Taaperon - ja vanhemman - ruutuaika, tabu?

Kun matkustaa (tai ylipäätään elää) pikkulapsen kanssa, väistämättä eteen tulee kysymys, joka pohdituttaa varmaan kaikkia vanhempia. Ruutuaika. Miten paljon, milloin, millaista, ollenkaanko?

Meidän poika on vasta puolitoistavuotias eikä WHO:n suositusten mukaan "saisi" katsoa tv:tä ollenkaan. Ruutuajan ajatellaan olevan sallittavaa vasta 2-vuotiaasta eteenpäin ja silloinkin alle tunti päivässä ainakin nelivuotiaaksi asti. Muttamutta. Kun on lapsen kanssa jumissa erilaisissa liikennevälineissä, tai ihan vaikka espanjalaisen postin jonossa, millä ihmeellä pidät liikkuvaisen lapsen paikallaan, tyytyväisenä ja hiljaisena, jos omasta laukusta aina löytyvää ruutua ei saa/voi käyttää?

Olen useinkin yrittänyt kaivaa esiin tiukkaa faktaa siitä, miksi ruutuaikaa ei suositella pienille lapsille. Useimmiten ilmi tulevat syyt ovat, että se voi haitata aivojen kehitystä, unen pituutta ja laatua, ja heikentää sosiaalisia taitoja. Kuitenkin tutkijana tongin asiaa pintaa syvemmältä ja huomasin myös, että hyvin usein nämä suositukset ovat ns. lifestyle-artikkelitasoa. Media siis nostaa esiin ja jakaa tietoa palasteltuna ja tiivistettynä erilaisilta asiantuntijoilta (olipa kyseessä lastenpsykologi tai kokemusasiantuntija eli pikkulapsen vanhempi), mutta niitä varsinaisia tutkimuksia ei aina helposti löydä, ellei selaa vertaisarvioitujen artikkelien tietokantoja. 

Tällä en tarkoita, etteikö tutkimuksia ole, tai että tutkimustieto ei olisi totta. Pikemminkin tarkoitan, että haluaisin itse lukea sanasta sanaan, mitä niissä tutkimuksissa on tarkalleen havaittu, mitä liikkuvia muuttujia on otettu huomioon, ja miten muut kehitystä/sosiaalisia taitoja/unta haittaavat tekijät on tutkimushetkillä minimoitu. 

Hyvin usein, kun näitä maailmalla tehtyjä tutkimuksia sitten löydän ja luen, on vaikea saada selkoa, miten esimerkiksi perheen sosioekonominen asema tai vaikkapa vanhempien henkinen/mielenterveydellinen tilanne on otettu tutkimuksessa huomioon, eli mikä asia johtuu mistä? Johtaako ruudun tuijotus heikompiin kehitystuloksiin, vai johtaako aineellisesti tai henkisesti haastava lapsuudenkoti ruuduntuijotukseen, eikä sitä sosiaalista kanssakäymistä olisi ollut ilman tv:täkään? En missään nimessä sano, että vaikkapa köyhien lapset katsovat enemmän tv:tä. Vaan pohdin, onko esimerkiksi taloudellisesti haastavassa tilanteessa elävän vanhemman pakko turvautua enemmän telkkuun käytännön syistä, jotta saa tehtyä enemmän töitä. Puhun nyt eritoten tutkimuksista, jotka on tehty USAssa.  

Löysin taannoin sellaisenkin väitteen, että alle kaksivuotiaat eivät hyödy tai saa mitään irti ruutuajasta, koska he eivät vielä ymmärrä, että liikkuvat kuvat ruudulla esittävät jotain. Kuulemma pikkutaaperoille kuvat ovat vain väriläikkiä ja ääniä, musiikkia, jonkinlaista trippailevaa tajunnanvirtaa. En itse usko tähän väitteeseen hetkeäkään, koska omaa taaperoa seuraamalla huomaan, että häntä huvittavat tietyt juonenkäänteet (esimerkiksi koomisesti pomppiva henkilö ruudulla), ja hän myös reagoi tapahtumiin eli esimerkiksi vilkuttaa, kun ruudulla vilkutetaan. Hänellä on myös tietyt lempiohjelmat ja toisaalta ohjelmat, jotka eivät kiinnosta ollenkaan. Jos kaikki olisi vain värivirtaa ja -räiskettä, luulisi, että mikä tahansa ohjelma kiinnostaisi yhtä paljon/vähän aistiärsykkeenä. 

Erittäin usein ruutuaika-artikkeleissa ja asiantuntijahaastatteluissa korostuu, että ruutuajan haitallisuus perustuu juurikin liialliseen stimulaatioon (lapsi ei saa rauhoituttua ohjelman jälkeen, tai vaatii jatkuvasti lisää katsottavaa), tai sosiaalisen kanssakäymisen puutteeseen (jos lapsen parkkeeraa päiväksi telkun ääreen, varmasti tästä on haittaa, tulipa tv:stä mitä). Lisäksi niissä korostetaan, että ruutuajan tulisi olla jotenkin "hyödyllistä" eli opettavaista. 

Itse en ihan suoraan sanoen käsitä, miksi vaikkapa äänikirja tai sadun lukeminen lapselle on automaattisesti hyvä asia, ja lastenlaulukimara tv:stä automaattisesti huono asia. Välinettä ratkaisevampaa on määrä, ja mitä muuta lapsen kanssa tehdään. Tällä hetkellä autoilemme pojan kanssa n. joka toinen päivä pari-kolme tuntia ja tästä ajasta osan hän nukkuu, osalle pitää keksiä viihdykettä. Kyllä joudun tunnustamaan, että se tunnin ruutuaika täyttyy ajopäivinä helposti - itse asiassa minä vain päivänä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että lapsi ei tee mitään muuta kuin vahtaa videoita. Joskus katsomme vaikkapa Cocomelonia tai Kuormuri Leoa yhdessä, joskus hän katsoo niitä yksin, jotta saamme asioita tehtyä, kuten laskuja maksettua tai ajo-ohjeet kartasta. Muun ajan leikimme, hoidamme erilaisia kotitöitä ja -hommia, tapaamme ihmisiä, elämme elävää elämää. 

Entäs sitten vanhemman ruutuaika? Yksi minua suunnattomasti ärsyttäviä parent shaming- eli toisten vanhemmuuden vahtausasioita on, miten paljon pikkulapsen vanhempi käyttää kännykkää. Tottakai liika on liikaa ja puhelimeen voi olla addiktio. Mutta moni asia ei saa verenpainettani pikaisemmin nousemaan kuin yleisönosastokommentti tai pilakuva, jossa soimataan nykyvanhempien itsekkyyttä siksi, että joku on ohimennen hiekkalaatikolla nähnyt äidin tai isin räpläävän kännyään. 

Tähän sanoisin, että. 1) Kännykällä tehdään paljon muutakin kuin selataan somea. Sillä maksetaan niitä laskuja, etsitään tietoa, googlataan reseptejä, vastataan työsähköposteihin, tsekataan säätiedotus. 2) Kotiäitinä tai -isänä oleminen on helposti aika yksinäistä ja puuduttavaa. Aikuiset tarvitsevat aikuiskontakteja ihan mielenterveyden ylläpidon kannalta. Puhelimella laitetaan viestejä, keskustellaan (lapsenkin) asioista, osallistutaan maailmaan, suunnitellaan tulevaa. 3) Entäs sitten, jos vanhempikin tarvitsee lepuutustauon ja katsoo hassun kissavideon, Trump-Biden-vaaliväittelyn tai kommentoi meemiä somessa? Kaatuuko maailma? Kaatuuko, häh? 

Missään maailmanhistorian vaiheessa ei ole ollut sellaista aikaa, jolloin vanhemmilla ei ole mitään muuta tekemistä ja velvollisuuksia kuin 24/7 lapsesta huolehtiminen. Tuhat vuotta sitten vauva jätettiin oksanhaaraan kantotelineessä nukkumaan kun vanhemmat hiihtivät hirveä. Sata vuotta sitten vauva jätettiin pirtin lattialle nelivuotiaan isosiskon vahdittavaksi, kun vanhemmat hoitivat navettatöitä. Viisikymmentä vuotta sitten vauva jätettiin naapurintädille, kun vanhemmat kävivät tehtaalla töissä. Jii än ee. Ja ne entisajan kotiäidit tekivät kotitöitä, katsoivat uutisia ja saippuasarjoja, soittivat puheluita, lasten läsnäollessa. Eivät kännykällä, vaan muilla välineillä. Se siitä nykyvanhemmuuden itsekkäästä huonommuudesta. 

Tämä Aussilassa sanomalehdessä julkaistu pilakuva aiheutti somemyrskyn puolesta ja vastaan. Toisten mielestä kyseessä on täysin aito kuvaelma nykyvanhempien itsekkyydestä. Toisten mielestä pilapiirtäjä, iäkäs mies, joka ei ole tiettävästi koskaan ollut kotiäiti (tai -isä), käytti asemaansa väärin nolatakseen milleniaaliäitejä, joiden elämää ei ymmärrä.

Äitiydestä

Äitienpäivä lähestyy, ja ajattelin ensin kirjoittaa ajatuksia äitiydestä. Jostain syystä olo on kuitenkin tyhjä kuin muovipussilla. Tämä on toinen äitienpäiväni, tosin tavallaan ensimmäinen, koska en ensimmäisestä muista kerrassa mitään. Olin silloin kahdeksanviikkoisen vauvan uupunut äiti, verenhukasta, rintatulehduksesta ja unenpuutteesta horroksessa. Kuulemma kävimme lähipubissa syömässä, vauva nukkui vaunuissaan, mutta tuon muistin vasta kun E sen kertoi.

Tässä muuten oleellinen kulttuuriero. Suomessa pubi on usein yhtä kuin räkälä tai ainakin suunnattu pelkkään juomiseen. Australiassa pubi on koko perheen olohuone, joihin kokoonnutaan etenkin perjantaisin työkavereiden kanssa after workeille ja sunnuntaisin lounaalle sukulaisia ja ystäviä tapaamaan. Pubeissa usein on jopa lasten leikkipaikkoja eikä niissä ole sisäänpääsyikärajaa.

Pubi alunperin tarkoittaa public housea, kaikille avointa juoma- ja ruokapaikkaa. Pubiin kuuluu wikipedian mukaan olennaisesti oluen ja siiderin tarjoilu, vaikka useimmissa nykyään on muitakin alko- ja alkottomia juomia valittavana, sekä sitä ruokaa. Pubiruoka on oma käsitteensä Aussilassa ja  yleensä se sisältää ranskiksia, leivitettyä kalaa, pihvejä/leikkeitä tai kanafilettä, salaattejakin on. Fiinimpi versio suomalaisen ABC:n tai nakkikioskin tarjonnasta. Aussipubia on mielestäni todella vaikea kuvailla suomalaiselle, koska suomalainen mielikuva helposti on se savuinen lähiö-karaokebaari. Perus-aussipubi kuitenkin on lähempänä Rossoa kuin Ale-Pupia. Vaikka noita jälkimmäisiäkin löytyy.

Jaha, lähtipä kiertoteille. Tarkoitushan oli puhua äitiydestä. Toisaalta siitä olisi minulla, kuten varmasti kaikilla äideillä, paljon sanottavaa. Toisaalta aihe tuntuu niin henkilökohtaiselta ja jotenkin liian lähellä olevalta, että jaksaisin alkaa kaikkea ruotimaan. Ehkä joskus myöhemmin, etäisyyttä ja perspektiiviä saatuani, pystyn kirjoittamaan äitiyteen liittyvistä lieveilmiöistä, paineensietokyvystä, oletuksista ja odotuksista, siitä jatkuvasta vinkkien/ohjeiden/vaatimusten tulvasta, joka vyöryy päälle kaikkialta (neuvola, media, some päällimmäisinä), niiden tunteiden voimakkuudesta, joita oma lapsi aiheuttaa, syvimmästä rakkaudesta voimattomaan turhautumiseen ja itkuiseen raivostumiseen - ja takaisin. Nyt on kuitenkin liian aikaista.

Inspistä hakiessani satuin löytämään allaolevan blogipostauksen ja se tiivistää aivan oleellisesti sen, mitä itsekin äitiydestä ja perhe-elämästä ajattelen.

Kolme ajatusta äitiydestä.

Kirjoittaja-Lauran mielestä omaa äitiyttä ja vanhemmuutta usein mollataan aivan tarpeettomasti pienillä piikeillä kuten "paska mutsi"-kommentoinnilla, jos satunnaisesti ärähtää lapselleen tai hukkaa jälkikasvun hanskat ostarilla. Meidän on ihan tarpeettoman vaikeaa sanoa, että olen hyvä äiti. Hyvä äiti ei tarkoita täydellistä tai ihanneäitiä, vaan omille lapsilleen parasta tarkoittavaa, parhaansa yrittävää, turvallista, vajavaista, inhimillistä, mokailevaakin äitiä.

Laura myös huomioi, että äidin (ja isän) arki on lapsen lapsuus. Tavalliseen arkeen ja hyvään lapsuuteen ei tarvita sirkustemppuja tai kommervenkkejä, pääasia on yhdessäolo ja ennakoitavuus. Vaikka meidän olikin tarkoitus olla once in a lifetime-maailmanympärysmatkalla eli elämämme piti olla kaikkea muuta kuin tavallista, olen silti tästä asiasta ihan samaa mieltä Lauran kanssa. Tavoitteemme ei missään tapauksessa ole, että elämämme tai lapsemme elämä olisi jotenkin huisia, ihmeellistä tai uutta jatkuvasti. Vaan toiveena oli, että voisimme kaikki viettää paljon aikaa myös suvun ja ystävien kesken, eri maissa heitä tavaten.

Lauran mukaan jokainen äiti tarvitsee omaa aikaa ja tämähän nyt on selvää kauraa. Ei sellaista järjissään kestä, että elää koko ajan muita varten tai toisten tarpeita täyttäen. Tottakai tarvitaan omaa aikaa ja jokaisen oma aika on yhtä arvokasta ja tarpeellista. Oma tilanteeni on alkuhetkiimme verrattuna huikeasti parantunut, eli se uupunut töttöröö-äiti on saanut palauduttua omaksi itsekseen. Siinä auttaa valtavasti se, että mummu, ukki, E ja minä kaikki osallistumme eli kellekään ei tule liikaa kuormitusta. Nyt taaperon kanssa elämä on muutenkin helpompaa kuin vastasyntyneen kanssa, kun univaje on paikkautunut eikä lapsikaan ole enää aikoihin tarvinnut jatkuvaa sylittelyä ja rinnallaoloa. Pääsen irtautumaan ihan eri lailla ja mennyt vuosi taaksepäin katsoen on hurjasti lyhyempi kuin se oli vastasyntyneen kanssa vuotta eteenpäin ennakoiden.

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja isoäideille!

Pikkujeppe on jo reilun vuoden vanha.

Näkyyhän kynttilä?

Taaperoarki eristyksissä

Millaista on arki, rehellisesti, taaperon kanssa? Toki kaikki, joilla moinen on kotona, asian tietävät, mutta ehkä tästä saa vertaistukea... Eristysolosuhteissa ei ole lainkaan yllättävää, että netti nyt täyttyy lapsiaan yötäpäivää kaitsevien vanhempien twiiteistä, meemeistä ja vuodatuksista. Tässä lisää samaa jamaa.

Herään siihen, että minua löydään tuttipullolla päähän. Avaan silmäni, takaisin tuijottaa sirkeä yksivuotias, virnistäen neljällä hampaallaan. Vilkaisen ikkunaa. Paksujen verhojen takana kajottaa, mutta heikosti. Kurkotan kännykän käteen, se näyttää kellonaikaa kukonpieremä. Taapero hihkuu, heittää tuttipullon lattialle kolinalla ja ryömii alas sängystä. Hän ei ole taaskaan nukkunut omassa pinnasängyssään vaan vieressäni. Nousen ylös, avaan makkarin oven. Taapero juoksutepsuttaa toisen huoneen ovelle, jossa E nukkuu patjalla lattialla. Ei nuku kauaa.

E nousee ylös ja kaappaa taaperon kainaloon. Alkaa parku, koska äiitiääääiitiii. Suljen perässäni oven, sitten toisen, kaadun patjalle, josta E juuri nousi. Kuulen, kuinka parku siirtyy yläkertaan. Survon korvatulpat takaisin korviin ja parkukin loppuu, kun tietokoneelta alkavat ranskankieliset lastenlaulut.

Herään parin tunnin päästä, kello on sentään puoli kahdeksan. Kömmin yläkertaan aamupalalle. Täysin keskittyneesti, tyytyväisesti ja hiljaa leikkinyt taapero näkee minut portaissa ja rynnistää portille itkemään katkerinta mullaolikamalaa-missäolit-itkuaan. Nostan kymmenkiloisen puntin vesselin syliin ja etsin kahvikuppia. Hetkeksi rauhoittunut taapero alkaa taas parkua, koska syyt. Lasken hänet lattialle, ei käy, vielä suurempi ulina. Leikkaan hätäisesti banaanista pätkän ja annan sen lapselle. Hän ottaa banaanin tyytyväisesti hihkaisten, horjahtelee muualle, pian kuulen olohuoneesta jättiduplojen kolahtelua. E ilmoittaa, että taapero parkkeerasi banaanin hänen olkapäälleen.

Istun kahvikupin ääreen, taapero rientää takaisin. Hän änkeää syliin, muttei jaksa siinä olla, vetkuttelee takaisin lattialle. Ja syliin. Ja lattialle. Ja syliin. Vien kahvikupin, leipälautasen ja lapsen olohuoneeseen. Lattialla istuessani taapero pystyy taas keskittymään leikkiinsä, eli metalliketjussa roikkuvan viemärinkorkin ujuttamiseen muovimukiin. Juuri kun aion haukata leipää, taapero haluaa, että puhallan saippuakuplia. Ja E myös. Meidän pitää puhaltaa yhtä aikaa eri kulmista, jotta hän saa metsästää isointa kuplaa pilvestä. Saippuakupla räpsähtää suoraan silmääni, kirvelee. Taapero käyttää tilaisuutta hyväksi, tarttuu saippuakuplapurkkiin ja nuolaisee sitä. Vedän purkin pois, alkaa parku. Ehdin juuri työntää kahvikupin sohvan alle, ennenkuin taapero heittäytyy matolle itkupotkimaan vääryyttä.

E nappaa lapsen ja vie alakertaan, vaunuihin, ulos, päiväunille. Kaikkea säestää tietenkin parku, koska pukeminen. Ja odottelu. Ja ärtymys. Ja väsymys. Vihdoin palopillikunta pääsee ovesta ulos, taloon laskeutuu hiljaisuus. Paitsi että jossain renkuttaa vieläkin laite lastenlauluja, joko jonkun kännykkä, läppäri tai taaperon oma nappulanpainelu-soittopeli. Etsin vehkeen, sammutan sen, viimein hetken rauha ja hiljaisuus. Kello on 9:30. Lämmitän jäähtyneen kahvini, asetun tietokoneelle, muutamia hommia odottaa. Paitsi ensin nopeasti facebook. Tuntia myöhemmin tajuan, etten ole saanut mitään aikaan. Avaan ne oikeat tiedostot kissavideoiden ja Trumpin hölmöilyjen sijaan.

Juuri kun kokkaan lounasta, kuuluu alakerrasta itkua. Herra 1v on hereillä. E menee hakemaan lapsen, jatkan ruuanlaittoa. Pussimuusia, eilistä jauhelihakastiketta, paistettuja munia, tomaattia ja kurkkua - jos ei ole salaattia, ruuan kylkeen on tultava edes jotain tuoretta ja raikasta. E kattaa pöydän taapero harteilla keinuen. Lapsi saa kantaa osan aterimista ja on siitä onnesta soikea. Kasaan äkkiä taaperolle aterian eilisistä makaroneista, sillä muussi ei tule menemään sormiruokaillen, eikä poika muutenkaan ole perunan ystävä laisinkaan, toisin kuin äitinsä. Ei ole se suomigeeni tullut läpi.

Tänään päikkärit ajoittuivat hyvin ja poika jaksaa syödä melkein kaiken ruuan, sen sijaan, että heittelisi palaset yksitellen pöydän alle. Ruokailutilan matto on kirjava kaikista niistä vahinko- ja tähtäyspläjäyksistä, jotka maan vetovoima on mystisesti ottanut haltuunsa. Eilen lattialle lensi koko lautanen väärinpäin, kun vanhemmat olivat liian hitaita estoreaktioissaan. Nostan pojan syöttötuolista ja kiikutan vessaan käsienpesulle. Taapero hihkuu innoissaan, haluaa pestä lavuaarin reunalla roikkuvan tyhjän ilmapallon. Tänään sitä saa pestä vain hanan alla, ei bideesuihkun, päinvastoin kuin eilen. Kun lähden vessasta, taapero rientää takaisin tiputtaakseen ilmapalloraadon vessanpönttöön. Saan estettyä viime hetkessä. Lapsi viipottaa vessasta ja keksii melukoneen: hakkaa leluvasaralla rakennuspalikkalaatikon sisältöä.

Astianpesukoneen täyttö kestää kolme kertaa tarvitun ajan, koska taapero auttaa = ottaa pois aterimia ja kippoja sitä mukaa, kun saan niitä sisään. E vie lapsen olkkariin leikkimään, mutta leikki päättyy itkuun, koska napero haluaa astua jättilegojen päälle tahallaan ja kompastuminen/lipeäminenhän siitä seuraa. Yritän lohduttaa ja harhauttaa kantamalla lapsen makuuhuoneeseen, jossa äitini kasvattaa taimia parvekeruukuissa. Niitä pitää suihkuttaa. Lapsi innostuu suihkupullosta ja haluaa, että suihkutan häntä käsiin ruukkumullan sijaan. Lasken taaperon lattialle viedäkseni suihkupullon pois ja kahdessa sekunnissa ipana on onnistunut kaivelemaan yltämästään kukkapurkista multaa monta kourallista. Kiikutan hänet pois huoneesta, suljen oven, taas alkaa pettymyksen parku.

Tässä vaiheessa E on poissa pelistä, koska yö ei suinkaan sujunut mutkitta. Hän valvoi lapsen kanssa pari tuntia pikkutunneilla, kun tenava ei suostunut nukahtamaan keskellä yötä herättyään. Kun E vetäytyy torkuille, taapero ei muuta halua tehdäkään kuin tunkea samaan makuuhuoneeseen, isi isi isi! Yritän taas harhauttaa ja vien lapsen saunan kylppäriin, koska hänestä on hauskaa leikkiä pefleteillä; kanniskella niitä ees taas ja astua päälle. Saman tien tajuan erheeni, koska kylppärin lattialla on eilisillan täysinäinen vanna. En pysty kaatamaan vettä pois samalla kun pidän kiinni taaperosta, joka yrittää tunkea vannaan vaatteet päällä. Nappaan pefletit, lapsen ja siirrymme eteiseen. Tällä kertaa pefleteillä ei ole lainkaan vetovoimaa. Uutta parkua estääkseni puen kummallekin päälle ja vien lapsen etupihalle. Hän haluaa istua ja kaivella soraa, selvä.

Taapero ojentaa minulle löytämiään pikkukiviä yksi kerrallaan. Yksi ei olekaan kivi, vaan rusakonpapana. Kiva. Seuraavaksi hän haluaa pihakuusesta oksia. Riivin siitä muutamia pieniä risuja. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan kuusesta pitäisi nyhtää oksia jatkuvasti. Ei voida, ei puuta voi paljaaksi riistää. Pettymysparku. Harhautan nostamalla muksun parin metrin päähän, siinä sattuu olemaan hieman isompia kiviä. Hän ottaa onnessaan yhden ja haluaa heittää sen läheiseen lätäkköön. Kävelemme lähemmäs. Hän haluaa istua lätäkköön. Estän. Parku.

Siirrymme takapihalle. Taapero on yhä kivijahdissa, mutta ensimmäinen löytö on taas rusakonpapana. Montako rusakkoa tässä lähiössä asuu ja miten ne papanoivat joka neliösentin? Taapero bongaa grillin ympärillä olevan ison kivikeon. Hän haluaa entistä isompia kiviä ja alkaa tonkia niitä. Kivikasa liikahtaa ja nostan lapsen nopeasti kauemmas, etteivät pikku sormet jää puristuksiin. Uudesta koordinaatiopisteestään taapero huomaa leikatun pensasaidan kannontyngät ja haluaa välttämättä kävellä niiden päälle. Silmissäni vilisee kauhukuvia kaatuvasta taaperosta ja repivistä oksista. Kiikutan lapsen pikapikaa kauemmas ja parkuhan tästäkin pääsee. Puhkiväsyneenä "rentouttavasta" ulkoilusta palaamme sisälle. E pakkaa lapsen taas vaunuihin ja vie päiväunilenkille. Istahdan takaisin tietokoneelle ja koitan muistaa, mitä ajattelin viimeksi siinä istuessani. Minulla on juttu tekeillä Ylelle, deadline neljän päivän päästä, aivot raksuttavat tyhjää.

Parin minuutin tuntuisen kahden tunnin tauon jälkeen nappula on taas hereillä. Lapsi pöytään välipalalle. Tälläkin kertaa muksu yllättää ja syö kaiken, sen sijaan, että käyttäisi avokadososetta esimerkiksi pöydän maalaamiseen. Hän haluaa kuitenkin pöydästä pois kiireesti, koska kirjahyllyn kirjat eivät pudottele itse itseään, työ kutsuu. Keittiön laatikostot on toki jo moneen kertaan avattu ja sisällöt heitelty lattialle vähintään kerran päivässä. Jääkaapista löytyy leluveturi ja lohikäärme ja roskiksesta puolestaan lapsen sukka ja autonavaimet. Seuraavaksi taapero haluaa väännellä isäni antiikkiradion namikoita, saa yhden irti ja ehtii tunkaista sen ilmankostuttajalaitteen aukosta sisään. Sama meno jatkuu illalliselle saakka, jonka jälkeen jokainen paitsi lapsi on valmis kaatumaan petiin, onhan kello jo kahdeksan illalla.

Nukkumaanmenoaika tulee ja menee. Taaperon mielestä nukkuminen on yliarvostettua ja nukkumaan meno huutava vääryys. Paino sanalla huutava. Harjaamme hampaat (taapero haluaa sekä äidin että isin harjat muttei omaansa), otamme xylitolipastillin (se maistuu, kiitos lapsiystävällisen päärynämaun), laulamme tuutulauluja (100x tuiki tuiki tähtönen). Lasta ei nukuta, itsellä pysyvät silmät auki vain tulitikuilla. Arkana toiveena meillä vanhemmilla on viettää edes tunti aikaa kahdestaan, vaikka jotain Netflixin sarjaa katsoen, ehkä peräti siiderilasillisen äärellä. Lapsella on toiset ideat illanvietosta. Makuuhuone on tuuletettu, viilennetty, pimennetty, optimoitu. Nukahtaisin sinne alta kymmenen sekunnin. Lapsi ei.

Lopulta E jälleen pakkaa taaperon vaunuihin ja painaltaa ulos. Siellä muksu nukahtaa vällyjen alla vartissa. Nyt olisi mahdollisuus siihen laatuaikaan.

Katsomme toisiamme, katsomme kelloa, kummankin päässä raksuttaa sama laskutoimitus.
Jos nyt vetäydyn yöpuulle, saan edes muutaman hetken omaa aikaa ja pari tuntia keskeytymätöntä unta. Myönnämme tappion, toivotamme hyvät yöt, vetäydymme eri huoneisiin maksimoidaksemme tsänssit, että edes toinen meistä saa katkottoman yön.

*

Tarinasta on sensuroitu ärräpäät ja vanhempien (minun) kitinät ja itkut.

*

Tämän kirjoitushetkellä vanhempani olivat poissa kotoa. Normioloissa täällä jaetussa arjessamme jakaisimme myös taaperon tuottamat toimet ja turhautumiset, ilot ja huvittumiset. Siitä SUURKIITOS :)

Kuvan henkilö liittyy vahvasti asiaan.

Koska taapero ei osaa vielä oikeasti rakentaa legoilla, hän "rakentaa" täyttämällä valmiita rakenteita.

Savolaista huumoria vaunulenkillä.

Epämääräinen eristysväsymys

Olen niitä ihmisiä, jotka ovat sitä energisempiä, mitä enemmän tapahtuu. Sen sijaan, että väsyisin kiireestä, tuntuu, että saan siitä virtaa. Paitsi tietenkin nyt pikkulapsen äitinä, kun koko ajan on kiire - leikittämään, vaihtamaan vaippaa, siivoamaan jotain kaatunutta, estämään vahinkoa, lohduttamaan parkuvaa. Äitikiire on ihan erilaista kuin muu kiire, koska sitä höystetään korviaraastavalla rääkynällä, jos asia ei tapahdu Taaperon mielestä oikeassa aikataulussa eli nyt eli eilen.

Lapsettomana kiire oli toisenlaista ja tosiaan kummallisesti akkuja lataavaa. Tuntui, että kiireisenä olo ja monen asian hoito yhtäaikaa olivat palkitsevia sinällään - olen hyödyksi, tarpeellinen, saan aikaan. Äitikiire toistuu joka päivä ja minuutti samanlaisena ja vaikka miten paljon tekee, toimii ja häärää, mitään ei saa aikaan; samat hommat on tehtävä pian uudestaan. Tähän kun yhdistää sen, että normaali elämä on totaalisesti paussilla, puhumattakaan tämän meidän maailmankiertueemme paussista, olo on kumman nuutunut ja motivoitumaton, päämäärätön.

Etenkin poikkeusolojen alussa kolme viikkoa sitten somessa kiersi paljon "tsemppimeemejä", sisällöltään variaatioita tästä: 1500-luvulla Lontoon ollessa karanteenissa ruton vuoksi, Shakespeare kirjoitti näytelmänsä Kuningas Lear. Eli teepä sinäkin elämälläsi jotain hyödyllistä nyt, kun kerrankin on (pakotetusti) aikaa. Ihan kannatettava idea tietenkin, mutta toteutus ei läheskään aina ole tuumasta toimeen-pyrähtelyä.

Ainakin omalla kohdallani tuntuu, että jos olen jo muiden asioiden vuoksi kiireinen, siihen samaan kiireeseen on tavallaan mahdollista/helpohkoa yhdistää jotain muutakin, kas näin. Vuosien ajan pakersin kokopäivätöissä, kirjoitin romaanikäsikirjoituksia (pöytälaatikossa yhä tosin) ja puskin eteenpäin väitöskirjaa. Samalla häärin siellä ja täällä vapaaehtoistoiminnassa ja harrastuksissa. Loogista olisi, että nyt, kun aikaa on runsaasti, olisi mahdollista tehdä vähintään sama, tai ainakin palata aiemman lempiharrastukseni luovan kirjoittamisen pariin. Joo mutta ei. Kun aikaa on runsaasti, on myös kaikenlaisia harhautuksia ja huvituksia runsaasti, alkaen Netflixistä ja somesta ties mihin pääsiäiskorttinäpertelyyn. Jotenkin näyttää, että minusta ei tule sitä MeNaistenSankaria, joka kertoo kirjoittaneensa esikoisromaaninsa koronaeristyksessä.

Ihan oikeasti en käsitä, miten kukaan saa kotona tehtyä töitä. Olen omallakin työurallani toki tehnyt etätöitä, mutta olen aina lähtenyt tekemään niitä kirjastoon tai kahvilaan. Väikkäristäkin suuren osan tutkin ja kirjoitin kirjastossa tai työpaikalla työajan jälkeen, koska kotiin meno tarkoittaa minulle vapaa-aikaa, vaikka miten koittaisin asennettani jumpata ja mieltäni niksauttaa. Eli kaikki te etätyön tekijät kotona, etenkin jos teillä on lapsia tai riehuvia lemmikkejä, olette heittämällä Arjen Sankareita.

Hämmästelen ja ihailen sitäkin, että ainakaan vielä ei ole kuulunut pahempia uutisia mielenterveysongelmien räjähtämisestä käsiin. Suomessa toki saa vielä liikkua asioilla melko vapaasti, vaikka monet kaupat ruokakauppoja ja apteekkeja lukuunottamatta ovatkin sulkeneet ovensa. Ravintolat ja kahvilat menivät ihan kiellon kanssa lukkoon toukokuun loppuun saakka. Mutta monissa muissa maissa on voimassa ulkonaliikkumiskielto, mukaanlukien veljeni tämänhetkisessä kotimaassa Kolumbiassa. Hän ei ole käynyt oman asuintalonsa kattoterassia kauempana kolmeen viikkoon sakon ja vankilan uhalla. Ulkonaliikkumiskieltoa on siellä pidennetty huhtikuun loppuun eli pitäisi vielä jaksaa tsempata kolme lisäviikkoa. En voi muuta kuin toivottaa sydämestäni jaksamista hänelle ja muille samassa veneessä oleville. Itselleni tekee tiukkaa jo tämä kohtuullisen lepsu eristäytyminen, saati aivan totaalinen mökkihöperyys.

Mitä tästä jää käteen? Äkkiseltään tuntuu, että eipä juuri muuta kuin helpotuksen tunne, kun tilanne viimein päättyy. Tulimme Suomeen tavataksemme läheisiämme, mutta tämäkään ei nyt vanhempiani lukuunottamatta onnistu. Lähimetsät ulkoilumaastoina on jo koluttu useaan kertaan joulusta lähtien, joten siihen alkaa mielenkiinto huveta. Suomea emme pääse kiertämään emmekä tutustumaan paikkoihin ja nähtävyyksiin, joita emme ole aiemmin kokeneet.

Mutta jos oikein pohtimalla pohtii, niin ajasta jää taatusti omanlaisensa positiivisetkin muistot. Olemme nyt saaneet runsaasti yhteistä perhe-elämää Taaperon isovanhempien kanssa, sillä juuri heidän kanssaan halusinkin vauvavuotta jakaa. Uskon, että N:lle kehittyy hyvä suhde isovanhempiin ja toisinpäin tämän yhteiselon pohjalta. Tuskin on N:n kielenkehityksellekään huono juttu, että nyt sanojen opettelun aikaan hän kuulee jatkuvasti ympärillään suomea sen sijaan, että sitä tulisi vain äidiltä ja telkkarista kotona Perthissä. Toisaalta myös E ja vanhempani ovat päässeet kunnolla tutustumaan, kun vierailu kestää pidempään kuin aiemmat muutamat viikot.

Monikin journalisti ja ajattelija on jo raportoinut ideoitaan siitä, miten nämä poikkeusolot tulevat muuttamaan ihmiskuntaa tai ainakin kollektiivista käyttäytymistämme. Kuka povaa vähentyviä bisneslentoja, kuka etätyön massiivista kasvua, kuka puolestaan kulutuskäyttäytymisen muutosta, kun shoppailemaan ei ole päässyt ja ehkä tajutaan, ettei sitä niin kaivatakaan. Yksi asia, mitä itse toivon, on muutos taide- ja kulttuurialojen arvostukseen ja palkkaukseen, vaikka se varmaan onkin kaukainen haave. Tuskin on montaa ihmistä, joka ei ole eristyksen aikana lainkaan katsonut tv:tä, elokuvia, dokumentteja; tai lukenut kirjoja, kuunnellut podcasteja tai radiota; tai askarrellut ja väkerrellyt itse jotain luovaa, mahdollisesti siihen netistä ohjeita ja inspistä hakien. Kaikki nämä kumpuavat tavalla tai toisella taiteilijoilta ja muilta luovan alan ammattilaisilta. Eli mitä meille jää, kun markkinayhteiskunta kaatuu - luonto ja luovuus. Ei välttämättä huono saldo.

Mutta syntyjen syvien pohdinnasta takaisin omaan napaan. Millä ihmeellä sitä tsemppaisi itsensä jonkinlaiseen tuotteliaaseen moodiin eristyksessäkin? Vai/tai tarvitseeko edes? Ehkä sen myöntäminen ja opettelu, että ei aina tarvitse saada aikaan, on tämän poikkeusajan suurin opetus itselleni.

Että näin.

Aaveita Venetsiassa

Matkustelu on tuskin kellään nyt päällimmäisenä mielessä, paitsi enintään tietona, että pääsiäisloma jossain pitää perua. Kirjoitan silti muistiin Venetsian "valloituksemme", oli sen verran koomisen karmiva reissu koronan varjossa.

Päivää ennen lentoamme Venetsiaan, helmikuun 24. päivä, alkoi Suomen media tiedottaa, että Pohjois-Italiassa on koronapiikki. Yritin välittömästi perua tai edes siirtää matkamme, mutta lentoyhtön edustaja ei ollut edes kuullut koronatilanteesta ja suunnilleen nauroi huolelleni puhelimessa. Kuulemma niin kauan, kun rajoja ei ole suljettu, lennot lennetään ja matkustajat maksavat, olivatpa kyydissä tai eivät. Tässä vaiheessa Italian hurjaksi äityvä tilanne ei ollut tiedossa, joten rahojenmenetyksen pelossa lähdimme matkaan, käsidesipulloin ja desinfiointiliinoin varustautuneina.

Saavuimme Venetsiaan auringonlaskun aikaan, piiiiitkän matkustuspäivän jälkeen. Todellisuudessa lennot välilaskuineen veivät ehkä viisi tuntia, mutta kaikki taaperon kanssa matkustaneet tietävät, että jokainen tunti kertautuu eksponentiaalisesti kulkuneuvossa. Otimme lentokentältä vesibussin, joka oli hieman hitaampi kuin normibussi, mutta huikeasti mielenkiintoisempi kokemus. Paitsi minulle, koska nukutin taaperoa iltatorkuille, jotta kerubista ei kuoriutuisi kirkuva demoni pimeän tultua. E pongahteli tyhjähkön matkustajalautan puolelta toiselle, räpsien kuvia kuin eläköitymistä pelkäävä paparazzi. Juuri kun taapero oli nukahtamassa, lautan ainoat toiset matkustajat, keski-ikäiset britit, soittivat kiekuvankailottavan videopuhelun kotiinsa: pitäähän kaikkien sukulaisten nähdä ja kuulla, millaista on saapua Venetsiaan. Se niistä torkuista.

Saavuimme Grand Canalin pohjoismutkaan. Tarkoitus oli navigoida majoitukseen noin puoli kilometriä. Tutkiessamme karttaa taapero nukahti vaunuihin, vaikka tässä vaiheessa iltaunet olivat jo auttamattoman myöhässä ja tulisivat pilaamaan yöunet. Vesibussipysäkin vieressä oli pieni ruokakauppa/kulmakioski, josta E lähti ostamaan iltaruokaa. Huikkasin perään, että ota pullovettä ja banaaneja, koska emme tienneet, voiko Venetsiassa juoda hanavettä. E katosi yllättävän täyteen putiikkiin ja vartin odottelun jälkeen putkahti takaisin, heilutellen innoissaan punaviiniä ja pussillista pizzasämpylöitä. "Missä banaanit ja vesi?" "Häh, mitkä banaanit ja vesi?" Mies ei ollut kuullut halaistua sanaa toiveestani eikä ollut hoksannut, että suolapaakkelsit ja viini eivät juuri taaperomme iltapalaa auttaisi. Naamapalmu, mies uudelleen kioskiin, minä peittelemään väsymyskiukkua kanaalin ääreen. Upeat iltanäkymät helpottivat oloa hieman.

Suunnistimme navigaattorin avulla majoituksen osoitteeseen. Nuoli osoitti kapealle, säkkipimeälle kujalle kanaalinreunalta kääntyen. Ei hotellin hotellia, motellia, hostellia tai reppureissausrastia missään. Varauksemme oli booking.comista ja paikan piti olla ihan vastaanottotiskillä varustettu hotelli. Palloilimme samaa korttelia ympäri, yksin Venetsian varjoissa, ohikulkijoita, edes kulkukissaa näkemättä. Lopulta soitin hotellin numeroon, sillä ihme ja ylistys, DNA:n liittymä toimi Italiassakin, vaikka Ranskassa se ei vingahtanutkaan. Puhelimeen vastattiin paksulla murteella ja hetken pohdinnan jälkeen respa lupasi tulla meitä vastaan kadulle. Hotelli löytyi viimein siltä ensimmäiseltä murhakujalta, neljännestä kerroksesta, ei hissiä, ei kylttiä, ei infoa kadulla.

Raahattuamme maallisen omaisuutemme plus vauvan ylimpään kerrokseen, respan leidi infosi, että olemme ainoat vieraat koronaperumisten takia. Hotellissa ei siksi tulisi olemaan luvattua aamupalatarjoilua, saati ketään töissä. Hän kuitenkin toi meille valtavan tarjottimellisen aamiaistarpeita, mukaanlukien puoli kiloa keksejä sekä vedenkeittimen, johon oli laittanut aamun kahvin valmiiksi - meidän tulisi vain lämmittää se. Leidi lähti, ovet lukittiin, jäimme kolmistaan kaikuvaan laattakäytävään. E alkoi raivata pienestä huoneesta tilaa tavaroillemme ja vauvan matkasängylle, joka oli hotellin toimesta avuliaasti laitettu valmiiksi, mutta aivan keskelle lattiaa.

Ollaksemme pois jaloista, vein N:n tutkimaan hotellia. Pimeät aulatilat oli lattiasta kattoon sisustettu paikallisella taiteella, höyhenkoristeisilla naamioilla ja käsinpuhalletulla lasilla. Hämärät kivikäytävät huokuivat samaa tunnelmaa, jota tapaa renessanssiajan Medicit-tv-sarjassa. Piileksiikö mutkan takana joku? Mitä kuiskaillaan ovikongeissa? Jos puiset ikkunaluukut avaa, livahtaako sieltä yöllä sisään assassiini? Koko rakennus oli kuitenkin hiljainen, ihan kuin olisimme ainoat ihmiset tässä kaupungin kolkassa.

Huoneeseen palattuamme tajusimme, että lämmitys paahtoi aivan liian kovalla. E alkoi säätää ilmastointilaitteen nappuloita ja tilanne levisi samantien käsiin. Digitaalinen näyttö jumittui ja vilkutti lukuja +246, siis ei 24 pilkku 6, vaan yli kahtasataa astetta. Eiper.... Taoimme kumpikin vuorollamme näyttöä samalla kun katonrajan ritiläsuutin puhalsi uuninkuumaa ilmaa huoneeseen. Vauva parkui taustalla, epätoivomme aistien. E yritti soittaa lankapuhelimen vieressä oleviin henkilökunnan numeroihin, saamatta vastausta mistään. Puolen tunnin taiston jälkeen oli pakko myöntää tappio, mukaanlukien hotellin järkyttävä lämmityslasku, ja avata ikkuna. Nukkumaan kävimme ristivedossa, hiustenkuivaaja vastaan jääkaappi. Vauva piti ottaa suosiolla viereen, koska maanrajassa matkasängyssä ei lämpötila tulisi olemaan koskaan oikea minkäänsortin yöunille.

Yö sujui ihme kyllä jotenkin, ehkä vain puolella tusinalla heräilyllä, ja aamu alkoi toiveikkaana. E alkoi asetella aamupalaa esille - lämmittimen yhä tohottaessa - samalla kun minä vaihdoin vaatteet ja vaipat taaperolle. Siitäpä se sitten lähtikin alamäkeen. Jokainen lapsiperheen tavannut on varmasti kuullut kuuluisista niskakakoista, eli eeppisesti kaikkialle valuvasta "siitä itestään". Tällainen löytyi pyjamasta. Koko poika ammeeseen suihkutettavaksi, pyjama jälkikäteen perään. Samalla, kun painin liukkaan muikun eli pyyhekuivattavan pikkulapsen kanssa kylppärissä, huoneesta kuului karjaistu kiroussarja. Kahvit kiehuivat yli vedenkeittimen suuaukosta, suoraan rapatuille seinille ampuen. Italialainen Lavazza ei muuten lähde pyyhkimällä seinän huokosista, voin kertoa. "Onko tämä peevelin hotelli kirottu?", E manaili hiki otsallaan.

Kun olimme hinkanneet puhtaaksi jälkikasvumme, itsemme, seinät ja elektroniikan, joka kahvisuihkun alle jäi, pääsimme aamupalalle. Eilisiltaiseen puheluummekin peräti vastattiin, ja hotellin leidi lupasi tulla korjaamaan lämmityksen. Pääsimme liikkeelle. Kunnianhimoiseen suunnitelmaamme kuului kävellä koko vanhan Venetsian ympäri, jotta näemme mahdollisimman paljon sen yhden päivän aikana, jonka uskalsimme kaupungissa viettää koronauhan alla. Tässä vaiheessa emme tajunneet, miten paljon niitä kuuluisia kanaaleja, siltoja, portaita ja nousuja vanhassakaupungissa on, ja miten epäkiitolliset nosteltavat ovat lava-autoluokan vaunumme. Optimisti ei opi vai miten se meni.

Pitkän urheilusuorituspäivän ja toinen toistaan upeampien nähtävyyksien jälkeen palasimme yhä tyhjään hotelliimme, jatkaaksemme matkaa aamujunalla Firenzeen. Lämmitys oli säädetty inhimilliseksi ja uusi aamiaistarjotin odotti meitä. Jokin huoneessa (edellisillan traumat?) sai kuitenkin N:n tolaltaan. Hän kieltäytyi syömästä iltaruokaa, parkui vain, äitiäiti-moodissa eli isi ei kelpaa. Hotkin oman annokseni supermarketin valkosipuliperunakanaa ja tyrkkäsin E:n osuuden pahvipaketissa tämän kouraan. Mies "pois tieltä" jonnekin hotellin käytäville ja minä rauhoittelemaan äksyväsynyttä lasta. Vaippa, pyjama, maitopullo, viereen sänkyyn, iltalaulut.

Makasimme pimeässä, minä sadannetta kertaa pientä nokipoikaa hyräillen, kun huoneessa alkoi kuulua outo narina. Vilkaisin ovea. Ei liikettä. Kylppärinkin ovi näytti olevan paikallaan. Jatkoin laulua. Narina palasi. Kuin askeleita ikivanhalla lankkulattialla. "Oletko siellä?" huikkasin E:lle. Ei vastausta. Hän oli todenäköisesti mennyt aamiaishuoneeseen syödäkseen rauhassa. Aivan hotellikerroksen toiseen päähän. Vauva aisti epävarmuuteni ja alkoi itkeä uudelleen. Hyssyttelin, hyräilin, pidin lähellä. Taustalla, hiljaa, jatkui askeltenomainen, keinahteleva narahtelu.

Nousin ylös, suljin kylppärin oven, samoin huoneen oven, vaikka tiesin, että E:llä ei ole avainta. Toivottavasti koputtaa hiljaa, ajattelin. Äkkiä takaisin vauvan viereen, ennenkuin tämä aloittaisi parkurallinsa uudelleen. Asetuin makuulle, huone oli hiljainen, viimeinkin.
Kunnes narina palasi. Kohottauduin nähdäkseni, liikkuiko lattialla mitään. Tajusin tuijottavani kivilaatoitusta. Missä täällä oli nitisevää puuta? Oliko katolla joku? En voinut mitään sille, että sydän alkoi pamppailla nopeammin. Lapsen vuoksi, sisulla, jatkoin tuutulaulua. Minua et pelottele.

Kun E palasi, narina oli loppunut. Yö sujui taas jollain lailla, enemmän tai vähemmän epämukavasti kolmen hengen perhepedissä. Aamulla, ollessani suihkussa, kuulin taas - en narinaa, vaan - kirousryöpyn. E oli kiehuttanut uudestaan kahvit seinille. Rynnistin hakemaan N:n makuuhuoneesta, ettei tämä kahlaisi kuumaan kahviin. Päästyämme viimein aamiaiselle pikkupöydän ääreen ikkunan alle, tajusin, että ikkuna oli yhä raollaan. Kun työnsin ruutua, kuului tuttu narahtelu.

Muutama yö myöhemmin, olimme jälleen hylätyn hotellin ainoat vieraat vuosisatoja vanhan rakennuksen ylimmässä kerroksessa, tällä kertaa Napolissa. Olen käynyt Napolissa ennenkin, vieraillessani Pompeijissa. Sieltä päällimmäisiksi muistoiksi jäivät kaksi vuosituhatta sitten tulivuorenpurkauksessa hautautuneiden kipsivalokset. Miehet, naiset, lapset, kyyryssä, lyhistyineinä, kokonaiset perheet toisiaan suojaten.

Taapero levitteli tavaroita innoissaan hujan hajan ja E nappasi kuvan muistoksi/todistusaineistoksi, millaista pikkulapsen kanssa matkustaminen on. Laitoin kuvan someen, huumorimielessä. Ensimmäiset kommentit kuitenkin pysäyttivät.
"Miten tässä kuvassa on toinenkin lapsi?" "Minäkin katsoin, että huoneessa on kaksi lasta!"

Katsoin kuvaa ja tosiaan, taustalla näkyy jotain aavemaista. Entä sinusta?

Irtiotosta tynkä?

Jaahas ja voihan korona. Irtiotostamme uhkaa tulla aika tynkä verrattuna siihen, mikä oli alkuperäinen ideamme. Tämän postauksen tarkoitus ei ole olla koronasta sinällään, mutta tuskin juuri mitään voi tällä hetkellä kirjoittaa sivuamatta pandemiaa. Sen verran isot vaikutukset viruksella on kaikkiin ja kaikkialle, tuntuu.

Olemme edelleen Suomessa ja alkuperäinen tarkoituksemme oli jatkaa huhtikuun alussa Portugaliin ja Espanjaan, sieltä Costa Ricaan ja Meksikoon, sitten Kanadan kierroksen ja Etelä-Korean kautta kotiin Australiaan. No.

Jokainen uutisia seuraava tietää, että a) Suomi ei suosittele mitään ulkomaanmatkustusta ainakaan kuukauteen, b) Espanja on tautitilastoissa seuraava Italia, c) Espanjan rajat ovat kiinni ja d) niin ovat jotakuinkin kaikkien muidenkin matkakohteidemme. Osa rajoitustoimista on julistettu huhtikuun puoliväliin, jotkut maat ovat suoraan hyppänneet toukokuuhun. Esimerkiksi veljeni on nyt jumissa Kolumbiassa, jonka rajat on suljettu 30. toukokuuta saakka. Suomen viranomaiset puhuvat, että tautipiikki saattaa täällä meilläpäin kestää kolme kuukautta, eli ehkä kesä-heinäkuulla tilanne voisi palata normaaliin. Meidän paluupäivämme Perthiin on heinäkuussa ja töihinpaluu elokuussa.

Ymmärrän, että reissumme peruuntuminen tai raju muuttuminen on #firstworldproblem. En missään tapauksessa täällä ruikuta, että voijuuriminua. Mutta eipä ihan tunteettomastikaan voi sitä ottaa, että vuosikymmenen säästöt ja monta kuukautta kestänyt suunnittelu lorisevat, jos ei kaivosta alas, niin ainakin tipoittain ja osittain menemään.

Urheasti ja sinnikkäästi jatkan kuitenkin matkustusteemalla. Ehdimme kierrellä Ranskaa, Suomea ja (nyt pahamaineiseksi muuttunutta) Italiaa. Näillä ja aiemmilla reissuilla olen havainnoinut seuraavaa matkustuksesta ylipäätään:

Kengät. Kenkiin tiivistyy kaikki matkailu, sekä symbolisesti että käytännössä. Oma suosikkitekemiseni ihan arjessakin on vaellus, oli se kaupunkivaellusta eli urbaanissa ympäristössä kiertelyä, tai luonnon helmassa seikkailua. Mikään ei vaeltaessa ole yhtä tärkeää kuin hiertämättömät kengät. Kenkien merkitys korostuu jo ennen matkaa. Montako paria tarvitaan, montako mahtuu mukaan? Onko oltava siistimmät kengät, ehkä peräti korkkarit? Entä sandaalit? Talvikengät? Lenkkarit? Vaelluskengät? Lyhyemmät matkat teen yleensä yksillä, max. kaksilla kengillä.

Tälle yli puolen vuoden reissulle mukaan otin kolme paria, joista kahdet ovat jo osoittautuneet aivan fiaskoksi. Siistit korolliset kaupunkikävelykenkäni ovat käytöstä niin kuluneet, että pohjien läpi/saumoista vuotaa vettä. Matkatessani kohti väitöstilaisuuttani Jyväskylän yliopistolle en juuri voinut keskittyä väittelyyn valmistautumiseen, koska tuntemukseni pyörivät kenkien sopimattomuudessa. Liian ohuet talvikeliin, vuotavat räntäsäällä, soran pistellessä jalkapohjia. Vedin kuitenkin väitöksen kunnialla läpi märissä sukissa. Kengät saivat potkut palveluksesta välittömästi jälkikäteen. Mukaan pakkaamani lenkkarit osoittautuivat nekin huonoksi hankinnaksi, sillä ne tuntuivat isoilta ja paksuilta kompuroilta. Nyt matkaan kevyesti tekonahkatennareissa.

Suihku. Ehkä kenkiäkin tärkeämpää reissun päällä on mahdollisuus suihkuun. Koska olemme budjettimatkaajia, ihan jokaisen majoituspaikan suihku ei ole ollut priimaa laatua - vaikka todellisia helmihostellejakin olemme bonganneet pikkurahalla. Joskus vettä tulee loropaineella (paineetta), joskus koppi on muuten epäkäytännöllinen tai kuumaa vettä tulee vain hetkonen. Olen nyt kuitenkin oppinut, että suihku kannattaa aina hyödyntää, koska seuraavan majoituksen suihkuratkaisu voi olla vieläkin huonompi.

Itsensähän pesaisee vaikka bideesuihkulla ja vauvan voi pakon edessä putsata lavuaarissa, mutta tukanpesuun oikea suihku on minulle tärkeä. Toki suomalainen kesämökkeilevä vatipesijä pärjää suihkuttakin, jos vaihtoehdot uupuvat. Mutta. Etenkin pitkien lentojen tai muuten raskaiden päivien jälkeen kuuma suihku on minulle henkireikä ja latautumispaikka, jossa fyysisen lian ja hien lisäksi peseytyvät pois henkiset kuonat ja paha mieli. Siksi ihmettelenkin, miksi niin harvat lentokentät tarjoavat mahdollisuutta suihkuun. Suihkuista voisi melkein kirjoittaa oman postauksensa, niin ihmeellisiä virityksiä on välillä näkynyt, vaihdellen suoraan wc-pöntön päälle asennetusta suihkusta aina kökötyskokoiseen istuma-ammeeseen ilman suihkua.

Lahjat ja hankinnat. Pidempään reissatessa pakostikin huomaa, että jotain on jäänyt ottamatta matkaan, ja se täytyy ostaa. Tai, tavaroita unohtuu eri majapaikkoihin, etenkin jos a) mukana on salakätköilyä rakastava piilottajataapero ja b) majoitus on usein toisten kotona, missä omat kamat sekoittuvat iloisesti muiden kamoihin ja katoavat kaaokseen. Ongelma kuitenkin on, että jokainen uusi ostos vie tilaa laukuista ja oikeastaan mitään ei voi hankkia, jos ei samalla jätä pois jotain muuta pakaaseista. Emme yhdeksään kuukauteen voi ostaa mitään vain siksi, että huvittaa tai jokin tavara olisi kiva, ei välttämätön. Se saa kyllä miettimään yhteiskuntaamme, kapitalismia ja kulutusta. Olisikin enemmän tarjolla kaikkea lainauspalvelua - kun et enää tarvitse, palauta tai anna eteenpäin!

Nyt vuoden täyttävä pikku-N on saanut reissun mittaan runsaasti lahjoja, ja vaikka jokainen antaja on selvästi miettinyt tavaran kannettavuutta, tusina pientä pakettia vie matkalaukusta yhtä paljon tilaa kuin pari isoa lahjaa. Osan leluista päädyimme jättämään Ranskan-mummolaan, osa jäänee Suomen-isovanhemmille, osan ehkä yritämme postittaa itsellemme Australiaan tai tuoda mukana seuraavalla käyntikerralla. Vinkkinä muille pitkän matkan suunnittelijoille - älä missään nimessä pakkaa laukkua liian täyteen jo kotona, koska takaisin et pääse ihan samoilla spekseillä kuin lähditkin. Meillä pakkauspuserrus jo aiheutti sen, että E:n käsimatkavararepun vetoketju paukahti ja täytyy korjauttaa.

Kotivara. Kotivaran, säilykkeiden ja mausteiden merkitys on yhtäkkiä näynomaisesti avautunut minulle. En itse tykkää kauheasti säilöä ruokia kotona ja meillä onkin vain pieni pakastin ja melko pikkuinen pantry, kuivaruokakaappi. Kotivara on nyt korona-aikaan arvossa arvaamattomassa kaikilla, enkä edes aloita siitä, että Perthissä on kuulemma jouduttu ottamaamaan käyttöön erilliset ostostunnit vanhuksille ja vammaisille, jotta nämä saisivat kaiken tarvitsemansa muiden tönimättä ja tappelematta, mukaanlukien vessapaperit.

Kotivara on ilman epidemiaakin yllättävän tärkeä arjen hiljainen kannattelija. Nyt, kun majoitumme 2-7 päivää paikassaan (mummoloissa toki reilusti pidempään), ruoka on suurin "ongelmamme". Vaikka mielelläni varaan aamupalallisia majoituksia ja syömme normaalia enemmän ulkona, väli- ja iltapalaa tarvitaan kotiin. Kokkaamme aina mahdollisuuksien mukaan, mutta tässä kotivara juuri osoittaa merkityksensä.

Airbnb-asunnoissa erittäin harvoin on kovin kattavaa kokkausarsenaalia. Ruokaöljy, suola, pippuri, sokeri, kattila ja paistinpannu saattavat löytyä, siinäpä se - ja aika harvoin nämä kaikki yhdestä ja samasta asunnosta! Joskus puuttuu kauha, joskus kuorimaveitsi, joskus tölkinavaaja, lähes aina uupuvat sakset. Jotakuinkin joka kerta ostaessamme viinipullon tajuamme majoituksessa, että korkinavaajaa ei ole. Tärkeimpänä, on melkeinpä mahdotonta mitoittaa kaupassakäynnit niin, että aina siirtymän koittaessa meillä ei olisi paljoa mukanaraahattavaa ruokaa, viinietikasta, oliiviöljystä, banaaneista ja kauramaidoista lähtien.

Näillä (kirjaimellisilla) eväillä tänään. Mitä ensi bloggauskerralla, saa nähdä tilanteen kehittyessä.

Ai miksi meillä katoaa hiusharja sinne, bussikortti tänne, aurinkolasit jonnekin toisaalle?

Töttöröö, reissussa tärähtää.

Paluumuutto Suomeen talveksi - kannattaako?

Oleskelumme Suomessa on nyt puolivälissä: miten on mennyt, mitä kuuluu? Pääsääntöisesti hyvin, vaikka elämään mahtuu aina pieniä vastoinkäymisiäkin. Eikun asiaan.

MENEE NAPPIIN

Isovanhemmat

Suurin syymme oleilla Suomessa näin kauan ovat isovanhemmat. Ennakkoon aavistuksen mietitytti, mitähän tästäkin tulee - muutto "takaisin kotiin" näin aikuisella iällä ei välttämättä ole mutkattominta maailmassa. No, todellisuudessa kaikki on sujunut oikein hyvin. Vauvaperheenä eläminen on aivan erilaista neljän aikuisen kokoonpanolla kahteen verrattuna!

Olemme ilmeisesti kaikki sen verran joustavia, että pikkuasioista ei kitistä ja sopu sijaa antaa - kirjaimellisesti jopa saunan eteiseen, jonne olemme joutuneet tekemään tilapäisen nukkumasopen E:n ja minun vuorotella, kun pikku-N ei juuri ikinä aina nuku öitään rauhallisesti. Pitää lie aupair hommata jollain poppakonstilla Australiaan. On se vaan niin paljon helpompaa, rennompaa ja stressittömämpää, kun ei ole yksin tai kaksin jatkuvasti vastuussa vilkkaasta ja seuraa vaativasta vauvasta, vaan apukäsiä on.

Ihan kitkatta ei tietenkään mikään koskaan suju, tosin meillä kitka on ollut hyvin pientä. Lähinnä haittaa ovat tuottaneet perheessä kiertävät sydäntalven taudit, sekä se, että E:n puolen suku ei ole ollut pelkästään ihastunut siitä, että olemme Suomessa kaksi kertaa kauemmin kuin Ranskassa. No, koskaan ei voi kaikkia miellyttää, tällä mennään.

Joulu

Olen viettänyt Suomessa viimeksi joulun vuonna 2011 ja odotukset olivat korkealla, tosin jännityskin, koska juhlimme ensimmäistä kertaa yhdessä minun perheeni ja E:n äidin kanssa. Joulua edeltävästä leudosta säästä huolimatta saimme kuin saimmekin valkoisen joulun, kaikkien riemuksi.

Anoppi painalsi takapihalle pyörittämään lumiukon ja muut jatkoivat lumirakentamista erinäisinä projekteina aina lumilyhdyistä niiden megaversioihin. N ei vielä osannut joulusta nauttia sen kummemmin, klassisesti kaikkein hauskinta taisivat olla rapisevat käärepaperit, vaikka itse joulupukkikin vieraili. Onneksi sopimus piti ja saimme (ja jaoimme) hyvin maltillisesti lahjoja. Nyt ei tarvitse huolehtia tai harmitella, miten saisimme kaiken matkaan jatkoreissuun tai kotiin Australiaan.

Kulttuurienvälinen joulunviettomme onnistui oikein hyvin ilman suurempia hämminkejä. Ainoana taisi olla anopin ihmettely, miten joka välissä on kahvitauko ja joka päivä saunotaan.

Vanhat kotikulmat

On ollut yllättävän helppoa minulle sujahtaa vanhaan tuttuun suomielämään. Itse asiassa paluu juurille on ollut hyvää terapiaa univajeen zombiuttamille vauva-aivoille. Ymmärrän nyt, miksi vauvat niin kaipaavat rutiineja ja toistoa. Kaiken kaaoksen ja uuden oppimisen keskellä on turvallista ja rentouttavaa, kun jotkut asiat ovat aina samalla tavalla. Entinen kotikaupunkini on nyt minulle tällainen perälauta, jossa ei tarvitse ajatella mitään tai tsempata mitenkään, kaikki hoituu kuin lihasmuistista.

N:n ensimmäinen synttäripäivä lähestyy ensi kuussa ja pojan kasvun myötä myös elämä on helpottanut, univaje lientyy pikkuhiljaa ja olemme kaikki löytämässä uudet luontevat roolit kolmihenkisessä perheessä kahden sijaan. Emmekä enää ole pikkuvauvan vanhempia, vaan taaperouteen valmistautuvan uteliaan seikkailijan vahteja. Omat haasteensa siinäkin, mutta pienen kanssa touhuaminen on myös mielekkäämpää nyt, kun hän leikkii, liikkuu, syö lähes samaa ruokaa kanssamme ja on oma pieni persoonansa. Pojan kanssa on mukavaa tavata sukulaisia ja suomikavereita.

Talviaktiviteetit

Vaikka talvi on ollut leuto ja paikoin aivan onneton, olemme onneksi löytäneet talvifiiliksen lumentulon myötä. E on päässyt lumilautailemaan, hiihtämään ja korkkaamaan Kuopion Ice Marathonin jääradan, kymmenen kilometrin luistelulla. Urheilulliselle tyypille lumi- ja talvilajeihin laajentaminen on ollut eksoottinen lisä aiempaan repertuaariin.

Oma huippuhetkensä oli, kun E sai ankaran jahtaamisen jälkeen napattua kuvia ja videota revontulista. Hän on toivonut näkevänsä niitä vuosia, ja ajoimme Rukalle asti moisia etsimään - tuloksetta. Koillismaalla oli sen verran pilvistä, että emme nähneet tähtiäkään, saati muita taivaanvaloja. Revontulet räpsähtivät taivaalle heti paluumme jälkeisenä yönä, ihan täältä Kallaveden jäältä nähtynä. E:n revontulisovellus hälyytti ja mies rynnisti pihalle iltayöstä järjestelmäkameran ja kännykän kanssa. Ja tulosta tuli! Revontulet olivat niin hienot, että pääsivät uutisiin asti.

MENEE NAPIN VIEREEN

Säät

Kuten todettua, talvi on ollut leuto koko maassa ja nytkin kirjoitan tätä sohjon ympäröimänä. Olemme jonkun verran liikkuneet Suomessa pituussuunnassa, eli olemme ehtineet nähdä sekä mustaa maata että korkeita kinoksia. Tammi-helmikuun taite on ollut aidosti talvinen, mutta nyt taas näyttää, että laskiainenkin menee ennemmin sulavettä katsellessa kuin pulkkamäessä.

Suomeen ei näköjään voi (enää nykyään?) tulla talveksi ajatellen, että pääsee valkoiseen pakkasihmemaahan. Ehkä pääsee, ehkä ei. Onneksi sitäkin on koettu ja kuviin tallennettu, mutta tammikuun totutut pakkaset olivat muisto vain eikä helmikuussakaan ole - vielä - pakkasmittari paukkunut. Toisaalta leuto talvi helpottaa lapsen kanssa eloa, koska vaunulenkit ja ulkona nukutus ovat iisimpiä järjestää. Toisaalta sorapeitteiset, lillivät jääkentät eivät hivele esteettistä silmää saati kohenna hämärässä kärsivää mielialaa.

Kaamosväsymys

Kun yhdestä väsymyksestä pääsee, toinen alkaa. Olen jo moneen kertaan maininnut pikkuvauva-arjen univajeesta, joka onneksi (kai?) alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Väsymystä vastaan on taisteltu niin rutiinein, kahvikupein, ulkoillen kuin vitamiinilisienkin voimin. Ulkoilu parantaakin fiilistä heti, kun ulkona kimmeltää pakkasaurinko ja hanget hohtavat.

Tätä ihanuutta on saatu kokea hyvin rajallisesti tänä vuonna, muuten on ollut tyytyminen hämäränhyssyyn. Toisaalta talvihorrosjakso on ihan tervetullutkin, koska väsyneelle lyhyet päivät ovat jotenkin armollisia. Ei tarvitse edes yrittää kauheasti mitään, kun heti lounaan jälkeen on ilta eli "ei tässä kerkee enää". Saa olla vaan, ottaa rennommin. Itse olen sietänyt sydäntalven pimeyttä yllättävänkin hyvin, vanhasta muistista ehkä, kun taas E:lle tilanne on ollut vaikeampi. Hän silminnähden latautuu auringossa, eikä koe pääsevänsä hereille oikein ollenkaan, kun aurinkoa ei näy pilvimassan takaa päivä- tai viikkokausiin.

Sekalaiset takapakit

Aina kun matkustaa, myös sattuu ja tapahtuu, rapatessa roiskuu. Olemme tähän saakka päässeet hyvin helpolla (puunkoputus). Lähinnä vastoinkäymiset liittyvät mainittuun sairasteluun, mikä on hidastanut ja vähentänyt sitä, mitä ehdimme ja jaksamme tehdä. Kolme kuukautta kestäneellä reissullamme N on ollut nuhassa kahdesti ja vauvarokossa kerran. Nuha on kiertänyt meilläkin. E on juuri toipumassa jostain ärhäkästä pöpöstä, joka kellisti hänet kuumeeseen useaksi päiväksi.

Takapakkeihin lukeutuu, että emme päässeet terveyskeskukseen E:n tilaa tutkimaan. Tai olisimme päässeet, muttemme menneet, koska laskutus oli niin epäselvää. Kuulemma suomalaisen hinnan saisi eurooppalaisella sairausvakutuuskortilla, jota kummallakaan meistä ei ole. Ilman korttia hinta voi olla jopa 190 euroa. Kummitteleva hinta sai meidät perumaan käynnin. EU-kansalaisuutta ei voi kuulemma todistaa pelkällä passilla ja aussien maksuton sairaanhoito on taattu vain opiskelijoille, Kelan sivujen mukaan.

Koska oleskelemme Suomessa yli kolme kuukautta, olen tehnyt muuttoilmoituksen väestörekisteriin. En kuitenkaan tiennyt, että ulkomaalainen ei voi vain lomakkeella ilmoittaa muuttaneensa, vaan tulee rekisteröityä henkilökohtaisesti maistraatissa, jotta kotikunnaksi merkitään suomalainen paikka ja saa käyttöönsä suomalaisen henkilötunnuksen mm. sitä terveyskeskusasiointia varten. Menimme vaaditusti maistraattiin, jossa odottikin paljon olettamaani "tiukempi" kuulustelu. Miksi olette Suomessa? Millä perusteella kotikunta tulisi olla Suomessa, miksi E:lle tulisi antaa suomalainen henkilötunnus? Ensin meiltä kysyttiin avioliittotodistusta, mitä emme tietenkään kanniskele mukanamme. Onneksi liitto on solmittu Suomessa, joten asia vahvistui maistraatin tietokannasta. Sen jälkeen E:n piti täyttää henkilötietolomake, jossa oli mm. kysymyksiä minusta ja lapsestamme.

En tiedä miksi, mutta tietojen kysely sai minut kummallisen hihittelyhermostuneeksi, ihan kuin olisimme jäämässä kiinni jostain rikkomuksesta. Tilannetta pahensi, kun virkailijan valvovan silmän alla E alkoi kysellä perusasioita minulta, kuten hääpäiväämme, miten toinen nimeni kirjoitetaan, ja N:n syntymäpäivää. Hänelläkin varmaan aivot raksuttivat tyhjää ja halusi varmistaa, että laittaa kaiken oikein. Emme olisi enempää voineet näyttää feikkipariskunnalta, joka yrittää vippaskonstein hyötyä Suomesta. Hikoilimme kuin emme olisi edes koskaan ennen tavanneet, vaikka liittomme on maistraatin kansiin kirjattu vuonna 2015 ja yhteinen lapsikin on rekisteröity suomalaiseksi v. 2019... :D

No, kannattiko lähteä Suomeen? Mielestäni ehdottomasti kyllä. On ollut mukavaa elää perusarkea oman perheen, suvun ja kavereiden lähellä. Olemme voineet seurata N:n samanikäisen pikkuserkun kasvua ja jakaa pikkulapsiarkea meistä kovasti välittävien kanssa. Jos kukaan ulkomailla asuva vanhempi pohtii samanlaista vetoa, oma suositukseni on sataprosenttisesti lähteä matkaan, jos se vain millään järjestelyillä onnistuu. Toiseen kotimaahan pääsee takaisin aina, lapsen vauva-aika on vain kerran.

Pääsimme Kuopion kaupungin kampanjaan mukaan, aitojen talvien puolesta tulevaisuudessakin.

Näitä on syöty. Paljon. Kuvasta puuttuvat irtokarkit ja salmiakki. Ne aina katoavat ennen kuvaan pääsyä.

Luonnonjäällä luistelemassa, upeaa.

Ruka ja kerrospukeutuminen. Rukalla oli ihan riittävä pakkanen ulkosuomalaisen/ulkomaalaisen sietokyvylle.

Vauvaperheen irtiotto - mitä mukaan reissuun?

Joskus luin, että tällaiset listicle- listausartikkelit ovat "laiskan bloggaajan" perustuote eli "vähemmän arvokkaita" kuin kolumnimaisemmat postaukset. No, näkökulmansa kullakin. Itse tykkään laatia listoja tehtävälistoista vertailuihin, ja kuvittelisin, että paloitellusta infosta on hyötyä muillekin. Siksipä tällä kertaa listikkelinä, mitä otimme mukaan ja mitä oikeasti tarvitsemme reissussa. Tähän samaan teemaan palaan, kun matkaa on takana enemmän ja tietoa tarvitusta tavarasta karttuu.

OTIMME MUKAAN

Vaatteet, tietenkin. Yhdeksän kuukauden matkaamme varten E:llä on iso, 150-litrainen matkalaukku ja minulla keskikokoinen, ehkäpä 80-litrainen. Mitään rinkkoja emme edes harkinneet, sillä kannettavana on käsimatkatavarareppujen lisäksi vauva rintarepussa siirtymien aikaan. Kumpikin kuljetamme omat vaatteemme, ja jaoimme vauvan tarvikkeet kummankin laukkuun. Minäkin olisin voinut hankkia isomman laukun, koska lentolippumme sallivat 23kg jokaiselle matkustajalle, mukaanlukien vauva. Käytännön syistä pitäydyin luottolaukussani, joka on jo nähnyt monet reissut milloin minnekin. Kriteerini oli, että jaksan itse nostaa ja kantaa sen, enkä aina joudu turvautumaan E:n tai jonkun ohikulkijan apuun esimerkiksi portaissa. 

Meillä kummallakin on suunnilleen samanlainen setti vaatetusta: Goretex-säänkestävä takki ja housut, kevyttoppatakki, kevyt kangastakki, sekä muutama pari housuja ja paitoja. Alusvaatteet ja sukat, tietenkin. Minulla on pari mekkoa ja hametta. Jalkinepuolelta otin mukaan kevyet kangastossut, sandaalit, lenkkarit ja siistimmät "kaupunkikorkkarit". E:llä on lenkkarit, vaellussandaalit ja maiharit. Suomessa minua odottavat talvisaappaat ja paksu toppatakki. E:kin lainaa Suomessa talvivaatetta tarpeen mukaan. 

Jo nyt huomaan, että vaatevalinnat menivät sikäli pieleen, että Australian helteissä pakatessani keskityin kesäkamaan. Talveen sopivaa lämmintä vaatetta on mukana niukalti. Esimerkiksi kaikki housuni ovat capri-mallia (naamapalmu) eli niitä ei voi pitää vain nilkkasukkien kanssa nollakelissä, tarvitaan sukkahousut alle. Vaatetta pakkasimme mukaan melko niukasti, koska voimme pestä niitä majoituksissa, ja ostaa tarpeen mukaan lisää. Suomessa joudun ja aion täydentää talveen sopivaa garderobiani. 

Vauvalle otimme vaatteet, korvikejauhetta, vaipat, vaipanvaihtoalusta, harso (pimentämään/suojaamaan vaunuja tai lentokoneen bassinet-nukkumakaukaloa), viltti, kaksi tuttipulloa, kaksi tuttia, pieni pussi leluja sekä peruslääkkeet - lääkkeistä pian enemmän. Ulkovaatteina on kevyttoppapuku, toppapuku ja kenkiä (joita N ei vielä käytä). Sisävaatetta on puolen tusinaa potkupukua, sekä viisi pitkähihaista paitaa ja viidet housut. Lisäksi pari pipoa, uimavaippa ja liuta sukkia. Vaatemäärä ei riittäisi alkuunkaan, jos emme pystyisi pesemään pyykkiä muutaman päivän välein. Vauva sotkee sellaiseen tahtiin, että päivää-paria pidempään en halua samoja vaatteita laittaa. Heti alkumatkasta Pariisissa saimme ystäväperheeltä pieneksi jääneitä talvisia vauvanvaatteita: neulepaidan, paksut college-housut ja ihanan lämpimän fleece-potkupuvun. Nämä tulivatkin tarpeeseen. 

Korvikejauheen kanssa päädyimme melkein heti pulmiin, sillä N:lle sopivaa korviketta, vuohenmaitopohjaista, ei myydä näköjään missään tällä seudulla Ranskaa. Yksi korvikejauhepurkki riittää noin 10 päivää, joten mukanamme tuomat kolme purkkia uhkasivat loppua jo ennen Suomeen siirtymistämme. Päädyimme tilamaan lisää netistä, hollantilaista Kabrita-jauhetta Aussilassa ostamamme Oli6-jauheen sijaan. Paketti tuli onneksi alle viikossa, eli löytyi luotettava toimittaja. 

En ikinä matkusta tai edes poistu kotoa ilman pientä lääkepussukkaa. Tämä on jäänne yliopisto-opiskelulajoilta, jolloin tarvitsin migreenilääkettä viikoittain. Migreeni on vuosien mittaan vähentynyt ja lähes kadonnut raskauden ja äitiyden myötä (mystisesti ja paradoksaalisesti, ottaen huomioon niiden tuottaman univajeen!), mutta lääkepussi kulkee yhä mukana. Nykyään siinä on migreenilääkkeen lisäksi särkylääkettä, laastareita, närästyslääkettä, matkapahoinvointilääkettä sekä pari kapselia ripulilääkettä turistivatsakramppeihin. Vauvalle mukana on myös pikkulasten panadolia sekä annosteluun tarvittava lääkeruisku ja varalla muovipipetti. Trooppisempiin kohteisiin tulemme hankkimaan lisälääkettä ohjeistuksen mukaan, eli esimerkiksi vauvan tarpeisiin nesteytys- ja ripulilääkettä pahan päivän varalle. 

TARVITAAN

Mitä on erityisesti tarvittu tähän mennessä:

Villasukat. En alkuun muistanut, että pakkasin villasukatkin, ja kärvistelin kylmissäni kivilattioilla. Lattialämmitys on Pohjolan luksusta, ja täällä etelämmässä vedetään kylmillä laatoilla tai vuotavasti lämmitetyissä taloissa varpaat sinisinä, jos ei satu omistamaan tohveleita. Viimein kuitenkin muisti pelasi ja löysin erittäin tarpeelliset villasukkani matkalaukun mutkista. 

Sisätossut. Kangas-ballerinani ovat ajaneet tämän asian, vaikka muuten moisia kesähömpötyksiä ei marraskuun kurakeleissä voi edes vilkaista nauramatta. En ole koskaan oppinut varvastossujen tai tohveleiden käyttäjäksi, mutta jotkut tossut on hyvä olla erilaisia majoituksia varten, oli kyseessä hostelli tropiikissa tai vetoinen satavuotias talo Keski-Euroopassa. Anopilla ollaan sukkasillaan sisällä, monissa muissa vierailemissani ranskalaiskodeissa marssitaan ulkokengät tai sisätossut jalassa. 

Yskänlääke. Jätimme ison pullon vauvan yskänlääkettä kotiin, ajatellen, että se vie laukusta tilaa ja emme me kuitenkaan heti tule kipeäksi. Just niin. Lennolta tarttui mukaan sitkeä yskä meihin kaikkiin, ja apteekkivierailuhan siitä seurasi, jotta olemme saaneet nukuttua.

Kuumemittari. Tämänkin jätimme kotiin sillä asenteella, että onhan kaikilla sukulaisilla kuitenkin kuumemittari - ensimmäiset kuukaudet kun majoitumme suvun huomissa. No, on tai ei. N:lle tuli korkea kuume vauvarokon myötä ja jälleen saimme rynnistää apteekkiin mittaria tiiraamaan. Anopin kuumemittarista oli patteri loppu, ja on muutenkin huikeasti kätevämpää mitata vauvalta lämpö sekunnissa otsalta kuin millään muulla metodilla. 

Kumisaappaat. Näitä ei olisi ollut kovin järkevää lähteä Australiasta raijaamaan, mutta onneksi Ranskan-mummolasta on löytynyt jotenkuten sopivat parit käyttöömme. N ei vielä kävele, joten hän ei kenkiä tarvitse. Täällä kaikki pihatyöt on tehtävä kumppareissa, lenkkarit imahtavat mutaan kiinni ensi askeleella. Myös viime viikonlopun vierailumme ystävien luona vuohifarmilla oli järkevä/mahdollinen pelkästään kumppareissa.

Vaunut. Toimme mukana omat yhdistelmärattaat Australiasta - merkkiä Baby Jogger City Mini GT - ja niitä on kyllä tarvittu jatkuvasti. N nukkuu kaikki päiväunet vaunuissa, ja viihtyy niissä muutenkin maisemia katsellen, kun olemme liikkeellä. Ostimme kyseisen merkin, koska ne olivat kaupassa testatessa helppo taittaa kasaan ja liikkuivat isoine pyörineen vilhakasti. Jälkikäteen ajatellen olisi kannattanut heti kättelyssä ostaa matkarattaat, tai pienemmät yhdistelmärattaat erillisellä koppaosalla. Vauva voisi nukkua kopassa myös sellaisissa majoituksissa, joissa ei ole lastensänkyä, eli jotakuinkin kaikkialla. 

Vaikka rattaamme ovat Perthin elämässä kätevät, ne eivät ole lainkaan näppärät portaikkoisilla, kapeilla kaupunkikujilla Ranskassa. Ne eivät mahdu täkäläisten junien käytäville eivätkä edes taitettuna junien matkatavarahyllyihin. Niissä ei ole juuri säilytys/kuljetustilaa tavaroille, koska ne on tarkoitettu hölkkäykseen ja harrastamiseen. Ne eivät istuimineen myöskään ole erityisen kätevät näin nuorelle vauvalle, vaan olisivat parhaimmillaan varmaan 1-2-vuotiaille. Jos olet vaunuja hankkimassa Aussilassa, missä tämä on tosi suosittu malli, mieti vielä, mitkä sopivat parhaiten tarpeisiinne!

Yövalo. Minkä tahansa pöytälampun voi mallata yövaloksi, jos pakko on, mutta himmeä pieni valaisin on vauvan yöheräilyjen takia tarpeen. Useammassakin majapaikassa ongelma on ollut, että yöpöydän lamppu on liian kirkas koko yöksi päälle jätettäväksi (tai yöllä päälle napsautettavaksi). Milloin olemme jättäneet vessaan valon ja oven raolleen, milloin piilottaneet pöytälamppua yöpöydän alle ja manailleet silti sen kirkkautta. Täysin sattumalta N sai täällä lahjaksi pienen, kevyen yölampun ja se tullee jatkoreissussa tarpeeseen. 

EI TARVITA

Tähän mennessä emme ole tarvinneet ollenkaan kesähepeniä ja se oli kyllä tiedossakin, Euroopan syksyyn ja talveen kun saavuimme. Pakkasimme koko reissua ja maakirjoa varten, joten kesävermeet varmaan pääsevät oikeuksiinsa, kun lämpimämpi aika ja paikka koittaa. Tällä hetkellä kesävaatteiden kasa matkalaukussa lähinnä ärsyttää, kun olisi senkin tilan voinut käyttää villapaidoille ja välihousuille.

Liian pieni unipussi vauvalle - meillä on mukana kaksi kokoa, 6-12kk ja 12-18kk. Ranskan-mummo oli myös ostanut uuden unipussin koossa 12-18kk, joten tuota pienintä emme enää tarvitse, koska siihen ei 8kk ikäinen kovasti potkiskeleva epeli meinaa mahtuakaan. En tiedä, onko unipussi Suomessa tunnettu asia, mutta näissä talvisin sisälämpötiloiltaan arveluttavissa maissa Australiassa ja Ranskassa on kätevää, että vauva nukkuu petivaatteidensa sisällä makuupussissa.

Liian pienet vauvanvaatteet yleisesti. Kun lähdimme, N oli juuri kasvamassa ulos edellisen koon vaatteista, mutta pakkasin ne mukaan silti, jotta käytetään "loppuun asti". Nyt meillä on pieni pino vaatetta, joka ei enää mahdu, mutta emme siitä pääse eroonkaan, koska täällä maaseudulla ei ole kierrätyspisteitä tai kirppareita. Täytynee kuljettaa sumppu Suomeen ja siellä lykätä kierrätyslaatikkoon. Roskiin en halua laittaa ehjää ja käyttökelpoista. Jälkiviisaana olisi ehkä kannattanut ottaa pelkästään suurta ja liian suurta mukaan, mutta joudumme joka tapauksessa uusimaan vaatekertoja reissun aikana, joten turha harmitella tätä sen suuremmin. 

Siis näitähän ei kannata pakata Ranskan marraskuuhun tai Suomen jouluun, silti matkalaukkuni sisältö näyttää enemmän tältä kuin miltään hyödylliseltä.

Aussilan vauvanhoito-ohjeet testissä

Joka maassa on omanlaisensa tavat, uskomukset ja opastukset vauvanhoitoon. Tässäpä suomalais-ranskalais-aussivauvan testiajo aussiohjeista, eli mitä paikallinen neuvola ja moninaiset infosivustot opastavat.

1. Laita vauva aina nukkumaan samaan paikkaan

Jotta vauva alkaisi aivan vastasyntyneestä saakka nukkua hyvin, perusohje kuuluu, että vauvan tulee tottua nukkumapaikkaansa. Paikan on oltava hiljainen ja pimeä. Aussilassa vauvalla on usein oma huone, nursery, jo vastasyntyneestä. Vauvan voi myös nukuttaa kehtoon tai pinnasänkyyn vanhempien huoneeseen ja virallinen ohje onkin, että vauva nukkuisi yöunet vanhempien huoneessa vähintään puolivuotiaaksi.

N testaa: onko pakko jos ei haluu? Ei minua huvita nukkua jossain ankealla patjalla pelottavassa pimeässä huoneessa yksin, kun voin nukkua turvallisesti äidin tai isin sylissä tai mukavasti keinahtelevissa vaunuissa. No, nykyään näin isona poikana (7kk) voin jo nukkua yksinkin makkarissa, kun siellä varjoissa pesivät möröt ja kammotukset pelkäävät minua eikä toisinpäin.

Äidin kommentti: muuten hyvä, mutta minne vanhempi pääsee kotoa koskaan ikinä, jos vauvan nukkumiset sängyssään määrittelevät päivärytmin? Etenkin vastasyntynyt nukkuu paljon ja epäsäännöllisiin aikoihin. Kyllä suomalainen malli, että päikkärit nukutaan vaunuissa, toimii paljon käyttäjäystävällisemmin sekä vanhemman että vauvan näkökulmasta. Vauvakin nukkuu pidempiä unia raikkaassa ulkoilmassa - jos siis sattuu raikas eikä tukahduttavan kuuma vuodenaika.

2. Vauvalle paras rytmi on syö-leiki-nuku, ei saa nukahtaa rinnalle

Vauvan hyvinvointia tukee, että vauva oppii tietyn selkeän päivärytmin. Paras jaksotus on, että vauva syötetään heti tämän herättyä, sitten leikitään ja puuhaillaan ikään sopivasti, jonka jälkeen vauva heijataan uneen tai mieluiten opetetaan nukahtamaan itsekseen omaan sänkyynsä. Jos vauva ei millään nukahda yksin, vauvan selkää voi silitellä, tai takamusta taputtaa sydämensykkeen rytmiin. Vauva lasketaan petiin kun tämä on unelias, muttei vielä nukahtanut.

N testaa: leikkiessä tulee ärjyvä nälkä, maitoa tänne niinkuin olis jo! Ruokaa pitää saada heti herättyä SEKÄ ennen nukahtamista, tietenkin. Miten sitä muuten nukkuu, jos pian herää tyhjin vatsoin? Ai mitä tarkoittaa unelias, mutta vielä hereillä? Minä ainakin leikin aivan tappiin asti ja sitten tipahdan melkeinpä ylikierroksilta, mutta pelkästään, jos äiti tai isi avittaa uneen maidon, tuutulaulujen tai vaunujen avulla.

Äidin kommentti: "unelias mutta hereillä", buahhhahaha. N ei ole edes vastasyntyneenä ollut sellainen tuhiseva käärö, joka hiljakseen ja omin neuvoin tuudittuu uneen tultuaan riittävän väsyneeksi. Evoluution näkökulmastakin on outoa, että maitoa ei saisi käyttää vauvan "unilääkkeenä" - eivät pienokaiset sata, tuhat tai satatuhatta vuotta sitten tienneet, että eivät saisi nukkua tissille vaan tulisi uinahtaa johonkin pepuntaputteluun.

3. Vauvan tulee nukkua läpi yön viimeistään puolivuotiaana

Mikäli vauva heräilee yöllä, tällä on nukkumisongelma, johon saatetaan tarvita spesialistin eli unikonsultin apua. Erilaisia unikoulumetodeja on monia, jotka vaihtelevat heijauksesta ja pepun- tai patjantaputuksesta extinction- eli tukahdutusmetodiin, jossa vauva laitetaan omaan huoneeseensa tiettyyn kellonaikaan ja tätä EI mennä katsomaan lainkaan koko yönä, vaikka vauva itkisi miten. Näin vauva oppii, että yö on nukkumista varten, ei vanhempien kanssa sosialiseeraamista.

N testaa: ... jätetään yksin yöksi? Mutta entäs nälkä? Sylinkaipuu? ... möröt ja kammotukset?

Äidin kommentti: unikoulua saatetaan tarvita, jos heräily vie vanhempien voimat, ja varmasti helliäkin metodeja on. Virallisissa ohjeissa ei kannusteta tuohon rajuimpaan extinction-metodiin, vaan asteittaiseen yksinoloon opettamiseen: vauvan annetaan totutella nukahtamiseen hivenen pidempiä aikoja kerrallaan, kunnes tämä toivottavasti oppii vaipumaan itsekseen uneen. Meillä puolen vuoden merkkipaalu oli ja meni, N heräilee yhä kuten mielestäni normaali vauva, joten jatkamme tutilla ja maidolla nukutusta. Unikoulujen pulma mielestäni on tuo nukkumisongelman korostaminen - tavallinen vauvan käytös muutetaan/muuttuu ongelmaksi ohjeiden takia, koska vanhemmat kokevat huonommuutta siitä, ettei puolivuotias tai vuosikaskaan nuku 8-10h putkeen.

4. Kiinteät ruuat aloitetaan riisivellillä

Koska vauvat usein potevat rautavajetta puolen vuoden iän ylitettyään, paras aloitusruoka on rautarikastettu riisijauho. Myös muita rautapitoisia ruokia kannattaa antaa heti alkuun, kuten lihaa.

N testaa: (mums mums) no hyi, kautta ripulivaippani! Karmeaa vettynyttä sahanpurua.

Äidin kommentti: joo ei. Riisivelli on täysin mautonta ja koostumukseltaan ruokahaluttomuutta herättävää. Riisiä ensiruokana kritisidaan nykyään siitä, että riisi sisältää arseenia ja saattaa olla vaarallista isoina määrinä. Tämä ohje onkin mielestäni poistumassa, vaikka neuvolassa se yhä annettiin. Riisivellin toinen ongelma on, että se totuttaa mauttomaan muussiin ruokana ja tutkimusten/spekulaatioiden mukaan saattaa altistaa hiilarihimolle isompana - lapsi ei osaa syödä monipuolista, terveellistä ruokaa, vaan suosii vaikkapa ranskanleipää. Rautapitoisten ruokien ohje sen sijaan kuulostaa järkeenkäyvältä.

5. Aktiivinen kanssakäyminen vauvan kanssa on paljon tärkeämpää kuin lelut

Lelujakin tarvitaan vauvan viihdykkeeksi, mutta niitä voi tehdä itse helposti ja halvalla, uutta ja hienoa ei tarvitse olla. Vaikkapa napeilla täytetty muovipullo muuttuu helistimeksi ja tarvikkeet siihen löytyvät melkein joka talosta. Ihmisten kasvot, juttelu ja kaikenlainen yhdessäolo kiinnostavat vauvaa enemmän kuin tavara.

N testaa: Leikitään! Jee! Aamusta iltaan! Katso äiti miten sain tämän lelun käteen itse! Jee, isi hyppyyttää! Jee! Ai mennään kyläilemään tai kaupungille? Jee, uusia ihmisiä, jee!

Äidin kommentti: mitäpä tähän lisäämään, 100% samaa mieltä. Hieman paradoksaalisesti tämä leluohje taitaa olla ainut, jota perthiläiset eivät näytä ottavan kovin tosissaan, tai eivät ainakaan yhtä tosissaan kuin noita neljää aiempaa. Taatusti vanhemmat seurustelevat ja leikkivät lastensa kanssa, mutta leluvuoret ovat aivan erilaisia kuin omassa lapsuudessani. Tosin en tiedä, onko sama tavara"taivas" vyörynyt Suomeenkin.

Olen usein maininnut, että Perth on kuin Suomi 80-luvulla juppikulutuskulttuureineen, jossa monikaan ei pode huonoa omatuntoa (yli)kulutuksesta, muovikrääsästä tai kertakäyttötuotteista. Aussipiireissäni on sentään muutama äiti, joita kiinnostaa esimerkiksi toy swap eli lelujen vaihtaminen päittäin, jotta uutta ei tarvitsisi jatkuvasti ostaa. Sen sijaan esimerkiksi neuvolani mammapiirin baby halloweenin naamiaisasut olivat lähes kaikki uutena kaupasta, ja jäin yksin kirppari-inspiraatioideni kanssa. Suomalaisten vanhempien kesken sen sijaan kierrätämme innokaasti sekä vaatteita että leluja, ja niitä annetaan ja myydään eteenpäin aina tarpeen tullen.

On taas se aika vuodesta, kun Halloween- ja joulutavara täyttävät marketit. Kuva target.com