat ja lähtivät eilen tien päälle kaupunkikodeistaan, maalle sukuloimaan kuukaudeksi. Kaupunkilaisilla on harvoin omaa pihaa ja vaikka ulkoliikuntaa saisi jatkossa harrastaa rajoitetusti, kukaan ei halua olla pienessä pariisilaisyksiössä jumissa jos ei pakko ole. 

Kerrottakoon tarkennuksena, että ulkonaliikkumiskielto, lockdown ei liity Ranskassa äskettäin tapahtuneisiin kahteen terroritekoon. Käsitin, että näin olisi Suomessa alettu uskoa tai ainakin jonkintyyppisissä medioissa levittää. Tavoite on katkaista koronan kiihtynyt kasvutahti ja saada taas hengitystilaa sekä henkilökunnalle että potilaille maan sairaaloissa.

Saimme kuin ihmeen kaupalla matkatoimiston avulla ostettua peruutuspaikat Perthiin, lentopäivä 2. marraskuuta. Lockdownin vuoksi saimme viime metreillä puserrettua itsemme aiemmalle lennolle, joka lähtee huomenna 31. lokakuuta. Tänne Charles de Gaulle-lentokentän tuntumaan hotelliin junailimme itsemme eilen, juuri ennen ulkonaliikkumiskiellon alkua. Nyt nökötämme täällä kuin kanit kolossaan, lentoa odottaen. Hotellin pihalla saa yhä liikkua, joten tänään ulkoilimme jännittävällä (not) parkkipaikalla koko tulevan kaksiviikkoisen edestä. 

Perthin hotellikaranteenissa emme saa edes avata ikkunaa tai jaloitella käytävällä tai kellarissa. Parvekkeelle saati pihalle pääsy on totaalisen poissuljettua, koska jokuhan voisi vaikka sylkäistä partsilta kadulle ja siten levittää koronaa... ylilyötyä paniikkia mielestäni, etenkin kun joissain muissa Australian osavaltioissa päivittäinen ulkoilu suljetulla alueella hotellilla on minimi-ihmisoikeus.  

Noniin, sitten siihen pakoon. JOS se onnistuu. Huomenaamulla asia ratkeaa, pääsemmekö lennolle, vai pääsemmekö uutisiin. Nimittäin hiljaa ja nöyrästi emme tule hyväksymään sitä, jos ohitsemme myydään paikat bisnesluokkaan ja meidät yritetään jättää rannalle ruikuttamaan.

Tähän saakka ranskalainen pako on ollut aika erilainen kuin suomalainen, heh.

Saimme tiedon siitä, että meillä on lentoliput, tiistaina päivällä. Tiistai-iltana kuulimme, että Ranskaan tulee tämä ulkonaliikkumiskielto torstaiyönä. Ti-ke-yönä viestittelin matkatoimiston kanssa siitä, saammeko siirrettyä lentoa aiemmaksi. Junaliput ostimme ke välittömästi, kun lentoliput oli setvitty. Sitten jäljelle jäi minun mielestäni kaksi ensisijaisesti hoidettavaa asiaa: 1) kauppareissu välttämättömän tavaran hankintaan - vaippoja, hammastahnaa, kahvia jne - jotta pääsemme hotellikaranteenin alkuun. Ja 2) kaiken omaisuutemme pakkaaminen. 

En kuitenkaan elä elämääni tyhjiössä, vaan Ranskan-kotitalouteni kaksi muuta aikuisjäsentä, mies ja anoppi, singahtivat omiin prioriteetteihinsa: E soitti ja sopi hyvästelykäynnin iäkkään mummonsa luokse, ja anoppi varasi meille ensi tilassa läksiäislounaan Michelin-ravintolaan. 

Ensin pääsin minä kauppaan. Sitten oli vuorossa lounas. Läksiäiset eivät tietenkään voi olla Mäkkärissä, vaan tosiaan menimme taapero edellä fiiniin valkolautasliinapaikkaan syömään viiden ruokalajin menun viineineen. Tämä ei sinällään ole uutta ja ihmeellistä, vaan on normiranskalaisen perheen sunnuntai, oli pieniä lapsia tai ei. Kokemus oli kaikin puolin mieleenjäävä, ruuat olivat hyviä, ravintola viihtyisä ja seura hyvää. Mutta väkisinkin nauratti-itketti ylevä menu taaperollekin, joka lähinnä maalaili lautastaan ja syöttötuoliaan gourmet-kastikkeella. E söi lapsen ruuat kotitekoista jäätelöä lukuunottamatta, joka pojallekin maistui. Toisaalta, kun meidät kutsutaan ja meille tarjotaan, en ala kieltäytymään!

Elämyksen kääntöpuoli oli, että puoliltapäivin alkanut lounas päättyi neljältä. Kello tikitti, pakkaaminen odotti.

Siitä ajoimme mummolaan jättämään jäähyväiset. Mummo on jo pitkään halunnut joka käynnillä antaa meille muistoksi omia tavaroitaan. Jotain mahdollisimman pientä ja kevyttä olemme hyväksyneet, matkalaukut kun paukkuvat jo muutenkin. No, tällä kertaa hän halusi lahjoittaa meille kokoelman - 

keraamisia teekannuja.

Kokoelmalla on paljon tunnearvoa, sillä se on E:n vanhempien aikoinaan yhteisessä keramiikkapajassaan tekemä. Muttamutta. Mannertenvälisille lennoille on helpompi pakata ihan mitä tahansa muuta kuin posliinia.

Ajoimme mummolasta kotiin illan jo pimennyttyä, keramiikan kilkattaessa takakontissa. 

Viimein iltaseitsemältä pääsin pakaasien kimppuun - E oli fiksusti pakannut jo aiemmin, ennenkuin meillä oli lentolippujakaan. Ähersin ja väänsin, tungin ja ahdoin. Kaikki saatiin kyytiin, vain joku kosteusvoidetuubi ja aurinkorasva piti hylätä. Paitsi: miten saisimme mukaan ison satsin leluja, jotta taaperolla on viihdykettä hotellikaranteenissa ja me aikuiset pysymme järjissämme? 

Käytiin neuvottelu. 

Minä: nuo teekannut on pakko ottaa matkalaukusta pois, lelut ei mahdu. Muutenkin on liian iso riski, että ne rikkoutuvat lennolla.

E: no ei niitä voi reppuunkaan laittaa, sinne ei sitten mahdu mitään muuta!

Minä: (tietäen esineiden tunnearvon, yrittäen olla diplomaattinen) mutta miten suuri ilo meille on hotellikaranteenissa teekannuista, verrattuna lapsen leluihin?

E: (miettii hetken, sitten pakkaa pannut pois sanomatta mitään). 

Sovimme, että joku vuosi vielä hommaamme merikontin ja tuomme sillä kaikkea sellaista, mikä vielä roikkuu vanhempiemme luona emmekä saa kuljetettua lentoteitse. 

Kuvan yhtiö liittyy vahvasti asiaan.

Viimein on valoa tunnelin päässä ja lento näillä näkymin lentää. Huomenna kohtaavat suomalainen sisu ja ranskalainen taistelutahto versus lentoyhtiön rahanahneus.

Nytkö se tapahtuu - kotiinpaluu?

Meillä on viimeinkin lentoliput kotiin - ensi maanantaille 2. marraskuuta!

(Tosin nyt nähtäväksi jää, perutaanko tämäkin lento viime metreillä...)

Kotiinpääsy vaati kaksi peruttua lentoa, neljä yhteydenottoa konsulaattiin, kuusi matkatoimistoa ja ainakin kaksi tusinaa vihaista meiliä eri poliitikoille, mukaanlukien Australian pääministeri, Länsi-Australian osavaltion pääministeri, eri puolueiden johtajat, Länsi-Australian senaattorit eli osavaltion edustajat kabinetissa, sekä Perthin pormestari. Yhdestäkään poliitikosta ei ollut asiassa mitään iloa tai apua. 80% ei vastannut mitään, 15% vastasi jonkun geneerisen latteuden kuten "onhan tämä vaikeaa aikaa kaikille, koittakaa kestää" ja 5% tarjosi näennäisapua, eli konsulaatin yhteystietoja. Mitä ne yhteystiedot auttavat, jos konsulaatti ei kuitenkaan pysty tekemään mitään? 

Kirjoitin aiemmin, että konsulaatti soitti meille ja tarjosi apua sanomalla, että he laittavat meidät lentoyhtiöiden standby-listalle, jotta saisimme paikat pian. Kun puolitoista viikkoa jälkikäteen kyselin asian perään, vastaus olikin, että konsulaatti ei ole luvannut mitään ja paikkojen saanti on täysin riippuvaista lentojen saatavuudesta. No sehän se ongelma nimenomaan on, jota toivoin konsulaatin jotenkin voivan ratkoa, mutta ei. 

Loppujen lopuksi meitä ei siis avita kotiin konsulaatti vaan ihan vanhanaikaisesti matkatoimisto. Luin somen tukiryhmästä, miten tietyt toimistot ovat aiemmin onnistuneet löytämään tehokkaasti peruutuspaikkoja ja viime hetkellä allokoituja cap-paikkoja eli sellaisia, joita joku toinen lentoyhtiö ei ollutkaan saanut myytyä ja ne olivat tulleet jonkun toisen yhtiön omaisuudeksi. (Systeemi on ihan järkyttävän monimutkainen. Australian valtio ja osavaltiot ovat asettaneet rajan, että esim. Perthiin saa saapua 725 matkustajaa viikossa. Kun Perthiin lentää neljä lentoyhtiötä useamman kerran viikossa, lentoyhtiöt joutuvat jatkuvasti keskenään sumplimaan paikkoja ja paikkoja palaa "pooliin" jos joku ei myy sille päivälle ja viikolle kaikkia. Sitten muut saavat myydä niitä 24-48 tunnin varoitusajalla. Tämä on oma ymmärrykseni matkatoimiston selityksestä). 

Otin yhteyttä kaikkiin niihin matka-agentteihin, joilla oli netissä hyvät suositukset, ja lopulta yhden kautta lennot napsahtivat. Hinta on "vain" kaksinkertainen kuin normaalisti, joten pääsimme melko vähällä siihen nähden, että jopa kymmenkertaista hintaa pyydetään. Kaikki säästyneet pennit olisivat tietysti kotiinpäin, mutta tässä tapauksessa nämä käytetyt rahat ovat kirjaimellisesti kotiinpäin. 

Niillä muutamilla matkatoimistoilla, jotka ovat pärjänneet koronavuoden yli, on aivan järkyttävä kiire Australiassa koittaa auttaa ihmisiä kotiin. Kaksikin matkatoimistoa kommunikoi kanssani tänään vielä klo 22.30 Perthin aikaa ja sanoivat, että ovat ihan täysillä töissä. Toivottavasti tästä ei seuraa burnoutteja niille, jotka yhä ovat leivän syrjässä kiinni alalla. 

Nyt alkaa kiivas karanteenin suunnittelu, eli mitä tarvitsemme mukaan, ja mitä voisimme pyytää Perthin-ystäviltämme. Älyvapaasti Perthin hotelleissa ei kuulemma ole tarjolla keittiöllisiä asuntoja perheillekään, joten kaksi viikkoa pitää sitkuttaa yhdessä huoneessa minibaarin ja vedenkeittimen avulla. Mikron saisimme tuoda mukana (koska mannertenväliselle lennollehan on ihan tosi kätsyä pakata mukaan mikro!) mutta hotelli ei meille sellaista toimita. Leivänpaahdin ja muut savuttavat masiinat sen sijaan ovat kiellettyjä paloturvallisuus- ja palohälytysriskeinä. Kukaan ei ole innoissaan siitä, että hotellillinen koronaeristyksessä olijoita ympäri maailman pitäisi juoksuttaa paloportaita kadulle, jos jonkun paahtoleipä kärähtää. 

Jäämme nyt ihmettelemään tapahtunutta ja etsimään kaikki tavaramme sohvien ym. alta, minne pikkutaapero on kaiken säilönyt ja piilotellut. 

Kuva ironisesti Air Asian, joka ei Perthiin saa tällä hetkellä lentää. Onkohan lie olemassakaan koko lentoyhtiö enää.