Omakotilähiöissä kytee mielenterveysongelma?

Seuraa vuodatusta. Otsikko on kohtalaisen laaja ja provosoiva, vaikka tarkennettuna aihe koskee asuntorakentamista ja asuntotuotantoa Länsi-Australiassa, eritoten Perthin seudulla, sekä sen vaikutusta hyvinvointiin. Aluerakentamislogiikka on aihe, joka itseäni kummastuttaa täällä joka päivä kaikkinaisessa tehottomuudessaan ja jälkeenjääneisyydessään. 

Suomalaisia yleisesti järkyttää Australian asunnoissa tavallinen huono laatu, eristeiden ja/tai lämmityksen ja viilennyksen puute, kummalliset "tein ite ja säästin"-ratkaisut, sekä dokumentoinnin olemattomuus. Täällä omistajalla ei ole mitään velvollisuutta pitää kirjaa kaikista remonteista, se on enemmän suositus kuin edellytys. Jos on itse vetänyt sähkötöitä tai putkia sinne tänne, eihän se nyt mittään. 

Tietenkin, jos kaupantekohetkellä rakennustarkastaja huomaa ongelmat ja niistä raportoi, ostaja voi vaatia hinnanalennusta tai vikojen korjaamista. Niitä ei kuitenkaan ole mikään pakko myöntää ja on ostajan vastuulla, haluaako edetä mahdollisen ongelmakimpputalon kanssa. Kaupanpurusta minulla ei ole kokemusta, mutta yleensä täällä on kuluttajansuoja aika heikko ja valvovilta viranomaisilta tulee lähinnä ohje viedä asia oikeuteen (olen työskennellyt rinnakkaisella alalla 7 vuotta eli tämän tiedän). 

Mutta hypätäänpä laajempaan kontekstiin esimerkin kautta. Muutimme uudehkoon lähiöön jouluna 2020 ja olen siitä asti ällistellyt, voiko aluerakentamisen logiikka tosiaan olla tämä. Perthissä rakennetaan ulkokehiltä sisään eli aloitetaan mistä lie hornantuutista sen perusteella, mistä grynderi on saanut halvimmalla maata. Lopulta ehkä osutaan johonkin liikennesolmukohtaan kuten juna-asemaan tai moottoritien ramppiin, ehkä ei. 

Meidän lähiömme on voittanut palkintoja "käveltävyytensä" ansiosta ja perthiläiseksi uuslähiöksi se onkin yllättävän toimiva: meidän talolta on matkaa 500 metriä lähijunalle sekä lähimpään pikku liikekeskukseen, eli ruokakauppaan, kebab-paikkaan, pubiin jne. Tähän esteettömyys sitten jääkin. Asema-liikekeskuksen ympärillä ammottaa 500 metriä tyhjää joka suuntaan. Eli tosiaankin kävelemme tyhjän kentän poikki sinne päästäksemme. Tyhjä ympyrä on jätetty odottamaan aikaa, jolloin kerrostalorakentaminen on alueella kannattavaa -- maanomistajatahon mukaan näin ei ole ollut koko sen 20 vuoden aikana, kun lähiö on ollut olemassa, mikä on aivan kukkua. 

Nyt lähiömme edelleen muodostuu kompaktista käveltävästä liikekeskuksesta, rikkaruohoja puskevasta autiotonttiympyrästä, ja kaikkialle levittäytyvästä omakotitalomatosta, joka alkaa pitkälti tyhjän maan jälkeen kuin kauppoja ympäröisi jokin tauti. Käveltävyys kaikkoaa siihen, että omakotitaloilta on melkein pakko ajaa ostarille ja sitten onkin helppo hurauttaa kauemmas isompiin liikkeisiin, eli pikku liikekeskus kärsii koko ajan asiakaspulasta.  

Kuvaannollisesti revin joka päivä hiuksia siitä, miten Perthissä eletään 1960-lukua kaavoituksen ja aluesuunnittelun suhteen, eli joka asia tehdään yksityisten rahoittajien/lobbarien sekä liikennesuunnittelun (mitä asfalttisempi moottoritieprojekti, sen parempi) ehdoilla. Etenkin Vancouverista palattuamme kärvistelin tätä asiaa, koska siellä onnistuimme asumaan erittäin viihtyisällä ja kävelijäystävällisellä alueella (alkuun, jouduimme sitten muuttamaan vielä aussimokiakin rumempaan kaukolähiöön matkabudjetin paukkumisen vuoksi). 

Oma "transit oriented" eli joukkoliikennelähtöinen (hehe salli mun nauraa) lähiömme on kuitenkin Perthin mittapuulla yllättävän eurooppalainen eli meidän on henkkoht mahdollista elää niin, että kävelemme junalle ja sillä keskustaan -- sen sijaan, että ajamme aina väistämättä ruuhkautuvaa moottoritietä pitkin ja käytämme tunnin per suunta matkaan, jonka tulisi viedä puoli tuntia. Mutta. Tällä hetkellä Perthissä paikataan ammottavaa asuntopulaa niin, että vähän jokaikistä puskaa ja peltoa raivataan omakotitalolähiöksi (estate). Niitä ripotellaan sinne tänne, täysin maan halpuuteen perustuen, ei mihinkään keskitettyyn strategiaan. Jokainen uudisalueen tontti myydään erikseen ja kukin kotitalous rakennuttaa yksin oman talonsa, kilpaillen samoista rajallisista rakentajaresursseista. Yhtään minkäänlaista yhteiskoordinointia ei ole, eli näissä uusissa hankkeissa ei tunneta kerrostalo-, rivitalo- tai kommuunimuotoista rakentamista. Oma huvila se olla pitää. Alueella, jolla ei ole minkäänlaisia palveluja, paitsi enintään huoltoasema ja pikaruokapaikka. Uusia kouluja, päiväkoteja ja leikkipuistoja mainostetaan kaikkialla, mutta osa toteutuu, osa ei, osa viivästyy määrittelemättömästi. Ja näiden alueiden asukkaat käyttävät sitten tunnin per suunta moottoriteillä päästäkseen töihin, kouluun, kauppoihin, palveluihin, ja ruuhka- ja saastekierre vain pahenee. 

Mikä tässä on ongelma? Eikö pidä rakentaa sitä, mistä ihmiset tykkäävät ja ovat valmiita maksamaan? Yleensä omakotitalot ovat suosittuja, ja jos sellaisen saadakseen pitää ajaa hieman enemmän, mitäpä siitä mussuttamaan? No. Ensinnäkin, ok-talon osto tai rakennuttaminen on täällä tällä hetkellä ainoita tapoja hankkia koti, koska vapaiden vuokra-asuntojen määrä on alle prosentin, kerrostaloja on lähtökohtaisesti verrattain vähän, niiden rakennuttaminen on jäissä korkojennousun vuoksi, ja rivareita ei melkeinpä edes tunneta Perthissä. Eli oikeaa valinnanvaraa ei ole ja on epärehellistä väittää, että "kaikki" haluavat asian x, jos asia x on ainoa tarjolla oleva. 

Mutta sitäkin tärkeämmin: maailman on pullollaan tutkimusta, joka osoittaa hyvin monin eri tavoin, kuinka epäterveellistä tällainen hajarakentaminen on, fyysisistä ja henkisistä syistä. Autoilu itsessään saastuttaa ja jatkuva autoissa/ruuhkissa istuminen on paitsi stressaavaa, myös keholle rasittavaa jumitusta, joka vie aikaa liikuntamahdollisuuksilta saati hyötyliikunnalta. Mitä harvemmassa talot ovat, sitä vähemmän yleensä muodostuu yhteisöllisyysmahdollisuuksia, eli naapurusto ei asioi samoissa liikkeissä ja palveluissa vaan hajaantuu vähän kaikkialle. Lisäksi ok-lähiöiden rakentaminen on joka näkökulmasta kalliimpaa kuin tiiviimpi muoto (kerrostalot tai rivarit): samalle alueelle mahtuu vähemmän kotitalouksia, mutta vaaditaan enemmän infraa ihan tienpintojen, sähköjohtojen, viemäreiden ym muodossa. 

Eniten itseäni huolestuttaa, millaista maailmaa rakennamme lapsille -- kyllä vain, vedin juuri esiin "eikö kukaan ajattele lapsia?" kortin. Näitä lähiöitä markkoidaan lapsiystävällisinä, ja osa toki sitä onkin. Mutta hyvin monilla uusilla alueilla lapsilla, etenkin isommilla eli alakouluikäisillä ja teineillä, ei ole yhtään mitään tekemistä. Kun se yksi leikkipuisto on koluttu eskari-ikään mennessä, minnekään ei pääse, koska ei ole kävely- tai pyöräteitä tai jos on, ne eivät johda minnekään, pelkästään ympäri sitä omaa talopeltoa kuin Truman Showssa. Vanhempien on pakko kuskata kaikkialle ja jos vanhemmat eivät ehdi/pysty/jaksa, siinähän nökötät kotona. Usein näillä uusimmilla alueilla taloissa ei ole edes omaa pihaa, koska täällä on buumi rakentaa niin iso kartano kuin tontille mahtuu, ja pihaksi jää silloin pieni laatoitettu grillausterassi (jollainen meilläkin on, tosin eri syystä: talomme on aussilaisittain pikkuinen ok-talo, rivariksi naamioitunut, eikä tontilla kerta kaikkiaan ole tilaa enempää. Nyt koitamme viherryttää vankilapihaa kaikin eri urban gardening-keinoin). 

Mutta lapsethan voivat ihan hyvin osallistua ohjattuihin harrastuksiin tai hoitaa sosiaaliset suhteet koulussa, mitä väliä sillä on, liikkuvatko he kodin ympäristössä omatoimisesti? Tämä on Aussilassa yleinen ajatus ja kumpuaa mielestäni jostain brittiarmeija- tai luokkahierarkiaperinteestä, jossa kaikkien toimien on oltava ohjattuja, valvottuja, säänneltyjä ja hyvin aikaisin kurinalaisesti opittuja. Sävystäni ei varmaan ole vaikea erottaa, etten itse kannata tätä. Kaupunkitutkijana olen lukenut liudan tutkimuksia siitä, miten tärkeää on vapaa liikkuminen eri tiloissa, siis sekä luonnossa että rakennetussa ympäristössä: keho kaipaa liikuntaa, mutta aivot kaipaavat virikkeitä, nimenomaan navigoinnin muodossa. 

On näyttöä siitä, että juuri tilanhahmottaminen, reittien löytäminen, ympäristön tutkiminen ja uusien alueiden haltuunotto ruokkivat aivoja kaikkein tehokkaimmin ja näin estävät mm. stressin, ahdistuksen, alakuloisuuden ja jopa masennuksen syntyä. Tämä on iso syy siihen, miksi luonnossa liikkumista aina suositellaan stressinpoistoon ja mielenterveyden hoitoon. Se auttaa niin monin eri tavoin: luonnon läsnäolon kautta ihan suoraan hormoneihimme vaikuttaen, mutta myös aivoterveyteen navigoinnin, tutkailun, löytämisenriemun kautta. 

Kun tämä mahdollisuus karsitaan pois lapsilta jo alkuunsa, ei ihme, että meillä on vuosiluokittain seinille hyppiviä tenavia ja teinejä, joilla ei riitä keskittymiskyky mihinkään. Ei se pelkkä ruutuaika, roskaruoka, liikunnan ja vapaan leikin puute, tai luontosuhteen puute, jotka kaikki nämäkin esiintyvät ylenpalttisina Perthin uuslähiöissä (kirjoitan tätä juuri sellaisessa ympäristössä). Vaan vaeltelun, oleilun, kävelyn, pyöräilyn, kiipeilyn, ympäristöntutkimisen, seikkailun, oman kehon kykyjen kehittämisen puute. 

Luen juuri kirjaa Overprescribing Madness, jossa entinen kouluopettaja ja poliitikko, nykyinen tutkija, kyseenalaistaa Australiassa räjähdysmäisesti kasvaneet mielenterveysongelmatilastot. Kirja on kontroversaali enkä itse usko ihan joka väitettä. Kirjoittaja Martin Whitelyn mukaan suurimmat syyt mielenterveysongelmien kasvuun ovat diagnostiikan ylilaventuminen amerikkalaismalliin, lääkeyhtiöiden lobbausvallan kasvu, poliitikkojen asiantuntemattomuus eli suositaan lääkehoitoja muiden terapiamuotojen sijaan, sekä epärealistiset odotukset esi- ja alakoululaisten käytöstä kohtaan: hänen mukaansa Australiassa edellytetään hiljaista keskittyvää työskentelyä aivan liian aikaisin ja tämä on johtanut mm. ADHD-diagnoosien räjähdysmäiseen kasvuun. Huom, itse en väitä, että ADHD diagnoisoidaan väärin (en tiedä asiasta läheskään riittävästi), mutta allekirjoitan täysillä sen kohdan, että aussikasvatuksessa kurinalaisuus ja ohjatusti ja valvotusti toimiminen ovat ihan eri arvo kuin suomalaisessa. Täällä vapaaseen leikkiin ja vapaampaan rytmiin, mm. välitunteihin, perustuva opetusmetodi on vaihtoehtoinen tapa, jota esi- ja alakoulut perustelevat erikseen vanhemmille! 

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten Perthissä ei tunneta lähimetsiä, vaan kaikki luontosuhde rakentuu joko oman pihan tai hoidettujen puistojen kautta, eli valvotuissa, turvatuissa oloissa. Tämän toisaalta ymmärtää, koska Australiassa on oikeasti vaarallisia eläimiä, ml. hämähäkkejä ja käärmeitä, joilta lapsia on suojeltava. Toki vanhemmat voivat kuljettaa lapsia kauemmas luontoon eli luonnonpuistoihin, rannalle tai leirintäalueille, ja juuri näin mekin toimimme monien muiden tavoin. Se kuitenkin vaatii erilaista panostusta, tietämystä ja mielenkiinnon tasoa kuin lapsen päivittäinen päästäminen lähimetsään temuamaan kavereiden kanssa, mikä on Suomessa yhä yleistä ja miten oman lapsuuteni vietin. Suomalaisia vanhempia usein hämmentää myös aussitapa pitää lapset rattaissa tai kärryissä melkoisen vanhoiksi, eli 4-6-vuotiaita työnnellään ihan yleisesti erilaisissa värkeissä, koska se on kaikille nopeinta. Mutta. Tässä ne vähätkin hyötyliikunta- ja reitinlöytömahdollisuudet karisevat entisestään, kun lapsi ei saa vaellella tai edes verrytellä jalkojaan normiarjen matkoilla. 

Odotin joku viikko sitten omaa muksuani leikkikerhosta kunnan liikuntakeskuksessa ja viereeni kahvioon istui perhe kahden lapsen kanssa, ikää ehkä 3 ja 4v. Kolmevuotias oli rattaissa valjaissa ja nelivuotias äidin jalan vieressä tiiviisti. Kumpikaan lapsi ei saanut liikahtaakaan sillä aikaa, kun vanhemmat joivat kahvit ja juttelivat keskuksen työntekijöiden kanssa. Kun tyttö rattaissa yritti hieman kokeilla kahvion tiskin paneelireunaa, äiti ärähti välittömästi, kädet sisään, älä koske, älä touhua. Kun poika koitti hiljakseen vaellella metrin kauemmas tutkimaan jotain kiinnostavaa, isä murahti, takaisin heti, et mene. Koska perhe alkoi jutella minullekin, mainitsin, että ehkä lapset haluaisivat hieman tutkia ympäristöään. Vanhemmat torppasivat minut välittömästi sanoen, että perhe aikoo mennä pian rannalle ja tutkikoon siellä. Ei ole sopivaa tässä liikkua. Ainoa lapsille sallittu asia oli välipalojen syönti: niitä siinä upposikin monta odottaessa. 

Tiedän, ettei ole okei tuomita vanhempia näin lyhyen pätkän pohjalta, ja jokaisella on omat kasvatusmetodinsa. En silti pysty unohtamaan perhettä, jossa lapset saavat liikkua vapaasti vain rajatun ajan ja tilan kehikossa. (En tietty tiedä, miten he saavat leikkiä kotona, mutta aika hiljennetyn oloisia muksuja olivat harmi kyllä). Tietenkin tämä on yksittäistapaus eikä kenestäkään voi vetää koko kansaan yltäviä johtopäätöksiä. Mutta: vastaava asenne ei ole ainutkertainen, eikä ensimmäinen näkemäni tapaus Australiassa, kun lasten odotetaan vain istua nököttävän, kun voisi leikkiä, tutkia, liikkua, hyppiä, kiipeillä... käyttää kehoa monin eri tavoin ja tutustua sekä omiin kykyihin että maailmaan. Millähän ilveellä tätä Suomessa täysin tavallista olemisen tapaa -- vapaata leikkiä ja liikkumista -- saisi Perthiin muilutettua? Jos sama aihe kiinnostaa, tässä aiempi tekstini: Paleolapsuus myös aikuisille?

Lähteet:

Bond, Michael (2020): Wayfinding

Dunn, Claire (2021): Rewilding the urban soul

Gray, Peter (2015): Free to learn

Walker, Peter (2021): The Miracle Pill

Perthissä on Australian kaupungeista vähiten puita (canopy cover) ja eniten hallitsemattomasti leviävää omakotitalomattoa (urban crawl). Ja sen alkaa huomata negatiivisena viihtyvyystekijänä. Kuva: ABC

Aina vaara onpi eessä?

Kävin viikonloppuna ensiapukurssin, koska viimeisimmästä on reilu vuosikymmen aikaa. Täällä tuoreille vanhemmille suositellaan ensiaputaitojen hankintaa ja ihan syystä. Vahinkoja tietenkin voi sattua kaikkialla, mutta Australian luonto ja elämäntapa asettavat omat haasteensa pikkulapsiarjelle.

Täällä lasten yleisin kuolinsyy on hukkuminen omalla tai tutulla pihalla uima-altaaseen tai johonkin vesisammioon. Pihapiirissä tai jopa sisätiloissa voi olla myrkyllisiä käärmeitä tai hämähäkkejä, ja merenrantareissulla voi tulla jonkin meripolttiaisen pisto. Tavallisiin ongelmiin lukeutuvat myös lämpöhalvaus, ihon polttaminen ja auringonpistos. Kurssi oli suunnattu "tiny tots" eli vauvojen ja taaperoiden ensiapuun, mutta myös isommat lapset ja aikuiset käsiteltiin.

Olen Aussilan-asumisurani aikana käynyt varmaan pari tusinaa erilaista kurssia työn puolesta ja muuten, ja kaikki alkavat aina samalla tavalla: esittelykierroksella. En enää tiedä, miten Suomessa yrityskonsultit ja muut operoivat, mutta lähes vuosikymmen sitten ei kauheasti harrastettu interaktiivisuutta, koska ihmiset yleensä kavahtivat kaikenlaista esilläoloa, mukaanlukien itsestä kertomista. Ensiapukurssilla kaikkien tuli kertoa oma nimi, työpaikka, miksi on kurssilla ja jotain hassua itsestään. Kerroin, että työskentelen valitustenkäsittelyssä ja kohtaan päivittäin ihmisiä, jotka käyttäytyvät kuin taaperot.

Seuraava perusaskel kurssilla kuin kurssilla ovat yhteiset pelisäännöt. Joskus kurssittaja kyselee sopivia sääntöjä yleisöltä, joskus ne vain luetaan powerpointilta, kuten: kuuntelemme kaikkia, emme puhu päälle, kunnioitamme muiden mielipiteitä ja pyrimme yhteishenkeen. Aluksi tämä kuulosti ihan eskarin sääntöluettelolta, mutta mitä useamman koulutuksen istuu läpi, sitä paremmin pelisäännöt käyvät järkeen. Kun on aluksi ääneen todettu, että tätä kurssia ei esim. yksi äänekäs dominoi, tai kenenkään kokemuksia ei vähätellä, kaikki uskaltavat osallistua aktiivisemmin. Näin nuorehkona naisena kun olen ihan riittävästi törmännyt niihin tilanteisiin, joissa omaan ääneensä ihastunut besserwisser, yleensä iäkkäämpi mies, kokee asiakseen johtaa keskustelua ja jaaritella niitänäitä ihan muusta kuin koulutuksen tai kokouksen aiheesta.

Itseäni säännöllisesti kummastuttava ja huvittava elementti koulutuksissa ja aussielämässä yleisesti on, miten paljon natiivit englanninpuhujat kompastelevat oman kielensä kirjoitusasun kanssa. Kurssittajat saattavat avoimesti sanoa, etteivät tiedä, miten joku sana kirjoitetaan yrittäessään tavata sitä valkotaululle. Nettikeskusteluissa törmää jatkuvasti vakioväärinkirjoituksiin, kuten "would of" (pitäisi olla would have), "bare with me" eli paljasta kanssani, kun pitäisi olla "bear with me", malta hetkonen. Suomalainen englanninopetus on ehkä kuivakkaa, mutta erittäin kielioppitarkkaa. Esimerkiksi kirjoitusharrastuspiirissä korjaan natiivien kirjoitusasua, mikä on täysin nurinkurista.

Kolmetuntinen kurssi oli yllättävänkin kattava ja asiapitoinen, sillä jotkut kurssit tuntuvat koostuvan pääasiassa kahvitauoista. Kävimme läpi kaikki perus-kriisitilanteet kuten tajuttomuus, sydänvaivat/sydänkohtaus, astmakohtaus, tukehtuminen, allerginen reaktio ja anafylaktinen shokki, verenvuoto, palovammat ja hukkuminen. Opin, että Perthissä vain metropolialueella on varmasti ammattilais-ensihoitajat ambulansseissa ja mitä kauemmas maaseudulle tai outbackiin eli syrjäseudulle mennään, sitä enemmän ambulanssit ovat vapaaehtoisten varassa. Aika hurja ajatella, että seudulla voi olla vain yksi ambulanssi, jossa on kaksi vapaaehtoista ensiaputaitoista. Jos sattuu kaksi hätätapausta yhtä aikaa, vain toinen ehditään hoitaa.

Sama ehtimisongelma on myös kiireisinä aikoina kuten jouluaattona. Kuulemma normaali ambulanssin reaktioaika on 9 minuuttia, kun jouluaattona apua sai vasta 40 minuutin päästä soitosta. Tämä siksi, että niin moni veti alkoholi- tai huumeöverit, vieden ambulanssien kallista aikaa.

Kurssittaja painotti, miten ensiaputilanne tulee aina puskista ja tärkein taito on maltti sekä kyky improvisoida. Läheskään aina ei ole ensiapulaukku saati jokin kattavampi lääketieteellinen setti tai osaaminen käden ulottuvilla, vaan ensiavun antaja joutuu toimimaan sen varassa, mitä lähellä on. Tietenkään maltin säilyttämistä ei oikein voi harjoitella tai ennakoida etukäteen, mutta kurssitus eli ennakkotietojen ja toimintaohjeiden hankkiminen yllättäviä tilanteita varten voi kuitenkin hieman auttaa.

Mielestäni  kurssin tärkeintä antia oli ensiavun anto vauvalle tai pikkulapselle esimerkiksi tukehtumistilanteessa, sekä St John's - ensiapujärjestön app, jonka voi ladata puhelimeen. Siinä on perusinfo kaikista yleisimmistä hätätilanteista sekä GPS-pohjainen hätänumerotoiminto, jota painamalla puhelin yhdistää hätäkeskukseen ja antaa samalla soittajan koordinaatit. Lisäksi opetettiin muistisääntö Dr's ABCD ensiavun antoon eli:

D - danger - arvioi, onko tilanteessa sinulle tai muille vaaraa ennen ensiavun antoa, esim. joku uhkaavasti käyttäytyvä tai jokin riskitekijä.
R - response - yritä saada vastaus uhrilta, onko hän tajuton vai kykenevä kommunikoimaan?
S - send for help - soita apua tai velvoita joku toinen hankkimaan apua
A - airways - tarkista hengitystiet, saako uhri ilmaa
B - breathing - hengittääkö uhri?
C - cpr - aloita paineluelvytys, jos uhri on tajuton eikä hengitä.
D - defibrillator - käytä defibrillaattoria, jos sellainen on saatavilla - kuuntele laitteen antamat ohjeet.

Sain pontimen käydä kurssi - vihdoin ja viimein sitä pitkään viivyteltyäni (ketä huvittaa viettää sunnuntaiaamu puhuen ensiavusta?) - sillä kaverilleni sattui todella säikäyttävä kokemus: hänen taaperonsa lähes tukehtui keksiin ja kaveri joutui käyttämään ensiaputaitojaan pelastaakseen oman lapsensa. Vahinkoja todentotta voi sattua missä vain, milloin vain, ja parempi olla edes jonkinlaiset valmiudet. Kurssilla toisteltiin moneen otteeseen, että on aina parempi yrittää tehdä edes jotain hätätilanteessa, kuin seistä tumput suorina paniikkiin jäätyneenä. Suosittelen kurssitusta kaikille!

Jos asut Australiassa, tämä sovellus saattaa olla sinullekin tarpeen.

Raskausaika Australiassa

Lähipiiri jo tietääkin, mutta kerrottakoon nyt laajemmalti, että meille on tulossa perheenlisäystä maaliskuussa ja elelemme jännittäviä aikoja uuden elämänvaiheen kynnyksellä. Äitiyslomani alkaa helmikuussa ja olen kyllä jo nyt ihan kypsä valmis sille jäämään - Perthissä alkoi parhaimmoillaan jouluksi täysi kesä, lämpö kipusi neljäänkymppiin, ja ydinreaktorikeskusta eli kroppaa kuumentava raskausmaha ei kyllä oloa helpota.

Olen saanut kyselyjä, että kirjoittaisin neuvola/lääkärikäytännöistä raskauden aikana. Otin mielenkiinnosta ylös myös kuluneet rahasummat, jos joku perheellistymistä pohtiva toivoisi niistä kuulevansa.

Australiassa voi valita, millaisia väyliä ja palveluja käyttää, eli meneekö yksityis- vai julkissektorille. Sairaanhoitajakavereilta kuullun perusteella emme ole ottaneet sairausvakuutukseen äitiyskomponenttia, eli vakuutuksemme ei kata raskauteen ja synnytykseen liittyviä kuluja. Tämä siksi, että julkinen puoli toimii Australiassa aivan hyvin emmekä ole kokeneet tarpeelliseksi maksaa yksityislääkäristä.

Yksityiset synnytyssairaalat kuulostavat enemmän hotelleilta kuin lääketieteellisesti julkissektoria osaavammilta, joten olemme mieluummin säästäneet vakuutusrahat vanhempainvapaan ja vauvan tarpeisiin. Ilman vakuutusta yksityissairaala on budjettisyistä ulottumattomissamme, koska synnytykseen ja sitä edeltäviin kuluihin voi upota jopa kymppitonni ja ylikin.

Oma tilanteeni on sikäli hyvä äitiysloman suhteen, että työpaikkani kustantaa puoli vuotta äitiysvapaata puolella palkalla, lisäksi olen oikeutettu Centrelinkin eli paikallisen Kelan maksamaan reiluun neljään kuukauteen äitiysvapaata maan minimipalkalla. Näistä vain Centrelink on kaikille tarjolla, eli jos työnantaja ei halua maksaa äitiysvapaasta, mitään pakkoa ei ole. Sen sijaan kaikille on myönnettävä 12 kuukautta palkatonta äitiysvapaata. E saa työpaikaltaan peräti viikon isyyslomaa ja Centrelinkistä nähtävästi päälle tuplat eli kaksi viikkoa. Kaikki loppuvapaat, jos sellaisia haluaa ja pystyy ottamaan, kustannetaan omista säästöistä.

Valitako julkis- vai yksityissektori raskausasioihin ja synnytykseen on pitkälti  makuasia. Suurin osa täkäläistutuistani on synnyttänyt yksityissektorilla, ilmeisesti sen (katteettomasti?) paremman maineen sekä palveluvalikoiman laajuuden takia. Yksityisellä voi esimerkiksi pyytää sektiota, kun taas julkissektorilla se tehdään vain hätätapauksissa.

Nähdäkseni kaikki raskauteen liittyvä käsitellään ensinalkuun yksityissektorilla, koska Australiassa ei ole terveyskeskuksia, pelkästään yksityislääkäreitä (yleislääkäri, general practitioner eli GP). Osa yleislääkäreistä laskuttaa vain sen summan minkä Medicare eli paikallinen Kela korvaa, eli silloin ei jää omasta taskusta maksettavaa (ns bulk billing - lääkärit).

Itse olen Perhiin muutosta saakka käynyt ydinkeskustassa lääkärikeskuksessa, jossa n. puolet laskusta jää itselle katettavaksi. Tosin todennäköisesti vaihdan lääkärikeskusta pian, koska muutaman kortteli päässä edellisestä olisi n. 20% edullisempi, hyvämaineinen paikka. Bulk billing ei ole ollut itselle toimiva systeemi, koska Perthissä niihin ei yleensä voi varata aikaa, vaan sinne mennään jonottamaan kuin ensiapuun. Lisäksi en ole ollut tyytyväinen bulk billing-lääkärien kiinnostuksen ja ammattitaidon tasoon, mutta tämä on vain omakohtainen parin lääkärin mittainen kokemukseni.

Alkuraskaus yksityissektorilla

Alkuraskauden aikana tapasin lääkäriä neljä kertaa eli kerran kuussa, tosin tästä 1-2 kertaa oli ei-välttämättömiä. Kävin heti alussa varmistamassa raskaustestin, sitten kahdesti kuulemassa ultraäänen tulokset (raskausviikoilta 8 ja 12) sekä kerran yleis-tsekissä. Rahaa käynteihin yhteensä meni omasta taskusta 180 dollaria (115€), hinta olisi ollut melkein tuplat ilman Medicarea.

Joka käyntikerralla lääkäri mittasi verenpaineen, punnitsi painon ja otti virtsanäytteen. Lisäksi oli yleistä jutustelua, mikä olo, miten asiat etenevät, mitä seuraavaksi. Sain myös pitkän listan vältettäviä ruoka-aineita: käytännössä kaikki kylmänä tiskistä myytävät asiat olivat kiellettyjä, mukaanlukien salaatit, hedelmäsalaatit, smoothiet, leikkeleet, pehmeät juustot, pehmeäksi keitetyt munat, savulohi, sandwichit, patongit, sushi... eli 90% Aussilan normi-lounasvalikoimasta, arg. Kotona toki voi hedelmiä ja salaatteja syödä, kun ne pesee ja kuorii juuri ennen syömistä.

En kuitenkaan orjallisesti listaa noudattanut, sillä olin raskausviikoilla 6-10 niin pahoinvointinen, että vain harvat asiat maistuivat. Ajattelin, että listeriariski on Australiassa kuitenkin minimaalinen ja pääasia on syödä jotain; ostin esimerkiksi hedelmäsalaatteja ja feta-avokado-bageleita, jotta edes jotain uppoaisi. Lempiaamiaiseni on eggs benedict eli uppomunia savulohen ja hollandaise-kastikkeen kanssa (sis. raakaa kananmunaa) vaikkapa bagelin päällä ja tätä herkkua odotan kuin kuuta nousevaa - pitää varmaan pyytää E:tä hommaamaan moinen sairaalaan, kun vaavi on ulkona :D

Ultraäänet otetaan yksityisellä ja niistä maksoimme omasta taskusta yhteensä $345 (225€), taas Medicare korvasi noin 40%. Ultrat olivat raskausviikoilla 8, 12 sekä rakenneultra viikolla 19. Viikon 8 ultra ei ollut pakollinen, mutta halusimme nähdä, että kaikki on ok alusta asti. Raskausviikkojen 8 ja 20 välillä kävin kahdesti verikokeissa ja sain influenssarokotuksen, ne menivät kokonaan Medicaren piikkiin. Muita raskausajan kuluja olivat lääkärin suosittelemat vitamiinit ja lisäaineet (rauta, D-vitamiini, foolihappo jne), niihin meni yhteensä noin satanen eli 63 euroa.

Maksoimme lisäksi Harmony-verikokeen eli kromosomipoikkeavuustestin, jota suositellaan 35v+ äideille; hinta oli melko suolainen $425, 270€, mutta testin tuomaa mielenrauhan hintaa on vaikea rahassa määrittää.

"Neuvola" eli kätilöohjelma

Puolivälissä raskautta siirryin kätilön potilaaksi eli yksityiseltä julkissektorille. Neuvolaa vastaa täällä kätilövetoinen toiminta, johon haetaan mukaan. Lähetin hakemuksen ohjelmaan nimeltään Community Midwifery Program, joka toimii tietyissä sairaaloissa sekä kotona jos haluaa kotisynnyttää. Ohjelmaan voi päästä, jos on matalan riskin synnyttäjä eli ei ole terveyssyitä, jotka haittaisivat normaalia synnytystä.

Ohjelmassa kätilö on ykköskontakti ja pääapu, mutta lääkäri puuttuu synnytykseen jos tarpeen. Tavoite on mahdollisimman vähäinen interventio, mutta kaikkea sairaalassa tarjolla olevaa kivunlievitystä saa. Ohjelmaan osallistuminen on ilmaista eli Medicaren kattamaa. Olisin voinut myös jatkaa yleislääkärin potilaana ja siirtyä synnytyslääkärille joko julkis- tai yksityissektorille, mutta kavereilta kuullun perusteella kätilö vaikutti parhaalta vaihtoehdolta itselleni.

Kätilöä tapaan 3-4 viikon välein niin, että hän tulee joka toinen kerta kotikäynnille ja joka toinen käynti on sairaalassa. Synnytyksen lähestyessä tapaamiset tihenevät kahteen, sitten yhteen viikkoon. E oli mukana kerran synnytyssairaalan tutustumiskierroksella raskausviikolla 19, lisäksi osallistumme yhdessä ohjelman tarjoamille synnytysvalmennus- ja vanhemmuuskursseille, joita on 3 x 2h. Kirjoitan kursseista lisää erikseen.

Lisäksi saisin fysioterapiaa, vesijumppaa ja terapeutin tukea esim synnytyspelkoon, mutta näitä en ole käyttänyt eli en tiedä olisivatko kokonaan vai osittain Medicaren kattamia. Kätilölle voi tapaamisten ulkopuolella soittaa tai viestittää kysymyksiä ja huolia, eli osa kontaktoinnista on puhelimitse. Oma kätilöni on todella joustava ja helppo tavoittaa, tosin yritän soitella hänelle minimaalisen vähän käyntien välillä - onhan hänellä myös muita potilaita ja omakin elämä :D

Ennen tämänhetkisen kätilön saamista minulle oli tarjokkaana toinen kätilö eri ohjelmasta, Birth Centeristä eli kodinomaisesta pienestä keskuksesta, jossa tavoite on synnyttää mahdollisimman luomusti. Vaihdoin kuitenkin ohjelmaa ja kätilöä, koska ensimmäinen vaikutti tarpeettoman tiukalta kivunlievityksen suhteen ja mm. kommentoi, että "meille ei tulla yrittämään vaan täällä mennään sitoutuneesti läpi ilman lääkkeitä", siis ei epiduraalia, ei kipulääkkeitä, pelkkää luomua mukaanlukien vesialtaan käyttö, hieronta, TENS-laite ja ilokaasu (onkohan tuo oikea termi?). Se kuulosti turhan ekstremeltä näin ensisynnyttäjälle, etenkin kun en ole mikään Äiti Maa, jonka on pakko saada kokea luomusynnytys - kivunlievitys on mielestäni olemassa aiheesta ja tervetullutta tarpeeseen.

Seuraavana tapahtumalistalla on sokerirasituskoe ensi viikolla ja veriarvojen otto raudan ja muiden tarkkailuun.

Synnytyssairaala ja synnytys

Kun synnytys alkaa, soitetaan kätilölle. Koska tähän h-hetkeen on aikaa vielä kolme kuukautta, palaan aiheeseen kun raportoitavaa on. Jatkamme odottelu- ja vauvankypsyttelylinjalla täällä Perthissä!

Joulupäivän biitsiterveiset!

Lääkärissä soten jälkeen

Australiaan muuttajalle saattaa tulla yllätyksenä, että täällä ei ole ollenkaan terveyskeskuksia eikä neuvoloita.* Kaikki lääkäriasemat ja lääkärit ovat yksityisiä, paitsi julkisissa sairaaloissa työskentelevät. Täällä ei varata aikaa omalääkärille asuinalueen mukaan, vaan itse valitaan mistä tahansa paikasta lääkäri, jolle haluaa. Australia siis elää "sotenjälkeistä" aikaa. Miten homma täällä toimii?

*[Edit: neuvolaa paikkana ei ole, mutta kätilö tai sairaanhoitaja tekee kotikäyntejä tai ottaa vastaan apteekin tiloissa ja takaa käytännössä saman palvelun - näin minua ohjeistettiin Suomalaiset Australiassa-ryhmässä.]

Lääkärin taksa on joko kokonaan Medicaren eli täkäläisen kelakorvauksen piirissä (jos ko. Lääkäri on ”bulk-billing” medicarelaskuttaja), mutta ei aina: potilas maksaa omasta pussista, ja medicare-korvaus annetaan joko alennuksena saman tien, tai se haetaan rahanpalautuksena Medicarelta jälkikäteen. Saman tien annettava alennus on nykyään mielestäni yleisin systeemi. Täällä Perthissä normihinta lääkärille on n. $80 ja siitä saa takaisin vajaat puolet, euroiksi muunnettuna maksettavaksi jää n. 30-35e eli jonkin verran enemmän kuin suomalaisessa terveyskeskuksessa – ja täällä ei ole mitään vuosirajaa käyntimäärissä, jonka jälkeen ei enää makseta.

Valinnaisuudessa on hyvät ja huonot puolensa. Toisaalta, lääkäreitä on runsaasti ja valinnanvaraa piisaa. Ajan saa useimmiten samalle päivälle, tietenkin riippuen, onko valmis joustamaan ja käymään jollakulla muulla kuin aina samalla lääkärillä tai samassa keskuksessa. Täällä myös toimii kotikäyntipalvelu, jossa lääkärin voi soittaa kotiin illalla tai viikonloppuna, mutten ole tätä koskaan testannut. Toisaalta, koska lääkäriys on enemmän pisnestä, on myös potilaana hieman enemmän varuillaan, että tarvitaankohan tuota tai tätä hoitoa.

Esimerkki. Sattui jalispelissä yhteentörmäys minun varpaani ja vastustajan pelikengän pohjan kanssa, ja pelkäsin kivuista johtuen, että isovarpaani murtui. Kävin lääkärissä. Lääkäri sanoi, ettei pysty päältäpäin arvioimaan, onko hiusmurtuma vai ei. Hän antoi lähetteen röntgeniin sanoen: päätä itse, miltä tuntuu, ja jos kuvissa näkyy murtuma, tule takaisin hoidettavaksi. Koska kuvaus maksaa ekstraa, hän jätti potilaan päätettäväksi, tarvitsenko sitä ja raaskinko maksaa. Lääkärin ”määräysvaltaan” tottuneelle tämä oli kummallista ja jopa hermostuttavaa. Päätin lopulta käydä kuvissa (maksoi muistaakseni $80 medicarekorvauksen jälkeen), eikä niissä näkynyt murtumaa. Kokonaishintaa varvasvaivalle tuli noin $120 / 85e, vaikkei mitään hoitoa loppupeleissä saanut/tarvittu.

Esimerkki 2. E kärsii tenniskyynärpään kuuloisesta vammasta, mutta hän ei halua mennä lääkäriin, koska on varma, että siellä vain määrätään turhia hoitoja tai turhia fysioterapiakäyntejä. Hän ei ollenkaan luota siihen, että lääkärillä olisi potilaan etu mielessään, kun potilasta voi laskuttaa niin paljon kuin lystää. Tämä ei tarkoita, että lääkärit oikeasti tekevät niin. Mutta se tarkoittaa, että potilaita voi jäädä hoitamatta luottamuspulan takia. Kun terveydestä tulee bisnestä, monen on vaikea uskoa, että lääkäri varmasti aina ajattelisi ensimmäisenä potilaan kokonaishyvinvointia eikä lainkaan omaa elinkeinoaan ja tilipussiaan.

Töistä poissaoloon tarvitaan täälläkin lääkärintodistus yleensä 1-2 päivän jälkeen. Sen saa lääkärin lisäksi apteekista, mikä on toisaalta fiksua, toisaalta outoa. Kun vain kiltisti pulittaa $30, saa farmaseutilta huolellisen lakiteknisesti muotoillun todistuksen, että ”minulle esitettyjen oireiden perusteella potilas vaikuttaa olevan työkyvytön.” Apteekissa on nopeampi ja halvempi piipahtaa kuin lääkärissä, mutta ei siellä kyllä mitenkään tutkita, tiskin yli vilkaistaan ja kun vaan maksaa, se on siinä.

Hammaslääkärit ovat asiakkaan kannalta hankalia mielestäni. Täällä hammaslääkäri ei yleisesti ota uutta potilasta, ellei potilas otata röntgenkuvia hampaista ennen hoitoon tuloa, vaikka kyseessä olisi pelkkä hammaskiven poisto. En periaatteesta halua säteilyttää naamaani, jos ei ole pakko, enkä myöskään maksaa ekstraa mielestäni turhasta toimenpiteestä. Jos lääkäriä vaihtaa esim. kerran vuodessa, tulisi röntgenkuvatkin ottaa kerran vuodessa, jos sattuvat menemään hukkaan.

Tuttu hammaslääkäriopiskelija kertoi, että tapa on hammaslääkärien vakuutusvastuun kattamiseksi. Jos potilaalla on jokin piilevä vaiva, jota hammaslääkäri tietämättään pahentaa tai ei löydä ajoissa, siitä voi tulla iso korvausvaatimus. Tajuan, tavallaan, mutta silti röntgen on mielestäni yliampuvaa. Olemme nyt E:n kanssa käyneet samalla hammaslääkärillä tarkastuksessa jo vuosien ajan, koska hän ei vaatinut kuvia. Pelkkä vuositarkastus ja hammaskiven poisto maksaa $120-140, jonka vakuutuksemme kattaa melkein kokonaan. Mikään isompi remontti maksaakin sitten helposti tuhansia. Vakuutuksemme kattaa viisaudenhampaan poistot, muttei muita, koska vakutuusmaksu pomppaisi jopa 50% kuussa, jos siihen haluaisi sisällyttää isompia hammashoitoja.

Tavallaan on hyvä juttu, että potilas voi kilpailuttaa ja on valinnanvaraa. Toisaalta mietityttää, että jos tulee jokin vakavampi vakavampi vamma tai sairaus, paljonko siinä jätettäisiin potilaan vastuulle, pitääkö sitä hoitaa ja miten kattavasti? Kuulemma julkissairaalahoito on täällä hyvää eikä ketään jätetä heitteille. Toisaalta, tiettyjä operaatioita ei kuulemma tehdä helposti tai niissä käytetään ns. vanhanaikaisia menetelmiä uusien kalliimpien sijasta, koska julkisilla ei ole varaa kalleimpiin metodeihin. En tiedä, onko tämä kaukanakaan Suomen mallista, toisaalta.

Sote-keskustelua seuranneena mietin, että miten paljon suomalaisille tuossa uudessa mallissa aletaan myydä ns. turhia hoitoja, tai jätetään potilaan varaan päättää, tarvitseeko tämä tai raaskiko kustantaa jotain toimenpidettä. Mielestäni ei ole hyvä juttu, että erityisasiantuntijuutta vaativasta, jopa elämän ja kuoleman asiasta tulee markkinavoimien alaista toimintaa. Potilas ei mitenkään ole tasaveroinen lääkärin kanssa päättämään, mitä hoitoa tarvitsee ja mitä ei. Vapaiden markkinoiden kannattajat unohtavat, että pitkän yliopistokoulutuksen saanut lääketieteen asiantuntija ja vaikkapa Googleen diagnoosissa luottava kokki eivät mitenkään kohtaa siinä, mitä kukakin tietää ja pystyy päättämään terveysasioista informoidusti.

Onko hyvä vai huono juttu, että potilas saa päättää hoidostaan? En vieläkään tiedä.

Olotiloja

Olen vieläkin puolikuntoinen: viikon röhimisen jälkeen päädyin viimein lääkärin pakeille, joka tunnisti keuhkoputkentulehduksen ja pätkäytti hoidoksi antibiootit. En ole juuri koskaan kipeä tavallista nuhaa kummemmin, joten kesti kauan tajuta, että lievä kuume ja todella sitkeä ja rasittava yskä eivät lähdekään itsestään. Samaan aikaan täällä eletään kuumaa kesää, eli lämpötilat ovat olleet puolitoista viikkoa +35-38-haarukassa. Aivan liian kuumaa nukkumiseen siis.

Jostain kumman syystä aussitalossa on oletusasetuksena ilmastointilaite pelkästään olkkarissa, ei nukkumatiloissa – jos siis ilmastointi on asennettu, yli 30 vuotta vanhoissa taloissa sitä ei läheskään aina ole. Meidän asunto on siitä kummallinen/rasittava, että ilmastointilaitteen moottori on parvekkeella (normiratkaisu sinänsä), mutta parvekkeelle pääsee vain makuuhuoneesta.

Jos ilmastointia huudattaa olkkarissa, ei viileä ilma koskaan kulkeudu käytävän päähän tunkkaiseen makkariin (ikkunoita ei voi avata, tai helle läkähdyttää seisaalleen), etenkään, kun ilmastoinnin moottori tuputtaa vastavuoroista paahtimenkuumaa ilmaa parvekkeen oven rakosista suoraan makkariin. Jouduimme siis näin hellepäivien ajaksi muuttamaan kesäleiriin olohuoneeseen: vierashuoneen patja lattialle ja tadaa, siihen nukkumaan viileä puhalluksen alle! Muttamutta.

Tein havainnon, että lievän kuumeilun aiheuttama kosketusherkkä, aristava kroppa yhdistettynä kuivaa ilmaa puhaltavaan koneeseen tuottaa tulokseksi määrittelemättömän epämukavan olotilan. Havainnoin myös, että tällainen sama olo on ollut ennenkin, nimittäin jotakuinkin aina talvisin Suomessa. Silmiä aristaa, kurkkua kuivaa, iho ärtyy, muuten vaan ahdistaa ja haittaa. Ja olen vakuuttunut, että tämä fiilis seuraa liian kuumasta ja kuivasta, koneellisesta sisäilmasta. Suomalainen kuiva talvinormilämpö sisätiloissa (+25) ei näköjään ole minun juttuni.

Australian ehdoton plussapuoli ja top 10 – kokemus itselleni on melkein ympärivuotinen mahdollisuus elää luonnonhelma-telttailuhengessä ja nukkua parvekkeen ovi ammollaan kolme neljäsosaa vuodesta (keväät ja syksyt sekä osa kesäöistä, kun lämpötila laskee riittävästi, ja muutamina lämpiminä öinä talvella). Ainakaan itselleni ei ole mitään parempaa kikkaa syvään yöuneen kuin raikas, hyvin tuuletettu makkari, lämpötila +14-18, parinkympin kieppeilläkin käy jos nakkaa täkin menemään.

Hyvissä ajoin aamuyöstä aloittavat laululinnut vain lisäävät kodikasta tunnelmaa – tosin vain minulle. E ei kestä ollenkaan kovaäänisten ja varsin päättäväisten tirppojen sirkutusta, etenkään täkäläistä variksen ääntä krlulrlalolallaaaaaooooouoh (kuuluva, pitkä, surkea, venytetty särkynyt valitus, joka laskee masentunutta loppua kohden), ja nukkuu joko korvatulpat korvissa tai käy sulkemassa oven, kun orkesteri aamuneljältä aloittaa. 

Itse en rauhoittavampaa ääntä tiedäkään kuin täkäläiset huilistiharakat ja kyyhkyt pihapuussa kujertelemassa. Tästä linkistä löytyy äänikirjasto Australian yleisimpien pihalintujen ääniä. Kannattaa klikata ainakin magpie, harakka (aivan erilainen kuin suomalainen ja itse tykkään kovasti aussiharakan aamuhämäräkukerruksesta), varis eli raven, sekä kookaburra, naurava lintu! http://www.anbg.gov.au/sounds/

Tarkoituksenani oli listata vaikka millä mitalla muitakin olo- ja tunnetiloja, joita Australia aiheuttaa/mahdollistaa, ja joita vertailla suomalaisiin.  Näköjään puolikuntoiset aivoni eivät enää muista, mitä juttuni alussa suunnittelin, joten palataan asiaan seuraavassa osassa J

Vastauksia, ruokaa ja xylitolia

Olen jo neljättä päivää kipeänä ja totaalisen kypsähtänyt olotilaani. Tavallista nuhaköhää poden, mutta on tuskallista kamppailla yskänpuuskissa, kun Perthissä eletään ennätyshelteitä (+44) ja hikoilu lietsoo entistä ärtsympiä yskäkohtauksia.

Ironista on, että mietin juuri viime viikolla (noin päivää ennen nuhaköhän iskemistä), että en ole täällä juuri ikinä kipeä; varmaankin ekstra-auringosta, ulkoilusta ja reippailusta johtuen. Ainoat nuhat, joita olen tätä ennen Suomesta muuton jälkeen potenut, olen sairastanut pitkien lentomatkojen jälkeen/seurauksena - lentokoneen ilmanvaihto tuntuu olevan pöpöjen lisääntymis- ja kierrätysmylly nro 1.

Viisumiteksti saa vielä(kin) odottaa, täältä sohvan pohjalta jaksan lähinnä jatkaa aiemmin tallentamaani sekalaista ajatustulvaa. Koska tällä postauksella ei ole sen kummempaa teemaa eikä juonta, lykkään tähän alkuun vastauksia kysymyksiin, joita saan tänne blogiin tai kasvotusten.

1) Miten vanha olit muuttaessasi Australiaan?

Olin 29 kun otin WH-viisumin.

2) Mikä koulutus sinulla on?

Sekalainen valikoima humanistisia tieteitä (historiaa, kieliä, kulttuuri- ja taideopintoja, yhteiskuntatutkimusta, viestintää) eli filosofian maisterin paperit. Juuri se tutkinto, jolla ei tee Suomessa juurikaan mitään, ja olen kuullut useammin kuin kerran tämän "hauskan" murjaisun:
Mitä filosofian maisteri sanoo tutkinnon saatuaan?
"Ranskiksilla vai ilman?". [Hehhee, naurattaa].

3) Millainen työtausta sinulla on?

Opiskeluaikaan tein sitä sun tätä, esimerkkeinä maatalouslomittaja, levykaupan kassa, datatallentaja, sihteeri, remonttityöntekijä ja torimyyjä. Onnistuin yliopistosta pääsyn jälkeen Suomessa löytämään itselleni yhden hengen mentävän työllistymislokeron eri pesteissä EU-projektityöntekijänä, kulttuurituottajana ja turistioppaana, sekä kaavoitustoimistossa ympäristösuunnittelijana, "köyhän miehen arkkitehtina", koska erikoistumisalani yliopistossa oli arkkitehtuurintutkimus.

Australiaan muuttaessa oli sekä miinus-, että plussapuoli, ettei minulla ole selkeää ammattia tyyliin opettaja tai lakimies(nainen). Toisaalta sekalaisella setillä taitoja on vaikeampi kohdentaa työnhakua ja vakuuttaa työnantajat, että "hei just mua te etsitte". Toisaalta laaja-alaisesta taustasta voi myydä aina eri kulman eri työpaikkojen haastattelussa, ja en myöskään tarvinnut minkään sortin rekisteröintejä tai lisenssejä Aussilan-työskentelyn aloittaakseni. Selvää rahansäästöä!

Hoitajat, lääkärit, opettajat, laki-ihmiset ym. joutuvat rekisteröitymään Australiassa työskentelyä varten ja usein myös käymään täkäläisen pakollisen lisäkurssin tai kursseja, jotta tutkinto lasketaan täkäläistä vastaavaksi ja ovi työmarkkinoille avautuu. Täällä käsittääkseni myös sähkömiehet, putkimiehet ym. rakennusalan ammattilaiset joutuvat rekisteröitymään eli maksamaan rahaa, tappelemaan byrokratian kanssa, ja joskus tekemään näyttökokeen, ennen kuin saavat ammattiaan harjoittaa.

Ja nyt siihen tajunnanvirtaan. Tulin huomanneeksi, että arki muuttuu ulkomaille muuton myötä etenkin ruokapöydässä. Muutenkin, kuin ruisleivän ja piimän puutteen muodossa. Asiaa syömistottumusten muutoksista.

Tunnustan, että Suomessa elin eineksillä, koska ne ovat helppoja, nopeita ja halpoja ruokia työssäkäyvälle ihmiselle, jonka mielestä kokkaus on tiskaustakin tylsempää. Täällä eineksiä ei juuri ole tarjolla, tai jos on, eivät ne ole mikään halpa vaihtoehto. Yleensä halvemmalla saa uunituoreen, vastakokatun annoksen Perthin sadoista lounas-, salaatti-, tai aasialaispaikoista.

Perthin väkiluvusta iso prosentti on aasialaistaustaisia, ja olenkin perthiläistyttyäni laajentanut käsitystäni maailman keittiöistä huomattavasti. Nyt tiedän, että kiinalainen ruoka on täysin erilaista kuin japanilainen, joka puolestaan on täysin erilaista kuin korealainen, nepalilainen, thaimaalainen, indonesialainen, filippiiniläinen tai malesialainen (ja näissäkin kaikissa tietysti alue-eroja). Tämä on ehkä suurkaupunki-suomalaiselle itsestäänselvää tietoa, mutta ainakaan omassa kotikaupungissani ei ollut kahta kiinalaisravintolaa enempää ulkomaan tarjontaa, jos pizzaa ja kebabia ei lasketa.

Myös suhteeni mereneläviin on täällä muuttunut. Nykyään sentään tunnistan joitain. Ennen kalapuolelta tuttuja olivat lähinnä lohi ja muikku, ja järvikalat, joita lapsena ongin mutten syönyt. Täällä on ihan perus-IGAssakin (pikku-K-kauppa) tarjolla jos jonkinlaista meriläistä, kuten mustekalaa, rapuja, katkarapuja ja montaa sorttia kalaa.

Olen oppinut, että prawn on eri asia kuin shrimp, vaikka katkaravuista on kummassakin kyse. Toinen on iso (vähintään 5-7 senttinen pötkylä), kuorineen, päineen ja häntineen myytävä ja grilliin sopiva, toinen on se suomalaispizzan päältä tuttu minikatka, ja niitä eivät aussit juuri syö - liian pieni ja mitätön. Eilen IGAn tiskillä olisi ollut tarjolla sea bug'eja, "meriötököitä", jotka näyttävät litteiltä kambrikauden nilviäisiltä eli varsin luotaantyöntäviltä. Kuulemma niitä syödään kuten hummeria. Syököön muut...

Kaloista olen oppinut, että seinkaltaisia valkoisia mietoja kaloja ovat basa, whiting ja barramundi, ja näitä myydäänkin jotakuinkin kaikissa fish and chips-puodeissa ja perus-pubiruokana (leivitetty kalafile ranskiksilla ja salaatilla). Makrilli on osoittautunut ällöksi, ja ongitut jokikalat puolestaan todella ruotoisiksi. Älkää onkiko, ei maksa vaivaa.

Ruokaa tulee nykyään laitettua itse enemmän. Kaupassa on aina tarjolla riittävä valikoima kotimaisia tuoreita vihanneksia ja hedelmiä, ja resepteissäkin löytyy nykyään paljon enemmän valinnanvaraa. E on kohtuuinnokas ruuanlaittaja ja taitaa ranskalaisen keittiön lisäksi makuja Aasiasta, Lähi-Idästä ja Polynesiasta matkustelun, sukulaisuussuhteiden sekä työn ansiosta, sillä hän työskenteli ennen Australiaan muuttoaan meribiologina Polynesiassa.

Olen itsekin puolihuomaamatta oppinut uusia keittiöniksejä, esimerkiksi marinoimaan ja wokkaamaan kookosmaidon, soijakastikkeen ja seesamiöljyn avulla mistä tahansa (pakaste)vihanneksista + paisti/broilerisuikaleista nopean, maistuvan aasialaishenkisen setin. En enää muista, miksi pidin ruuanlaittoa niin aikaavievänä ja tympeänä puuhana, wokkihan valmistuu 10 minuutissa.

Olen tarkkaavaisena ihmisenä huomannut, että iho, hiukset ja kynnet ovat paremmassa kunnossa kuin ikinä. En osaa sanoa, johtuuko tämä einesten (ja ties minkä lisäaineiden, suolan ja ekstrarasvan) tahattomasta karsimisesta ruokavaliosta. Vai yleisesti terveemmästä elämästä, täällä kesäsäässä kun tulee urheiltua, ulkoiltua ja harrastettua vähintään triplasti sen, mitä Suomessa.

Yksi terveellinen tapa sen sijaan on kokonaan tipahtanut elämästäni pois. Viime Suomen-reissulla muistan ihmetelleeni, miten bussikuskista kaupankassaan ihmiset mutustavat joka paikassa purkkaa, ja sitä ei pidetä loukkaavana. Päinvastoin. Melkein tulee tunne, että jos ei jauha päivittäistä xylitoliaan ruuan päälle, laiminlyö hammashygieniansa ja altistaa ympäristön pahanhajuiselle hengitykselle. Suomalaiset pureksivatkin ihan tajuttomat määrät purkkaa, päätellen siitä määrästä, paljonko purkkaa on liiskaantuneena keskimääräiseen katuun missä tahansa kaupungissa.

Täällä jouduin/päädyin luopumaan purkka ruuan päälle-tavasta, sillä täkäläispurkka ei sisällä xylitolia vaan sorbitolia, joka on mielestäni täysin turha aine ja myös laksatiivi. Ei kiitos. Koska sukulaiset lähettävät muun postin mukana oikeaoppista xylitolipurkkaa, yitin joskus hienovaraisesti pureksia purkkaa lounaan jälkeen töissä. Eihän siitä kuitenkaan mitään tule, koska täällä purkanjauhanta seurassa on lähinnä käytöstavoista piittaamattomien teinien touhua, jota työelämässä katsotaan syrjäkarein.

Yritin selittää purkkatapaa työkavereille, vain saadakseni huomata, että "xylitolipurukumi" on koomisin sana, jonka perusperthiläinen on koskaan kuullut ja jota kollegat yrittivät naurunpurskien lomasta toistella, surkeasti epäonnistuen (liian pitkä, ei pysty muistamaan saati toistamaan). Lisäksi sain pariinkin kertaan kuulla avokonttorin sermien takaa vinkvink-voisitko-lopettaa-kommentteina, että mutustelemani aine haisee hyönteismyrkylle. Ilmeisesti salmiakkixylitolipurkassa on liian vahva aromi aussinenään. Ei tullut Jenkki-purkasta vientituotetta eikä minusta xylitolin lähettilästä tämän korealaismainostontun tapaan:

Xylitolipurkkamainos Koreasta v. 2007. Bulgarianjugurttiukko/joulupukki tanssii korealaisparin ympärillä ja laulaa "hyvä, hyvä", kun nämä korkkaavat purkkapurkin. Löytyy YouTubesta haulla 'xylitol commercial Korea'.

Kauppaan ja apteekkiin

Kirjoitin muutama päivä sitten yleisistä vessoista ja nyt on vuorossa toinen matkailijoita todennäköisesti kiinnostava aihe, asiointi kaupassa ja apteekissa.

Ruokakauppaketjuja täällä on kolme näkyvää: Woolworths (täkäläinen S-market), Coles (K-market) ja IGA (Alepa tms. "kivijalka"kauppa supermarkettien sijasta). En itse asiassa edes tiedä muita ruokakauppoja, eli en ole varma, eikö niitä ole vai enkö vain muista yhtään. Näiden ketjujen lisäksi on kioskimaisia tai huoltoaseman ruokapuolta muistuttavia sekatavaraputiikkeja, kolme omassa korttelissani sijaitsevaa näyttävät kaikki olevan arabi- tai turkkilaisomistuksessa.

Ahkerasti he näitä puoteja pitävät, sillä yksi on auki 24/7 ja kaksi muutakin varhaisaamusta iltamyöhään. Loistojuttu kaurapuurotarpeiden, soijamaidon, appelsiinimehun tai ruisleivän (kyllä vain, ruisvuokaleipää saa varmemmin kulmakaupasta kuin keskustan isoista marketeista) aamuyllättävän loppumisen hetkellä. Yhdestä näistä kulmapuodeista saa peräti Pandan lakuja, joita en ole nähnyt myytävän missään muualla, oi onnea!

Omasta mielestäni ristiriitaista on, että Wolle on mielikuvissani tuoreempien vihannesten ja hedelmien kauppa, mutta Coles mainostaa raivokkaammin "tuoreen kotimaisen ruuan kotipaikkana", keulakuvanaan julkkiskokki Curtis Stone. Tämä aussipellavapää on Suomessakin tuttu ohjelmasta Kokataanko teillä (pyöri Livillä ainakin ennen) ja on kai Master Chef'issäkin tuomaroinut. En osaa selittää miksi, mutta itseäni Curtis ärsyttää tavattomasti, enkä käy Colesilla koskaan. Todellinen syy Colesin välttelyyn on kylläkin se, että Wolle on kotimatkani varrella.

Julkkiskokki Curtis Stone, Mr Coles minulle.

Tänään kaupan kassajonosta äkkiä räpsäisty kuva, pahoittelut tärähtäneisyydestä. Ei-Oota myydään, mansikat loppu kokonaan ja omputkin vetelee viimeisiään.

Itselläni ei ole sen kummempaa valittamista tuotevalikoimien suhteen, täkäläiset ketjut pelaavat kuten suomalaisetkin - monopoliasetelma on kiistaton tosin kummassakin maassa. En tiedä, olisiko ruoka halvempaa, jos kilpailua olisi enemmän. En osaa myöskään sanoa, onko itärannikolla enemmän ruokakauppavalikoimaa, mutta WA on tunnetusti pahamaineisen syrjäistä ja harvaanasuttua seutua ja kilpailun kanssa on vähän niin ja näin joka alalla. Muutama isompi yrittäjä jaksaa täälläkin ponnistaa menestykseen ja pieniä haastajia saa kalenteri kourassa turhaan odottaa ilmaantuviksi.

Se kuitenkin ihmetyttää täkäläisissä ruokakaupoissa - ainakin keskustan Wolleissa -, että miten ihmeessä niistä loppuu ruoka lähes päivittäin? Leipää, siis hyvää ja suosittua sellaista, ei toimistotyöajan jälkeen enää saa. Etenkään sitä ruisvuokaleipää, jota otetaan vissiin hyllyyn kolme pussia per päivä ja ne kaksi muuta keskustan suomalaista tai saksalaista asukasta rynnistävät ostamaan ne ennen minua. Kummallisia rusinapaahtoleipiä ja pullamaisinta valkoista huttua on iltaisinkin tarjolla.

Samoin osa hedelmistä ja vihanneksista kokee kohtalonsa jo reilusti ennen kuutta, suosikkijuustoni (Crackerbarrel cheddar) on ollut vakiokaupastani loppu jo muutaman päivän ja niin edelleen. En tiedä, ostetaanko täällä pienempiä eriä varastoon kuin Suomessa, mutta antia ei selvästikään täydennetä enää loppuiltapäivästä.

Kai se on toisaalta hyvä, ettei mene niin paljoa hävikkiin. Täällä ei myöskään ole yhtä isoja automarketteja kuin Suomessa - ainakaan ei tule yhtään mieleen. Toki perus-Wolle ja Coles löytyvät jokaisen lähiön ostarilta, oli ostari sitten muutaman liikkeen pieni versio tai jättimäinen satojen putiikkien kompleksi. Mutta suomalaisten neljän K:n Cittarien tai super-S-markettien kilometrikäytäviä en ole täällä nähnyt.

Apteekkiasiointi on toinen tenkkapoo eiliselle teerelle. En ole lääke- tahi terveystieteiden asiantuntija missään nimessä ja seuraavat tiedot menevät täysin mutuna faktapohjan sijasta, mutta minusta lääkkeet ovat täällä yleisesti kalliimpia kuin Suomessa. Täälläkin on käytössä lääkevaihtojärjestelmä ja apteekki voi tarjota halvempaa rinnakkaisvalmistetta. Mutta esimerkiksi tarvitsemani migreenilääkkeet maksavat vähintään kaksinkertaisesti Suomeen verrattuna - kuten myös kuulemani mukaan tietyt allergialääkkeet -, ja samoja merkkejä ei edes ole myynnissä täällä; siis samoja tuotteita edes eri myyntinimillä.

Tiettyjä lääkeaineita ei ilmeisesti saa täällä myydä, vaikka niillä EU:ssa myyntilupa onkin. Apteekki on täällä meikäläisen silmissä kemppari ja keskittyy myymään lääkkeiden sijasta kaikkea muuta, kuten hiusvärejä, aurinkorasvoja, meikkejä, vaippoja jne. Onpa joukossa suklaata, sukkia, aurinkolaseja ja mitä lie. Itseäni ihmetyttää erilaisten vitamiinilisien, luontaistuotteiden ym. runsas tarjonta apteekkien hyllyllä ja vastavuoroisesti suomalaisten käsikauppalääkkeiden lähes täydellinen puuttuminen. Täällä kaikki lääkeainetta sisältävä pitää pyytää tiskin takaa farmaseutilta, enintään päänsärkylääkettä saa itse ottaa hyllystä.

Farmaseutilta kysyminen aiheuttaa sen ongelman, että oman vaivansa nimi ja siihen tarvittava hoito pitäisi osata kuvailla englanniksi. Voin sanoa, että on yllättävän hankala temppu ilman sanakirjaa yrittää selittää, että minä_haluaisin_ostaa_nenähuuhtelukannun. Mikähän helmutti se on englanniksi?? Kyseisellä hetkellä eivät mitkään anatomian perusnimet pullahtaneet mieleen ja poskiontelot (sinus) eivät todellakaan tulleet esitellyiksi oikealla nimellä. Sen sijaan pyysin jotain, jolla voin "viemäröidä sierainputkia".

Ihme kyllä farmaseutti oli sen verran on the ball eli nokkela, että ymmärsi hapuilevasta sepustuksestani mitä tarvitsen. Farmaseutit ovat täällä lähes aina aasialaisia jostain syystä? Ilmeisesti lääketiede/farmasia ovat aloja, jotka aasialaisia opiskelijoita kiinnostavat, heillä kun tunnetusti on hyvä suuntavaisto ja suunnittelukyky kannattavien, hyödyllisten ja työllistävien alojen suhteen.

Seuraavalla kerralla tarvitsin tuubin tiettyä ihonhoitorasvaa (allergiseen reaktioon), joka Suomessa maksoi muistikuvieni mukaan kympin. Täällä kyseistä ainetta ei myydä, vaan samat ainesosat piti ostaa kahtena eri tuotteena, ilman lääkärin reseptiä ei kumpaakaan herunut.  Toista voidetta ei kuulemma myydä ollenkaan valmistuotteena, vaan se piti tehdä alusta saakka itse apteekissa ja jouduin hakemaan sen myöhemmin. Tattadaa, itse väsätyille tuotteille kertyi sitten hintaakin ja maksoin samasta määrästä vaseliinintapaista mönjää yhteensä lähes viisikymppiä eli Euroopan rahana noin 40€. Huhhuuhhuh.

Apteekki on täällä nimeltään Pharmacy tai Chemist. Mikäli matkailee tänne, kannattaa ottaa mukaan kaikki reseptit ja lääkkeet, mitä voi matkan aikana kuvitella tarvitsevansa. Suomalaisella reseptillä ei kylläkään täkäläisestä apteekista mitään saa, mutta lukee siinä todennäköisesti tarvitun lääkeaineen nimi, jos paikallista reseptiä tarvitaan. Lääkkeethän myydään eri nimillä eri puolilla maailmaa, joten suomalaisella nimellä tunnistettava tabletti ei välttämättä täällä soita mitään kelloja kenelläkään, vaikka samaa lääkettä olisikin myynnissä erinäköisessä paketissa.

Lääkärireissu maksaa $70-80, josta ei matkalainen saa täkäläistä Medicare- eli Kelakorvausta. Matkavakuutus saattaa asiaa auttaa. Lääkkeistä kun maksaa kaksin verroin Suomeen nähden, matkabudjetti kapeneekin mukavasti. Eli omat pillerit, voiteet, tabletit ja tinktuurat mukaan!